KOLMASTOISTA LUKU

1.

Sodan ja rauhan taitteessa kohtalo alkoi arpoa perin eri tavoin
tuohikyläläisten kohtaloita.

Lucina-rouva synnytti ensimmäisen poikansa. Ja Aape Kattelus yltyi
hulluna ilosta häärimään lapsen ympärillä päivät päästään. ”Kas,
kas, tulitpas, vaapsahainen!” hän loruili. ”Ja onpa, peeveli,
isänsä kuva, kuin lesti ja saapas...” Yhä ja yhä hän laski leikkiä
poikansa kustannuksella: ”Onpa valkea, onpa, kuin lanttuperhonen!
So-so, so-so, sorsanpoika, älä sinä räpyttele tai... No, hitto
vieköön! Kappas, kappas, kun on pää mollollaan kuin isällään ja
paksupääperholla. He-he-he, jopas — käpy, käpy, käpyseni... No, ja
siinähän se on just’ tismalleen! Käpy Aapenpoika Kattelus olkoon
sinun nimesi.”

Mutta kun hän vakavissaan kurkisti poikansa silmiin, joista
vastasyntyneen syvä sini katsoi iankaikkisuuksista siintävin valoin
outoa maailmaa, hän hyväili Lucinansa hiuksia, nousi ja runoili
omaan tapaansa pyhästä kirjasta: ”Herra, vaimoni on hedelmällinen,
mutta ei kärsi, minä syön leipääni otsani hiessä, mutta työ on minun
suurin iloni!” Lucina nauroi puolisonsa saarnanuottia. Ja Aape tuli
takaisin maan päälle, tokaisten: ”Ja se pannaan poikakouluun eikä
yhteiskouluun, ja se pannaan latinalinjalle, sillä siitä on tehtävä
mies, jolla on roomalaiset hyveet ja suomalainen sisu. Nää-nää,
kyllä minä opetan sinut kiipeilemään korven puissa. Kas, noin!” Ja
isä heijasi pojan niin korkealle, että Lucina-rouva oli kirkaista
vuoteestaan. Mutta matala, kuultava nauru hukutti pelästyksen
lämpimänä aaltona.

Onnellista oli nyt elämä Katteluksilla.

Onnellinen oli Olivia-rouva sisustellessaan asumusta itselleen ja
Valte Vihatulle, joka oli päättänyt armeijasta vapauduttuaan perustaa
puusepänverstaan.

Rebekka Kokkoila vietti yhtä onnellisena säädyllistä kihlausaikaansa
hyvänahkaisen agenttinsa kanssa. Eikä hänellä ollut vieläkään yhtä
ainoata harmaata suortuvaa ohimoillaan.

Antti Jeremias on heti rauhan tultua palannut kaupunkiin. Hänen
koulunsa ei ollut vielä päässyt alkamaan, koska se palveli yhä
sairaalana. Mutta rehtori uurastaa päivät ja iltamyöhät kansliassaan
järjestelytöissä.

Eräänä varhaisena aamuhetkenä hän kuulostelee korva tarkkana
aamupostin solahtamista eteisenovesta. Hajamielisenä hän peittelee
ohimennen vuodettaan työhuoneensa nahkasohvalla, sillä hän nukkuu
nykyisin erillään Nelli-rouvasta.

Akkunasta tulvii voimakasta maaliskuun valoa. Hän tuskin sitä huomaa
tai tuntee. Korva kuulostelee vain tarkkana eteiseen päin, jonne ovet
on jätetty raolleen.

Ei kuulu postia. Mutta puhelin soi! Näin varhain? Hän säikähtää,
kuten hän nykyisin säikähtelee jokaista soittoa. Kaahaa eteiseen,
niin että kotiviitan nyörit heilahtelevat — nuo punaiset nyörit
ja tupsut, jotka Nelli-rouva aikoinaan oli ommellut. Ei hän ollut
muistanut niitä heittää pois, sillä tottumus on toinen luonto.
Ja Antti Jeremiaalle se on melkeinpä ensimmäinen — tässä hänen
aviollisen taivaansa pahimmassakin räntäsateessa.

Puhelimeen hän vastaa arkaillen, mainitsee ennen niin mahtavasti
lausutun nimensä nielaisten sen jo puolivälistä poikki, aivankuin
ollakseen joka hetki valmis pakenemaan jotakin tuhoviestiä. Vihdoin
hän huokaa helpotuksesta. Soitto on jostakin ruokakaupasta, Lindalle.

