V

Entiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja
sitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta
korpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere
kulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina
ainoastaan repaleita ja risoja.

Ja olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä
lykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun
kerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.

Mutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet
hyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo
ilkuttukin kylällä että:

”Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!”

Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.

”Vanha mies!” olivat ne säälitelleet. ”Millä hän enää jaksaa itsensä
elättää, jos kauppa loppuu!”

Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!

”Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!” olivat
ne surkeilleet usein.

Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä
kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat
saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin
saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty,
kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli
oli mökiltä menossa.

”Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!” olivat ne uudet velkojat
arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä
on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja
viimeiset — ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, — olivat siten joutuneet
uhan alle.

                                                  ⸻

Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan,
anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy
taas oli, mutta koki hän parastansa.

”Siitä velka-asiastahan minä tulin... Niin jotta jos sitä sopisi vielä
odottaa”, pääsi hän töin-vaivoin alkuun.

”Tjaa... Tsjaa”, tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo
siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka
tahtoisikin auttaa.

”Ahtaat ajat... Ahtaat ja kovat ajat!” koki hän puhella ja selittää
asiaa.

”Ka”, yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän
yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen
päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki
selvittää jauhaa:

”Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet...”

Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän
tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:

”Tjaa... Tjaa”. Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe
näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.

”Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet”, koki hän taas
vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla,
huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin
huokaillen:

”Jaa... jaa ... jaa... Halla- ... hallavuodet!... Hallavuodet lähettää
Herra meille itsekullekin ajallansa...”

Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas
vaitiolo.

”Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia,
niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt — niin...”

Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta
isopereiseen korpitorppaan, niin... Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun
arvasi.

Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.

”Herra... Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa”,
toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta
vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:

”Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta
minkäs sille voi, kun aina karhu...”

Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.

”Jaa... jaa... Jaa, jaa... Jaa, jaa”, huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei
hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.

”Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät... Ne
kun varakkaammat asuvat rintamailla”, selitti taas Olli kuin vaivan
alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä
kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.

”Hohhoi... Hohhoi.” Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo
kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään
sanoja.

”Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat”, nureksi vaivansa alla hikoileva
avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:

”Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä...”

Vaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.

”Tjaa... Tsjaa”, äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä
että: ”vai jo ne Marinkin jalat”, ilmoitti hän äkkiä:

”Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!”

Hän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville Hukka
: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa
uudestaan! Hän kiirehti:

”Miina!” huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.

”Mii-naa-a!” toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. ”Miina ho-ooil”

Nyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki
kainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.

”Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin
neuvoisit sinä hänelle rohtoja”, selitteli Hyyppä nyt pulasta
päästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.

”Vai ovat ne Marinkin jalat jo”, huokaili lihavahko, mutta sairas
vaimo. ”Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat”, toisteli hän polviansa
hieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:

”Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa... Linja — ...
linjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa...”

Hän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa
pitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä
humisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.

                                                  ⸻

Hänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo
ennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet
velkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä
nyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.

Hänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen
yli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas
tervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän
luo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan
kehottaen:

”No?... Mitäs se Hyyppä sanoi?”

”Ka... Eipä se mitä.”

Hän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja
selitti:

”Ka mitäpäs se hän enää osaa... Kun jo velkakirja on ruunulla.”

”Ka eihän se mitä.”

Hitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä
puhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:

”Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta
hyötyvät... Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa
sillä saavat!”

”Ka...”

Siihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi,
ikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:

”Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa... Tää
karvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta
maksaa.”

Syntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta
ei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se
puhui.

”Tervaksia tässä arvelen särkeä... Jos tuota tervalla saisi
talvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa”, käänsi
se toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.

Olli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie
laskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan,
ikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.

                                                  ⸻

Pari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja,
mutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.

Hän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä,
pienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei
kuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen
puolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.

”No, ruuna!” hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen.
Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi
kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.

Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet
vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä.
Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin
erottaa vielä.

”Tprtuu, takaisin, ruuna!” otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna
sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.

”Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta”, muisteli hän. Silloin oli
loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu
tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.

”Mutta mitäpä niistä muistella”, keskeytti hän ne muistelmat omista
avuista. ”Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi.”

”So, ruuna!”

Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas
jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki
sitä rintaa asiasta toiseen.

”Sitten tuli se seuraava, se kova talvi”, muisteli hän. Sinä talvena
oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi
ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun,
löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen
pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein
keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.

”Ruuna-rukka... Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa”, puheli hän
siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.

”Ymmärsiköhän tuo sen puheen?” pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha
olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.

”Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi... ennen käräjä-aikaa”, koki hän
siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.

”Niin jotta...”

Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan... jätti kesken... Mene
tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui...
Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä
luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin
häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:

”Mutta ainakin Silja... Kun saa kirjeen, niin se auttaa.”

Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!

Voi isäntääsi, ruuna!

Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa
imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen
kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen
ruohoiselle pientarelle.

Ja hän itse?

Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti
piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut
ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen
hiki.

Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli
se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi
suolaista, hikistä olkapäätä.

He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.

Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua,
vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta
Sinuun nostaa.