KUUDES LUKU

1.

Kaharin Aatu, jonka isävainaja oli vapaussodan jälkeen saanut
torppansa taloksi, on kesäkuunalkuisena juottamassa
laheaharjaista tammaansa kotoniemensä kärjessä. Oli pantava tamma
pitkiinaisoihin ja lähdettävä sillalle vastaan kesävieraita, joita
oli Tuohikaupungista tulossa kesätiloilleen.

Aatu on kohta puolivälissä kolmatta kymmentään. Reidet ovat paksut
kuin laivasillan pollarit ja käsivarret samaa maata. Mutta katsopas
naamaa — haaleansiniset silmät tiirottavat valkoisten silmäripsien
välitse perin unisina, lystikkäästi siprallaan. Posket ovat
pullollaan kuten kasvavalla pojanjullilla. Jos puhuu, tulevat sanat
harvakseen, vähän honottamalla. Ja jokaisessa hänen liikkeessään on
uneliasta nahiaista.

”Se on se meiän talon jönkiäinen”, on isoäiti Loviisan tapana
hyvitellä pojanpoikaansa. Ja äiti, kiukkuinen Veera, tapaa
suutuksissaan pärmäntätä: ”No, niin se on tämä meiän Aatu kuin lata
ojassa, ei änähä, ei liikaha.”

Eikä Aatu ole osannut ottaa isäntävaltaa talossaan. Oleilee etupäässä
yksikseen. Varsinkin nykyisin, kun oli sattunut viime kevättalvella
se paha toilaus kala-Joonaksen Ilmi-tyttären kanssa eikä tytöstä
ollut emäntien mielestä taloon miniäksi.

Aatu muksehtii kyllä töitä pelloilla, kun sattuu. Mutta ei hänestä
ole mikään homma niin osavaa kuin tämän tamman hoiteleminen. Se on
melkein kuin oma isäntänsä. Vaaleanruuni, harja päivettyneen valkea
kuin Aatun tukka. Ja hyvänahkainen se on sekin, raukeasilmäinen,
unelias. Mutta voimakas, kun niikseen tuli, ja viisas, saakelin
viisas, kuin isäntä itse, jos pahan pään otti. Sillä on nimenäkin
”Elman”, kuten ainakin kantakirjatammoilla.

Ja se ymmärtää paremmin kuin ihmiset, tarinoi mitä tahansa, vaikkapa
omista iloistaan ja huolistaan.

Nyt on taas tällainen kahdenkeskinen onnenhetki Aatulla ja ”Elman
tytöllä”. Aatu on jo uittanut ”Tyttönsä” pyykkilaiturin ympäri. Ja
tamma pärskehtii vielä hyvillään, värähytellen niskasukaansa, Aatun
sukiessa sen pinkeän lihavaa pintaa, niin että lautaset päivässä
läikkyvät.

Ja he puhuvat nyt vanhaan tapaan toisilleen salaiset huolensa.
”Kyllähän minä sen Ilmin ottaisin, tuota ... mutta kun ne äijet
sitä...”, tapailee Aatu. ”Että muka on ollut joka miehen kelkassa,
sen Jallunkin, kylähurmurin muka...” ”Tyttö” nuuhkaisee ymmärtävästi
märällä turvallaan Aatun paidanhihaa ja liivinrintamusta.

”No-noo, niin, tuota... Mutta kyllä poika on vissiin ja varmasti
tämän miehen tekoja, se on vissi se kuin polkka häissä...” Ja Aatu
veältää suitset kainaloonsa, jääden kuitenkin katsastelemaan selälle
päin, kuten ”Tyttökin” silmät unisina, mutta koko olemuksessa koreana
kuultelevan iltapäivän hyvänolon tunne.

Oli välkeyttä ja tuoretta ilmaa tässä maailmassa. ”Kahto, kahto”,
Aatu haamaisi ”Tyttöä”, joka hörähti isäntänsä myötä. ”Ja tieäks’
mitä, tuo tuolla on ’Moalimanportti’”, hän ojensi kättään etelään
päin, josta kohden korkean niemen lomitse paistoi aamunkellervänä
rannaton Isoselkä.

Mutta samassa törähti laivan tulopuhallus, soitti kuin kurkien
torvet suolla, niin että Aatu Tyttö ja ”” havahtuivat tekemään lähtöä
kartanolle.