Mutta siinä seisoo jo Linda Lehtinen, kasvoillaan sama päivittelevä
ilme kuin näinä aikoina päivät päästään. ”Jesmaarin”, hän vain
maarittelee, ”se siitä tuli, se siitä tuli...” Tai toruskelee:
”Enkös minä jo sitä sanonut rouvalle, jotta ... ei se lihallinen
lemp’ ole parempoa kuin ryssän rakkaus”. Eikä hänellä ollut armoa
itkeskelevälle emännälleen: ”Jaa-jaa, mitenkäs nyt suu pannaan. Olisi
se pitänyt jo rouvankin tuohon ikään tietää, että leipää soa aina,
mutta mies kulta se on tiukalla se.”

Antti Jeremias näytti hautovan vaarallista salaisuutta, joka paloi
jossakin hänen ”sydämensä alttarilla” yhtämittaa kärventävänä
liekkinä.

Mutta mitä enemmän hän pelkäsi, sitä julmemmaksi tyranniksi
hän oli muuttunut ympäristölleen. Oli jo viikko kulunut hänen
paluustaan, eikä hän vieläkään ollut halunnut nähdä rouvaansa tämän
lähentymisyrityksistä huolimatta.

Maailma oli hänet pettänyt katalasti. Ja nyt hän, totisesti, jököttää
sitä vastaan niskakarvat pörhössä. Hän seisoo akkunansa ääressä
tappeluasennossa, kädet nyrkkiin puristettuina, syvällä taskuissa,
eikä hänen synkkien kulmakarvojensa lävitse pääse tunkeutumaan edes
maaliskuun voimakas aurinko.

Hän yrittää ajatella pakkorauhaa ja isänmaan raskasta tilaa. Olisi
pidettävä lohdutuspuheita kansalle. Mutta hänen mieleensä palaa
palaamistaan tuo Valte Vihatun kirottu läksiäisilta, jolloin hän
oli tavannut Nelli-rouvan toipilasvänrikkinsä sylistä — heidän
yhteisessä kodissaan.

Nyt putoaa aamuposti kirjeluukusta. Vapisevin käsin hän selaa
harvat kirjeet. Ja huoahtaa taas helpotuksesta. Keijärvestä päin
ei ole mitään kirjettä. Eihän siitä sitten, hän laskeskelee, kai
sen ihmeempiä... Niinpä hän jatkaa tämän riivatun avioliittonsa
punnitsemista. No, jaa, hän naurahtaa karmeasti, oli hänkin taitanut
vähän pettää omasta puolestaan tätä maailmaa. Mutta miksi? Suuresta
tuskasta, kärsimyksestä ja oikeutetusta kostosta tuolle petolliselle
vaimolle, joka oli hänen sydämensä haavoittanut. No, hiivatti, totta
kai se oli käynyt heikoksi ja naisen lohdutusta kaipailevaiseksi!
Ei, ei hänen ”sydämensä alttarilla” palanut katumus, vaan pelko oman
salaisuuden ilmitulosta, inho petollista vaimoa kohtaan ja kiukku
koko maailmaa vastaan. Kerran oli näet turtuva ja kovettuva yksinpä
Antti Jeremiaankin alunperin niin ylen helposti hepsahtava omatunto.

Tämä oli joka tapauksessa peitettävä. Avioeron häpeää hän ei aikonut
enää ottaa lisäpainoksi elämänsä ruumensäkkiin, joka jo nytkin painoi
kuin myllynkivi kaulassa. Ulospäin, oli näytettävä, niinkuin ei olisi
mitään tapahtunut, ei hänelle eikä Nelli-rouvalle.

Ainakin yksi hänen periaatteistaan oli säilyvä — avioliiton
kunniallinen rikkomattomuus! Se oli ainakin oleva ankkuri tässä
tunkkaisessa avioliiton satamassa. Ja se oli siveellinen velvoitus!
Aika oli ankara. Hänellä ei ollut oikeutta antaa hajoittavaa
esimerkkiä alamaisilleen ja koko yhteiskunnalle.

Tämä korkea ajatus tyynnytti häntä yhä enemmän. Nyrkki laukesi. Käsi
ponnahti taskusta päälaelle, jolla tukka oli sileää kuin teräs.

