Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    VIIDES LUKU

    1.

    Samoihin aikoihin sai eräs toinenkin mies, älyltään Antti Jeremiasta
    paljon nokkelampi — nimittäin Aape Kattelus — kokea, että rakkaus
    on vaistojen väkevä virta, jota eivät minkäänlaiset teorioitten
    hiekkavallit kykene patoamaan eivätkä myöskään nuoruuden harhanäyt
    sitä vastavirtaan juoksuttamaan.

    Juuri tänä myöhäistoukokuun heleänä päivänä Aape sai kokea, että
    hänen ensirakkautensa oli ollut — pelkkä häränsilmä, johon hän
    oli tuijottanut itsensä pyöräpäiseksi kuin eksynyt västäräkinpoika
    rantakiveltä.

    Hän sai kuin saikin todeta sen paratiisillisen totuuden, että
    nainen pettää aina. Hän pääsee siitä irti yhtä vähän kuin kissa
    kynsistään, silkinsileästä nahkastaan tai uneliaan petollisista
    silmänrakosistaan, joista vaaralliset sala-aikeet väijyvät joka hetki
    uhriaan.

    Mutta naisissa on pettäjättäriä tuhatta eri laatua ja kahta päälajia.

    Jos huikentelevainen nainen ihastuu vieraaseen mieheen, hän pettää
    omaa miestään. Mutta nainen, joka rakastuu yhä ensirakkautensa
    lumoissa olevaan mieheen — hän vasta osaa pettää salakavalasti! Hän
    puijaa hymyilevän viisaasti sokean miehen tämän nuoruudenunelman
    ”ihanan gorgonian” luo ja — tämä muuttuu miehelle yht’äkkiä
    kouralliseksi mätänevää meriheinää.

    Tällainen onnenkiepaus odotti eräänä iltapäivänä Aapea. Häntä petti
    näet juuri tuollainen viisaasti salakavala, rakastava nainen —
    Kirsti Aunola, tuo ”suffragetti”.

    Siitä ”skandaali”-illasta lähtien, jolloin Lucina oli ilmaissut Alli Tenhiälän
    eronneen miehestään, olivat Aape Katteluksen iltayöt olleet
    merkillisen levottomia.

    Miksi hän oli eronnut? Oli tietenkin ollut onneton! Oliko hänen,
    Aapen, riennettävä hänen luokseen — ehkäpä vain ystävänä, ottamaan
    kädestä ja...?

    Ei, ei tämäkään tuntunut mahdolliselta. Selittämätön pelko kyyhötti
    painajaisena hänen rinnassaan. Eikä häntä näinä öinä ja päivinä
    vaivannut vain Allin kohtalo. Lucina — tuo peevelin nainen! — hän
    se vasta kuumotteli miehen päätä! Miksi hän oli tuon erotapauksen
    heittänyt hänelle kuin taisteluhansikkaan? Ja mitä oli ollut
    silloin, hänen poistuessaan, tuo melkein uhmaavan katkera hymy hänen
    huulillaan? Ja miksi, koira syököön, koko tuo Lucina oli hänelle
    sen jälkeen vain hymähdellyt. Tuskin oli enää noussut vastahankaan
    periaatteissa, ennemminkin vain — äidilliseen tapaan yhä vain
    hymähdellyt...?

    Ja mitä, jukravita, merkitsi se, että Lucina oli soittanut tänä lauantaipäivänä
    tulevansa hänen seurakseen Puistolaan ”vanhanpojan
    viimeiselle aterialle”, kuten hän oli nauraa helähyttänyt puhelimessa?

    Tällaisten ajatusten verkossa nyt potkiskelee Aape Kattelus. Ei,
    hänen täytyy ottaa päivällisen alle whiskygrogi. ”Sigge!” hän huutaa
    hyvälle ystävälleen Jespersenille.

    Hänen täytyy nyt sitäpaitsi kokeilla keskustelutaitoaan. Kysäisee
    muka entisensä tapaisena: ”Mitä sanot naisesta, Sigge? Ja miehestä
    kanssa?”

    Jespersen leyhäyttää servietin kainalostaan kaljunsa puoleen, joka
    ilta-auringossa paistaa kuin pronssipallo.

