VIIDESTOISTA LUKU

1.

Elsa Varjalan kaupunkiasunnon pienessä kamarissa jokeltelee hänen
selkänsä takana korissa eräs vaarallinen salaisuus — hänen
pojanpalleronsa, jota hän nimittelee milloin Yrjökseen, milloin
pikkuruiseksi sankarikseen, milloin osattomaksi raukakseen.

Elsa juoksee lapsenkorin ja akkunan väliä. Hän on levoton. Mutta hän
ei aio pelätä. Hän on hiljan tullut kaupunkiin. Koulu on alkamassa
kevätlukukauttaan. Hänen on ilmaistava asia rehtori Nevanperälle
ennen virkaansa astumista. Mutta hän on sitä lykännyt jo useita päiviä
. Hän ei pelkää, ei saa pelätä. Mutta kuka äiti ei sittenkin
vapisisi poikansa puolesta? Miten käy hänen lapsensa, jos hänet
erotetaan virastaan? Mistä hän saa tarpeeksi nopeasti uuden työpaikan
elättääkseen poikansa, itsensä ja yhä sairaammaksi kääntyneen äitinsä?

Hänestä tuntuu, kuin ero koulusta leimaisi hänet häpeällä, hänet ja
hänen poikansa. Se oli ulkokultaisen yhteiskunnan verinen loukkaus
hänen rakastettunsa uhrimuistoa ja heidän rakkauttaan kohtaan. Koko
hänen oikeudentuntonsa kapinoi tätä kovasydämistä maailmaa vastaan,
jossa tekohurskaat, rakkaudessa hedelmättömät olivat määräämässä ja
tuomitsemassa, yksinpä hänen poikansa kohtalosta.

Hänen täytyi kestää urhoollisena. Mutta sittenkin hän piilotteli
yhä aarrettaan kuin varastetun tavaran kätkijä, peläten joka
hetki rehtori Nevanperän kääntyvän heidän pihaportilleen, pitkien
puuportaitten kirahtelevan kovien anturoitten alla ja hänen
luutuneitten kasvojensa, pimeitten kulmallistensa ja ”moraalisesta”
voitonilosta tärisevien huuliensa työntyvän sisään tuosta ovesta
ja... Niin, mitä hän oli vastaava. Ooh, hän tiesi, mitä hän
ajatteli, mutta hän ei ollut koskaan osannut puhua taitavasti. Eihän
ollut ihmiskielellä sanoja, joilla kuvata pyhää murhetta tuolle
itsekylläiselle miehelle. Ja millä avata vahingonilon lasittamat
kovat silmät näkemään tämän lapsen ... hänen Yrjönsä taivaallista
kauneutta? Ooh, nehän olivat sokeammat ... nuo silmät kuin
synnyntäsokon...

Taas hän kurkistaa akkunasta. Ei, ei ketään. Helpoittava hengähdys
vie hänet jälleen korin ääreen, jossa Yrjö-poika riuhtoo kapaloita
töppösillään.

Mutta tuskin on Elsa ennättänyt hyssytellä poikaa, kun Ulla-rouva
pistää päänsä ovesta, taaskin hätäisenä ja ilmeet syyttävinä:
”Nyt sieltä tullaan...” ”Rehtoriko...?” Elsa jännittää vartalonsa
kerätäkseen viimeisetkin voimansa. ”Ei, ei se taida...”, äidin huulet
vääntyvät huohottelevan itkun tapaiseen.

Ovikello kilahtaa heleästi ja soi sitten kuin leikitellen. Se on Aape Kattelus
! ilahtuu Elsa. Kukaan muu ei soittanut hänen tavallaan.

Jo ovessa Aape kompaili vanhaan tapaansa: ”Kansalainen, varo poikaasi
— Pörröpää lähestyy”, hän väärenteli vanhaa laulua Caesarin
Gallian-retkistä. ”Rehtoriko? Tietääkö hän ... aikooko hän...?” Ja
taas tuli Elsan silmiin turvattoman linnun hätäilyä, joka ei osaa
takaisin ullakon ikkunasta luojan vapaaseen ilmaan.

”Älä nyt viipota turhia, västäräkki”, Aape lohdutteli, ”ei se ...
houkutuskäärme minun lintuistani maaruunsa hotkaise...”

Aape kepsutteli korikehdon vierelle ruveten töpsäyttelemään
sormellaan Yrjö-pojan rintaa. Hiihtelee ikkunan luo, hyräilee Antti Jeremiaan
pilkkalaulua, käännähtää tokaisten: ”Minulla on, katsos,
täällä”, hän kopauttaa otsaansa, ”sellainen hengenpiiska, että
kalkkarokäärmekin pudottaa myrkky hampaansa ja rukoilee armopalaa
kuin hampaaton akka”.

Portaat narisevat, rotisevat pitkään. Molemmat kuuntelevat.
Aape hohahtaa hyvillään, Noin voi astua vain Antti Jeremias
rasvanahkaisillaan, joissa on lujat nahkanyörit ja paksut anturat.

Aape on käännähtänyt ovea kohti tappelunhaluisena ja viheltää
pariin otteeseen, aivankuin olisi sivaltanut olemattomasta
saappaanvarrestaan viuhuvan piiskan. Kuiskaa Elsalle: ”Koetapas
pelätä... Kuule, tuo sassiin ... se kirje...” Elsa hakee, löytää,
ojentaa rakastettunsa viime kirjeen Aapelle kiirehtien taas kehdon
ääreen.

Ja Antti Jeremias astuu odottelematta ja koputtamatta ovesta. Hän
seisoo hetken ovella paksu talvipalttoo yllä kuin musta patsas.
Naapukka siirtyy kuitenkin käteen. Tukka on yhä luja, niin
että sen ruosteenkarva kiiltää voimakkaasti. Mutta kasvot ovat
entisestäänkin riutuneet. Jotakin onttoa ja tuijottavaa on tullut
hänen ruskeapohjaiseen katseeseensa. Kuivat ovat olleet aina hänen
ohuet huulensa. Nyt niistä ei ole jäljellä muuta kuin laihtuneitten
poskipäitten alta kuopasta toiseen kulkeva surkea viiva, joka yhtyy
huulten nipukoista alaspäin venähtäneisiin uurteisiin. Ja katso!
Hänen juhlava nenänsä, hänen sisimmäisen lapsensielunsa hauskasti
mutruileva ilmestys — se on kuollut, sierainten pielet ovat nuivat
ja valkeat. Mikäli se on vielä paikallaan, se on vain ravistunut
juhlavuus, josta puuttuu elävä ilme ja intohimo.