                                                  ⸻

Pihalla pienessä puutarha-aitauksessa rehoittivat vielä tuomet ja
omenapuut kukassaan. Mutta merkillisen kalseina levittäytyivät
harmaasta rakennuksesta yhä varjot pitkin pihamaata. Valjastettuaan
Aatu poikkeaa tupaan. Hän on tottunut sen tunkkaiseen, kuumaan
ilmaan. Mutta se masentaa nyt kuten aina hänen mieltään.

Yhä ne vain hautoivat samoja kaunoja ... nuo ”äijet”. Ilmi on nytkin
niiden hampaissa. Veera on kuiva ja ohut kuin kapakalaksi paahtunut
muikku. Hän juoksee kiukkuisen näköisenä porstuakamarin ja tuvan
väliä, luututessaan kamaria asuttavaan kuntoon opettajatar Elsa Varjalaa
ja tämän äitiä varten. Loviisa, leveänä kuin leivinuuni,
työntelee leipiä arinalle. Mutta ennättävät he yhä voivotella tämän
elämän pahuutta.

Isoäiti katsahtaa ohimennessään pukkisänkyyn, jossa vähillä
alusillaan, säkkikankaisessa kuvussa makaa toista vuottaan kituva
tyttölapsi. Tämä ei osaa potkia, ei kätösiään ojennella, ei edes
itkeä, sillä riisitauti on lapsen näivettänyt suuripäiseksi,
heikkojäseniseksi rumilukseksi, josta ei näyttänyt eläjää tulevan.

Loviisa huokailee leivänmyky lapiolla: ”Hohoi, oh-hoi ... kuolis
pois ja Herra ottais...” ”Nih, se siitä tuli riesa Aatu paralle
— risatautisesta kakarasta. Mutta kuka käski? Mennä nyt kalaukon
tyttären ja piian kanssa tekemisiin, kun olisi ihmisiäkin saanut,
Aatu raiska”, voivottelee Veera kesken siivouksiaan.

Joissakin mielenmujeissaan tulee Aatun paha olla. Hänen tekee mieli
ärjähtää. Mutta kyllä hän sen tietää, mitä siitä tulisi. Uusia
voivotuksia.

Emännät olivat riistämällä riistäneet tytön omiin hoteisiinsa, jotta
muka ei synninräähkä tarttuisi äidistä tyttäreen. Ja se nyt muka oli
sellainen hurskauden teko, ettei siihen ollut tarttumista.

Siinä nyt siis Venla-tyttö kitui näivettyneenä epäluomana, suuri
pää avuttomana kirjavaraitaista, kuumaa tyynyä vasten, pienten
kääpiömäisten jalkojen tuolloin tällöin yritellessä heiveröisiä
liikkeitä. Ei päässyt aurinko tuvan nurkkaan osattoman luokse.
Eikä hän ollut saanut kuin pienen pisaran, pariviikkoiseksi asti,
äidinrintojen maitoa, josta kaikki elämä ja kukkeus syntyy.

Kyllä Aatu tämän kaiken tajuaa hitaissa aivoissaan. Mutta ei vain
saa, ainoana pojanköllinä lellitelty, omasta sisustaan kiinni. Ja
jos on joskus yrittänyt, oli Veera pieksänyt suutaan: ”Johan nyt
tässä! Ei panna tämän talon mainetta kaltevalle pinnalle sellaisten
hasukamraattien tautta.”

Ja nyt oli taaskin Aatulla kuin seinä vastassa. Ei jaksanut tälläkään
erää hankkia riitaa. Läksi ”Tytön” luo ja vetäisi myrtyneenä
ohjaksista.

Aatun availlessa lehmihaan veräjää ilmestyy siihen kotoniemeltään
juosten Ilmi, rukoilevaa hätää pienillä, liian varhain riutuneilla
kasvoilla.

Hänen täytyi saada nähdä lapsensa.

Aatu veti hitaasti kämmensyrjällä leukaansa. ”Enpä ma tie’ä”, hän
tohisi nenäänsä, ”ne haukkuvat sitten taas, tuota ... juhannukseen
asti”.

Ilmin kasvot lakastuivat. Ei hän ollut tottunut paljoa pyytämään,
kalaukon tytär, pelkkä kalantotkujen siivoojatar, köyhän elämän
pieni perkaajatar. Mitäs — oli vain kuin sattumalta sattunut,
että Kähärin Aatu oli eräässä varhaisessa kevätaamussa polttavalla
nurmikkopälvellä, haukien tutisuttaessa rantarysiä ja auringon
pyörryttäessä pientä päätä ottanut hänet omakseen.

