SISÄLLYS:

I. Oma kontu vaan vieraan leipä.
II. Vaivat palkitaan.
III. Herätyksen ajat.
IV. Eräällä kirkkomatkalla.
V. Uusi elämä.
VI. Kaksi uutta parikuntaa. — Velattomaksi.
VII. Uusia kovia koettelemuksia.
VIII. Etsimään.
IX. Työ on tehty.

I. Oma kontu vaan vieraan leipä.

Lämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermanni
ja Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.

He kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkku
toissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeena
rukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinä
mäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkin
lujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonna
antanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle,
vaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä oli
kanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamista
ja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaan
joka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. — Näköala oli laaja ja
mukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi.
Idän—etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkisteleva
kallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa ja
männikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi,
Säynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässä
korotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmalla
pilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänä
Kuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpuja
kaikkialla. — Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringon
säteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.

— Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi
Hanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen
kädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.

— Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään — usko pois!
päätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppas
taas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, sen
juuret kiertyy tuonne kiven alle.

Vaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonka
kärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveä
vastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaa
noustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisesti
koski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimain
ponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpa
kuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannan
käsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänen
omat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevat
ja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat he
yksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahti
poikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.

— Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermanni
puheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoi
hän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tulee
kuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kyllä
siitä vielä viljat sakoo, — ollaan siinä toivossa ja raadetaan ja
väännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.

Hanna oli oitis touhussa. Hän oli vastannut miehensä rohkaiseviin
sanoihin lempeällä ja ilomielisellä katseella; luottamus
itseensä vaan vielä enemmän Hermanniin ja toivo viljapelloista
tulevaisuudessa vahvisti, jopa ihastuttikin hänen mieltänsä. Ja
kun kivi kerran saatiin kuopastaan ylös, vieri se pian heidän
kättensä työnnähdyksistä ahon takasyrjään, jossa se helposti pyöri
vähäistä jyrkännettä alas. Sillä tavoin poistui kivi toisensa perään
kuokokselta, ja kirposi niitä kantojakin, vaikka muutamat olivat
kovinkin itsepintaisia.

Eivätkä he tunteneet paljon ollenkaan väsymystä. Päinvastoin sitä
myöten kuin aurinko iltapuoleen aleni, olivat käyvinään virkeämmiksi
vain. Eipä tahtonut malttaa ensinkään hellittää Hannakaan, mutta
hänen kuitenkin täytyi tuossa kymmenen tienoissa mennä lehmää
vastaanottamaan ja illallista keittämään. Hermanni jäi vielä työhön
kuokokselle. Ripeästi, mieli raikkaana kuni tämän ihanan suvipäivän
eloauhkuva luonto, hän väänsi, kuokki ja repi; lintusten viserrykset
viehättivät hänen tyyntä mieltänsä ja ikäänkuin loitsivat sointua ja
hilpeyttä kaikkialle. Kun auringosta näkyi enää puolikas luoteisella
taivaanranteella kuuli hän tuvan päädyltä suloisen kutsumuksen:

— Tule jo, Hermanni!

Hanna oli keittänyt ohrapuuron. Kasteeksi oli Pulmun maitoa — he
olivat ostaneet tänä kevännä hiljan poikineen valkoisen lehmän.
Syömään ruvetessa mies kehui: — Mielelläänpä sitä käykin syömään,
kun on nälkä tullut omassa työssä oman Hannan kanssa ja kun ruokakin
on oman nuppusen keittämää. Se vain on paha että puuro on vieraan
viljaa vielä, mutta kunhan tässä muutama vuosi reuhkaistaan, niin
eiköhän leipä lähde Aholankin mäestä.

— Luja sulla on luottamus! säesti vaimo siihen hyvillään.

— Mutta kun ma sanon: sinun tähtesi, niin sinä saat yhtä lujan
luottamuksen.

— Niin, koska Hermanni luottaa, luotan minäkin.

— Ja niin me yhdessä luotamme ja asumme ja odotamme, viljaa Luojan
kädestä.

— Niin aivan, mutta sinä olet mies, minä olen heikompi... Sinuun
minä turvaat.

— Mutta turvaanpa minäkin sinuun.

Illallisen jälkeen rupesi heitä molempia kovasti raukasemaan.
Hetken aikaa he vielä istuivat ja katselivat melkein äänettöminä
toinen toistaan. Heidän tunteensa olivat hyvin rauhalliset. Sitten
he menivät levolle parialasänkyyn, johon Hanna oli tehnyt pehmeän
puhtaan sijan niistä makuuvaatteista, jotka piikana ollessaan oli
laittanut. Nelivartiskankainen silppusäkki, pari höyhentyynyä, joissa
ristiraitaiset pellavaiset ulkokuoret, ja kudevillaiset vällyt —
loimivillaiset olivat tallella talven varalle — siinä se sija, ei se
huono ollutkaan, ja väsyneet raajat sopivat siihen oikein mukavasti.

Viiden ajoissa he aamulla heräsivät. Mies meni heti ahoa
myllästämään; vaimo ensin Pulmun lypsi ja taputteli ja puhutteli,
pyytäen jälleen iltasella kotiin tulemaan; sitten meni hänkin
kuokokselle hetkeksi aikaa ennenkuin tulisi tupaan einettä
keittämään. Semmoista touhua se oli sitten päivä päivältä aamusta
varhain iltaan myöhään. Mutta heitä ei väsyttänyt liiaksi. Olivathan
nuoria vielä, mies tosin kohta kolmenkymmenen, vaan vaimo vasta
kahdeksantoista täyttänyt. Olivathan jonkun aikaa sitten tavanneet
toisensa ja ikuisen liiton papin edessä menneen pääsiäisen aikana
tehneet. Ja olivathan päässeet omalle konnulleen, joka erittäinkin
Hermannille oli kokonainen elämän-asia.

Monta kertaa he jo olivat toisilleen koko sydämmensä paljastaneet,
ja niin tekivät yhä vieläkin. Pyhisin, jolloin raskaammista töistä
olivat kokonaan vapaina, tulivat menneet tapahtumat ja tulevaisuuden
aikeet etenkin elävinä ajatuksina mieleen. Väliin he lueskelivat
hiljaisuudessa katekismustaan tai virsikirjaansa tai jotakin muuta
hartauskirjaa, mutta yks kaks jäi kirja siihen ja nykyisen elämän
riennot täyttivät mielen ja saattoivat sanojen vaihteluun.

Hermanni, hän oli ollut perintötalon, Kuusikankaan poika, mutta
veljeksistä nuorempana siirtynyt vanhemman tieltä kun tämä otti
talon vastaan. Mennyt silloin kyläräätälin oppiin ja totuttuaan
ompelemistöihin käynyt omin päinsä tekemässä vaatteita siellä täällä
pitkin pitäjää, mihin milloinkin pyydettiin.

Muut nuoret räätäli- ja suutarimiehet paikkakunnalla olivat hyvin
irtanaisia, pilankurillisia miehiä, tyttöjen kanssa mielellään
juttuilivat ja kisailivat, jonka tähden talojen hempukat, sekä
omat tyttäret että piijat, odottivat noiden räätälien ja suutarien
tuloa kuin kuuta nousemaan. Heistä oli niin kovasti hauskaa jutella
piloja ja kisailla heidän kanssa, varsinkin kun näitä pidettiin
arvokkaampina kuin renkimiehiä jopa ehkä huomattavampina kuin
talollisten poikiakaan.

Mutta räätäli-Hermanni oli kummallinen poikkeus noista toisista.
Hän istui neulomassa päivät pääksytysten puhumatta juuri muussa
tapauksessa kuin milloin häneltä jotain kysyttiin ja silloinkin vain
lyhyesti vastasi, mitä ihan välttämättä vastata tuli. Ainoastaan
harvoin vetäysi hänen suunsa hienoon hymyyn, vaan rehahtaen nauramaan
ei häntä saanut koskaan. Sitäkin vähemmän saivat tytöt tätä hiljakkoa
kanssaan kisailemaan.

Usein utelivat tytöt ja ijähtäneemmätkin ihmiset, minkähän tähden ei
räätäli-Hermanni puhunut leikkiä, nauranut ja kisaillut niinkuin muut
räätälit, ja siihen hän tavallisesti vastasi vain: Mitä niistä muista!

Mutta siellä Kantolassa Särkijärven rannalla mennä syksynä neulomassa
ollessaan hän tuli tuntemaan tämän kellervätukkaisen, suurisilmäisen
ja punaposkisen tytön, joka vartaloltaan vaikka lihavanpuoleinen
oli kumminkin sievä ja liikkeiltään hyvin miellyttävä. Ja se vasta
tytössä miellyttävää oli että hän pitkinä iltapuhteina usein tuli
jantussa jaloin rukiltaan takan edestä pöytärahille istumaan ja
heitti herttaisia katseita häneen, kun hän pöydän päässä istui
ja neuloi, vieläpä tiedusteli, mitä se räätäli mahtoi tuumia ja
ajatella, kun ei muiden hälisemisistä välittänyt.

Hermanni ensimmältä ei vastannut kuin: ”eikäpä juuri mitään”, ja
katsoi hymysilmin tiedustelijaa. Mutta kun Hanna oli ruvennut
yhä tihentämään istumassakäyntejään ja yhä syväkatseisempina ja
herttaisempina luonut siniset silmänsä häneen, niin Hermanni muuanna
sattuen olemaan tytön kanssa kahden tuvassa ikäänkuin
huomaamattansa halasi vasemmalla käsivarrellaan häntä. Se tapahtui
rässirautaa ottaessa takalta, jonka vieressä tyttö tupa-askareissaan
miellyttävänä ja suloisena hääri. Mutta pahinta siinä oli että
emäntä sattui samassa tulemaan kamarista tupaan. Hermanni säikähti
pahanpäiväiseksi, punehtui pahemmin kuin tyttö.

Näin alkaen he tutustuivat pian siinä määrin että Hermanni sopivassa
tilaisuudessa puhkesi pitempiin puheluihin ja selitti Hannalle
kantansa tyttöihin nähden: Ne lörpöttelevät, sanoi hän, monetkin
tytöt niin paljon turhuuksia etten viitsi heidän pakinoihinsa
sekaantua. Kyllä minä ymmärrän pilaakin, vaan turhaa kuhertamista en
viitsi pitää. — Hanna oli iloluontoinen nuori tyttö ja huomattuaan
Hermannin ymmärtävän leikkiäkin sai vettä myllyynsä. Sai hänen
päänsä niin pyörälle että hän jo kisailikin hänen kanssaan. Ja niin
vähitellen kävi selville että heidän pitää saada olla yksissä aina...

Hanna, hän oli erään köyhän ja tilattoman parikunnan tyttö,
neljäntoista vanhana palvelukseen ruvennut. Hyvän joukon vaatteita
kokoon haalinut jopa muutamia ruplia rahaakin säästänyt.
Oli ison aikaa tuntenut räätäli-Hermannin ja salaisesti itsekseen
ajatellut juuri semmoisen miehen itselleen hyvin sopivan. Hermannin
silmissä ja kasvoissa oli hän ollut huomaavinaan sellaista
turvallista lujuutta ja vakavuutta, johon turvaton tyttö saattoi
huoleti luottaa. Vihdoin hän, vaikkei tahtonut uskaltaa, alkoi
pyrkiä tämän miehekkään räätälin huomattavaksi. Kuvaili alussa että
Hermanni pysyisi räätälinä ja hänestä tulisi räätälin vaimo, joka
kulkisi miehensä apuna neulomistöissä. Oli kyllä tiedossa että
räätäli-Hermannilla oli tuvanteelmäs, vaan arveltiin hänen vain
rakentavan asunnon, jossa väliaikoina asuisi. Niin arveli Hannakin.
Mutta toiset aikeet, maanviljelyshommat, oli miehellä eikä Hannalla
suinkaan ollut mitään niitä vastaan kun kerran tuli niistä selville.
Olihan sopivaa tulla torpan emännäksi, ja lehmät ja lampaat ja
kasvavat pellot olivat hyvin mieluisat kun niitä ajatteli.

Hermannista oli ompelemassa kulkeminen pitkin aikaa tuntunut
miltei renttumaiselta riikinjuoksemiselta. Ja ompelupöydän ääressä
harvapuheisena istuessaan hän usein oli uneksinut rauhallista kotia
ja vakavaa maantyötä. Aikeensa olikin helppo toteuttaa, koskapa
hänellä oli perintöosansa synnyintalostaan ottamatta. Hän otti siis
torpanmaan, tahtoi sen kirjottavaksi erityiseksi piiriksi ikuisiin
aikoihin. Hyvänen kaistale mehevämultaista vaikka kivistä mäkeä,
jommoinenkin ala kovaa kuusikkokorpea erotettiin hänelle torpanmaaksi.

Tuvan hirret hakattuina ja kehääkin alotettuna oli hänellä jo
runsaasti kaksi vuotta takaperin. Mutta vasta mennä syksynä kun
tuli varmaksi elämänkumppalistaan heitti hän tykkänään neulomisen,
ja ansaitsemillaan rahoilla palkkaamien päivämiesten kanssa ryhtyi
totisiin rakennustöihin. Täksi kesäksi tupa olikin valmistunut
joihinkin määriin: olipahan vielä jälellä kaikenlaisia tukkimis-,
multipenkki- ja lämminkattotöitä ennenkuin uskalsi talven viimoja ja
pakkasia vastaan käydä. Syyspuoleen he molemmat maanraivaamistyön
ohessa viimeistelivät tuvan valmistustöitä.

Oli heti alussa ihmetelty ja ihmeteltiin yhä, Hannakin ihmetteli,
miksi Hermanni oli suunnitellut tuon tupansa niin suureksi kuin
tavalliset talon tuvat. Pieniä tupiahan ne muut tölliläiset ja
paremmatkin torpparit laittavat. Mitä minä muista! tyydytti Hermanni
uteliaita, Ja Hannalle hän erityisesti selitti tarkoituksensa. Jos
tulee lapsia paljonkin, niin tarvitaan kookasta tupaa ja olisihan
vähäinkin hyvä juoksennella avaralla lattialla. Vaimo tuli hyvin
tyydytetyksi. Mutta minkätähden sinä tahdot nämä sänkyjen taustat
avonaisiksi — mitä herranen aika sinä noilla aukoilla meinaat?
tiedusti vaimo multipenkkejä laiteltaessa. Muillahan kaikilla on
lattia sänkyjen kohdaltakin seinässä kiinni. — Mitä minä muista!
vastasi mies kuivasti. Kun ne ovat avonaiset joiltakin kohdilta, niin
tuvasta tulevan kuivan lämpöisen vaikutuksesta huoneen alahirret
estyvät märkänemästä. — Vaimo ei tiedustellut sillä kertaa sen
enempää, kun huomasi sen käyvän ehkä vaivaksi miehelleen. Ja saihan
hän uskoa että mies tietää enemmän kuin hän. Vaan vielä kerran, erään
äskeisin käyneen vieraan utelemisen johdosta, hän tiedusti muuatta
omituisuutta. Miksi Hermanni oli laittanut niin leveän ja matalan
takkakiven — muuallahan ne ovat paljoa soukemmat ja korkeammat.
Aina sinä niistä muista! vastasi mies tiuskasevasti. Ajatteleppas:
kenekset paitaressuina pahaisina pakkaavat aina takkakivelle
istumaan, ja kun takkakivi on kapea niin saavat heti poukkoja
paidankauluksen ja ihon väliin niskaansa ja päästävät aika ätinän;
ja kun se on korkea, niin pudota mätkähtelevät siitä lattiaan. Hanna
oli pahoillaan kun kysyikään. Olisi jo saanut ymmärtää että mies
ja vielä niin paljoa vanhempi häntä paremmin tietää. Mutta kun ne
ihmiset kummastelivat... Ei, mutta hän koetti sovintoa jälleen, koki
hymyilläkin ja pyysi: Älä pidä pahana, Hermanni! Ja tämä tuli hyväksi
jälleen.

Syksyn tultua oli heillä sen verran elukaneloa että voivat ottaa
Pulmun ja neljä lammasta talvelle, Kuusikankaan pellossa oli heillä
maksun edestä ollut kasvulla kolme nelikkoa perunaa ja viisi kappaa
ohraa. Omasta maasta ei vielä mitään, mutta tulevana he jo
kylvävät vähäsen kumminkin. Ja lujasti he luottivat, vaikka niin
vähän vasta oli näkyvää.

II. Vaivat palkitaan.

Kesä rupesi kääntymään syyspuolelleen viisi vuotta jälkeenpäin kesä. Tämä
oli ollut hyvin kaunista, lämpöiset ilmat sopivilla poutain ja
sateiden vaihetuksilla olivat vallinneet aikaisesta keväimestä asti.
Senpä vuoksi kasvullisuus myös näillä niukoilla Suomenselän seuduilla
oli rehevää kaikissa hyvin väetetyissä pelloissa, niinikään kelpo
kydöissä. Ja Alamaasta toivat kaupunkimiehet sanoja että odotettiin
erinomaista jyvävuotta, Oli se matkamiesten omainkin havaintojen
mukaan ruis tavallista roimempaa Kyrönmaan laajoissa vainioissa.
Ohraa ei siellä näkynyt kuin verrattain vähäsen, eikä se ollutkaan
niinkään vehmasta kuin täällä Ylimaassa, jossa ohraa viljeltiin ja
yhä viljellään yhtä runsaasti kuin ruista, Kyrön kaurapellot ne taas
olivat laajemmat kuin kaurapellot täällä ja yhtä reheviä kasvultaan.
Mutta ruis se on oikean leipämaan viljaa, kaura vain hevosia varten,
arvelivat matkamiehet.

Olipa Aholankin peltotilkuissa kelpo hyvät touvot. Aholassa ei ollut
oikeaa ruista, syksyllä kylvettävää, ollenkaan, sillä Hermanni
oli havainnut rukiinoraiden paikkakunnalla usein lähtevän talven
paksujen lumien alla. Sen vuoksi ei hän ollut koskaan syysruista
yrittänytkään. Sitäkin oli kyllä ihmetelty, oma Hannansakin
muistuttanut, että kylväähän ne muut oikeaa ruista, vaikka toisinaan
lähteekin. Mutta mitä Hermanni huoli muista tässäkään. Hän kylvi
suviruista, ja sitä noin yhtä paljon kuin ohraa. Tästä keväällä oitis
maan sulaksi tultua kylvettävästä rukiista tuli aina jotakin, kun se
ei ollut talven alla riutumassa, arveli hän.

Eräänä pyhäiltana kävelivät Hermanni Hanna ja nelivuotiaan
Maija-tyttönsä kanssa pellonpyörtäneillä ja katselivat tuleentumassa
olevia touvonvähäisiään. Poikanen, Jussi, toisella vuodella oleva,
oli ahkeran tuudituksen perästä nukkunut kehtoonsa tuvassa ja jätetty
hetkeksi yksin tupaan, koska siellä ei pitänyt olla mitään vaaraa
lapselle.

— Onpa hyvä kun meidänkin vaivat palkitaan, ihanteli Hermanni. Me
saamme ruokaa riittämään asti. Eikös näytä siltä? Suviruis on noin
täyttä olkea ja tähät painosta repsallaan. Katsoppa näitä jyviä —
hän liestytti tähästä jyviä vaimonsa kouraan.

— Ovatpa tottakin paukkeita jyviä, kehui vaimo ja pisti suuhunsa
muutamia. Tyttösen suuhun hän pisti yhden jyvän: Pureskele! Se on
vielä pehmoinen. Se on uutta Jumalan viljaa.

— Uutta Jumalan viljaa, lepersi Maija pureskellessaan jyvää.

— Se on taivaan Isän kasvattamaa viljaa, selitti äiti vielä ja
taputti tyttöään pääkukulle.

— Itä, itä, hoki tyttö ja viittasi kätösellään isäänsä päin.

— Taivaan Isä on tuolla yläällä, huomautti äiti osottaen toisella
kädellään ja silmillään korkeuteen.

— Minä olen maallinen isä ja teen työtä, selvitti isä. Taivaallinen
Isä kasvattaa maasta viljaa, jolla eletään.

— Ja maallinen äiti kans tekee työtä isän kanssa, huomautti vaimo
puoleksi piloillaan.

— Niin tekeekin, myönsi mies ja lisäsi: Yhdessähän me pengastimme
sulille tätä ahoa kuudetta vuotta sitten, ja nyt siinä on tuommoinen
suvimis. Ja yhdessä enimmäkseen sitten muina vuosina riihentauspellon
ja kyyhkyspellon. Ohra on kelpoa, katsoppas vaan, kyyhkyspellossa,
ja riihentauspellosta on jo viikottaisin kaivettu perunoita
keitettäväksi. Nyt on meillä kaikkian parasta tänä vuonna; nyt meidän
molempain työvaivat palkitaan.

— Sen vuoksi sinä näytätkin niin iloiselta.

— Oletpa sinäkin iloinen,

— Kun näen sinunkin olevan. Mutta kun ei vain tulisi hallaa taikka
muuta turmiota.

— Eihän Jumala salline.

— Niin, — kai Se nyt jo suo meille parempaa, vaikkemme oikeutta
myöten olisi sitä ansainneet.

— Mitäs me oikeutta myöden ansaitsemme! Mutta kun ihminen koittaa,
niin Jumala auttaa.

Alkoi jo hiukan hämärtää kun vainio muistutti tupaan palajamisesta.
Jos Jussi on jo herännyt ja kämpii kehdossa pystyyn ja kaatuu. —
Varoa kyllä on tarpeellista, myönsi mies ja otti, vaikkei hänelle
ollut kuinkaan tavallista, tyttösen syliinsä. Ja niin lähdettiin
tupaa kohti.

— Ihmeen lämmin ilta!

— Niin on.

Samassa kuului hiljainen, pitkällinen jyminä, niin jumalallisen
kumea, jotta juohdutti ajatuksiin tuomiopäivän pasuunan äänen.
Se kuului kuin maan alta ja maa tuntui jalkain alla hiljaisesti
tärisevän. Jyminä oli hyvin tunnettu, varsinkin tänä kesänä, jolloin
ukkonen oli ollut usein liikkeellä, silloin tällöin yönkin aikaan.
Mutta yhtäkaikki pani se mielen kammovaksi kuin mikäkin Jumalan
uhkaus. Eritoten vaimosta tuntui äsken niin suloinen ilta käyneen
jymeän jylhäksi. Ja tyttö isän sylissä oli säpsähtänyt ja muuttunut
tummempimieliseksi. Katsoen läntiselle taivaanranteelle havaitsivat
he laajan leimauksen kuusikon latvain yli, Kumpumäen harmaana
häämöittävien kartanoiden takana. Peikkovuori vähän lounaisempana
törötti pitkine honkineen vihantaa pilveä vastaan kuin mikäkin outo
jättiläishaamu ja Säynäisselän tumma tyyni pinta näytti salaperäisen
kolkolta.

— Hän on pikainen silloin, sanotaan sanassa, mainitsi Hanna
hiljaisen hartaana.

— Vaan pitää silloinkin luottaa Hänen varjelukseensa, muistutti
Hermanni vakavan totisena.

Uusia jyminöitä kuului, uusia leimauksia läikähteli lännellä
nousevasta synkästä pilvestä.

Kun he tulivat tupaan ähri Jussi kehdossa heräämisen touhuissa.
Kullanpoikani! puhutteli kehdon yli kumartunut äiti. Sinä et
vielä osaa pelätä, naurat vain. Onko sinun nälkä? — Isän sylistä
laskeutunut Maija oli myös siinä häärimässä, mutta poikasen äiti otti
syliinsä, istui lasipieleen penkille ja antoi sille rintaa.

— Kunpa ei nyt vaan tulisi mitään turmiota viljalle, puhui äiti
siinä hiljaisesti itsekseen. Ja sitten puolittain laulaen syliin
pyrkivälle Maijalle:

Oleppas nyt hiukan hiljaa!
Kohta tulee uutta viljaa.
Pelloissa nyt leipä kasvaa,
ja Maija sitten hyvin jaksaa.

— Niin — jonka jalka kapsaa, sen hammas naksaa, sanotaan ja kyllä
se niin onkin, säesti mies siihen hyvänmielisesti. Tähän asti ei ole
vielä yhtenäkään vuonna saatu oikein riittämään omasta maasta, mutta
minä luulen nyt tulevan piisaamaan omaksi ruuaksi, vieläpä ulottuvan
velankin maksamiseen.