Ei mikään ole näinä kuukausina muuttunut hänen elämässään.
Nelli-rouva tosin tupsahti joulun alla kotiin ja on näytellyt
siitä alkaen nöyrtynyttä, melkeinpä hiljaisen hurskasta vaimoa.
Mutta yksin on viettänyt Antti Jeremias pitkät kolkot yönsä
työhuoneensa sohvalla. Tämä ankara kieltäymys on ollut se ainoa
”moraliteetti”, jolla hän enää on kyennyt pitämään yllä siveellistä
itsekunnioitustaan.

Mutta raskasta ja kuolettavaa on ollut tämä hänen ylhäinen siveytensä
ynnä se kunniallisuus, jolla hän yhä tyhjää taloansa suojaa.

Antti Jeremias on seisonut nämä niin sanoaksemme oman
elämänkoulunsa nurkassa, kasvot seinää vasten, näkemättä mitään
valoa tai edes kuvittelematta kesäaamuisia polkuja. Ei hän ole enää
mylvähtänyt, ei karjahtanut eikä tukkaansa pörröttänyt. Yksinpä
hänen ”suuret aatteensa” ovat livistäneet hänen pääkopastaan. Siinä
on junninut junnaamistaan vain yksi itsepäinen ajatus: päkätäkö
lopultakin päänsä seinään! Ja jos päkkää, puhkeeko siinä tempussa
seinä vai pää? Hän on ollut toisin sanoen itselleenkin suuri
kysymysmerkki.

Ja niinkuin yökkö talvella hän nyt näyttää riippuvan mustana ja
liikkumattomana ovenpielessä, kädet puristuneina kuin kuolleet
nahkasiivet sivuja pitkin.

Mutta hänen silmänsä ovat nähneet pojan, joka nostelee pieniä
nyrkkejään yli korin laitojen, tunkee niistä toisen suuhunsa,
mutustelee ja taas heristää molempia omissa elämäniloissaan.

Niin, Antti Jeremias on nähnyt. Hänen saamansa tieto oli siis
oikea. Ja vihdoin kuuluu hänen äänensä, joka on menettänyt entisen
mahtipontisuutensa ja narisee sanat kuuluviin kuin ruostuneesta
saranasta: ”Näin ollen vaatii koulumme siveellinen maine, että
neiti Varjala anoo virastaan eron, mikä tässä tapauksessa on niin
sanoaksemme suosionosoitus, koska...”

”Koska meillä on tässä vankka ja tukeva vänrikinalku!” jatkoi Aape
lausetta. Nosti pullean pojan korista, kannatteli sitä peräpakaroista
hyssytellen ja kysäisi: ”Heh, eikö kelpaa?”

”Valitan”, vastasi rehtori tavoitellen jäänkoleaa kohteliaisuutta,
”mutta isättömän lapsen äitinä neiti Varjalan on mahdotonta...”

”Isättömän?” kivahti Aape. ”Onko se lurjus siis karannut naisensa ja
poikansa luota? Onko hän kieltänyt isyytensä? Tietääkseni hän kaatui
taistelussa jättiläisylivoimaa vastaan ja tämän kansan puolesta,
jolla oli liian vähän poikia lähettää vihollista vastaan. Kuinka
monta poikaa oli sinulla tai minulla antaa armeijallemme?”

”En ole tullut tänne väittelemään”, tulivat taas hitaan narisevasti
Antti Jeremiaan sanat. ”Huomautan vain, että niin sanottu
vapaarakkaus on ja jää ulkopuolelle eritoten säädyllisesti
arvovaltaisten laitosten, kuten...”

”Mikä sana? Vapaarakkaus! Kurjempaa ja luonnottomampaa sanaa tässä
tapauksessa ei päästäisi suustaan Bileamin aasikaan. Koko tuo sana
on riettautta. Se rakkaus, mitä sillä boheeminaskalit tarkoittavat,
ei ole ’vapaata’, vaan himojen orjuutta, eikä se ole rakkautta vaan
— kuten sanoin — riettautta. Se ei ole mitään muuta kuin viime vuosisadan
eräitä runollisia ruikutuksia, joilla kehnot kirjailijat
löivät reklaamirumpua tekeleittensä mainokseksi. Tämä aika, meidän
aikamme on pyhittävä perheen, sillä sitä vaatii yhteiskuntamme lujuus
ja terveys.

”Ja katso, juuri tässä kammiossa elää nuori perhe, jota ei konsa
saanut aikaan kirottu ’vapaarakkaus’, sillä heissä asui yhteistahto
synnyttää perhe. Yhteiskunnan laki oli kirjoitettu heidän sydämiinsä.”

Antti Jeremias tapaili ivallisia ilmeitä: ”Havaitsen virkaveljeni
sekoittavan käsitteitä, hm, tjaa, katsos, yhteiskunnallisesti...” Hän
jäi hetkeksi hapuilemaan entisen mahtipontisuutensa äänenpainoja.
”Yhteiskunta vaatii julkista avioliittoa, jonka ulkopuolella
on vain pimeyttä ja saastaa ja — hm, tuota ... vaikea sanoa —
huonomaineisia naisia”, hän vihdoin sai sanat suustaan.

Aape suuttui todella. Hän sähähteli kuin katajapehko tulessa: ”Oo,
sinä tekohurskauden kenokaulainen kirahvi! ’Huonot naiset’ ovat
kyllä mukana kyntämässä ja kylvämässä. Mutta ei heidän riihensä
lämpiä eivätkä he kykene synnyttämään. Riettaus ei synnytä, vaan
uskollinen ja terve nainen. Hänessä itsessään elää pyhä perhe. Ja
varo sinä...”