    ”Begrepsførvirring, sanottiin ennenmuinoin meillä Danmarkissa”,
    hihittää Sigge sorahuttaen ”ärriä” kurkussaan. Aape nauraa. Mutta
    Jespersenin viisaus ei ole vielä lopussa. ”Minäkin olin kerran
    naimisissa, herra lehtori. Ja minun Sigridini lahjoitti minulle erään
    perheskandaalin jälkeen pienen itämaisen piirroksen. Ja siinä se oli
    koko rakkauden olemus — ’menneskeslegtens og kyskhetens væsen’,
    he-he.”

    ”Äläs! Ja mitä siinä...?”

    ”Kaksi draakkia eli lohikäärmettä siinä tappelee. He tappelevat nokat
    vastakkain, kynsin ja hampain, selvfogelig... Mutta, sapperment —
    heidän ruumiinsa päättyvät samaan häntään!”

    Ja nyt vasta kyyppari hihitti. ”Sinä juupelin juuttilainen!”
    Aape hekottaa. ”Ja minä kun luulin, että rakkaus oli vain kaksi
    omenanpuolikasta, jotka kierivät paratiisissa saman puun juurella.”

    ”Ei, ei, he-he-he, herra lehtori, rakkaus oli omenan siemen Eevan
    hampaankolossa ja sitten ... ektenskabet eller ... eller a-a-avio —
    se tuli sitten, kun hän oppi keittämään omenasoppaa, ha-ha-ha...”

    Mutta Aape sai lujan grogin.

                                                      ⸻

    Lucina antoi vastoin tapojaan odottaa itseään. Sehän oli jo melkein
    naisellista, ihmetteli Aape. Mutta hän oli tyytyväinen, sillä hän oli
    ehtinyt vahvistaa sydämensä harvinaisen lujaksi ”suffragetin” vihdoin
    ilmestyessä terassille. Eikä hän sittenkään voinut olla hämmästymättä
    riitasisarensa muuttunutta olemusta.

    Kirsti Aunola oli luopunut aimo tavalla entisestä yksitotisesta
    pukukuosistaan. Hänen tavanomainen tumma hattunsa oli muuttunut
    kevyeksi ja värikkääksi. Ilmavan, avoinna olevan kesätakin
    lomitse pilkisteli kukillinen pusero, jonka sepaluksessa kiilteli
    vanhatyylinen, kallisarvoinen rintaneula.

    ”Kas, kas, mikäs operettidiiva sieltä...?” pilailee Aape. ”Hän tulee
    vasta tuonnempana”, helähtää Lucinan sana vastaan. ”Tämä minun
    hattuni muuten on tekaistu perhoseksi vain siksi, että sinun ei
    tarvitsisi juosta haavi kourassa ’merta edemmäs kalaan’.” Ja taas
    hän Aapen mielestä tieten tahtoen ärsytteli naurullaan, jossa nyt
    helähteli kokonainen ketju syvältä soinnahtelevia helmiä.

    Ja riitaveli halusi loukata: ”Kuinkas vanha sinä taas oletkaan,
    Lucina parka?” Hän oli mittailevinaan silmillään Kirsti Aunolan
    olemusta.

    Viisi vuotta nuorempi kuin sinä. Ja se on liian vähän, Aape kulta.”

    ”Liian vähän...? Miksi niin?” ”No, eroa pitäisi olla vähintään kymmenen vuotta,
    muuten sinä tulet vanhemmiten minulle uskottomaksi,
    Aape.”

    ”So-so, mutta silloinhan meidän täytyisi olla aviossa! Ja se nyt
    vasta, ha-ha-ha...” Aape hahatti. ”Niinpä niin, ja meillä tulee
    olemaan niin paljon lapsia, että minä vanhenen nopeasti ja silloin
    sinä, lurjus...”

    ”Äläs, mutta sinä olet jo kolme vuotta yli siitä iästä eli
    neljännesvuosisadasta, jolloin naisen viimeistään tulee synnyttää
    esikoisensa!”

    ”Mutta minähän sanoin sinulle jo tuona kuuluisana iltana Lemmenkujan penkillä,
    että minä olen rakastunut kaksi kertaa. Ja tuo toinen
    rakkaus, jälkimmäinen ... se nuorensi minut — juuri nuo kolme vuotta
    !”

    He olivat vaiti pitkään. Yrittivät ruokalajien lomaan puhua niitä
    näitä. Mutta Aapen grogi oli jo menettänyt tehonsa. Häntä alkoi taas
    pahasti kiusata tuon merkillisesti muuttuneen naisen koirankuriset
    silmät ja ihmeellisen mehevästi hehkuvat huulet.

