VI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi.

— Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja
tappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä
tupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi
ja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat
lattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan
niin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa,
jossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat
siinä asustavat...

— Niin, — ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja
tunnettu asia — virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla
istuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.

— Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi
isä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.

— Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit
tyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka
pöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.

— Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse
ilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen
kuin toisen.

— On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin
haukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni — päivitteli puolaa
tekevä Liisa.

— Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.

— Parasta olisi — jatkoi isä — alkaa avioliitto ilman häitä,
niinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun
yhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin
päivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon
alkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä
sinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit
tytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!

— No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun
se Matti niitä niin kovasti tahtoo...

— Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää.
Ei Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla... — Morsian lausui nuo
sanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka
osotti kohtaloon taipumista.

Tämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta
”maailmanlopunkesästä” oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt,
oikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä
Suihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa.
Paaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja
kohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.

Mutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija
heti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei
anna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja
tiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen
kerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää
häät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä
isän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista vuottansa
täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.

Eräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa
vihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli
kutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli
kulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia
Aholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita
ryyppylaseja — yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli.
Otettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan
kanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä
henkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan
ehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai
puoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin
kämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli
tilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.

— Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi
hän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät,
silloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista
maailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää
oikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet
kuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei
sitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä
olis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään
körttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.

— Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät
ole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä
ole.

— Mitkäs lemmot ne on kuin körttiläisten häät, joissa ei hypellä!
lisäsi Ulla väitöstään.

— Jos sinun niin kovasti tekee mieles hyppelemään, niin mene tuonne
pellolle ja teuha siellä että lumi ilmaan ryöppyää. Minä en vain
saata suvaita huoneessani pirua palveltavan.

— Luuletteko sitte ettei täällä piruja ole nytkin vaikkei hypellä?
Kyllä ne Aholankin tupaan tohtivat tulla.

Hermanni ei vastannut mitään, tuumasi vain itsekseen että antaa sen
pälpättää joka kerran on paholaisen palvelijaksi ruvennut. Morsian
oli hämillään häveten Ullan kehumisesta ja paheksien hänen isälle
osottamasta julkeudestaan. Muutkaan eivät ottaneet puheiksi Ullan
kouhentamaa asiaa.

Totta kyllä, Maija oli pulska morsian. Hän oli paisunut täyteliääksi
koko vartaloltaan ja venynyt pituudeltaan lyhyempäin miesten
mittaan. Hän oli kookkaampia naisia, ei kuitenkaan liian suuri.
Poskensa hehkuivat nyt erittäin, ne punehtivat kuin ihanaa päivää
ennustava aamurusko. Kaunis tulevaisuus Matin kanssa kangastikin
hänen toiveiden heijastimessaan. Jo oli hänelle yksi suuri toivomus
toteutunut, oli tullut kauvan lempimänsä miehen vaimoksi. Mutta
ilontunteiden ohessa ajattelutti vakaasti, tuntuipa surulliseltakin,
kun asia oli kääntynyt näin totiselle kannalle. Tulevaisuudelta ei
suinkaan sopinut mitään rikasten tai herrain päiviä odottaa, heistä
oli vain tuleva mökkiläiset Mutkan pellonveräjän taa. Vaan olipa
Matti tunnettu hyväksi työmieheksi, joka ei ansiotöitä suinkaan
kammonut ja uskalsi uittoihin aikaisin keväällä. Ja kyllä hänkin,
Maija, oli työn tukasta tottunut vetämään.

Kaikki kävivät siinä iltapäivän kuluessa väkevää maistellessa hyvälle
puhetuulelle. Hermannikin harvinaisesti. Näkemät ja kokemat tulivat
mukavina muistoina mieleen.

