VIIDES LUKU
1.
Samoihin aikoihin sai eräs toinenkin mies, älyltään Antti Jeremiasta
paljon nokkelampi — nimittäin Aape Kattelus — kokea, että rakkaus
on vaistojen väkevä virta, jota eivät minkäänlaiset teorioitten
hiekkavallit kykene patoamaan eivätkä myöskään nuoruuden harhanäyt
sitä vastavirtaan juoksuttamaan.
Juuri tänä myöhäistoukokuun heleänä päivänä Aape sai kokea, että
hänen ensirakkautensa oli ollut — pelkkä häränsilmä, johon hän
oli tuijottanut itsensä pyöräpäiseksi kuin eksynyt västäräkinpoika
rantakiveltä.
Hän sai kuin saikin todeta sen paratiisillisen totuuden, että
nainen pettää aina. Hän pääsee siitä irti yhtä vähän kuin kissa
kynsistään, silkinsileästä nahkastaan tai uneliaan petollisista
silmänrakosistaan, joista vaaralliset sala-aikeet väijyvät joka hetki
uhriaan.
Mutta naisissa on pettäjättäriä tuhatta eri laatua ja kahta päälajia.
Jos huikentelevainen nainen ihastuu vieraaseen mieheen, hän pettää
omaa miestään. Mutta nainen, joka rakastuu yhä ensirakkautensa
lumoissa olevaan mieheen — hän vasta osaa pettää salakavalasti! Hän
puijaa hymyilevän viisaasti sokean miehen tämän nuoruudenunelman
”ihanan gorgonian” luo ja — tämä muuttuu miehelle yht’äkkiä
kouralliseksi mätänevää meriheinää.
Tällainen onnenkiepaus odotti eräänä iltapäivänä Aapea. Häntä petti
näet juuri tuollainen viisaasti salakavala, rakastava nainen —
Kirsti Aunola, tuo ”suffragetti”.
Siitä ”skandaali”-illasta lähtien, jolloin Lucina oli ilmaissut Alli Tenhiälän
eronneen miehestään, olivat Aape Katteluksen iltayöt olleet
merkillisen levottomia.
Miksi hän oli eronnut? Oli tietenkin ollut onneton! Oliko hänen,
Aapen, riennettävä hänen luokseen — ehkäpä vain ystävänä, ottamaan
kädestä ja...?
Ei, ei tämäkään tuntunut mahdolliselta. Selittämätön pelko kyyhötti
painajaisena hänen rinnassaan. Eikä häntä näinä öinä ja päivinä
vaivannut vain Allin kohtalo. Lucina — tuo peevelin nainen! — hän
se vasta kuumotteli miehen päätä! Miksi hän oli tuon erotapauksen
heittänyt hänelle kuin taisteluhansikkaan? Ja mitä oli ollut
silloin, hänen poistuessaan, tuo melkein uhmaavan katkera hymy hänen
huulillaan? Ja miksi, koira syököön, koko tuo Lucina oli hänelle
sen jälkeen vain hymähdellyt. Tuskin oli enää noussut vastahankaan
periaatteissa, ennemminkin vain — äidilliseen tapaan yhä vain
hymähdellyt...?
Ja mitä, jukravita, merkitsi se, että Lucina oli soittanut tänä lauantaipäivänä
tulevansa hänen seurakseen Puistolaan ”vanhanpojan
viimeiselle aterialle”, kuten hän oli nauraa helähyttänyt puhelimessa?
Tällaisten ajatusten verkossa nyt potkiskelee Aape Kattelus. Ei,
hänen täytyy ottaa päivällisen alle whiskygrogi. ”Sigge!” hän huutaa
hyvälle ystävälleen Jespersenille.
Hänen täytyy nyt sitäpaitsi kokeilla keskustelutaitoaan. Kysäisee
muka entisensä tapaisena: ”Mitä sanot naisesta, Sigge? Ja miehestä
kanssa?”
Jespersen leyhäyttää servietin kainalostaan kaljunsa puoleen, joka
ilta-auringossa paistaa kuin pronssipallo.