Elsa oli peittänyt käsin kasvonsa. Keskellä hätää hänen ohitseen
kiiti ihanina kuvina heidän rakkautensa tarina. ”Mehän olimme,
niin ... mehän olimme ... häämatkallamme!” hän huudahti näkynsä
vallassa. Ja suoraan rehtorilleen hän jatkoi, oikeutetun vihan
värittäessä hänen äänensä kiihkeän intohimoiseksi: ”Me olimme
nuoria. Me emme osanneet ajatella kuolemaa, sillä elämä huusi meissä
huutamalla. Se oli yhtä loppumaton kuin meidän rakkautemme...” Ääni
oli tyrehtymäisillään. Mutta hän kykeni vieläkin lisäämään: ”Ja
tämä tässä, tämä hänen poikansa, lienee sentään viaton teidänkin
silmissänne, herra rehtori?”

Antti Jeremiaan silmänkurtut ilmensivät kaukaista liikutusta. Aape
jatkoi rauhallisemmin: ”Sanokaamme, että tämä tapaus on poikkeus.
Mutta poikkeuksellinen ja ankara on myöskin se hetki, jolloin valtio
vaatii nuoren miehen antamaan henkensä maan puolesta. Eikä hän,
sankarivainaja, teiltä ole kysynyt seppeleitä. Mutta hän huutaa
haudastaan: ’Minun poikani on liha minun lihastani ja henki minun
hengestäni. Varokaa te, ulkokultaisuuden kolportöörit, koskemasta
häneen tai hänen synnyttäjäänsä! Sillä missä miekka lyö, siinä ei
auta moraalikisällien näveri tai pora, ja missä salama surmaa, siinä
te, hurskastelijat, ette kelpaa kohtaloksi.’ No, niin, etkö kuullut?
He, nämä nuoret, olivat häämatkalla oleva kihlattu pari. Ja tässä on
siitä todistus — kaatuneen viimeinen kirje morsiamelleen.”

Antti Jeremias silmäili hetken vastahakoisin ilmein kirjeen sivuja.

Mutta Aapen saarna ei pysähtynyt: ”Hyvä mies, jokainen aate on
vain puolitotuus, jokainen moraalipykälä on totuudesta tuhannes
osa. Kokonainen on vain kunkin kohdalta elämä, kuten kuolemakin.
Mutta teidän tekototuutenne on mustaa valhetta, sielujen varkautta,
sydänten salamurhaa — rikos ihmistä vastaan. Teille ei voi edes
sanoa: älkää tuomitko tätä naista, sillä te ette kykene käsittämään
pyhän kirjan suurinta totuutta.”

”Ikävä kyllä, tämä kihlaus ei ole laillinen maailman silmissä”,
järähti rehtorin sana vastaan kireänä, mutta järkähtämättömänä.

Elsa oli painautunut poikansa kehtoa vasten. Hän häpesi, häpesi sitä,
että hänen pyhä kirjeensä oli vieraissa, vihamielisissä käsissä. Hän
häpesi yksinpä Aapenkin sanoja, jotka tuntuivat riisuvan alasti hänet
ja hänen rakkautensa. Niin hän makasi hetken lyyhistyneenä, kuin
nääntyvä köynnös, jonka isäntäpuun on salama murskannut. Ja vihdoin
... hän pakeni kamarista keittiön puolelle poika sylissään.

”Vai ei laillinen?” heitti Aape vastaan, muuttuneena asiallisen
harkitsevaksi kuin nyt vasta olisi vetänyt esiin viimeiset valttinsa.
”Oletko käynyt koululla tänään?” hän iski yht’äkkisenä kysymyksenä.
Antti Jeremias pudisti päätään. ”Siellä on sinulle opettajapöydällä
kirje, jonka käsiala on perin tottumatonta — maalaisensomia
harakanvarpaita. Ja mitämaks? Sen postileima saattoi minut
muistelemaan eräitä viimekesäisiä sattumia, joita en voinut olla
nerokkaassa päässäni yhdistelemättä ja punnitsematta niin sanoaksemme
hienon hienolla moraalivaa’alla...”

Yhä terävämmäksi hän hioi sana sanalta ivansa pistintä. Ja sana
sanalta alkoi Antti Jeremiaan naama elää uutta elämää. Sen pintaan
ilmestyi pienen pieniä nykäyksiä. Sitä sävähyttivät tuskin näkyvät
puistatukset kuin olisi ollut tarpeen hätistellä pois kiusallisia
kämäräisiä. Nousahtanut käsi ei osannut enää pudota alas. Paksut
kulmakarvat eivät kyenneet enää rypistymään. Ne nousivat puoliotsaan.
Ja silmät paljastuivat. Eikä niissä ollut pienintäkään pisaraa älyn
tapaista. Ne seisoivat paikallaan kuin kaksi hänen mustan takkinsa
kiiltävää nappia. Sitten — luomet alkoivat räpytellä. Näytti kuin
silmään olisi mennyt rikka eli raiska jostakin päin ... yht’äkkisestä
tuulenpuuskasta.

Vähitellen palasi järki. Ei, eihän se nyt enää ollut mahdollista,
ei nyt enää... Ja järki tiivisti kuin tiivistikin hänen hetkeksi
höllentyneet huulensa. Nämä lausahtivat: ”No, jaa, sen, tuota ... sen
Lindan käsiala on nyt aina ollut vähän kömpelöä, hö-hö...”

”He-he-he, sepä, sepä!” Aape hekotteli. Tepasteli ikkunan luo
hyrähtäen viheltämään refrengiä rehtorinsa pilkkalaulusta,
kunnes kuuli oven paukahtavan lujalla voimalla takanaan ja näki
virkaveljensä painelevan hurjaa vauhtia katua pitkin koululle päin.

2.

Matkalla Antti Jeremias ei muistanut vetää kintaita kämmeniinsä.
Hänen sormensa hypistelivät toisiaan. Niissä oli kuin jokin
päivänkakkara, josta hän repi terälehtiä toisen toisensa jälkeen,
hokien nykäisy nykäisyltä: On — ei ole — sittenkin on — ei, ei ole
— mahdotonta! Johan se nyt olisi kirjoittanut aikoja sitten, jos...?

