YHDESTOISTA LUKU

1.

Elsa Varjala seisoo tammikuisena aamupäivänä Harjun jyhkeässä
tiilenpunaisessa näkötornissa takanaan Juhani Prikka, molemmat
paksujen turkkien sisässä. He ovat vartiovuorollaan, ilmasuojelun
palveluksessa.

Juhani Prikka marisee kylmyyttä. Elsa ei vastaa, ei lohduta. Hän
elää omaa, uutta ja kiihkeätä elämäänsä. Hän katselee etelään
päin laajoille, liikahtamattomille selille. Eikä hän voi olla
naurahtamatta tälle ihmeelliselle maailmalle. Tuolla selkien takana
on Kähärin nuori Ilmi-emäntä huolessa ja hädässä, koska hänen
Aatunsa on rintamalla. Eikä hän tiedä, että tuo entinen ”nahiainen”
ja ”jönkerö”, tuo hänen hyljeksijänsä makaa haavoitettuna tuolla
alhaalla, heidän koulullaan, jota nyt käytetään sodan tarkoituksiin:
joukkojen majoituspaikkana sekä — siipirakennusta — lievemmin
haavoittuneiden ja toipilasten tyyssijana.

Sota oli muuttanut merkillisellä tavalla ihmisten sydämet. Tuo
saamaton vetelys, oman morsiamensa ja Venla-tyttösensä heitteille
jättäjä, hän on nyt karskiintunut sotilas ja — omaan vaimoonsa ja
tyttäreensä hullaantunut mies. Kyselee joka päivä, muka noin vain
jurahtamalla, oliko jo Ilmille ja Venlalle sana lähetetty ja miksi
ne eivät jo tulleet isää katsomaan. ”Vaikka, tuota ... kyllähän ne
laulamallakin tämmöset pienet vaivat kaikkoo”, lisäilee, yrittääkseen
peitellä muka hävettävää hellämielisyyttään.

Yhtä merkillisellä voimalla tuntee Elsa Varjala oman sydämensä
muuttuneen. Se oli riutunut riutumistaan pitkän syksyn kuluessa.
Yrjö Kuparin ilmeikäs kuva oli viikko viikolta riutunut sekin
hänen sydämessään, kuten hän itsekin. Hän oli yrittänyt auttaa sen
himmenemistä jäljettömiin. Ja vihdoin ... tyynnyttävä kohmetus oli
syöpynyt hitaasti, viikko viikolta, päivä päivältä hänen veriinsä.
Aluksi se oli kouristanut kipeästi rintaa. Mutta lopulta se oli hänet
pelastanut katkeroitumisen myrkyltä. Unettava, hiljainen raukeus,
joka kerran tapaa jokaisen hankeen uupuneen, oli levittäytynyt hänen
sieluunsa ja ruumiiseensa. Sellaistahan se oli ... elämä... Ei sillä
ollut jokaisen pienen naisen onnelle pesäpaikkaa. Ja monen monen jo
rakennetunkin pesän se oli tylysti pudottanut suojaisen räystään alta
ja särkenyt nurkkakiviä vasten. Näin hän oli jo kyennyt toteamaan
itselleen pitkinä syysiltoinaan.

Mutta nyt! Koko maailma oli muuttunut. Tuossa alhaalla palveli Olivia Kelhä
sairaanhoitajattarena, kantaen povellaan korpraali Valte Vihatun
rintamakirjeitä. Ja tuolla, puhelinkeskuksessa, tirkisteli
Rebekka Kokkoila puhelinlottana nappularivejään merkillisesti
nuortuneena. Ja Sirkka Keijärvi oli palannut Helsingistä,
Ateneumistaan, melkeinpä kypsyneenä naisena, ja asui nyt hänen ja
Ulla-rouvan hoivissa, hänkin iv.lottana.

Aape Kattelus ja arkkitehti Haikka oli komennettu sotilaspiirin
kartanpiirustusosastolle. Ja Lucina odotteli piakkoin tapahtuvaa
synnytyksensä hetkeä, armaana, syvä ääni entistäkin ihanammaksi
lempeytyneenä.

Elsa Varjalan poskia kuumotti keskellä pakkasta. Tuohikylä ei ollut
kokenut vielä pommituksia. Mutta se sai niitä hyvinkin odottaa,
sillä sen lähettyvillä oli eräitä varustelutehtaita. Ja lähimmässä
rautatieristeyksessä oli jo tuho käynyt. Mutta iivee-lotta ei
muistanut tällä hetkellä vaaroja.

Olli Karttu ja Yrjö Kupari olivat molemmat samaan sotilaspiiriin
kuuluvina saaneet valkeat lähtölippunsa samalle rintamanosalle,
edellinen patteristonsa tulenjohtajaksi, jälkimmäinen
joukkueenjohtajaksi. Hän, Elsa, tiesi tämän ja heidän tähänastiset
taistelunsa, sillä Olli oli hänelle kirjoittanut jo pari kolme
rintamakirjettä. Ja ihmeellistä, hänen jähmettyneeseen sydämeensä oli
palannut tuon huikentelevaisen nuorukaisen hahmo entisensä tapaisena,
mutta vieläkin hurmioittavampana — hurjana, rohkeana vänrikkinä,
joka osasi heittyä entisellä huolettomuudellaan vihollista vastaan.

Yrjöltä ei ollut tullut yhtäkään kirjettä. Ei hänellä, Elsalla, ollut
mitään toivoa rakkaudesta. Mutta hän, Yrjö, taisteli, ja hän oli
mies! Olli Kartun oli täytynyt viime kirjeessään — aivankuin katuen
entistä töykeyttään toveriansa kohtaan — mainita hänestä: ”Yrjö Kupari
on pataljoonansa parhaita upseereja.”

Niin, hän taisteli! Tämä riitti Elsa Varjalalle. Hänen muinainen
rakastettunsa oli kuin olikin oikeata rotua vastoin maailman pahoja
puheita.

Niin, koko Suomen kansa oli muuttunut. Sillä oli uusi tahto ja henki.
Sillä ei ollut enää varaa muuhun kuin yhteen totuuteen: elämän ja
kuoleman ajatukseen.