Jälleen leimahti jotta tupa oli silmänräpäyksen valkean valoisa,
ja melkein kohta perään jyrähti voimakkaasti ja pitkittämällä.
Lopulta järäytti maata niin tuntuvasti että lasit seinissä ja ainoa
posliinilautanen astiahyllyssä heikosti helähtivät. Samalla kuului
tuulen tuittupäisiä puhalluksia ulkoa, ja sivuakkunoista näki kuinka
männyt kalliomäellä kumartelivat kuin elävät jättiläisolennot
itseänsä vahvemman vaikka näkymättömän jättiläiskuninkaan edessä.
Vesipiskoja alkoi heitellä akkunoihin, ja kun vilkasi Säynäisselälle
päin näki ilman ja veden niin uhkaavan riehuvana ja mustana kuin
lienee ”ulkonaisen pimeyden” kammon kauheat ääret, Vaan yhtäkkiä
salaman taivaanhelakka valkeus välähti tuokioksi vesisuorteisen
ilman läpitse. Maija oli ruvennut itkemään, vaan Jussi oli hiljaa
rinnoilla äidin, joka ääneensä Jeesuksen nimeen siunasi mikäli
ehti jokaisen välähdyksen ja jyräyksen tapahduttua. Ne kävivät
yhä tiheämmiksi. Hermanni ei ääneensä siunaillut: istui vain
kumarruksissaan kädet poskella pöytärahilla. Mutta hetkisen ankaran
vesisateen perästä tuli kauheampaa: laseihin rätkähteli harvakseen
suurelta kuuluvia rakeita. Oih, varjele Herra Jumala! vaikeroitsi
Hermanni vapisevalla äänellä. Äiti molempine lapsineen itki. Yhtäkkiä
kävi tuuli rakeineen kovalla äkkipäisellä rovahduksella akkunoihin
juuri kuin kiukustuneet tai kostonhaluiset ihmiset olisivat heittää
räväyttäneet kahmalollisittain pikkusia kiviä niihin, helähti ja
lattialle kuului putoavan lasinsirpaleita. Molemmat ikäisemmäihmiset
tuvassa olivat tässä tuokiossa tunnoissaan ahtaalla siitä etteivät
olleet vielä tehneet totista parannusta. Sen tähden Jumala rankaisi
heitä niinkuin koko katumatonta maailmaa tällä hetkellä. Vaan kohta
kovimman kohahduksen tapahduttua helpotti sekä tuuli että rakeet.
Salamoitsi kyllä vielä, mutta ukkosenjyrinä kuului hiljaisemmin ja
tuntui siirtyneen itäisemmälle taivaalle. He tunsivat mielessään
sitä helpotusta, joka aina seuraa oitis kovimman ohi päästyä. Mutta
yksi oli pahinta: viljain kohtalo. Raesadetta ei ollut miesmuistiin
ollut seuduilla, mutta aavistus sen tuhosta jos se kerran viljan
kasvunaikana tulisi, oli luonnollisesti selvä ja kammottava.

— Nyt on Jumala vienyt viljat takaisin. Suviruis ja ohra ovat
varmaan pirstautuneet maata myöten. Ja niin on käynyt muidenkin
ihmisten viljojen. Jumala rankaisi meitä, ja kaikkia ihmisiä. Se vain
koetteeksi tarjosi hyvää vuotta, mutta kun näki etteivät ihmiset
siitä parannukseen kääntyneet, otti pois hyvät lahjansa heiltä.
— Näin he molemmat valittelivat. Ja ukkosen yhä hiljenevä jyminä
itä-maailmalla oli kuuluvanaan siltä kuin Herran voimatkin olisivat
lepoa kaivanneet... Särkyneen akkunaruudun tukki Hanna ennen levolle
menoa vanhalla vaatteella.

Seuraavana aamuna valkeni ihana päivä. Ensi työkseen aamulla mies
levolta noustuaan, hurstimekon ylleen ja lakin päähänsä otettuaan,
meni ulos viljoja katselemaan. Hanna jäi askarehtamaan tupaan
ja katseli ehtimiseen akkunasta hänkin. Hiljakseen, alakuloisen
levollisena käveli Hermanni, kädet selän takana, pellon pyörtäneellä.
Touvot, jotka tiheimmiltä paikoiltaan olivat pahoin laossa ja melkein
yleisesti sinne tänne vintturoituneet, kimaltelivat kirkkaissa
vesihelmissä nousevan auringon räikeässä valossa. Oli niin tyyni ja
lämmin, ja Säynäisselkä päilyi jälleen hopean hohteisena. Sieltä ja
kaikista metsistä, mäkilöiltä ja taivaan ääriltä näytti luonnotar
taas hymyilevän suloisesti kuin hymyilee neito, joka juuri pahalla
tuulella oltuaan on jälleen lempeäksi lauhtunut.

Pitkin päivää he niittäessään ketoja ja Maijan, kapalokääreen
päällä istuvaa ja lekottelevaa Jussia viihdytellessä tuontuostakin
katsahtivat ohra- ja suviruispeltoa, ja mikäli niissä tähkä toisensa
perään pystympään terittyi sen mukaan heidän toivonsa toipui.
Oli erinomainen asia ettei tuo Jumalan ilma tullut aikaisemmin,
suvirukiin heelmöidessä. Aina siitä nyt sentään jotain tulee kun jyvä
on jo kypsymässä.

Ja muutamien päiväin päästä tulivat he yhä suuremmaksi mielihyväkseen
näkemään viljain nousseeksi melkein entiselleen. Ainoastaan
tuntumattoman vähäinen osa olkia oli kaatuneeksi katkennut.
Se raesade oli, Jumalan kiitos, kestänyt niin pikkusen aikaa
ettei ehtinyt pahemmin ruhjoa. Koetella olikin taivaan Herra
tahtonut heitä, ei rangaista... Heidän vaan olisi tullut ottaa
koettelemuksesta vaarin, mutta he tunsivat itsensä kummallisen
hitaiksi tässä asiassa. Kiitosuhrin puhdas vieno Herralle otollinen
savu kuitenkin lienee kohonnut heidän sydämmistään, sillä
kiitollisuuden tunteet kaikenvarjelijaa kohtaan usein liikkuivat
heidän mielissään siitä että Hän oli kumminkin varjellut viljat.

Päivän ja viikkojen kuluessa saatiin vähitellen tietoja, missä ja
kuinka laajalta maakunnissa raesade oli vahinkoa tehnyt. Kuusikankaan
rukiin, joka oli hyvin tiheää ja roimaa, se oli lyönyt lujaan
nousemattomaan lakoon, mutta se oli ollut jo melkein tuleentunutta
ja lämpöisillä poudilla se lakotilassaankin yhä vielä kypsyi.
Kumpumäen kylällä, jossa oli hiukan harvemmat rukiit, olivat ne
laostaan melkein ylimalkaan nousseet. Säynäisperällä, samannimisestä
selästä eteläänpäin olevassa kylässä, ei ollut satanut rakeita
sanottavasti ollenkaan, ja peninkulman päässä kaakkoon olevalla
Pahanganloukolla ei ukkosenilma ollut läheskään niin kova ollut
kuin täällä. Ja Alamaassa ei — olivat matkamiehet saaneet kuulla
— ollut sinä iltana eikä koko päivänäkään tullut ensinkään kovaa
ilmaa, vaikka ukkonen oli eteläisillä ja itäisillä taivaan äärillä
jyryytellyt väliinsä. Kävi yhä ymmärrettävämmäksi ettei Kaikkivaltias
ollut tahtons rangaista ainakaan koko maailmaa, sillä olihan
maailmaa jos jonnekkin päin, ei sen ääret olleet Vaasassa eikä
Helsingissäkään, tiedettiin kyllä. Mutta, oliko Hän tahtonut joitakin
erityisiä ihmisiä näillä seuduilla rangaistuksella pelottaa ja siten
kutsua heitä puoleensa?... Niin, kenties... Käsittämättömäthän olivat
Hänen tiensä.

Akkunalasia ei rakeiden tiedetty särkeneen muualla kuin Keski-Kummun
ylituvan seinästä neljä ruutua. Tämän talon isäntä oli kyllä
tunnettu jumalattomaksi mieheksi, joka selvillä ollessaan ahneesti
kokosi itselleen rahaa ja tavaraa ja kolme neljä kertaa vuodessa
yltyi juomaan viikottaisin, jolloin akka aina oli hänen kanssaan
pääsemättömissä. Olisiko tuommoisen elämän tautta hänen ylitupansa
akkuna annettu särkyä?... Mutta helpollahan hän, hyvänpuoleisissa
varoissa kun oli, sai akkunansa entiselleen. Muutamain päiväin
perästä myrskyn jälkeen oli Aholan Hermanni käynyt, saatuaan kuulla
lasimestarin Keski-Kummulla lasia laittamassa olevan, siellä
leikkuuttamassa ruudun, eikä hänkään lasivahingostaan paljoa
köyhtynyt. Asiaa ei kannattanut laisinkaan pitemmältä miettiä, sitä
vähemmin murehtia.

Ja hyvät vuodentulon toiveet niin Aholassa kuin muuallakin olivat
uudistuneet ja toteutuivat elokuun loppupuolella kun riihitsemään
ruvettin. Jyvät, sekä rukiit että ohrat, tulivat kauniin paukkeita
ja niitä karttuikin harvinaisen runsaasti. Aholan eloista tuli kolme
riihen täyttä, viimeiseen ahdokseen noin puoleksi rukiita ja puoleksi
ohria, ja heidän riihensä oli lähes yhtä suuri kuin talollistenkin.
Riihipäivät olivat kyllä kovat ja puristivat hikeä nokisesta ihosta,
varsinkin ne olivat raskaat Hannalle, kun pikku Jussi oli käynyt
niin pahankuriseksi että olisi yhtmyötään ollut syliin otettava ja
”rinnalla” viihdytettävä, jonka tähden äidin täytyi riihestä jaloin
usein käydä tuvassa lasta katsomassa, ja näitä riihipäiviä varten
täytyi palkata päivämiehenkin ja maksaa tälle jyväkapan ruuan ohessa
palkaksi. Mutta kuitenkin ne olivat työpäiviä semmoisia, jotka
virkistivät Aholan asukkaita enemmän kuin mitkään työpäivät ennen,
ne olivat työpäiviä, joina vaivat palkittiin. Monta monta päivää oli
Hermanni työskennellyt Hannan kanssa, monta monta päivää yksinkin.
Aikaisesta aamusta iltaan myöhään oli milloin peltoa peuhtaloinut,
milloin rankoja koonnut, milloin tervaksia tyvennyt, kolonut,
hakannut, ajanut, milloin muita kotitarpeita ajanut, ja hauskoja
ne olivat kotityöt olleet. Kaikkian rasittavimpia olivat ne päivät
ja viikot olleet, joina hän oli ollut tukkiherrain käskettävänä
hakkuulla tai ajossa. Eikä tuntuneet hyviltä nekään päivät, joina
hän oli töissä kylässä vaikkapa omalla veljellään Kuusikankaalla. Ja
ne vieraalla tehdyt työt olivat kovin tuntumattomiin menneet. Toista
olivat sentään tuottaneet ahkerat hakkuunkalkutukset ja veistämiset
omalla konnulla. Olihan siinä tuvan ja tämän riihen lisäksi muutamia
muita tarpeellisia huonehökkeieitä: sauna, navetta, kaksi elolatoa,
talli ja jyväaitta. Aina siitä näkyi jälkiä mitä kotona oli tehty,
ja nyt nämä riihipäivät palkitsivat runsaalla mitalla, Luojan
kahmalolla, ne monet kuokan iskut, kiven ja kannon väännöt, jotka
tällä omalla maa-alalla olivat monasti heikoissa toiveissa vaan
kuitenkin yhä pitkittävällä ahkeruudella suoritetut.

Nyt olisi tuo jyväaitta saanut olla jo parempi. Hätinä sinne mahtui
kymmenen tynnyrinastiaa, jotka kaikki täyttyivät viljalla, yksi
astioista oli ammeenmoinen, vetäen kolmatta tynnyriä, muut kaikki
tynnyrinmittoja. Aitta oli rakennettu kylkiäiseksi tuvan uuniseinän
taaksi, ja lukkona oli siinä puusalpa, joka tuvasta seinän läpi
työnnettiin aitan oven taaksi. Tämänkaltaista aittaa ei ollut
seudulla missään muualla. Mutta Hermanni oli rakentanut semmoisen
syystä, että siinä oli päässyt yhtä seinää vähemmällä ja että siitä
piti oleman helppo huomata varkaita, kun se oli aivan seinän takana,
vieläpä jotenkin sen sängyn kohdalla, jossa torpan haltijat makasivat.

Se päivä oli lokakuun lopulla, jolloin viimeisen riihen jyvät,
Hermannin viskaamana, puohtamana ja kantamana tulivat aittaan. Hän
istui nokisena pöytärahille Hannan lämmittämää saunaa odottamaan.

— Oh. onpa sitä vähän väsyksissäkin, sanoi hän. Mutta arvaappas
akka, mitä minä olen nyt tuuminut ja aikonut, kun viljaa näin
runsaasti saatiin.

— Mistä minä sen arvaan. Taidat aikoa ettet mene enää ansiotöihin,
jotka sinulle ovat aina olleet niin vastenmielisiä.

— Oikeinpa arvasit. Mutta ei niistä pääse erilleen jos ei myy
hevosta.

— Voi, nytkö meinaat hevosen myydä, kun hyvä tuli! Älä nyt
hyvä Hermanni! Palkkahevostako sitten kotiajoja varten pitäisit?
Kostaishan sekin. Ja silloin ei koskaan päästäisi ajamaan kirkolle ja
muihin semmoisiin.

— Ei, mutta katsoppas hyvä Hanna! Meillä on kaikki ajot niin
likellä. Ei tarvita palkkahevostakaan paljon. Minä vedän tarpeet
kelkalla ja kuokin pellot kesällä. Ne rahtimaalta tehdyt heinät
kunhan vain palkkahevosella ajaa, niin muut saa kelkalla, luulen ma.
Ja päästäänhän me kirkolle kävelemälläkin.

— Ainako meillä sitte pitää olla erilailla kuin muilla, paheksui
vaimo.

— Kah, vieläkö sinä yhäkin otat lukuun miten muilla, miten muilla!
kummeksui mies kiivaasti jo. Jos me tässä rupeamme muita matkimaan,
niin pian on asia kerjäläiskeppiin tarttua. Tässä täytyy menetellä
viisaasti.

— Niin mutta kun kylässä aina nytkin jo ihmetellään ja sanotaan: Se
Aholan-Hermanni on vasta mukava, kun sillä on niin kummia tuumia...
Vaimo teetteli itkua, ja Maija-tyttönen seurasi äitinsä esimerkkiä.

— Jos et jo lakkaa puhumasta niistä muista, niin mun täytyy ruveta
kovemmaksi. Ja kuule nyt ja ymmärrä! Tiedä, kuinka paha minun on
olla toisen työssä. Kotityössä retusteleminen on kuin juhlan viettoa
sen suhteen. Olethan sitä paitsi monasti sinäkin toivonut että kunpa
minä saisin olla aina kotona. Mutta sitä ei saa niin kauvan kuin
pidämme hevosta. Rahtiniityistä taikka ostamalla on sille heinät
hankittava ja suurusta se kuluttaa paljon. Aina vaan olisi turvattava
tukinajoon. Mutta minä en jaksa siellä raahnastaa. Heinänteko
rahtiniityistä ei myöskään ole sopivaa. Minun meininkini on tulla
omalla konnulla toimeen — kuinka pienesti hyvänsä, sillä ei ole
väliä. Rahalla aijon Kuusikankaallekin ruveta taksvärkin maksamaan.
En viitsi olla veli Heikinkään käskettävänä.

Pahalta tuntui vaimosta vaiti olla, mutta puhuminenkaan ei käynyt
päinsä. Häntä samalla kiukutti alapaulalle joutuminen kuin hän
tunsi pahaa mieltä siitä että laisinkaan oli alkanut vastustamaan
miestänsä, joka nyt kerran oli mies ja toistakymmentä vuotta häntä
vanhempi. Ja totta olikin hän monasti ikävöinyt miestänsä kotiin
tämän ollessa ansiotöissä.

Sen iltaa ja vielä seuraavanakin päivänä päivän oli Hanna nyrpeissään,
tuskin tärkeimpiä pikku asioita miehelleen mainitsi. Mutta raskaaksi
se rupesi käymään. Ensimäinen kerta oli tämä kuin he näinkään
pahoissa väleissä olivat olleet. Siitä ei tullut mitään koko elämästä
jos se tämmöistä alkoi olla. Miehestä niinikään tuntui olo kuivalta
ja tuskastuttavalta. Ja sen seuraavan iltana saivat hellemmät
tunteet aviopuolisoissa vallan ja he sopivat ja halasivat toinen
toistansa... Vielä kuitenkin nöyrä- ja hellämielisenä toivomuksenaan
vaimo pyysi että Hermanni ei yhtäkaikkikaan myisi Liinikkoa, jos
suinkin hänen mielestään sopisi olla myymättä. Mutta usko pois,
hyvä Hanna! vastasi mies lempeästi hänkin — me tullaan paljoa
paremmin toimeen hevosetta. Huolet vähenevät koko joukon. Ja saadaan
maksetuksi ne neljäkymmentä ruplaa Kuusikankaan isännälle. (Hän
kunnioitti veljeään useasti isännän arvonimellä).

Muutamia päiviä jälkeen päin sai Hermanni kuulla hevosen-ostajan
eräästä ulkopitäjästä kuleskivan seudulla. Hän lähti Liinikon kanssa,
ratsastaen, ostajaa tapaamaan. Vaimo ei sanonut vasten eikä myöten,
mutta Maija-tyttönsä kanssa jäi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä...

Mies kun palasi levitti pöydälle viisikymmentä ruplaa hopeassa ja
kuparissa. Näytti se oikein komealta koolta, vaan ei Hermannikaan
sillä isotellut. Se on pian menevää, hän sanoi, — ja onpa vähän
ikävä Liinikkoa, mutta on täytynyt menetellä niinkuin paraiten sopii.
— Hannan oli kovasti ikävä Liinikkoa, Ja Maija kysyi eikö Liini tule
enää koskaan takaisin. Rahoilla olikin reikänsä. Kuusikankaan Heikki
oli saanut kuulla veljensä myyneen hevosen, ja tuli saman päivän iltana
Aholaan.

— Koska kuulut nyt myyneen hevoseskin — sanoi hän veljelleen —
niin maksanet minulle ne neljäkymmentä ruplaa. Muuten en niitä olisi
niinkään kiirehtinyt, mutta kun hyvänä vuonna hävitit hevosen, jota
olet huononakin pitänyt, niin arvelin että tuskin voi sinuun luottaa.

— No, se vain hyvä että saan velkani maksetuksi. Tässä on rahat ja
tuossa lisäksi tämänvuotinen korko, entinenhän on maksettu. — Toinen
asia. Tyydythän sinä siihen että minä tästälähin maksan taksvärkkini
rahalla? Kun se on ollut kolme viikkoa työtä, kaksi talvella ja yksi
kesällä heiniaikana, ja niistä talvisista viikoista pari päivää
hevosen kanssa — mitä se tekee rahassa?

Kuusikangas ajatteli ison aikaa. Vihdoin sanoi: Kyliä minä ainakin
kuusi ruplaa tahtoisin.

Torppari hetkisen tuumittuaan suostui sen määrän maksamaan. Mennään
huomenna Mutkan herran luoksi ja panetetaan se konrahtiin ja
ikuisiksi ajoiksi, niinkuin koko konrahti on tehty.

Hanna ei virkkanut mitään asiaan. Ei oikeastaan osannut sanoa mitään.

Ihmeissään, vaan ei ollenkaan pahoillaan lähti talollinen veljensä
torpparin tyköä. Kyllä se on mukava mies, tuo veli Hermanni, ajatteli
hän.

Hermanni oli tämänvuotisen taksvärkin jo suorittanut työllä. Mutta
velan maksettua jääneet ruplat tiesi hän tarvittavan nahkaan ja
suutarin palkkaan. Oli siis rahoilla reikänsä. Mutta vaivat kumminkin
tänä vuonna palkittiin — siitä hän oli hyvillä mielin ja siihen
mielihyvään yhtyi vaimokin jälleen, vaikka muistelikin ikävöiden sitä
aikaa ”kun meillä oli vielä hevonen”.

III. Herätyksen ajat.

Muuan kesä, kuudestoista Aholan asukkaille torpassaan, muuten
muutamia vuosia vuosisatamme keskikohdan tällä puolen, oli outo
aavistamaton aika ainakin näillä Suomenselän seuduilla ja koko
maailmassakin oli, arveltiin täällä, aika kumman kuohuisa, kaikki
olot pois tavallisilta sarannoiltaan.

Ensiksikin Aholan Hermannille oli tämä kesä ankara kärsimysten
aika, ja niin monelle muullekin. Paikkakunnalla liikkui n.s.
punatauti, ja suven suussa oli Hermanni joutunut sen vaivattavaksi.
Tauti piti vatsan mitä onnettomimmassa kunnossa ja heikonsi miehen
melkein mitättömäksi. Semmoisena haappurana kuin viikkoja nälillä
pidetty koira ja alituiseen tuskia tuntien täytyi Hermannin tehdä
kesätöitään. Oli hänellä nyt tosin apunaan roteva kasvuinen
puolentoista-kymmeninen Maija tyttö, auttoi myös pikkusen,
toistakymmentä ahmimalla käyvä poika Jussi, ja koki se äitikin
viisivuotiaalta Liisa-tytöllään päästä työhön välimittäin. Mutta ei
siitä olisi mitään tullut jos ei hän, mies ja isä olisi aina muassa
ollut. Sen hän oli tullut havaitsemaan. Töitä oli siksi paljon,
ja sitäpaitsi näyttivät vaimo ja lapset käyvän neuvottomiksi ja
epätoivoisiksi, milloin hän yritti työstä jäämään pois. Hän oli
kyllä tullut monasti näkemään, kuinka Hannan kärsivällisyys ja
kestävyys minkä lapsista milloinkin ollen kivuloisen taikka muuten
vastahakoisen oli läpi synkkäin öidenkin ollut alttiiksiantavaista ja
lujaa laatua, mutta ulkotöissä ei hänellä ollut miehen ryhtiä eikä
suunnittelukykyä, oli Hermanni huomaavinaan. Mukana siis niin kauvan
kuin pystyssä pysyy...

Sitten käytti mainitun kulkutaudin lisäksi Herra muitakin herätyksen
välikappaleita, joiksi Hermanni ja moni muu semmoisia ajattelivat
ja nimittivät. Keväästä alkaen oli siellä täällä likempänä ja
edempänä ilmaantunut ennen kuulumattomia ennustajanaisia. He
raukesivat ensin kuin uneen, alkoivat sitten, kauheita tuskia kärsien
ynnä koko ruumiin vääntämisillä osottaen, puhua pitkiä puheita,
joissa kiersivät jonkun tunnetun uhkauksellisen raamatun kohdan
ympärillä, niinkuin: ”katso minä tulen pian ja minun palkkani on
minun kanssani!” ja ”menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen
ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen
enkeleillensä”. Heidän puheensa olivat läpeensä sekavia, ettei
toisinaan saanut juuri muuta selvää kuulla kuin: loppu tulee, loppu
tulee! Toisinaan he taas olivat näkevinään elossa olevia ihmisiä jo
kuolleiksi taikka yleisen lopun tulleeksi, ja sitten kuinka kutkin
tunnetut ihmiset saivat kärsiä pahassa paikassa. Ne, jotka eläissään
olivat koreilleet sormuksilla, helmillä, heluvöillä, kiiltävillä
napeilla ja loistavilla neuloilla, punaisilla taikka muuten komeilla
vaatteilla, saivat tuskia kokea kustakin ylellisyydestä erikseen
ja omituisella tavalla. Niinpä ne, joiden kaulassa helmet oli
ollut, saivat ilkeitä vaivaavia kärmeitä kaulansa ympärille, joilla
oli ollut kiiltonappeja tai loistoneuloja, saivat niiden kohtiin
ruumiiseensa ankarasti polttavia tuliliekkejä. Ja niin edespäin.
Toisten ihmisten ruumiissa oli enemmän, toisten vähemmän kirkasta
jälellä, ja sen mukaan oli heidän helpompi tai vaikeampi tulla
autuaaksi.

