SEITSEMÄS LUKU
1.
Tuulensuun saariston kesälinnut kerääntyivät vähitellen kaikki
entisille pesimäsijoilleen.
Tuskin oli Akseli Haikan purjevene saapunut Nukkasineen ja Olli Karttuineen,
joka palasi tapailemaan Elsa Varjalaa, kun yht’äkkiä
eräänä aamuna Aape Katteluksen kalamaja tuprutteli piipustaan
savukiehkuroita, yhtä iloisesti kuin Aape itse olisi pöllytellyt
sikariaan omalla katollaan.
Mutta siellä haki venelaiturilta vettä — nainen! Linda Lehtinen
sen ensimmäisenä näki. ”Ei se näytä se lehtorikaan olevan pelkkä
haikutorvi — naisihminen sillä on nyt völjyssään”, hän juoksahti
suhahtelemaan rehtorille.
Antti Jeremias taivalsi kuistilleen, löi molemmat kämmenensä sen
kaiteelle kuin saarnaansa alkava pappi saarnastuolin laitaan. Vai
niin, tjaa! Aikoiko se ”luciferiaaninen henki” häpäistä säädyllisiä
tapoja oman rehtorinsa silmäin edessä ja lisäksi koko kansan nähden?
Ja hän näki omin silmin. Aape laskeskeli jo verkkojaan ja
soutajana oli, herra-paratkoon, nainen, kevyesti puettu, kukaties
uimapuvussa...!
Tämäkö vielä? Hän oli — luovuttuaan maidon hakumatkoista —
kiertänyt kuin kolportööri siivoamassa ihmissydämiä. Kokonaiset
iltayöt hän oli vahtinut riivatun Valten edesottamisia. He, Olivia Kelhä
ja Valte, olivat jatkaneet yhä röyhkeämmin tapailemisiaan.
Kyllä hän sen tiesi, että tuo lurjus souteli Oliviaa saarten suojassa
Tuulensuun niemen takarannalle ja sitten ... ei muuta kuin mökkiin,
vieraisille muka...
Hän oli ottanut Valten kuulusteluun ja uhannut taaskin erottamisella
noita molempia syntisiä. Mutta mitäs tämä sen syötävän mies? ”Jaa,
jaa, sitä lemmen kauhistavaa voimaa”, oli tuo öykkäri ruvennut
lavertelemaan, ”se se langettaa oppineet filosofit, naisvihaajat,
pipit ja papit, moukat ja herrat, kuten harakatkin niissä
riiuupuissaan, ha-ha-ha...”
Vai taaskin! Tuo ”harakan riiuupuu”... Tuo rakkari oli räpytellyt sen
kohdalla silmiään ihankuin olisi jotain tarkoitellut.
Antti Jeremias tunsi olevansa käpälälaudassa. Hän pelkäsi sittenkin
tuon lipparin aikovan skandaalia isäntäänsä vastaan. Eikä hänen ollut
auttanut muuta kuin jatkaa vahtimistaan, saadakseen tuon parin kiinni
julkijumalattomasta teosta.
Hänen moraalista tahtoaan ei totellut enää edes tämä kansa. Ei, se
teki valtoimenaan syntiä. Ja sitten — harasi ojennusta vastaan kuin
mäkättävä pukki.
Hyvänhyvyyttään hän oli omin käsin soutanut Kähärille. Pojanjulli
souti parhaillaan lavealla salmella uittaen tammaansa Niittysaareen
päin kesälaitumelle. Hän oli mennyt taloon odottelemaan.
Siellä Elsa-neiti istuu kasvitarhassa hoitelemassa onnetonta
Venla-tyttöä, joka yhä näyttää oljentelevan elämän ja kuoleman
välillä. Ulla-rouvakin tunnustaa levottomana huokaillen: ”Ei tässä,
hyvä rehtori, enää muu auta kuin taivaan ihme.”
Emännät tulevat tervehtimään. Supisevat vahingoniloisina hänelle
kuin saadakseen itselleen puoltajan ”herra rehtorista”. Loviisa
hurskastelee: ”Pitkähän se on ... vaivaisen kuolema, oh-hoi-jaa...”
ristien leveät kämmenet vatsalleen. Veera suihkaisee suoraan korvaan:
”Niin, niin se käy, rehtuor’ hyvä, kun kuhtutaan piru, en paremmin
sano ... lapsi paran tautivuoteelle.”
Mutta rehtori Nevanperä on ainakin avioliittokysymyksessä jyrkästi
Ulla-rouvan kannalla. Aatun palattua hän kutsuu pojan ja emännät
tupaan. Pojan oli naitava tyttö, jonka hän oli saattanut häpeään.
Näin hän puhuu koko arvovallallaan.
Mutta mitäs kehtaa Loviisa vastata aivankuin muka itsekseen
murmatellakseen? ”Ovatpa nuo jo muutkin, ryökinät ja rouvat ...
tässä saarnanneet, jotta kaarnat katosta tippuu...” Veera puolestaan
tökkäsi poikaa kylkeen usuttaen tätä sanomaan jyrkät sanat.
Eikä pojanjulli osaa muuta kuin rehvastella emäntien vallan alaisena.