Vai oliko siinä ollut lapsuusaikojen synnyntärakkautta? Kenpä
tietää — ei ainakaan Ilmi raukka. Tuon pojan pullukan olkapään ja
rinnan varassa oli ollut vain niin lämmintä ja turvallista levätä.
Niin hieno, melkein lapsellisen untuvainen oli ollut silloin pojan
punanverevä hipiä, että sen nöyrä hiveleminen pienin sormin oli ollut
Ilmille ihmeellistä autuutta.

Ei hän vieläkään osaa muuta kuin sääliä itseään ja tuota poika
parkaa. ”Ei sitten...”, hän vain vastaa Aatun ärtyneisiin sanoihin,
hypistellen avuttomana esiliinaansa.

Mutta Aatu ärtyi omaa saamattomuuttaan. ”Ja piruakos minä sitten
sille tien, että meiän talossa sinun paitas on joka pyykissä, vaikka
et ole ies miniänkään paikalla!” hän kiraisi muka röyhistääkseen
sisuansa. ”Enhän minä...”, yritti Ilmi lepytellä. Mutta sanoikin
samassa kuin oljenkorteen tarttuen: ”Minä olen menossa vastaan
Ulla-rouvaa ja Elsa-neitiä, ne tietävät tytölle lääkkeet, ja ne
lupasivat viime kesänä, että minä soan heitä passata, auttaa marjojen
keruussa ja pitää kalassa ja...”

”Enpä ma, tuota...”, Aatu tapaili niskahaiveniaan. ”Kyllä ne, äijet,
siihen tenän panevat ja...”

Mutta Ilmi näytti lujasti päättäneen asiansa.

”Pankoot minkä panevat”, hän puhui kuin hengen hädässä, ”mutta en
minä anna lastani tappaa, en jo...”

Ja sen enempää kuulematta hän jätti Aatun ruopimaan niskavillojaan.

2.

Niinpä tapahtui, että jo samana iltapäivänä puhkesi Kähärin
hiottavassa tuvassa oikea kevätmyrsky. Sillä Elsan äiti, Ulla-muori,
joka nuoruudessaan oli ollut sairaanhoitajatar, oli touhukas ja
ravakka nainen.

Elsa-neiti painoi ahdistuneesti sydäntään katsellessaan sairasta
Venlaa. ”Tämän lapsen hätä huutaa taivaaseen”, hän huokasi puoliksi
itsekseen, itkettävän säälin värähdellessä huulilla.

Mutta Ulla-rouva suutahti. ”Mitä?” hän tohahti. ”Viime syksynähän
tämä vielä oli terve. No?” Ja hän katsoi tuikeasti jäykin kasvoin
tuijottaviin naisiin.

Mutta Veera ei hämmästellyt. ”Onpa sen henkeä saatu tässä korvasta
kuunnella koko talvi”, hän sihahteli, peitellen ohuella ylähuulellaan
rikkinäisiä hampaitaan. ”Mutta synnillä on synnin palkka”, hän
huokaili lopuksi.

”Lorua!” kivahti Ulla-rouva. ”Synti on teissä, niin juuri ...
teissä, jotka pimitätte lapselta auringon valon. Lapsi on vietävä
ulos, pihalle, aurinkoon.”

Rouva viittasi ovensuussa värjöttävää Ilmiä kantamaan toisesta päästä
pukkisänkyä pihamaalle.

”Kuulkaapas nyt, rouva”, Loviisa peitti leveällä olemuksellaan tuvan
oven, ”ei sovi asettua Herran aivoitusten tielle”. Ja yhä jyrkkeni
Loviisan puhe: ”Ihte tämä Ilmi on kivikontin harteilleen ottanut, ja
kolomanteen ja neljänteen polveen...”

”Itse te”, keskeytti rouva, ”otitte lapsen äidiltään vastoin
kieltoani ja riistitte sen luonnon armon, jonka Luoja on säätänyt
äitiä ja lasta varten...”

”Saarnaapa se kaalipappikin, mutta...”, Veera yritti ilkeillä. ”Tyst
siinä”, jatkoi Ulla-muori. ”Ettekö tiedä, että jokainen lapsi on
kallis! Liian monta on teidän kaltaistenne kovasydämisyys ja tyhmyys
niitä jo tältä kansalta surmannut. Pois tieltä, Loviisa, ja sassiin
tai...”

