25,000 orpoa.

— Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen
porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut
vapaudenristin kirjoituksista ”Pois tarpeeton hentomielisyys” tai
”Punainen helvettikö valkoinen vapaa suuri Suomi” j.n.e,,
joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, — Mitähän, jos mä panisin
tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua
yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin
lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että ”kapinan” johdosta on
sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.

Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan
ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia
tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset
valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin
samanlaisia: kuinka ”meidän pojat” löivät pakosalle kymmenen kertaa
vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko
punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat
vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja
maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää
panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin — miksipäs ei palstan
täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin
vähemmän tärkeätä?

Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä
vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö
seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.

— Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita
pahuuksen punaisia kaatunut. Mutta arvasihan sen, kun meidän sakki
kerran otti ja näytti. Hm.

Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.
Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.

Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. — —

                                                  ⸻

Mutta entä mitä itse nuo 25,000?

Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä
vetelevät he?

Ovatko he tolkulla koko pykälästä?

Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat
enemmän tai vähemmän hyvänsuovan ”hoitajan” hoteissa. Ja iäkkäämmät
tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista.
Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja — —

Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.

Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet
kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat
sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan
tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää
koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli
ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas
ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat
”kuollut” ja ”tapettu” sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai
tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä
sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa
askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja
siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun
nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada
selkäänsä. Ja kuitenkaan ei näille ollut tapahtunut mitään.
Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja
ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin,
jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki
isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. — —

Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli
omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se
ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta
hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.

Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.

Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.

Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.

Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti
ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli
alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli
saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä
ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen
täältä.

Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.

Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei
olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset
raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain
pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui,
mitään ei saatu.

Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan
kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:

— Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse!
Eipä sitä ole leipää liiaksi ihmisillekään! Mene pyytämään —
isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä
rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!

Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.

Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin
vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään
pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat
ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset
veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään
tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi
varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana,
sairaana ja viheliäisenä ja — nälkäisenä, vielä kymmenesti
nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta
syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin,
varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin
kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen.
Kaikkien, kaikkien, kaikkien!

Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.

Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä.
Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku,
kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan
myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja — valkoiset terroristit.
Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin
ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä
koko onnettomuuteen.

Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.

Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, meitä
kaikkia, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne
ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.

Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.

Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma
laupeudenoppi. Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari.
Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita. Kun kaikki
ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.

Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku
paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole
muuta kuin yksi ainoa muu tunne: vihan.

Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin
naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään
vaaratonta nyrkkiään.

Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle,
jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin
huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan,
niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään
aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita
kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.

Kunnes jonakuna ilmestyy isän ja veljen tappajan ja
nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen ”hulikaanin” laiha
mutta sitä luisevampi nyrkki.

Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon
kostoakihelmöivät nyrkit.