Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    XI.

    Olikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa
    olemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän
    oli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta
    tiliä.

    Ja niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti,
    aivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät
    poskeensa pistettyänsä hän alkoi:

    ”Niinkuin Kaisa tiedät”, alkoi hän, ”niin minä olen sen entisen Antti Sikasen
    poika ja sen ukon suku ei luikerra...”

    ”Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua.” Kaisaa alkoi taas
    yskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä
    äskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi
    edelleen, selittäen:

    ”Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut
    muuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään”.

    Se oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista
    puhetta — se olikin näet ollut taitava valehtelija — mutta kuten
    tunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili
    itseksensä.

    ”Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista
    ja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!... Kun kerran olen samaa
    Sikas-sukua”, jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli
    kurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:

    Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!... Jotta
    kurkku on kuin tervattu ikään...”

    Mutta moisesta kiemurtelemisesta ukko jo ihan kimpaantui ja alkoi
    riidellä:

    Kaisa kuule!... Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja
    vakavuudesta, sillä minä olen tiukka mies!”

    Ja tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko
    koveni silmittömäksi.

    ”Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä
    kehen suuttuu!”

    ”No!... Mutta sepä on perhana!” taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta
    yhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:

    ”Niin jotta vaikka kaksi perhanaa niin...”

    Kaisa rähähti ja kiskoi härkäänsä. Ukko julmistui ja aivan huusi:

    ”Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!... Ja vaikka tämän sinun
    härkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta
    tällä pojalla on!”

    Sitä ukon tiukkuutta nyt! Hän uhkaili, jatkaen:

    ”Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla
    eteen tenä!”

    Ja tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää
    lautaseen, mutta...

                                                      ⸻

    Mutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut
    väkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen
    rahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas
    uusi härän ostaja.

    Ja tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen
    luuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää.
    Ainoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän
    hätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.

    Ja silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä
    tenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:

    ”Tenä kyllä pitää tulla!”

    ”Mitä”, ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin
    tulipaloon ehättäjä ja jatkaen:

    ”Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!” touhusi hän, nyhtäen
    sikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.

    ”Niin jotta, etkö myö eukko härkää?” touhusi vain Leskinen ja alkoi jo
    tutkia ja kopeloida, selitellen samalla:

    ”Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa... sitä hameessa-käyvää
    sukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin
    tarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami... niinkuin ajan ratoksi...”

    Siinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi
    ja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli
    ostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa,
    häränsarvettansa, selitellen:

    ”Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta
    kunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko,
    niin... Niin tämä Leskinen ostaa!”

    Siis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä
    synkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten
    hyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.

    Mutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa
    Leskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan
    rohkaisuviinoja.

                                                      ⸻

    Kuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen
    vävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli
    täytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo
    sijoillensa.

    Mutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti
    harmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi
    Pekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että
    markka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.

    Mutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse
    tapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja
    rohkeutta.

    Ja oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin
    päin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.

    Koki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur’ikään rypenyt
    katu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian,
    kiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että
    kengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.

    ”Perhana!” ärähti hän silloin oitis Leskiselle ja jatkoi uhmaavana:

    ”Elä, kuule, astuta rapaista sikaasi ryvettämään toista ihmistä!”

    ”Hä-äh?” oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän
    aavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.

    ”Niin kyllä!” uhmaili Sikanen ja jo uhkaili:

    ”Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää
    nähdä, jotta tokko se naukuu!”

    Mutta ynseäksi vain tekeytyi mahtava Leskinen.

    ”Mhyh!... Vai minun possu astuisi toisen jalalle!” halveksui hän,
    syyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta
    surkutellen ja päivitellen:

    ”Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa,
    joka ilkeää soimata syytöntäkin!”

    ”Perhana!... Elä puhu kuule tahi kun minä...”

    Ja ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että
    se oli keikota rapaiseen katuun selälleen.

    Perr!” kirosi se julmasti ja kavahti pystyyn. Väkeä tulvi ympärille.

    ”Vaikka kerr... niin!”

    Ja siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä
    ärsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:

    ”Paholaisen sika!”

    Ja se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen
    silloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: ”Elä potki,
    kuule, sikaa tahi...”

    Mutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten
    hankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen
    paini.

                                                      ⸻

    Se tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt
    ottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei
    ollut estettä.

    ”Saatanan Leskinen!” ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja
    väänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs
    katsoja arveli:

    ”Meinaavatkohan ne siinä tapella?”

    Sitä ottelua!

    ”Vaikka pää menisi niin...” vannoi ukko ja väänsi rajusti.

    ”No... En minä mokomaa... paholaista!” ähki ja päivitteli oudostunut
    Leskinen. ”Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!...”

    Luut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon
    läpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.

    ”Kukahan niistä voittaa!” laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen
    mies. Leskinen repi jo ukon nuttua.

    ”Elä nuttua revi, kuule!” kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä
    päivää.

    Ja luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika
    olisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä
    sotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä
    potkaista pois tieltä ja kirota:

    ”Tuokin sian piru... siinä!”

    Mutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen
    molemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten
    torirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat
    jalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen
    huo’ottaen:

    ”Niin jotta vieläkin minä sanon... Jotta”, huohotti hän. ”Jotta tää nyt
    vasta on kalu... kun... piru”, huohotti hän taas, ”kun ilman mitään
    syytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!”

    Mutta ukon sisu nousi yhäkin.

    ”Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella
    kurssilla!” uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän
    kovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä
    tappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan
    ylt’yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun
    kaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi
    päästä.

                                                      ⸻

    Mutta menemme edelleen.

    Pojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan
    verraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan
    näet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos
    mistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli
    aikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa.
    Rohkein mielin etsi hän siis Leskistä.

    Ja siinä se rapainen Leskinen olikin. Ja oitis hän alkoi:

    ”Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka
    ostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?” kysyi hän uhitellen.
    Leskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa
    laitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:

    ”Ka... Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan...
    Niin jotta minä peräännyin...”

    ”Häh!” uhkaili Pekka. Mutta toinen vaan neuvoi:

    ”Ka... Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä... Senkun menet vaan
    ja lyöt rahat pöytään niin...”

    Ahneus sai taas vallan. Aivan hän neuvoksi:

    ”Hyvä härkä se on siihen hintaan... Ja... toisekseen... niin jotta”,
    hän imasi kehaisusanat, ”jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää
    kunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni...”

    Mutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut
    olevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi
    ryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi
    hän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:

    ”Mutta kunhan se piru herää ruokalevolta niin...”

    Niin jatkettiin. Pekka härnäsi ja ärjäsi jo lopulta aivan kiljasemalla:

    ”Ryökäleen Leskinen!”

    Sitä karjaisua! Se oli jo ilmeistä tappeluraivoa.

    ”Saakeli!” hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas
    tappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.

    ”Tuntematon mies vielä!” siunaili hän sille ja päivitteli, mutta
    mustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.

    Mutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa
    painua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle.
    Leskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria
    tuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua
    niiltä.