”Niin, joo”, hän muka miehisteleiksen, ”mutta kun tuota naisihmistä
on kolomasti kahtottava — vakussa, rippikoulussa ja morsiaimena, ei
niistä muuten tiijä, tuota...”
Hän, rehtori, oli käyttänyt yhä kovempia sanoja. Mutta silloinkos
poika oli äitiensä silmäniskuista yltyen jurahtanut rutosti: ”Nainen
huolii, mutta mies se on joka nai, jos nai.” Sanonut ja jönkinyt
pellolle.
Vetelyyttä, kehnoutta, edesvastuun puutetta, öykkäriyttä — sitä
alkoi olla koko tämä kansa, jota hän oli puheissaan ylistänyt
”Kalevalan jalohyveiseksi sukukunnaksi”.
⸻
Tällä hetkellä, Aape Katteluksen riettaillessa rehtorinsa puhtailla
vesillä, nuo tappiot tulevat taas kirveltävinä Antti Jeremiaan
mieleen. Eikö hän ollut uhrannut ainoata iloansa, omaa runollista
”raitinristiänsä”, pitääkseen hengenmiekkansa terävänä ja puhtaana
tätä maailmaa vastaan. Ja hän oli pysynyt lujana. Hän yritti olla
tuntematta, pellonpientareita kulkiessaan, angervon huumaavaa
tuoksua. Se muistutti häntä Leenasta. Sen värikin oli heleän
kellervä kuin tuon neitosen hipiä solevalla kaulalla. Hän oli
tukahtua salaiseen ikäväänsä. Mutta hän kuoletti sittenkin sydämensä
ja aistinsa. Hän valvoi pitkälle yötä. Ja kun hän nukkui, tuli
tuo soma tyttö häntä vastaan tuttua polkua pitkin sinikukallinen
esiliina suloisissa, somasti rypistyneissä poimuissa, joista tuntui
vielä keittiön ja monen kiireellisen askaren tuoksua. Eikä hän
taipunut sittenkään aamun tullen Lindan tarjotessa hänelle kannua
ja valitellessa omia kiireitään. Ei, hän tahtoi todistaa itselleen
ja muille, että laittamaton oli hänen vaelluksensa, siveellinen,
vaikkapa turhantarkkuuteen saakka.
Yksin hän sai olla ja elää omassa perheessäänkin. Kyllä nyt näet,
Sulo Nukkasen tultua, Nelli-rouva osasi sekä valvoa että nousta
varhain. He kravustivat. Ja mertoja piti kokea kerran iltayöstä,
kerran keskiyöllä ja kolmannen kerran aamuhämärissä, jotta muka nuo
sakramenskatun harriaiset eivät karanneet merrasta.
Hiivatti! Totta totisesti — hän kirosi näin julmetusti ja ääneensä
ensi kerran miehuutensa aikana. Synti, riihaton synti vietti
kaikkialla riemuvoittojaan. Koko tässä perheessä, koko pitäjässä,
koko Tuohikaupungissa ei ollut enempää kuin yksi vanhurskas — Antti Jeremias Nevanperä
.
Yli tyynen veden pinnan kuului samassa hänen korvaansa naisen naurua.
Mitä kummaa? Se oli syvää ja metallinkaikuista, raikasta... Se
kuulosti tutulta. Ja koko tuo pään asento? No, johan se, tuo nainen
— viittasi hänelle paljaalla käsivarrellaan...? Mitä — Kirsti Aunola,
Lucina, naisasianainen, suffragetti, ynnä Aape — kissa ja
koira yhteisellä apajalla... Vai!? Kyllä minä teille näytän!
Myrskytuulena Antti Jeremias syöksyy valkamaan hattua ja takkia
vailla, vanhojen housujen purjehtiessa mukana höllissä henkseleissään.
Nyt oli hänelle tullut lopultakin hetki, jona hän oli syytävä
tulta ja tulikiveä kuin taivas itse tässä riettaassa Sodomassa ja
Gomorrassa!
2.
Oli vaikeata alkaa. Aape istutti hänet pienelle kuistilleen kuin
muina miehinään. Lucina toi tyynin hymyin kupit ja pannut ryhtyen
järjestämään aamukahvia pöydälle. Antti Jeremias tunsi epäröivää,
kateudensekaista ihmetystä. Oli se sentään hiivattia, että tuollainen
”vapaarakkaus” — sanalla sanoen riettaus! — noin nuorensi ja
kaunisti harjoittajiaan, kuten tuotakin häpeämätöntä paria. Missä
oli siveellinen oikeudenmukaisuus, missä, hitto vieköön?
”Olit kai taas siellä Lapissa päin ... tutkimassa niitä käpyjäsi
ja...?” hän sai vihdoin takaltaneeksi.
Aape iski rikoskumppanilleen koirankurisesti silmää: ”Sitähän me
vain — sitä elämän tuhatsuomuista käpyä...” Eikä muuta, kuin nauroi
vain ärsyttävän herevästi. ”Me? Yksissä matkoissako te...?” Antti Jeremias
tapaili rikoksen ydinpaikkoja. ”Yksissä, hyvä veli, luonto
näätsen leikkii meillä emmekä me luonnolla”, Aape jatkoi. Mutta yhtä
röyhkeä oli nainen. ”Niin, herra rehtori, monet ovat kutsutut, mutta
harvat valitut — rakkauteen nimittäin”, hän hymyili ja käänsi muka
viehättävästi ylpeillen sormensa päät omaa rintaansa kohti.