    Kun vihdoin lakkijuhlaansa odotteleva abiturusryhmä, jota Martti Kaipala
    johti huitovine eleineen, nousi meluten terassille, Aape
    riuhtaisihe itsensä irti kiusallisesta vaiteliaisuudesta. Ja nyt
    häntä taas huvitti häijyillä.

    ”Vai kaksi rakkautta? Sehän sopisi kokonaisen ajanvieteromaanin
    nimeksi.”

    ”Eipä niinkään varmasti”, tuli suoralta kädeltä naseva vastaus,
    ”sillä siitä on vielä kirjoittamatta loppuun tuo ... ’toinen
    rakkaus’.” ”Entä tuo ’ensimmäinen’? ’Suven satu’ ja sitten ... ’suuri
    kohtaus’ syksyisen meren rannalla, vai...?”

    ”Sinä parantumaton romantikko!” Lucina painoi molemmat kädet
    rinnalleen, aivankuin hyväilisi jotakin hassunkurista kissanpoikasta.
    ”Älä luulekaan, että kykenet sitä ivallasi peittelemään, rakas
    haaveniekka!”

    Aape levitti tietoisen teeskentelevästi käsivartensa: ”Oo, tuo ivahan
    oli vain säilä, jolla tahdoin ’avata sinun rintasi suuren ja synkän
    salaisuuden’!”

    ”Mutta ajattelepa, tuo ensirakkauteni ’suuri ratkaisu’ tapahtui
    tomuisessa rautatievaunussa. Eräällä asemalla hän poistui, muka
    tavataksemme pian — ’lopullisessa autuudessa’ eli aviossa. No, hän
    ei ilmoittanut enää sanaakaan, ei tavuakaan. Hän oli paennut kuin
    koira varastettu luu hampaissa...”

    ”Ja sinä — ’suuri halveksunta’ täytti sinun sydämesi!”

    ”Se tuli vasta myöhemmin — muutaman vuoden kuluttua, nähdessäni
    hänet sattumalta ravintolassa. Hän oli kasvoiltaan pöhöttynyt,
    lihonut muodottomaksi ja...”

    ”He-he-he”, keskeytti Aape. ”Ja sinä arvelit, että lihava kukko ei
    ole kukoista paras, kuten ranskalaiset sanovat?”

    ”Minä kiitän vain suojelusenkeliäni. Mutta koko miessuvun
    halveksuminen teki minusta — ’suffragetin’, kunnes...”

    ”Aa, tuli tuo toinen rakkaus! Kerro, olen rippi-isänä lempeä, ha-ha.
    Mutta minä aion puhdistaa sinut miessuvun halveksumisesta, sillä se
    on naisen sielulle pahempaa kuin home viinimarjapensaalle.”

    Mutta Lucina ei jatkanut. Hän teki vain, silitettyään puseronsa
    laskoksia keveällä kädellä, jonka sormet Aape havaitsi
    tämänhetkisessä merkillisessä selvänäköisyydessään herkiksi,
    valkeiksi ja solakoiksi, pienen yht’äkkisen kysymyksen: ”Oletko
    lukenut näiden päivien teatteriuutisia?”

    ”Ei ole tapana”, Aape muuttui lakooniseksi.

    ”Mutta tänään sinä varmaan tulet ensi-iltaan? Siellä on —
    Lemmenkeidas’-niminen operetti.”

    Aape nauroi vähäksyvästi: ”Minun pienimmässä kävyssäni tapahtuu
    enemmän huvi- ja murhenäytelmiä kuin koko Tuohikaupungissamme
    yhteensä. Ja nuo näyttelijät! Ne kiusaavat minua — nehän ovat
    harakoita, jotka luulevat laulavansa satakielen äänellä!”

    Syvältä Lucinan rinnasta kumpusi taas tuota selittämättömän suloista
    naurua. ”Ja juuri tuollainen ’harakka’ on nyt ... tuossa paikassa
    tulossa sinua ’kiusaamaan’ — Alli Tenhiälä, tämän illan primadonna!
    Olen kutsunut hänet tänne.”

    Astiat alkoivat helistä pöydällä. Aape oli tarttunut pöytäliinan
    kulmaan kuin aikoisi kiivetä puuhun pakoon vaarallista petoa.
    Sitten hän — ruskeapintaiset kasvot värittömiksi valahtaneina löi
    lippalakin päähänsä, nousi, teki lähtöä.