”Begrepsførvirring, sanottiin ennenmuinoin meillä Danmarkissa”,
hihittää Sigge sorahuttaen ”ärriä” kurkussaan. Aape nauraa. Mutta
Jespersenin viisaus ei ole vielä lopussa. ”Minäkin olin kerran
naimisissa, herra lehtori. Ja minun Sigridini lahjoitti minulle erään
perheskandaalin jälkeen pienen itämaisen piirroksen. Ja siinä se oli
koko rakkauden olemus — ’menneskeslegtens og kyskhetens væsen’,
he-he.”
”Äläs! Ja mitä siinä...?”
”Kaksi draakkia eli lohikäärmettä siinä tappelee. He tappelevat nokat
vastakkain, kynsin ja hampain, selvfogelig... Mutta, sapperment —
heidän ruumiinsa päättyvät samaan häntään!”
Ja nyt vasta kyyppari hihitti. ”Sinä juupelin juuttilainen!”
Aape hekottaa. ”Ja minä kun luulin, että rakkaus oli vain kaksi
omenanpuolikasta, jotka kierivät paratiisissa saman puun juurella.”
”Ei, ei, he-he-he, herra lehtori, rakkaus oli omenan siemen Eevan
hampaankolossa ja sitten ... ektenskabet eller ... eller a-a-avio —
se tuli sitten, kun hän oppi keittämään omenasoppaa, ha-ha-ha...”
Mutta Aape sai lujan grogin.
⸻
Lucina antoi vastoin tapojaan odottaa itseään. Sehän oli jo melkein
naisellista, ihmetteli Aape. Mutta hän oli tyytyväinen, sillä hän oli
ehtinyt vahvistaa sydämensä harvinaisen lujaksi ”suffragetin” vihdoin
ilmestyessä terassille. Eikä hän sittenkään voinut olla hämmästymättä
riitasisarensa muuttunutta olemusta.
Kirsti Aunola oli luopunut aimo tavalla entisestä yksitotisesta
pukukuosistaan. Hänen tavanomainen tumma hattunsa oli muuttunut
kevyeksi ja värikkääksi. Ilmavan, avoinna olevan kesätakin
lomitse pilkisteli kukillinen pusero, jonka sepaluksessa kiilteli
vanhatyylinen, kallisarvoinen rintaneula.
”Kas, kas, mikäs operettidiiva sieltä...?” pilailee Aape. ”Hän tulee
vasta tuonnempana”, helähtää Lucinan sana vastaan. ”Tämä minun
hattuni muuten on tekaistu perhoseksi vain siksi, että sinun ei
tarvitsisi juosta haavi kourassa ’merta edemmäs kalaan’.” Ja taas
hän Aapen mielestä tieten tahtoen ärsytteli naurullaan, jossa nyt
helähteli kokonainen ketju syvältä soinnahtelevia helmiä.
Ja riitaveli halusi loukata: ”Kuinkas vanha sinä taas oletkaan,
Lucina parka?” Hän oli mittailevinaan silmillään Kirsti Aunolan
olemusta.
”Viisi vuotta nuorempi kuin sinä. Ja se on liian vähän, Aape kulta.”
”Liian vähän...? Miksi niin?” ”No, eroa pitäisi olla vähintään kymmenen vuotta,
muuten sinä tulet vanhemmiten minulle uskottomaksi,
Aape.”
”So-so, mutta silloinhan meidän täytyisi olla aviossa! Ja se nyt
vasta, ha-ha-ha...” Aape hahatti. ”Niinpä niin, ja meillä tulee
olemaan niin paljon lapsia, että minä vanhenen nopeasti ja silloin
sinä, lurjus...”
”Äläs, mutta sinä olet jo kolme vuotta yli siitä iästä eli
neljännesvuosisadasta, jolloin naisen viimeistään tulee synnyttää
esikoisensa!”
”Mutta minähän sanoin sinulle jo tuona kuuluisana iltana Lemmenkujan penkillä,
että minä olen rakastunut kaksi kertaa. Ja tuo toinen
rakkaus, jälkimmäinen ... se nuorensi minut — juuri nuo kolme vuotta
!”
He olivat vaiti pitkään. Yrittivät ruokalajien lomaan puhua niitä
näitä. Mutta Aapen grogi oli jo menettänyt tehonsa. Häntä alkoi taas
pahasti kiusata tuon merkillisesti muuttuneen naisen koirankuriset
silmät ja ihmeellisen mehevästi hehkuvat huulet.
