KAHDESTOISTA LUKU

1.

Tuohikylän asujaimisto on painunut tiirottelevana mäyränä maan
alle sirpale- ja kellarisuojaansa. Senkin vuoro oli tullut maistaa
neuvostoparatiisin hedelmiä.

Iltapäivän aurinko heittää talojen rapatuista seinistä pitkää,
jatkuvaa varjoa, joka makaa kivijalan kupeella kuin piilossa sekin.
Kaukainen surina, jonka aikaansaajia ei vielä näy, tuntuisi melkein
unettavalta, jollei tietäisi, että se on kuoleman seireenilaulua.

Vänrikki Yrjö Kupari nousee asemalta tyhjää katua ylöspäin.
Merkillinen hätä näyttää, ajavan häntä eteenpäin. Elsa Varjalan
kirje on hänen povitaskussaan. Se polttaa, sillä siitä hän tietää
rakastettunsa olevan vaarassa — ehkä parhaillaan vartiovuorollaan.
Kirjeen saatuaan hän ei ole saanut rauhaa, ennenkuin on päässyt
lomalle. Hänelle ei riitä tuon suloisen kirjeen anteeksianto. Hän
tahtoo itse kuulemalla kuulla Elsan huulilta, että tämä ansaitsematon
onni on totta.

Se on tullut hänelle taas takaisin liian helposti. Hän ei ole
sitä uskoa eikä itseänsä sen arvoiseksi. Saattoiko elämä olla
niin laupias, että se pyyhkii käden käänteessä olemattomiin hänen
kehnoutensa, rikoksensa — puhtaan, uskollisen naisen kädellä?
Yrjö Kupari oli niitä ”taivaan hulluja”, joiden täytyy joutua
mittaamattoman kuilun partaalle, ennenkuin he heräävät. Hänen
kaltaisiaan ajaa eteenpäin sammuttamaton elämänjano. He rakastuvat
sekä hyviin että arvottomiin naisiin, sillä jokainen nainen
havahduttaa heidät. He tuhoavat naisten sydämiä. Mutta he eivät ole
saitoja myöskään omalle elämälleen, mitä he saattanevatkin harjoittaa
itsekkään kyynillistä älyn leikkiä.

Heitä rakastetaan. Heille annetaan paljon anteeksi. He ovat
”sunnuntailapsia”, jotka kaipaavat joka hetki ja joka naiselta
lohdutusta. Eikä myöskään hyvä nainen heitä vastusta, koska hänen
hoivaava sydämensä rakastuu helposti ”eksyneihin”. Jos on totta, että
jokaisen naisen sydämessä on mies ja että nainen on miehessä kaunein,
on juuri heissä naisellisen luontoista hurmioittamisvoimaa, heissä
asuu avuton — ja kuitenkin niin vaarallinen lapsi, jolle nainen on
valmis uhraamaan sydänverensä, kunniansa ja maineensa.

He ovat kokonaisia hetkessä, sillä heille ei ole olemassa arkipäivien
aikaa. He ovat valmiit kuolemaan yhtä huolettomasti kuin elämäänkin
— yhdestä ainoasta naisen heittämästä ruususta.

Mutta kun he heräävät, nuo elämän järjettömät lapset, hyvän naisen
ja kuoleman kosketuksesta, kauhistuvat he omaa kehnouttaan yhtä
rajattomasti kuin ovat siihen saakka uskollisuuden rajoja rikkoneet.

”Onko minulla enää mitään oikeutta elää?” he kyselivät itseltään. He
luulevat löytäneensä ensi kerran rakkauden koko elämässään. Heidän
sielunsa hätä on totinen ja syvempi kuin minkään tuhlaajapojan.
Rakkaus on nyt heille kalliimpi kaikkea elämää. Ja he tahtovat sen
omakseen vielä hautuumaan portillakin.

He pelkäävät sen puolesta. He vapisevat sen vuoksi taikauskoisessa
pelossa — kiitävien hetkien tähden, joista jokainen voi olla
viimeinen ja ryöstää heiltä rakkauden.