Eikä uneksiva Elsa Varjala enää ajatellut: minä ja minun onnellinen
uneni tai: sinä, sinä, minun julma rakastettuni. Ensi kerran nuoressa
elämässään hän tajusi, että naisen rakkaus eli elävää yhteiskohtaloa
isänmaan kanssa. Hänelle ei elämä suonut tätä onnea lihassa ja
veressä. Mutta hänessä oli näinä aikoina joka hetki samankaltainen
uhri-ilo kuin on naisella rakastamansa miehen edessä, sillä hänhän ei
ollut lakannut rakastamasta eikä sitä enää yrittänyt.

Nyt sanoivat mies ja nainen, erotessaan lähtöasemalla, toisilleen:
”Meidän lapsillamme on oleva onnellisempaa Siksi me taistelemme...”

Ja Elsa Varjalan sydän yhtyi tähän uhripaloon yhtä onnellisena kuin
hän olisi lähettänyt oman rakastettunsa tai oman puolisonsa sotaan ja
odottaisi poikansa syntymistä yhtä autuaana kuin Kirsti-rouva, jonka
luona hän vietti nykyisin useimmat vapaahetkensä.

Hän uneksi jälleen, kuten ennenkin. Mutta hänen unensa oli nyt heleä
ja avara. Sille ei merkinnyt enää mitään ero rakastetusta. Hänhän
oli olemassa, eikä hän ollut mitätön lurjus, sillä kehno mies ei
taistele. Miten helppo hänen olikaan hiljaisessa yössä kuvitella
ilmetyksi todellisuudeksi, että Yrjö Kupari oli juuri se mies, joka
häntä rakasti ja oli kuiskannut heidän jäähyväishetkellään: ”Pyhintä
minun isänmaanrakkaudessani on rakkauteni sinuun, meidän lapsiimme ja
lastenlapsiimme...”

Tänä hetkenä, näkyjensä vallassa, hän ei enää edes muistanut, että
hän oli lukenut jostakin nuo sanat. Ne olivat nyt hänen omiaan, sillä
hän tunsi ne omikseen yhtä hyvin kuin elävimmätkin unennäkynsä.

Elsa Varjala havahtuu. Hän on virkeätä iloa täynnä. Ja hän naurahtaa
melkein ilakoivasti, sillä tuolla alhaalla katua pitkin astelee
Antti Jeremias Nevanperä rinnallaan Nelli-rouva, joka on upouudessa
lottapuvussa.

”Katso, katso”, Elsa sanoo Prikalle, ”miten komea tuo meidän
rehtorimme onkaan ... kapteenina!” Antti Jeremiaalla oli nimittäin
virkailijakapteenin univormu, jonka saappaat olivat kuitenkin
maalaisen tukevat, sillä ne olivat vanhaa perua hänen huvilansa
varastoista.

”He-he-he”, känisi Prikka, ”hän on ... ’viihdytyskiertueella’
— liberalistinen pasifisti on kääntänyt turkkinsa ja hautoo
sodanjulistuksia suurvalloille”.

Antti Jeremias ei näet ollut vähempää kuin kapteeninarvoinen upseeri
propagandalaitoksen palveluksessa. Hän kirjoitti Tuohikylän kaikkien
puolueitten lehtiin — mitä olivatkaan hänelle enää puolueet!
Hän kirjoitti pääkaupunginkin lehtiin, puhui Tuohikaupungin
radio-ohjelmissa. Ja — totisesti — hän oli kyhännyt jo kerran
historiallisen kuunnelmankin isonvihan sissikivekkäistä, jotka
olivat vangita Pietari Suuren. Mutta kukaan ei vielä tietänyt,
että hänellä oli pöytälaatikossaan melkein valmiiksi rustattuina
pari isänmaallista runoa. Näistä ei puuttunut muuta kuin kolme
loppusointuparia, jotka yhä ja yhä kangersivat kuin kivensirut
myllynkiven silmässä.

Antti Jeremias oli päässyt hämmästyttävän helposti irti useista
vanhoista aatteistaan, jotka eivät tähän — sankariaikaan —
sopineet. Ja hänen sanojensa takana oli jokaisessa puheessa ja
artikkelissa ”historiallisuuden kauaskatsovat näköalat”, kuten
hänellä itsellään oli tapana vaatimattomasti huomauttaa.

Nelli-rouva näytti sipsuttelevan liikuttavan ylpeänä. Sulo Nukkasella
ei ollut edes tavallisen sotamiehen univormua, saatikka olkalappuja,
joissa oli kolme tähteä, kuten hänen ”jöröjukallaan”. Nukkanen
kierteli vain missä kierteli — laulaa luikahutteli toipilaille
sairaaloissa, milloin yksinlauluja, milloin duettoja sen ainaisen
”primadonnansa” ... Hellä Yyterin kanssa.

”Älä sinä häijyile”, Elsa vastusti Juhani Prikkaa, ”rehtorimme
kirjoittaa paremmin kuin ennen...”

”Nää-nää, kun kova tulee, niin koiraskin poikii”, ilkeili yhä vain
Prikka ryhtyen liikuttelemaan jäätynyttä konekivääriä, joka oli
Tuohikaupungin ainoa ilmatorjunta-ase.

2.

Eräänä tällaisena pakkaspäivänä kuulee taas vartiovuorollaan seisova
Elsa Varjala alhaalta, Harjun rinnepolulta, Sirkka Keijärven iloisia
huudahteluita. Tyttö heiluttelee kirjettä kädessään. Hän näyttää
olevan ilosta hulluna. Taas hän huutaa jotain. Se kuulostaa kuin
... ”Yrjö Kupari!” Ääni tuntuu tyrehtyvän pakkaseen. Mutta Elsa on
kuullut. Hän ei usko. Mutta hän on sittenkin sen kuullut ja nähnyt
kirjeen.

Hänet valtaa lamauttava kauhu. Kirje on Olli Kartulta. Siinä on Yrjö Kuparin
kuolinsanoma... Sirkka oli usein uteliaisuudessaan avannut
Olli Kartun sinänsä vaarattomat kirjeet ja sitten vasta kiidättänyt
hänen käteensä. Ja yhdessä he olivat ne tavallisesti lukeneet.
Ja nyt — ”Yrjö Kupari!” Se oli soinut, niin, se oli soinut kuin
kuolinsanoma, ja se oli katkennut valituksena läähättävään rintaan...

