Kohtalonsa välttäminen.

”Ei välttäne kohtaloaan” on valkoisten keksimä lauseparsi niistä
työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan,
ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai ”pahaa”. Kuka tahansa paksupäinen
mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi
tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei
viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin
kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten
.

Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän
menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin
hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui
jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri
olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja,
monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori
tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli
vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen
kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut
punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen
vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin
Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.

Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli
talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi,
ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi,
kuten varhemmin — raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät
leimansa suojeluskunnan lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei
tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin
mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli
ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän
jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut
hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei
ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä
saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä
ja sisarensa jo ovat saaneet ansaitun palkkansa. (Siinä toinen
valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä
hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun
työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!),
joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin
nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!).
Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän
nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri
tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt
kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana
merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden
jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi
tulla ammutuksi.

Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään
sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli
herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi;
korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa,
n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan.
Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!

Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti ”katsoi
syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi”.

Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen,
mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.

— Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä
hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa
kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita,
uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä
valko-oikeuksien huoneentaulu!

Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle
toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä
”oikeuden” istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden
loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!

Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. ”Sairaloinen
kiihko”, jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi
vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä
tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää
jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.

Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman ”kohtalon” uhrien
kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä
luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina,
mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina.
Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.

Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran
oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei
kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.

                                                  ⸻

Yks rukoili — —

Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan,
kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi,
ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan.
Oi, kunpa vielä elää sais! — noin vaikersi ne kaksi.

Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään
kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,
kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään
en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.

Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,
ja verissään ne viruvat, jotk’ oikeutta huolsi,
kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,
niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.

Siks’ kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en,
en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren,
näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen,
ett’ työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.

                                                  ⸻

Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä ”kohtalon” hänelle suomana iltana,
päätti kirjoittaa äidilleen jonkun iloisen sanan. Heittää hyvästi —
näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä
viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on
kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi
kuitenkin ihana lohdutus, että

manan mailtakin maanitus käskevä soi,
elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan.
Suku sorrettu tää jos sortuukin,
uus nousevi vankka varmaan,
povell’ onnettomimman äidinkin
vesa vainotun varttuvi hentoisin
taas urhoksi aattehen armaan.
Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi,
iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi
ajan taivaan seestyissä harmaan.
Suru suurihan kurjia kannustaa
ja kaipuu, mi ei ole laannut.
Vihan hetteistä heikkokin voimia saa,
ylös yllyttää vert’ uhkuva maa
ja polvi, sen helmassa maannut. —

Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa
rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä
povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän
nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä
variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta
lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen
liittyvän tapauksen.

                                                  ⸻

Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:

Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt
samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään.
Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet
silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari
hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja
pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen
kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset,
kiväärit vireissä, taloa kohti.

Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain
kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä
maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt
astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja — mitä
näkivät!

Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön
häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella
saivat kiristetyksi, minkä jälkeen — elleivät puuttuneet henkeä
koskeviin asioihin — katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä
tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet
talon tavaroita täyteen ja — Hanneksen astuessa pirttiin — paraikaa
kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden
miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea
tämän ohimolle.

Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden
edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä
kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin
kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista,
viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen
toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan
sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti
tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa:
luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän
isäntää olemaan tuomitsematta koko köyhälistöä.

— Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se
ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti
hän.

No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään
kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän
luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin
palkita tämän hyvän työn.

Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä
mielijohteesta — ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston
taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu — tuli hän
pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä
käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja
niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että
punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa
että henkensä. — — —

Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena
kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista
seuraavana aamuna ammuttaville ”punaroistoille”.

Noita viheliäisiä näytelmiä! — viheliäisiä silloinkin, kun pappi
tosissaan saapui suorittamaan ”velvollisuuttaan”, mutta kerrassaan
katalia, milloin — ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan — papit
saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle
matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään
ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena
herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä
henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja
rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin
ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla
ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.

Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän
tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei
ilkeydestä.

Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen
käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta
hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin,
sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun
paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi
tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan
sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun piispan paimenkirjeessä,
että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin
hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit
nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan,
ettei sinne ”moni lurjuskin läpi luistaisi” ja toiseksi oli koko juttu
kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain
taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään
etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki
pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi
toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman
kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä — ikuiseen elämään. Sela!

No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä
veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti
lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä
jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa)
esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia
mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat
iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan
veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen
esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon
opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet
autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman
valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan
tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä,
mutta parahiksi ennen kuolemaansa ”kaduttuaan” pääsevät hekin ”karitsan
oikealle puolelle”. Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii
riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi ”varastaa” leivän taikka
nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.

Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä
Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan
tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja
ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.

Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin
ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen ”perille”
toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.

Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän
oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun,
aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain
oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana
maailmassa.

— Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu,
ei suinkaan ollut mikään ilkimys.

Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.

Pappi näet sai asian uudellen ”oikeuteen”. Istuntoon kutsuttuna todisti
pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli
asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria,
josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon
lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin
ollut sosialisti? Ei ollut ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä
tästä alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia viime aikoina
niin puolelta kuin toiseltakin. —

Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen
kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin
”hairahtunut”.

Ja niin oli ”oikeuden” sanomattomaksi surukseen ”lievennettävä”
Hanneksen kuolemantuomio — kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta:
sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa
perille — — —.

Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin
harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.

Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140
luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee
kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät
300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista ”johtajista” oli suuri osa
sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen.
Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia,
niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin
voivan vastaisuudessa nostaa vereentukahutettua työväenliikettä
jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi,
summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. ”Rikoksista”, joista toisissa
”oikeuksissa” rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla,
voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita
oikeudenkäynnin aikana ei oltu edes mainittu; monet taas joutuivat
kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo
mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina.
Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään
painoa.

Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan
ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän
nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan
tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!

Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset — siinä
porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin
tuhosi, osin teki ”vaarattomaksi” satatuhatta Suomen työläistä.