He eivät voi uskoa tätä ihmeellisintä rakkautta omakseen, ennenkuin
he ovat sulkeneet sen syliinsä, vaikka sitten kukistuisikin
huomisaamuna taivas ja maa.

Yrjö Kuparin kaltaiset nuorukaiset ovat harvinaisia hedelmiä, jotka
usein ovat luodut putoamaan kesken kasvua elämänpuustaan, mutta
jotka hukkuessaankin hedelmöittävät maata — sen naisen kautta, joka
jaloimmin heille anteeksi antaa.

Vain sellainen nainen pyhittää heidän hulluutensa ja kypsyttää heidän
epäkelpoutensa, koska vain sellainen nainen on sydämeltään vahvempi
ja terveempi kuin yksikään mies. Veren ja sielun puhtaus synnyttää
hänessä — ja vain hänessä! — ihmeen, joka on voimakkaampi kuin
lakien kirjaimet tai luonnon järkkymättömimmät lait.

                                                  ⸻

Tämän oleellisimman luontonsa mukaisesti ajaa nyt onea onnettomuuden
aavistus ja hätä heidän rakkautensa puolesta Yrjö Kuparia
eteenpäin. Ehkä oli kohtalo vaativa juuri nyt, tällä hetkellä hänen
rakastettunsa elämän.

Hän on tullut sovittamaan. Siunausta omalle katkeralle katumukselleen
hän on tullut etsimään. Eikä tätä voi hänelle kukaan muu antaa kuin
hänen rakastettunsa, jonka sydämen hän on ollut surmaamaisillaan.

Askelet kiihtyvät kiihtymistään. Hätä kasvaa kasvamistaan. Tulee
vastaan torin kulmake, josta aukeaa suora tie Harjun näkötornille.
Hän harppaa pari pitkää askelta. Jäykistyy paikoilleen — torni on
ammuttu hajalle! Tänäänkö, eilenkö, aikaisemminko?

Parin kilometrin päästä, tehdasalueelta, alkaa kuulua pommien
jysähdyksiä. Kaksi viholliskonetta lähestyy sieltä harjua seuraten ja
myllertäen ilman uhkaavaksi myrskyksi.

Yrjö Kupari ei osaa liikahtaa paikaltaan. Hänen oma myrskynsä huumaa
hänen päänsä. Valkoviittainen suojelumies juoksee torin laitaa häntä
kohti viuhtoen seisoskelijaa kiirehtimään pois näkyvistä. Vänrikki
viittaa torjuvasti kädellään. Hänen täytyy löytää Elsa, pelastaa
hänet. Hän muistaa Elsan asunnon. Sinne, sinne...

Hän syöksyy lankkuaidan pienestä portista pihan puolelle.
Narisevat, notkahtelevat portaat hän nousee toiseen kerrokseen
hammasta purren. Äänet vihlovat hänen päätänsä. Kukaan ei vastaa
kiihkeään koputukseen. Herra nähköön — hänhän on tietenkin, kuten
Ulla-rouvakin, talon kivijalan pommisuojassa! Pitkät portaat
jymähtelevät taaskin.

Yrjö hakee suojakellarissa Elsaa parinkymmenen ihmisen joukosta. Pari
pojantenavaa keikkuu tukipuiden varassa. Sylilapset jokeltavat tai
parkuvat. Äkkiä hän tapaa Ulla-rouvan jäykkään, päättävään ilmeeseen
kiristyneet kasvot. ”Missä Elsa?” ”Siellähän se ... vuorollaan, eihän
se...” Mies saa tietää, että Elsa sittenkin oli Harjulla uudessa
tornissa. Hän on tuokiossa taas ulkona.

Nyt on pommitus todenteolla alkanut. Se liikkuu entisen näkötornin
vaiheilla Toinen viholliskoneista syöksyy pitkin pääkatua viistäen
sitä konekiväärisuihkuin. Harjun kupeella räjähtää pommi lävistäen
pienen puutalon kuin hoton linnunpesän lepänoksalta. Viholliskone on
kääntynyt Koivukujalta takaisin Harjulle päin.