Herra rehtori käveli edestakaisin ihaillen itseään enemmän
kuin koskaan ennen ja valehdellen itselleen — hurskaassa
tietämättömyydessään — enemmän kuin tähän asti koko elämässään.
Ei mikään näet ole mahdottomampaa miehelle kuin palata takaisin
itsevalheen tieltä, jota on vuosikymmenet kulkenut. Tarvittaisiin,
että taivas repeäisi ja näyttäisi häikäisevimmän ihmeensä, ennenkuin
murtuu nevanperäläinen ulkokullaisuus.

Mutta ei, taivas ei näytellyt ihmeitään. Eikä Antti Jeremiaan
sielunpohjista näkynyt enää hyvänä likaisesta, rehellisestä
myllärinpojasta sakarisormeakaan, jollei nyt juuri ja juuri
itsepäisiä pörhökarvoja sen niskapuolelta. Oli olemassa vain eräs
kummallinen pontsari, jonka hän uskotteli omaksi minäkseen ja jonka
rikkeintä hän paikkaili parhaillaan oman ulkokullaisen hurskautensa
ritarimerkillä.

Hän oli syvimmältä luonnoltaan sarkatakkisen vanhoillisuuden
ruumiillistuma — vanha mylly, joka halusi paistatella leppoisasti
lahoavia seiniään uneliaassa levossa. Mutta opittuine aatteineen hän
kuvitteli olevansa — uudenajan höyrymylly, oikea rautamasiina, tulta
suitseva ja mustaa savua tupruttava.

Hyvä, hyvä, hän paiskasi kämmenensä pöytää vasten, kyllä tässä
kestetään temppelinkin harjalla! Hyvä, olkoon vaikka tusina
lankeemuksia, pysykööt salassa, ja nuolkoon kukin haavansa omassa
nurkassaan.

Antti Jeremias pysähtyi. Nyt hän oli liikkumaton ja jäykkä. Ja hän
tunsi ylpeänä olemuksensa kietoutuneen sellaiseen hurskauden kaapuun,
että arkkienkelinkin siivet himmentyisivät sen rinnalla.

2.

Ovi avautui hiljaa hänen takanaan. Nelli-rouva seisoo siellä
tummanpunaisessa aamuviitassaan surullisen synkkänä, valvoneet
kasvot turtana, iho harmaan kelmeänä kuin lady Macbethilla linnansa
valleilla. ”Naista minussa on syvästi loukattu”, Nelli-rouva alkaa
ylevässä sävyssä. ”En kestä enää tätä valhetta. Haluan erota.”

Aviomies jää yhä seisomaan selin puhujaan. Mutta hän vastaa:
”Avioeroon en suostu, ihmisten ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi.”

Nelli näyttää ilostuvan. Hän ei halua mistään hinnasta avioeroa.
Hänellähän oli ollut pelkkä pieni seikkailu, josta ei kannattanut
maksaa oikeastaan minkäänlaista hintaa, ei ainakaan rehtorskan arvoa,
jonka silkkipeitteen alla oli niin suloisen mukavaa uinailla. Siitä
oli läväistävä luontevalla perhekohtauksella, joka päättyy kyyneliin,
itkuun ja nauruun, hänen nutuuttaessaan ”pahaa, julmaa jöröjukkaansa”
tuosta huvittavasta pörröstä.

Rouva tekaisee pienen itkunalun, jonka hän nielaisee lievästi
syyttelevään haikeuteen: ”Oi, miten sinä saatoit ... sillä tavalla
liioitella tuota tapausta ja tuollaisen pienen poika paran vuoksi...?
Minä vannon, että ... ei, sinä rakas...!” ja hän liihoittelee
herransa olan taakse nostaen kätösensä tämän olalle. Tämä ”shesti”
oli näet aina niin syvästi liikuttanut hänen Antti Jeremiastaan.

Mutta mies puree hampaistaan kovat sanat: ”Sinä matkustat
toistaiseksi sukulaisiisi. Minä vietän kesälomani matkoilla,
uskotellaksemme ihmisille, että nevanperäläiset ovat ehkäpä
uudistaneet — häämatkansa.” Ääni oli kiertynyt katkeraksi. Mutta
taas se törähti onttona torvena: ”Oletko ymmärtänyt?”

”Sinä raakimus! Silläkö tavalla sinä luulet pääseväsi minusta,
laillisesta vaimostasi, eroon, ooho...? Siinäkö on palkka koko
elämäni, taiteeni, viattomuuteni uhraamisesta...? Voi, missä on sinun
sydämesi!” Ja nyt oli aika itkeä sydäntä särkevästi.

Kylmä seinä näytti kuitenkin olevan kaikkialla Nelli-rouvaa vastassa.
Mies jyrähti: ”Tänään pakkaat, huomenna matkustat.”