Kun vihdoin lakkijuhlaansa odotteleva abiturusryhmä, jota Martti Kaipala
johti huitovine eleineen, nousi meluten terassille, Aape
riuhtaisihe itsensä irti kiusallisesta vaiteliaisuudesta. Ja nyt
häntä taas huvitti häijyillä.
”Vai kaksi rakkautta? Sehän sopisi kokonaisen ajanvieteromaanin
nimeksi.”
”Eipä niinkään varmasti”, tuli suoralta kädeltä naseva vastaus,
”sillä siitä on vielä kirjoittamatta loppuun tuo ... ’toinen
rakkaus’.” ”Entä tuo ’ensimmäinen’? ’Suven satu’ ja sitten ... ’suuri
kohtaus’ syksyisen meren rannalla, vai...?”
”Sinä parantumaton romantikko!” Lucina painoi molemmat kädet
rinnalleen, aivankuin hyväilisi jotakin hassunkurista kissanpoikasta.
”Älä luulekaan, että kykenet sitä ivallasi peittelemään, rakas
haaveniekka!”
Aape levitti tietoisen teeskentelevästi käsivartensa: ”Oo, tuo ivahan
oli vain säilä, jolla tahdoin ’avata sinun rintasi suuren ja synkän
salaisuuden’!”
”Mutta ajattelepa, tuo ensirakkauteni ’suuri ratkaisu’ tapahtui
tomuisessa rautatievaunussa. Eräällä asemalla hän poistui, muka
tavataksemme pian — ’lopullisessa autuudessa’ eli aviossa. No, hän
ei ilmoittanut enää sanaakaan, ei tavuakaan. Hän oli paennut kuin
koira varastettu luu hampaissa...”
”Ja sinä — ’suuri halveksunta’ täytti sinun sydämesi!”
”Se tuli vasta myöhemmin — muutaman vuoden kuluttua, nähdessäni
hänet sattumalta ravintolassa. Hän oli kasvoiltaan pöhöttynyt,
lihonut muodottomaksi ja...”
”He-he-he”, keskeytti Aape. ”Ja sinä arvelit, että lihava kukko ei
ole kukoista paras, kuten ranskalaiset sanovat?”
”Minä kiitän vain suojelusenkeliäni. Mutta koko miessuvun
halveksuminen teki minusta — ’suffragetin’, kunnes...”
”Aa, tuli tuo toinen rakkaus! Kerro, olen rippi-isänä lempeä, ha-ha.
Mutta minä aion puhdistaa sinut miessuvun halveksumisesta, sillä se
on naisen sielulle pahempaa kuin home viinimarjapensaalle.”
Mutta Lucina ei jatkanut. Hän teki vain, silitettyään puseronsa
laskoksia keveällä kädellä, jonka sormet Aape havaitsi
tämänhetkisessä merkillisessä selvänäköisyydessään herkiksi,
valkeiksi ja solakoiksi, pienen yht’äkkisen kysymyksen: ”Oletko
lukenut näiden päivien teatteriuutisia?”
”Ei ole tapana”, Aape muuttui lakooniseksi.
”Mutta tänään sinä varmaan tulet ensi-iltaan? Siellä on —
’Lemmenkeidas’-niminen operetti.”
Aape nauroi vähäksyvästi: ”Minun pienimmässä kävyssäni tapahtuu
enemmän huvi- ja murhenäytelmiä kuin koko Tuohikaupungissamme
yhteensä. Ja nuo näyttelijät! Ne kiusaavat minua — nehän ovat
harakoita, jotka luulevat laulavansa satakielen äänellä!”
Syvältä Lucinan rinnasta kumpusi taas tuota selittämättömän suloista
naurua. ”Ja juuri tuollainen ’harakka’ on nyt ... tuossa paikassa
tulossa sinua ’kiusaamaan’ — Alli Tenhiälä, tämän illan primadonna!
Olen kutsunut hänet tänne.”
Astiat alkoivat helistä pöydällä. Aape oli tarttunut pöytäliinan
kulmaan kuin aikoisi kiivetä puuhun pakoon vaarallista petoa.
Sitten hän — ruskeapintaiset kasvot värittömiksi valahtaneina löi
lippalakin päähänsä, nousi, teki lähtöä.