Isoäiti syrjäytyi. Mutta sisu ei antanut perään. Oli sanottava
ainakin viimeinen sana: ”Viekää, mitä viette, mutta älköönkä
tulkokaan tuo tuossa” — hän viittasi Ilmiin, joka yhä odotteli
seinustalla pelon ja toivon vaiheilla — ”meiän pihamaalle tai
rekooliin, sillä suen ja huonon naisen silmät — riesa niistä tulee,
riesa ja reähkä...”

Mutta ”ritsi” oli jo menossa ovesta. Se kannettiin pieneen
puutarha-aitaukseen, jossa se asetettiin omenapuitten keskelle siten,
että aurinko pääsi lapseen valtoimenaan paistamaan.

Eikä malttanut Ulla-rouva olla torailematta vielä Aatulle, joka
päästeli pihamaalla köysistä kesävieraitten tavaroita: ”Ja siinäkin
... iso mies, joka sukii tammansa, niin että lautaset paistavat kuin
Naantalin aurinko, mutta ei osaa omaa morsiantaan hoivata, ei omaa
tytärtään pelastaa. Kyllä minä sinutkin vielä tämän kesän mittaan
suin sellaisella juuriharjalla, ettäs tiedät...”

Eihän Aatu nytkään kyennyt muuta kuin korvallistaan kyhnimään. Mutta
ihmeellinen kesä alkoi nyt Kähärin talossa. Elsa-neiti hoiteli
Venla-tyttöä aamusta iltaan, Ulla-rouva piti kurissa emäntiä, jotka
huulet pinkeässä kirkkosuppurassa laahoivat variksina, kurkistellen
tuon tuostakin ”rekoolin” korkean aidan yli, joko olivat ”tuonen
kintaat” lapsen käsissä.

Toivottomalta näytti monta kertaa tyttösen kohtalo. Sen nahka paloi
pahasti. Elsa-neiti pelästyi. Mutta Ulla-rouva tokaisi: ”Tämän lapsen
on synnyttävä uudestaan ... auringon armosta.” Eikä hellittänyt, vaan
käytteli rivakasti lievittäviä voiteitaan.

Parin, viikon perästä Venlan pieni ruumis oli yhä tulenpohtava. Mutta
sen jäsenet alkoivat tuskasta värähdellä. Niihin tuli kivun mukana
elämää. Ja Ilmi-äiti kierteli varkain pientareita pitkin, pujahti
kevätkesäisessä yössä aitaukseen ja rukoili polvillaan, osaamatta
auttaa, pienokaisensa vuoteen ääressä, hautautuneena yhä pitenevään
heinikköön, kuin piiloon koko maailmalta.

Näin jatkui viikosta viikkoon. Omenankukat olivat lakastuneet, kuten
rannankaarteen orjantappuratkin. Mutta päivänkukat, leinikköjen
kirpeä kelta ja kellokukkien sini ympäröi pientä ”ritsiä” kuin upea
matto prinsessan kehtoa. Ja vihdoin heinäajan liepeä tuuli hyväili
kurjaa, vaivattua ruumista.

Ulla-rouvan taistelu lapsen hengestä ja Ilmin ja Aatun hidas
lemmentarina jännittivät eri tahoille pesiytyneitten kesävierasten
mieliä.

Mutta ihmeellisin oli tämä kesä Elsa Varjalalle, jonka alakuloisessa
sydämessä heräsi uusi, ihmeellinen unelma, unelma lapsesta, rakkauden
autuaimmasta onnesta.

3.

Maailma ei ole kenellekään niin paha kuin kanssaihmisistään
huolehtivalle tapainvartijalle. Niin se oli yhä Antti Jeremiaallekin,
jonka vaellus — hurskaimmillaankin — joutui aina ja joka paikassa
Skyllan ja Karybdiin väliin.

Oli tottakin perin merkillistä, miten monenlaatuisia ihmislapsilla
oli paheita ja miten viattomuus, kuten juuri hän, Antti Jeremias,
joutui kärsimään — aivankuin muka hänkin saattaisi kulkea paheitten
lavealla tiellä, hän, joka ei rakastanut mitään niin paljon kuin
kaidankaitaisia polkuja.

No, jaa, mutta tällaisissa filosofioissa hän oli valvoskellut
oikeastaan vain öiseen aikaan. Aamuisin, kuten nyt taaskin —
heinäkuisena varhaisaamuna — oli hänen edessään ”kullankallis
aamuhetki” — hänen maidonhakumatkansa. Ja tuossa silmien alla
avartui hänen valtakuntansa, jonka aarteet täyttivät sydämen suurella
rohkeudella — vainotkoonkin kavala maailma häntä sitten vaikka koko
helteisen päivän.