    ”Aiot paeta?” Lucinan kylmä, halveksiva ääni pakotti hänet
    pysähtymään. ”Eikö siis mies uskalla katsoa silmästä silmään ...
    omaa ’harhanäkyänsä’? Ei, hän hukkaa koko elämänsä, säilyttääkseen
    sen kuin kehno saituri arkussa rahakolikkoa, joka saattaa olla
    arvottomampi tuota sinun — lakkiräyskääsi. Ota se pois päästäsi,
    sanon minä!” Lucina oli kiihtynyt. Hän oli käskevä ja julma.

    ”Tunnetko sinä hänet?” Aape sammalsi istuutuen tahdottomana. ”Minä
    tutustutin itseni häneen. Ja nyt minä hänet kyllä tunnen.” Ääni oli
    muuttautunut halveksivaksi. Mutta se vaihtui samassa houkuttelevan
    taitavaksi: ”Ajatella, hän on yhä sinuun ihastunut, tai oikeammin
    — saatuaan kuulla, että sinä olet jonkinvertainen kuuluisuus
    tiedemiespiireissä, hän ’syttyi’. Ja hän saapuu. Katso, katso tuonne!”

    Aape istui päätä kääntämättä. Mutta Lucina sukoili: ”Etkö sinä nyt
    lopultakin ymmärrä, että tällä kertaa sinun ei tarvitse muuta kuin
    kosaista. Ja ensirakkauden ’kadonnut paratiisi’ kukkii taas, linnut
    laulavat, ja saat haavia sellaisia perhosia, että juokset pääsi ...
    ’hyvän ja pahan tiedon puuhun’, Aatami parka...”

    2.

    Aapen huulet tapailivat joitakin ärräpäisiä sanoja. Mutta ne
    juuttuivat kurkkuun. Ja hän, tuo metsänjuoksija, puissakiipeilijä,
    älypatti ja ivaniekka — hän istui hervottomana, pääsemättä
    paikaltaan.

    Parvekkeen portailta alkoi vilahdella ja välkähdellä jotakin perin
    loisteliasta, aivankuin kirpeänkeltaiset sitruunaperhoset, hempeät
    rusoja sinisiipiperhoset olisivat kertyneet tiheäksi parveksi, joka
    nyt kesän kuumat tuoksut mukanaan liihoitteli puistosta terassille.

    Ja se tuoksu lähestyi. Aape näytti tunnustelevan sitä vaistomaisesti
    luonnontuntijannenällään. Nenä kipristyi. Tuoksu ei tuntunut
    tutulta eikä luonnolliselta. Lucina hymähteli hiljaa. Hänen kätensä
    liikahteli salaa pöydällä tuota höpertynyttä miestä kohti, kuin
    suojellakseen.

    Mutta Aape ei nähnyt säälivää kättä. Kuului nauru. Vähän särähtävä.
    Mutta kuitenkin kaukaittain tuttu.

    Ja siinä sitä oltiin. Aapen hartioille laskeutuu hyväillen
    sormuksista kiiltelevä käsi. Kuuluisan taiteilijattaren
    huolettomuudella Alli Tenhiälä istuu Aapen viereen, nyökkää
    Lucinalle. Ja sitten ... tuo ’toinen nainen’ on laulajattarelle
    pelkkää ilmaa.

    Mutta lehtorin korvat kuumenevat ihmeellisestä sanatulvasta.

    ”Sinua, juuri sinua, rakas Aape, minä olen hakemassa! Koko tämä minun
    premiäärini tässä hökkelikylässä on oikeastaan... Niin, katsos,
    silloin kerran, hupakkoiässä, ihailin ’vanhempia’ herrasmiehiä,
    oikein noin ... tuollaisia, joiden ympärillä hengähtelee havannan
    tuoksu ja... Oui, oui, oi-oi ... et voi käsittää, miten paljon olen
    saanutkaan kärsiä, oo... Etkö voi ymmärtää, miten olen kaivannut
    takaisin sitä hetkeä, jolloin sinä, oikein noin...?”

    Aapen korvat olivat totta tosiaan kuumentuneet. Mutta ...
    merkillistä! Hänen sydämensä jäähtyi sana sanalta. Ja kun vieläkin
    oli tullut noilta kerkeiltä huulilta pari kertaa tuo ”oikein noin...”
    ja ”oui, oui”, se kävi raikkaaksi kuin viilipytty.