Elsa Varjala on lyyhistymäisillään raskaan turkkinsa alle. Hänen
täytyy tarttua kaksin käsin tasanteen rintanojaan. Ja siinä hän, kuin
heräten painajaisunesta, tuijottaa Sirkan hänen käteensä työntämää
kirjettä. Eikä hän saa hetkeen aikaan irti katsettaan Sirkan
silmistä, jotka katsovat häneen säikähtyneestä ilosta huvittavan
pyöreinä.

Elsa saa takaisin toimintakykynsä. Hän on tuntenut jo sormiinsa, että
kirje on avaamaton. Ja nyt, hänen silmänsä lukevat kuin lukevatkin
kirjekuoresta: ”Vänrikki Yrjö Kupari.”

Sirkka riisuu hänen turkkinsa asettuen itse sijaiseksi. Elsa syöksyy
alas. Hän ei pysähdy pohjakerrokseen oleskeluhuoneeseen, jossa
vartiovuoroaan odottelevat lämmittelevät itseään tulenpohtavan
kamiinan ympärillä. Hän juoksee Harjukatua asuntoonsa ja suoraa päätä
omaan kamariinsa.

Katse ei tapaa selvästi alkusanoja. Silmä takertuu keskelle rivejä.

”... suureksi hädäksi, suureksi hädäksi”, hän lukee ja toistelee
sanoja. Saa kiinni lauseen alkupäästä: ”Ja niin muuttui täällä,
jossa miesten sielut paljastetaan, hylkäämäni rakkaus minulle
suureksi hädäksi. Aavistin sen jo ensimmäisessä taistelussani,
viivytystaistelujen vaiheessa. Odotin turhaan valopistoolin merkkiä
perääntyäkseni oikealla hetkellä. Se jäi tulematta tai en sitä
huomannut. Jäin joukkueineni yksin omalle niemelleni. Ei ollut enää
muuta perääntymistietä kuin jään yli vastarannalle. Juoksimme,
syöksyimme kerta kerralta. Meitä pyyhki sivusta tuli. Läähätimme
litteinä jäätä vasten ilmaa keuhkoihimme, syöksyimme jälleen.
Ensimmäinen mieheni haavoittui — päähän. Ei ollut aikaa siekailla.
Kiedoin hänen päänsä lumivaippani helmaan. Pojat tarttuivat kiinni
jaloista ja hartioista, raahaten taakkansa vihdoin vastarannalle
loppumattomalta tuntuvassa vihollisen konekivääritulessa. Silloin,
sillä matkalla näin sinut, yksin sinut.

”Haavoittunutta kantavat miehet sortuivat lähellä rantapenkerettä
raskaaseen lumeen. Suojaava korven seinä oli parin sylen päässä,
mutta miehenkorkuisella töyränteellä. Silloin minä näin sinun
hiljaiset, säteilevät kasvosi, kuin unessa. Sain voimani takaisin.
Otin haavoittuneen kainaloista syliini. Tarvoin lunta, nousin, nousin
taakkaani raahaten, painuakseni lopultakin ratapenkereelle ja suojaan.

”Tuntui kuin olisin vetänyt hukkuneen pienen veljeni kosken pyörteistä
rannalle. Haavoittunut oli jäänyt kainalooni, kylkeäni vasten.
Minä suojasin häntä vaistomaisesti koko ruumiillani. Ehkäpä vain
omaa poikaani olisin sillä tavalla osannut varjella — tai parasta
kasvinkumppaniani, minä, joka tähän mennessä olen tuntenut toveruutta
pelkistä hetkellisistä mielenjohteista ja yhtä helposti sen
unohtanut, kuten ’rakkaudetkin’.

”Niin, siinä näin minä sinut uudestaan. Sinä et syyttänyt. Sinun
huulesi vain hengittivät minun huohottavan hengitykseni huurussa,
uneksivan odottavina, kuten kerran meidän vappujuhlassamme
aamunnousussa sinun koto-ovellasi, Ja taas palasi minuun rohkea
elämänhalu. Me tarvoimme loppuun saakka pitkän korpimatkamme —
omiemme linjoille.

”Mutta aamuyöstä heräsin uupumuksestani. Ja minun näkyni muuttui
epätoivoiseksi tuskaksi. Minä olin suuressa hädässä, voimattoman
kurjana hetkenäni nähnyt hänet, jonka olin unohtanut yhtä helposti
kuin kapakkatanssiaisten yöperhosen. Minä olin siis — en vain
tyhjä sielultani, vaan myöskin mauttoman tyhmä — en ollut osannut
erottaa nuorta, puhdasta naista kenestä tahansa tielle sattuneesta
kokotista. Olin lurjus ja konna — paennut kuin kulkukoira varkaista,
jatkaakseni muka matkaani ... ’vaihtelusta’ toiseen, seikkailusta
toiseen ja — ehkäpä — ihaillakseni kaiken lisäksi itseäni kuin
itserakas Narcissus — muotojani, herkullista viettelytaitoani,
sukkeluuttani, hyvää päätäni, jos jotakin, minä, jossa läähätti vain
kulkukoiran sielu.

”Sellaiseen hätään saivat minut sinun kasvosi, rakas — ooh, jospa
kerran vielä rohkenisin sen sanan sinulle sanoa, ilman että sinun
ujosti hymyilevät huulesi, sinun totinen katseesi, sinun auliit
kätesi kieltävät minut...!

”Pitkään aikaan en uskaltanut mitään toivoa. Enhän minä pitänyt enää
itseäni terveenä ihmistyyppinä. Olin joskus keikaroinut Aristofaneen
kuuluisalla repliikillä miehistä, jotka olivat ’syntyneet auringosta’
ja naisista, jotka olivat ’maasta kotoisin’, ja laskenut leikkiä
mies-naisista, androgyyneistä, ’kuusta tulleista’. Ja nyt — mikä
minä olin itse omissa silmissäni? Minä olin ollut kaikille altis kuin
puolimaailman nainen, minä olin tuhlannut itseäni ja ’valloittanut’
kuin narrimaisin teatterileijona, ’androgyyni’, rujo ja rampa
sekamuoto.

”Mutta, rakas Elsa, käännyttyämme vihdoin päälinjoiltamme hyökkäämään,
sinä palasit minun luokseni. Tulen, sauhun läpi houkuttelivat sinun
kasvosi säteilevinä, sellaisina kuin olin ne nähnyt joka aamu,
muistatko, lohenpyynnissä koskiretkellämme. Eivätkä ne taaskaan
syyttäneet. Ne olivat raikkaan kosteat, ne punersivat aamuista
terveyttä. Ne nauroivat sinun paratiisillista ujonujoa nauruasi.
Eivätkä sinun kätesi työntäneet minua pois, Ei, heikkouden hetkinä ne
koskettivat minua tai tarttuivat lämpiminä minun käteeni. Ne nostivat
minut, jota vain luullaan urhoolliseksi, ja hyökkäyskäskyni kajahti
taas.