Yrjö Kuparin tuska ja hätä on hänet läkähdyttämäisillään. Hänen
täytyi hetkeksi pysähtyä jyrkänteeseen. Mutta siihen näkyy jo myöskin
havumetsän sisästä hirsipylväitä, joiden varaan on rakennettu
poikittaisia lavoja. Mies saa takaisin tarmonsa. Hän alkaa nousunsa
tikapuita pitkin. Nämä ovat jäässä ja lumessa. Hänen täytyy käyttää
käsiään päästäkseen nopeammin ja yhä nopeammin ylöspäin.

Kerros kerrokselta veri tulvii yhä kuumempana hänen päässään. Hänen
hätänsä muuttuu hurjapäiseksi riemuksi. Kaikki on pelastettu, kaikki,
jos he vain saavat rinnakkain ottaa vastaan vaarat. Hän on hukuttava
rakastettunsa käsivarsiensa väliin. Eikä mikään voima kykene niiden
suojasta häntä riistämään.

Jos, jos — takoi hänessä taikauskoinen ajatus — jos nyt kuolema
heidät säästää, on hänelle sallittu anteeksianto ja rakkaus. Ja näin,
juuri näin oli heidän kohtalonarpansa heitettävä — kovan kuoleman
alla. Mikään vähempi tai mitättömämpi ei riittänyt. Vain kuoleman
hinnalla ostettiin puhtaimmat totuuden jyväset elämän suuresta
viljalaarista.

2.

Viholliskone kiertelee tornin tienoilla. Mutta Yrjö on hukuttanut
Elsan paksuine turkkeineen syliinsä. Ääntä, sanoja ei kuule. Mutta
heidän katseensa puhuu kaiken. Heitä ei voi enää mikään erottaa.

Hintelä nuorukainen, joka on Elsan vartiotoverina, katsoo ihmeissään.
Elsa ei osaa nähdä muuta kuin rakastettunsa kasvot, jotka nauravat
entistä hurjapäisyyttään.

”Minun sydämeni paisuu, sillä te olette minun lähelläni”, soivat
Elsan korvissa Lucina-rouvan sanat Cidistä, Jimenasta ja tämän
pojasta. Ja hän kuvittelee itsensä sillä elävyydellä, minkä vain
rakkaus synnyttää, Jimenaksi ja tuon nuorukaisen taistelevaksi
sankariksi. Ei ole olemassa enää mitään vaaraa eikä pelkoa.

Yrjö Kuparin täytyy tarttua johonkin. Hän liikahuttaa konekivääriä,
joka näyttää jäätyneeltä ja käyttämättömältä. Hän kiskaisee sitä,
kiukuissaan kehnosta torjunta-aseistuksesta. Hän laskee kuitenkin
koesarjan. Se toimii sittenkin.

Viholliskone tekee kaartoja harjun poikitse. Ottaa suunnan taas
harjua pitkin ja lähettää — tosin liian ylhäältä ja myöhästyneenä
— rätisevän suihkunsa. Yrjö Kuparin silmään syttyy yhä hurjempi
palo. Hän aikoo yrittää melkeinpä mahdottomia. Hän aikoo ampua ja —
pudottaa.

Yrityksen onnistuminen on harvinaisen sattuman varassa. Mutta sitä
parempi, hän ajattelee. Ihmettä hän juuri tarvitsee. Merkkiä, että
voitollinen elämä on yhä heidän, Elsan ja hänen. Nyt oli vihdoinkin
tullut ratkaiseva arvanheitto heidän rakkaudestaan ja hänen
oikeudestaan ottaa se omakseen...

Tulilinjan koetut taistelut valtaavat hänet taas. Hän jää odottamaan
oikeata silmänräpäystä. Ensimmäinen luotisarja menee turhiin. Mutta
ase tottelee hänen kättään kuin ajatus. Ilma hänen ohimoillaan
kuumenee kuin parhaina taistelupäivinä. He ovat joutuneet jonnekin
ajattomaan ja tuntemattomaan paikkaan, ei-kenenkään-maalle, jossa ei
ollut keitään muita eläviä olentoja kuin hän ja hänen rakastettunsa.