Talot vilistivät ohi. Hän näki ne kaikki — ovet, akkunat ja
kauppojen kilvet. Ne katsoivat häneen, hänen lävitsensä. Ja ne
peloittivat ja suututtivat aina sen mukaan, miten ennustivat
päivänkakkaran viattomat terälehdet.

Tuossa seisoi oven päällä suurin sinisin kirjaimin: ”Puusepänliike.
V. Vihattu”. Ja tuossa akkunaan hienosti muokattuna: ”Autoliike.
Artturi Koljonen”. Antti Jeremiaan silmät näkivät kuin salaman
valossa. Mutta yhä hän nyppi päivänkakkaraansa, joka valehteli ja
puhui totta, puhui totta ja taas valehteli. Mutta nyppijän aivoja
nyki ja nyki kauhistava ajatus: Jos, jos se nyt kerran on sillä
tavalla, niin — mitä ne sanovat, nuo Olivia-rouvat, nuo Rebekka Koljoset
ja nuo Kattelukset, joilla on puolellaan kunnialliset
avioliitot ja...? Ei, ei! Hän oli taaskin riipaisevinaan. Ja
kukka vastasi: Ei! Ei ja ei ja ei! Mahdotonta... Mutta keskelle
mahdottomuuksiakin nousivat — hänen painellessaan tyttökoulun
nurkitse — hirvittävimpänä johtajatar Maikki Maijalan eli Hirmun
kovaluiset kasvot, jotka Antti Jeremiaalle olivat edustaneet aina
Tuohikylän moraalisinta auktoriteettia.

Koulun portilla otti Olli Karttu rehtoria käsipuolesta. Hänen
täytyi pysähtyä, vaikka jalkapohjia kihelmöi. Olli Karttu näytti
huolestuneelta ja synkältä. Hänellä näytti olevan jotakin tärkeätä
sanottavaa. Ja jäyhä, varma ääni alkaa puhua: ”Minun piti vain sanoa,
herra rehtori, että varokaa loukkaamasta neiti Varjalaa...”

”Näittekö, tuota ... oliko minulle ... kirjeitä?” kysyy rehtori
muissa maailmoissa, ymmärtämättä sanaakaan toisen puheesta. ”Minä
vain sitä”, kuuluu ääni yhä lujempana, ”että olen selvillä asioista.
Ja minä olen valmis...”

”Hyvä, hyvä”, hätäilee Antti Jeremias. Riistäytyy irti puristavasta
kourasta yht’äkkisellä riuhtaisulla. Juoksee ovelle, käsi tärisee
avaimen haparoidessa lukonreikää. Mutta se osuu, se osuu. Ja Antti Jeremias
repäisee palttoon auki, niin että napit sinkoilevat,
portaat vilistävät hänen altaan, kerrokset hupenevat, aulat
kimahtelevat, kunnes hän huomaa seisovansa — ylimmässä kerroksessa,
Aape Katteluksen luonnonhistoriallisen kokoelmahuoneen lukitun
oven edessä. Tovin verran hän tänä kirvelevänä hetkenä oinistelee
kaulaansa kuin piiskattu koiranpentu, jonka hontelot jalat eivät ota
oikein vielä kantaakseen. Mutta alaspäin hän astuu kuin astuukin
hitaasti, askel askelelta. Hän on taas — ainakin jaloiltaan — oman
itsensä herra. Eikä hän sormeile enää kohtalon päivänkakkaraa. Hän
hivelee kellonperiään, hitain sormin ja jäykästi, sillä hän tietää
astuvansa kohti järkkymättömän kohtalon rautaovea, jonka takana eivät
— niin hän tänä hetkenä luulee — metsäpolut polveile eivätkä kuki
päivänkakkarat.

                                                  ⸻

Ennen kirjeen avaamista Antti Jeremias työntää kanslianakkunan auki,
siemaisten sisäänsä leudon talvipäivän nuoskean puhdasta ilmaa.
Harkiten ja vakaasti hän ryhtyy avaamaan arvoituksen lukkoa —
tarkastellen kuoresta käsialaa. Eivät ne ole Lindan lujia koukeroita.
Näissä on suloista avuttomuutta, mutta samalla ne horjahtelevat
iloisen näköisinä, eteenpäin kallellaan, vintrahtaen taas yht’äkkiä
taaksepäin, ihankuin juoksentelisivat ylös ja alas ujuttelevaa
metsäpolkua.

Lukijan katse on kirkas ja tarkka. Se tapaa heti kirjeen sivuilta
pääasiat.

”Meitän lemmestämme tuli sitten se mitä tuleman piti kun se lehtorin
oma rouva ei kerran poikaa tahto tai ei saa niin jotta poika se
on ja Antiksi se ristittiin ja ihka eilissä päivänä ja kun isä
pappaa kysyttiin minä sanoin jotta meitä ei petetä että rehtori
saa kunniansa säilyttää ja arvossa pitää. Kyllä se aina sellainen
poika tässä maailmassa tokenee kun Lintakin sanoi jotta ohhoh kyllä
se tuommonen mullivasikka jo kolmantena päivänä korren katkasee ja
meitän frouva on siihen ihka hulluna kun se on niin korree...”

Antti Jeremias Nevanperän kuivumaisillaan ollut sydän, pää ja koko
ruumis kiireestä kantapäähän ja varpaisiin saakka joutui tänä hetkenä
syvällisten ja suurten tunteitten valtaan.

Missä oli nyt se harmaan tunkkainen seinä, jota hän oli nämä
kuukaudet tuijotellut kuin pläsipää ruuna? Sitä ei ollut. Eräs
Antti-poika oli päkännyt sen pikkuisena pässinä lystikseen hajalle.
Ei ollut enää mitään seiniä. Hänen täytyi totisesti juosta ja kirmata
tässä luojan avarassa luonnossa.

Ja hän nousi ja — eräässä merkityksessä — tanssi. Hänen rinnassaan
soi jonkinlainen valssi, mutta hänen tahtinsa oli totta vieköön
kiperätä polkkaa, kuten entisellä Pullilan talon varsalla.

”Ho-hoo” hän hohotti. ”Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut.
Et, et, et, sinä puujumala”, Nelli-rouvan viimekeväiset sanat
hyppivät hänen aivoissaan tanssien naurettavina sätkynukkina. Mutta
hänen vahingonilonsakin oli poikamaisen railakkaa. Hänellähän oli
poika, Antti-poika, isän kaima ja kaimalla oma äitinsä, terveempi ja
urhoollisempi kuin kukaan nainen ilmankannen alla.

Heikkari sentään! Kirje lensi pöydälle. Molemmat kädet nousivat. Ne
tarttuivat tukkaan. Ja komea oli se pyörremyrsky, joka nyt syntyi
hänen kukkulapyörtänönsä vaiheilla. Sormet harasivat, kämmenet
lennähtivät irti ja taaskin harasivat. Ennenmuinoinen moraalinen
hyyppä hukkui yhteiseen sekamelskaan. Sitä ei enää ollut. Oli vain
yltäyleensä hullupäisesti sekainen pörrö hänen kiireellään.

Veri tunki päähän kuin kevätkoski myllyntokeitten luukkujen alta.
Ja ilosta punertui hänen naamansa. Yksinpä nenä, joka oli ollut
näivettymäisillään, nousi niin sanoaksemme haudasta. Se mutruili
taas, sen sieraimet laajenivat, tuhisivat hellää itkua ja hullua
naurua. Se nuhisi ja pelehti, lepäsi hetken hengitellen rauhallisen
mahtavasti ja elehti taas hänen lapsellisen sydämensä tahtiin.

Se todisti vastaan sanomattomasti, että Antti Jeremias oli sisimmältä
olemukseltaan pörröpäinen myllärinpoika, joka oli hypellyt
kevätiloissaan kotokosken rantakivillä, jymähytellyt kivenjärkäleitä
kosken pauhaavaan kitaan ja seisoi nyt vihdoinkin alallaan iloisesti
rehvastellen kättensä töille.

Kiusallisen kummallista oli ollut hänen tähänastinen elämänsä.
Hänelle oli oikeastaan jäänyt töppösiinsä lapsuusajoilta puujalat,
joilla silloin pojankurikoitten oli ollut tapana kävellä koplotella
jalkapohjat pitkän seipään sivutuen varassa ja kourat lujasti
kietaistuina seipään ympäritse. Hän ei ollut muistanut heittää
pois näitä leikkijalkoja! Päinvastoin, opintiellä hän oli niitä
koroitellut, tuuma tuumalta, kunnes hän oli ruvennut luulottelemaan
niitä ihan omiksi jaloikseen — noita muka oppineisuuden,
itsetyytyväisyyden ja — kuka ties — ulkokultaisuuden puujalkoja.

Noiden riivattujen konkarijalkojen vuoksi hän oli joutunut
koikkimaan — muka moraalinsa korkeuksia tavoitellen — tällaisten
Tuohikaupunkien räystäitä pitkin, kun hänen synnynnäisin
elämänhalunsa oli vetänyt häntä vetämällä koskenrannoille,
metsäpoluille — elämän tuoreille ja tuoksuville pientareille...

Tähän tapaan puhuskeli nyt uusi viisaus Antti Jeremiaalle selkeätä
kieltään. Suu myhäili, nenä mutruili naurua koko tätä keinotekoista
maailmaa vastaan. Ja mies itse, hän oli potkaisevinaan nurkkia pitkin
nuo lahonneet puujalat, jotka nyt makasivat pelkkinä pirstaleina
hänen ympärillään.

Tosin, hänen istuttuaan rehtorintuoliinsa, yritti tällä
kunnianarvoisella paikalla ruveta vieläkin piipittelemään pieni
omantunnon peukaloinen. No, jaa, hän mietiskelee, kyllä pojasta
meillä huoli pidetään... Hm, tjaa, no ... vaikkapa kasvatiksi! Ja
sitten myöhemmin, noin vain ... ottopojaksi ja Nevanperäläisten
nimelle.

Ei mutta...! Antti Nevanperä. Oma poika? Luojan lykky ja armo ...
kasvatiksi ja ottopojaksiko? Tuoli lennähti taakse päin. Pieni
peukaloinen pyrähti tiehensä hänen korvannipukaltaan piipittelemästä.
Hiivatti vieköön, ei sinne päinkään Sen saakoon tietää Nelli-rouva
ja koko maailma, että Nevanperän poika on isänsä kaima. Ja kuulkoon
sen Aape Kattelus ja tyttökoulun Hirmu. Kuulkoot ja hämmästelkööt. Ei
tässä ulkokullailla, ei ennen eikä nyt, ju-ko-lis-te, ei!

Eikä hän enää hakenut esiin sitä peilinpalasta, jonka hän oli
säästänyt sen rikkoontuessa Valte Vihatun juhlapäivänä. Ei hän
välittänyt pääharjastakaan. Vetäisi ylleen palttoonsa, josta nyt oli
kaksi nappia tipotiessään. Löi naapukkansa korvia myöten päähän ja
läksi.

Yhä takoivat ajatukset tarmokkaasti. Oma talo ja suhteet
yhteiskuntaan oli järjestettävä. Totta totisesti, jos hänellä nyt
olisi ollut tässä kämmenillään Antti-poikansa, hän olisi kantanut sen
Nelli-rouvan eteen ja tokaissut yksikantaan: ”He, tuossa on. Ja ero
meistä.”

Mutta — Aape Kattelus, Elsa Varjala, erottamisasia, koko
äskeinen kohtaus — nehän ne oikeastaan pitivät yllä tällaista
tulipalokiirettä! Hänen täytyi saada selittää, tilittää
itsensä. Hänelle tuli vimmattu halu tunnustaa koko hölmöytensä,
saada ystäviä, sellaisia, jotka ymmärsivät tämän merkillisen
ihmissydämen harhahuippauksia. Ja Aape, Aape Kattelus, se riivattu
”luciferiaaninen henki”, se se nyt ainakin...

Hän juoksi juoksemalla Elsa Varjalan pitkät portaat. Mutta Ulla-rouva
ilmoitti, että lehtori, Elsa ja Olli Karttu olivat lähteneet
Katteluksille.

Uusi juoksu, äskeistä vauhkompi. Hengitys salpautuu silloin tällöin.
Huolimatta lyhyestä matkasta hän hengästyy pahasti ... hikoo ja
puuskuttaa.

3.

Katteluksilla Aape kierrättelee Risto-poikaansa kainaloista.
Tämä kirkuu ilosta ja pelosta, sillä väliin jo askel kannattaa
isän salavihkaa vetäistessä kätensä pois, mutta yhtä hyvin ne
tupsahuttavat pojan mahalleen. Kirsti-rouva liikkuu keittiön ja
olohuoneen väliä järjestellen kahvipöytää.

Elsa istuu jäykkänä ja kalpeana olohuoneen akkunanpielessä. Olli Karttu
seisoo lähettyvillä vakaat kasvot huolestuneina. Miehen
leukaperät painuvat vuoroin valkeiksi, vuoroin kääntyy katse Elsaan
totisen uskollisena ja taaskin epäröivänä.

Vihdoin hän tokaisee: ”Kuule, Elsa, kuten tiedät ... Yrjö tuli
rintamalla läheiseksi toverikseni... Ja, kuule, ymmärrä minut oikein
— jo hänenkin tähtensä minä tahtoisin turvata sinut, jos sinä
puolestasi jo nyt, näin pian hänen kuolemansa jälkeen...”

Elsa katsoi häneen kummastellen. Olli suutahti omalle
kömpelyydelleen. ”Minä tahdon antaa pojalle ja sinulle nimeni, jotta
nuo raakimukset eivät pääse sinua loukkaamaan. En siedä sitä!”

Elsa oli ojentanut hillitsevästi kätensä hänen käsitaipeeseensa.
”Tarkoitan”, jatkoi Olli, ”että tällaisina aikoina elämä on kovaa.
Nyt ei ole naisellakaan oikeutta piiloutua pelkkiin muistoihinsa.
Sinunkin elämäsi täytyy saada jatkua eikä katketa, katsos...”

Elsa oli jäänyt katsomaan akkunasta pitkälle selälle. ”Olet
hyvä, kelpo mies, Olli, mutta rakkaudella on, tiedäthän ...
omat oikeutensa. Vaatikoon meiltä elämä ... tuonnempana mitä
tahansa, tämän taistelun poikani puolesta minä suoritan itse.” Hän
nousi. Ja näytti keränneen kaikki voimansa ratkaisevaan tekoon.
”Tule saattamaan. Menen heti ilmoittamaan rehtorille, että anon
eroa, anon sitä todellakin, vaikka ... polvillani, jotta hänen
’kunniallisuutensa’ ei tarvitse...”

Ovikello soi hätäisesti sorahtaen. Elsan päättävä, katkera ilme ei
muuttunut. Hän meni viereisen huoneen ovelle ilmoittaakseen aikeensa
Aapelle. Kirsti-rouva kuuluu avaavan eteisessä ovea. Aape tulee poika
kahareisin niskallaan olohuoneen kynnykselle. Eikä Elsa ennätä sanoa
sanottavaansa, ennenkuin vastapäisellä ovella seisoo Antti Jeremias,
palttoo edestä auki ja reuhallaan, lakki kourassa heiluen ja pää
hikisenä, joka puolelle harrittavana pörrönä.

Risto-poika repii isäänsä tukasta. ”Humma” ei saa laiskotella. Aapen
silmät tiirottavat pojan haarujen alta. Hän yrittää katsoa, itse
kyykkysillään, tuota kummaa ilmestystä, niin että otsa kurtistuu
nauravan näköisiin ryppyihin tukanrajaa myöten.

Kirsti-rouva nikkaa eteisenovelta miehelleen silmää, nyökkää
tulijaan päin ja varoittaa silmäniskuin Aapea varomaan kieltään
hävyttömyyksistä.

Mutta Antti Jeremias nauraa suu messingillään, niin että suuret
korvat lonnistuvat entistä enemmän ulospäin. Koko naama nauraa,
silmät, suu, korvat ja rehti nenä. ”Minä aion mennä naimisiin, Aape”,
hän sanoo ihankuin kertoisi yltä hassua juttua. Nopsa lehtori on
tuossa paikassa pannut pojan permannolle. ”Äläs, aiotko perustaa
kaksoisavion, sinä mahomettilainen?” Antti Jeremiaan logiikka näyttää
heittävän kuperkeikkaa. Hän kähmii niskapuoltaan. ”Mitä sinä, tuota”,
hän on riitelevinään toraisella äänellä, ”minähän aion erota,
kuuletko, e-ro-ta...”

Aape kyllä alkaa aavistaa asian oikeata laitaa. Mutta hän kujeilee
yhä: ”Kuulkaa nyt ja katsokaa — tuo mies on humalassa! Hän aikoo
erota ja naida yht’aikaa.”

Kirsti-rouvan nauru kuuluu himmeänä, hyvää tekevänä. Antti Jeremias
heittäytyy hullun epätoivoisena nojatuoliin: ”No, etkö sinä ymmärrä,
hölmö? Minä aion ensin erota ja sitten, tuota ... perustaa...” ”Ja
kenen kanssa, sinä villitty mies?” Aapen kujeilevalla iloittelulla ei
ole rajaa. ”No, sen pojan kanssa ja...” ”Pojan? Herra-paratkoon, tuo
mies ei ole humalassa. Hän on hullu! Ho-ho-ho...”

Nyt heristi Antti Jeremias molempia nyrkkejään, ensin itselleen
korviensa vaiheilla ja sitten Aapea kohti. ”Minulla on poika,
kuuletko. Ja sen nimi on Antti, ja sen äiti on Keijärven Leena. Noh?”

”Niinpä on siis”, Aape alensi äänensä synkän juhlalliseksi, ”rehtori
Nevanperä, Tuohikaupungin apostoli, aviorikoksen tekijä, linnaan
pantava lurjus — matkalla Kakolaan, ha-ha-ha...”

Risto poika kirkaisi pahasti lattialta. Hän oli tarttunut isänsä
housunlahkeeseen, sillä hän tahtoi päästä taas yläilmoihin.