Nyt päätti Nelli-rouva takoa nyrkillään, niin että seinät
hajoaisivat. Hän raivostui. Tämä oli helppoa. Loukatusta
naissydämestä hysteriaan ei tarvita enempää kuin kirpun hyppäys. ”Ja
mitä sinä muka olit näkevinäsi? Erään haavoittuneen raukan, jota minä
hyväilin äidillisellä kädellä. No, niin ... jaa! Hän suuteli minua.
Ja ehkäpä hän, hullu nuorukainen, saattoi kuvitella mitä tahansa.
Mutta minä vannon, niin, niin ... minä vannon jumalani edessä, että
— sota, yksinomaan sota, joka... Ooh, sinähän olet itse saarnannut
ja kirjoittanut, että sota lyö mieheen haavat ja nainen ne lääkitsee.
Ja nyt minä kysyn sinulta, olisiko minun, hänen hoitajattarensa,
pitänyt kieltää pientä, tuota pienenpientä lohdutusta... Vastaa,
senkin...”

Mutta Antti Jeremias ei vastannut. Hän oli lakannut yksinpä
ihmettelemästä naisen ylenmääräistä valehtelemistaitoa, jolla häntä
oli huiputettu nyt jo lähes kymmenen vuotta. Totisesti, tänä hetkenä
Antti Jeremias haki muististaan karkeita, julmia kiroussanoja. Näitä
ei löytynyt. Mutta hän käännähti. Ja hänen kasvonsa, puristuneet
huulensa, synkkinä tuijottavat silmänsä, kulmakarvansa, vieläpä
hyväntahtoinen nenänsä, joka tällä hetkellä kapeni ja luutui, olivat
yhtä ainoata kirousta tuota peevelillistä naista vastaan.

Nyt ei Nelli-rouva osannut enää näytellä. Hänen teki mielensä
repiä nuo röyhkeät kasvot. Hän sähähti kuin sata kissaa. ”Sinä,
sinä ... tyranni!” hän alkoi ja muisti tuon miehen arimman paikan.
”Ja sinulleko muka tässä synnyttämään takkupäisiä myllärinpoikia,
hahaa...! Enpäs, en kiusallasikaan. Minä en ole mikään ’luonnon
orjatar’ enkä nauta. Se kuuluu alhaisolle. Me, kulttuuri-ihmiset,
me tahdomme olla hedelmättömiä emmekä mitään meijerskoja. Nu-nuu?
Sattuikos! Ha-haa... Ja luuletkos, etten minä ole käynyt lääkärissä?
Olen, olen...! Ja tiedätkös, mitä se sanoi?”

Rouva nauroi voitollisesti. ”Juu-juu, kyllä se sanoi, että minun
’hormoonejani’ ei huvita sinulle synnytellä myllytonttuja. Jaa-jaa
... meikäläisten naisten ylemmät aivokeskukset ovat liiaksi
kehittyneet... Niin hän sanoi. Ja siinäs sait nyt kerrankin kuulla
totuuden, sinä ’totuuksien’ tolkuttaja. No? Vastaa...!”

Nelli-rouva oli säikähtänyt omaa paljastustaan. Herra-paratkoon,
nythän se kumminkin suostuu eroon, ehkäpä vaatimalla vaatii...?

Antti Jeremias oli valahtanut kalpeaksi. Häntä oli siis petetty
kaksin kerroin. Jos tyhjä voi hajota, oli hänen elämänsä nyt
sekä tyhjä että hajallaan. Mutta pimeää, pimeää siinä oli
eikä pienintäkään toivon pilkahdusta, ei nyt, ei huomenna, ei
kuolinvuoteelle painuttaessa...

Ei lasta, ei poikaa, ei tytärtä... Katkera itku kaihersi hänen
silmiään. Hän tunsi seisovansa uppoavassa veneessä mittaamattomassa
sumussa, jossa ei näkynyt rantaa, ei väylää. Mutta hän näki selvästi
kuin hukkuva — pitkän sarjan tapauksia, ajatuksia — pieniä
aurinkoja, jotka olivat häntä köyhyydessään lämmittäneet.

Hän kulkee luokalla pulpettirivien välitse. Pienet pojanpäät ja
kirkkaat silmät napottavat peräkanaa häntä vastaan. Eikä hän voi olla
ottamatta jotakuta leuannypykästä, joka tuntuu puhtaalta ja kovalta
kuin puolikypsä omena. Hän ottaa jotakuta lämpimästä niskasta,
teeskennellen muka kovakouraista koninleikkiä. Mutta hän oli
rakastanut tuollaista pojanniskaa kuin — omaa syntymätöntä poikaansa.

