Mies mieheltä.

Illalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli
saapunut puhuja — ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen
kouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan
tavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan
palkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia
ottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja
saaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä
mutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla
sanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai
oli — kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.

Tämä toveri oli aloittanut ”Uuden Suomen nurkkakivistä” kuvaten maan
köyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:

”Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan
rakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä.
Suunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen
yhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä
syyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa
saastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva
rakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut
köyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja
nurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä
terveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan
nurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma
helpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee
Suomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.

”Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi
kansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy
uutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä
vihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain
täytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä
huolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina
varmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.

”Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen
nurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset
veistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät
suunnittelevat yksityiskohtia.

”Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?

”Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta
alkuasteellaan.

”Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota
kaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein
valta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla
kansalaisilla.

”Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään
eduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen,
kansanvaltuuskunnan.

”Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi
täydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä
nurkkakivi.

”Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi
raskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi
mitättömällä veroerällä.

”Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto
kohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi;
perustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, — Tuokin
nurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.

”Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan
valmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain
suurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.

”Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.

”Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä
nurkkakivi sekin.

”Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä,
niin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan
horjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.

”Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin,
kaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä
sitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin
vihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin
kuvaamattomaan orjuuteen.”

Sitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä
rientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa
teollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaan koko maan työväenluokan
hyväksi.

Viitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:

”Mies mieheltä, mies miehellä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas,
hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus iäinen,
myös oikeus kansan tään,
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään.”

oli hän jatkanut näinikään:

”Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole
lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet
kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille
pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on
maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat
rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille,
sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies
heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön,
yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.

”Mies mieheltä käyköön nyt sana: ’jos seiso ken ei eestä sen, hän
kuollut on eläissään’. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden
valvomisesta.

”Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon
siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan
vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen
puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja,
aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että
tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme
ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä
joukkojen orjuuttamista!” — —

Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt
sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia
liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta
liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut.
Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut
esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun
hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde
naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää
mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö
kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin
pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:

— Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.

Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.

Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli
yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt
sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta,
silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet
laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei
kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin
työväen aseellisesta toiminnasta.

No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin
tiukannut.

— Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan
rauhallisilla keinoilla.

Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen ”rauhallisista
keinoista”. Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan — seuraus elämän
iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta,
tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi:
— Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko
nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa —
oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden
kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt
puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään
olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei
liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän
meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei
rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa
nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan
sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja
neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän
häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja
rauhallinen kehityksensä takaa köyhille edes kaikkein
välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä
tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? — Näin oli eukko
ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua
lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.

Kuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta
maan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään
heidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan.
Tämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata
sitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat
työväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri
työläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta.
Yksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa —
Suomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit
lukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman
päässä sijaitsevaan — tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat
poloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä
puolikuolleena — ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! — vihdoin
huimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain
kiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen
sotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille
asteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön
vallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien
— tulevien lahtarisielujen — menettely. Nämä piilottivat seudulla
vallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä
varastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin
satuloihin tarvittava liisteri oli näille ”Vapaan Suomen”
esitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä
kansa.

Hanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että
Marin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli
päättänyt lähteä Hanneksen matkaan.

Hannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan.
Hän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja
urheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi
toiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan
tehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen
luontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.

— Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen
sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa
koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski
juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa
vertaan ja heittää henkensä koko työväenluokan puolesta sillä aikaa,
kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos
kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi,
niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin
tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.

Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan
kannustamaan häntä sotatielle.

Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen
keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla — varsinainen
mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin
kaupungissa oli sen muuttanut Jack’iksi — ”Jaakko” näet haiskahti niin
maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt
käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti
ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi
— lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta
leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko
naama — luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli
siellä, kunnes kohosi ”konttoristiksi”, talonhuijarin apuriksi. Jack Haavisto
— kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi
aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti
kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan ”pelastamaan isänmaata”.

Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko
”Jack” niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa
ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti ”maansa parhaimpina”.
Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut kaikki kelmit, niin
miksi ei myös ”Jack”?

Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten
teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli
sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen
mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta,
että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika,
joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi
itse lahtariksi.

— Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.

Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten
tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin —
ken tiesi.

Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja
Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat
erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista,
hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään
tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan.
Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin
muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu
kättä hyvästiksi, jotta ”ehtisi vielä vähän nukkuakin”, aivan samoin
hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä
sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:

— Näkemiin!

Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka
pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.

— Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.

— Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.

Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,

jotka polttivat kaikki portahat takaa,
kun tuli olla
puolesta luokan järkkymätön ja vakaa,
olla tulkkina ammoin kahlitun kansan,
alta mi aikoi ansan
inhimillisyyden suurehen päivään;

miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka
vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt
matkaan — miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.

Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja
monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen
luokkasotaa koskeva asianhaara.

Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin
märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan
herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta
aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet
liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä,
jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista
pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut
köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa
suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].

Kas näin hän oli pakinoinut: