V

On kulunut joku päivä.

Kun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista
taloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva
lehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa,
joka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari,
oli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen
talossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena
Virsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli
aikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo
edeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä.
Syyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt
naima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken
käytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle
määrättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken
tungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului
lypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä
ihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.

Mutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi
silloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti
ei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan
vastaili:

”Eipä tässä erikoisia.”

Hän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:

”Kuittinen siinä vain... Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi
Nyken housuista... Sanoi että sillä jo ne on.”

Ei hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen
osunut. Pytty-Syyrakkia Nykeen se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas
Mestari, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen
alussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään
kylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti,
muljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.

”Ka, tässäpä tää itsekin... Mitäs Nykelle kuuluu?” tuherti
Virsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain.
Virsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:

”Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä
nuoralla silloin tuulettuivat.”

Ja silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä,
että pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis
pistellä, puhellen:

”Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille.”

Sitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän
miehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta
vaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:

”Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate.”
Tosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui
ja uhitteli:

”Mikät tinä itte luulet olevati.” Ja kun hän oli Jamulta kuullut
Syyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla
mitalla, uhitellen:

”Titta-mettali!”

Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti
ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:

”Poika siinä”, yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta
teroittaessaan kysäisi:

”Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?” höpisi hän sotkeakseen
asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:

”Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen... Joskaan ei sääri
vaatteen. Kun sitä todistit.” Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen.
Virsu-Taavetti vain lisäsi:

”Ja arvo kuin arvo.”

Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken,
sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä
vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän
vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo
sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa
nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla,
joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun
napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut,
ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että
olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli
kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä
välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella
onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille
hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten
viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.

                                                  ⸻

Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti
nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.

”Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä”, niin hän alkoi. Hän puhui vaimon
herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se
tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan
vakavuutta ja todisti:

”Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on
miehen puoleen.” Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon
voimattomuudesta kasvattajana, todistaen:

”Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä
toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja
niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä.” Niin
hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan
yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:

”Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa
taidollinen.”

Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet
avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt
kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:

”Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua
hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi
ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä
ei ole miehen taito?” Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat
vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi.
Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:

”Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo
leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla,
niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana:
Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?”

Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti
hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi
vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta
katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:

”Veisatkaamme!”

Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi
Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli
muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan.
Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten
äkkiä tyynesti: ”Miksi Saara nauroi?” Hän oli kysyvinään sitä muutoin
vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt
vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea
perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen,
lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.

”Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu”, kinasi hän Raamattuun
vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti
kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille
kiivaasti:

”Minä sanon teille... Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja
kaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että
kussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että:
lasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni”, innostui hän, kiihtyi ja
tenäsi:

”Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja
koko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?” antoi hän aivan
taisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina
todisti voittoisen vaimon riemulla:

”Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies
on sen hedelmä.”

Eikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun
se niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt
Kainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki
harrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin ”talosilla-leikkiä”
leikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui
uusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo
käydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa
poikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin
sotkeutumaan tähän uskonasiaan.