Mutta Antti Jeremias puhui vakavasti: ”Sinä olet itse sanonut,
ettei perhettä ole olemassa, ennenkuin on sekä poika että vaimo.
No, Nelli ei poikaa saa. Ja hän on pettänyt minut katalasti
siinä ja monessa muussa. Rehellisenä miehenä minä puolestani...”
Mutta Aape näytteli syyttäjää, hän laski kuin lakikirjasta:
”Rehellisenä? Vai tässä...? Kiikkiin joutunut rikollinen sinä olet
— ulkokullailija, joka on kehnoin räähkä kaikista rikollisista.
Murtovaras on teeskentelevän ulkokullailijan rinnalla pikkupoika
samassa ammattikunnassa. Hän panee naamion kasvoilleen, kuten olet
sinäkin tehnyt vuodesta vuoteen. Mutta hän murtaa vain kassakaapit
ja varastaa lähimmäiseltään pelkkää mammonaa. Mutta sinä, sinä
ulkokullaisuuden mestarivaras, sinä petät muita ja itseäsi hurskaalla
naamiolla. Tunkeudut ihmisten elämään. Nuuskit ja poraat muka
moraalin poralla ihmisten salaisuudet ilmi. Paha omatunto tekee
sinut selvänäköisemmäksi pirua. Ja sinä nautit, nautit kuin saituri,
kiristäjä, varas ja pyövelinrenki yht’aikaa. Sinulla on ’moraalin’
ruoska. Sinulla on ’totuuksien’ tiirikat ja porat. Ja arvoa,
arvokkuutta, mahtia ja asema — kuten paksuimmalta rahamassilla. Oi,
kuka voi sinua vastustaa, oi, ulkokultaisuus...!”

”No, mutta ... Aape!” huudahti Kirsti-rouva. ”Sinähän kiipeät oksalta
oksalle kuin hullu orava!” hän yritti lievittää asiaa leikillisellä
sanalla, lähestyen suojelevan näköisenä Antti Jeremiasta, joka istui
suu auki, voimattomasti yskien ja kakoen, aivankuin olisi ollut
kurkku täynnä ruotoja.

”Vai oksalta oksalle?” Aape alkoi todella kimmastua. ”Kyllä, mutta
alaspäin ... helvetin alimpaan purnuun piiskurina, ulkokullailijain
piiskurina. Sillä sinne ne kerran heitetään ... nämä juutaksenpojat,
Juudaksen ja Brutuksen myötä isänsä Luciferuksen karvaiseen kitaan,
paiskitaan paiskimalla ... luineen ja nahkoineen! Noh?”

Mutta Antti Jeremias ei osannut vastata. Hän tuijotti tällä erää
lattiaa, niska kyhärässä, sormeillen palttoonsa ainoata nappia.

Aape nauroi pirullisen herkullisesti: ”Jestas sentään — kuin
kolmasluokkalainen, joka joutuu kiinni tupakanpoltosta! Kuin
lurjusmainen seitsemäsluokkalainen, joka on eksähtänyt pahalla
hetkellä kapakkaan... ’No, mutta ... älä sure, rakas ulkokullailija.
Sinähän olet raitis kuin salakka sameassa vedessä, puhdas kuin
ankerias rantajuurakon alla. Ja turvassa! Katsos, et sinä uskalla
haikua vetää, et ruokaryyppyä ottaa. Ja jos otat — salanaukun
otat salakaapistasi. Julkisesti sinä ryyppäät vain oman häijyytesi
myrkkymaljasta — maitoa, tätä ’elämän ihaninta eliksiiriä’. Siinä
sitä on, jukoliste, metamorfoosia kerrakseen. Ja ajatella! Sopiihan
sitä salassa himoita nuoria neitseitä. Ja sitten — häväistä nuorta
naista tämän raskaassa murheessa, uhata puutteella ja hädällä —
kunniallisuuden ikiporvarillisessa nimessä. Ymmärrätkö? Itse sinä
harjoitat salasyntiä. Mutta kun olet sen löytävinäsi turvattoman
naisen rakkaudesta, ei ole enää mitään suhtaa edes inhimillisen
säälin ja papukaijasiveyden välillä. Ei, on vain pelkkä harakankivi
sydämessä — kovempi kuin pyörivä koskenkivi rantapyörteessä.

”Sellainen sinä olet, herra Ulkokullailija, mutta juhlapuhehuulilla
vain ’vapaamielisyys’, ’kovaosaisten onni’, ’heikkojen, leskien ja
orpojen turva’...”

Kirsti-rouva oli paennut hengähtämään keittiön puolelle Elsa
jäljessään. Miehet jäivät hetkeksi kolmisin. Ja Aape muutti yhtäkkiä
tyyliä. Ruoska lakkasi viuhumasta murjotun miehen korvissa.
Ruoskija loi kuin loihtimalla näkemyksistään kuvan, joka lupasi
päivänpaistetta ja remakkaa yhteisnaurua.

”Kiitä jumalaasi, sinä pelsepuupin mylläri, että meidän ikirunsaalla
luojallamme on joskus ankara halu saada nauraa, nauraa vatsasta
pidellen, jättiläismaha hytkyen, parta täristen ja silmännurkassa
armelias naurun pisara. Sitä varten hän teki sinulle tepposet,
nykäisi sinun herkimmästä sydänsuonestasi ... pojankaipuustasi ja
paljasti sinut pahemmin kuin Aatamin — piilotti sekä viikunanlehdet
että saunavastat. Taritsi jumalallisen kämmenensä. Ja katso, siinä
nallitti pieni Antti-poika, joka vielä sinun pörrösi pörröttää, jotta
osaat taas iloita tämän elämän ihanasta leikistä. Noh-noh”, Aape löi
kämmenensä rehevän lämpimästi Antti Jeremiaan olalle, ”minä näen,
että selkäsauna sentään tokenee sinuun. Kukaties mitä kukkasia se
vielä kasvaa sinun pörrösi nokkospuskaan. So-so, so-so, ei surra.
Katsos, vikahan on vain siinä, että aivojesi puolesta sinä olet
ollut aina niitä herran pienimpiä. Eivätkä ne ole kestäneet sitä
pergamenttiviisauden painoa, jota niihin on kauhalla ajettu. No-no,
mies! Nouskaamme ja iloitkaamme. Sillä koska sinä osaat tirkistellä
lattianrakoon, kuten tuleekin syystä ja oikein kuritetun nalliaisen,
olet sinä sittenkin ja kuitenkin kaikitenkin se oikea myllärinpoika,
jonka sydämessä ei kerran vilppiä ollut. Lopultakaan ei potrempia
porsaita ole kellään kuin myllärillä, katsos.”