Vuodesta vuoteen oli toivo käynyt yhä niukemmaksi. Hän oli yrittänyt
järkeillä: no, ehkäpä tämä on päähänpinttymää. Oli kai elämässä
muutakin kuin jälkeläiset. Mutta sittenkin yksinäisinä hetkinä,
yht’äkkiä kuin kotojoessa keväisin nousahtava tulva, oli painautunut
veri hänen sydämeensä. Se huusi läpi aivojen: sinusta täytyy
suvun jatkua! Eellispolvet huusivat. Ne tulivat kuin kevätmyrsky
ja jäänlähtö. Hänen oli vastattava omasta keväästään: Hänenkin
kohdaltaan oli tokeitten ja luukkujen auettava elämän paineesta,
jotta jatkuisi virta, yläsuvantoonsa tukehtumatta.

Tätä hänen kevättään ei siis ollut koskaan tuleva...! Mieheltä
oli päästä tuskan parkaisu keskellä ajatuksia, jotka hukkuivat
sumuun ja taas välähtivät salamankirkkaina. Eikä hän, jolle ajattelu
oli ollut raskasta kuin myllynkiven hakkaus, kyennyt katkaisemaan
tulevien ja taas tulevien totuuksien iskuja. Ja nyt niitä tuli kuin
kivenjärkäleitä yläkoskesta tokeita päin.

Mitä oli nyt lapsen rinnalla hänen arvonsa ja hänen kuuluisa
moraalinen tahtonsa? Kiveä, kiveä leivän asemesta... Poika oli
miehen miehuus, tytär oli miehen elämälle hellä sovitus ja lohdutus.
Poika oli miehelle uskallus elää täysin mitoin. Ja tytär oli hänelle
kallis, siunattu armo... Ja naiselle, entä naiselle?

Hän katsoi vaimoonsa. Herrajumala, miten ruma oli tuo nainen...
Lyhyessä, raskaassa ruumiissa elottomat, liikkumattomat lanteet.
Höllät rinnat, jotka eivät kuitenkaan olleet koskaan imettäneet.
Pieniä, sinisiä verisuonia liian varhain repsahtaneilla poskilla.
Ooh, siinä olivat rippeet niistä ruusuista, jotka hänen mielestään
olivat kerran koristaneet tuon naisen kukkeita poskipäitä.

Itku, halveksunta ja kiukku olivat tukehduttaa hänet. Mutta itku oli
voittoa, sillä se päästi poika-ajan heleimmän kuvan hänen sieluunsa.

Hän näki itsensä pälyilemässä salaa lastansa imettävää naapurimökin
vaimoa. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hän häpesi, sillä hän oli
kaino. Mutta hänen täytyi katsoa. Ei mikään ollut niin salaperäistä,
niin kauhistavaa ja niin lämpimän turvallista. Silloin oli värissyt
hänessä ensi kerran aavistus ”synnistä” ja ”pyhästä”, luonnon
pohjattomista lähteistä, joiden alkusuonia ei kukaan voi nähdä, mutta
joista on jokaisen juotava, jos aikoi elää.

Aviomies katsoi taas vaimoaan. Hänellä oli merkillinen pakko katsoa
onnettomuuttaan vasten kasvoja. Niin, tuossa hän oli, nainen, joka
ei synnyttänyt eikä imettänyt — olento, jonka suonet kuivuivat
omaan tyhjyyteensä, koska niitä ei ollut koskaan paisuttanut elämän
alkuvoima. Tuollaisella naisella ei voinut olla edes äidinrakkautta,
joka siittyy vaimon vereen lapsen kipeätä tekeviltä ja autuuttavilta
huulilta hänen tulvivien rintojensa kautta.

Ajatukset virtasivat hämäränä sumuna ja tulvana. Mutta hän tiesi
ajattelevansa kauniita ja hirvittäviä totuuksia. Ja häntä puistatti
inho.

Kaikki oli menetetty. Eihän ollut mitään järjellistä syytä jatkaa
tällaista avioliittoa, sillä avio, joka ei ole tulevien sukupolvien
kehto, on rikkaläjälle heitetty hatara koppa, harakanpesä, jota
kaikki tuulet riepoittavat.

