MARTY -- MARTTYYRI

Martya on Ranskan yläluokka rangaissut 20 vuoden kuritushuonetuomiolla
siitä syystä, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies ja että
hän on köyhän luokkansa kaunistus; rikollinen yläluokka ei voi sietää
sortamansa alaluokan hyveitä, häpeämättömyys ei viihdy kunniallisuuden
parissa — telkien taa siis miehekäs jalous.

Mikäkö miehiään Marty?

Alkujaan tavallinen matruusi, mutta tavattoman lahjakkaana ja älykkäänä
kehittänyt avujaan. Suoritti Toulonin merikonekoulussa kurssin
mekaniikassa. Oli opiston parhain oppilas. Päätti kurssinsa
loistavasti. Oli opettajainsa silmäterä, ainaisen kunnioituksen esine.

Vielä nytkin vuosien kuluttua, kun häntä syytetään raskaista
rikoksista, antavat hänen opettajansa hänestä mairittelevia lausuntoja:

”Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista
palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään”, lausuu muudan hänen
opettajistaan.

”Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa
tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman
velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään
kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju”, vakuuttaa
taas puolestaan opiston johtaja.

Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa
lähemmissä tekemisissä.

Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston
palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on
meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.

Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön
suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen
nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka ”oikeastaan on vain matruusi”,
vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole
kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.

Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti
läikähtelemään.

Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää
äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka
olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen
suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu
tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.

Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään
vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.

On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä
heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he,
tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja
taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän
työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä
saartoa ja taistella näitä vastaan?

Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen
toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.

Laivastolla on niinmuodoin puhjennut ”kapina”. Lahjakkaimpana ja
luonteikkaimpana joutuu Marty kiilankärkeen. Hän se tietenkin on
”kapinanjohtaja”. Hänet pidätetään. Mutta laivastokin höyryää kohti
kotimaata.

Nyt katoaa Marty neljäksi kuukaudeksi jäljettömiin. Hänestä ei tiedetä
mitään. Hän viruu jossakin salaperäisessä vankiluolassa, jonne ehkä
menehtyisi, elleivät hänen uskollisimmat toverinsa rangaistuksen
uhallakin uumoisi hänen piilopaikkaansa ja pitäisi hänen miehekkyyttään
yllä osoittamalla hänelle rakkauttaan, vakuuttamalla kunnioitustaan.

Neljän kuukauden perästä otetaan hänen asiansa esille sotaoikeudessa.

Vankilakurjuuden heikentämä, muusta maailmasta tykkänään eristetty
Marty tuodaan pistinten välissä oikeuteen. Ja täällä, täällä puhkee
hänen miehekkyytensä kaikista kokemistaan kärsimyksistä huolimatta
kauneimpaan kukkaansa. Marty, joka ”oikeastaan on vain tavallinen
matruusi”, pitää loistavan, kaksi ja puoli tuntia kestävän puheen
”kapinallisten” matruusitoveriensa puolesta, Venäjän köyhälistön
puolesta, maailmanproletariaatin puolesta — vähiten itsensä.

Hän ei kiellä ”rikostaan”. Päinvastoin sanoo hän ottavansa vastatakseen
toveriensakin ”rikoksista”. Hän nimittäin on täysin näiden kannalla,
sillä kannalla nimittäin, että sota Venäjän köyhälistöä vastaan on niin
suuri rikos, etteivät he voineet ottaa sitä tunnolleen. Kun Ranskan edustajakamari
ei kerran ole julistanut sotaa Venäjää vastaan, sotii
Ranskan laivaston oleskelu Mustalla merellä kansainvälisiä lakeja
vastaan. Ja siksi toiseksi ei heillä, matruuseilla, työläisillä,
yleensäkään ole mitään halua taistella venäläisiä luokkatovereitaan
vastaan, Venäjän rikollisesti näännytettyä köyhälistöä vastaan, joka
puolestaan ei ole uhannut Ranskaa eikä nostanut asettaan sitä vastaan.
Venäjän työläisten, Venäjän petomaisesti kidutetun pohjakerran asia on
heidänkin asiansa, koko maailman köyhälistön yhteinen asia. Venäjän
vapauden päivän sammuessa sammuisi myös maailmanproletariaatin vapauden
toivo. Viattomain työläisten verestä nousisi riistoluokkain hirmuvalta
sellainen, että se kytkisi koko maailman kansat ikuisiin aikoihin. Näin
suuressa rikoksessa, yläluokan rikoksessa työtätekevää luokkaa vastaan
ei minkään maan työläinen voi olla osallisena.

Näin puhuu puolueellisten tuomariensa edessä Marty, puhuu syvimmällä
sielunsa hehkulla, valaa esitykseensä kaiken luokkansa miehekkyyden,
painostaa käsitystään voimalla, joka on sitäkin ihmeteltävämpi, kun hän
on neljä pitkää kuukautta virunut viheliäisessä vankiluolassa, eikä
hänellä nytkään ole mitään tukea lähellään, ei puolustusasianajajaa, ei
todistajia hänen puoleltaan.

Mutta hänen puheensa kaikuu kuuroille korville. Torpeedonhävittäjän
upseerit tulevat ja kannustavat yhdestä suusta hänen päälleen, alhainen
koston- ja vahingonilo viettää riemujuhlaansa: kerrankin saadaan
nujerrettua miehistön suosikki, saadaan tieltä pois kiusallinen
kilpailija, joka ”oikeastaan on vain matruusi”.

Ja taas nähdään sama näytelmä, joka Ranskassa ja muualla on
uudistunut niin lukemattomia kertoja: kunnianmies sorretaan konnain
sotkuportaaksi, valtiollinen roistomaisuus pyhitetään lainmukaisuudeksi
ja oikeudellisuudeksi, korkein inhimillisyys, kaunein hyve julistetaan
rikokseksi.

Mies, ”joka ei voisi tehdä mitään kunniatonta”, selitetään
kunniattomaksi ja tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneeseen. Ja rikos? ”Oikeus” on havainnut syytetyn olleen
suhteissa bolshevikien kanssa, ”vihollisten” kanssa, joita vastaan ei
kuitenkaan koskaan ole julistettu sotaa.

Ja tämän uuden Dreyfus-skandaalin uhri teljetään vankilaan. Mutta
sielläkin kasvavat vain hänen sankarilliset mittasuhteensa. Kolmasti
valmistavat uskolliset ystävät hänelle pakotilaisuuden. Yhtä monta
kertaa hän kieltäytyy. Hänhän ei ole mikään pahantekijä, ei ole tehnyt
mitään rikosta, miksi käyttäisi hän siis kurjain rikollisten teitä? Ja
loppuisiko riistoluokkain barbaria vankilaporttien ulkopuolella? Eikö
koko nykyinen kapitalistinen yhteiskunta työväenluokalle merkinnyt
suurta kuritushuonetta, eikö pohjakerta ole kaikkialla kahleissa, eikö
se joka paikassa ole yhtä alttiina yläluokan sorrolle ja vääryydelle?
Niinkuin hän itse oli saanut ja saa kärsiä mielivallasta ja vainosta,
niin saavat kärsiä kaikki työläiset. Parempi odottaa, kunnes kaikki
syyttömät uhrit, maailmanköyhälistö, murtaa jättityrmänsä ukset,
jaoittaa maahan koko kuritushuoneyhteiskunnan. Silloin vasta olisi
todella vapaa hänkin.

Ja niin jää Marty itsetietoisen työläisen levollisuudella vankilaan
suorittamaan rangaistustaan, mihin hän on tuomittu siksi, että hänellä
on omatunto, että hän on kunnianmies.