Kyllä rehtori Nevanperän ylävältä huvilankuistilta kelpasi
katsastella, kun sai tällä tavalla tepastella paljasjaloin sen
tervatulla permannolla. Tuolta Kirkkoselän takaa ”koillisest’ aurinko
nousee”. On jo oikeastaan noussutkin ja kiertää nyt itäistä taivasta,
josta se yhä vielä hehkeästi punertaen heittää valoansa täysin sylin
lähiniemessä kekottavaan Tuulensuun mökkiin.

Neitsytniemen herran kulmalliset rypistyivät, sillä eräitä huhuja
oli tullut hänen korviinsa Valte Vihatun souteluista Tähtiniemen
puolella, tietenkin Olivia Kelhän pateilla. Mutta taas paistoi hänen
otsansa aamunkirkkaana, sillä silmä oli sattunut vastarannalle.
Siellä nukkuu omalla niemellään tyhjänä Aape Katteluksen kalamaja
— oikeastaan suureksi helpotukseksi Antti Jeremiaalle. On tuolla
vastarannalla iloinen, valkea kummelikin, joka hyväilee silmää, kuten
laivasillan kupeelta urkeneva kylätiekin, joka kiertäen vei hänen
syntymätanhuvilleen, Nevanperän myllylle.

Heleä, kaukainen muisto valtasi väkevästi hänen mielensä. Miten se
nyt lieneekin sattunut, juuri nyt, hänen odottaessaan Linda Lehtistä
tuomaan maitokannua, päähän pälkähtämään?

Tuo muisto — sehän oli rakkaustarina! Hänen ensirakkautensa —
viaton ja puhdas, mutta myöskin, niin sanoaksemme ... nuoruuden
sankaritarina.

Tjaa, mitä hän lie ollutkaan? Tuonkorkuinen, mustalaispojan kokoinen
tenava — kuljeskelemassa, kevättulvan parhaillaan jyllätessä,
kotokosken vartta naapurimyllylle päin, Alamyllylle, jonka
asuinrakennuksen päätyakkunasta katseli myllärin toisella kymmenellä
oleva tytär.

Siinä se katseli ... Kerttu-tyttö, hiljaisena ja somana, aivankuin
pieni prinsessa noidutusta lasiarkusta. Ja mitäs hän, Ylämyllyn
Antti? No, hän, pahimmassa jukuripääiässä kun oli, ei osannut millään
muulla tavalla näyttää urhoollisuuttaan tuolle ”prinsessalle” kuin
ryhtymällä vierittämään rannalta koskeen kivenlohkareita, joita
vimmattu koskenvuolle kiidätti jymisten tokeilta myllynseinää kohti
kulkevaa ruuhta vasten.

Se oli vasta jylinää ja jytinää. Ja tyttö akkunan takaa hymyili ja
nyökkäsi nyökkäämistään: ”Vielä, vielä vaan...”

Mutta silloin oli, tiimellyksen parhaillaan riehuessa, tytön isä,
Hermanni-mylläri, juossut jostain ylempää rinteeltä, pitkät kihtiset
koivet hoippuen ja laihojen käsivarsien jatkona armottoman pitkä
riuku, jolla ukko ryhtyi peittoamaan häntä, pojanvintiötä, suoraa
päätä selkään. No, mitäs hän, Nevanperän poika? Ei muuta kuin pakeni
poispäin henki kurkussa.

Mutta se se juuri oli ollut hänen ensimmäinen omantunnonkamppailunsa.
Hän oli kotonaankin piiloillut monta päivää. Pelkäsi asian ilmituloa.
Tai ... ehkäpä vielä enemmän sitä omaa salaisuuttaan, että hän oli
tuon kaiken tehnyt pienen, hymyilevän tytöntyllerön vuoksi, johon hän
vasta jälkeenpäin ymmärsi rakastuneensa syvästi ja jalosti.

Muistelija hymähteli vähän niinkuin ihaillen tuota muinaista pojan
tenavaa. Tjaa, oli sitä hänelläkin ollut seikkailunsa — kuumaveriset
ja rohkeat, tjaa, jaa...

Ja entäs nyt tämä Leena-sisäkkö?

Kysymys iskeytyi häneen yht’äkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Vai oliko se pahan omantunnon häikäisevää valoa? Herra-varjele, tämä
Leenako se lopultakin oli pannut hänet muistelemaan ensirakkauksiaan?

Neitsytniemen isäntä käveli kuin kiivastuksissaan edestakaisin
parvekkeella Lindan ilmestyessä kannuineen.