Tämän ajatuksen hän tunsi ja näki selvästi. Ja hän heräsi takaisin
tähän onnettomaan arkipäivään. Mutta silloin palasi häneen myöskin
— tuo entinen Antti Jeremias, joka pelkäsi omaa hyyppäänsä; joka
ajatteli joka hetki, mitä ihmiset sanovat; joka seisoi puhujalavalla
kansan edessä ja harjoitti oppinutta aatteilua.

Häntä vastaan nauroi nyt kuin tyhjästä nousseena — Aape Katteluksen
hirtehisnaama. Herra-paratkoon, hänhän oli ajatellut samaan tapaan
kuin tuo riivattu mies, tuo tuulihattu, joka rehenteli kaiken lisäksi
— omalla pojallaan...

Ja taas se nauroi, tuo naama, sellaisena kuin hän sen muisti
Kattelusten viimekesäiseltä kuistilta. Hän oli kuulevinaan kuin
tuosta aivan korvansa vierestä sen miehen silloiset sanat: ’Me olemme
näet pidättäneet kumpikin itsellemme oikeuden erota, jollei parissa kolmessa vuodessa
ilmesty poikaa tai tyttöä. Sellainen parakraafi
olisi sinunkin, veli hyvä... Hän muistaa myöskin sanasta sanaan
oman vastauksensa, ettei hänen avioliitostaan hänen periaatteensa
mukaisesti koskaan aiottu erota.

Sillekö miehelle, joka nyt ylpeilee isyydestään, sillekö
opetusmestarille, joka osasi paljastaa hänen vaimonsa uskottomuuden,
ennenkuin hän hounuudessaan sitä kykeni uskomaan, sillekö tässä
suoda vahingonilo ja...? Ja entäs sitten koko muu maailma? Hänen
lukemattomat puheensa avioliiton pyhästä rikkomattomuudesta, mikä oli
ollut koko hänen yhteiskuntamoraalinsa kulmakivi?

Antti Jeremias ähki kuin olisi kantanut pirullisen painavaa
jyväsäkkiä rantaportaita ja myllysiltaa pitkin ylimmälle
myllyparvelle asti. Hän oli kahden vaiheilla.

Mutta hän ei ollut tottunut tekemään vielä koskaan loppuun saakka
ratkaisevia päätöksiä. Eikä taivaskaan vielä huolinut reväistä
näkyviin ratkaisevinta ihmettään. Niinpä hän tarttui taaskin
lähimpään pelastavaan ajatukseen: ulkonainen kunniallisuus — se oli
säilytettävä. Se ei ollut paljoa. Hänen elämänsä onnettomuutta se ei
toiseksi muuttanut. Mutta sitä vaati yhteiskuntaihminen hänessä. Ja
muu yhteiskunta vaati sitä häneltä. Hänellä oli — ja hän ajatteli
tällä hetkellä järki selvänä — velvollisuus omalta osaltaan
rajoittaa tuhoava tulipalo, joka oli hänen talossaan riehahtanut.
Siksipä hän tanasi äskeisiä sanojaan tyynen päättävästi: ”Sinä
matkustat, huomenna.”

”En matkusta, en!” sihahti Nelli-rouva. ”Sinä tässä olet
pääsyyllinen. Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut...!
Kuuletko, et, et, et, sinä puujumala, sinä...” ”Jollet lähde,
otan avioeron, otan sen, jumalavita!” karjahti aviomies. Nyt hän
oli löytänyt sellaisen kirosanan, että se tokeni. Se nosti hänen
kouransa niskaan ja ylimpään pyörtänöön saakka. Ja hän jatkoi: ”Etkä
saa penniäkään ’korvausta’. Sinä, sinä yksin olet rikollinen! Sen
todistaa Linda Lehtinen ja puolet tätä Tuohikaupunkia, ho-hoo ...
puolet...! Matkus-tat-ko?”

Nelli-rouva värisi kuin märkä varpunen oksalla. Hän nöyrtyi, sillä
Antti Jeremiaan ”reaalipolitiikka” oli hirvittävää. ”Matkustanhan
toki, kun sinä niin tahdot, rakas”, hän painoi punertavat
silmäluomensa alas. Nosti nämä jälleen ja huudahti vielä kerran: ”Oi,
miten minä tulenkaan sinua ikävöitsemään!”

Antti Jeremias jäi seisomaan käsi nyrkkinä pöydänkulmalla. Ei
kuulunut risahdustakaan koko talossa. Yksikään ajatus ei enää
liikahtanut sen isännän aivoissa.