— Kyllä se niin on, hyvät lapset — otti hän puheeksi, etupäässä
nuorelle parikunnalle tarkoittaen — että vuosin sitä elämää opitaan.
Nuori kokematon voi monasti luulla ymmärtävänsä maailman mutkineen,
mutta pahasti hän erehtyy. En minäkään vielä poikamiehenä, vaikka
luulin silloin paljon tajuavani, käsittänyt puoliakaan siitä
mitä nyt kokemusten kouluttamana käsitän. Akallisena saa mies
monta kokea. Alussa, kun Aholan maata pengastamaan rupesimme, oli
minulla isonkin joukon melkeämmät tuumat kuin mitä sen jälkeen on
toteutunut. Ja Hannalla — sanoi hän hymyillen vaimoonsa katsahtaen
— on yhä vielä tuulentupaiset toiveet. Sen vuoksi se toisinaan
nurisee. Onnen antavaa viisautta on, hyvät nuoret, olla halajamatta
saavuttamattomia. Tehdä tyytyen työtä ja ottaa päivän semmoisena kuin
se annetaan. Se on hupaista elämää! Sinulle, Matti, ja niinikään
sinulle, Maija, minä toivon onnea ja Jumalan siunausta läpi elämän!
lisäsi hän heltyneenä. Mutta samalla annan teille sen neuvon että
älkää huoliko mitä ja miten muilla on, vaan koettakaa aina asettaa
elämänne miten teille itsellenne on parasta ja hyödyllisintä.
Erityisesti varokaa velkaan joutumasta, milloin suinkin muilla
keinoin kulkemaan pääsette. Varsinkin on varottava velkaantumasta
Mutkan herralle, sillä sille velkaannuttuanne joutuisitte pian
tölliltänne pois. Minä olen aina paraani mukaan velkaa karttanut,
mutta ei se aina ole auttanut, Usein on ollut, melkeinpä yhtämyötään
joku määrä velkaa, Kymmeneen ruplaan tuo kuitenkin on jo kutistunut.
Muuta ei ole kuin se sinulle, sanoi hän Kuusikankaan Heikkiin
katsahtaen. Tuota tuokkeroista — vaikka minun ei ole onnistunut
tykkänään velkaantumatta elää, toivon parempaa onnea teille.

Matille oli appivaarin saarnaileminen käynyt ikävystyttäväksi, eikä
hän vastannut siihen juuri mitään. Sanoihan noin välittämättömästi:
Niinpä taitaa olla. — Kummeksi itsekseen, kuinka appivaari saattoi
kuvitellakaan että he muka tulivat velantekemättä toimeen, kun ei
ollut itsekään tullut... Velaksihan melkein heidän täytyi ottaa 50 ruplaa
maksavan töllin paikan pikku niittyineen Mutkan herralta;
ainoastaan 15 ruplaa oli voinut siitä heti maksaa. Tietysti täytyy
hänen velkaa tehdä, milloin ei kylliksi ansiotöillä saa, kun ei
kerran pankkorahoja ole. Mikä kumma se sitte on! Itse tölliin ei ole
paljoakaan luottamista — onpahan jonkunlaisena suojana... Maija
oli isän puheesta tullut siinä määrin liikutetuksi että kyyneleet
heruivat silmiin. Melkein samoin oli laita äidin, joka nyt puhkesi
sanoihin:

— Toki Jumala pitänee huolen kaikista luoduistansa. Vähät sitä omin
voimin mennään. Lujaan köyhäin elämä kyllä saattaa ottaa olletikin
jos tulee paljon lapsia, mutta niinkuin sanoin, toki Jumala huolen
heistäkin pitänee. Minäkin aattelin kun ma Juliuksen sain, että
olishan sitä Jussikin pojaksi riittänyt, kun se vaivalla oli saatu
yli puolentoista kymmenen. Mutta ei — kai se oli Luojan tahto että
tämäkin hiirinen piti tulla maailmaan, lisäsi hän kapalolapsen
kehdosta rinnoilleen ottaen.

— Niin, ja tehtiin siitä sitten sinun tahdostas papin kaima, sanoi
Hermanni hymyillen.

— Hyvilläänpä se oli pappi — mainitsi joukosta muuan, joka oli
ollut äitikummina — kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi
Juliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi
kun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.

— Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi
vakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa
näitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin
surullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä
tulleekaan!

— Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti
Hermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta,
yhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.

— Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei
minua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan.
Minä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne
pitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen
mennyt. — Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan
lattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja
lauletaan:

Tillul lillul lihava
ja tallul lallul laiha;
ei se tyttö lihavakaan
pojan syliss paina.

Hän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella
kädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta
Hermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin
heitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia,
lisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita
pahuuksia...

— Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla
tosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä
te olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan
ymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni
rasva nariseville rattahille... Ja kyllä minä täältä poiskin
pääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää
Kala-Jussille ja lähti.

— Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi
leveän halveksivan naurun perään.

— Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan.
Onpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan...

Arvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä
se lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen,
niin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. — Hanna lausui: Sillä
on niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä
rupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää
toisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia
puolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä
helliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken
puhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on
yksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat... Joku
moitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään
yhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. — Onkohan tuossa
perää? — Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena.
Kuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa.
— Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. — Kyllähän on jos totta on!
yhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.

— Kyllä ne pian panevat lisiäkin, epäili Kala-Jussi. En minä
kumminkaan vielä tällä syönnillä usko Ullasta semmoista.

Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan väleistä oli myöskin puhuttu jo
vuosikausia. Ihmiset tiesivät Jussin kulkeneen Ullalla, missä talossa
milloinkin tämä sattui päiväläisenä olemaan. Olipa Aholassakin nähty,
kun Ulla muutaman kerran makasi Maijan aitassa, Jussin pyrkivän ja
pääsevän aittaan. Eikä tätä pidetty erinomaisen kummana kylässä,
sillä likastelivathan muutkin, ja ainahan vakka kantensa valitsee.
Vain sillä vähän naurahdeltiin että niinkin laiskan töhkä mies kuin
Kala-Jussi aikonee akkomaan ruveta ja että tämä, joka liikkeissään
ja puheissaan oli jotensakin nahjusteleva, rakasteli semmoista
liukasliikkeistä ja sukkelasuuta kuin Ulla oli. Kyllä siinä,
sanottiin, akka ainakin kolmasti miehen ympäri kääntyy. No olihan
se Jussi kelpo suutari, kun vain neuloa viitsi. Parikuntana kai ne
menevät nekin. Mutta kun puheet levisi että Ulla oli laukkuryssän
kanssa kuherruksia pitänyt tuli Ulla — ja Jussi hänen kanssaan —
koko seudun nauruksi.

Hermanni ja Hanna saivat vasta tänään kuulla tämän mukavan jutun.
Ison aikaa sitä nyt ihmeteltiin, ja loinneltiin Ullaa.

Mutta sitten tuli Kala-Jussille ja Kuusikankaan Kustille riita ja
kaikkien huomio kääntyi siihen. Kusti, hyvästi jo tänttärällään oli
isotellut kelloillaan ja komealla letkuvartisella, hopeahelaisella
syöskuumipiipullaan. Jotta se kävi Jussille vaivaksi. Ottipa vielä
rahakukkaronsa lakkaristaan, avasi sen ja nostellen setelitukkoa
mahtaili:

— Ei sitä kaikilla miehillä ole niinkun tuommoistakaan tukkoa! Ja
nauraa höräytti perään.

— Mutta minä epäilen tokko miehen merkitys on rahoissakaan juuri,
vastasi Jussi tapansa mukaan harvakseen. Kieltä kahersi hieman
väkevän vaikutus, vaan äänenpaino osotti sanojen syvältä nousseen.

— On sillä sentään rahallakin jotain merkitystä, kuului Kustin sanat
edelleen. Aina sitä uskaltaa mennä vaikkapa herrainkin pakinoille kun
on rahaa, Sanotaanhan sitä niinkin että rahalla on taivaallinen voima.

— Mutta kun ne eivät ole juuri omia tienaamia, ei ne miestä
miehekseen osota vaikka niitä olis kuinka paljon.

— No ei ne ainakaan sinulta varastettuja ole, siitä panen vaikka
pääni pantiksi.

— Köyhiltä uittomiehiltä kiskottuja kalliita hintoja leivistä ja
jauhoista ja silakoista. Kuusi kopeekkaa, kyllä se esimerkiksi on
liika paljon pienestä, ohukaisesta ja suurireikäisestä leivästä.

— Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!

— So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. — Herra
siunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden
vaimojen ja tyttöjen ääni.

— Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella
äänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä
pois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!

— Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos
siksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä
viskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni,
ja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden
yläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua...

Rytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen
lapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli
siihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. —
Lempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin
erotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan
työnsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja
Kustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina
putoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä
pyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten.
Vaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi
toisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan.
Vielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja
vaikka yhden särenkin — otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen
nauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies
nurruttelevaksi.

— Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt
tehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla!
Tätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa
julkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat!
— Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista
varsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta
mylläkköä.

Mutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään;
pieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein
pahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.

— Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.

Nuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken
tappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:

— Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin
aatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.

— Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän
haikeana.

— Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti
paheksumiseen. — Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.

— Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan
ja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää
paheksumistaan. Sinä — sanoi veljelleen — olet antanut tuon poikas
kasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.

— Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas
suruissaan hyvästi hänkin.

— Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää
temmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan
hytkähdellessä mielenliikutuksesta.

— En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi
sovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina
sillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä
mikään.

— Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.

— No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon
menneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se
köyhälle vaivaksi käy.

— En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä
Jussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas
olekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte... Ei sille virsikirjassa
suurtakaan merkitystä panna. — (Itse ei hän ollut paljon virsiä
lukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta
kuulostavaa veisuuhyräilyä.)

— No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan
sulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä
makaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla
olis paperoidut kamarit kuin pappilassa...

— Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti
tarjottua kättä puristaen.

Ja molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin
käsi poskella, penkille istumaan.

Kaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen
tuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein
vienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska
siihen yhdistyi sovinnon suloisuus... Ensimäisenä äänsi Hermanni,
joka sanoi:

— Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä
unhottaisi...

— Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna
laitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko
pitää kovin pahana!

— Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.

— Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein
itselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan
kelloni. — Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin
mieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta,
jonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin
pikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti
rauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi
antanut.

Väkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset
rupesivat lähtemään kotiinsa.

Hermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi...
Hän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä
tappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään
ihmistä.

Ei sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat...

Mutta sitten hän havaitsi että poikansa Jussi voi pahoin. Silmät
pienellä katseli niin väsyneesti ja surkeasti, että näkyi selki
selvästi viinan vaikutusta pojassa. Tuota ei ollut laisinkaan tullut
pidetyksi silmällä siinä hälinässä.

— Tuleekohan tuosta juuttaasta juomari? sanoi isä äidille. Ja
pojalta kysyi: Ryypitkö sinä paljonkin viinaa?

— En mi-inä si-itä-tä niin kovin pa-paljon, änkytti poika ja
hoipertelihe ovesta pihalle.

— On aavistamattomia tässä maailmassa! Jotta tuosta keneksestä
näyttää tulevan juoppo! kummeksi isä ja lisäsi: En minä eikä
Kuusikankaan suvussa kukaan vanhoista ajoista asti ole juovuksiin
itseään juonut — nuorimmista, niinkuin Kuusikankaan nykyisistä
pojista en tiedä sanoa sitä enkä tätä muuta kuin että Kustille näytti
tänään hyvin kelpaavan jotta tuli tänttärälleen ja tappelupäälle.
Mutta se taipumus on varmaankin äitien puolelta saatu. Sanoithan sinä
isä-vainaas juoneen silloin tällöin?

— Niin, kyllä se toisinaan, mutta eihän toki luulis sen tähden
meidän Jussista juoppoa tulevan. Sinä noin syytät minun sukuani. —
Vaimo heltyi miltei itkuun, mutta lisäsi sitten teristyen: Toivotaan
toki vielä että Jussi saadaan tottumaan yhtä pontevaksi mieheksi
kuin sinä itsekin olet. Kyllä sen kuuden-, seitsemäntoistaisen vielä
taivutetuksi saa.

— No toivotaan, toivotaan, vastasi isä. Minä kurittaisin häntä
nyt oitis, mutta siihenkin on poika tällä haavaa kelpaamaton. Ja
sitäpaitsi isässä poloisessa itsessäänkin on nyt osaksi syytä, paha
kyllä. Tietysti nuhtelen ja varoitan kovasti kun selviää, ja sinun
täytyy yhtyä minun nuhteisiini ja varoituksiini.

Maija pyysi että antaisi pojalle nyt anteeksi, kun tilaisuus oli
tämmöinen. Samaa mieltä oli Matti. Mutta isä pysyi yhä siinä
mielipiteessään että nuhteet ja varoitukset ovat tarpeelliset. Ja hän
tunsi itsensä sangen rauhattomaksi. Sielu oli levoton ja ruumiissakin
tunsi outoa kiihoituksen ja väsymyksen sekaista pahoinvointia. Mutta
hän keksi keinon, joka ei tosin uusi ollutkaan. Työ, se parantaa. Ja
hän lähti kirveineen halkorantteelle ja hakkasi siellä iltaan myöhään
jotta hiki otsasta tippui. Levollisena, sielun ja ruumiin rauhallista
sopusointua tuntien hän sieltä palasi ja sanoi vaimolleen ja nuorelle
parille:

— Työstä saa palkan heti ja siitä saa palkan vielä tuonnemminkin.