Seurauksena noista ennustuksista oli että ennen iloiset hyppelyissä
ja rattoisissa joukoissa heiskalehtaneet nuorukaiset ja neitoset
lakkasivat semmoisista kokonaan. Ennen oli kajahdellut poikien
miehevän raikkaat ja tyttöjen heleän kimakkaat äänet uusina ja yhä
uusina säveleinä uusine sanoineen kumpujen, laaksojen ja järvien
yli. Vaan nyt missä sävel yritti ilmoihin iloisesti nousta,
hervahti se uikahtaen takaisin kuin lentoon lähtevä lintu, jolta
siivet äkkiä sivallettaisiin. Ennen olivat nuoret harrassa korvin
kuunnelleet, minkälaisia uusia lauluja taasen toivat milloin
miltäkin kaukaisemmilta kyliltä ja peräkunnilta, Valkaman loukolta,
Suihkojärven perältä, Kuoreveden kyliltä ynnä muista paikoista
ulkoseurakunnista. Nyt kuului vain uusia ja uusia lopun ennustuksia.
Joku ennustaja, vai kukahan lie ollut, oli tietänyt varman ajankin:
loppu oli tapahtuva Laurinpäivä-viikon
iltasella. Toinen puhe kävi että koko maailma silloin loppuisi,
toinen että ainoastaan Suomenniemi hukkuisi, vieläpä yksi että tältä
seudulta vain Vaasaan asti oleva maa humahtaisi syvyyteen. Jotkut tai
joku oli nähnyt kuussa sen virren numerot, jossa varoitetaan: ”Katsos
sinuas, sä suruinen Suomenmaa ettei sun kävisi kuin Sodoman!”

Vielä hyvin useat nuoret heittivät koristeensa ja helunsa tuleen.
Moni neito heitti takkaan palamaan suuret ruskeat helmensä ja
hopeaiset sormuksensa ja korulasisen mekkoneulansa, joita ennen oli
halulla hankkinut; kellä oli korvarenkaat ne saivat mennä samaa
tietä. Moni nuorukainen kiskasi vehreältä välähtävät lasiset liivinsä
napit irti, otti loistoneulan lakistaan, heluvyön vyöltään, punaisen
kaulahuivinsa ja muut semmoiset. Kaikki ne kapineet, jotka katsottiin
olevan paljaaltaan koristuksia, poltettiin, mutta vaatteita ei
poltettu, niitä vain lakattiin pitämästä ja pantiin talteen. Niin
eivät tytötkään polttaneet punavaltaisia huivejaan ja hameitaan.
Sillä vaikka oltiin lopusta jotensakin varmat arveltiin ja toivottiin
kuitenkin ikäänkuin salaa että jos se ei yhtäkaikkikaan tulisi...
Mistä sen ihmiset tietää! Muutamia keski-ikäisissä ja vanhemmissa
ihmisissä oli semmoisiakin, jotka olivat takertuneet erääsen kohtaan
lukemastaan Jumalan sanasta, jossa sanottiin: ”Yksi suku tulee,
toinen menee, vaan maa pysyy ijankaikkisesti.” Ei maailman loppua
tulekkaan, ihmiset vain kuolevat, kukin, kun aika tulee, päättelivät
he verrattain rohkeamielisinä.

Naittajaisia ja häitä ei pidetty, ja kuinkapa pidettiin koskapa
yleinen suru ja kammo oli tukahuttanut voimakkaammat lemmen- ja
elämäntunteet. Vaikka olikin useampia yhtymyksiä mennä talvena
alkuunpantu ja naittajaisia pidetty, ei niitä kuitenkaan nyt kesällä,
miten tavallista olisi ollut, häitä pitämällä eikä muutenkaan
päätinkiin viety. Lempi eleli vain arkana piilotellen sydämmen
salaisissa sopukoissa, puhjetakseen sieltä jälleen vallitsevaksi
voimaksi, kasvaakseen vielä syyspuoleenkin rehoittavaksi
sulotuoksuiseksi puuksi kuni kukkiva juhannuksenaikainen pihlaja —
kunpa vain elämää suotaisiin ja maailma tasaantuisi entiselleen.

Tappeluista ei tänä kesänä liioin tarvinnut kuulla, vaikka juomisesta
eivät kaikki siihen tottuneet kumminkaan lakanneet. Olipa ainakin
Keski-Kummun isäntä lehti- ja heiniajan lomassa ryypiskellyt
viikkonsa kuten ennenkin, vaan lakattuaan joutunut herätyksen
tuskiin. Ja mennyt papin puheille. Hän tulikin parannukseen, mutta
oli vielä yksi siellä toinen täällä, jotka ryypiskelivät milloin
viinaa irti saivat.

Jo keväällä oli seurakunnassa tapahtunut useita herätyksiä. Pappi
oli ankara lainsaarnaaja, joka julisti Jumalaa sinä kuluttavaisena
tulena, jonka eteen on julmaa joutua ilman välimiestä. Mutta tätä
välimiestä ei taas ollut sovittajana kenelläkään, ei kaikkein
nuhteettomimmalla ja siivoimmallakaan, jollei hän ensin ollut
mieleltään murtunut ja tuntenut tuskia synteinsä tähden. Kun
ennustajia kuultiin ilmestyneeksi ja kun maailman lopusta ruvettiin
puhumaan, arveltiin jotensakin yleisesti papin myös tietävän kuinka
asian laita oikein olla mahtoi. Olivatpa muutamat kysyneetkin
häneltä, luuliko pastori olevan perää ennustajain ennustuksissa ja
tulisikohan se loppu. Pappi ei ollut sanonut ennustuksia perättömiksi
eikä myöskään niiden todenperäisyyttä vakuuttanut. ”Sillä hetkellä,
jona ette luulekaan, tulee Ihmisen Poika”, oli hän vain vastannut ja
kehottanut vaikuttavin sanoin parannukseen.

Miehiset parannuksen tekijät laitattivat tamppaamattomasta
sarasta tai ohuemmasta harmaasta kankaasta lyhyen takin, jonka
takapuolelle häntään kurottiin lomat; hattu matala ja harmaa piti
myös olla kaikilla. Nämä merkit erottivat Jumalan lapset maailman
lapsista. Vaimoisilla parannuksentekijöillä ei ollut niin selviä
erotusmerkkejä, mutta käyttivät hyvin yksinkertaisia vaatteita ja
pitivät huivia enemmän silmille vedettynä kuin maailman lapset.
Kirkossa menivät kaikki Jumalan lapset perimmäisiin penkkeihin,
likinnä saarnastuolia ja alttaria istumaan, — ei kuitenkaan
äärimmäisiin alttaria vastaan, sillä ne olivat papin rouvaa,
mamselleja ja muita herrasihmisiä varten.

Ei ollut hetikään yleisenä tapana pitää virsikirjaa mukanaan
kirkossa, mutta Jumalan lapsilla se piti välttämättä olla. Heillä oli
myös tapana mennä kirkonajan jälkeen pappilaan, jossa papinkamarissa
useimmat istuivat lattialle, kun ei istumia riittänyt. Papille
kertoivat viikon mittaan kohdanneista kiusauksistaan ja hengellisistä
murheistaan. Saivat häneltä lohdutuksen ja neuvon sanoja kuulla.

Tämmöisiä parannuksentekijöitä elikkä uskovaisia oli monikin jo
ennen nähnyt kaupunkimatkallaan Alamaassa ja tiedettiin heille
nimikin: körttiläiset.

Mutta siitä nyt useat, hyvin useat ennustusten tähden rauhattomiksi
tulleet sielut, nuoremmat ja vanhemmat ihmiset, olivat epätiedossa,
pitikö parannuksen tehtyään ruveta körttiläisiksi, vai auttaisiko
semmoinen parannuksenteko, jossa ei olisi tuommoisia ulkonaisia
merkkejä.

Aholan Hanna, ja Hermannikin, milloin suinkin jaksoi, menivät pyhisin
kirkkoon. Yhdessä he tavallisesti lähtivät, toinen tai toinen
kumminkin vähän edeltä. Hannalla virsikirja kainalossa, Hermanni
ilman sitä. Kohta alussa kun nousivat Jättiläisenseläu kuvetta ylös
väsytti Hermannia, ja hän istahti kivelle ja sanoi vaimolleen: Koe
sinä kiirehtiä joka paremmin jaksat, että ehtisit yhteensoittoon.
Minä tulen jahka ma jaksan. — Hanna ei kuitenkaan malttanut häntä
heti näin alussa jättää. Sanoihan tavallisesti: Kun tuosta paranisit
ja tulisit jälleen hyvin jaksavaksi, jättäisitköhän sitten minua?
— Enpä tiedä. No pitääköhän lähteä sun perääs. — Sitten matkalla,
jota oli runsaasti puolen peninkulmaa, viimeiseltä toista neljännestä
maantietä, joutuivat he erilleen toisistaan. Sillä kun väkijoukot
suurenivat, erkanivat naisihmiset miehistä eri joukkoihinsa ja
jäivät jälkipuolelle. Mutta Hermanni tavallisesti vaimojoukkojakin
jälempänä kävellä hituutteli yksin — terveenä ollessaan hän oli myös
useimmiten yksin kävellyt, mutta silloin kelpo vauhtia.

Sitten kirkkomäellä, jossa ihmisjoukot sekaisin liikkuivat, ja
itse kirkossa, jossa vaimoväki meni penkkeihin omalle puolelleen,
vasemmalle pääovesta katsoen, ja miehet omalleen oikealle, puolisot
yleisesti ainoastaan sattumalta näkivät toisensa. Körttiläiset
kuitenkin, milloin molemmat puolisot olivat semmoisia, tiesivät
toisensa istumapaikat varmemmin, sillä he kumpikin olivat
etumaisemmissa penkeissä kirkon perällä, Ja Hermannin voi Hanna
ja kuka hyvänsä havaita koska tahtoi. Muttei hän istunut perällä
jumalisten joukossa, ei keskikirkossa siivojen arvokkaampain
keski-ikäisten riveissä, eikä niissäkään penkeissä keskeltä
oveenpäin, joissa suruttomat elikkä — nyt tänä kesänä, jolloin
aivan suruttomia tuskin oli — vähimmän huolehtijat istuivat. Hän
istui joka kerta kaikkein äärimmäisessä penkissä pääoven sivussa,
johon eivät muut koskaan menneet. Kaikissakin tilaisuuksissa,
joissa ihmisiä oli koolla, pyrki hän aina pysyttäymään takapuolella
huomaamattomana. Publikaanin vaatimaton esiintyminen rukoillessaan
temppelissä oli hänen mielensä mukaista ja tälle ajatukselleen hän
sai lisää tukea Vapahtajan neuvosta: ”Koskas joltakulta häihin
kutsuttu olet, niin älä istu ylimmäiseen sijaan”...

Mutta vastoin omaa tarkoitustaan tuli Hermanni huomatuksi kirkossa
tässäkin sijassa, jossa hän toivoi saavansa olla niinkuin ei häntä
olisikaan. Äkkäsi monta kertaa kuinka ihmiset penkeistään kurkistivat
selkänsä taa ihan varmaan nähdäkseen oliko Aholan Hermanni kirkossa.
Vieläpä pappikin saarnastuolissa näytti viittaavan sormellaan
suoraan häneen kysyessään: Sinäkin siellä! Kuinka on sinun laitasi?
Onko Jumalan laki saanut sinua kurittaa? Vai vieläkö olet entisessä
paatumuksessasi? —

IV. Eräällä kirkkomatkalla.

Muuanna sunnuntaina maanantain — ja se oli Laurinpäivä-viikon,
ennustetun lopun edellinen päivä — väkijonon kirkonmenojen
lopetettua lappaessa kirkon ja pappilan välistä maantietä sattui
pappi körttiläisten joukossa kävellessänsä äkkäämään Aholan Hannan,
joka näytti sivuuttavan likemmäksi ojaa antaakseen tietä muille.

— Ellen erehdy, olette te Aholan vaimo Kuusikankaan maalta, arvasi
pappi keppiään huiskuttaen. Muistan teitä päivätöissä pappilassa
olostanne, ja kävittehän kerran ripillekirjoituttamassa pappilassa.

— Kyllä olen se, vastasi vaimo hiukan hämmästystä äänenväreessä
osottaen.

— Eikö miehenne nimi ole Hermanni?

— On.

— Ja luulinpa minä nähneeni hänet kirkossa. Eikö hän istu aina
siellä kauvimmaisessa penkissä?

— Niin se istuu.

— Näkyykö häntä nyt tiellä?

— Ei taida näkyä. Olisiko pastorilla asiaa?

— Mielelläni puhuttelisin häntä.

— No kyllä minä viittaan jos satun näkemään.

— Hyvä. Onko teillä terveyttä siellä Aholassa ja mitä muuten
rauhaanne sopii siellä sydänmaalla?

— Olen minä ollut jotakuinkin terve, mutta Hermanni on kitunut koko kesän
. On kumminkin jo vähän parempi kuin tuonnoin.

— Mikä tauti häntä vaivaa?

— Se punatauti, jota ne nyt sairastavat ja johon kuolevatkin.

— Vai niin. Jaa-a, siihen on kuollut kumminkin kymmenkunta lasta,
joku ijäkkäämpikin joukossa, tästä seurakunnasta tänä suvena.
Oletteko koettaneet hankkia lääkärin apua?

— Ei, kun se tohturi on niin kaukana, neljän peninkulman päässä,
eikä meillä ole hevostakaan. Kanverttiviinaa on vähän hankittu.

— Onko siitä ollut apua?

— Kehuu se vähän olevan. Polte eli väänteet ovat aina hiukan
helpottaneet kun sitä on maistanut.

— Ei suinkaan miehenne ole juomari,

— Ei toki. Liekkö milloinkaan ollut päissään? Ei ainakaan minun
aikanani.

— Hyvä, No minä olette ottaneet taudin vastaan? Oletteko katsoneet
sitä Herran kuritukseksi hyvään, vai —?

— Tuollapa se ukko menee, huomautti vaimo papille, viitaten yksin
joukkojen jälessä pappilan mäkirinteessä kävelevään mieheen, ja tuli
samalla melkein tajuamattansa keskeyttäneeksi papin kysymyksessään.

— Jaha, jassoo, sielläpä se menee, tunnustelen minäkin tänne asti.

— Ahola! ehätti yksi körttiläisjoukosta, Keski-Kummun isäntä,
huikahtamaan.

— Pysähtykää meidän joukkoon puhelemaan! kehotti pappi kuuluvalla
ystävällisyyttä soinnahtavalla äänellä.

Hermanni, asettuen tien syrjään aidan viereen, seisahtui.

— Täällä on vaimonne meidän joukossa, sitä mieluummin kai te seuraan
yhdytte, arveli pappi kun oli joukkoineen lähelle miestä tullut. —
Päivätöissä pappilassa olen nähnyt teidänkin, ja kirkossa ettekös
istu aina yksinänne ovimmaisessa penkissä?

— Kyllä minä istun, vastasi Hermanni hyvinkin hämillään. Nyt oli
tullut peräti huomatuksi, paheksui hän ajatuksissaan.

— Vaimoltanne sain kuulla että te olette sairastellut vaan jo
parantunut jossakin määrin, jatkoi pappi. Meidän tulisi ottaa kaikki
rasitukset ja vitsaukset Herran kädestä kurituksena taikka oikeammin
rakkaudenvetona kääntymään Hänen puoleensa.

— ”Jota Herra rakastaa sitä Hän myös kurittaa”, luki Keski-Kummun
isäntä muististaan.

— Niinhän se Herra antoi Joopinkin saatanalle runneltavaksi, mutta
rakasti yhtäkaikki suuresti häntä, lisäsi joku toinen siihen.

— Ja Taavettia, kyllä sitäkin kuritettiin, säesti kolmas joukosta.

— Minäpäs sen muuna taudinkaan ottaa vastaan kuin Herran
herättämiskeinona, myönteli Aholan Hermanni.

— Niin, tekin olette sinä sen ottanut? tutki pappi.

— Kyllähän sitä on aina lujemmin koettanut Häneen luottaa.
Koettelemuksen ja herätyksen aikaa se muuten on ollut koko elämä.
Varsinkin ne kohta kuusitoista vuotta, jotka Hannan kanssa on
Aholassa asuttu. — Hän katsahti vaimoonsa, joka tiensyrjää
miettiväisenä käveli, mutta näytti siltä kuin olisi Hermanni
kohta havainnut ettei hänen olisi tarvinnut näinkään paljoa tässä
kymmeniselle ihmisjoukolle sanoa.

— Onhan sitä saatu yhtä ja toista kokea, yhtyi vaimo hiljaisella
äänellä.

— Minä kuulen — otti pappi sanoiksi kun oli tultu pappilan hilan
eteen — että te, Aholan asukkaat, ette ole hetikään maailman lapsia.
Kuitenkin — en tahtoisi luulla että onnutte molemmille puolin, mutta
omatuntoni sielunpaimenna pakottaa minua kysymään, minkä tähden ette
kokonaan antaudu Jumalan lasten merkittyyn joukkoon?

— Erilleen maailman lapsista, otti joku jatkaakseen papin kysymystä.

Molempain kasvoissa huomasi, kun siinä ohimenoteillään liki toistaan
seisoivat, hämmästystä juuri kuin olisivat arvaamattansa tuomiolle
joutuneet. Hyväsen hetken perästä Hermanni vastasi:

— Mutta sanoohan siellä Jumalan sanassa Kristus itse: ”Koskas
rukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves”...

— Jaa jaa, myönnytteli pappi siihen. Mutta raamatussa puhutaan
myös ”valituista lapsista”, ”piskuisesta laumasta”. Ja Kristuksen
opetuslapset Hänen aikanaan ja sittemmin seurakuntia perustaen
lyöttäytyivät omiin joukkoihinsa, ja mahdollisesti heillä oli
vaatetuksessakin jotain erotusta maailman lapsista. Tosin ei Jumalan
lapsena oleminen ole vaatteiden vaan sydämmen asia, mutta maailman,
surottoman maailman tähden on hyvä vaatteidenkin puolesta olla
eroava, ja kirkossa tuleminen lähelle toimituspaikkaa osottaa Jumalan
lapsilta hartautta ja tarkkaavaisuuden halua.

— Kyllä se niin on kuin pastori sanoo. Sitä minäkin, sitä minäkin,
aivan niin — kuului joukosta.

Seurasi äänettömyyttä, Lehtevät suuret koivut pappilan puutarhan
edustalla suhisivat hienon hiljaa leppeän suvituulen henkäyksissä,
puutarhan kasvit monivärisine muukalaisine kukkineen, vuohensilmäin
ja keltakukkien kirjoamat heinikkokedot, ohra-, kaura- ja
ruispellot ja niiden syrjissä siniset ruiskukat, ynnä Pietarinkukat
valkoisine heteineen — kaikki näyttivät ja tuntuivat, kun niitä
hetkisen äänettömänä katseli, vielä niin siivekkäiltä jotta veivät
vaipuneemmankin ja uskonmietteisiin takertuneen mielen mukanaan
luonnon maalliseen ihantolaan, jossa elontuoreutta tuoksuu, mutta
joka samalla kohottaa tunnetta ja ajatusta autuaitten aavistettuihin
asuntoihin. Taivas oli yltympäri ohuessa pilvessä, mutta ilma muuten
maidonmieto. Äänettömyys loppui kukkain ja ihmisten vertailemiseen
toisiinsa, kuinka molemmat aikansa kukoistavat ja sitten kuihtuvat.
Keski-Kummun isäntä tuumasi vakaasti että jos nyt huomenna maailma
loppuisi, niin menisivät kukat ja viljat ja parantumattomat ihmiset
turakkoon yhtaikaa...

— ”Mutta nisut Hän kokoo aittaansa”, säesti pappi siihen.

— Vanha pelto se kasvaa aina täyden elon vaikka kesä pitkin matkoin
ei ole aivan hyväkään, mainitsi Hermanni havaintonansa. Hänen
ajatuksensa olivat juohtuneet pappilan vankkaa ruista katsellessa
vertaamaan omaa suviruistaan tähän.

— Niin, tosin kasvullisuus riippuu paljon pellon mehevyydestä,
vaikka ”Herra se on joka kasvun antaa” niin maallisessa kuin
hengellisessäkin pellossa — lisäsi pappi edellisen päätelmään.
Kasvavatko teidän pellot huonosti?

— Huonosti tahtovat yhäkin kasvaa. Mitä kun ei ole riittävästi
väkiainetta. Ei ne väettämättä kasva maat täällä. Toista se on
Kyrönmaassa, jossa ei tarvita sontaa ollenkaan. — Meidän pellot
yrittivät tuossa kun viisi kuusi vuotta oli konnulla oltu tulla
väkeensä, antoivat parina kolmena vuonna vuosina kelpo sakean sadon, vaan
sitten rupesivat jälleen tekemään tenää. Niinkuin ensimäisinäkin
pakkaa niissä yhä vielä virna ja muu roskaheinä olemaan
yhtä suurta poikaa kuin oikea viljakin. — Hermannin kieli tuntui
vertyneen kun sai peltojensa laadusta puhua.

— Jaa jaa, tarpeelliset ovat maallisetkin pellot, myönsi pappi
hänen lopetettuaan. Eikä nämä pappilankaan pellot ole hyvässä
kunnossa. Väeltään kehnot ja rikkaruohojen vallassa ovat melkein
kaikki syrjäpellot. Tuo vierrepelto, jossa nyt ruis rehottaa, on
meidän pelloista mehevin. Muuten on maanviljelys täällä ylimalkaan
heikolla kannalla vertasi sitä maanviljelykseen Kyrössä taikka Hämeen sydämmessä
. Eikä täällä papillakaan lihavat päivät ole.

— Niin, meillä on ainakin se vika ettei ole heinimaata jotta voisi
pitää useampaa lehmää, jatkoi Hermanni selitystään. Niitty on pellon
emä. Enimmäkseen on meillä ollut vain yksi lehmä, vaikka nyt taas
aijotaan hankkia toinenkin talvelle. Ei se yksi lehmä semmoisiakaan
peltoja...

— Onko teillä hevosta?

— Ei. Mitenkä sitä semmoisella heinäerällä hevosta pitää! vastasi
Hermanni itsekseen ihmetellen että toinen semmoista kysyikään kun
kerran oli saanut kuulla heinäin vähyyden.

— Kuus lammasta meillä on, antoi tietonaan Hanna, joka tähänasti oli
vain kuunnellut. Oli meillä ensimmältä hevonenkin, mutta eihän sitä
saatu elämään muuten kuin rahtimaiden heinillä, ja kun se tarvitsi
suurustakin ja muuta, niin täytyi Hermannin raahastaa ansioajoissa ja
semmoisissa. Niin että se kyllästyi koko reuhastukseen ja myi hevosen
pois. Vastaan minä kyllä olin, mutteihän se auttanut... Hän havaitsi
liikoja kaikkien kuullen puhuvansa ja lisäsi: Taitaapa se sentään
parasta olla niinkuin se on.

— Kymmenkunnan vuotta on sitä nyt hevosetta oltu — tarttui Hermanni
asiaan taas, — ja kyllä se on ollut paljoa rauhallisempaa siitä
lähtien kuin siihen asti. Se on ollut nyt oikein kuin kotielämää.
Ja jahka siitä pellot voimaan saadaan, niin meiltä ei puutu mitään.
Velatkaan eivät ole aivan suuret. Kun vain terveyttä sitten suodaan.

— Ei minunkaan mielestäni enää tule hevonen suuresti kaipiolle.

— Mutta kuinka te hevosetta voitte kyntää peltonne ja ajaa tarpeenne
metsästä? Palkkahevosellako? Maksaahan sekin.

— Minä vedän kelkalla tarpeet ja peuhon kuokalla pellot, elikkä
yhdessä me tavallisesti pellot kuokitaan. Palkkahevosta pidän vain
muutaman päivän vuodessa.

— Tahtoo ne pellot kyllä käydä matalamultaisiksi, kun harvoin
kynnetään, mainitsi Hanna havaintonaan.

— Ei haitaksi, vakuutti Hermanni. Kyllä se meidän kaksihaarainen
kuokka vie melkein yhtä syvältä kuin sahratkin.