”No, nyt se on taas se aamuhetki kullan kallis ... meiän rehtorilla”,
livertelee Linda Lehtinen. ”Johan se sanoi toiss’iltana Keijärven
Leenakin, jotta ei ne o’ kaikki miehiä, jotka housuissa pyörii, mutta
se Neihtyniemen rehtori, se se on vasta noopeli herra...”

Antti Jeremias oli riipaissut kannun käteensä ja ruvennut
tuijottamaan salmen saaria, jotka uivat kuin juhannuskoivuiset laivat
aamun auteressa.

Eikä hän tietänyt, koska Linda oli lopettanut lavertelunsa. Äskeinen
kysymys siitti uusia kysymyksiä kuin muniva kana, joka parhaillaan
kaakotti takapihalta päin.

Oliko hän todellakin joutunut — itse siitä mitään ymmärtämättä —
salasynnin ansaan? Jälkeenkö päin hän sen nyt vasta huomaa, kuten
oli tapahtunut sen Alamyllyn tyttären kanssa? Saattoiko siinä ehkä
sittenkin olla jotakin ... uskottomuutta Nelliä kohtaan, tuossa
joka-aamuisessa Leena-neitsyen kättelyssä? No, mutta ... tässä täytyi
rauhoittua. Ei hänellä tosin ollut mitään kelloa, ei kellonperiä,
mihin tarttua, eikä edes liivejä. Ei muuta kuin pikkuinen pellavainen
takki paidan päällä ja vanhat laveat housut, joissa oli niin
turvallista istahdella polun vierillä.

Mutta hän rauhoitti itsensä silittelemällä varovasti tukkaansa, joka
hänen ilokseen oli sileä kuin metsälammen pinta.

No, jaa ... jos siinä nyt olisikin ollut jotakin nautintoa, tuossa
kättelemisessä, oli se tietenkin ollut niin sanoaksemme eräänlaista
luonnonihailua, tuollaisen poskipäiltään somasti päivettyneen
luojanluoman terveyden ihastelemista, auliin ja viattoman käden
ottamista omaan, aivankuin isällisen turvalliseen kouraan...

Kannu helähti iloisesti hänen heilahtavassa kädessään. Ja se helähti
uudestaan. Sitten se kumahti kuistinkaidetta vasten. Sillä nyt hän
oli päässyt lujaan vakaumukseen. ”Ei, ei synnin rahtuakaan, sanon
minä”, hän lausahti ääneensä.

Ja kannu yltyi nyt iloisesti heläjämään. Se säesti hänen nauruansa.
Sillä hänen täytyi, koira vieköön, nauraa omalle itselleen. Ja
myöskin ihmetellä omantuntonsa runollista herkkyyttä.

”Noopeli herra”, soinnahti samaan iloon Lindan äskeinen sana. Oli
se Leena sentään...! Mutta niinhän se oli — viattomat sydämet,
kuten lapset ja imeväisetkin, nehän ne totuuden sanovat tässä
farisealaisessa maailmassa...

Hän sipaisi puhdasta otsaansa, siveli vielä kerran tukkaansakin,
jonka pyörtänö taaskin todisti, että herransa sydämessä ei ollut
mitään moraalisia ristiriitoja.

Vielä kääntyessään huvila-alueensa polulta kylätielle hän vain
huitaisi huolettomasti kannullaan Valte Vihatulle, joka näytti
jotakin kuukertelevan pihamaansa perunalaikalla. Hänhän oli ”noopeli
herra” ja laupias alaisilleen! Kuten oli ollut Valtellekin, joka
keväällä kaupungissa oli saanut vain nuhteet ja varoitukset elää
siivollisesti ja säätynsä mukaisesti.

                                                  ⸻

Kylätieltä urkeni polku kangasharjua pitkin Keijärveä kohti. Ja siitä
se alkoi Antti Jeremiaan riemukkain taival.

Eivät nyt, tällä kertaa, riittäneet pelkät suvivirret. Piti olla
jotakin vähän niinkuin hassumpaa:

”Älä sinä kultani myllyyn tule
taikka sun iäksi pussiin sulen...”

Niinhän ne olivat myllyrengit laulaneet ennenmuinoin, hänen
autellessaan kesälomillaan myllynkivien teroittamisessa. Ja rehtorin
ääni rämähti kuin peltitorven suusta. Ei siinä taitanut olla nuotti
ihan paikallaan. Mutta sydän kun lauloi ja rinta paisui, niin —
”noopelia” se oli ainakin omalle korvalle.