”Aiot paeta?” Lucinan kylmä, halveksiva ääni pakotti hänet
pysähtymään. ”Eikö siis mies uskalla katsoa silmästä silmään ...
omaa ’harhanäkyänsä’? Ei, hän hukkaa koko elämänsä, säilyttääkseen
sen kuin kehno saituri arkussa rahakolikkoa, joka saattaa olla
arvottomampi tuota sinun — lakkiräyskääsi. Ota se pois päästäsi,
sanon minä!” Lucina oli kiihtynyt. Hän oli käskevä ja julma.
”Tunnetko sinä hänet?” Aape sammalsi istuutuen tahdottomana. ”Minä
tutustutin itseni häneen. Ja nyt minä hänet kyllä tunnen.” Ääni oli
muuttautunut halveksivaksi. Mutta se vaihtui samassa houkuttelevan
taitavaksi: ”Ajatella, hän on yhä sinuun ihastunut, tai oikeammin
— saatuaan kuulla, että sinä olet jonkinvertainen kuuluisuus
tiedemiespiireissä, hän ’syttyi’. Ja hän saapuu. Katso, katso tuonne!”
Aape istui päätä kääntämättä. Mutta Lucina sukoili: ”Etkö sinä nyt
lopultakin ymmärrä, että tällä kertaa sinun ei tarvitse muuta kuin
kosaista. Ja ensirakkauden ’kadonnut paratiisi’ kukkii taas, linnut
laulavat, ja saat haavia sellaisia perhosia, että juokset pääsi ...
’hyvän ja pahan tiedon puuhun’, Aatami parka...”
2.
Aapen huulet tapailivat joitakin ärräpäisiä sanoja. Mutta ne
juuttuivat kurkkuun. Ja hän, tuo metsänjuoksija, puissakiipeilijä,
älypatti ja ivaniekka — hän istui hervottomana, pääsemättä
paikaltaan.
Parvekkeen portailta alkoi vilahdella ja välkähdellä jotakin perin
loisteliasta, aivankuin kirpeänkeltaiset sitruunaperhoset, hempeät
rusoja sinisiipiperhoset olisivat kertyneet tiheäksi parveksi, joka
nyt kesän kuumat tuoksut mukanaan liihoitteli puistosta terassille.
Ja se tuoksu lähestyi. Aape näytti tunnustelevan sitä vaistomaisesti
luonnontuntijannenällään. Nenä kipristyi. Tuoksu ei tuntunut
tutulta eikä luonnolliselta. Lucina hymähteli hiljaa. Hänen kätensä
liikahteli salaa pöydällä tuota höpertynyttä miestä kohti, kuin
suojellakseen.
Mutta Aape ei nähnyt säälivää kättä. Kuului nauru. Vähän särähtävä.
Mutta kuitenkin kaukaittain tuttu.
Ja siinä sitä oltiin. Aapen hartioille laskeutuu hyväillen
sormuksista kiiltelevä käsi. Kuuluisan taiteilijattaren
huolettomuudella Alli Tenhiälä istuu Aapen viereen, nyökkää
Lucinalle. Ja sitten ... tuo ’toinen nainen’ on laulajattarelle
pelkkää ilmaa.
Mutta lehtorin korvat kuumenevat ihmeellisestä sanatulvasta.
”Sinua, juuri sinua, rakas Aape, minä olen hakemassa! Koko tämä minun
premiäärini tässä hökkelikylässä on oikeastaan... Niin, katsos,
silloin kerran, hupakkoiässä, ihailin ’vanhempia’ herrasmiehiä,
oikein noin ... tuollaisia, joiden ympärillä hengähtelee havannan
tuoksu ja... Oui, oui, oi-oi ... et voi käsittää, miten paljon olen
saanutkaan kärsiä, oo... Etkö voi ymmärtää, miten olen kaivannut
takaisin sitä hetkeä, jolloin sinä, oikein noin...?”
Aapen korvat olivat totta tosiaan kuumentuneet. Mutta ...
merkillistä! Hänen sydämensä jäähtyi sana sanalta. Ja kun vieläkin
oli tullut noilta kerkeiltä huulilta pari kertaa tuo ”oikein noin...”
ja ”oui, oui”, se kävi raikkaaksi kuin viilipytty.