Muut kuin pappi eivät monella sanalla ottaneet näihin puheiluihin
osaa. Ensiksikin Aholan Hermannin asumisomituisuudet olivat heille
ennestään tunnetut ja toiseksi olivat he hiljattain heränneinä
niin syöpyneet autuuden asioihin, niin jumalisuuteen juurtuneet
että pitivät miltei sopimattomana haastella maallisista asioista
kirkkotiellä. Ennen heillä oli ollut tavallista juuri kirkkotiellä
kävellessään ja kirkkokentällä seisoessaan ja istuskellessaan jutella
asumisasioista toisilleen, mutta hengellisesti herättyään olivat
saaneet noiden jutustelemistenkin tähden tunnonnuhteita kärsiä.
Olipa pappikin saarnoissaan monasti pahaksi moittinut sitä tapaa
ettei edes sunnuntaisin, ei kirkkomatkallakaan eikä vielä kirkon
sisälläkään irtaannuta maailmasta ja kokonaan antauduta pyhäin
asiain tutkistelemuksiin. Heitä kummastutti nyt kun pappi noinkaan
paljon sekaantui maallisiin seikkoihin Aholan asukkaiden kanssa.
Muutamiin heistä oli maailman lopun ennustusten mukana puhaltava
herätyshenki vaikuttanut niin syvästi että olivat suven suussa
jättäneet niittyjensä aidat korjaamatta jopa veräjätkin auki, niin
että karja sai haaskata heinikot kesän mittaan. Eihän sitä mitään
enää tarvittu. Keski-Kummun isäntä oli kyllä keväällä, jolloin vielä
suruttomana — kuten itse silloin sanoi — olla rohjusteli, veräjänsä
sulkenut, mutta heiniaikana olisi herätyksessään jättänyt heinänsä
niittämättä, jos ei akka olisi ruvennut totisiin touhuihin. Ei tässä
nyt vieläkään ristissäkäsin loppua odoteta, oli hän päättävästi
sanonut, — ei ikinä Jumala työstä kiellä ihmisiä. Kuitenkin nyt näin
likellä ennustettua loppua oli lopun pelko ylimalkaan koko joukon
haihtunut. Tuli niille heränneillekin, jotka olivat taloutensa laimin
lyöneet, yhä useammin ajatuksiin semmoista että mitähän jos Herra
vielä säästäisi maailmaa?... Mistä sitten elukaneloa?... No, ”Herra
antaa omillensa heidän maatessansa” — siinä lohdutus, ja koetettiin
pysyä erillään maallisista huolista. Työtä tehtiin noin miten sattui
ja ilman kaikkea intoa. —

Nyt siinä pappilan kedolla seisottaessa ja kuunnellessa papin ja
aholaisten puhelua pyrki useammille maallisten asiain tähellisyys
mieleen voimakkaammin kuin pitkään aikaan, vaikkei puheiksi
puhjennut. He kun aikoivat pappilaan olivat jo melkein kaikki
niinkuin pappikin siirtyneet vähitellen hilan läpi, mutta Aholan
asukkaat ja muutama muu olivat vielä maantien puolella. Tulette
sisälle kaikki? kysyi pappi puolittain kehottavasti. Me taittaan
mennä yhtäpäätä kotiin, vastasi Hermanni. Vai niin, sanoivat siihen
pappi ja useat muut, — te ette ole muiden muassa, ette pidä
Jumalan lasten seuraa. No, hyvästi sitten — Herran halttuun, mutta
miettikääpä asiaa. Kun sitä tarkemmin aprikoitte, tulette oivaltamaan
että vaatteiden erilaisuudella ja muiden muassa olemisella on
parannuksen asiassa merkityksensä. —

— Mitä me muista! päätteli Hermanni kiusaantuneena vaimolleen kun
kahden kävelivät viertävää maantietä kotisuunnalle. Minä en saa
päähäni että Jumala tahtoisi rupeamaan körttiläiseksi.

— Mutta mitähän yhtäkaikki jos sinä tekisit siitä jälelläolevasta
kesäverkakankaasta körttiläistakin. Kyllähän sinä ne kuroukset
osaisit... Vaimossa oli puoli pilaa toinen totta.

— Mull on takki päälläni, ja on mulla muutakin tehtävää kesän
kiireimpänä aikana kuin ruveta tyhjiä kuromaan!

— No, Hermanni, älä nyt kiivastu. En minäkään sitä totta tahdo.

— Sinä kumminkin aina niin helposti tahtoisit muiden mukaan, oli se
sitte maallista taikka hengellistä. Emmekö me saa olla omia olojamme!
jatkoi hän hyvästi heltyneenä, Jumalaan mekin luotamme. Niinkuin olen
sinulle monasti sanonut on Pyhä Henki kolkuttanut minun sydämmeni
ovelle nuoruudesta, aivanpa lapsuudesta asti. Herätyksen aikoja
on minulla aina ollut. Hidas olen kyllä ollut. Mutta Herra ei ole
kyllästynyt minuun. Mainitsen sinulle nuoruudestani erään tapauksen,
joka on tähän asti mainitsematta jäänyt. Meitä oli useampia
nuoria miehiä koolla Kantolassa, Käsillä oli viinaa talvellisesta
keitoksesta sen verran että kun se tasan oli juotu tultiin jokahinen
kelpo hyvälle tuulelle. Ja sitten rupesi tekemään mieli lisää viinaa,
Keski-Kummussa, jossa keitosmäärät aina ovat olleet niin suuret,
tiettiin sitä saatavan. Toiset lähtivät tuolle kolmen neljänneksen
matkalle viinan tähden, mutta minulle juuri lähdön päissä kuiskasi
sisällinen ääni: Älä mene! Se on pirun houkutusta. Ja perillä oli
syntynyt kova tappelu, jonka maljoja Saukon Kyösti poti viikkokausia
sängyn omana. Se oli Herran vetoa puoleensa sekin. Näissä kotoisissa
kohtaloissamme Aholassa olen minä vuosi vuodelta havainnut yhä
selvempiä viittauksia aina paremmin turvautumaan Kristukseen. Tänä kesänä
on Herra käyttänyt erityisen tehokkaita herätyskeinoja
minulle, meille ja koko maailmalle. Maailman lopun ennustusten kautta
Hän herättää suruttomain suurta joukkoa. Mutta ei meidän siltä
tarvitse lakata työtä tekemästä ennenkuin tämä maallinen elämä meiltä
otetaan. ”Valvokaat ja aina rukoilkaat”, mutta työkin on pantu alusta
alkaen ihmisen velvollisuudeksi. Turvaaminen Jumalaan yksinäisyydessä
ja työssä antaa paljoa paremman rauhan kuin vaikka olisi minkälainen
joukko aina koolla ja minkälaiset kurohäntätakit.

— Niin minäkin ajattelen. Mutta hyvä Hermanni, auta sinä minuakin
valvomaan ja rukoilemaan ja uskomaan! Minä olen vielä hidas,
ajatukseni eivät pysy jumalisissa asioissa kuin pikkusen aikaa
kerrallaan. Kun yritän ajatella Kristusta ristin päällä, niin en
huomaakaan kun jo taas ajattelen että jospa meidän torppaan voisi
lisätä heinimaata, jotta saataisiin hevonen ja kolmekin lehmää
elämään.

— Mutta, Hanna armas, se on sinussa paha vika että toivot enempää
kuin on saatavissa. Maallisten asiain aprikoiminen ja sovittelu
kuuluu valvovalle ja uskovaiselle yhtähyvin kuin kaikille
toimeentuloansa harrastaville ihmisille, mutta tavoittamattomien
toivominen on pahaksi, se vie tyytymättömyyteen ja levottomuuteen ja
viepä katalaan kateuteenkin. Mutta yhdessähän me olemme kuitenkin
tehneet työtä, luottaneet ja toivoneet. Yhdessä autuuttakin
ajatelleet. Niin teemme vastakin. Usko sinä ylhäiseen Isään, ”heikko
usko on myös usko”.

— Niin, Hermanni — minä uskon. ”Auta minun epäuskoani!” Vaimon
ääni kuulosti huokaavalta.

— Ethän minua rukoile vaan Jumalaa?

— Kumpaakin. Aina kun aattelen Jumalaa aattelen sinuakin, ja
toisepäin. Sinä olet kaikinpuolin minua ymmärtäväisempi...

— Nyt kotimatkalla poiketaan Mutkalla kysymässä onko Mutkan herralla
vielä niitä mattojauhoja. Kävisin huomenna pussilla hakemassa.
Pitäähän meidän pari leiviskää vielä ostaa, kun tämä vuosi on näin
myöhäinen ettei uutinen pariin viikkoon joutune.

— Mutta pyydä velaksi, kun ei meillä ole kuin muutama rupla rahaa.
Mutkan herra kuuluu antavan melkein kaikille, jotka vain pyytävät.

— Minäpä en pistä päätäni Mutkan herran verkon mutkaan. Kas, se
on levittänyt verkkonsa apajalle ja ihmiset rientää siihen kuin
kalat ikään. Pian on koko seurakunta velassa Mutkan herralle ja
silloin siitä paisuu mahtava valtias tälle seudulle. Semmoiset on
oireet siinä miehessä. Ei! rahalla minä ostan, enkä ostaisi häneltä
laisinkaan kun muilla vielä olisi. Mutta Kuusikankaan isännältäkin on
vähissä ettei riitä.

— Niin, teeppäs tahtos, mutta minä tuumasin että se velka pian
saataisiin maksetuksi sitten kun uutinen joutuu. Rahalla ehkä
sattuisi olemaan muita reikiä ... aavistelin minä.

— Ei. Paras on olla varuillaan. Annetaan haittaamattomampien
rahanreikäin olla raollaan parempiin aikoihin.

Kun he — muita kirkkomiehiä ei enää tiellä näkynyt — yhtä ja toista
puhellen olivat saapuneet Kaarangan korpeen lähelle sitä suurta
kytöniittyä, joka Mutkan talosta loittoni Lahnalahden kainaloon,
kuulivat he miehen äkäistä myöhkimistä ja hevosten hirnauksia, Pianpa
havaitsivat kuusten ja koivujen lomitse hevosten päitä ja lautasia,
kohtapa myös miehen, roima seipäänvenkula käsissä, paljainpäin juosta
reuhkasemassa hevosjoukon perässä, Pitkästä vankasta vartalosta ja
herrahtavista liivistä, paidasta ja housuista tunsivat he vähän
tarkemmin nähtyään hevosten hätyyttäjän Mutkan herraksi. Likelle
tultua näkivät kuinka vetevät hikiherneet valuivat hänen hehkuvista
poskistaan ja otsastansa. Samassa hänkin äkkäsi heidät ja puhkesi
läähättävällä äänellä sanoihin:

— Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät
aitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja
tallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!

— Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat
pakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten
jaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet
rumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.

— Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja
järjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat,
että totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja
viedä jokikisen sorkan muassaan!

— Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni
aroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.

— Ketä? Sanoppas!

— No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät
hetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan
hujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän
suinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen
joutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa
laatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.

— Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä
pahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä
syvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty
ja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä
kulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin
huomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa
kunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn
korjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan
kuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi
viikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja
rupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan
— koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa
lamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut
matkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun
vetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla.
Nyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle
äkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta
suututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, sillä
kaikki ne ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut
kaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. — Hän pyyhki
nenäliinalla hikeä otsastaan.

Hevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi
aholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna
siitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän
hairahduksensa tähden.

Hermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet
mitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta
että kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä
Hannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies,
Kuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää
hoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten
ennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran
lauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.

— Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?

— Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin
menemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton
päälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?

— En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.

— Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra
pikkuhämmästyksissään.

— Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa
pariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.

— Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi
vaimokin sanakseen.

— Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies
sanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä
enää jauhoja, kun ei —

— Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.

— Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais
suolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.

— Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti
kävelemään aitarauskalle päin.

Tullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan
herraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita
sanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta vuotta
että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja
mahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.

V. Uusi elämä.

Seuraavana aamuna kello puoli 6:n aikaan noustuaan Hermanni tunsi
itsensä elinvoimaisemmaksi kuin koskaan ennen tänä kesänä. Hän
vertasi ajatuksissaan istuessansa ja kenkiessään pöytärahilla
tämänkesäistä elämäänsä pitkälliseen myrskyyn, joka pieksää ja lamaa
kaikki hennommat kasvit ja kaataa heikommalla perustuksella olevat
huoneet. Kivun tuskissa olivat jokapäiväiset vastahakoisuudet ja
peltojen kehnonpuoleinen kasvu tuntuneet kahta vertaa masentavammilta
kuin terveenä samanlaisissa oloissa; toisinaan toivo ollut niin
sammumaisillaan ettei osannut muuta keinoa kuin tehdä aivan
ajattelematta työtä sen vähäsen minkä jaksoi ja sitten heittäytyä
pitkäkseen kedolle, metsään, kankaalle, missä milloinkin oli, painaa
silmänsä kiinni tai ripsien lomitse katsoa raukeasti korkeuteen ja
kokea saada pienenkin lohdutuksen sulon siitä ajatuksesta että Jumala
tietää ja näkee minut tässä, tietää vaivani ja voimattomuuteni ja
auttaa kun aika tulee, tavalla minkä paraaksi näkee. Mutta niinkuin
myrskyn jälestä ihanan sään tultua ilman raittiit tuulahdukset ja
päivän lempeät säteet teristävät kasveja, oli hänenkin ruumiinsa ja
mielensä nyt teristynyt toivon ja toimen elvytysvoimasta. Muistui
mieleen ukkosmyrskyiltä kymmenkunnan vuotta takaperin ja sitä
seuraava aamu. Eiköhän se myrsky silloin, se kun vei toiveet, jotka
kuitenkin jälleen palasivat, ollut luonnonvoimain enne siitä mitä nyt
oli toisella tapaa saanut kokea?... Ja sitten palasi hänelle mieleen
muuan ajatus, joka jo eilen iltana ja nyt aamulla oitis herättyä oli
käydä vilauttanut hänen aivoissaan.

— Mutkan herran pauhaamisesta eilen — sanoi hän vaimolleen,
joka houkutteli herännyttä Liisa-tyttöä vielä nukkumaan — vaikka
siitä satoikin monta jumalatonta sanaa on minun mieleeni juontunut
kristityn velvollisuudet.

— Ettäkö antaa kerjäläisille ruokaa ja vaatetta ja auttaa hukkuvaa
jos voi, ja muuta semmoista?

— Niin kyllä sitäkin ja muuta myös. Minun on tullut mieleeni
Saukkosalmen silta, josta joka aamu ja ilta kulkee viiden kuuden
talon lehmät ja meidänkin lehmä. Ja se on niin huono, pönkät toiset
kallistuneet kumoon toiset horjuvat kun lehmät siitä kulkee, ja
siltapuiden välit ovat raollaan, kuten toissa iltana Suoperällä
astiapuita hakkaamassa oltuani ja sillan luo onkimaan poikettuani
havaitsin.

— Tosiaan se on huono, vahvisti Hanna. Minä olen jo toisinaan
itsekseni pelännyt kun Punikki on iltasilla myöhästynyt että jos olis
sillassa kompastunut.

— Niin että sen korjaaminen on oikein omantunnon asia. Meidän tulee
mahdollisuuden mukaan estää vahinkoa tulemasta muille, ja oman
lehmän säilyttäminen vaaralta on niinikään velvollisuutemme, muuten
teemme huolettomuuden syntiä. Mutta saa nähdä tulevatko korjaamaan.
Esimerkiksi Kumpumäen muiden talojen haltijat ovat miehiä, joiden
mielestä ei ole koskaan kiirettä, ja Keskikumpu varmaankin tänään
tärisee lopun pelosta. Jos ei se emäntä ottaisi asiaan kiinni.
Kuusikankaan isäntä varmaankin suostuu korjaustöihin, kyllä minä
velimiehen tiedän. Mutta sitten Hakalan ja Ketolan miehet, kuinka
niiden laita lienee? Ketola se ainakin on tullut körttiläiseksi,
miten eilen nähtiin. Hakala taas on tunnettu ”antaa olla” sanastaan.
Jospa Mutkan herran lehmät kulkisivat siellä päin. Se varmaan olisi
jo aikaa tahtonut sillan korjattavaksi. Taikka muuten se ei olisi
mies sanojensa arvoinen.

— Mutta mitähän jos antaisi olla yhtäkaikki vielä huomiseen ettei
tänä päivänä, joksi sitä on loppuakin ennustettu, semmoisiin
ryhdyttäisi, arveli vaimo.

— Ei, tahtokaa vain isä tänä päivänä että minäkin saan tulla, teki
juurinousseen silmiään hierovan Maijan mieli.

— Niin, niin, tänä päivänä on työhön tartuttava. Minä lähden heti
kylään ja tuon samalla tiellä ne jauhot Mutkalta. Vaara voisi
tapahtua tänä iltana. Ja vaikka nyt aateltaisiin niinkin että tänä iltana
maailma loppuisi, niin hyvä se olisi Jumalan mielestä työ
tehtynä siinäkin tapauksessa. Ei meidän saa kuolemaa maaten odottaa.

Hanna haki kokilta hänelle säkin ja hän lähti. Pian tuli hiki kun
oli ilma lämmin ja ylenevä aurinko kuumensi niskaa. Kumpumäelle
ensin kiiruhti. Siellä sai arveluita: onko se nyt niin huono ettei
se vielä vähän aikaa... Muita töitä on niin paljon tässä. —
Keski-Kummulle lausui muutamia vakavia sanoja ettei siellä Jumalan
käsketä ummessasilmin olemaan, vaan pitämään maallisistakin
asioistaan huolta. Vaan ei se auttanut. Ehtiihän sen. Samaa kankeutta
Ketolassa ja Hakalassa. Mutkalle jauhoja ostamaan tultuaan hän kertoi
asianlaidan herralle. Tämä rehahti pitkään ivalliseen nauruun. Ne on
poikia ne! jahkaisi perään. Palatessaan kaarsi Kuusikankaalle. Heikki
tölpäytti hänkin ensinnä että mikä sillä sillalla nyt semmoinen
lemmon hätä oli. Mutta kun Hermanni teristi asian tähellisyyttä
suostui velimies tuumaan, panetti emännällään eväskontin ja lähti
vanhimman poikansa Kustin kanssa Hermannin mukaan.

Kaikki aholaiset tulivat isän tahdosta mukaan Saukkosalmelle.
Liisan suhteen äiti oli ensin arvellut että mitä se pikkunen tyttö
siellä tekisi, mutta kukapa sitä kotonakaan paimentaisi, — ja
porstuan ovi pantiin salpaan ja lähdettiin. Saukkosalmelle tultua
kävi kello kymmenettä — Kuusikankaan isännällä oli lakkarikello,
kookas kunnianarvoisa vaardilainen liivintaskussa, ja Kustilla kaksi
vähän pienempää kelloa, silloin uudenaikaisia aivan, kiinnitettyinä
paksuihin puna- ja keltakierteisiin villalankaperiin.

— Kummapa ettet ole polttanut noita punaisia nauhojas! ihmetteli
Aholan Hanna, — niinkuin moni muu kuuluu tehneen.

— Ei kai sitä kumminkaan sillä autuaaksi tule vaikka polttaisikin,
vastasi Kusti ja sytytti rauhallisesti piippuaan. Mutta onkohan
tuolla sedällä ollut koskaan kelloa?

— Olihan se toisinaan — vastasi Hermanni — minullakin ennen
poikamiehenä, ja oli pyssy kans vielä akallisenakin ollessani. Mutta
kyllä ne ovat mitättömiä kappaleita kumpikin. Sen tulin havaitsemaan.
Niitä sai ehtimiseen käyttää korjaajan luona ja siinä meni rahaa ja
aikaa. Kotona käy seinäkello seinällä, kyllä sitä metsässä ollessaan
tietää ajankulun auringosta, ja pilvisellä ilmalla taas menee syömään
kun nälkä tulee. Pyssy se vielä houkuttelee juoksentelemaan pitkin
metsiä, ja monastikaan ei saa edes harakkaa ammutuksi mitä sitte
syötävää otusta, vaikka hyödyttävämpi työ jää tekemättä.

— Ottaisin minä ainakin mielelläni lakkarikellon, se on niin mukava
— ilmoitti Jussi mielitekonsa.

— Älä huoli turhia mieliä, vastasi isä, lisäten: rupea vain
hakkaamaan sinä noita hoikempia kuusia kumoon jotta saadaan
siltapuita, Maija saa kassaralla karsia oksia, kun ei taida tytölle
uskaltaa kirvestä antaa, jota ei se ole paljon käytellyt. Hanna
menköön — määräsi hän vaimoaan — vitsaksia etsimään joilla sidotaan
poikkipuita pitkinpäisiin puihin.

Miehet, kolme, rupesivat hakkaamaan paksumpia puita pystypaaluiksi,
jotka tulisivat kannattamaan poikittais- eli niskapuita ja siis koko
siltaa.

Kun siltarauskaa koetettiin horjahteli sen niskapaalut pahasti, koko
silta natisi ja muutamat astinmalat olivat poikkilahoamaisillaan.
Perinjuurista korjausta ei voinut ajatellakkaan ehdittäväksi tänä päivänä,
siksikun lehmät nevalta palajaisivat. Löyhimpiä paikkoja oli
koetettava ensi hätään tukea, sillä muuten voisi vaara tapahtua jo
tänä iltana, muistutti Hermanni.

Joukeaa painoa he tekivät työtä. Söivät päivällisen eväskonteistaan
lepoa pitämättä. Ja vaikka aholaisilla oli suolaheinänsekainen leipä
eivät he väsytelleet enempää kuin talonkaan miehet, joilla oli selvä
leipä. Suolaheinät ovat parasta lajia sekaa — tuumivat Hermanni
ja Hanna, — kun vain on siteeksi suurusta joukossa ja sitten
lehmällistä ja muuta särvintä, niin jaksaa, ja leivän maku on puolta
parempi kuin pettuleivän. Kyllähän se seka on aina sentään sekaa,
arveli Kuusikankaan Heikki. Ei meidän toki ole tähän asti tarvinnut
sekaa syödä, — Eikä taida tarvitakkaan! lisäsi Kusti siihen isosesti.

— Ei sitä vielä tiedä mitä tarvitaan, huomauttivat kaikki kolme
ijäkkäämpää hänelle.

Hermanni oli tehnyt suuren kurikan, jolla sitten juntattiin Heikin
suippopäisiksi tekemiä kannatuspaaluja sillan kohdalle salmeen. Niin
kului iltapuoli ahkerassa työnkalkutuksessa ettei juuri muistettukaan
erityisesti sitä hetkeä, jona maailman lopun olisi pitänyt tulla.
Yhdeksän ajoissa saapuivat lehmät, ja silloin sillankorjaajat,
Hermanni erittäinkin, olivat tereillään katsomassa pääsivätkö elukat
kunnialla yli. Pääsivät kelpo hyvin, vaikka arastelivat nyt pahemmin
kuin ehkä ennen kun näkivät siinä työn uusia jälkiä. Kun Aholankin
Punikki oli joukossa, lähti Hanna menemään tyttönsä kanssa karjan
mukana ennen muita kotiin. Ja Liisan mielestä oli mukavaa, kun ne
lehmänkellot niin sopivasti soittuivat, mikä pumputti, mikä pampatti,
mikä kuivasti kalkatti, mikä pani mitenkin.

Seuraavana aamuna mentiin työtä jatkamaan eikä ahkeruudellakaan
ehditty vielä sinä saada siltaa kuntoon.

Kun he sen jälkeisenä aamuna olivat viimeistelemässä työtänsä näkivät
pitkän vähän etukumaran miehen kontti selässä tulevan männiköstä,
Kohta tunsivatkin hänet.

— Mitäs Keski-Kumpu kuleskelee nyt? tiedusti Hermanni
pikkuviekkaasti.

— Siitä oli tästä Saukkosalmen sillasta silloin puhetta että sitä
pitäis niinkun korjata, muisteli tulija totisena, harvakseen puhellen.

Niin suurta nauruntarvetta kuin nyt ei Hermanni muistanut mihin
aikaan tunteneensa, tekipä vielä mielensä jahkaisemaan kuin Mutkan herra
silloin, että: ne on poikia ne, — mutta hän pidätti itsensä
niinkuin vakavan miehen sopii. Sanoi vain: Silta on tuossa paikassa
valmiiksi korjattu. Ei tässä enää miehiä kaivata.

— Vai jo siinä on niin pitkälle keritty. Minä aattelin että ei
suinkaan siihen korjaamiseen vielä ole ruvettu.

— Ukolla oli semmoinen hätä, sanoi Hanna.