Eikä hän välitä enää panna rajoja kuvitelmilleen, sillä ei hän vielä
tänä hetkenä tiedä, että Valte Vihattu soutaa parhaillaan vinhaa
vauhtia Lipakonvuoren juurelle, josta päin myöskin kiertää polku
rehtorin ja sisäkön kohtaamispaikalle.

Antti Jeremias Leena-sisäkön vain näkee onnellisia näkyjään —
vastaantulon kuumottavalla polulla. Hän tunsi jo edeltä päin hänen
hiustensa tuoksun, näki hänen nauravan suunsa välkkyvät hampaat ja
lanteitten ja pohkeitten kiinteän täyteläisyyden.

Hän haukkasi taaskin hengessään tänä aamuna entistä suuremman
palasen eräästä vaarallisesta omenasta. Mutta siitä ei ollut vaaraa
hänen sielulleen, sillä hänellä oli kokemattomuuden paratiisillinen
lahja. Hänelle ei tullut synniksi tällainen aisti-ilo, joka huonosti
eläneelle lurjukselle olisi ollut ainakin synnin esimakua.

                                                  ⸻

Lähellä ”raitinristiä” Antti Jeremias pysähtyy. Hänelle tulee
sydämeen eräänlainen hätä, niin sanoaksemme kömpelön ujouden pula.
Oli aivankuin käsi olisi tahtonut tehdä enemmän kuin vain heilutella
maitokannua. Niinpä hän haamaisee tiepuolesta luonnonväärän katajan,
josta tuli tuota pikaa kiveräpäinen, hohtavan valkea keppi. Ja nyt
oli mies valmis. Kepin heilautuksissa oli nyt totta tosiaan samaa
sankarillista rohkeutta kuin oli ollut kerran kivenlohkareita
vierittävällä Ylämyllyn Antti-pojalla.

Ei tuossa tapaamishetkessä nyt tosin kovin paljon näytä tapahtuvan.
Mutta kuitenkin ihmeellisempää kuin koskaan ennen. Hän ottaa
vasempaan käteensä kannun Leenalta ja kättelee oikeallaan. Tytön
tinansiniset silmät nauravat.

Antti Jeremiaan mielestä ne näyttävät hempeiltä kuin kaksi lemmikkiä
paisteikkaan ojan reunalla. Ne liikuttavat hänen hyvän sydämensä
niin, että hän on näkevinään sumentavilla silmillään kokonaisen
sikermän lemmikin sinitähtiä.

Hän tuijottaa tyttöön, punnitsee tämän kättä, tuota kömpelöhköä ja
raskasta, mutta niin turvallista kättä omallaan ja tuijottaa taas
hölmöin ilmein, sillä tuleen leimahtanut sydän riistää merkillisellä
tavalla neronkin kasvoilta älyn leiman. Tytön nuoresta ruumiista
uhoaa metsän salaperäisimmät tuoksut. Hänessä on suloisen kielon ja
väkevän angervon huumaavaa yhteistuoksua. Antti Jeremias ei ole enää
järkensä herra...

Ja eikös, kun piikanen yhä naurahtelee, arvon rehtori hypistelee
hetken neuvottomana Leenan sinikukillista, pehmeäpoimuista esiliinaa
ja sitten — käsi kun ei ole enää mitään tietävinään isäntänsä
lujasta tahdonvoimasta — hän sipaisee häntä leuan alta!

Siinä se oli koko juttu. Kukertava neihtykäinen kiepsahtaa ympäri ja
poistuu somasti tepsutellen, paljaat pohkeet paistaen kuin himertävän
omenan puolikkaat.

Mutta rehtori Nevanperä — tuijotellessaan ohuet huulet vavahdellen
Leenan jälkeen — luulee yht’äkkiä putoavansa taivaasta oman
yhteiskoulunsa kansliaan. Hän kuulee takaansa Valte Vihatun äänen:
”Jaa, jaa, kyllä se meiän Liena on oikeata hliepuskaa, sano’ ryssä
tievushkaa...”

Valte puhuu vanhaan tapaansa kohteliaan sujuvasti, melkein kuin vain
ohimennen jotain sanoakseen. Mutta Antti Jeremias kauhistuu. Ja
rehtori hänessä suuttuu: ”Mitä sinä täällä...?” Valte katsastelee
järvelle päin oksikasta ja yläpäästään känkkyräistä petäjää,
tokaisten: ”Minä tässä vain jäin kahtelemaan tuota harakan
riiuupuuta... Muistaakos rehtori poikavuosiltaan, että meillä päin
sanotaan tuollaista” — hän sipaisee päälakeaan — ”pörhöpäistä ja
känkkyräoksaista rumilusta harakan riiuupuuksi, se kun, saakuri, ei
kelpaa minkäänlaiseksi tarvepuuksi, vaan...?”