”No, mutta, tjaa, tuota ... mutta tällaista peliä minä kyllä en
saata ymmärtää, en käsittää, sehän on...!” Sanat ”rietas”, ”häpeä”,
”kauhistus” pyörivät jo Antti Nevanperän kielellä. Mutta Aape
jatkoi hänen lausettaan: ”Niin on — oikeata uhkapeliä tämän elämän
pelipöydällä!”
”Toisin sanoen”, kävi Antti Jeremias purevaksi, ”vapaarakkautta,
tuota...”
”No, melkeinpä”, naurahti Aape. ”Me olemme näet pidättäneet kumpikin
itsellemme oikeuden erota, jollei parissa kolmessa vuodessa
ilmesty potraa poikaa tai tyttöä. Sillä todellinen perhe syntyy
vain rakkaudesta ja lapsesta eikä kummastakaan erikseen. Sellainen
parakraafi olisi sinunkin, veli hyvä, aikoinasi pitänyt...”
”Minun, minun!” Antti Jeremias oli ponnahtanut pystyyn. Ja
hänen höllät housunsa lepattivat herransa sisäisestä suuttumuksen
myrskystä. ”Minä varoitan sinua puhumasta teidän ’suhteestanne’ minun
laillisen avioliittoni yhteydessä, josta ei minun periaatteeni
mukaisesti koskaan erota!” Hän harasi vasemmuksellaan tukkaansa ja
kouraisi oikeansa lujasti henkselin viilekkeeseen.
Niin hän tunsi seisovansa hyveen loistavana majakkana synnin
pimeässä yössä. Mutta Aape vain tokaisi: ”Yhtä laillinen on meidän
avioliittomme, hyvä veli. Haluatko nähdä sen päälle kirjat ja kartat?”
Jotain sammui tänä hetkenä Antti Jeremiaan sisäisestä majakanvalosta.
Nyt hän ei enää edes halunnut mitään ymmärtää, kuten ei
ylimalkaankaan kukaan päänsä seinään lyönyt mies.
”Niin, rakas rehtori”, selitti Lucina, ”meidät vihittiin äitini
kodissa, ja sitten me matkustimme Aapen paratiisiin, Lappiin,
häämatkalle. Oi, miten siellä oli ihanaa...”
”Saan onnitella”, rehtori vihdoin kumarsi, varovasti ja kankeasti
kuin olisi kantanut paria tynnyrinsäkkiä jyrkkää myllysiltaa
ylöspäin. Ja hän istuutui, sanoen pitkän tovin jälkeen harvakseen
ja arvokkaasti: ”Tosin minä en näihin saakka — periaatteessa —
ole halunnut kouluuni avioliitossa olevia pareja. Se kun nyt on
lopultakin sillä tavalla, että aviolliset velvollisuudet hajoittavat
naisen harrastusta kouluun nähden ja... Mutta tässä tapauksessa
tietenkin...”
”Ei mitään poikkeusta, herra rehtori”, puhui Lucina. ”Olemme
sopineet Aapen kanssa, että tulen pyytämään eron kouluvirastani
omistautuakseni kokonaan perheellemme.”
”Ajatuksenne on oikea”, rehtori harkitsi, ”niin sanoaksemme
ideaalisesti. Mutta kun otamme huomioon teidän erinomaisen
opettajataitonne, rouva, tuota ... rouva Kattelus ja lisäksi
lehtorinvirkojen alhaisen palkkauksen, jonka varaan...”
Aape nauroi. Nyt hän jo alkoi räiskähdellä. ”Siinäpä se juuri on,
virkaveli, että minä aionkin, minä vanha paksupäätoukka, ruveta
piruuksissani rakkauden, marttyyriksi! Katsos ... tämä rakas
lapsivihollinen ja perhevihollinen tasavaltamme ja yhtä rakas
lucinalainen naisasialiikkeemme ovat ’vapaan kilpailun’ nimessä
tehneet miehiselle virkamiehelle mahdottomaksi viljellä sitä ainoata
tervettä ja luonnollista perhemuotoa, jossa nainen synnyttää ja
hoitaa perheen ja mies tekee työtä. No, minä rupean sijaiskärsijäksi
tämän tyhmyyden kunniaksi! Teen kaksin verroin työtä ja
elämmepä tarpeen tullen niukuin naukuin kuin talviset varpuset.
Sitäpaitsi, minä vaikka keksin heinälle ja ohralle ja perunalle
uusia tuhohyönteisiä, näille vastamyrkkyjä ja myrkkyjä varten
vastamyrkkytehtaita pitääkseni yllä tervettä avioliittoa keskellä
tätä ’hyödyllistä rappiotamme’.” Aape teikaroi kepeillä jaloillaan.