                                                  ⸻

Seuraavana kesänä eräänä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen kävivät
Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla vihillä.

Heillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät
saaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty
eivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi
olisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut
arvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin
— suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin
Sarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin
muutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs
hän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen
hyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja
joukossa oli tuo tänään vihitty pari.

Vuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi
suutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt
rakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän
sitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi
hän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli
seudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että
surkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli
tuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin
sanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt
tämmöisiä:

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ullan juonet;
ei se Jussi silloin huoli
kun se sais vain puolet.

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ulla rukka;
jopa taisi Sarvi-Ullan
periäkin hukka!

Näitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä
toistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn
vieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian
lyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö
— elikkä akkapa tässä jo ollaankin — ei tämä akka haikaile pieniä
pilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari
ja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin
kuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi
ansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan
häät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja
vei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.

Tuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten
malliin:

Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,
Sarvi-Ullan lailla:
ei nyt enää Sarvi-Ulla
oo kenkujakaan vailla.

Jussi neuloo, Jussi neuloo
ja kesällä kalastelee;
aika luistaa hauskasti
kun Ullaa rakastelee.

Kuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine
saappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa
kuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. — Sen minä
sanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat
kysymykseen pannaan, niin ... ja sen enempää ei siitä heti tahtonut
tulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä
tämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä
huolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt
muuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin,
sanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen.
Kastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa.
Morsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä
sievästi kuin muutkin tytöt — ka akkapa tässä jo ollaankin — viinaa
maistella.

Merkillisin mies tässä oli - Keski-Kumpu. Ensiksikään ei
tilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä —
viidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän
maailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana talvena
loppiaisen jälkeen ”hiivanuuttina” oli hän langennut
takaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa
kahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään
nousta. Hänestä oli — kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan
tuomitsivat — rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut
kanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin
seikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti
hän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän
joukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin
tajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään
”mustalaista” laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti:

Hai juki hai juki hai juki jeijen:
Missä on se rakkaus
kuin meillä oli ennen?!

Ja hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa
honteluutta osottaen...

Aholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut
Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika
täällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella
palasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan
nähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti
torunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä
ollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin
tuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin
poikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi
jotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta
vitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli
karsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.

Pojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän
oli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin.
Huokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa
aikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä
velvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen,
latvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja
lausuen:

— Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen,
lätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.

— Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja
salaa multa? Häh!

Poika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja
yritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista,
sillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan
ja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä
lattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja
asetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä!
Ja siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen
kiihkeästi.

— Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat
kasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta,
joka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään
työssä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu,
jonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta
pitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän
vanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi
kunnes täydeksi mieheksi tulet! — Isä, varsinkin viimeisiä sanoja
lausuessaan, oli hyvästi heltynyt.

Sisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua
kovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin
päässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen
koskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä
kotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän
oli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen
tunteistoaan viilsi... Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin
poika rukka paranisi.

                                                  ⸻

Sitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen:
suvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita
kolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan
kohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet
halua ja voimia kyllin kiittää hyvää antajaa.

Vuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja
vanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen
väettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli — niinkuin
aikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut — todellakin
kasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä
vaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen,
puninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät
ja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta
tullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa
niin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita
se sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei
välittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.

Suurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki
mahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla
velattomaksi.

— Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän
Köyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa
silmissään heijasti sydämmen iloa. — Sitä minä olen aina toivonutkin
että kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden
ikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani
on ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka
kerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa
semmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien
niskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa
kuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki
Matti Maija ja osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja
meidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan
velkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen... Luultavasti tullaankin,
jos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo
olemaan voimaa.

— On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle,
yhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin
täydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on — hän itsekseen ajatteli
— mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki
ja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina
tarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja
olisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi
hän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa
myös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia
posliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan
yksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti
hiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää,
koskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin
juovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. — Tuommoisia
ajatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä
sanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran
miehensä luontoa.

Eikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi
maallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin
ihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.