— Velimies piti sitä oikein omantunnon asiana, mainitsi Kuusikangas.

— Setä juurikuin olisi tiennyt ettei sitä maailman loppua tulekaan,
niinkuin ei tullutkaan, aprikoitsi hänen poikansa.

— Hohhoi, huokasi Keski-Kumpu siinä yhä kontti selässä seisoessaan
ja sanoi perään: Asiasta ei pidä kuitenkaan kevytmielisesti
tuumailla eikä puhua. Sillä vaikka Herra nyt säästi maailmaa harvain
kääntymyksen tähden, ei sitä siltä tiedä kuinka pian hän sen
lopettaa. Ehkäpä ainakin yksi tuhannesta on kääntynyt ja parannuksen
tehnyt, ja Herra antaa heidän tähtensä ihmiskunnan elää odottaen
lisää kääntyviä. Mutta jos entisetkin lankeavat takaisin, niin
tuskinpa Hänen ylenpalttinenkaan kärsivällisyytensä sitten enää
kestää.

— Parannus ei saa olla, — lausui Hermanni ajatuksenaan — mikään
tuulen äkkinäinen puuska, joka ohi mentyään on kadonnut, vaan sen
pitää saada juurtaa syvälle sydämmeen ja ilmetä elämässä. Kun puun
juuret ovat syvällä maassa, kasvaa se ja hedelmöi. Lyhytjuurinen puu
kuivuu ja kaatuu myrskyssä.

— Minä en oikeastaan — selitti Kuusikangas kantaansa — osaa niistä
asioista sanoa sitä enkä tätä. Mutta mitä minä joskus olen hiukan
asiaa aprikoinut, niin on minulle ollut selviävänään että parannus
kävisi päinsä maallisten toimien ohessa. Ja ettei siinä katsota
muuhun kuin sydämmeen.

Vaihdeltiin siinä vielä ajatuksia parannuksen laadusta, kunnes puhe
pohjistui maallisiin. Hermanni, niinpä muutkin työhön osaa ottaneet,
olivat mielissään kun silta oli saatu lujaksi tukevien niskapuiden
kannattamana.

— Sekin on merkillistä, tuumasi Hermanni, että kun jonkin työn
saa tehdyksi, on silloin niin tyytyväinen, juurikuin olisi tehnyt
erityistä hyvää ja vielä rikastunut päälliseksi.

Tähän ei kukaan lisännyt omaa ajatustansa, ja matka kului miltei
äänettömyydessä.

Viikon päivät, jopa puolentoistakin saatiin vielä viljan kypsymistä
odottaa, Aholan asukkaat sinä aikana löivät tunkiomättäitä metsässä
vähässä matkaa veräjän takana Saukkosalmen tien vieressä sekä
rakensivat sitten nauriskuopan kyyhkyspellon syrjään — perunat
tahtoi Hermanni aina pidettäväksi kellarissa tuvan lattian alla,
koska oli aikoja sitten, jo poikamiehenä ollessaan, havainnut
perunain kylmästä imeltyvän kuopassa.

Kun sitten elo pelloissa oli kypsynyt leikattavaksi kävi Hermanni
vähäisen väkensä kanssa ilolla työhön, sillä jyvät sekä suvirukiin
että ohran tähissä lupasivat jotensakin täyttä, vaikkei tosin
kaikkien parasta. Se vain oli kiusallista kun ohran leikkuuta juuri
alotettaessa riihentauspellolla laukkuryssä, se tunnettu Heikki Kimpainen,
joka aina jo syyskesällä tänne tavaroineen ilmaantui,
näkyi Kuusikankaan tien veräjältä. Hermannille se nimittäin kiusaksi
kävi, sillä oitis kuten kokemuksesta hyvin arvasi tyttö ja vaimo
niinikään tahtomaan:

— Voi, ostakaa isä minulle kaatikangas ja mekkokangas kans!

— Ostappa ukko minullekin huivi, se ristiliina on jo vähän rikki
syrjästä.

— Pakana tästä nyt oikein paikalleen osais pahkiloida, kun kiusaatte
semmoisilla ostoksilla vaikka tiedätte rahat käytetyn ruokaan! Ja se
yksi rupla joka on jälellä, tarvitaan paremmin syksyn mittaan. Saa
olla tulevaan keväisiin kaadit, mekot ja ristiliinat, joksi ehditte
ne tehdä omain pellavien ja hamppujen aivinaisista:

— Pummuliset ovat koreammat, kiusasi vaimo, piloillaan osaksi.

— Koreammat! Kyllä aivinaisistakin kaunista saa, ja olet jo monasti
niistä kaunista tehnytkin. Jos sattuis kevättalvella rahaa liikaa
olemaan ostaisin pummulikuteita, Turkin punaisiakin joukkoon.

— Mutta sinulla ei koskaan ole liikaa rahaa. Sanot aina olevan
parempiakin tarpeita. — Vaimo koki pysyttää leikin leimaa silmissään.

— No jos ei ole liikaa rahaa, niin ei osteta koskaan tyhjänpäiväisiä
koruja, päätti mies kiivaasti. Minä en pidä körttiläisten erikoisista
surun ja parannuksen vaatteista, mutten liioin katso tarpeelliseksi
koreilemista.

— Se ukko on aina niin jyrkkä.

— Ostakaa yhtäkaikki, hyvä isä, minulle punaraitainen kaatikangas!

— Ole marisematta, tyttö! Minä en osta vaikka kaatikangas ostaisi
minut.

— Ostaisit nyt edes tytölle.

Samassa kerkisi ryssä siihen.

— Mitäs kauppaa tehhään?

— Ei ole rahaa kauppoihin, vastasi Hermanni vakavasti.

— Kyll isännäll rahhaa on. Ostakaa pois! — Hän avasi laukkunsa, ja
levitti huiviaan ja kankaitaan pyörtäneeile. Tääll on silkkihuivii,
punaraitaisii pummullihuivii, karttuunakaati- ja hamekankait — kaikk
Pietarist, hyviä ja halpoi.

Hermanni tuskin jonkun syrjäkatseen loi tavaroihin ja pysyi yhä
lujana kieltäytymisessään. Ryssä jatkoi kiihkolla kaupitteluaan jotta
parta viuhkui. Hanna kun tunsi miehensä taipumattomuuden ei enää
tahtonutkaan, mutta Maija lapsellisen mieliteon valtaamana vielä
ihanteli ja pyysi:

— Voi kun tuosta karttuunasta tulis kaunis kaati. Noin suuria
punaisia herttoja. Ostakaa, isä kulta!

— Sinun kanssas ei tule toimeen!

— Saat viiell kolmatt kopeekall.

— Viistoista piisaisi, tinki Hanna.

— Ei, vaikka sais kymmenellä kopeekalla, rajoitti isä päätöstään.

— Saat kolmelltoist kopeekall.

— Ei jouda rahaa karttuunoihin.

— Anna kymmenen.

— Rahalla on reikänsä.

— Voi vanha saitur! moitti ryssä ja kokosi tavaroitaan laukkuun.
Pian se oli nauhoista kuraistu kiinni ja selkään nakattu. Laukkumies
lähti Jättiläisenselän tietä; varmaan kääntyi tuon kalliojuomun
takana Säynäisselän tielle, sillä Mutkan herran näkyviin, sen
ennestään tiesi, ei olut hyvä laukkuinensa mennä.

Maija ätyröi ja hivutteli sormellaan sirpinhamaraa. Suihkon
Liisalle ja Kuusikankaan Iitalle on ostettu kauniit punapilkkuiset
kaatikankaat.

— Ja sinulla pitäisi olla niinkuin muillakin... Hoh! Etköhän
itke, aika tyttö! nuhteli isä. Rupea vain leikkaamaan äläkä tyhjiä
jurrottele! Ikäänkuin itsekseen hän lisäsi: On se merkillinen tuo
tyttö ja muut Liisat ja Iitat: toiset ovat poistaneet punaiset
yltään ja näiden tekee semmoisia kiihkeästi mieli. Niin, punaisten
heittäminen ja korujen polttaminen on turhaa ja hassumaista, mutta
turhaa ja lapsimaista on punaisten ja korujen haluaminenkin aina.
Tulee tyytyä siihen vaatteeseen mikä on. — Hän ajatteli vielä:
Tytöillä, niinkuin akoilla ylimalkaan, on mitättömät mielihalut.
Eipähän Jussi tahtonut ryssältä ostettavaksi, vaikka sillä ikäänsä
nähden pitäisi lapsen tahtomisia olla.

Samassa kuin hän tätä ajatteli poika sirppinsä kärkeä kiveen
napsutellen sanoi —

— Milloinkahan minä saisin lakkarikellon, semmoisen kuin
Kuusikankaan Kustilla on montakin.

— Ohooh, siellä yksi mieliteko!

— Se napsuttaa niin mukavasti, ja siinä on kaunis valkoinen taulu,
kultaviisarit ja siloinen pullea lasi.

— Älä huoli joutavista!

— Suihkon Liisa se on tosiaankin kummallinen — sai Hanna sanoiksi
— oli polttanut, toimitti Sarvi Ulla kaikki koristeensa ja vienyt
kokin nurkkaan punaisensa, mutta kun sitten maailman lopun pelko
väheni, rupesi heti hankkimaan uusia koruja ja punaisia.

— Ne on tuulen tuiskuteltavia ihmisiä ne! arvosteli Hermanni.

Nyt he leikkasivat äänettöminä vain. Vaimo oli helposti saanut
ostohalunsa taltumaan, jopa katui ajatuksissaan että taaskin oli
tullut pahoittaneeksi miehensä mieltä sopimattomilla tahtomisilla.
Tyttö kyllä oli enemmän aikaa pahoilla mielin, ikäänpä kuin toiveissa
pettymisen karvautta tuntien, mutta asettui hänenkin mielensä siinä
vähitellen aloilleen. Tyytyneen mielen ilmauksena saattoi pitää
tämmöistä kysymyksen pätkäystä häneltä:

— Minkähän tähden niillä ryssillä on aina niin suuri parta?

— Sen tähden, hyvä lapsi, että ne sen kasvattaa eivätkä aja pois,
tyydytti äiti tytön uteliaisuutta.

— Mutta minkä tähden ei isä eikä Kuusikankaan setä eikä muutkaan
oikeat miehet, jotka eivät ole ryssiä, kasvata partaa?

— Kovinpa sitä Maijaa nyt lapsettaa! moitti isä hienosesti
halveksien. Parasta hakea Liisan tuvasta sinun edestäs lapsettelemaan.

— Mutta ei ihan kaikilla ryssilläkään ole partaa, lisäsi tyttö
havaintonaan, eikä isän pilkkailu pahoittanut häntä kun se ei ollut
äreää. — Meillä kävi mennä talvena suuripartaisen ryssän kanssa
aivan parraton nuori ryssä ja se oli niin kaunis! Melkein yhtä kaunis
kuin Suihkon nuori renki.

— Voi voi sitä meidän Maijaa kun ihailee ryssiä ja Kiiteli-Mattia!
pilkkaili äiti.

— Ei ne nuo laukkuryssät olekkaan oikeita ryssiä vaikka niitä
siksi sanotaan, oikasi isä noin muuten vain. Harjaryssät, ne jotka
harjaksia kulkevat ostamasa, ne ovat oikeita ryssiä. Laukkuryssät
ovat vain Arkangelin miehiä, ja kehutaan että kun harjaryssä ja
laukkumies tulevat yhteen niin heidän täytyy puhua välinsä suomea.
Mutta kyllä ne ovat aika lipakoita tavarainsa tyrkyttämisessä nuo
repunkantajat... Ohhoh! — ihmetteli Hermanni ja kuunteli, — onpa
siitä ison aikaa kuin loilotuksia on kuulunut.

— On niitä jo parina kolmena viikkona tuontuostakin kuulunut, vaikka
et sinä ole tainnut sattua kuulemaan, huomautti Hanna.

— Se on Suihkon nuoren rengin, sen Kiiteli-Matin ääni, ilmoitti
tyttö tuntevansa.

Laulu kuului isosta matkaa Säynäisselältä päin. Sävel oli vienoa,
sulavaa, mutta samalla se raikui voimakkaasti kautta kuusikkojen ja
vasten kallioita. Kuului sanatkin:

Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,
kun luonto siihen vaatii;
kyll on virttä vesillä
ja laineet toista laatii.

Ja siltä kuulostikin kuin Säynäisselän ja likeisten salmien ja
lahdelmien laineet olisivat heti kohta laatineet laulua lisään, sillä
oitis perään soi sama ääni:

Nyt on minun mieleni iloinen
kuin kevähällä kerttu:
Mull on kulta kaunoinen
kuin kesällä tuomen terttu.

— Hei kuink’ on raikasta ja kaunista! ihanteli tyttö.

— Laulaminen osottaa suruttomuutta, päätteli isä. Ei niitä
tuommoisia kauniimpia lauluja sovi suorastaan synnillisiksi sanoa,
mutta sen vain saa päättää että se joka laulaa maallisia lauluja ei
huolehdi autuuttansa.

— Ne jotka autuuttansa huolehtivat veisaavat virsiä, lisäsi äiti
siihen.

— Niinpä kyllä, myönsi isä, —: mutta jos eivät osaa, jos heillä ei
ole ääntä, niin ei Herra vaadi äänekästä veisaamistakaan. Pääasia on
veisata kiitosta sydämmessään, hiljaisuudessa.

— Minun tulee mieleni aina pahaksi kun äiti veisaa, sanoi Maija
kokeneensa.

— Niin minunkin tulee, yhtyi Jussi siihen.

— Sepä erinomaista on! ihmetteli isä. Minkälaisia suruttomia ihmisiä
teistä tuleekaan!?

— Ei se siihenkään ole, huomautti äiti. Minä muistan kans kuinka
piennä tyttönä ja vielä isompanakin kävi mieleni kummallisen pahaksi,
semmoiseksi surunvoittoiseksi kun kuulin vanhempain ihmisten
veisaavan. Tuli kuolemanasiat mieleeni, ja pyrin pois veisuuta
kuulemasta. Mutta ei sitä nyt enää niin maailmanmielinen ole.

— No niin. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee, mitä heistä tulee,
lopetti Hermanni kääntyäkseen toiseen asiaan. Onpa hyvä että tänäkin syksynä
taittaan sentään saada vuotta kelpolailla. Nämä ohrantähät
ovat jotenkuten täysinäisiä, eikä ne ole palhoja suvirukiinkaan tähät.

— Vieripellossa ei ole varsin yhtä hyvä ohra kuin tässä
riihentauspellossa, sanoi Hanna.

— Mutta kyyhkyspelto on melkein yleisesti kasvanut täyden
suvirukiin; vesakon puoleisessa syrjässä on kehnompaa. Toivon kun
toivonkin tulevan ruokaa riittämään, joka on jo erittäin hyvä asia.
Kun vielä se viidenkolmatta ruplan velka, johon on huonoina vuosina
väkisinkin vähitellen jouduttu, kerrankin saataisiin Kuusikankaan
isännälle maksetuksi eikä tarvitsisi uutta tehdä, niin enempää en
minä tässä ajallisessa elämässä toivoisi. Ja kyllä se kerran saadaan
suorille, en minä muuta uskokaan.

— Toivoisin minä vielä vähän enempää, virkkoi vaimo puolipiloillaan.
Toivoisin saatavan kaksi lehmää, hevonen, hyvät kärryt ja kaunis
kirkkoreki.

— Niitä mekin... Voi kunpa ne saataisiin, halusivat Maija ja Jussi
kiihkeästi.

— No, se nyt on merkillistä kun sinä kiihoitat lapsiakin tyhjiin
mielitekoihin, paheksui isä. Minä olen jo monasti sanonut ettei sitä
pidä huvitellakaan enempää kuin mitä on mahdollista saada. Olen
itsekseni tullut viimeiseltä siihen tuumaan ettei meidän sovi sitä
toista lehmääkään ostaa — siinähän tulisi velkaa — sen täytyy
kasvattaa vasikasta.

— Ja sitten ei sitäkään saada moneen vuoteen... Vaimon äänestä jo
kuuli kuinka haikeaksi hänen mielensä kävi.

— Meidän pitää oppia kaikessa odottamaan.

Tyttöä ja poikaa, jotka myöskin äitinsä kanssa sureksivat isän
kovuutta, ilahutti kumminkin se toivo, että tulevana talvena
otettaisiin vasikka elämään — ennen heidän muistoaikanaan vasikka
oli aina tapettu. Heidän mielestään oli mukava, semmoinen pieni
lehmä, Liisakin joka tuli tuvasta pellolle kuultuaan asiasta
hoki: pieni lemmä, pieni lemmä. Mutta jos vasikka ei sattuisikaan
olemaan lehmäinen, arvelivat äiti ja vanhempi tytär. — Vaihdetaan
sitte lehmäiseen kylästä taikka kasvatetaan vetohärkä, lohdutti
naurahdellen isä. —

Siltä luovutti seuraavinakin päivinä ettei isän tuumaa voinut tuossa
lehmäasiassakaan millään muuttaa. Äiti niinkuin lapsetkin saivat
oppia tyytymään. Oppivatkin sentään, ja päivät kuluivat hupaisesti
leikkuulla. He tunsivat isän kanssa iloa runsahkon vuodensadon
johdosta.

Hermanni tunsi itsessään yhä uusia voimia ja erinomaista työryhtiä
ja ruokahalua. Aina sitä jaksaa kun syönti käy, mainitsi hän
kokemuksenaan. Hanna niinikään oli terve ja jaksoi hyvin.
Verratessaan tätä aikaa niihin tuoreissa muistissa oleviin aikoihin,
joina ukko kivuloisena kituroi, kävi ehdottomasti mieli hyväksi.
Yhdessä he usein ihantelivat että niin meillä on nyt kuin uusi
elämä...

Ja uusi se oli elämä kylissäkin. Tuontuostakin tuli sanomia että ne
ja ne, jotka keväällä olivat kihloihin menneet ja naittajaisensa
pitäneet, nyt heittivät häiksi. Sarvi-Ulla, erään kuppariämmän tytär,
sanomia tavallisesti Aholaan toi. Toisten morsianten kehui olleen
hopeissa kauniita kuin enkeliä, toisista ei taas tiennyt olivatko
kanoja vai koppeloita. Pienistä tappelun kahahduksistakin tiesi Ulla
kertoa, mutta hän oli aina hypännyt kahajavien väliin, ja pianpa
olivatkin pojat taltuneet. On tämä vain semmoinen tyttö että se pojat
rähisemästä lakkaamaan saa kun se tahtoo — kehui hän itseään.

Loilotuksia ja tyttöjen rallatuksia kuului jälleen joka taholta ja
melkein yhtämyötään aikaisesta aamusta myöhään — poikain
loilotuksia monasti öiden pimeydessäkin. — On se merkillistä mikä
elämöiminen hänestä jälleen syntyi! — tapasi Hermanni kummastella
kuullessaan lauluja ja loilotuksia. Maailma on yhtä suruton kuin
ennenkin...

Mitäpä tuostakaan kuinka kyläläiset pajattivat, kukertelivat ja
mellakehtivat! Se pahinta että Maijallekin, rippikoulun käymättömälle
tytölle, oli tullut semmoinen halu nuorten joukkoon ja hyppelyihin
että pois laidalta! — Malttaisit edes kunnes ripille pääset! torui
äiti. — Vähän kyllä on joukossa-olo ja hyppelyissä retkalehtaminen
sittenkään tarpeellista, kuului isän kovat sanat. Vai sitten kun
ripille on päässyt pitäisi sielunsa-asian sillensä jättää! Onpa
mokomakin ajatus! — Sarvi-Ulla kun sattui kerran olemaan paikalla
vanhempain nuhdellessa tytärtä päästi aika pälpätyksen: Antaa tytön
vain heiskalehtaa joukossa. Muistakaa omaa nuoruuttanne! Muutaman vuoden päästä
pitää olla sulhanen, ja joukossa sitä on vara valita,
ei Aholan homeisissa nurkissa... Älä ole milläskään, Maija. Heiluen
sen hentun saa. — Mikä pirun apostoli sinä olet, kun keneksiä
viettelet! jahkaisi ukko Ullalle. Tulet tänne tenavaa pahan polvuille
houkuttelemaan... Nuorenakaan en minä ole hyppelyn hyörinnässä
aikaani kuluttanut.

Häihin, jotka olivat arkipäivinä, ei Maija uskaltanut pyytääkään
päästäkseen. Arvasi kyllä ettei työnkään tähden laskettaisi arkena
kotoa. Mutta pyhisin lippasi puolisalaa kylään. Kuusikankaan
Myllykedolla oli pahin karkelotanner. Sinne kokoontuivat Kumpumäen
nuoret ja kaukaisemmatkin. Siellä pojat loilottivat ja tytöt
kukersivat yhteen ääneen:

Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,
kun luonto siihen vaatii, j.n.e.

Monia muita uusia lauluja osattiin. Yksi oli hyvin vilkassävelinen,
sukkelarytminen, jonka mukaan hypeltiinkin:

Kesällä ne kukat kasvaa,
ei ne kasva talvella:
Taas on meitillä hyvä halu
hypellä ja laulella.

Ja sitten hypeltiin kiitellä. Suihkon renki-Matti oli siinä oikein
mestari. Turhaan ei hän ollutkaan Kiiteli-Matin nimeä saanut. Hän
lauloi ja hyppelytti useita kertoja ”Aholan Maijan kiiteliä” ja tämä
vastasi ”Suihkon Matin kiitelillä”. Toiset huusivat ”Kiiteli-Matin
kiiteliä”. Kiiteli kesti ison aikaa, ehkäpä tuntikauden. Sitten
tavallisesti alkoi reuhaava remmastuspolska, Valkaman loukkolaiseksi
sanottava. Tytöt retkuttivat jotta hameen helmat polvia pieksivät.
Hyppely kesti tavallisesti, kolmelta neljältä alettuna, iltapimeään
asti.

Sarvi-Ulla tytöistä veti tavallisesti suurinta huomiota puoleensa.
Pitkänlainen ja muuten reipas ja jäntevä tyttö, posket pulleat,
jotka varsinkin hyppelynlämpöisinä hehkuivat ruskon punertavina,
silmät pienet, mutta terävät, ruskeat otsan puolella pienille
kiharoille kiemurtelevat hiukset, kahdella vähäisellä palmikolla
niskassa. Laulun ääni kirpeän kimakka. Huulten hipeä puhtoinen. Suu
sievässä naurussa, sanansutkauksiin aina sukkela. Aholan Maijasta —
sen myönsi niin tytöt kuin pojatkin — oli sukeutunut uljas tyttö
siitäkin. Vartalo nuoruuteen nähden varsin vankka, ei kuitenkaan
kömpelömäinen, hartiat täyteliäät ja vyötärys parahiksi hoikempi
ala- ja yläpuolta. Tukka pellavan hallava ja harvinaisen pitkä ja
tuuheva, mätköttäen kahtena paksuna patukkana hyvinkin vyötärykseen
asti. Silmät suuret ja harmaat. Havaittiin hänen tulleen äitiinsä,
mutta arveltiin hyväsesti muhkeammaksi muodostuvan, koskapahan
nyt jo oli miltei ehompi emoansa. Ääni hänellä oli matala, mutta
lemmekkään sulava. Pojista oli Suihkon renki-Matti huomattavin,
ollen parahin tyttöjen poika reippaan, pitkän solakan vartalonsa,
vilkkaan ja hilpeän usein kurilliseksi käyvän luontonsa ja raikkaan,
kaikkiin mutkiin sujuvan äänensä tähden. Hänestä ensimmäisenä teki
Kuusikankaan Kusti itsensä huomattavaksi mustalla lastinkiliivillään
ja monilla kelloillaan ja erittäinkin niiden punavaltaisilla
nauhoilla. Eräs mies joukossa, Kala-Jussi, oli toisten mielestä,
varsinkin Maijan, joka häntä vasta ensi kertoja näki, mukavan
näköinen ja muutenkin sopiva. Lyhytläntä, paksu, kymäräniskainen,
lihavaposkinen, puhua laikotteli kovaa harvakseen, kehuskeli
kernaasti itseään. Seudun suutari, oli hiljan siksi opiskellut,
mutta kesäisiin aikoihin kalasteli mielellään. Enemmän katseli kädet
housunlakkareissa toisten hyppelyä, vähemmän itse hyppeli. Sarvi-Ulla
sentään sai hänet toisinaan rinkiin...