Taputti ohimennen rouvaansa poskelle. Innostui, pyörähteli ja
räiskähteli taas. ”Kun kerran tässä me, eräs ikäimpi ja eräs
vanhapoika, olemme päässeet karkuun pilalehtien palstoilta avioliiton
kiirastuleen, niin varjelenpa sen, hitto vieköön, sellaisena, kuin
se kerran apinan leipäpuun varjossa on syntynyt. ’Se on siunaus ja
lohtu! Ja se olkoon myöskin rauha.’ Olkoon se myöskin uhkapeliä —
aviollisten kriisien ja onnenaikojen ikuista rytmiä. Mutta suojeltu
ja varjeltu sen tulee olla, sillä se on luova voima miehen työlle
ja naisen hedelmällisyydelle, sanalla sanoen ’pyhä tuli intohimojen
alttarilla’, käyttääkseni erään virkaveljeni korkealentoista tyyliä,
ha-ha-ha... Olenpa joka tapauksessa pelastanut erään ’suffragetin’
Lucinoitten, Teklojen ja sensellaisten kanatarhasta. Mutta huomaa,
rouva Kattelus, Lucinana pysyköön sinun nimesi — varoitukseksi
jälkeentulevaisillemme!”
”Älä, älä sinä pauhaa, senkin lurjus, senkin ’Uhkapeli’...”, heristi
Kirsti-rouva sormeaan.
”Siinäs sen kuulit!” Aape remahti. ”Minä en ole enää Harhanäky,
vaan Uhkapeli eli... Onnen poika!” Ja he, nuo myöhäisrakkauden
hullaantuneet uhrit, suutelivat toisiaan oman rehtorinsa nähden.
⸻
Antti Jeremiaan soutaessa takaisin omalle puolelleen hitaasti ja
viivytellen vene lopulta pysähtyi pitkäksi ajaksi paikalleen.
Salmessa kulkeva juohea virta painoi sitä hiljalleen ulapalle
päin, niin että Tuulensuun niemenkärjitse tuli näkyviin siintelevä
Maailmanportti. Tuonne sentakaiseen autereeseen tuijotellessaan hän
sai päänsä täyteen ouruilevia ajatuksia.
Näiden yläpuolella liikkui Aapen sanoja: ”...sillä todellinen perhe”
ja ”rakkaus” ja ”lapsi”, vieläpä ”siunaus” ja ”rauha”. Ja hänen
sydäntään yltyi pakottamaan kaihertava ikävä, halu paeta tuonne pois
päin ... Lipakonlahteen, josta nousi polku hänen ”raitinristilleen”.
Hän oli tänä hetkenä melkeinpä näkemäisillään, ettei hän omassa
hedelmättömässä aviossaan ollut enempää kuin narri, jolle ketkä
tahansa Nukkaset saivat takana päin nauraa.
Nuori, kellerväkylkinen koivu, joka kasvoi Lipakonvuoren juurella
autuaana ilmestyksenä vasten kovaa, harmaata kallioseinää, häivähteli
hetken hänen ajatuksissaan jonkinlaisena vertauskuvana siitä, mitä
kauneutta saattaisi hänelle tarjota Leena, hyvän ja terveen maaseudun
kasvatti, joka jo ikäänkuin synnyltään ja kasvultaan kuului siihen
samaan maailmaan kuin hänkin, myllärinpoika, luojanluomien polkujen
taivaltaja ja jyväsäkkien kantaja.
Mutta nämä mielenhauteet eivät päässeet hänessä selväksi ajatukseksi.
Oli jos jotakin kamaa — vaivalla päähän uurrettuja opinkaavoja,
arvoasemaa, moraalisia ”ideaaleja”, joilla hän oli huomaamattaan
koristellut koko elämänsä ulkokultaisuutta. Oli ”säädyllisyyden”
pakkopaidan riekaleita, häpeän pelkoa, jos jotakin, mikä kaikki —
myllärinpojan synnynnäisen jukuripäisyyden ohella — pani hänet
itsepäisesti tappelemaan lapsellista ja yksinkertaista sydäntänsä
vastaan.
”Avioero”, se se Aapen äskeisistä sanoista sai hänet nytkin
kauhistumaan kapinallisia ajatuksiaan. Mitään sen häpeällisempää hän
ei osannut edes kuvitella.
Ja siinä sitä taas oli melkein ennallaan Antti Jeremias Nevanperä,
kolmen laudaturin maisteri, rehtori ja koko tämän pitäjän hengenvalo!
Niinpä hän puristi lujasti kämmenensä airojen pyyryihin. Ja varmoin
vedoin lähestyi pian Neitsytniemen valkamaa vene, jonka kokkaan oli
maalattu sen nimi sinisin kirjaimin. Eikä tämä nimi voinut olla
mikään muu kuin ... Nelli.
3.
Vihdoin oli Nelli-rouvalla ja Sulo Nukkasella sumpussa krapuja täysi
määrä — koko kesäsiirtolan ja keijärveläisten varalta.
Ilona-rouva oli ajanut kieseillään maanteitse. Tytär, Sirkka,
ratsasti tapansa mukaan mielikkihevosellaan ”Hulmuharjalla” eli
”Hulmulla” oman raisun luontonsa mukaisesti. Kaharin-talon naiset ja
Olivia-neidin oli Olli Karttu hakenut Akseli-herran purjeveneellä.