Hän katsoi Alli Tenhiälää suoraan kasvoihin.
Kas, kas, tuli hänelle samassa vasten tahtoaankin ivallisenpuoleisia
ajatuksia, hyvin maalattu — poskilla samaa punaa kuin rusoperhosen
siivenkärjissä, huulet karmosinia ja kulmakarvat, no, jaa ...
nokiperhosen ruskeaa...
Mutta mitä oli tämän värileikin alla? Aape tarkasteli kuin
suurennuslasilla. Velttoja lihaksia, pieniä, mutta lukemattomia
ryppyjä kaulalla puuterin seassa — kuin rikkinäinen verkko, jolla
on kalastettu liian monessa apajassa. Aapea puistatti. Hän näki
läpi tuon naisen elämän — mitätöntä nautiskelua, yksiä ja toisia
myrkkyjä, valvottuja öitä, valheellisia rakastumisia, kädestä käteen,
sylistä syliin — ilotyttö ”taiteen” suojelevassa varjossa...
”Oi, oi”, kuului yhä sanoja, ”ethän sinä nyt toki enää ole
minulle suutuksissasi tuosta, oi-voi-voi, hieman epäonnistuneesta
’entréestamme’, sinunhan täytyy myöntää, että sinä silloin ...
ha-ha-ha...”
Särähtelevä nauru oli tarkoitettu hyväileväksi. Mutta siihen yhtyi
yht’äkkiä Aape hahattamalla, kakomalla ja hekottamalla, terävä leuka
pystyssä, kasvot huvittavissa kureissa. Abiturusten pöydästä saakka
remahti mukaan nuorison ilonpitoa.
Mutta Alli Tenhiälä oli mykistynyt. Tokaisi vihdoin suutahtaneena.
”Mille sinä naurat?” ”Itselleni!” ”No, mutta miksi, rakas...”
”Minähän olen ollut oikea Augiades sylvanus!” ”Aina sinä vain sitä
latinaasi”, sukoili laulajatar myrtyneenä. ”Paksupääperhonen,
tarkoitan!” hohotti Aape. ”Tuo turilas, jonka tuntosarvi on pelkkä
nuija, joka luulee ohdakkeita herkkuruoaksi ja lyö niitä hakiessaan
päänsä seinään ... takapihoilla, ha-ha-ha...”
”Oui, oui”, laski Alli Tenhiälä tuttavallisesti sormuksellisen
kätösensä Aapen olalle, ”mutta eihän sinun nyt enää tarvitse olla
pahoillasi, ei lai-sin-kaan ... tuosta koomillisesta...”
Mutta Aape oli herennyt nauramasta. Ja nyt hänen älynsä leikkasi
pahasti: ”No, ja vielä mitä ... sellaisesta bagatellista”, hän
tokaisi.
”Bagatellista?” ihmetteli nainen. Hän katsahti epäluuloisesti
Lucinaan päin, jonka sinenharmaista silmistä uhosi nyt tummaa sineä
— naisen säälimätöntä kostonpaloa kukistuvaa kilpailijatarta vastaan.
Laulajatar tunsi tarvitsevansa loukkautuneen sydämen liikuttavia
ilmeitä. ”Ovatko minun antamani rukkaset sinun mielestäsi bagatelli
juttu? Ooho... Fy donc! Hyvä herra...”
”No, jaa, suomeksi sanottuna — se oli onnellinen sattuma.”
”Mikä — sattuma? En ymmärrä...”
”Nuo rukkaset, näätsen, sen riivatun omenapuun alla!”
Laulajattaren käsilaukusta singahti esiin harsoliina — sekin kevyt
kuin perhosen siipi — ja viuhahti suuttuneesti. Ja hänen huuliltaan
hohahti pariin kertaan syvästi halveksivia suhuäänteitä.
Mutta Aape ei tuota naista enää kuullut eikä nähnyt. Hän oli
kääntynyt katsomaan Lucinaa, jonka huulet hymyilivät, silmät
nauroivat, silmäripset räpyttelivät ja käsi yritti hillitä miestä
puhumasta sopimattomia.
Eivätkä he ennättäneet vielä katsoa loppuun, ennenkuin laulajatar
Alli Tenhiälä oli kadonnut liehuvin liepein.