Nämä hyppelyt ja tämä seura riemastuttivat Maijaa erinomaisesti:
Ei hän tosin kesällä ollut maailman loppua kovin pelännyt, sillä
vanhempansa eivät koskaan häntä lopun tulolla pelottaneet, mutta
surullista ja synkkää oli se aika hänellekin ollut, kun puhuttiin
toisinaan niin kummia ja isä siinä sairasteli. Itsekseen hyvin salaa
vain hän ajatteli Suihkon renkiä kuinka reipas ja pulska se on.
Ymmärsi ettei hänen vielä sopinut ajatella niinkuin aikaihmisten...
Iloisuus, hyppelyssä saatu, monasti muuttui pahaksi mieleksi, kun
isä ja äiti toruivat sitten kotona. — Mutta onhan siellä muitakin
yhtä nuoria tyttöjä, puollustelihe hän. — Vai sinä otat esimerkkiä
muista! Ja kerran isä otti tytön kovalle. Lupasi ajaa kyliä
ainaisesti kiertämään jos ei lakkaa hyppelyissä riehnaamasta. Äitikin
yhtyi isän tuomioon, vaikka helli tyttöä samalla ja oli pahoillaan
siitä että mikä sille raukalle semmoisen kiihkon tuottikaan. Tyttö
itkeä pihisti melkein koko päivän. Mutta seuraavana aamuna, pahoilla
mielin vieläkin, tyytyi hiljaisena kohtaloonsa. Eikä sitten pyhänä
pyrkinyt kylään. Koki lukea katekismustaan, mutta haukotteli melkein
joka sanalle.

Ja Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten
riemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.

— Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi
että sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.

— No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä!
vastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin
jumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän
kedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot
niin paljon kuin jaksavat!

Hermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.

VI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi.

— Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja
tappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä
tupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi
ja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat
lattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan
niin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa,
jossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat
siinä asustavat...

— Niin, — ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja
tunnettu asia — virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla
istuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.

— Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi
isä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.

— Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit
tyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka
pöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.

— Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse
ilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen
kuin toisen.

— On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin
haukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni — päivitteli puolaa
tekevä Liisa.

— Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.

— Parasta olisi — jatkoi isä — alkaa avioliitto ilman häitä,
niinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun
yhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin
päivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon
alkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä
sinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit
tytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!

— No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun
se Matti niitä niin kovasti tahtoo...

— Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää.
Ei Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla... — Morsian lausui nuo
sanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka
osotti kohtaloon taipumista.

Tämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta
”maailmanlopunkesästä” oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt,
oikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä
Suihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa.
Paaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja
kohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.

Mutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija
heti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei
anna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja
tiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen
kerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää
häät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä
isän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista vuottansa
täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.

Eräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa
vihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli
kutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli
kulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia
Aholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita
ryyppylaseja — yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli.
Otettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan
kanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä
henkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan
ehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai
puoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin
kämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli
tilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.

— Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi
hän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät,
silloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista
maailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää
oikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet
kuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei
sitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä
olis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään
körttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.

— Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät
ole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä
ole.

— Mitkäs lemmot ne on kuin körttiläisten häät, joissa ei hypellä!
lisäsi Ulla väitöstään.

— Jos sinun niin kovasti tekee mieles hyppelemään, niin mene tuonne
pellolle ja teuha siellä että lumi ilmaan ryöppyää. Minä en vain
saata suvaita huoneessani pirua palveltavan.

— Luuletteko sitte ettei täällä piruja ole nytkin vaikkei hypellä?
Kyllä ne Aholankin tupaan tohtivat tulla.

Hermanni ei vastannut mitään, tuumasi vain itsekseen että antaa sen
pälpättää joka kerran on paholaisen palvelijaksi ruvennut. Morsian
oli hämillään häveten Ullan kehumisesta ja paheksien hänen isälle
osottamasta julkeudestaan. Muutkaan eivät ottaneet puheiksi Ullan
kouhentamaa asiaa.

Totta kyllä, Maija oli pulska morsian. Hän oli paisunut täyteliääksi
koko vartaloltaan ja venynyt pituudeltaan lyhyempäin miesten
mittaan. Hän oli kookkaampia naisia, ei kuitenkaan liian suuri.
Poskensa hehkuivat nyt erittäin, ne punehtivat kuin ihanaa päivää
ennustava aamurusko. Kaunis tulevaisuus Matin kanssa kangastikin
hänen toiveiden heijastimessaan. Jo oli hänelle yksi suuri toivomus
toteutunut, oli tullut kauvan lempimänsä miehen vaimoksi. Mutta
ilontunteiden ohessa ajattelutti vakaasti, tuntuipa surulliseltakin,
kun asia oli kääntynyt näin totiselle kannalle. Tulevaisuudelta ei
suinkaan sopinut mitään rikasten tai herrain päiviä odottaa, heistä
oli vain tuleva mökkiläiset Mutkan pellonveräjän taa. Vaan olipa
Matti tunnettu hyväksi työmieheksi, joka ei ansiotöitä suinkaan
kammonut ja uskalsi uittoihin aikaisin keväällä. Ja kyllä hänkin,
Maija, oli työn tukasta tottunut vetämään.

Kaikki kävivät siinä iltapäivän kuluessa väkevää maistellessa hyvälle
puhetuulelle. Hermannikin harvinaisesti. Näkemät ja kokemat tulivat
mukavina muistoina mieleen.

— Kyllä se niin on, hyvät lapset — otti hän puheeksi, etupäässä
nuorelle parikunnalle tarkoittaen — että vuosin sitä elämää opitaan.
Nuori kokematon voi monasti luulla ymmärtävänsä maailman mutkineen,
mutta pahasti hän erehtyy. En minäkään vielä poikamiehenä, vaikka
luulin silloin paljon tajuavani, käsittänyt puoliakaan siitä
mitä nyt kokemusten kouluttamana käsitän. Akallisena saa mies
monta kokea. Alussa, kun Aholan maata pengastamaan rupesimme, oli
minulla isonkin joukon melkeämmät tuumat kuin mitä sen jälkeen on
toteutunut. Ja Hannalla — sanoi hän hymyillen vaimoonsa katsahtaen
— on yhä vielä tuulentupaiset toiveet. Sen vuoksi se toisinaan
nurisee. Onnen antavaa viisautta on, hyvät nuoret, olla halajamatta
saavuttamattomia. Tehdä tyytyen työtä ja ottaa päivän semmoisena kuin
se annetaan. Se on hupaista elämää! Sinulle, Matti, ja niinikään
sinulle, Maija, minä toivon onnea ja Jumalan siunausta läpi elämän!
lisäsi hän heltyneenä. Mutta samalla annan teille sen neuvon että
älkää huoliko mitä ja miten muilla on, vaan koettakaa aina asettaa
elämänne miten teille itsellenne on parasta ja hyödyllisintä.
Erityisesti varokaa velkaan joutumasta, milloin suinkin muilla
keinoin kulkemaan pääsette. Varsinkin on varottava velkaantumasta
Mutkan herralle, sillä sille velkaannuttuanne joutuisitte pian
tölliltänne pois. Minä olen aina paraani mukaan velkaa karttanut,
mutta ei se aina ole auttanut, Usein on ollut, melkeinpä yhtämyötään
joku määrä velkaa, Kymmeneen ruplaan tuo kuitenkin on jo kutistunut.
Muuta ei ole kuin se sinulle, sanoi hän Kuusikankaan Heikkiin
katsahtaen. Tuota tuokkeroista — vaikka minun ei ole onnistunut
tykkänään velkaantumatta elää, toivon parempaa onnea teille.

Matille oli appivaarin saarnaileminen käynyt ikävystyttäväksi, eikä
hän vastannut siihen juuri mitään. Sanoihan noin välittämättömästi:
Niinpä taitaa olla. — Kummeksi itsekseen, kuinka appivaari saattoi
kuvitellakaan että he muka tulivat velantekemättä toimeen, kun ei
ollut itsekään tullut... Velaksihan melkein heidän täytyi ottaa 50 ruplaa
maksavan töllin paikan pikku niittyineen Mutkan herralta;
ainoastaan 15 ruplaa oli voinut siitä heti maksaa. Tietysti täytyy
hänen velkaa tehdä, milloin ei kylliksi ansiotöillä saa, kun ei
kerran pankkorahoja ole. Mikä kumma se sitte on! Itse tölliin ei ole
paljoakaan luottamista — onpahan jonkunlaisena suojana... Maija
oli isän puheesta tullut siinä määrin liikutetuksi että kyyneleet
heruivat silmiin. Melkein samoin oli laita äidin, joka nyt puhkesi
sanoihin:

— Toki Jumala pitänee huolen kaikista luoduistansa. Vähät sitä omin
voimin mennään. Lujaan köyhäin elämä kyllä saattaa ottaa olletikin
jos tulee paljon lapsia, mutta niinkuin sanoin, toki Jumala huolen
heistäkin pitänee. Minäkin aattelin kun ma Juliuksen sain, että
olishan sitä Jussikin pojaksi riittänyt, kun se vaivalla oli saatu
yli puolentoista kymmenen. Mutta ei — kai se oli Luojan tahto että
tämäkin hiirinen piti tulla maailmaan, lisäsi hän kapalolapsen
kehdosta rinnoilleen ottaen.

— Niin, ja tehtiin siitä sitten sinun tahdostas papin kaima, sanoi
Hermanni hymyillen.

— Hyvilläänpä se oli pappi — mainitsi joukosta muuan, joka oli
ollut äitikummina — kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi
Juliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi
kun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.

— Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi
vakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa
näitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin
surullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä
tulleekaan!

— Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti
Hermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta,
yhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.

— Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei
minua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan.
Minä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne
pitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen
mennyt. — Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan
lattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja
lauletaan:

Tillul lillul lihava
ja tallul lallul laiha;
ei se tyttö lihavakaan
pojan syliss paina.

Hän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella
kädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta
Hermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin
heitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia,
lisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita
pahuuksia...

— Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla
tosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä
te olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan
ymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni
rasva nariseville rattahille... Ja kyllä minä täältä poiskin
pääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää
Kala-Jussille ja lähti.

— Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi
leveän halveksivan naurun perään.

— Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan.
Onpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan...

Arvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä
se lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen,
niin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. — Hanna lausui: Sillä
on niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä
rupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää
toisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia
puolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä
helliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken
puhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on
yksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat... Joku
moitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään
yhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. — Onkohan tuossa
perää? — Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena.
Kuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa.
— Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. — Kyllähän on jos totta on!
yhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.

— Kyllä ne pian panevat lisiäkin, epäili Kala-Jussi. En minä
kumminkaan vielä tällä syönnillä usko Ullasta semmoista.

Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan väleistä oli myöskin puhuttu jo
vuosikausia. Ihmiset tiesivät Jussin kulkeneen Ullalla, missä talossa
milloinkin tämä sattui päiväläisenä olemaan. Olipa Aholassakin nähty,
kun Ulla muutaman kerran makasi Maijan aitassa, Jussin pyrkivän ja
pääsevän aittaan. Eikä tätä pidetty erinomaisen kummana kylässä,
sillä likastelivathan muutkin, ja ainahan vakka kantensa valitsee.
Vain sillä vähän naurahdeltiin että niinkin laiskan töhkä mies kuin
Kala-Jussi aikonee akkomaan ruveta ja että tämä, joka liikkeissään
ja puheissaan oli jotensakin nahjusteleva, rakasteli semmoista
liukasliikkeistä ja sukkelasuuta kuin Ulla oli. Kyllä siinä,
sanottiin, akka ainakin kolmasti miehen ympäri kääntyy. No olihan
se Jussi kelpo suutari, kun vain neuloa viitsi. Parikuntana kai ne
menevät nekin. Mutta kun puheet levisi että Ulla oli laukkuryssän
kanssa kuherruksia pitänyt tuli Ulla — ja Jussi hänen kanssaan —
koko seudun nauruksi.

Hermanni ja Hanna saivat vasta tänään kuulla tämän mukavan jutun.
Ison aikaa sitä nyt ihmeteltiin, ja loinneltiin Ullaa.

Mutta sitten tuli Kala-Jussille ja Kuusikankaan Kustille riita ja
kaikkien huomio kääntyi siihen. Kusti, hyvästi jo tänttärällään oli
isotellut kelloillaan ja komealla letkuvartisella, hopeahelaisella
syöskuumipiipullaan. Jotta se kävi Jussille vaivaksi. Ottipa vielä
rahakukkaronsa lakkaristaan, avasi sen ja nostellen setelitukkoa
mahtaili:

— Ei sitä kaikilla miehillä ole niinkun tuommoistakaan tukkoa! Ja
nauraa höräytti perään.

— Mutta minä epäilen tokko miehen merkitys on rahoissakaan juuri,
vastasi Jussi tapansa mukaan harvakseen. Kieltä kahersi hieman
väkevän vaikutus, vaan äänenpaino osotti sanojen syvältä nousseen.

— On sillä sentään rahallakin jotain merkitystä, kuului Kustin sanat
edelleen. Aina sitä uskaltaa mennä vaikkapa herrainkin pakinoille kun
on rahaa, Sanotaanhan sitä niinkin että rahalla on taivaallinen voima.

— Mutta kun ne eivät ole juuri omia tienaamia, ei ne miestä
miehekseen osota vaikka niitä olis kuinka paljon.

— No ei ne ainakaan sinulta varastettuja ole, siitä panen vaikka
pääni pantiksi.

— Köyhiltä uittomiehiltä kiskottuja kalliita hintoja leivistä ja
jauhoista ja silakoista. Kuusi kopeekkaa, kyllä se esimerkiksi on
liika paljon pienestä, ohukaisesta ja suurireikäisestä leivästä.

— Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!

— So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. — Herra
siunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden
vaimojen ja tyttöjen ääni.

— Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella
äänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä
pois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!

— Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos
siksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä
viskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni,
ja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden
yläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua...

Rytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen
lapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli
siihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. —
Lempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin
erotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan
työnsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja
Kustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina
putoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä
pyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten.
Vaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi
toisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan.
Vielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja
vaikka yhden särenkin — otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen
nauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies
nurruttelevaksi.

— Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt
tehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla!
Tätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa
julkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat!
— Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista
varsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta
mylläkköä.

Mutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään;
pieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein
pahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.

— Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.

Nuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken
tappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:

— Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin
aatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.

— Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän
haikeana.

— Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti
paheksumiseen. — Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.

— Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan
ja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää
paheksumistaan. Sinä — sanoi veljelleen — olet antanut tuon poikas
kasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.

— Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas
suruissaan hyvästi hänkin.

— Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää
temmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan
hytkähdellessä mielenliikutuksesta.

— En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi
sovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina
sillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä
mikään.

— Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.

— No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon
menneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se
köyhälle vaivaksi käy.

— En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä
Jussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas
olekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte... Ei sille virsikirjassa
suurtakaan merkitystä panna. — (Itse ei hän ollut paljon virsiä
lukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta
kuulostavaa veisuuhyräilyä.)

— No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan
sulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä
makaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla
olis paperoidut kamarit kuin pappilassa...

— Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti
tarjottua kättä puristaen.

Ja molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin
käsi poskella, penkille istumaan.

Kaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen
tuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein
vienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska
siihen yhdistyi sovinnon suloisuus... Ensimäisenä äänsi Hermanni,
joka sanoi:

— Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä
unhottaisi...

— Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna
laitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko
pitää kovin pahana!

— Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.

— Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein
itselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan
kelloni. — Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin
mieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta,
jonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin
pikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti
rauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi
antanut.

Väkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset
rupesivat lähtemään kotiinsa.

Hermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi...
Hän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä
tappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään
ihmistä.

Ei sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat...

Mutta sitten hän havaitsi että poikansa Jussi voi pahoin. Silmät
pienellä katseli niin väsyneesti ja surkeasti, että näkyi selki
selvästi viinan vaikutusta pojassa. Tuota ei ollut laisinkaan tullut
pidetyksi silmällä siinä hälinässä.

— Tuleekohan tuosta juuttaasta juomari? sanoi isä äidille. Ja
pojalta kysyi: Ryypitkö sinä paljonkin viinaa?

— En mi-inä si-itä-tä niin kovin pa-paljon, änkytti poika ja
hoipertelihe ovesta pihalle.

— On aavistamattomia tässä maailmassa! Jotta tuosta keneksestä
näyttää tulevan juoppo! kummeksi isä ja lisäsi: En minä eikä
Kuusikankaan suvussa kukaan vanhoista ajoista asti ole juovuksiin
itseään juonut — nuorimmista, niinkuin Kuusikankaan nykyisistä
pojista en tiedä sanoa sitä enkä tätä muuta kuin että Kustille näytti
tänään hyvin kelpaavan jotta tuli tänttärälleen ja tappelupäälle.
Mutta se taipumus on varmaankin äitien puolelta saatu. Sanoithan sinä
isä-vainaas juoneen silloin tällöin?

— Niin, kyllä se toisinaan, mutta eihän toki luulis sen tähden
meidän Jussista juoppoa tulevan. Sinä noin syytät minun sukuani. —
Vaimo heltyi miltei itkuun, mutta lisäsi sitten teristyen: Toivotaan
toki vielä että Jussi saadaan tottumaan yhtä pontevaksi mieheksi
kuin sinä itsekin olet. Kyllä sen kuuden-, seitsemäntoistaisen vielä
taivutetuksi saa.

— No toivotaan, toivotaan, vastasi isä. Minä kurittaisin häntä
nyt oitis, mutta siihenkin on poika tällä haavaa kelpaamaton. Ja
sitäpaitsi isässä poloisessa itsessäänkin on nyt osaksi syytä, paha
kyllä. Tietysti nuhtelen ja varoitan kovasti kun selviää, ja sinun
täytyy yhtyä minun nuhteisiini ja varoituksiini.

Maija pyysi että antaisi pojalle nyt anteeksi, kun tilaisuus oli
tämmöinen. Samaa mieltä oli Matti. Mutta isä pysyi yhä siinä
mielipiteessään että nuhteet ja varoitukset ovat tarpeelliset. Ja hän
tunsi itsensä sangen rauhattomaksi. Sielu oli levoton ja ruumiissakin
tunsi outoa kiihoituksen ja väsymyksen sekaista pahoinvointia. Mutta
hän keksi keinon, joka ei tosin uusi ollutkaan. Työ, se parantaa. Ja
hän lähti kirveineen halkorantteelle ja hakkasi siellä iltaan myöhään
jotta hiki otsasta tippui. Levollisena, sielun ja ruumiin rauhallista
sopusointua tuntien hän sieltä palasi ja sanoi vaimolleen ja nuorelle
parille:

— Työstä saa palkan heti ja siitä saa palkan vielä tuonnemminkin.

                                                  ⸻

Seuraavana kesänä eräänä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen kävivät
Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla vihillä.

Heillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät
saaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty
eivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi
olisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut
arvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin
— suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin
Sarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin
muutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs
hän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen
hyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja
joukossa oli tuo tänään vihitty pari.

Vuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi
suutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt
rakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän
sitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi
hän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli
seudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että
surkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli
tuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin
sanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt
tämmöisiä:

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ullan juonet;
ei se Jussi silloin huoli
kun se sais vain puolet.

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ulla rukka;
jopa taisi Sarvi-Ullan
periäkin hukka!

Näitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä
toistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn
vieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian
lyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö
— elikkä akkapa tässä jo ollaankin — ei tämä akka haikaile pieniä
pilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari
ja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin
kuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi
ansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan
häät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja
vei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.

Tuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten
malliin:

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ullan lailla:
ei nyt enää Sarvi-Ulla
oo kenkujakaan vailla.

Jussi neuloo, Jussi neuloo
ja kesällä kalastelee;
aika luistaa hauskasti
kun Ullaa rakastelee.

Kuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine
saappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa
kuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. — Sen minä
sanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat
kysymykseen pannaan, niin ... ja sen enempää ei siitä heti tahtonut
tulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä
tämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä
huolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt
muuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin,
sanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen.
Kastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa.
Morsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä
sievästi kuin muutkin tytöt — ka akkapa tässä jo ollaankin — viinaa
maistella.

Merkillisin mies tässä oli - Keski-Kumpu. Ensiksikään ei
tilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä —
viidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän
maailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana talvena
loppiaisen jälkeen ”hiivanuuttina” oli hän langennut
takaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa
kahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään
nousta. Hänestä oli — kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan
tuomitsivat — rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut
kanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin
seikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti
hän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän
joukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin
tajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään
”mustalaista” laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti:

Hai juki hai juki hai juki jeijen:
Missä on se rakkaus
kuin meillä oli ennen?!

Ja hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa
honteluutta osottaen...

Aholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut
Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika
täällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella
palasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan
nähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti
torunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä
ollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin
tuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin
poikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi
jotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta
vitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli
karsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.

Pojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän
oli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin.
Huokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa
aikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä
velvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen,
latvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja
lausuen:

— Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen,
lätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.

— Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja
salaa multa? Häh!

Poika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja
yritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista,
sillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan
ja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä
lattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja
asetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä!
Ja siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen
kiihkeästi.

— Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat
kasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta,
joka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään
työssä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu,
jonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta
pitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän
vanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi
kunnes täydeksi mieheksi tulet! — Isä, varsinkin viimeisiä sanoja
lausuessaan, oli hyvästi heltynyt.

Sisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua
kovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin
päässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen
koskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä
kotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän
oli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen
tunteistoaan viilsi... Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin
poika rukka paranisi.

                                                  ⸻

Sitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen:
suvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita
kolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan
kohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet
halua ja voimia kyllin kiittää hyvää antajaa.

Vuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja
vanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen
väettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli — niinkuin
aikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut — todellakin
kasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä
vaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen,
puninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät
ja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta
tullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa
niin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita
se sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei
välittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.

Suurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki
mahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla
velattomaksi.

— Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän
Köyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa
silmissään heijasti sydämmen iloa. — Sitä minä olen aina toivonutkin
että kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden
ikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani
on ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka
kerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa
semmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien
niskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa
kuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki
Matti Maija ja osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja
meidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan
velkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen... Luultavasti tullaankin,
jos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo
olemaan voimaa.

— On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle,
yhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin
täydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on — hän itsekseen ajatteli
— mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki
ja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina
tarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja
olisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi
hän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa
myös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia
posliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan
yksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti
hiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää,
koskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin
juovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. — Tuommoisia
ajatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä
sanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran
miehensä luontoa.

Eikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi
maallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin
ihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.

VII. Uusia kovia koettelemuksia.

— Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois
laidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan
lapset ja kova aika Jumalalta — miksi nurisen!... On toki hyvä
ettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä
suurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen
olla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut.
Onkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko
köyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla.
Käsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja
kaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen
pakkaa niin mielellään napisemaan...

Ikäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä
istuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa
muitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella,
Julius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla
ketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut
kellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen
johdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä
sanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen
kuudes lapsensa. — Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:

— Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin
pahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis!
Mutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan,
miten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti
kokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti
eletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja
hevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä
huolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän
kuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia
leipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä
jo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän
sydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan
määräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?

— Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt,
valitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan
kohtaloissa.

— Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa
vastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä
kovemmasti kuin oma.

— Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo;
mutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään
maailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen
sallimattansa.

— Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä
olet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä
lähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen
tavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan,
tunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut.
Vaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia
vuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan,
kun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.

— Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä
kannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo
yhtään nälkään kuollut.

— Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin
kiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina
vuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.

— Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä
muuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen
vaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. — Toivoivat
vain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi
nukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.

— No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki
aamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.

Eineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä
pantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä
oli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa
viljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista.
Syönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa
pieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti
tahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen
matkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän
kylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin
vaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. — Miten se tyttö
riepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja
mitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu;
yötä siellä kumminkin menee. — Nuoremmat kuuset ja männyt olivat
notkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä
tipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon
talvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen
vienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se
taisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä talvena
taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön
puutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt.
— Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän
arvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi
olennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja
kai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella
ja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen
lapsiaan...

Pian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta
Aholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni
sattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin
edessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.

— Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta,
minun on niin kovasti nälkä.

Ja tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja
suuhunsa työntämään.

— Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita
jauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!

Jussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.

— Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet
moiseen nälänhätään joutunut.

— Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se
on käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan
välttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana;
eivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain.
Minä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa
muuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka
se elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme,
eikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään
hänestä voi välittää. Hyvä erittäin että hän elättää tenavat. —
Kuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on
ohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna
ei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle.
Minä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen
sovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis
kuninkaan linna — mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin
matkoihini vain. Yhtäkaikki — Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais
enemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia
myyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman
mukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. — Mutta köyhä se
aina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä,
muutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä;
lopuksi häiritsi itku.

— Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui
Hermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään vuosina
tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan —
ja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna
muiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin
köykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut
tavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut
hukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on
niin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat
toimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.

— Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille
maata.

                                                  ⸻

Yleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei
tapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema
ehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi
jälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat
sukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän
aika oli Suomen viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena
1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä
yhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli
ihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet
ennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien
ja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei
sitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta
lukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille
kolmellekin.

Laulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset
ja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin
”maailmanlopun” kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän — ja
useimmathan sen muistivat — käsittivät kyllä verratessaan sitä
tähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain
mielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä
ja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt
oli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä,
kylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina
joka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden
surmaavilta voimilta.

Kun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää
anoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi
auttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä
ja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä
syvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus — uutuutensa vuoksi
kansalle käsittämätön laitos — oli muodostettava, ja lautakunnan
esimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin
oli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan
kaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä.
Se ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille
työmiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät
kaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti
ruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat
huomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin
sitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen
ne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.

Niiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin
kouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten
avulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala.
Mutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian
kuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat
sieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne
vietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa
hoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. — Lääkärinhoitoa
ja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui
kaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä.
Sairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin
kaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja
sairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa
naisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus
ja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua
ainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan
ruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta
(ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se
että kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat
useammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty
esimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut
ihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi
kuolema tavallisesti kohta.

Alkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa,
sairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin
alkoi voimistua.

Silloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja
saattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä talvena
. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat
että heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja
päivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra
tahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin
ihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi
tulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita
vaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää
vaimolleen — että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin
se kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta
löydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia,
mutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista
rakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja
syöksevän onnettomuuteen. — Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi
mielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko
elämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin
toivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin
väkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa,
joka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä
mielessä vieno tyytymys ja ilo...

Iloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo
varttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä
tytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja
lyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään
erittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen
ja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena
ja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta
pellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta,
antaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi
että antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi
että nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus
ja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta
kertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä
maailmassa elättää.

Jussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen
juoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin
kotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.

Aholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut
halua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt
että kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on.
Jo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan
riihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun mitalta.
Viljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät
enää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa
kyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle
että eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä
ihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä
kaukaa-aavistamiskykyä.

Kuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna
syötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen
oli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat
saaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi
suvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan
osottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat
kumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa
joskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin Kustin — oman sedän —
rusatynnyreistä...

Körttiläiset — nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet
— eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä
nykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin
lukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja
olivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja
Kumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden,
nuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen
muiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli
sitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä
suhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine
levitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä.
Tyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua
kaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät
vanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että
ulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena
omalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun,
viluun ja nälkään.

Tämän miehen kohtalosta oli Aholan Hermanni ottanut tarkan vaarin, ja
milloin vain tuli oma tai ihmisten elämä yleensä puheeksi, hän lausui:

— Pitää elää suhdalla ja taiten kaikessa ettei käy kuin
Keski-Kumpulaisen. Alkuaan myöten se kerä vieriää, lisäsi hän vielä
tavallisesti, — mitä tuo Kumpulainenkin, poukahdellen sinne tänne
alusta alkaen ja viimein vierähti kukkulalta syvänteeseen.

Kevään tullen jäät lähtivät aikanaan ja kaikinpuolin näytti
toivohikkaalta synkkämuistoisen talven perästä. Hengissä ja
terveenä olevat ihmiset alkoivat rohkein mielin katsella elämää ja
tulevaisuutta. Mutta useimpain — hyvin monen talollisenkin — oli
lähteminen uittoon. Melkein ylituleensa olivat ihmiset velassa Mutkan
herralle, jonka viljakauppa oli paisumistaan paisunut. Velka oli
suoritettava uitolla, mutta harvalta se kuitiksi tuli yhden kevään
uitolla kun palkkaa laskettiin paraille miehille ainoastaan 1 markka
päivältä ja työ oli tehtävä omin ruokinsa — vaan lyhenihän toki
vähäsen. Niinpä Alkulan Mattikin saattoi ainoastaan toivoa velkansa
jonkun verran lyhenevän. Rohkein mielin hän sairautensa jälkeen uusia
voimia saatuaan lähti työhön ajatellen että niin monen lapsen isänä
hänen ainakin yrittää täytyy, kävi sitten puuhun tai kiveen.

Hyvillämielin ryhtyivät Aholan asukkaat peltotöihinsä, kun olivat
velattomina päässeet kovien koettelemusten ajan läpi, mikäli
kesän alusta saattoi päättää, parempaa lupaavan ajan kynnykselle.
Tottapahan, ajattelivat vanhukset, myös Maijalle Matille ja parempina
vuosina apu koittaa. Hyvä että poloista joukkoa on voitu talven yli
hoivata. Kaunis kevät antaa uusia voimia heillekin...

Eräänä ihanana aamuna, jolloin kedot ja oraat ensi kertaa kauniisti
vihannoivat, sanoi Hermanni vaimolleen:

— Meidän pitäisi kovimmissakin kohtaloissa jo osata iloita siitä
että apu tulee aikanansa.

— Jospa osaisimmekin iloita kovan aikana, niin olis elämä autuutta
aina! vastasi vaimo, ja silmistä kajasti toivon valo kuin ihana
aamurusko.

Ja lintuset visersivät pellon syrjässä vesakossa, soinnuttuen
ihmisten elpynyttä mieltä.

VIII. Etsimään.

Toistakymmentä vuotta aikaa viimeisestä on kulunut. Ja ovathan ne
asiat, sekä Aholan että yleiset, ehtineet kokolailla muuttua.

Aholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan
paremminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo
lähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin
seutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua
isälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole
huolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet.
Vuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.

Jussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei
ole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut
liikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen
pahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies
paikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä
ole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa
mukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja
ainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta
lisäksi hankkia.

Liisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja
likempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien
kuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.

Julius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan
nerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden
aikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet
ovat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko
paikkakunnalla.

Tuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti
oli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään
ja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun
päästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita
hengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden
kirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen
samalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä
asioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein
kalliimmiksi.

Sen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä
lukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja,
jotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana
oli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle
kirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.

Vanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan
talonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka
tietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset
tavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan
varoja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän
mielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen
maailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan
näitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain
tutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa
semmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin
vähitellen.

Ja kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä
oli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin
lapsuksia turhia höyrimästä.

Tämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua.
Juliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet
aivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista
lukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet
hänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi
siihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka
tuottaisi iloisen rauhanmielen? — Tätä hän ei osannut saavuttaa,
ei osannut rukoilla eikä uskoa niin, että se olisi tuottanut
kestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset,
luonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta
viihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista
ristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä.
Kun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin
saarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus
vieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään
autuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi,
peloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään
kamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut
ymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut
ja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten,
iloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville
jälleen.

Paitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta
tuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä
vastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista,
mahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta
monituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus
tulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan
ja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien
aikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja
hyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua...

Hilman mieli oli paljonkin toisenlainen kuin Juliuksen. Hän oli
vilkas ja iloinen, ei hengelliset asiat eikä muut huolet olleet
häneen syvästi leimaansa painaneet. Mutta mielellään hänkin
luki ja opetteli kirjoittamistakin, ja tiedot olivat hänestä
hauskoja, eikä hän milloinkaan vaipunut niiden ristiriitaisuuksia
tai tosiperäisyyksiä miettien selvittelemään. Hän näytti
mieleltään veljeään voimakkaammalta ja ruumiinkin puolesta oli
hän, sukupuoleensa katsoen, nuoremmuudestaan huolimatta Juliusta
voimakkaampi. Isä ja äiti tapasivatkin piloillaan sanoa: Paremmin tuo
Hilma sopis pojaksi kuin tytöksi, ja Julius taas paremmin tytöksi.

Mutta se oli kuitenkin joihinkin määrin yhteistä molemmissa että
Hilmakin halusi herroihin, tuntemattomiin ja kauvaksi, ja tämä
hänen halunsa oli hyvin kiihkeä, joka vastaansanomisista ei
laisinkaan masentunut. Papin rouva ja pappilan röökynät olivat
hienolla sukevalla olemisellaan saaneet hänessä hereille yhtäläistä
samanmoiseksitulemisenhalua kuin pappi ja muut joskus nähdyt
herrasmiehet Juliuksessa.

Muutamia vuosia takaperin siitä kevätkesästä, jolloin tämän luvun
pääasia tapahtui, oli Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla otettu kotureiksi
Aholaan. He olivat olleet monessa paikassa, tuskin vuotta päivät missään,
eikä kukaan enää heille luvannut paikkaa Ullan suupalttisuuden ja
sen tähden, että Jussi laiskuuksissaan makasi niin monet
kotona, josta Ulla lakkaamatta miestänsä haukkui. Sen lisäksi
piti Ulla usein aika meuhakkaa toistakymmentä käyvän juonikkaan
poikansa kanssa, milloin luudantyveä korvalle antaen, milloin
mitenkin reukaloiden häntä isän ollessa välinpitämätön koko asiasta.
Kuka moista mustalaisjoukkoa viitsi huoneessaan pitää ja kuulla
lakkaamatonta riitelemistä ja meuhakkaa! — jahkaisivat ihmiset
jokapaikassa. Hermanninko sitte täytyi rauhalliseen kotiinsa ottaa
moiset?! Hän hyvin tunsi Ullan suurisuisuuden. Mutta he pyysivät niin
kauniisti, oikein rukoilevasti, molemmat miltei kyynelsilmin, että
antakaa nyt suojaa, kuu ei missään sitä saada! Hanna heltyi melkein
kyyneleihin hänkin, ja Hermanninkin valtasi armeliaat tunteet ja
ajatteli asiaa sallimuksena ja koettelemuksena — täytyyhän kristityn
auttaa hätääntynyttä — ja lupasi: saa tulla koetteiksi kun maksaa 12 markkaa
hyyryä vuodessa.

Toisinaan otti Ulla oikein pilkatakseen Juliuksen ja Hilman herroiksi
pyrkimisen aikeita. Kun Aholan Julius — tapasi hän asetella — tulee
kiiltävissä saappaissa ja korkeassa silkkihatussa keppi kädessä
maantiellä minun vastaani, niin minä tietysti menen kauvas ojan taa
ja niijaan syvään ja kysyn että muistaako hyvä herra enää tämmöistä
veuhkanaa, kuin Sarvi-Ulla, olleenkaan. Ja kun Hilma röökynänä
taikka rouvana leveissä kurttuhameissa ja samettipäällyskenguissa
hienosti hipsuttelee herrain kamarin lattiaa ja katsoo pihalle ja
puistatellen panee: phyi, phyi kun siell’ on ruma ilma — niin
tulen minä niijaillen ja sanon että kaivettiin tuota ennen yhdessä
syksyrämpsyissäkin perunoita Aholan pellolla ja oli hameet ja kourat
vahvassa mullanpevussa. — Kiusatut yrittivät toisinaan suuttua,
mutta Ullalla oli tavallisesti niin mukavaa sanottavaa lisäksi että
katkeruus muuttui nauruksi. Julius kuitenkin yksinäisyyteen tultuaan
vakavamielisenä paheksui tuota kiusaamistakin, sillä — ajatteli hän
— samaa se on isän ja äidinkin mieli, semmoista kummaksumista tuossa
asiassa, vaikkeivät he tee pilkkaa.

                                                  ⸻

Oli maanantaipäivä muutamia viikkoja ennen juhannusta. Aholan vanhin
poika Jussi teki lähtöä matkalle Amerikkaan. Ja Julius ja Hilma
olivat tositouhuissa mukaan Vaasaan saakka.

Isä istui käsi poskella pöydänpääakkunan kohdalla penkillä ja
äiti, huivi hyvin silmille vedettynä, kudoskeli sukkaa periakkunan
pielessä. Ulla istui takkakiven nurkalla, suuresta visapiipusta
haikuja töllyytellen.

— Olispa mukavaa — alkoi Ulla naurahtaen ja savua pölläyttäen —
kun sais koko Aholan asukkaineen päivineen siirtää hurautetuksi
Amerikkaan. Niin että veis minunkin sinne. Äijä (tarkoittaen
miestänsä, joka tällä kertaa oli kylässä työssä) sais jäädä
kotimaahan. Minä pääsisin sinne Amerikan herroja kuppaamaan. Kai
siellä kuppuustakin maksetaan parempi palkka kuin täällä, jossa vain
penni sarvelta annetaan. Poika juntus sais tulla samassa kyydissä.
Panisin siellä suutarinoppiin. Siellä kumminkin on parempia suutaria
kuin täällä. Isänsä opissa ei siitä hääviä suutaria tule, vaikka
kyllä se Jussi aikoinaan neulomaan kykeni. ”Vaan kaikki Jussilta
näyttää kun vanhaksi tulee...”

— Niin se Ulla puhua veuhtoo aprikoimatta asiaa tarkemmin, lausui
Hermanni. Minulle on Jussin lähtöhomma tuottanut syvää surua; samoin
Juliuksenkin ja Hilman maailmallemenopuuhat.

— Ja minulle, yhtyi Hanna. Tämä suru vie minut hautaan. Lapset eivät
tietäne kuinka koskee äitiin heidän menonsa niin kauvaksi ettei saa
nähdä tuskinpa kuullakkaan heistä mitään. Olishan tässä Aholassa
toimeentultu kaikki... Kyyneleitä tipahti hänen rypistyneille
poskilleen.

— Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin
haluihin ja puuhiin — arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen — —

— Niinhän tämä nykyinen aika on kuin sotkeentunut vyyhti entiseen
verraten, keskeytti Ulla. Ennen luisti maailma kuin siimaa eikä
tullut vastaan solmuja eikä vintturoita, mutta nykyaikaan yksi vetää
yhtäälle toinen toisaalle eikä tiettä alkua ei päätä. Toiset lähtevät
kultamaahan kultaa kourin kokoamaan, toiset pyrkivät herroiksi.
Herroiksi kouluuttamista varten tahdotaan kansakoulua. Siinä asiassa
ovat Mutkan herra ja pappi yhtäpoikaa, vaikka muissa vetävät
niskaköyttä toisilleen. Hupsuksi minä ainakin tulen, jos en pääse
Amerikkaan minäkin. Sanokaa te, Hanna ja Hermanni vain että antaa
menevän mennä, kyllähän jääpä neuvonsa pitää.

Hermanni ja Hanna eivät olleet juuri ottaneet korviinsakaan Ullan
lorua, jonka he ennestään tiesivät olevan vailla päätä ja pontta.
Mutta Jussi, joka kokosi kapineitaan seinältä kaapista, arveli: Ullan
puheista en minä suuria perusta. Ei se Amerikkaan lähtökään ole niin
ilman aikojaan. Kun toiset ovat saaneet rikkautta helpotellen omassa
maassa, niin onhan sitä saamattomilla lupa lähteä koettamaan onneansa
kaukaiseen maahan. Jos ei sittenkään onnesta, niin tietäähän silloin
ettei ole sallittu rikkaaksi tulemaan. Minä lähden parempaa etsimään
kuin kotona on.

— Me mennään kaupunkiin etsimään parempaa, selitti Julius itsensä ja
Hilman puolesta.

— Kaupungissa — ilmaisi Hilma ajatuksensa — saa kauniit vaatteet
ja saa olla ja asua niin komeissa huoneissa kuin pappilan kamareissa,
sanoi pappilan piika, joka on ollut kaupungissa.

— Tyydyttiin sitä ennen ja on näihin maailman aikoihin asti
tyydytty, kunhan on ruokaa ollut ja kattoa suojana, puheli isä. Mutta
entisten ihmisten kestäväisyyttä ja tyytymystä ei ole nuorissa.
Minä kuulin isän ja äidin monasti kertovan kuinka Kuusikankaankin
muinaiset asukkaat satoja vuosia taapäin raastivat itselleen
elatusta laajoista sydänmaan metsistä ja järvistä, metsästämällä
ja kalastamalla, ja kuinka he monta monituista nälkävuotta saivat
kestää vielä sittenkin kun jo enemmän maata viljelivät, syystä ettei
maa tahtonut kasvaa kun oli kylmiä kesiä ja hallavuosia. Mutta he
kestivät ja pysyivät kotonaan. Voimakkaita ja reippaita olivat
miehet, vankkoja vaimotkin. Esimerkiksi noin puolitoista sataa vuotta sitten
asui ja eleli Kuusikankaalla luja ukko ja roteva akka, minun
isäni isän vanhemmat. Kun menivät peninkulmain päähän sydänmaalle
heinään tai tervashaudalle oli ukolla vähäläntä pata lakkina päässä
ja melkein nykyisten miesten mittainen leveä piimäleili selässä, joka
leili on vieläkin Kuusikankaan puodissa ja on siinä vuosiluku 1723.
Akka taas kantoi konttia, jossa oli neljäkymmentä leipää, leiviskän
aski voita ja kaloja pari leiviskää, Noita ihmisiä minä olen
töissä ollessani usein ajatellut ja saanut ikäänkuin uusia voimia
väsymyksessä. Tämmöisten vanhain muistoa teidän pitäisi, lapset,
kunnioittaa ja pysyä perintömaalla kaikki.

— Kaikki minäkin tahtoisin pysymään kotona, vaikka vielä Maijan ja
Matin joukkokin tulis Aholaan, lausui äiti suotavanaan. Kyllähän
tässä maata on ja paljon väen voimalla sitä sulille saataisiin.
Jumalahan sitten kasvun antaisi.

— Antaa menevien mennä, kyllähän jäävät neuvonsa pitävät, sanoa
hölpäytti Ulla taas.

— Pojat, taikka kumminkin toisen niistä, soisin minä
vanhentajaksemme, ilmaisi Hermanni ajatuksensa. Jäis edes Julius
kotiin ja rupeais tyytyväiseksi työmieheksi, kun ei sinne
sotaväkeenkään tullut hoikkuutensa tähden kelpaamaan. Muuten se
on kummallista nykyiseen maailmanaikaan sekin että rotevat nuoret
pojat tästälähin viedään, jos vain määräävä arpa tulee, kolmeksi vuodeksi
pois kotoa. Mutta se nyt sentään on meidän oman maan ja
keisarin tähden, jos vihollinen tänne ryntäis... Mutta Amerikkaan
meno on vain rikkauden himosta ja kaupunkiin paikkaa etsimään lähtö
herraksitulemisen halusta. Vaan kun nyt kerran menette, niin menkää,
ja Jumalan siunausta minä soisin teille sielläkin, missä tulette
olemaan. Älkää unhottako koskaan Jumalaa, että Hän on jokapaikassa
läsnä ja näkee kaikkialle. Ja niin kartatte pahuutta.

Samassa tulivat Liisa — nykyään Hakalassa palveleva — ja Maija,
viimemainitulla kaksi poikaansa ja kolme tyttöänsä mukana, Aholaan.
Maija istui seuralaistensa kanssa Ullan viereen takkakivelle.
Liisa äitinsä ja Hilman väliin peripenkille. — Kaikki ovat niin
surullisia, alkoi, Liisa, — äiti ja isä ja Hilma ja Julius ja
Jussikin. Mitä siitä suree; jos kerran menee, niin menee, lisäsi
hän päättävästi. Pianhan Vaasasta masiinalla huristaa takaisin jos
paha on olla, ja tuon kolme peninkulmaa rautatielle kulkee vaikka
unissaan. Ja höyrylaivoissa sinne Amerikkaan mennään ja samoin sieltä
tullaan, milloin mieli tekee. Vaasan rannasta saa astua laivaan, joka
vie kuin tuli ja valkea.

— Kas niin, se on oikea tyttö joka katsoo asiaa hauskalta kannalta
vain, säesti Ulla takkakiveltä.

— No pääsishän sieltä takaisin Amerikastakin, kun vain sais rahoja
kokoon, arveli Maija.

— No rahoja siellä pitää tulla, jos kerran muutkin ovat saaneet,
päätteli Jussi. Alamaasta kuuluu jo hyvin monta nuorta miestä olevan
Amerikassa ja lähettelevän rahoja kotiinsa akalleen ja lapsilleen.
Ja kuuluu jo useita sieltä palanneenkin, ja rahaa olevan kuin
tuhkaa. Minulla ei noita ole akkaa eikä lapsia, että niiden tähden
haalis kokoon, mutta lähetän, jos hyvin käy, isälle ja äidille
vähäsen. Ja sitten kun olen oikein paljon saanut kokoon, tulen tänne
kotiseudulle ja ostan talon ja otan akan. Kuusikankaan Kustilta olen
kyllä lainannut melkein kaikki matkarahat, kun itselläni ei ollut
kuin 50 markkaa, mutta jos hyvin käy ei tarvitse siltä mahtavalta
enää lainata. Jospa vielä voisin ostaa yhtä oivallisen talon kuin
Kuusikangas on!...

— Jussilla, sanoi äiti, on miehekkäitä tuumia ja suunnitelmia, mutta
Hilma ja Julius eivät oikein tiedä, mitä varten menevät, Juliuksella
ei ole hituistakaan rahankokoamisen halua, mutta se halajaa herraksi,
että sais paljon lukea ja kirjoittaa. Ja Hilman tekee mieli tulla
niin hienomaiseksi ja sieväksi kuin röökynät ovat eikä tahtois —
niinkuin Juliuskaan ei tahtois — tehdä kovaa talonpoikaistyötä.

Kaikki kolme huomasivat äidin puhuvan aivan asianlaidan mukaan.
Jussilla oli luja suunnitelma aivoissa, mutta Juliuksella yhtä
vähän kuin Hilmallakaan ei ollut selvyyttä eikä varmuutta. Julius
olisi vain halunnut olla semmoinen tietävä mies kuin pappi taikka
muut oppineet herrat ja mielellään herrain pukeissa myös sekä tehdä
hyvää opettamalla ja muuten, niinkuin oli kirjoista lukenut jalojen
miesten maailmassa tehneen. Toivoi myös kaukana kohtaavansa semmoisia
jaloja ihmisiä kuin joista oli lukenut, kuinka varakkaat monasti
auttavat köyhää j.n.e. Auttaisivat häntäkin... Hilman aikeet ja
suunnitelmat olivat vielä, miltei epämääräisemmät, mutta syvällä
hänen sydämmessään oli ikäänkuin itsetiedottomana halaumuksena häntä
hellivä ja rakastava ihminen, joka mielikuvituksessa tavallisimmasti
otti nuoren, reippaan herrasmaisen miehen haamun. — Pappi ja
rouva olivat olleet heitä kohtaan niin hyviä, että edellinen oli
tiedustellut tuttavaltaan kauppamieheltä kauppapalvelusta, eli
siihen harjoittelemisen tilaisuutta Juliukselle, ja jälkimmäinen
ystävältään naisten vaatteiden ompeluliikettä pitävältä neidiltä
neulomaoppipaikkaa Hilmalle. Tällä näytti olevan halua ja taipumusta
hienoon neulatyöhön. Ja paikat olivat luvassa. Isä antoi 15 markkaa
matkarahoiksi kummallekin. Rautatiematkaan tiedettiin tarvittavan 5-6 markan
vaiheille hengeltä. Äiti pani evästä, säästyneitä joululeipiä
pari, yhden juuston ja vähäisen rasian voita kullekin erityiseen
nyyttihuiviin.