Mutta Valte, vahtimestari, hyöri huvilalla niin sanoaksemme
paistinkääntäjän virassa eli kravunkeiton erikoistuntijana sekä
juoksupoikana, joka sai armosta istua aikanaan juhlapöydän nurkalla,
josta hän Nelli-rouvan silmäniskusta täyttelee snapsi- ja viinilaseja.
Lavealta yläparvekkeelta oli seuralla välkeän komea näköala.
Maailmanportista kohoavien vuorten taakse leviää mahtava
auringonlaskun loimo. Tämä levittää tulenpalavan hehkunsa laajalle
kirkonkylää kohti, joka Kokkovuoren rinteiltä paistaa tänne saakka
punaisine, valkeine ja keltaisine taloineen. Ja koko Kirkkoselkä
punertaa, aivankuin tulipalo pohtaisi sitä pohjia myöten.
Nelli-rouvan tyylin mukaisesti istutaan ”boheemissa”
epäjärjestyksessä. Arkkitehti Haikka on joutunut Keijärven
Ilona-rouvan rinnalle, jonka harmahtavat hiukset kihartuivat yhäkin
viehkeästi korvallisilta tehostaen eloisten silmien ja vieläkin
rusottavien poskien viehättävyyttä.
Rouva katselee pöydän yli luoksepääsemättomän jäykkänä istuvaa
Sirkka-tytärtään, hymähtää ja kuihaisee vierustoverilleen: ”Minäpä
tein suuremman skandaalin jo tyttökouluni alaluokilla kuin Sirkka
parka teidän laiturillanne, herra arkkitehti.” Haikka hymyili kysyvän
kohteliaasti. ”Ajatella, meidän opettajattaremme kyseli meiltä eräänä
keväänä, miksi me kukin halusimme tulla. No, ja vierustoverini
helähytti omalla vuorollaan: ’Opettaja, minä tahdon tulla mammaksi!’
Mutta minä en halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Minä nousin ja
kimitin henki kurkussa: ’Minä tahdon tulla ensin mammaksi ja sitten
vielä rouvaksi!’ Ja siitä se ... luutunut vanhapiika pani minut
nurkkaan häpeämään. Olin näet sekoittanut ’mamman’ ja ’rouvuuden’
aikajärjestyksen!” Haikka nauroi iloisesti. Rouva kuihaisi entistäkin
hiljempää: ”Katsokaahan, Sirkkakin luulee nyt joutuneensa ’nurkkaan
häpeämään’, ja siksi hän on noin umpimielisen ylpeä. Nähkääs, nuoret
tytöt luulevat vihaavansa ’häntä’, joka ’ensiksi’ tulee. Se kevät, se
kevät...”
”Ja me vanhapoika-houkat! Hyvä rouva, tänä hetkenä tunnen itseni
koulupojaksi, joka on tullut ’hänen’ kotiporttinsa eteen eikä uskalla
katsettansa kohottaa hänen puoleensa”, Haikka kuiski. Ja Ilona-rouva
nauroi raikkaasti: ”Hyvä merkki ja ... vaarallinen merkki, herra
arkkitehti!”
Nuori pari Kattelus ilmestyi seuraan. Ja siitä alkoi puheensorina,
josta ei ollut tulla loppua. Onnitteluja, kyselyjä, maljoja. Mutta
isäntä ei pitänyt maljapuhetta, koska hän ei maljaa ottanut,
vaan istui etenkehtaisesti krapuansa napostellen, poissaolevana,
hajamielisenä.
Hän oli tehnyt järkyttävän huomion. Leena-sisäkkö, jonka Nelli-rouva
oli pyytänyt Lindalle avuksi, oli tuonut krapuvadin pöytään, niiaten
koreasti herrasväelle. Kiusaus, jota vastaan Antti Jeremias oli
jalosti kamppaillut, oli tullut hänen omaan taloonsa. Ja nyt se vasta
oli oikea kiusaus ja viettelys, sillä hänen täytyi tänä hetkenä
myöntää sisimmässään — vieläpä selvällä järjellä punniten — että
juuri tuota aneitoa hän oli sanomattomasti ikävöinyt, että hänen
mielensä — halasi häntä, kukaties hyväillä, sulkea syliinsä...
⸻
”No, mitenkäs nyt suu pannaan, naisvihaaja Aape”, käärmeili leikin
varjossa Rebekka, ”kun itse jouduit tohvelisankariksi kaikkine
viisauksinesi?” Seura ilakoi, nauroi. Mutta Aape näytti olevan
entisenlaisensa sanamestari.
”Minä tunnustan”, hän sanaili, ”että lukuunottamatta eronneita
elävänleskiä nainen on viisauden pöllö meidän, luomakunnan herrojen,
rinnalla!”
”Ho-hoo, ho-hoo”, kiersi nauru pöytää.
”Nimittäin kavaluudessa langettaa meidät, mies parat. Mutta siihen se
viisaus loppuu.”
”Vanha juttu, homehtunutta viisautta!” huudettiin.
”Onpa, onpa”, Aape myönteli. ”Mutta eräs pyhä kirja tekee
siitä väärät johtopäätökset. Että muka Eeva on luotu Aatamin
kylkiluusta. Koira syököön, nainen on aa ja alku, ja me, tämän
elämän pojannallikat, olemme syntyneet peräkanaa hänen helmoistaan.