”Ajattele, nyt tätä kirjoittaessani, nyt — rauhoitun yhä jokaiselta
kirjaimelta. Tämä on minun rippini sinulle ja itselleni, ensimmäinen
rehellinen tunnustukseni koko katinkultaisessa elämässä. Juuri nyt,
tänä hetkenä, tuntuu sydämessäni melkein onnelliselta. Nythän sinä
joka tapauksessa tiedät — jos jo huomisessa hyökkäyksessä kaatuisin
— että löysin sinut ja sinun kauttasi itseni.

”Kuten näet, täällä kyllä sattuu sellainen sulkasato kukkopojalle ja
toisellekin, että turhat kiekumiset lakkaavat. Täällä muuttuu kaikki.
Täällä on elämä yksinkertaista ja selkeää — rakkauskin. Ajattele,
ennen en tahtonut sitoa naista itseeni, en itseäni naiseen. Olin
muka vapaa! Nyt minä haluan sitoa sinut itseeni, sitoa jokaiselta
jäseneltäsi, rakas. Ja tiedätkö — minä ’parka’ olen silloin myöskin
itse sidottu ... käsistä ja jaloista kahlehdittu, iankaikkiseksi
ajaksi tuomittu onnellinen vanki, tulkoon sitten kuolema tällä
hetkellä, huomisaamun sarastaessa — yksin sekin, kuolema,
hurmioittaa minua.

”En tiedä, haluaisinko kuolla. Ehkäpä en. Minua kantaa vuoroin
elämänhurmainen aalto, vuoroin minut hurmaa äkkinäisen, hurjan
kuoleman riemu. Miten käykin, sinä ja tämä sota, jossa ei mikään
itsepetos kestä, minut olette pelastaneet omasta kurjasta itsestäni
— ainakin kuolemaan rehellisenä miehenä...”

Lukijan sydämestä riipaisi. Miksi hän puhui moneen kertaan
kuolemastaan? Tuo sana oli kuin ristiselkäinen hämähäkki, joka tiesi
onnettomuutta, kuin ennushuuto aavistetun kohtalon syvänteistä.

Elsa kulki levottomana pienessä kamarissaan tietämättä mihin tarttua.
Hän painoi kirjettä povelleen. Sai vihdoin luetuksi sen loppusanat,
jotka rukoilivat kirjettä ja anteeksiantoa.

”Voi, poika parka, poika parka...” Elsa torui tuota hullua miestä.
Hänkö — ei antaisi anteeksi! Eihän hänen sydämessään muuta
ollutkaan. Mitä muuta siellä saattoi ollakaan kuin ... ”rakkaus”
— minä en ole mitään, sillä sinä olet koko elämä. Rakkaus oli
uskallusta elää. Se ei tinkinyt eikä kysellyt. Se antoi. Se oli itse
suuren, julman elämän anteeksianto meille, ihmislapsille, joilla
ilman sitä oli niin sanomattoman vähän iloa.

Ja minäkö? Minä? Elsa Varjala nauroi hulluna ilosta tuon miehen
lapsellista hulluutta. Minäkö olisin julmempi kuin julma elämä?
Ei, ei, sinä huikentelevainen, hurja ”hulttio”, sinä ”lurjus”,
sinä kaunein kaikista ”rujoista ja rammoista”, minä en jaksa edes
teeskennellä kylmyyttä, en edes loukattua naisellista itserakkautta.
Sillä minulla on naisen autuas osa: houkutella tämän elämän
säälimättömille kasvoille laupiasta hymyä, ehkäpä onnellista naurua,
rakkautta, joka on suurin sen kaikista ilmeistä.

Ja hän, Elsa Varjala, teki, kuten tuhannet ja taas tuhannet hänen
sisarensa ovat tehneet. Hän kirjoitti nauraen ja itkien pitkää
kirjettä, jonka sanat olivat suloisesti sekavia ja hämärän kuumia
mutta kuitenkin erehtymättömän kirkkaita — oli jokainen pieni
aurinko, joka poltti ja valaisi, siunasi ja armahti.

3.

Antti Jeremias on ikäänkuin päässyt lomalle omasta koulustaan ja koko
tämän elämän kieron kiperästä moraalikoulusta.

Hän kyllä hoitelee parhaillaankin koulunsa juoksevia asioita
kansliassaan. Hän ei näet aikonutkaan, sodan sytyttyä, toteuttaa
virkaero-uhkaustaan. Hän tuntee nyt itsensä sotilaaksi sekä rehtorina
että propagandistina. Hän on sotilas melkeinpä kuin Jumalan armosta.

No, jaa, hm — hän on vanhasta tottumuksesta ottanut peilin
salakaapistaan — nuo kapteenintähdet ovat tosin vain olkapäillä, ne
nykyaikaiset aseet kun olivat niin konstikkaita vanhan veteraanin
käytellä...

Mutta — lempo soikoon! Hän oli jotakuinkin varma, että Norjan
tuntureilla oli kaatunut joku hänen nevanperäläisistä esi-isistään,
yhtä hyvin kuin kuka tahansa ”Luoti” tai ”Blick” tai ”Hurtig” omissa
ruoduissaan.

Ainakaan hän ei ollut vielä koskaan kokenut rinnassaan tämänkaltaista
rohkeutta, joka, hitto vieköön — hänen herttaiset kiroussanansa
olivat todellakin lisääntyneet — muistutti sankaritunnelmaa.

Hänen ei tarvinnut enää joka hetki seisoa sormi pystyssä
kaikenlaatuisten aatteitten kateederilla. Nyt hän sai puhua
urhoollisesta armeijasta, tästä kansasta ja luonnosta — sen
juhlallisesta korvesta, sen pelloista, sen ”armaitten metsien
risteilevistä poluista”, joita myöten koko tämä kansa oli taivaltanut
suureen, yhteiseen ja yksimieliseen kamppailuun luojanluomasta
vapaudestaan.

