III.

Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä
välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä
kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana,
rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät
jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin,
pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus
niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain
mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: ”Mitäs Jönni
nyt?”

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän
rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

”Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan”, pyyhkäisi
suunsa hihalla ja selitti:

”Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!”

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi
kaimansa Jönnin onnesta.

”Se oli hyvä lotti... yksi hyvä lotti”, vastaili hän tilikirjojensa
äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää,
niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne
juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle,
ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

”Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti”,
tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli
kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä
taskussa. Hän kehaisi:

”Mutta nyt minulla jo on miljoona... Ja enemmänkin on!”

”Sappernaakeli!” pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta
ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

”Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!”

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja
selitti:

”Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso
kivimuuri... Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa.”

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei
tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa
hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään
ja ennusti:

”Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos
sinä vaan spekuleeraat ja et juo.”

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut
paperin puhki katsoa ja vahvisti:

”Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja
et juo. Yksi miljoona sinulla on.”

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

”Vai mitä, Jönni?” jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun
ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin
hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen
vastaili:

”Ka sitä minä tässä vain arvelin... Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin talosta
puhui... että siinä talossa se on tiili toisensa päällä.”

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä.
Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai
vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin
hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin
hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut,
mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän
ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä,
sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo
kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi
häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui
Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

”Pistoovaatko, Jönni? Häh?”

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan
ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta
päästäksensä:

”Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin... sattui hallissa Pollarin
Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti
Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?”

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa
tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi
raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden
vuoksi puhua siitä, arvellen:

”Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten
kutsuttukin.”

                                                  ⸻

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt
oli hän — tosin vieläkin väärin — kuullut muiltakin, että Jönni muka
on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen
sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan
kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että
hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä
Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo
avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo
saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä
oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt
taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse,
niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni
näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

”Sanoo... Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo.”

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova,
viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta
Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi
arvannut, vaan oudosteli:

”Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?”

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän
yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

”Mhyy... Vai mitä se Liisa...”

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen
kuhertelevan:

”Mutta Jönni se vain sanoo... Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään
ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo.”

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan
lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan
kuherrukseen vastaukseksi puheli:

”Sinä, Liisa, vain räpiset.”

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt
niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti
satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla
ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä
sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi
että: ”Kyyhkysiäkö sinä ruokit?” niin hän vain vastaili että:

”Eipä tässä mitä.”

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

”Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä
oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä.”

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

”Se on akkaväen tapa semmoinen... Että suu on aina niinkuin
viekoitteleva veräjä.”

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan
Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut
lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku
raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

”Onhan siinä muijaa... Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!”

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja
hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui
hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella,
pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

”Onhan siinä Liisassa akkaa... Kokonainen valtakunta!”

                                                  ⸻

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä
puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin
läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin
aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin
puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa
mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei
se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan,
ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja
vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne
miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja
ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa,
häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa,
niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki
hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla
siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

                                                  ⸻

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan
paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja
pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin
huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin
uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni
aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan
näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa
valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina
vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko
miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja
ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän
tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa.
Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä
puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo
alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa.
Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan
Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

                                                  ⸻

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison
perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten,
ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin
eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista
juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

”On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää... Kun on
kolmetuhatta.”

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä
kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

”Se ukko ei jouda enää kuhnimaan... Ja pitää olla leveä sänky... jos
mieli kaikki muijat viereensä latoa.”

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois
pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän
sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka
suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

”Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko.”

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi
sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti.
Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja
viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä
haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

”Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi,
mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana.”

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta
sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

                                                  ⸻

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen
juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa
kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet
johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin
kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä
houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo
vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

”Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi
huollettavana.”

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa
tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on
tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

”Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy.”

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä
harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

”Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin”, jatkoi
Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi.
Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun
ansion epäsi, kieltäen:

”Kukas sinun käski vetää!”

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi
ynseän:

”Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann’ mennä.”

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle
Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti
puolusti:

”Elä helkkarissa, Jönni!... Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta
miestä!”

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä,
että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon
tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin
Hankkua vastaan puheli, alkaen:

”Sinä vain loriset.”

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

”Ei jätkää maksa merestä vetää.”

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin
jatkoi:

”Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että:
lykkyä tykö... Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!”

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä
hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

”Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!... Eihän sinulla ole enää
sieluakaan!”.

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut
Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle,
koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan
ilkkuvaa:

”Ann’, anna mennä vaan!... Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano
vain että lykkatil!”

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan
pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään
kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen
ilkkui:

”Lykkatil!... Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!”