    Hän katsoi Alli Tenhiälää suoraan kasvoihin.

    Kas, kas, tuli hänelle samassa vasten tahtoaankin ivallisenpuoleisia
    ajatuksia, hyvin maalattu — poskilla samaa punaa kuin rusoperhosen
    siivenkärjissä, huulet karmosinia ja kulmakarvat, no, jaa ...
    nokiperhosen ruskeaa...

    Mutta mitä oli tämän värileikin alla? Aape tarkasteli kuin
    suurennuslasilla. Velttoja lihaksia, pieniä, mutta lukemattomia
    ryppyjä kaulalla puuterin seassa — kuin rikkinäinen verkko, jolla
    on kalastettu liian monessa apajassa. Aapea puistatti. Hän näki
    läpi tuon naisen elämän — mitätöntä nautiskelua, yksiä ja toisia
    myrkkyjä, valvottuja öitä, valheellisia rakastumisia, kädestä käteen,
    sylistä syliin — ilotyttö ”taiteen” suojelevassa varjossa...

    ”Oi, oi”, kuului yhä sanoja, ”ethän sinä nyt toki enää ole
    minulle suutuksissasi tuosta, oi-voi-voi, hieman epäonnistuneesta
    ’entréestamme’, sinunhan täytyy myöntää, että sinä silloin ...
    ha-ha-ha...”

    Särähtelevä nauru oli tarkoitettu hyväileväksi. Mutta siihen yhtyi
    yht’äkkiä Aape hahattamalla, kakomalla ja hekottamalla, terävä leuka
    pystyssä, kasvot huvittavissa kureissa. Abiturusten pöydästä saakka
    remahti mukaan nuorison ilonpitoa.

    Mutta Alli Tenhiälä oli mykistynyt. Tokaisi vihdoin suutahtaneena.
    ”Mille sinä naurat?” ”Itselleni!” ”No, mutta miksi, rakas...”
    ”Minähän olen ollut oikea Augiades sylvanus!” ”Aina sinä vain sitä
    latinaasi”, sukoili laulajatar myrtyneenä. ”Paksupääperhonen,
    tarkoitan!” hohotti Aape. ”Tuo turilas, jonka tuntosarvi on pelkkä
    nuija, joka luulee ohdakkeita herkkuruoaksi ja lyö niitä hakiessaan
    päänsä seinään ... takapihoilla, ha-ha-ha...”

    ”Oui, oui”, laski Alli Tenhiälä tuttavallisesti sormuksellisen
    kätösensä Aapen olalle, ”mutta eihän sinun nyt enää tarvitse olla
    pahoillasi, ei lai-sin-kaan ... tuosta koomillisesta...”

    Mutta Aape oli herennyt nauramasta. Ja nyt hänen älynsä leikkasi
    pahasti: ”No, ja vielä mitä ... sellaisesta bagatellista”, hän
    tokaisi.

    ”Bagatellista?” ihmetteli nainen. Hän katsahti epäluuloisesti
    Lucinaan päin, jonka sinenharmaista silmistä uhosi nyt tummaa sineä
    — naisen säälimätöntä kostonpaloa kukistuvaa kilpailijatarta vastaan.

    Laulajatar tunsi tarvitsevansa loukkautuneen sydämen liikuttavia
    ilmeitä. ”Ovatko minun antamani rukkaset sinun mielestäsi bagatelli
    juttu? Ooho... Fy donc! Hyvä herra...”

    ”No, jaa, suomeksi sanottuna — se oli onnellinen sattuma.”

    ”Mikä — sattuma? En ymmärrä...”

    ”Nuo rukkaset, näätsen, sen riivatun omenapuun alla!”

    Laulajattaren käsilaukusta singahti esiin harsoliina — sekin kevyt
    kuin perhosen siipi — ja viuhahti suuttuneesti. Ja hänen huuliltaan
    hohahti pariin kertaan syvästi halveksivia suhuäänteitä.

    Mutta Aape ei tuota naista enää kuullut eikä nähnyt. Hän oli
    kääntynyt katsomaan Lucinaa, jonka huulet hymyilivät, silmät
    nauroivat, silmäripset räpyttelivät ja käsi yritti hillitä miestä
    puhumasta sopimattomia.

    Eivätkä he ennättäneet vielä katsoa loppuun, ennenkuin laulajatar
    Alli Tenhiälä oli kadonnut liehuvin liepein.