Niin, nuo aatteet! Merkillistä, miten se hänen pasifisminsakin oli
kalvistunut — ainakin painunut jonnekin taivaanrannan taakse. Ei hän
nyt tosin sitä ollut vieläkään kieltänyt, ei yhdessäkään puheessaan.
Olihan hän kerta kerralta julistanut: ”Me suomalaiset olemme rauhan
kansa ja voittoon taisteltuamme me osaamme sen myöskin pyhänä
pitää.” No? Mitäpäs tämä muuta oli kuin puhtainta pasifismia —
ajanmukaisessa tyylissä.

Oliko hänen, Antti Jeremiaan, syy, etteivät kaikki ihanteet
toteutuneet maan päällä. No, niin. Hän oli — ja hän oli sen sanonut
suoraan ja selvästi yksinpä Aape Kattelukselle — rautaisen ajan
rautainen reaalipoliitikko.

Tässä piti osata elää ... tässä matoisessa maailmassa, jossa
koi söi ja ruoste raiskasi — varsinkin eräitten ”ideaalien”
harsopukuja. Niin, tuota ... olihan hänellä ollut sellainen
ihannekuva avioliitostaankin, että se oli lumottu puutarha, jossa
Nelli nukkui lasisessa arkussaan tai istuskeli — hänen luvallaan —
pienen ulpukkaisen lammen rannalla, jossa ei viri käynyt, ei aalto
liikahtanut, vaan seisoi liikahtamattomana taivaan kuvastimena,
etenkin kullankalleina aamun hetkinä. No? ”Ihanne” oli ollut hyvä.
Ja kuitenkin oli heidän aviopuutarhassaan ollut eräitä räntäsateita,
ainakin sumuisia aamuja...

Mutta nyt! Kun hän oli oppinut reaalipoliitikoksi ja saanut nämä
tähdet olkamuksiinsa, oli perhekysymyskin ratkennut kuin Gordionin Yyteri
solmu — miekan voimalla. Yksinpä Sulo Nukkasen muistokin oli
haihtunut Nellin sydämestä. ”Ooh, tuo pärvärsi olento”, oli Nelli
huudahtanut hiljankin entisestä sankaristaan, ”sehän keikuttelee
lanteitaan kuin Hellä rampissa. Että minä olen saattanutkin,
ooh...”

Peili oli jäänyt pöydänkulmalle. Harjulla kävelytti juuri parhaillaan
hänen Nelli-rouvansa toipilasta, nuorta vänrikkiä, joka asteli
hoitajattarensa käsivarteen nojaten edestakaisin petäjikössä. Tjaa,
sillä tavalla — nuori sankaruus ja Nelli...! Sitä hän ymmärsi
hänkin, Antti Jeremias.

Sota löi mieheen haavoja, mutta nainen ne lääkitsi. Siinä oli elämän
rautainen laki. Eikä hän, kapteeni Nevanperä, sitä aikonut loukata
pikkusormellakaan.

”Saaplari!” hän huudahti ääneensä ja rohkeasti uudestisyntyneessä
sydämessään. Linda Lehtinen oli lyllertänyt pihan yli mahtava kori
käsivarrellaan. Rehtori työnsi palkanmaksulistansa laatikkoon.
Heillähän oli tänä iltapäivänä juhla, täällä heidän entisellä
koulullaan — etupäässä hänen, rehtori Nevanperän, jalon
ennakkoluulottomuuden ansiosta.

Aiottiin viettää Olivia Kelhän ja Valte Vihatun häitä — tai
oikeammin: nuoren aviomiehen läksiäisiä — sillä vihkimys oli jo
tapahtunut — opettajakunnan keskuudessa. Alikersantiksi koroitettu
vahtimestari oli näet vain naimalomalla, eikä ollut aikaa siekailla
asioitten järjestelyssä.

Linda Lehtinen kilistelee kuppeja asetellessaan niitä opettajahuoneen
pitkälle pöydälle, joka nyt hohtelee valkeassa liinassaan,
reunuskoristeenaan Elsa Varjalan, Sirkka Keijärven ja Rebekka Kokkoilan
sitoma katajaköynnös.

Miten ollakaan — tuo Lindan touhuilu vei Antti Jeremiaan ajatukset
yli selkien kesätiloille — Neitsytniemeen ja ”raitinristille”.
Hänen päähänsä pälkähti eräs iltaöinen ajatusleikkinsä, joka näinä
aikoina tuotti hänelle suurta iloa. Hänen oli ollut tapana kuvitella
itsensä haavoittuneeksi, ehkäpä rintamalla — jonne hän muuten aikoi
kohtapuoliin ulottaa puhujamatkansa — tai täällä, pommituksissa. Ja
mitäs sitten? No, jaa. Hänet sidottiin — käsivarresta tai jostain
muusta jäsenestä, haava kun saattoi olla suhteellisen lievä ja...
Niinpä niin. Hän kuvitteli huokaavansa: ”Rekeen ... Neitsytniemeen
... huvilalleni...” Siellä hän oli sitten toipumassa ja —
kummallista kyllä — Leena-sisäkkö oli häntä hoitelemassa, tuohon
tapaan kuin Nelli-rouvakin äsken nuorta vänrikkiään.

Hän oli jo viikkokaupalla iltaisin herkutellut tällä
sankarihaaveellaan. Ja mikä merkillisintä! Hänen omatuntonsa ei enää
sanonut sanaakaan, ei puhunut, ei pukahtanut. Siihen oli tarttunut
siihenkin jotain ... realipolitiikkaa!

Tälläkään hetkellä hän ei osannut muuta kuin naurahdella,
itsetyytyväisesti ja tyytyväisenä koko maailmaan.

                                                  ⸻

Ulkoa, kaukaa kuuluu huutoja: ”Paukku tulee, paukku tulee!” Antti Jeremias
ei huomaa niitä sen tarkemmin kuulostella. Eihän se ainakaan
ollut hälytyssireenin vonguntaa.

Mutta yht’äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta kuuluu ankara
jymäys, kuuluu toinen, kolmas... Kapteeni Nevanperä on huitaissut
ensi hätään vanhan peilinsä pöydänkulmalta lattiaan. Se särkyy.
Tuntuu hetken kuin koko talo romahtaisi maahan. Pommitus! tunkeutuu
ajatus Antti Jeremiaan huumaantuneeseen päähän.