Jo hymähti vaisusti Antti Jeremiaskin. Naiset palailivat hymyillen,
sillä Kirsti-rouva oli kuulostellut oven takaa. Ja vihdoinkin
tunsi Antti Jeremias pelkkää hyvää oloa. Hän oli kuullut entisen
riitaveljensä loppusanoista ystävällisen äänen. Hän vaistosi
ympärillään naisten hyväilevää myötätuntoa. Ja hän alkoi naurahdella,
joskin nauruun sekaantui vielä tovin ajan puuskuttelevia tyrskäyksiä.

Kirsti-rouva lähestyi ja laski käden hänen olalleen. ”No, mutta
nyt, rakas rehtori, me heitämme tämän palttoon pois ja...” Mies
antoi tahdottomana tehdä itselleen mitä haluttiin. Mutta kun hänen
katseensa löysi Elsa Varjalan, hän puhui melkeinpä ujostellen: ”Minä
tuota ... neiti Varjala, tulin oikeastaan siitä kouluasiasta...
Hmh, tjaa!” hän yritti rohkaistua vanhalla hokemallaan. ”Minä aion
tulkita teidän kihlauksenne lailliseksi, niin sanoaksemme kuulutusten
veroiseksi, menköön sitten vaikka koko rehtorius. Niin että kyllä kai
me sitten jatkamme yhdessä, tuota...?”

Elsa hymyili. ”No, totta kai!” ehätti Aape. ”Mutta, mutta, kuulepas”,
hän muuttihe tärkeäksi. ”Tuo sinun avioerojuttusi käy sinulle
kalliiksi. Jos aviollinen ketju katkaistaan, niin, katsos, vaikka
nainen olisi syyllinen rengas renkaalta, niin mies joutuu aina
maksamaan leikin rahassa. Ja nyt, sinä mies, sinä se vasta olet
rossauksen tehnyt — tai oikeamminkin ... se Antti-poika.”

”Siitä pojasta minä maksan vaikka viimeiset killinkini, panen likoon
virat ja tavarat. Haen vaikka myllynpaikan ja myllytän, niin että
kivet sinkoo, sillä mitäs minä muuta olen kaipaillut koko miehuuteni
ajan itselleni kuin oikeata myllärinpoikaa?”

Kirsti-rouva oli ojentanut kahvikuppeja seuralle. Aape oli tullut
hiljaiseksi. Hän oli siirtynyt Elsan lähettyville. ”Niinpä niin,
mitäpäs muuta”, hän alkoi läheisellä äänellä. Mutta taas se
vuoroin käreytyi, vuoroin hersyi herevänä: ”Niin, ihminen kärsii
ja riemuitsee eniten kaikista luoduista. Hän on niistä hulluin ja
hölmöin, mutta myöskin viisain. Hän on kuumin ja lempein, kylmin ja
julmin. Mutta myöskin ainoa, joka tietoisesti, suurella riemulla
antautuu marttyyrisi — oman oikean itsensä kerran löydettyään.

”Mutta eniten kaikista meistä kärsii nainen. Kestää kovan murheen
rakastettunsa tähden, hiljaisena kuin yksinäinen kylmänkukka,
muistoissaan kuumana kuin lintu pesässään; kestää huolen ja häpeän,
jos niillä maailma uhkaa, kestää salaperäisen onnellisena, vaikka
tekohurskaat porvarit heittäisivät lokaa hänen kasvoilleen.”

Aape oli yltäkylläisestä sydämensä paineesta kiertänyt kätensä Elsan
taitse hänen olkapäälleen. Ja hänen äänensä madaltui kuiskauksen
tapaiseksi: ”Siksi on miehen suurin ritarillisuus ja juuri nyt
... tänä ankarana aikana, suojella häntä. Vailla lasta on nainen
puolikasnainen. Ilman sellaista ritariutta on urhoollisinkin
mies miehenä pelkkä puolikas. Ja vailla hedelmällisen naisen ja
miehen rakkautta on tämä maailma tyhjä sekä terveestä ilosta että
hullunihanasta romantiikasta. Eikö niin, rakas Lucina?” hän katsahti
iloinen kelmi silmännurkassa Kirsti-rouvaan. Mutta päätti saarnansa
kuin moukarin iskuun: ”Ei ole, sanon sen vieläkin kerran, ei ole
olemassa pohjimmaltaan mitään muuta yhteiskunnallista kysymystä kuin
kysymys naisesta. Eikä ole naiskysymyksessä mitään muuta ydintä kuin
poika ja tytär, tytär tai poika...” Ja vanhaan tapaansa hän taaskin
äsähti kärttyisellä äänellä: ”Sat sapienti, siinäs saitte, hyvät
naiset ja herrat!”

Akkunoista paistaa päivä kimallellen jo kaukaista kevättä. Valo
värisi vahvana virtana läpi pienen kamarin. Kirsti-rouva, silmiään
huvittavasti sipristellen sen valossa, nosti kätensä häikäistyneenä.
Se, mikä hänessä oli ominta ja kauneinta, hänen äänensä metalli,
alkoi helistä kuin salaperäinen soitin säteilevästä virrasta.

”No, mutta ... eihän nyt meillä oikeastaan, ei ainakaan meidän
opettajakunnallamme, ole ollenkaan liian vähän poikia!” hän huudahti.

”So-so-so-so, etkö sinä, suffragetti parka, ole vieläkään päässyt
irti miesvihasta! Yksi poika? Sehän on yhtä luonnotonta kuin jos
koko suuressa petäjässä olisi yksi ainoa käpy, ha-ha-ha...” Ja Aape
jäi nauramaan hullunkurisen toivoton ilme kasvoillaan.

Kirpeä auringonpaiste leikki yhä. Naiset ja herrat hymähtelivät tai
nauroivat Aapen myötä. Koko tämä päivä oli ollut eräiltä sattumiltaan
totta totisesti riivattu ja hullu päivä.