Lucina hymähti hiljaa: ”Sinun ’harhanäkysi’ taisi lentää pois...”
Ja hän yritti naurahtaa muka vahingoniloisesti. Mutta Aape näki
hänen silmäluomelleen kiertyvän kyynelen, joka näytti polttavan ja
värähdyttävän tuskallisella tulella hänen huuliaan. Ja vihdoin ...
hän huoahti syvään kuin pitkän kestetyn kärsimyksen jälkeen.
Säikähtelevät ja taas hullunriemukkaat ajatukset olivat
sekoittamaisillaan Aape Katteluksen pään. Armahtakoon! Tuo nainen on
rakastanut häntä, ”paksupäätä”, ”nuijapäätä”...? Ja he rakastavat
molemmat! Siksi he ovat riidelleet ja hakeneet kuitenkin toisiansa
joka päivä...? Ja siksi hän, Lucina, punoi hänelle tämän taitavan
ansan. Ja siksi, siksi...!
Kyselyt katkesivat. Tulvahtava onni ei siedä ajatuksia. Se vaatii
tekoja. Eikä lehtori osannut tällä kertaa muuta kuin huitaista
Jespersenin luokseen.
”Samppanjaa, ei ’makeata’, ei ’demi-seciä’, vaan ’seciä’,
ruutikuivaa, niin että se räjähtää.”
Tässä ei ollut oikea paikka puhua. He tunsivat sen kumpikin. He vain
nostivat kuohuvat, korkeat maljat toisiansa kohti. He vain katsoivat
eivätkä huomanneet edes herrasväki Nevanperää, joka pysähtyi pöydän
ääreen Rebekka Kokkoila seurassaan.
”No, mutta...” Antti Jeremias katsahti varovasti abiturusten pöytään
päin. ”Eikö herrasväki olisi voinut nyt tuolla sisähuoneissa,
kabinetissa...?” Rehtorin kulmat rypistyivät, mutta kuitenkin
suhteellisen lievästi.
”Nu-nu-nu, sinä ... sinä nyt olet aina sellainen mikä liet, mutta
minä tahdon kanssa samppanjaa. Tilaa, minä käsken. Sinä voit juoda
hopeateetä ja hoitaa jäänpalasia, senkin jääkarhu...”
”Tuonnempana, tuonnempana, rakas Nelli”, tyynnytteli aviomies. Mutta
tulijat istuutuivat samaan pöytään.
”Ja minkä kunniaksi, jos saan luvan kysyä”, myrkytteli epäluuloisesti
tutkaillen Rebekka, ”herrasväki juhlii?”
”Pääkallokiitäjän hautajaisia!” nauroi Aape humalaisen onnellisena.
”No, jopas sinä vähästä, puolesta pikarista...”, yritteli Antti Jeremias
leikinlaskua.
”Tiedätkö sinä sitten, saaplarin poika, mikä otus se on?” Aape jatkoi
käreällä äänellään. Rehtori katsahti taas nuorten pöytään. ”No-no,
tuota, enhän minä, mutta — sinähän kiroilet nuorison kuullen. Minä
en todellakaan...”
”Kuulemas pitää sittenkin! Se on kirjava ja lihavapyllyinen, kotoisin
etelästä, mutta eksyy joskus — kaikeksi onneksi harvoin! — tänne
meille saakka. Ajattele, Antti, tuota Acherontia-lurjusta. Se näyttää
hemaisevalta kuin operettidiiva, mutta, aatteles, sillä on —
pääkallon kuva, ihka selvä pääkallon kuva siipien välissä, jos katsot
sitä takaapäin. Se lentää öisin, se on oikea yölintu... No, niin,
rakas kollegani, sellaisen peevelin lentäjättären minä sain kiinni
äsken, juuri äsken, ja minä panin sen kloroformiin ja huomenna minä
pistän sen neulankärkeen ja sikarilaatikkooni.”
”Oi, näyttäkää se meille, herra lehtori!” pyysi Nelli-rouva. ”Enpä
näytä, hyvä rouva. Nämähän ovat hautajaiset, eivätkä vainajat saa
tulla näkyville säädyllisessä seurassa!”
Lehtori piti iloa yllä pitkät hetket, nousi yht’äkkiä, huitaisi
hyvästit seuralle ja vei Kirsti Aunolan mukanaan.