    Lucina hymähti hiljaa: ”Sinun ’harhanäkysi’ taisi lentää pois...”
    Ja hän yritti naurahtaa muka vahingoniloisesti. Mutta Aape näki
    hänen silmäluomelleen kiertyvän kyynelen, joka näytti polttavan ja
    värähdyttävän tuskallisella tulella hänen huuliaan. Ja vihdoin ...
    hän huoahti syvään kuin pitkän kestetyn kärsimyksen jälkeen.

    Säikähtelevät ja taas hullunriemukkaat ajatukset olivat
    sekoittamaisillaan Aape Katteluksen pään. Armahtakoon! Tuo nainen on
    rakastanut häntä, ”paksupäätä”, ”nuijapäätä”...? Ja he rakastavat
    molemmat! Siksi he ovat riidelleet ja hakeneet kuitenkin toisiansa
    joka päivä...? Ja siksi hän, Lucina, punoi hänelle tämän taitavan
    ansan. Ja siksi, siksi...!

    Kyselyt katkesivat. Tulvahtava onni ei siedä ajatuksia. Se vaatii
    tekoja. Eikä lehtori osannut tällä kertaa muuta kuin huitaista
    Jespersenin luokseen.

    ”Samppanjaa, ei ’makeata’, ei ’demi-seciä’, vaan ’seciä’,
    ruutikuivaa, niin että se räjähtää.”

    Tässä ei ollut oikea paikka puhua. He tunsivat sen kumpikin. He vain
    nostivat kuohuvat, korkeat maljat toisiansa kohti. He vain katsoivat
    eivätkä huomanneet edes herrasväki Nevanperää, joka pysähtyi pöydän
    ääreen Rebekka Kokkoila seurassaan.

    ”No, mutta...” Antti Jeremias katsahti varovasti abiturusten pöytään
    päin. ”Eikö herrasväki olisi voinut nyt tuolla sisähuoneissa,
    kabinetissa...?” Rehtorin kulmat rypistyivät, mutta kuitenkin
    suhteellisen lievästi.

    ”Nu-nu-nu, sinä ... sinä nyt olet aina sellainen mikä liet, mutta
    minä tahdon kanssa samppanjaa. Tilaa, minä käsken. Sinä voit juoda
    hopeateetä ja hoitaa jäänpalasia, senkin jääkarhu...”

    ”Tuonnempana, tuonnempana, rakas Nelli”, tyynnytteli aviomies. Mutta
    tulijat istuutuivat samaan pöytään.

    ”Ja minkä kunniaksi, jos saan luvan kysyä”, myrkytteli epäluuloisesti
    tutkaillen Rebekka, ”herrasväki juhlii?”

    ”Pääkallokiitäjän hautajaisia!” nauroi Aape humalaisen onnellisena.
    ”No, jopas sinä vähästä, puolesta pikarista...”, yritteli Antti Jeremias
    leikinlaskua.

    ”Tiedätkö sinä sitten, saaplarin poika, mikä otus se on?” Aape jatkoi
    käreällä äänellään. Rehtori katsahti taas nuorten pöytään. ”No-no,
    tuota, enhän minä, mutta — sinähän kiroilet nuorison kuullen. Minä
    en todellakaan...”

    ”Kuulemas pitää sittenkin! Se on kirjava ja lihavapyllyinen, kotoisin
    etelästä, mutta eksyy joskus — kaikeksi onneksi harvoin! — tänne
    meille saakka. Ajattele, Antti, tuota Acherontia-lurjusta. Se näyttää
    hemaisevalta kuin operettidiiva, mutta, aatteles, sillä on —
    pääkallon kuva, ihka selvä pääkallon kuva siipien välissä, jos katsot
    sitä takaapäin. Se lentää öisin, se on oikea yölintu... No, niin,
    rakas kollegani, sellaisen peevelin lentäjättären minä sain kiinni
    äsken, juuri äsken, ja minä panin sen kloroformiin ja huomenna minä
    pistän sen neulankärkeen ja sikarilaatikkooni.”

    ”Oi, näyttäkää se meille, herra lehtori!” pyysi Nelli-rouva. ”Enpä
    näytä, hyvä rouva. Nämähän ovat hautajaiset, eivätkä vainajat saa
    tulla näkyville säädyllisessä seurassa!”

    Lehtori piti iloa yllä pitkät hetket, nousi yht’äkkiä, huitaisi
    hyvästit seuralle ja vei Kirsti Aunolan mukanaan.