Eikä yksikään aisti välittänyt hänelle kuvia ulkomaailmasta.

Mutta jos onnettomalla avioliitollakin ehkä on oma runottarensa,
liihoitteli se nyt Antti Jeremias Nevanperän äänettömässä kammiossa.

Oli onni hänen sielulleen, ettei hän sitä nähnyt eikä tuntenut, sillä
se oli olemukseltaan surkean koomillinen sekamuoto: hedelmättömän
naisen rujo ruumis ja sarviotsaisen miehen pää, jonka pyörtänöllä
törrötti hurja ja sekainen töyhtöhyyppä.

3.

Elsa Varjala on pari viikkoa rauhanteon jälkeen katsomassa yhdessä
Kähärin Ilmi-emännän ja Venla-tyttösen kanssa Aatua, joka alkaa jo
toipua keuhkohaavastaan.

Raskas rauha pimentää hänen kuten kaikkien mieliä. Mutta rauha on
kuitenkin rauha. Maa on sittenkin pelastunut. Ja hänen Yrjönsä! Ei
ole tosin tullut kirjettä pariin kolmeen viikkoon. Mutta ei myöskään
mitään onnettomuuden sanomaa. Hän odottaa rakastettunsa ilmestyvän
luokseen minä hetkenä tahansa.

Venla-tyttö piipertää ympäri isänsä vuodetta. Hänellä on pienet,
sirot kasvot, kuten äidillään. Ja harmaansiniset silmät kimmeltävät.
Hän piipertää ja kiertää isäänsä. Koskettaa hellästi peitettä. ”Onko
itä pipi, ryttäkö amput, paha ryttä?” hän kyselee kuin pieni nainen.
Isä Aatu myhäilee leveästä hammaskarsinastaan. ”Mikäpäs tässä”, hän
tokaisee, vaimolleenkin tarkoittaen, ”kyllä se kohta ... kevättöissä
sonnanlemu keuhkot reilaa”.

Venla unohtaa säälinsä. Hän tarttuu isää tukasta matkia luritellen:
”Lemu-lemu-lemu ... tonnanlemu...” Unohtaa koko isänsä.
Tarkkailee loitompana istuvaa Elsaa, varovasti ja vierastaen,
silmät jännityksestä ympyriäisinä. Tuo vieras täti hymyilee niin
sanomattoman onnellisen näköisenä, että Venlan huulet alkavat
mutruilla ja silmiin tulee pikkuviisasta naurua. Ja äkkiä hän
juoksahtaa Elsan helmaan.

Tämä painaa tytön rintaansa vasten. Se on pakahtua autuaasta
salaisuudesta. Hänellä on rakastetulleen suuri, onnellinen lahja. Hän
tietää sen jo. Tällaisen tytön tai pojan hän on synnyttävä sodasta
palaavalle puolisolleen.

Eiväthän he tosin olleet ennättäneet Yrjön lyhyinä lomapäivinä
ajatella vihkimisiä ja sensellaisia. Mutta vielähän ei ollut mitään
menetetty. Heti, tuossa paikassa Yrjön tultua he ovat mies ja vaimo
myöskin maailman edessä. Oi, miten hän olikaan kiirehtivä kotiin,
sillä hän tiesi, hän tiesi sen jo! Eihän hän, Elsa, voinut olla
sitä jo hämäränä aavistuksenakin kirjeessään kertomatta.

Elsa painaa tyttösen syvälle käsivarsiensa väliin. On kuin tuo lapsi
hukkuisi hänen sydämeensä, jota sen lämmin, tuoksuva olemus polttaa
suloisesti. Siinä poltossa hän tuntee kuin hänen oma lapsensa nyt jo
täyttäisi hänen jokaisen solunsa. Hänen oma minänsä on sulautunut
salaperäiseen virtaan. Se on olemassa vain lasta ja sen isää varten.
Niin, mitä he olivat kummatkaan? Vain rakkauttaan ja sitä ”kolmatta”
varten, jota vailla ei edes rakkaudessa olisi sen syvintä elämää.

Yhtä ainoata kiihkeää rukousta ovat olleet hänen päivänsä ja yönsä
rakastetun elämän puolesta. Ja nyt, viime aikoina, tietäessään mitä
tietää, on hänen sydämensä täyttänyt luja uskallus siihen, että hänen
rukoustensa virta on kääntänyt kaikki vaarat poispäin hänestä.

