Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    HERRASVÄKI MENI SAAREEN

    Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.

    Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli
    päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja
    hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.

    Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella:
    olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun
    täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä
    seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin
    itsekurikin valkoisen sisimmässä — voisiko nyt sanoa: sydämen —
    sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että
    itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että
    itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka
    muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan
    painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja
    toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin
    vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin
    suihin.

    No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.

    Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä
    valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto
    liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän
    herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka
    aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat
    nöyrinä — ylöspäin, mutta nokka pystyssä — alaspäin: sekulia.

    Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin
    saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset;
    sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta
    eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti
    liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti,
    kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa
    rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä
    tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi
    lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.

    — Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan
    katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:

    — Sanonko ma?

    Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista
    keventämään sydäntään.

    Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja
    häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:

    — Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.

    — No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti
    ystävättärensä.

    Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin
    hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti
    turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta —
    muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän
    viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni,
    kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin
    heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.

    — Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka
    tapauksessa minun omaisiani.

    — Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia
    tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.

    — Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta
    jotakin minun täytyy tehdä.

    Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen
    saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään
    saarelta, sun fralilalilei.

                                                      ⸻

    Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen
    oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta
    vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia
    luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton
    velipekka oli aikoja ”kuollut”. Sekä kuollut että kuopattu.
    Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen
    pelastamiseksi.

    Sitten Tammisaareen.

    — Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten
    poloinen omaistensa etsijä tiellä.

    Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas
    selailtiin papereja — pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä
    etsittiin:

    Isä oli jo aikoja ammuttu.

    Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi.
    Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä,
    vaikka olikin — valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi
    pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli
    korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien
    valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta
    tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään
    omantunnon taakkaa.

    Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.

    — Missä hänen ruumiinsa sitten?

    — Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä
    tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei
    isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.

    Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis
    kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi
    hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.

    Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta
    mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja
    isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli
    veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen
    kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että
    kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan
    itsensä.

    Omantunnon tähden näet.

    Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan — pieni
    marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi —, niin
    erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään.
    Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt
    niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai
    päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli
    rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä
    sanomaan.

    Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä
    araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin
    mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen
    teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.

    Sun fralilalilei.