    3.

    He ovat jo kävelleet Koivukujaakin tuonnemmaksi ja ovat sieltä taas
    paluumatkalla. Aape määrää tahdin. Se on vinha. Hän ei ole puhunut
    enää sanaakaan. Hänen täytyy tilittää eräitä menneitä vuosiaan.

    Nämä viilettivät ikäänkuin taas häntä vastaan ja hänen ohitseen.
    Niissä oli toivottoman rakkauden täyttämiä tuskallisia keväitä.
    Oli katkeria yksinäisiä syksyjä. Pitkiä, huumaavia, yksinäisiä
    luonnonrakastajan jalkamatkoja. Ohimeneviä ”rakkausperiodeja”, joilla
    hän oli yrittänyt itseänsä tyynnytellä. Mutta eniten oli kuitenkin
    harmaita päiviä, jolloin hän ei ollut tietänyt, miksi hän tutki
    käpyjään, miksi väitteli jos jostakin harjoittaen tuota iänikuista
    ”aatteellista sipulinsyöntiä”, joka jälkeenpäin pani melkein kiukusta
    itkemään — turhalla hedelmättömyydellään.

    Kun vihdoin etelästä päin aukeni heidän eteensä suuri selkä
    avartavana ja välkeänä, hän pysähtyi ja teki merkillisellä tavalla
    tunnustuksensa. ”Älä sinä luule, että minä olen mikään herranenkeli!
    Minulla on ollut toisia jos toisiakin ’harhanäkyjä’. Olen ollut aika
    koiperhonen tämän elämän kaalimaassa.”

    Lucina laski lempeästi kätensä miehen olalle. Tämä tuskin kesti hänen
    sinisen tummaa katsettaan. ”Eipähän, rakas, sinä olet vain ajanut
    takaa tuollaisia koiperhosia, sairaita kanoja ja maalattuja nukkia,
    ’tenhiälöitä’. Katsos, mies, tuo ’luomakunnan kruunu’, on siitä
    merkillinen, että jaloimmat, terveimmät ja hurmaavimmat naiset ovat
    hänelle, varsinkin kokemattomalla iällään, pelkkää hepreaa, koska
    he peloittavat hänen turhamaista sydäntään. Mutta tiedätkö? Sinun
    sydämesi on aina ollut puhdas — synnyntävika, näätsen.”

    ”Hyvä, hyvä! Heureka!” huudahti Aape ihastuneena. Hän otti
    arkaillen Lucinan käden. ”Kuule, et ole koskaan käynyt katsomassa
    kokoelmiani...”, hän alkoi, mutta keskeytti, ollen yht’äkkiä
    menettämäisillään kaiken rohkeutensa. Mies ei näet koskaan ole niin
    kokenut, ettei hän lankeaisi koulupoikamaiseen ujouteen ihmeellisen
    rakkauden edessä.

    Mutta Lucinan hymy houkutteli häneltä sittenkin haparoivia,
    hengästyneitä sanoja: ”Katsos, minulla on tuolla kyllä” — hän
    viittasi hätäillen Harjun kupeesta paistavaan kamarinakkunaansa —
    ”oikeita harvinaisuuksia”. Ja nyt hän jo tapaili leikkiä. ”On siellä
    tuo pääkallokiitäjäkin. Toin sen Italian-matkaltani. Ja on siellä
    tämäkin hullu omassa persoonassaan — tuo paksupääperhonen luojan
    armosta. Ja sinä, sinäkin...”

    ”Uskallatko sanoa sen nimeä?” houkutteli Lucina. ”Ei, ei, en vielä,
    en tiedä, en taida nyt yht’äkkiä... Tai ... tiedänpä hyvinkin! Sinä
    et ole perhonen, sinä olet lintu tai oikeamminkin ... linnun ääni.
    Sinä laulat kuin kuovi keväällä — pitkiä, heläjäviä, kuultelevia
    helmiketjuja, pakanallisen riemukkaita säveliä syvältä rinnasta,
    kantavasti, aamusta iltaan, kuten tekevät kuovit keväthäissään ja...”

    ”Tule”, kuiskasi Lucina syvin, lämpimin äänin. ”Minähän olen vain —
    ’suffragetti’, tule...”

    Ilta-aurinko oli loihtinut Aapen kamarinikkunan sellaiseen
    värileikkiin, että se välkähteli kuin kaukaista huikaisevaa tulipaloa.