Mutta hän ei juokse kellariin. Ei, hän ei edes kuurista niskaansa.
Tarttuu lujasti kaksin käsin työpöytänsä reunaan. Polvet värähtelevät
tosin omia olojaan. Mutta sitä lujemmin kapteeni tukee maahan
rasvanahkasaappaitaan. Kukaan ei — vahinko kyllä — näe hänen
sankaruuttaan. Mutta hän tuntee seisovansa ”siellä jossakin”,
tulilinjan korsussa ankaran keskityksen hetkellä ja rohkaisevansa
lujalla puheella miesten mieliä. ”Me olemme pieni kansa”, hän kuulee
sanovansa jämeällä äänellä, ”meillä on liian vähän poikia. Mutta me
olemme harvojen rotu, joka on tottunut vuosisadasta...”

Juuri tässä kohdassa, aikoessaan singota sanat: ”... kestämään
yksi kah-ta-kym-men-tä ryssää vastaan”, puhujan huulet avautuvat
hölmistyneinä. Hän sipaisee niskaansa. Äsähtää harmistuneena. On vähä
vähältä tukistamaisillaan oman pyörtänönsä muinaista hyyppää, sillä
hän äkkää unohtaneensa koko tuon jymähtelyn todellisen syyn.

Oli näet havaittu, että korkea näkötorni punaisine tiiliseinineen
ja huippuineen, joka kohosi yläpuolella mahtavan hongikonkin, oli
oleva vihollislentueille vaarallinen osviitta, oikea reimari sen
lentoretkillä. Sen lähettyville oli siis rakennettu avoin hirsitorni,
joka oli naamioitu taitavasti petäjikön suojaan. Ja nyt oli näkötorni
päätöksen mukaisesti räjäytetty pois maan päältä. Harmissaan Antti Jeremias
pelastaa peilistään ehjäksi jääneen puoliskon. Ja menee
muina miehinä katsomaan Linda Lehtisen juhlavalmisteluita.

Linda läähättää seinäpenkillä edessään lattialla kuppipari
pirstaleina. Hän näyttää olevan pelästyksestä henkihieverissä.
Mutta nähdessään isäntänsä hän kimpaantuu. Lyö läimähtäen tukevaa
polveansa ja sanaa tulee, tulee, niin että kipunoi: ”Senkin juuttaat!
Kun huhtoo kuin piru herneriihellä... No, ei tässä ... ei muuta
kuin korpeen pakoon ja — naimisiin. Just kerrassaan. Nyt minä sen
otan ... sen renki-Eemelin. Johan se on siinä kolomena peräkkäisenä
kesänä hokenut: ’Jokos, tuota ... jokos lähettäis paikkoamaan niitä
papin housuja...’ Vihille näetsen. No? Olenhan minä, jes-maarin,
olenpa kimpuroinut vastaan, kun on ollut hyvä olla herrasväillä.
Ja sanotaanhan sitä, ettei ruma tartu. Mutta kyllä se tarttuu
tällaisessa ... kollehtiivisoassa, mikä hän lienee...”

Vähitellen Linda rauhoittuu rehtorinsa selittelystä. Mutta ei
rauhoitu hänen kielensä. Kokoillessaan kupinpalasia hän jatkaa ja
jatkaa: ”Jotain se tämäkin tieteä — häitä tai hautajaisia. Ei siinä
Eemelissä mitäen o’ sen kummempia vikoja... Tulee niitä meille
kakaroitakin kuin Lipakon piruja, sanoi ja... No-ne ... kiroilee se
kylläkin, juutas. Mutta kyllä minä sen siitä... Eikä se o’ kauneuella
pilattu. Mutta häppeetähän se on, jos mies on korree... Ja sanoipa
tuo Aape lehtorkin, että meillä on liian vähän poikia, niin jotta...”

”Mikäpäs siinä”, yrittää isäntä myötäillä. ”Kyllä meillä
Neitsytniemessä häät laitetaan Lindalle ja Eemelille...” Mutta
Linda Lehtinen on jo pöydän ääressä latelemassa koristaan lautasia,
pikkuleipiä ja kaakkuja. Eikä hänen puheenpitonsa lakkaa, ennenkuin
vieraita alkaa saapua.

                                                  ⸻

Myöskin Aape Kattelus, arkkitehti Haikka ja Juhani Prikka ovat
tulleet. Ja jo ennen nuorenparin ilmestymistä täyttää opettajahuoneen
iloinen ääntensorina.

Sirkka Keijärvi antaa, yhä vielä niskaansa nakellen ja pahasti
vastaan puraisten, mutta antaa kuin antaakin entisen epäjumalansa,
Akseli-herran, hakkailla itseänsä. ”Mitenkäs olisi, neiti Keijärvi,
kun tulee rauha ja purjeveneeni taas lähtee ulapalle...?” ”Niin
renki-Eemeli tuo tänne ’Hulmuharjani’ ja minä ratsastan sillä
Keijärveen, niin että maantie vapisee.” ”Entä Tuulensuun salmen
yli? Olen teitä siellä purjeineni vastassa. Viiletämme ohi
Tuulensuun, Lipakon alitse, ympäri Palavasaarten ja sitten ...
Maailmanportin editse Keijärven kartanon rantaan. ’Ja piti perää
Methusalem ja matkan määrä on Jerusalem’”, hän jatkoi hyräillen omaa
pilkkavärssyään huvittavassa itseironiassa.

Eikä Sirkka osannut olla nauramatta myötä. Mutta hänen piti yhäkin
ilvehtiä: ”Siitä taitaa tulla tyyristä lystiä, sano’ poika kun
sormuksen osti”, hän sivahutti keijärveläisellä sananparrella. Mutta
alkoi kuitenkin kiertää levottomin elein ryhmästä toiseen.

Aape härnäilee Rebekkaa: ”Kas, kas, mitenkä lauloikaan taas
radiossa eräs siirappirunoilija...? ’Oi, hänen tukkansa tumma niin
kiersi kuin yöhyt kumma’, ha-ha-ha...” Rebekka Kokkoilan entiset
harmaantuneet ohimohiukset olivat nimittäin näinä aikoina muuttuneet
— sysimustiksi. Tämä oli kaikille julkinen salaisuus. Mutta vain tuo
häpeämätön Aape sen paljasti suoraan sormella sojottaen.