Katsokaas, kehittynein eläinmuoto syntyy aina viimeiseksi,
hi-hi-hi...”
”Hölyn pölyä”, halveksi Rebekka. ”Älä sure, rakas kollega, sinussa on
niin paljon epänaisellista, että sinä alat olla meidän vertaisemme
tyhmyydessä eli, kuten sanotaan ... rakkaudessa!”
”Osaako tällainen neropatti uskollisesti rakastaa edes aviossa?”
hymyili Ilona-rouva. ”Osaa, osaa!” todisti Lucina Aapen puolesta.
”Etten minä ole nero, sen todistaa, hyvä rouva, juuri minun
avioliittoni, sillä nerous on huvittavaa sairautta, joka ei
ylimalkaan siedä avioliittoa. Ja mitä tulee uskollisuuteen...”
”No, no? Kuulkaa!” huudettiin.
”Luonto ei sitä kiellä eikä myönnä. Se ei tiedä muusta kuin elämästä
ja elämän synnyttämisestä. Eikä kukaan rakasta väsymättä, paitsi
kukko, joka tekosensa tehtyään yhä vain kiekuu, kuten jo vanhat
latinalaiset väittivät.”
”He-he, kylmeneehän se, kun likalta lätyt loppuvat, sanotaan
Hyrkkölässä”, kuihaisi Olivia-neidin korvaan Valte, joka oli
istahtanut kaiteelle hänen taakseen.
Mutta Aape ei päässyt hävyttömyyksilläänkään irti tästä ikuisesta
kysymyksestä. Olli Karttu, joka istui Elsa Varjalan vieressä, iski
vakaaseen tapaansa: ”Mieheltä täytyy voida vaatia yhtä ehdotonta
uskollisuutta kuin naiseltakin.”
”Ai, ai, hyvä veli”, arkkitehti puhui, ”mutta meillä kun on se
riivatun himo, valloittaa uusia ja uusia linnoituksia!”
”Teilläkö muka?” sinkosi pöydän yli Sirkka määrättömän halveksivasti.
”Minä vaadin mieheltä puhtautta, puhtautta ennen ja jälkeen”,
huudahti Rebekka.
”Minkä jälkeen?” hihitti Sulo Nukkanen, joka istui emännän kanssa
pöydänkulmauksessa.
”Minä tarkoitan, ettei miehellä ole oikeutta häitten jälkeen tarita
entisiä seikkailujaan vaimolleen, muka hauskoina juttuina. Ei, hänen
täytyy olla yksiavioinen jo ennen naimistaan ja sen jälkeen,
sanon minä!” Rebekka oli punertunut ja vihertynyt poskiaan ja
silmänalusiaan myöten.
Antti Jeremias oli istunut yhä myrtyneempänä. Suupielet olivat
venähtäneet alaspäin syvästä vastenmielisyydestä koko seuraa kohtaan.
Krapu maistui kitkerältä kuin haavan kuori, se kun näet ilman snapsia
on yhtä jälyä kuin moraali vailla elämäniloa.
Mutta Leena kantoi uutta krapuvatia pöytään. Isäntä valostui
hetkeksi. Hänestä tuntui, että neito katsahti ymmärtävästi, melkein
kuin kutsuvasti. Ja hänelle tuli kuuma olo. Hänen täytyi nousta, muka
ihaillakseen komeata auringonlaskua. Mutta keskustelu ei lakannut.
”Oi, oi, rakas Rebekka”, hymähteli Lucina, ”varo sinä vanhaa
Schopenhauerin hävyttömyyttä, että meillä naisilla on pitkä tukka ja
lyhyt järki”.
”Vielä mitä!” kuului Nelli-rouvan sopraano. ”Meillähän on nykyisin
lyhyt tukka ja sitä vastaa tietenkin ... pitkä, noin pitkä järki...”
”Vielä parempi olisi pitkät hiukset ja suuri järki, katsokaahan”,
Ilona-rouva sipaisi leikillään vanhanaikaisella nutturalla olevia
hiuksiaan.
”Mutta voi sinuas, Rebekka Kokkoila”, Aape nosti yhä riehakkaampana
lasiansa, ”ajattele, että ankka, helmikana ja kanarialintu ovat
luonnossa uskollisesti yksiavioisia, mutta kesyynnyttyään heittyvät
haaremin iloihin. Ja, sinä, sinä olet yhä kesyttämätön kuin
villipeto!” Taas sanaili Valte lomaan kansanomaisia viisauksiaan:
”Niin että sitä kun on yheksääkymmentä yheksää eri lajia”, hän puhui
niin kuuluvasti, että koko seura sen kuuli. Mutta Olivialle hän
kuihaisi lisäksi: ”Ja meillä kun ollaan jo toisella sa’alla...”
”Niin, niin, siinäpä sitä ollaan!” Rebekka keksi loistavan päätelmän.
”Te miehet, te tartutatte yksinpä viattomiin luontokappaleisiin oman
haureutenne, te, te...”
Nyt vasta kelpasi nauru. Aape tuskin sai sananvuoroa. ”Oikein,
oikein, sinä uusi Ellen Key, Ellen Hagen ja Kitty Kolderup! Mutta
etkö ole huomannut, että noita haureellistuneita kanoja hoitelevat
juuri naiset, ja kanarialintuja sinä pidät itse kamarisi akkunalla...”