”Ja mitä varten sinä...?” kuuluu julma ääni. ”Heinäntekoon vain ...
Keijärvelle”, Valte viittaa olallaan kiiltelevään viikatteeseen.

Oliko se nähnyt ... tuon pienen tempun — tuon leuan alta ottamisen?
Oliko se juupeli tullut nuuskimaan? Aikoiko se kerätä tulisia hiiliä
rehtorinsa pään päälle, saadakseen Olivialle ja itselleen...?
Kukaties vielä — kieliäkseen Nelli-rouvalle...!

Mutta Valte huusi jo tytön jälkeen: ”Hoi, Liena, äläpäs jätä!” Ja
Antti Jeremias jäi seisomaan keskelle kadotusta, joka alkoi kuivata
hänen kitalakeansa. Eikä hän osannut tällä erää muuta kuin juoda. Hän
joi pitkin siemauksin maitoa, tuota ”elämän ihaninta eliksiiriä”,
kuten hänellä oli tapana raittiusmiehenä ylistää tätä lehmänantia.

Sitä oli kannussa neljä litraa, ja puolet siitä hän joi, kunnes
helpotti. Ja niin hän kykeni lopultakin arvioimaan selvällä järjellä,
että Valten oli ollut mahdotonta mitään nähdä hänen äskeisistä
tempuistaan, jotka sitäpaitsi olivat olleet pelkkää sedällisyyttä...

Nyt hän oli taas oma itsensä. Hänen selkänsä suoreni, hänen aivonsa
takoivat hitaasti ja varmasti. Ja hän päätti lujasti — noin vain
ulkonaisen arvonsa vuoksi — luopua näistä maidonhakumatkoista.
Hänellähän oli sitäpaitsi eräitä ehdottomia moraalisia tehtäviä
edessään. Valten ja Olivia-neidin teerenpeli oli lujalla kädellä
lopetettava. Tuo riivattu Kähärin pojanjulli Aatu oli pakotettava
auktoriteetin koko voimalla avioliittoon. Kotona oli pantava toimeen
ankara kuri, sillä Nelli-rouva ja heillä vieraileva Rebekka Kokkoila
eivät tehneet muuta kuin makailivat hiekkarannalla kahvivehkeineen.
Ne oli pantava kitkemään kasvimaata, sillä työ, ainoastaan työ oli
naisen kuten miehenkin oikea kaunistus.

”Tässä talossa ei osata tehdä mitään!” hän komensi rouvalleen,
tavatessaan tämän Rebekkoineen menossa aamukylpyyn. ”Juurikasvit
kituvat, koska niitä ei kastella, ne hukkuvat rikkaruohojen peittoon,
viinimarjat ja karviaismarjat ovat hometta täynnä ja...”

Nelli-rouva nauroi toisen leuan hyllyessä omassa mukavuudessaan. Hän
tarttui puolisoaan käsipuoleen: ”Oi, oi, rakas jöröseni. Tiedätkö,
arkkitehti Haikka soitti juuri kaupungista. Ajattele, hän purjehtii
tänne... Kokonainen seura on mukana, ajattele, myöskin Sulo Nukkanen!
Ja sitten me taas musiseeraamme. Ja nythän on kohta jo krapujenkin
aika. Ja sitten, niin ... olet oikeassa! On katsottava, missä
kunnossa on dilli-penkki. Oo, ajattele, miten ihanaa ja herkullista
siitä tulee — meidän krapujuhlastamme...” Vielä loitompaa hän
huiskutti kädellään ja helähytteli sopraanollaan: ”Älä huoli,
jöröjukka, minulla on valmiina liebfrauenmilchiä ja snapsit.
Hoitele sinä vain maitokannuasi, sitä ’elämän ihaninta eliksiiriä’,
ha-ha-ha...!”

Antti Jeremias ei puhunut koko päivänä yhtään sanaa. Hän tunsi
jälleen purjehtineensa tämän elämän ulapalla Skyllasta Karybdiihin.
Ja purjeena oli ollut oikeastaan vain pienenpienoinen onnennäky —
Leena-neitsyen sinikukillinen esiliina.