Mutta vihollinen näyttää vimmastuvan vastarinnasta. Se loittonee
näyttäen aikovan kaartaa uuteen hyökkäykseen. Yrjö käskee lujin
ilmein Elsan ja nuorukaisen laskeutumaan alas ja maastoutumaan.

Ryssä oli tehnyt kaartonsa, ja nyt se syöksyi entistä alemmaksi,
suoraan tornia kohti. Petäjäin latvat näyttivät joutuvan myrskyn
käsiin sen tuivertamasta ilmasta. Se tärisytti heikkoa puutornia,
joka tuntui hajoavan kuin tuulenpesä harvasta koivikosta. Ja raesade
kimahteli hetken sen hirsistöön.

Yrjö Kupari ei päästä käsistään ratkaisevaa hetkeä. Hän lähettää
tuiman ja tarkan luotisuihkun kohti viholliskoneen ohjaamoa.

Ja — oliko ihme todella tapahtunut? Kone heilahti. Oliko sen ohjaaja
haavoittunut? Vai tekikö se vain uutta kaartoa? Ei, nyt se oli
horjahtaa vastakkaiseen suuntaan. Nyt se yrittää nousua arveluttavan
jyrkästi... Mutta ei — nyt alkaa sittenkin horjahteleva lasku.

”Haavoittunut ... ohjaaja, jumalavita! Katsokaa!” huutaa Yrjö Kupari
raivokkaassa riemussa.

Laakeasti viistäen vihollinen rymähtää petäjikön tutkaimiin. Se
sortuu. Toinen siipitaso irtautuu. Se katoaa silmistä. Se on löytänyt
hautansa havuisen harjun hangelta, jota jo peittää pimenevän illan
varjoisa katve.

                                                  ⸻

Kovaa ja hävittävää on sota. Mutta ihmisen intohimo elää on sitä
suurempi. Vain sokea fariseus väittää päinvastaista.

Kaihoisaa on jokaiselle nuorelle miehelle palata kuoleman kentälle
lomaltaan ja rakastettunsa luota. Mutta hän jättää elämän
kauneimmillaan omistettuaan naisen, joka hänelle kuuluu. Salainen,
ikuisesti lepäämätön vaisto huutaa hänessä: minun täytyy elää, minä
tahdon elää! Minulla on oikeus painaa oma jalanjälkeni tämän autuaan
maan kamaraan — poika, jossa minä elän. Uusi elämä kuolemasta!

Kipeän kipeää on nuorelle naiselle lähettää rakastettunsa kuolemaan.
Hänessä avautuvat elämän lähteet. Hänen sydämensä lyö vahvana ja
voimakkaasti kuin alkunaisen. Hän palaa rotunsa aamuiseen hämärään,
jossa taisteleva heimo jatkaa elämäänsä vain naisessa ja lapsessa.
Eikä hän kiellä itseänsä rakastetultaan.

Heissä molemmissa huutaa kaikkien sotien siittämä autuas toivo:
Tulevaisten polvien vuoksi olen valmis kuolemaan ja minä, nainen,
olen luotu rakastamaan ja synnyttämään. Eikä heidän tarvitse osata
tätä kaikkea ajatella. Luonto, joka tuhlaa itseänsä ja jälleen
täyttää itsensä elämällä, huutaa heissä.

Suuri ja mahtava on miehen ja naisen rakkaus sodan kauhujen keskellä.

Elsa Varjalalle ja Yrjö Kuparille oli heidän kadotettu ja jälleen
löydetty rakkautensa kuoleman ja elämän riemuvoitto. Kerran taaskin
kuiskattiin kuohuvassa riemussa sanat: Sinua varten olen nainen. Ja
vastattiin: Tulkoon kuolema huomissa päivänä. Elämä on meissä!

Vain muutama päivä ja yö oli heille suotu. Mutta ne olivat heidän
onnensa päivät ja heidän hääyönsä.