”Niitä on vain kaksi, kaksi, sanon minä”, kimitti Rebekka kiukusta
suunniltaan. Nousi ylös huulet värehtien ja takoen pöytää pienillä
rystysillään. ”Ja ne ovat, sen takaan, uskollisia toisilleen”, hän
julisti. Mutta oli samassa pillahtamaisillaan itkuun koko tämän
maailman pahuuden tähden.
Aape näytti yht’äkkiä käyneen vakavaksi. Hän harppasi Rebekan luo,
otti tätä hyväillen vavahtelevasta olkapäästä, nosti vasemmallaan
pikarinsa: ”Totta puhuen ja summa summarum, rakas herrasväki”,
hän puhui hymyn ja vakavuuden välimailla, ”ulkopuolella miehen
ja naisen rakkautta ei ole mitään elämää. Ja me miehet olemme
uskollisuuden kruunu, sillä me kykenemme pettämään luonnon ja oman
luontomme ollaksemme rakkaudessamme uskollisia. Ja me petämme sen
hyvyydellä, hellyydellä, toveruudella ja — joskus — suloisella
tietämättömyydellämme, kuten veljemme Antti Jeremias.”
Isäntä kohotteli olkapäitään halveksivasti. Ja Aape käänsi puheensa
naisiin. ”Mutta nainen — hän on synnystään saakka luonnon
armoittama, koska hän on uskollinen luonnon ja oman iki-ihanan
sydämensä armeliaasta pakosta. Lukuunottamatta tietenkin eräitä
patologisia poikkeuksia, joita sanotaan ilotyttötyypeiksi... Vai
mitä, rakas emäntämme?” Loppukysymys singahti yht’äkkisenä ja
kärkevänä.
Nelli-rouva oli vähältä hämääntyä. Hänen kätensä oli näet jostain
syystä eksähtänyt Sulo Nukkasen polvelle. Ja nyt se sävähti
hermostuneena pöydänkulmalle. Mutta Aape joi yleisen riemun
vallitessa emännälle kiitosmaljan. Ja juhla näytti jatkuvan autuaassa
rauhassa.
4.
Antti Jeremias on tehnyt asiaa työhuoneeseensa. Täältä hän kiertää
keittiöportaille. Kuulostelee hetken epätietoisena. Kiukustuu omaan
itseensä. Veältää tukkaansa melkein tukistamalla. Ja lähtee —
pakomatkalle.
Hän harppaa yli keittiönpuoleisen pihalaikan. Kahlaa pensaikon läpi
petäjikköön, jonka takaa tulee vastaan sananjalkojen poluton metsä.
Tätä hän haamii eteenpäin sokeassa vimmassa. Hänen täytyi päästä
omille poluilleen. Mutta päinvastaiseen suuntaan kuin tällä hetkellä
hänen sydämensä halasi. Hänellä kun oli yhä sellainen usko, että
taivastietä taivallettaessa oli tapeltava joka hetki ja ankarasti
viettelyksiä vastaan.
Mutta tappelivatkos muut — nuo maailmanlapset, kravunsyöjät,
snapsiennappaajat ja viininlatkijat? Hän ei viitsinyt edes vastata
omaan kysymykseensä. Häntä vain kiukutti tällä hetkellä niin
tulenpeevelisti, aivankuin yksinäistä yökollia, joka sai aitanovien
takaa kuulostella lämpöisen kesäyön kukertavaa naurua, kuiskauksia
ja onnellisia huokauksia.
Kuin sumusaatossa kulkivat tämäntapaiset ajatukset hänen aivojensa
läpi. Ja hän vain marssi, hikosi ja marssi, pää hatuttomana, tukka
harrillaan kuin harjakkaalla leijonalla, joka etsii kenet hän nielisi.
Neitsytniemen herran palatessa kierrokseltaan, aamunnousun jo
vaalistaessa himmennyttä salmentakaista rantaa, hän tuntee kuin
tunteekin oman tutun polkunsa jalkainsa alla. Ja hetken kuluttua,
kuin Maahisen silkkipaitainen tytär — nimittäin vaaleassa
pyhäpuvussaan — astelee häntä vastaan Leena-sisäkkö Keijärveen päin.
Siinä se nyt oli hänen pakonsa synnin tieltä poispäin. Mutta ei hän
enää olisi aikonutkaan paeta, sillä ankara ravaaminen ryteikköjä
pitkin oli kuumentanut hänen aivonsa houreisiksi. Hän oli enemmän
kuin humalassa. Hän oli autuaasti hullu, jonka eteen itse Taivas
lähetti tuon suloisen liehtarin ja oli itse hänet paratiisillisilla
elokuun tuoksuilla ja juovuttavalla nektarillaan hurjistanut
rohkeammaksi leijonaa. Jos hän olisi tällä erää kyennyt kaivamaan
filosofisten aivojensa aarteita, olisi hän varmaan tehnyt sen
merkillisen havainnon, että kieltäymyksen maljasta juotu vedenkirkas
ja karvas viini humallutti hurjemmin kuin mikään imelä myrkky
iloisessa pitopöydässä.