3.
He ovat jo kävelleet Koivukujaakin tuonnemmaksi ja ovat sieltä taas
paluumatkalla. Aape määrää tahdin. Se on vinha. Hän ei ole puhunut
enää sanaakaan. Hänen täytyy tilittää eräitä menneitä vuosiaan.
Nämä viilettivät ikäänkuin taas häntä vastaan ja hänen ohitseen.
Niissä oli toivottoman rakkauden täyttämiä tuskallisia keväitä.
Oli katkeria yksinäisiä syksyjä. Pitkiä, huumaavia, yksinäisiä
luonnonrakastajan jalkamatkoja. Ohimeneviä ”rakkausperiodeja”, joilla
hän oli yrittänyt itseänsä tyynnytellä. Mutta eniten oli kuitenkin
harmaita päiviä, jolloin hän ei ollut tietänyt, miksi hän tutki
käpyjään, miksi väitteli jos jostakin harjoittaen tuota iänikuista
”aatteellista sipulinsyöntiä”, joka jälkeenpäin pani melkein kiukusta
itkemään — turhalla hedelmättömyydellään.
Kun vihdoin etelästä päin aukeni heidän eteensä suuri selkä
avartavana ja välkeänä, hän pysähtyi ja teki merkillisellä tavalla
tunnustuksensa. ”Älä sinä luule, että minä olen mikään herranenkeli!
Minulla on ollut toisia jos toisiakin ’harhanäkyjä’. Olen ollut aika
koiperhonen tämän elämän kaalimaassa.”
Lucina laski lempeästi kätensä miehen olalle. Tämä tuskin kesti hänen
sinisen tummaa katsettaan. ”Eipähän, rakas, sinä olet vain ajanut
takaa tuollaisia koiperhosia, sairaita kanoja ja maalattuja nukkia,
’tenhiälöitä’. Katsos, mies, tuo ’luomakunnan kruunu’, on siitä
merkillinen, että jaloimmat, terveimmät ja hurmaavimmat naiset ovat
hänelle, varsinkin kokemattomalla iällään, pelkkää hepreaa, koska
he peloittavat hänen turhamaista sydäntään. Mutta tiedätkö? Sinun
sydämesi on aina ollut puhdas — synnyntävika, näätsen.”
”Hyvä, hyvä! Heureka!” huudahti Aape ihastuneena. Hän otti
arkaillen Lucinan käden. ”Kuule, et ole koskaan käynyt katsomassa
kokoelmiani...”, hän alkoi, mutta keskeytti, ollen yht’äkkiä
menettämäisillään kaiken rohkeutensa. Mies ei näet koskaan ole niin
kokenut, ettei hän lankeaisi koulupoikamaiseen ujouteen ihmeellisen
rakkauden edessä.
Mutta Lucinan hymy houkutteli häneltä sittenkin haparoivia,
hengästyneitä sanoja: ”Katsos, minulla on tuolla kyllä” — hän
viittasi hätäillen Harjun kupeesta paistavaan kamarinakkunaansa —
”oikeita harvinaisuuksia”. Ja nyt hän jo tapaili leikkiä. ”On siellä
tuo pääkallokiitäjäkin. Toin sen Italian-matkaltani. Ja on siellä
tämäkin hullu omassa persoonassaan — tuo paksupääperhonen luojan
armosta. Ja sinä, sinäkin...”
”Uskallatko sanoa sen nimeä?” houkutteli Lucina. ”Ei, ei, en vielä,
en tiedä, en taida nyt yht’äkkiä... Tai ... tiedänpä hyvinkin! Sinä
et ole perhonen, sinä olet lintu tai oikeamminkin ... linnun ääni.
Sinä laulat kuin kuovi keväällä — pitkiä, heläjäviä, kuultelevia
helmiketjuja, pakanallisen riemukkaita säveliä syvältä rinnasta,
kantavasti, aamusta iltaan, kuten tekevät kuovit keväthäissään ja...”
”Tule”, kuiskasi Lucina syvin, lämpimin äänin. ”Minähän olen vain —
’suffragetti’, tule...”
Ilta-aurinko oli loihtinut Aapen kamarinikkunan sellaiseen
värileikkiin, että se välkähteli kuin kaukaista huikaisevaa tulipaloa.