Rebekka näpsäyttää härnäilijää sormille. Mutta hän punastuu somasti.
”Oi, hän punastuu — tämä kylmänkukka norossa, tämä myrkkykeiso, hän
kukkii ja heilimöi!” laulaa Aape. ”Etkö näe, kapteeni, hän vetää
Antti Jeremiaan samaan seuraan, että sota on elämää. Se synnyttää
uudestaan naiset, se soittaa heidän sydämessään satatuhatvuotista
laulua: Enemmän poikia, enemmän poikia... Ja he tulevat, miehet —
kuten myöskin auto-agentit! — ja rakastuvat päätäpahkaa, haha-ha...”

Oli näet sekin julkinen salaisuus, että Tuohikylässä majaili eräs
armeijan talouspäällikkö, Artturi Koljonen — siviilissä autoagentti
— järjestämässä muonanhankintaa keskuspaikkoihin ja että — ”he
olivat toisensa kohdanneet...”, kuten Aape yhä lallatti ilveitään.

Eikä Rebekka suuttunut. Hän vain ihmettelee entistä ja nykyistä
itseään. Varsinkin entistä minäänsä. Miksi hän oikeastaan oli tehnyt
lyhyen lopun avioliitostaan ”ensirakkautensa”, insinööri Pentti Kokkoilan,
kanssa? Ooh, kyllä hän sen muisti. Ja hän oli nämä vuodet
hävennyt tuota muistoakin niin, ettei hän ollut uskonut parhaimmalle
ystävälleenkään eronsa salaisuutta.

Tuo iltayö, pian häitten jälkeen, jolloin Pentti oli tunnustanut,
että hänellä oli poikamiesajoiltaan avioton lapsi — se oli ollut
hänen rakkautensa kuolema. Se oli ollut elämän tyrehtyminen hänen
suonissaan. Eikä hän ollut osannut itkeä, sillä vavisuttavassa
kauhun horkassa ei ihminen osaa itkeä. Ooh, ne olivat tulleet vasta
myöhemmin, yksinäisinä epäilyksen öinä, nuo kyynelet. Eivätkä nekään
olleet häntä vapauttaneet. Ne olivat syöneet hänen elinvoimiaan
suolanmakuisena myrkkynä. Epäilykset omaa itseä vastaan, epäily
ja kauhu koko petollista ja tahraavaa miessukua vastaan olivat
taistelleet hänessä ja näännyttäneet hänet.

Hän oli tuntenut tulevansa vuosi vuodelta kehnommaksi, ei paremmaksi
eikä hyveellisemmäksi. Siitä huolimatta, että hänen tekonsa oli ollut
moraalisesti oikea. Olisiko hänen sittenkin pitänyt antaa anteeksi
tuolle miehelle? Olisiko hänen ehkä tullut ottaa kasvattaakseen tuo
yksinäinen lapsi parka, kuten Pentti oli pyytänyt? Silloin se
oli ollut mahdotonta. Hänet oli kasvatettu vaatimaan yhtä suurta
siveellistä puhtautta mieheltä kuin naiseltakin. Ja hän oli vaatinut.

Näihin saakka ei raskaimpinakaan itsetutkistelun öinä häntä ollut
syyttänyt hänen siveellinen järkensä. Mutta miksi oli kuitenkin
hänen sydämessään nyyhkinyt: Menettää rakkauden ilo — se on kaiken
menettämistä...? Naista hänessä oli halvennettu, halveksittu. Hän oli
oikeassa pelastaessaan naisellisen arvonsa. Ja miksi, miksi sittenkin
— hän olisi eräinä aikoina tahtonut juosta entisen miehensä luokse
ja pyytää — anteeksi, hän, jonka mies oli vienyt alttarille petos
sydämessä?

Höltyikö naisen moraali vuosien kuluessa? Veivätkö yksinäiset vuodet
— tyhjinäkin — hänen synnynnäisen puhtautensa? Vai oliko naissydän
lopultakin luotu vain sitä varten, että olisi yksi olento maailmassa,
joka kykenee rajattomasti antamaan anteeksi?

Rebekka ei kuullut sanaakaan ympäröivästä keskustelusta. Hänen omat
kysymyksensä vain tulivat ja menivät. Mutta ne eivät olleet enää niin
vaarallisia kuin aikaisemmin. Nyt hän saattoi kestää pilkkaa mitä
tahansa. Hän oli valmis hymyilemään itsekin omalle itselleen.

Ajatella! Pitkien jälkeen tulee mies, vieläpä leskimies,
jolla on edellisestä aviostaan — kaksi lasta. Ja hän — ei muuta
kuin harmittelee ohimoittensa kiusallista harmautta, peittelee niitä
väljällä lottalakillaan, nuortuu vasten tahtoansa ja ... eikös?
Mustaa kuin mustaakin eräänä iltayönä salaa kuin varas korvallisensa,
ettei niitä tarvitsisi enää salailla Artturi paralta, joka oli niin,
niin rakastunut, että sille täytyi tehdä mieliksi. Edes sen verran,
ettei näyttäisi vanhemmalta kuin oikeastaan olikaan.

Rebekka Kokkoila unohtui hymyilemään ajatustensa vallassa
salaperäistä, melkein immellistä hymyä, itse siitä tietämättäänkään.
Kiusatkoot, kyllä minä kestän, tuli vihdoin selvä, päättävä ajatus.
Hän aikoi pitää lujasti kiinni ainakin tästä toisesta ja varmastikin
viimeisestä rakkaudestaan.

                                                  ⸻

Tällä välin oli saapunut nuoripari. Valte Vihatun alikersantinnauhat
ja punakeltainen nauha rinnassa olivat uudenuutukaiset. Ja
Olivia-rouvan hiirenhampaat hohtivat niin puhtaina, ettei kaksi
ristikkäin olevaa etuhammasta kyennyt pilaamaan hänen kauneuttaan
hivenenkään vertaa.

Antti Jeremias taputtaa Valtea ystävällisesti olalle tämän lyödessä
kantapäänsä kunniantekoon kapteenin edessä.

Kahvikupit kiertävät. Aape tepsuttelee ja puhelee, aivankuin
puutarhamestari, joka on vihdoinkin saanut ”rekoolinsa” täyteen
kukkaan. ”Katso nyt, Antti Jeremias, tässä ovat ne, joista sinun on
tili tehtävä viimeisenä päivänä sen suuren Kenraalin edessä. No?
Kauniita lapsia, mitä?”