Mutta ei hän nyt mitään ajatellut. Hän vain näki ja tunsi. Niityt
ja pientareet olivat leikatut, ja ne olivat kaukana. Mutta huumaava
angervon tuoksu lehahtaa häntä vastaan Leenan hiuksista ja
hengästyneiltä parmailta.
Tuo nainen nauraa paistavin hampain, mutta arasti, pelästyneenä, ja
kuitenkin hänen huulensa puuntavat kuin vadelmat päivänpolttamalla
rinteellä. Ja sen pelossa on ujoa pakenemista. Mutta se ei näytä
pääsevän paikaltaan. Eikä Antti Jeremias muista yhtäkään suurista
moraalisista käskyistään.
Niinpä hän, rehtori Nevanperä, hän — haamaisee neitoa ranteesta
ja veältää viettelijättären voimakkaasti puoleensa, niin että tämä
tupsahtaa ja töksähtää hänen rintaansa vasten. Eikä se aiokaan
riistäytyä irti. Ja samaa kyytiä mies painaa huulensa tuoksuvaa
hipiää vasten. Sattuiko se, tuo suudelma, poskelle vai kaulalle vai
huulten tienoille, ei Antti Jeremias tiedä eikä välitä tietää.
Hän vain jää seisomaan pää pyörällä, huojuen, kuten luultavasti
kerran eräs suuri profeetta laivankannella valaskalojen kiertäessä
ympäritse myrskyistä ulappaa.
Mutta sydämessään on Antti Jeremias kaukana valaskalojen uhkaavasta
kidasta. Hän on vain onnellinen. Hänessä liikahtelee ihmettelevä
kummailu, ettei hänen käsivarsiensa välissä olekaan mikään tyttönen,
vaan kypsä nainen, joka uhoaa läpi hänen olemuksensa turvallista ja
lämmittävää, läheistä autuutta, jonka laatuista hän ei ole koskaan
tuntenut.
Eikä se enää nauraa kujertele, ei kikattele tyttöhupakkojen tapaan.
Se irtautuu vähitellen, hellästi sivellen olkaa ja käsivartta, hänen
sylistään, kadoten jonnekin ... metsän hämärään.
Ja suuri moralisti Antti Jeremias Nevanperä jatkaa matkaansa iloiten
ja ylpeillen sydämessään kuin joku hänen kuudesluokkalaisistaan, joka
tuntee tehneensä sankariteon ensi kerran elämässään.
⸻
Harpatessaan rohkealla askelella polulta kylätielle hänen silmänsä
nauliutuvat tienvartiseen pihlajaan, jonka alla näyttää seisovan
valkea haamu.
Ei, niitä on kaksi! Ja toisella on ihan selvästi maallisen olennon,
hm, jaa — miehiset housut! Nyt he eroavat selvästi toisistaan. Ja
housuniekka? Sehän on —! Ja nainen, nainen? No, jaa,
olkoonpa kuka tahansa, huitaisee kulkija huolimattomasti.
Hän marssii nauhakengissään kuin penikulman saappailla. Mitä hänelle
mikään merkitsee tässä sankaritunnelmassa...
Mutta jopa astelee häntä vastaan hänen oma Nellinsä nojaten
näyttelijän käsivarteen — viattoman toverillisesti, noin vain, kuin
olisi kävelty Espistä pitkin Helsingin kaupungissa.
”Voi, voi, kun me tulimme sinusta jo ihan levottomiksi, senkin
jöröjukka”, Nelli-rouva liihoitteli puolisonsa käsivarsien väliin,
silmät pyöreinä, huolekkuutta täynnä. ”Ja minä pyysin mukaani herra
Nukkasen ... kavaljeerikseni.”
Antti Jeremias uskoi eikä uskonut omia silmiään. Nuo hänen Nellinsä
silmäthän olivat viattomat kuin kaksi metsätähteä vilppaan noron
laitamalla. Ja ne kun olivat olleet, nuo äskeiset olennot, kuin yksi
ainoa haamu pihlajan varjossa...
”No, ja tästä saat ... aamusuudelman!” Nelli kurkotti huuliansa.
”Katso, päivä nousee. Ja nyt nukkumaan, vieraatkin ovat jo lähteneet!
No, tuletkos siitä, sinä jurrikka...”, sorahutteli rouva ”ärriään”
sulokkaasti.
Ja Antti Jeremias läksi kulkemaan rouvansa käsipuolessa. Tietenkin!
Mitäpäs siinä nyt olisi ollut muuta kuin kaksi haamua ... tuossa
hänen äskeisessä näyssään...? Ei hän tällä erää viitsinyt ruveta
kuurnimaan pieniä hyttysiä — omien salaisuuksiensa meren rannalla,
josta vaikka kameelin sopi juoda kyllikseen.
Hän hörähteli hyvillään. Häntä nauratti mielikuviensa hassahtava
leikki. Ja hän tunsi jollain tavalla voittaneensa tuollaiset Nukkaset
ja muut operettisankarit ikuisiksi ajoiksi.
Antti Jeremias oli nimittäin tällä hetkellä kuin tuo muinainen
Ylämyllyn Antti, joka oli jylisytellyt kivenlohkareita koskeen
Alamyllyn tyttären silmien alla eikä tuntenut vielä mitään katumusta.