Jussi ja Julius kehoittivat isää ja äitiä ottamaan Maijan ja Matin
vanhentajakseen, koska Matti oli roteva työmies; kyllähän ne lapset
siinä eläisivät. Vanhimmasta päästä olivatkin jo palveluksessa
ihmisillä. Liisasta, kun ei lupaa ottaa ollenkaan miestä, ei tietysti
ole vanhentajaksi. — Liisi kuultuaan tämän vakuutti yksin olevansa;
ei hän ota, jos vielä sattuisi saamaan huonon taikka häjyn; voi hän
itsekin itsensä elättää. — Maijasta tuntui hyvältä se että hän
miehineen tulisi vanhentajaksi, ja hymyili, vaan ei puhunut mitään.
Isä ja äiti lausuivat toivomuksenaan, että kaikki matkaanlähtevät
tulisivat kotiin takaisin, jos ei erittäin hyvältä tunnu olo
maailmalla. Isä vielä erityisesti lisäsi:

— Jussia tai Juliusta minä olen aina vanhentajaksemme aatellut.
Luulen että se on niinkuin sanotaan:

Vähä vävystä apua,
tyhjä turva tyttärestä.

— Minä taas — sanoi äiti — toivoisin kaikki tyttäreni olevan
näkyvissä ja ainakin tiettävissä, erittäinkin Hilman, joka on ollut
minulle kuin herttainen hupulaislintu vanhoilla päivilläni... Äitiä
itketti ja Hilma pillahti itkemään. Hän muisti kuinka äiti hänelle
piennä tyttönä lauloi:

Västäräkki, sievykäinen
lensi meidän lasin taa,
tänne katsoo, hyppiväinen,
ja hilpeäksi Hilman saa —

ja monta muuta kaunista, herttaista hetkeä muistui lapsuudesta
tuon 18-vuotiaan tytön mieleen. Mutta menevä hän nyt oli, sillä
oli niin monasti ja kauvan jo varmaan aikonut. Hyvästijättö tuntui
kaikille lähteville vaikealta, eikä se suinkaan ollut hauskempaa
kotiin jääville. Siinä ei monta sanaa enää vaihdettu kummaltakaan
puolen. Sydämmet vain puhuivat tuntehikasta äänetöntä kieltä...
Vanhemmat eivät ymmärtäneet lapsiansa kyllin, mutta kuitenkin he
heitä rakastivat. Lapsetkaan eivät oikein oivaltaneet, mikä tarkoitus
vanhemmilla oli heidän suhteensa, mutta yhtäkaikki tunsivat ikäänkuin
helliä sointuvia kieliä omista sydämmistään vanhempain sydämiin ja
päinvastoin.

He kävelivät, Jussi edellä, sitten Julius ja Hilma, nyytit kädessä
tietä pellonpyörtäneitse; veräjältä ja männikön syrjästä vilkaisivat
vielä taakseen. Ajatus, milloinkahan jälleen näkee kotikartanon,
pellot ja kellot ja isän ja äidin, oli jonkun aikaa valtavimpana
heidän jokaisen mielessä. Mutta pian se jossakin määrin haihtui,
vaikkei kokonaan, tokkopa koskaan, niinkauvan kuin poissa on...

Kuu olivat saapuneet Mutkan pihalle, sattui herra olemaan siellä ja
kysyi kuivasti:

— Mihinkäs nyt tuota kyytiä nyytit kädessä? Vaikka Jussin Amerikkaan
aikomus hänellä kyllä oli ennestään tiedossa, mutta kuinkapa arvasi
että hän nyt juuri oli tuon pitkän matkan alkanut. — Kun sai kuulla
kunkin matkan päämäärät, arveli, kylläpä on oivallista, että ihmiset
täältäkin lähtevät näkemään ja kokemaan maailmaa. Puhui sitten
pitkät puheet kokemuksistaan kaupungissa koulussa ja sen jälkeen
kauppapalveluksessa olostaan. Ei ne ole mitään kissan päiviä, mutta
hyvää ne tekee, sanoi muun muassa. Toivotti lopuksi onnea matkalle.

Mutta vanhemmille kotona tuntui niin tyhjältä...

Koko seudun väestössä herätti Aholan Jussin Amerikkaan lähtö suurta
huomiota ja kummastusta. Eihän tuommoista olisi uskonut. Kukaan ei
ollut tätä ennen täältä moiselle matkalle lähtenyt.

IX. Työ on tehty.

Syyskesällä neljättä vuotta edellisestä saivat Aholan vanhukset
jälleen nähdä ympärillään kaikki muut lapsensa paitsi Hilmaa.

Pertteliaamuna elokuun loppupuolella oli Jussi saapunut Amerikasta
kotiin ja Julius hänen muassaan lähtenyt Vaasasta kotona käymään.
Suurin muutos oloissa täällä entisestä oli ehkä se että Kala-Jussi
ja Sarvi-Ulla olivat muuttaneet paikkakunnalta Tampereen puolelle.
Useampia miehiä oli kunnasta myös Amerikkaan matkustanut, muutamia
Jussi siellä tavannutkin. Kaikki muuten melkein entisellään.
Vanhusten kasvoissa tosin huomasi syvempiä ryppyjä.

Amerikassa olostaan oli Jussi taloudellisesti hyötynyt neljättä sataa markkaa
Suomen rahassa — matkarahavelkansa sitäpaitsi saanut
maksetuksi. Enempää ei ollut säästöä tullut, kun palkat sillä
kaivoksella Kaliforniassa, jossa hän työskenteli eivät olleet
erittäin korkeat; muualta kyllä oli kuullut parempia palkkoja,
muttei hän ollut huolinut lähteä varmasta työpaikasta epävarmaa
takaa-ajamaan. Oli sen ohessa sairastanut kuumetautia neljän kuukauden
paikkeille toisena olo-vuotenaan. Ryyppäämisellä, vaikkei
siitäkään ollut kokonaan vapaa, ei ollut mainittavia kuluttanut.
Oli näet pian Amerikkaan tultuaan havainnut, että kyllä menee päin
mäntyä, jollei pidä itseään lujissa ohjaksissa. Ja niin pitikin
lukuunottamatta paria kolmea kertaa, jolloin yönaikoihin joutui
viettelysten valtaan.

Paljon, paljon hän oli tuolla matkallaan saanut maailmaa kokea.
Pian oli tullut havaitsemaan ettei sitä lentämällä tässä maailmassa
onnen satamaan pääse, vaikkapa pääseekin Amerikkaan höyryn voimalla.
Kaivoksessa syvällä maankamaran alla oleminen ja työskenteleminen
oli hänestä tuntunut kovin tukalalta ja pelottavalta, ja siitä kai
hän sairastuikin. Parannuttuaan oli saanut työpaikan maanpinnalla,
mutta siitä ei myöskään maksettu varsin yhtä suurta palkkaa kuin mitä
syvyyden kuilussa sai. — No niin, — eihän se nyt rahallisessakaan
katsannossa ollut tuo matka aivan turakkoon mennyt. Ja sitte maailman
näkeminen, se maksoi. Hän oli jo sivistynyt mies, joka ei enää
osannut panna suurtakaan merkitystä herran ja talonpojan väliselle
raja-aidalle. Ymmärsi Englanninkieltäkin muutamia sanoja ja osasi
ihan kuin täysi ”yanki” sanoa: jes. Oli opetellut kirjoittamaankin
ja vaikka tuo kävikin hiukan töhrimällä, niin asian kumminkin osasi
musteen ja paperin avulla tulkita. Ja mitä siitä vaikka osaisi
kirjoittaa kuin siimaa!... Voimatyöllä sitä rahaa kiskotaan ja
rahalla on valtiollinen voima — ja tuo on todempaa kuin se mitä
täällä sanotaan että rahalla olisi muka taivaallinen voima. Työ ja
sen tuottama varallisuus oikeuttaa siellä istumaan vaikka presidentin
viereen.

Paljoa synkemmän käsityksen maailmasta oli Julius Vaasassa
saanut. Hänestä piti tuleman kauppapalvelija — riivari eli
puukhollari, jolle täällä maalla pantiin koko suuri arvo, koska
luultiin semmoisella olevan sangen rikastuttava palkka — mutta
mielihaikeudekseen oli Julius havainnut ettei hänestä ainakaan
tällä alalla tullut mitään. Varallisessa suhteessa hänellä ei ollut
vielä mitään koossa ja henkisessä katsannossa jäyti tyytymättömyys
ja kalvava kaipaus mieltä. Taipumaton vastenmielisyys kaikkeen
tavarain kaupitsemiseen ja kehumiseen, joka kuitenkaan ei ollut
niin julkisesti tullut ilmi että olisi paikkansa menettänyt, sillä
selittämättömästä arkuudesta koki hän olla isäntänsä mieliksi.
Vaan huomatuksi hänen kauppa-alalle sopimaton luonteensa kyllä oli
tullut, jonka tähden kauppias itse, joka oli kaupungin etevimpiä
liikemiehiä, sekä edistyneemmät toverit tiskin takana vähän kuin
ylenkatseellisesti häntä kohtelivat. Mutta sai yrittää, ajatteli
kauppamies — kun kerran yritti ja osottautui rehelliseksi.
— Kuitenkin toisaalle paloi Juliuksen mieli. Vaan mihin, oli
käynyt yhä sumeammaksi. Tiedot, joita joutoaikoina kirjoista ja
sanomalehdistäkin ahmi, yhä vielä miellyttivät. Mutta jo havaitsi
näissäkin kovin paljon tyytymättömyyttä ilmilausutuksi. Entisiltä ja
nykyisiltä ajoilta, kotimaasta ja varsinkin ulkomailta kuului kuinka
herrat ja voimalliset aina tietämättömiä ja heikkoja sortavat, mutta
kuinka joskus on sortovaltaakin noustu kukistamaan. Ranskan suuri vallankumous
riehunnoineen ja Marseljeesineen heijasti innostuttavana
utukuvana hänen mielikuvituksessaan, josta todellisuus, ajatteli
hän, oli karsinut pois ne kauniit hedelmäoksat, joita ennen oli
uskonut ihmissuvun rungosta haarautuvan. Hän oli aina, milloin
suinkin sopi, pyrkinyt yksinäisyyteen. Ja sieltä karsain silmin
katseli miltei kaikkia ihmisiä ikäänkuin ne olisivat olleet hänen
vihollisiaan. Kun vihdoin tutustui lähemmin muutamiin miehiin,
sattuivat nämä olemaan samanlaatuisia maailmanjärjestykseen
kyllästyneitä kuin hänkin, He lukivat kirjoja, joissa synkin värein
kuvattiin ihmiskunnan toinentoisensa sortamisen taistelua, jossa ei
muka näkynyt mitään korkeampaa johtoa kuin väkivalta. Tämä seura,
uskoivat siihen kuuluvat itse, oli ajattelijain vähäinen joukko.
Koko kaupunki oli heidän mielestään ahdettu täyteen ihmisillä,
jotka eivät mitään ajatelleet eivätkä välittäneet mistään muusta
kuin kaupasta ja palkkain suuruudesta. Tavalliset kaupunkilaiset
taas puolestaan halveksivat näitä muka ajattelijoita, mikäli heitä
tunsivat, tyhjänperäläisinä, joissa ehkä hieman oli ulkomailla
elämöivän vaan meillä kuulumattoman ja mahdottoman sosialismin itua.
— Välimittäin oli Julius syvästi kaivannut hellää ja rakastavaista
naista, jota hän puolestaan olisi tahtonut kaikesta sydämmestään
rakastaa. Mutta semmoista ei ollut. Ja jos hän olisi avioliitosta
itseensä nähden maininnut olisivat kaikki sillä nauraneet, sen hän
kyllä palkattomana miehenä oivalsi. Juuri itse tuli elämään, vaan ei
olisi voinut ”vaimoansa elättää”, kuten sanotaan. Ja mistä hän olisi
vaimon saanutkaan, kun naiset eivät ollenkaan näyttäneet ymmärtävän
hänen umpinaista luonnettaan ja miettiväistä sieluaan? Sitten se taas
katosi tuokin kaipaus ja hän koki viihtyä jääkylmyydessään.

Mielellään näkivät vanhemmat molemmat poikansa kotona jälleen, ja se
heitä suretti ettei Hilma ollut palannut ja että sen lisäksi tiedot
hänen olemisestaan ja elelemisestään olivat sumeat. Julius tiesi,
oli itse ompeluliikkeen pitäjättäreltä kuullut, että Hilman luonne
vakavaan työssäistumiseen oli miltei mahdoton, ja vuoden tuskin
oltuaan ompelunopissa oli tyttö lähtenyt omille teilleen. Hänen
tähtensä oli Julius myöskin paljon surrut ja monasti ajatellut että
hän jos olisi rikas elättäisi koko tytön. Noin vuosi sitten oli veli
saanut siskoltaan kirjeenpahaisen ja silloin tämä ilmoitti olevansa
työssä Tampereen puuvillatehtaalla. Sen koommin ei mitään tietoa.
Julius, joka oli tullut tietämään huonolla polulla olevia naisia,
pelkäsi itsekseen sisarensa suhteen, vaan ei tahtonut sanallakaan
antaa sureksiville vanhemmille aihetta lisään murheesen. Ehkäpä toki
ei niin pahoin olekaan, toivoi veli.

Sitäpaitsi oli Aholan vanhuksilla muuan kotoinen huolen aihe.
Kuusikankaan Kusti uhkasi ensi syyskäräjissä riidellä sedältään
torpan pois. Mutkan herra, joka nyt oli kunnallislautakunnan
esimiehenä ja kunnankirjurina, lainamakasiininhoitajana, tukkiherrana
ja lautamiehenä, ja tämän kaiken ohessa ainoana viljan ynnä muun
tavaran kauppiaana paikkakunnalla, oli tutkinut lakikirjojakin.
Häneltä ainakin oli Kuusikankaan Kusti saanut tietää, ettei se Heikki Kuusikankaan
Hermanni Aholalle tekemä, G.W. Flanellin (Mutkan herran
itsen) kirjoittama torpankontrahti ”ikuisiin aikoihin” ollutkaan
pätevä ajallistakaan maailmaa varten, se ei ollut laillinen. Ja
sitäpaitsi ei Aholan Hermanni ollut hoksannut käyttää kontrahtiaan
laissa vahvistamassa, vaikka semmoinen pitäisi tapahtua joka
kuluessa. Mutkan herra oli vain tosiasiana tuosta maininnut
asuessaan uiton johtajana Kuusikankaan edustuvassa. Mainitseminen oli
aiheutunut siitä että Aholan Hermanni oli käynyt herran puheilla,
kysymässä eikö hänellekin annettaisi joku sata markkaa rantarahaa,
koska kerran Aholalle kirjottua maata oli keväisin tukin uitosta
johtuvien paisuntavesien alla ja koska Kuusikankaalle maksettiin
tuhannen markkaa vuodessa. Kusti ei siihen myöntynyt, ja herra
kehoitti käräjöimään. Sitten sen näkee onko oikeutta saada. Hermanni,
joka ei koskaan ollut edes todistamassa sattunut olemaan, vastasi
rehellisesti:

— En minä rupea käräjöimään; minä en tunne muuta kuin omantunnon ja
Jumalan lain ja niiden mukaan olen oikeassa.

Tämä oli kiinnittänyt Mutkan herran ajatuksen kirjoittamaansa
Aholan kontrahtiin, ja saattoi hänet kysymään, oliko kirjaansa
laissa käyttänyt niin ja niin monasti. Eihän Hermanni semmoisista
säännöksistä tietänyt. — Jaa, torppa on menevää, jos talonomistaja
tahtoo. Pitääksenne torpan, täytyy teidän saada uusi kontrahti 50 vuodeksi,
ja siihen olisi teidän edullista saada määräys että torppa
sen ajan kuluttua arviomiesten laskun mukaan lunastetaan. Ja se on
laissa vahvistettava. — Sepä nyt merkillistä, vastasi Hermanni
ällistyneenä — ja minä olen perittävästä talosta perintöosanani
torpan ottanut. — Lähtiessään Hermanni lupasi miettiä asiaa
ennenkuin uusia kauppoja rupeaa hieromaan.

Tätä sitten, kuten sanottu. Mutkan herra erityistä tarkoittamatta
mainitsi Kuusikankaan Kustille, ja tässä oitis heräsi ajatus saada
torppa pois. Siitä hän saisi lisää peltoa ja heinimaatakin vähinsä.

Tämä seikka kummastutti ja huolestutti vanhuksia. Omalta
sedältään julkee himoita pientä omaisuutta kun itsellä kyllä on!
Vaan lohdutuksenkin he löysivät. Jumala koettelee heitä vielä
haudan partaalla oman sukulaisen kautta. Hänen sallimattansa ja
tietämättänsä ei haonneula puusta putoa — riistettäisiinkö sitten
se turve ja kontu, joka on kasvavaksi pengastettu ja jossa koko
elämäntyö on tehty, noin vain helposti heiltä?... Sitä ei Jumala
salli. Se täytyy jäädä niille, jotka heidät saattavat kunnialla
hautaan. Kuitenkin saavat vanhentajat, nuoremmat ihmiset, koettaa
menetellä maallisen lain säädösten mukaisesti. Minä — ajatteli ja
sanoikin Hermanni — en mene veljeni kanssa tekemää sovintokirjaa
muuttelemaan. Mutta muistakoot nekin, jotka uuteen kontrahtiin
suostuvat, panettaa vaatimuksen kaiken täydellisestä lunastamisesta
50 vuoden päästä, sillä aina on työntekijä palkkansa ansainnut.

Siitä olivat vielä epäselvillä, Matti Maijako ja, jotka poikain
poissa ollessa olivat Aholassa asuneet ja yhä vielä asuivat, vaiko
Jussi vastahankittavan vaimonsa kanssa, tulevat heitä vanhentamaan.
Matti ja Maija olivat isän tahdon mukaan Aholassa, vuodet kun olivat
hyväsatoiset, suorittaneet velkansa Mutkan herralle. He eivät olleet
enää orjia, ajatteli Hermanni. Pitikin hän Matista kuitenkin ja oli
tullut huomaamaan että on siitä vävystäkin sentään apua, kun se
on roima työmies ja juomaton. Uudenaikaisempaa asumistapaa kyllä
tahtoi ja oli Hermanni jonkun verran antanut peräänkin. Sai kydön
viljelemisen kautta valmistaa enemmän viljaa ja heinimaata, vaan
hevosta ei ollut vieläkään sallinut ottaa. Myönsi kuitenkin että
senkin saa hankkia jahka näyttää solkenaan elättää voitavan.

Jussi sittekin, oma poika, olisi kohtuudenmukaisempi heitä
vanhentamaan, olivathan Matti Maija ja saaneet palkan työstään,
kun olivat elatuksen oloaikanaan saaneet ja velkansa, 300 markkaa,
Mutkan herralle maksetuksi. Mutta Jussi oli vielä arveluspäällä,
mennäkö takaisin Amerikkaan ja yrittää saada vihdoinkin talon
hinnan jottei tarvitsisi tuon ylpeäluontoisen ja toisen omaisuutta
himoitsevan sedänpojan kanssa tekemisiin tulla. Kovassa se tosin on
raha sielläkin, ja kotiseudulla olisi paljoa herttaisempi asua — jos
olisi ... jos voisi olla mahtava mahtavaa vastaan.

Aprikoimiset ja huolet, joista huoli tietämättömissä olevan Hilman
tähden oli kaikkein sydämmellisin, heikonsivat ijäkkäitä Aholan
asukkaita tämän syyskesän kuluessa huomattavasti. Ja alkoihan
Hermanni jo olla vapisevan vanha. Kuitenkaan ei olisi luullut vaimoa
toistakymmentä vuotta miestään nuoremmaksi.

Mikkelimaanantai-aamuna noustuaan ja kengittyään Hermanni penkillä
kumarruksissa istuen huokasi syvään ja sanoi:

— Työ on tehty minun puolestani, tunnen sen hyvin.

Hanna kalpeni säikähdyksestä, ja kaikkien muidenkin tuvassaolijain
sydän säpsähti.

Kun kysyttiin, miksi niin päätteli, vastasi hän sen tuntevansa
ruumiissaan.

Hän meni takaisin levolle perisänkyyn. Viimeisen toivomuksensa ja
tahtonsa sanoi olevan että Jussi kuitenkin jäisi vanhentamaan äitiä
— isä, sen hän tunsi, ei tarvitse vanhentajaa. Jussi lupasi jäädä.

— Sinuun minä luotan, vanhin poikani! Sinä täytät sanas; ole
äitis turva vanhoilla päivillään. Sovi Kuusikankaan nuoren isännän
kanssa, niinkuin laki vaatii, mutta älä missään tapauksessa anna
torppaa lunastuksetta, äläkä lähde tästä. Sano hänelle minun
kuolinvuoteellani sanoneen että meidän asiamme on oikea omantunnon ja
Jumalan lain mukaan. Sano se vaikka lakituvassa tuomarille.

Jussin poskille vierähti kyyneleitä.

— Matti Maija — jatkoi ja isä — tullevat nyt toimeen maailmalla,
kun ovat velattomat ja useimmat lapset palveluksessa ihmisillä.
Mutta mitähän ... hän ajatteli hetken ... mitähän, jos Matti tekisi
töllin tuonne vanhalle halmeaholle. Maa on siinä muhevaa multaa. Ehkä
tulisitte toimeen molemmat Aholan maalla. Aatelkaapa asiaa ja sopikaa
keskenänne! Minä en jaksa selvittää... Mutta sittekään, jatkoi hetken
hengitettyään, en voi tarjota kotia kaikille lapsilleni. Maksakoon
torpan vastaanottaja toisille jonkun satasen. Ehkä viiskymmentä markkaa
kullekin maattomalle riittää, sillä pitää muistaa että
tässä eletään ja rahoja saadaan ainoastaan kovalla työllä. Siinä
tapauksessa ovat Matti Maija ja saaneet jo liiaksikin, mutta se on
pidettävä pelastuksena velkaanjoutumisesta, jossa ollessaan ihmiset
ovat onnettomia.

Isä ikävöitsi Hilmaa ja rukoili Jumalaa johtamaan häntä, jos missä
liekin. Liisaa, joka yhä vielä oli Hakalassa palveluksessa, käski
Juliuksen mennä hakemaan. Kului noin pari tuntia aikaa ennenkuin
Liisa tuli. Isä oli heikontunut yhä, mieli oli selvä.

— Kaikki lapseni, paitsi yhtä, näen luonani, alkoi hän katkonaisella
äänellä. Minä olen saattanut teidät elämään, ja muuta en juuri
voikkaan teille antaa. Olen tehnyt sen työn minkä olen voinut, vaan
pieni se on. Kuitenkin tunnen omantuntoni rauhalliseksi. Tehkää myös
te kukin mitä voitte onnea saavuttaaksenne, ja koettakaa pitää puhdas
omatunto. Ja koettakaa olla tyytyväisiä. Älkää koskaan kadehtiko
jos näette muilla olevan parempaa kuin mitä itsellänne on, älkääkä
tavoitelko sitä komeutta ja mahtavuutta mitä muilla on. Tavoittakaa
sitä mikä kullekin itselle on ihan tarpeellista ja sopivaa. Ja
olkaa kaikissa kotitoimissa varovaisia. Katsokaa aina tarkoin
tulen perään ja varokaa ettei lapset polta itseänsä. Perätkää sitä
navetan välikattoa ettei putoa lehmäin päälle. Ja tarkastakaa usein
Saukkosalmen siltaa!

Hän väsyi, mutta jatkoi hetken päästä.

Ja jos ahkerakin työ näyttää joskus tyhjiin raukeavan, niin älkää
sittekään hämmästykö älkääkä masentuko, vaan ponnistakaa yhä, ja
Herra antaa kasvun aikanansa.

Kaikkien silmistä vuosivat kyyneleet. He kuulivat kuinka hänen
hengittämisensä kävi vaikeammaksi. Vaan vielä hän ponnistellen puhui:

— Sinulle, Julius, erityisesti: koe tiedustella Hilmaa ja laita
äidilles hänestä tietoa, jos saat. Koe elää kaupungissakin niinkuin
Jumalan silmäin edessä ja käsitä että sinun rauhaton ja ikävöivä
mieles pyrkii loppumattomaan rauhaan, jonka suloista esimakua minä
rinnassani tunnen, vaikka se on niin raskas.

Raskaasti hengittäen hän tahtoi peripenkin päässä itkevää äitiä
kätensä ojentamaan, ja saatuaan sen sanoi vielä jotensakin terävästi
ja katsoen häntä silmiin:

— Uskollinen kumppali, yhdessä on kärsitty, yhdessä uskottu ja
toivottu. Kaikki valmistusta täydelliseen elämään, jonka Kristus...
Useampaa sanaa ei kuulunut ja käsi kirposi vähitellen. Kahertava
hengitys tyyntyi pian.

LOPPU.