Antti Jeremiaan muuttuneeseen olemukseen kuului entistä rohkeampi
sanankäyttö. ”Sitähän minä olen aina sanonut, että kirjain tappaa,
mutta nuori rakkaus tekee eläväksi. Eikö ole tässäkin nähty — hän
viittasi nuoren pariskunnan puoleen — että säätyennakkoluulot
sortuvat — minussakin’. — kun Isänmaa niin tahtoo. Sillä eikö
jo sanonut suuri Moltkekin nuo kuolemattomat sanat: ’Ranskalaiset
menettävät joka päivä taistelun hedelmättömien naistensa vuoksi’?
Sanalla sanoen: emmekö me kaikki sitä tietäisi, että hätä on
keksintöjen äiti, mutta rakkaus on sotaan joutuneelle kansalle
luojan suurin lahja, sillä hedelmällisyys, miten sanoisin ...
nativiteetti...”

Aape löi puhujaa olalle, niin että tämän polvet hetkahtivat. ”Kas,
kas”, hän ei kyennyt olemaan hieman piruilematta. ”Jos tämä tapahtuu
kuivassa puussa, Rebekassa ja sinussa, entäs sitten meissä muissa?
Jumaliste, tämä sota taitaa synnyttää tässä maassa täydellisen naisen
ja täydellisen miehen!”

”Nä-nää”, narisi lomaan Juhani Prikka, ”eikös se Weininger jo
sanonut, ettei ole olemassa ehdotonta naista eikä ehdotonta
miestä...?”

”Tuo kaistapäinen juutalaispoika, joka toteaa — kylläkin
biologisesti oikein — naisen ja miehen ehdottoman erilaisuuden.
Mutta tekee siitä höyrypäisissä aivoissaan johtopäätöksen: nainen
on tuhottava! Ho-hoo ... sen lurjuksen ainoa viisas teko oli se,
että tuhosi omat aivonsa revolverinkuulalla. Eikä olisi oikeastaan
ansainnut parempaa kohtaloa hänen seuraajansa tyhmyydessä, nimittäin
Heinse, joka suostui säilyttämään naisessa vain sen verran
naisellisia ominaisuuksia, että ’hän jäisi naisolennoksi’. Ei, hyvät
naiset ja herrat, ihanne meidän sukupuolisessa kalabaliikissamme on
oleva ehdoton mies ja ehdoton nainen, taistelija ja synnyttäjä. Vain
sitä tietä nainen luo itsestään persoonallisuuden, sillä silloin hän
ei enää apinoi miestä, vaan luo oman, syvimmän luontonsa mukaisesti.
Hän tottelee toisin sanoen vain oman itsensä ja jokaisen kansan
korkeinta käskyä: itsesäilytysvaiston järkkymätöntä elämänlakia.”

”Lakiapa lakia”, keskeytti kersantti Vihattu. ”Siellä meillä päin kun
sanotaankin, että en minä muuta tiijä, mutta tämmöinen pikkuruinen
muija on kullan väärti. Ja kyllä se ryssä saa vielä hoksata, ettei
meiän naiset ole pelkkiä piironginkoristeita, hjaa, jaa...” Mutta
samaa vauhtia Valte kääntyy rehtorinsa puoleen: ”Ja saa se rauhan
tämä meiän rehtorikin siinä omassa ’seävyssään’. Tämän pojan
mestarinvirka pannaan näet rauhan tultua naulaan ja perustetaan
puusepänverstas tai polkupyörä- ja autokorjaamo, jotta tästä
Oliviasta tulee rouva tirehtöörskä, niin että paukahtaa...”

Mutta Aape ei antanut ottaa itseltään sanan vuoroa: ”Toisin sanoen:
tämä kansa alkaa tervehtyä. Pasifismin syöpä oli kuristamaisillaan
sen sisukset. Ja nyt nämä rauhanarvostelut...”

”Seis, mies!” keskeytti Antti Jeremias. ”Älä yritä pilkata meitä
’rauhanapostoleita’. Minä sanon, sinulle, että ken ei ole koskaan
noussut haaveen vaarallisille huipuille, ei myöskään korkealta putoa,
kuten et sinäkään — se myönnettäköön — tässä rauhan ja sodan
kysymyksessä ole erehtynyt tekemään.”

Sanoi ja läksi. Sillä hänen kummastuksekseen ei Nelli-rouva ollut
lainkaan juhlaan saapunut. Eikä hän vieläkään ollut siinä määrässä
”reaalipoliitikko”, että hän niin vain olisi sallinut, illan käytyä
jo melkeinpä pilkkopimeäksi, oman rouvansa jatkaa loppumattomiin tuon
toipilasvänrikkinsä hoitelemista.

Hääseura hajosi. Aape Kattelus vei Elsan mukanaan kotiinsa, jossa hän
tunnusti ystävilleen uuden, ylenmääräisen onnensa.

Naisen sydän on vahva kärsimyksessä. Se sulkeutuu kuoreensa kuin
simpukka ja saattaa synnyttää oman lihansa kuluttavasta tuskasta
maailman kalleimmat helmet. Mutta suuri onni huumaa hänet. Hän
haluaa sen sopertaa, itkeä ja nauraa julki rakastetulleen ja
läheisimmilleen. Hän himoitsee synnyttää riemunsa uudestaan ja
uudestaan. Se on hänen hedelmällisyytensä siemen, joka kerran on
ylenevä hänen helmoilleen, hänen käsivarsilleen, hänen koroitetuille
kämmenilleen koko maailman nähdä ja ihailla.

Mutta seuraavina päivinä ihmetteli koko Tuohikylä, mihin oli kadonnut
kaupungista kapteeni Nevanperä. Nelli-rouva näytti itkettyneeltä.
Antoi epämääräisiä, vieläpä ristiriitaisia vastauksia, kunnes
kävi selville, että hän oli hääjuhlan jälkeisenä aamuna, jo
varhaishämärissä, painellut hiihtämällä maaseudulle päin. Tämäkin
pysyi arvoituksena, kunnes Ilona-rouvan kirje ilmoitti Sirkalle, että
Antti Jeremias oli saapunut sangen huonossa tilassa Neitsytniemeen,
niin että hänen oli täytynyt lähettää Leena-sisäkkö häntä hoitamaan.

Mutta myöskin toipilasvänrikki oli kadonnut kesken lomaansa
kaupungista, kadonnut niin hiljaa, että tapausta tuskin huomattiin.