Hänen tarvitsee vain odottaa, ehkäpä vain tämä päivä, ehkäpä vain
huomiseen saakka, ja hän on heräävä tästä hämärän autuaasta unesta
täyteen päivään, runsaaseen, pitkään ja hedelmälliseen...

                                                  ⸻

Rehtori Nevanperä astuu huoneeseen. Elsa tuntee itsessään
epämieluisan vavahduksen. Hänen mielestään on tuossa miehessä ollut
aina jotakin äkkiä yllättävää vaaraa. Hän näkee kuitenkin rehtorin
kädessä kirjeen. Ja hän säikähtää, karahtaen punaiseksi. On kuin
hänen salaisuutensa yht’äkkiä paljastettaisiin. Mutta myöskin ilo
syttyy hänessä: Se on Yrjöltä! hän on huudahtamaisillaan.

Kirje on hänen kädessään. Siinä on Olli Kartun käsialaa. Taas
hän säikähtää. Miksi hän eikä Yrjö? Rehtori kuuluu tokaisevan:
”Onneksi näyttää Olli Karttumme säilyneen hengissä.” Ja hän hymähtää
epäluuloisesti, sillä hän muistaa Elsan ja tuon nuorukaisen yhteiset
kävelyretket.

Kirje repeytyi auki. Sieltä tulee kaksi eri arkkia, toinen
pahasti rypistynyt ja toinen sileä. Ja rypistyneessä on — hänen
Yrjönsä käsialaa. Hän elää, elää! soi Elsan ilo. Mutta hän on
kyennyt pidättämään taaskin huudahduksen. Sen kirjeen hän haluaa
lukea yksinäisyydessä. Siksi hän ryhtyy silmäilemään rivejä Olli Kartun
kirjeestä. ”... Olimme ennättäneet tulla tovereiksi, joita
läheisempiä eivät miehet voi keskenään olla.” ”Olimme ennättäneet”?
Miksi ”olimme”? Pari riviä vavahtaa raiteiltaan. Silmä tapaa taas:
”Olin oppinut kunnioittamaan häntä, varsinkin hänen lomamatkansa
jälkeen, sillä — niin katkeralta kuin se minusta tuntuikin — uskoin
nyt hänen tekevän sinut todella onnelliseksi...”

”Olin oppinut”? ”Olin, olin”? Elsan hengitys salpautuu. Kirjaimet
palavat, niitä pitkin täytyy kiitämällä kiitää: ”Mitä hän todella
ajatteli teidän rakkaudestanne, sen hän todisti viimeisillä
sanoillaan: ’Sano Elsalle’, hän sanoi, ’että minun sydämeni paisuu
onnesta, sillä te olette molemmat minua lähellä’. En tätä hänen
puhettaan täysin ymmärtänyt. Mutta merkitsen sen tähän sanasta
sanaan.”

Silmät eivät enää kyenneet näkemään muuta kuin maininnan, että Yrjö
oli kaatunut viimeisissä taisteluissa Viipurinlahdella ja että Olli
oli löytänyt mukana seuraavan kirjeen vainajan povitaskusta.

Elsa yritti nousta. Ja hän nousi vihdoin. Mutta jalat painoivat niin,
ettei hän kyennyt ottamaan askelta eteenpäin. Hän tahtoi juosta
pakoon ja piiloutua jonnekin kuolemaan. Mutta vain verettömät huulet
vavahtelivat. Jalat painoivat yhä. Niissä ei tuntunut mitään elämää.

Ilmi-emäntä säikähti ensimmäisenä ja kiirehti häntä tukemaan, kasvot
hädässä. Rehtori kysyi huolestuneena: ”Eihän vain Olli lie ...
haavoittunut tai...?”

Elsa havahtui. Jokin vaiston vasara alkoi takoa hänen aivoissaan:
Salaa kaikki, älä paljasta mitään... ”Ei, Olli palaa”, hän työnsi
sanat, suustaan. Astui askelen. Jalat kannattivat. Ne olivat kuin
puujalat, mutta ne veivät hänet yli permannon, ovelle saakka. Käsi
osasi tarttua kädensijaan. Jalka astui taas ... yli kynnyksen.
Tarkasti ja hiljaa hän painoi oven kiinni. Lukon kieli loksahti.
Häneltä pääsi parahdus. Mutta hän katkaisi sen tarttumalla
kurkkuunsa, kunnes kipeä tuska avasi hänen puristuneet sormensa. Ja
hän kulki portaita alaspäin, käden tarttuessa askel askelelta lujasti
käsipuuhun, joka tuntui jatkuvan päättymättömiin.