III

Ensimmäiset routavuodet

Maamies, mahti Suomenmaan

Maamies mahti Suomenmaan,
taas sun voimas tarvitaan.
Suomessa on suuri hätä,
kysy tähän kyntäjätä.

Suloinen on Suomenmaa,
laulun maaksi lausutaan.
Liekö kaunis myös sen kansa
tarmoltansa, tavoiltansa?

Torppari tai virkamies,
sama meill’ on kotilies,
sama myöskin Suomen laki
rengillä kuin herrallaki.

Oppahamme oikeus,
valkamamme vapaus,
kukin askeleensa kaitkoon,
kaikki tunnussanan taitkoon.

Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?

1900.

Laulu valon sodassa.

Kuule nyt meitä
ilmojen Ukko,
aukaise eestä
auringon lukko,
päästäös päivä
pilvien takaa,
kussa se Louhen
vankina makaa.

Valoa me vaadimme
emmekä muuta,
siksi me kierrämme
nyt Ukon puuta,
siksi me laulamme
laulua sodan,
nostamme taivaalle
tapparan odan.

Meill’ oli päivä:
he meiltä sen peitti.
Meill’ oli kansa:
he yöhön sen heitti.
Meill’ oli vapaus:
Nyt meill’ on orjuus.
Meill’ oli autuus:
nyt meill’ on kurjuus.

Meill’ oli lapset
siveät ja suorat,
nyt meillä pauhaa
hurtat ja huorat,
kaikki jo katoo;
kunnia, kunto,
tarmo ja tavat
ja oikeudentunto.

Jos nyt et auta,
niin hukka jo perii.
Kuolla jos pakko on,
kuolkamme veriin!
Eespäin veikkoset!
Tapparat tanaan!
Voimamme laulu
ja luottamus sanaan.

Astuvi urhot,
ukkonen jyskää,
katso, jo Pohjolan
portit ne ryskää,
sortuvi, murtuvi,
kaikuvi soitto,
sankarit laulaa:
päivän on voitto.

1900.

Eräänä uudenvuoden.

Nuor’ on maani, nuor’ oon itse myöskin,
varhain alkoi aamu kummallekin,
näimme vuorten päältä päivännousun,
nousimme ja kohti kiiruhdimme —
vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä,
uneksimme uutta hengen aikaa,
jolloin kauneus ois kansain usko,
nauru naisten, laulu miesten miekka,
sotaa käytäis, iskis innon tulet,
jyräis vastatusten vakaumukset —
vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie vain iltarusko, jonka
vuorten päältä päivä meille näytti.
Tullut yö on. Mennään maata, maani!

1900.

Helsinki helmilöissä.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
kussa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot
mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Eilen vielä sumu maita peitti,
puut ol’ paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
sähkölangat, yli kattoin käyjät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden —
mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin,
pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskelen ja kysyn itseltäni:
Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tytti tietä pitkin tepsuttaapi,
valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
pysähtyy ja minuun kauan katsoo.
Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
”Olen Talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
loat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
joilla koristan ma maani armaan
odottamaan uutta kevättänsä;
kautta oman rintas kammioiden
usein unohduksena ma kuljen.”

Vielä kerran mulle viittas tyttö,
hälveni kuin uni heräävältä.

Yksin seisoin keskell’ esplanaadin,
öinen Helsinki ol’ heräämässä,
kahden puolin ihmiskarjat kulki,
karjat sekä karjain kaitsijatkin,
herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
vaan ei valkeat kuin talven immet;
silloin multa silmäkulma kostui,
sanat nämä nousi huulilleni:
Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
Ampukohot myrkkynuoliansa,
nostakohot suosta suuret usmat,
peittäköhöt taivaat talmallansa,
laskiessaan Suomen laaksoloihin
sentään helminä se sataa alas —
laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
kiitos sulle, Suomen suuri talvi!

8. I. 01.

Väinämöisen miekka.

Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan.
Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
vuoret ja järvet.

Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi valtiaslinnaan,
en keisarin kruunuun.

Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
kirkas ja sorea Suomeni kiel’!
Voitko sa jällehen ankara olla,
urhojen kieli,

aattehen urhojen, miettehen miesten?
Voitko sa olla tappara tarmon,
kahleitten murtaja, kansasi kostaja —
Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan?
Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Voitko sa myös alas astua sieltä,
leimuta, lyödä?

Silloin kun vaipuvi vapaus maasta,
laki kun loppuu ja rikokset riehuu —
nousetko silloin kuin Ukon myrsky
vuorien yli?

Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.

1901.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousenjänteeksi antoi,
silloin kun maa oli vaarassa, — milloin
Kartagon naisen sen nähdä ma saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien tiehen,
muistaen vaimoa, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kun horjui vapaus Sveitsin, —
milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kun tuvat on tuhkana, — milloin
leirien lapset ne nähdä ma saan?

1902.

Lapin kesä.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraan käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

1902.

Temppeliherra.

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
”Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit’ onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!”

Saraseenit tunkivat päälle, ”Hei,
meit’ enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!”
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli, sikskuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. ”Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Aut’! on suljetut silmät sen!
Tää taistoa kanssa kuolleiden on.”

Pois poistuvat. Heidän on temppeli.
Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi:
”Ken kuollut eestä on ylhäisen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen.”

1902.

Halla.

Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat.
Suomen soilla hallan immet
öisin laulelevat.

Noin ne laulaa hallan henget:
”Heilu-, heilukaamme!
Kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.

”Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.

”Suo on Suomen sydämessä
viluinen ja arka.
Kunis ei kuulu kuokkijata,
sinis ei siitä sarka.

”Kukat kasvaa Suomen suosta
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.

”Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit’ ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä.”

Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydänsoilla,
noin ne heiluu Hiiden neiet
Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.

Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.

Saat sa pivoon korren tyhjän,
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
meille muurin hyvän?

Ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipis,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.

Vaan ne vastaa hallan henget:
”Meit’ on monta, monta,
kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.

”Puhallamme miesten poviin —
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet —
jälelle jää vaatteet.

”Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet,
leipähuoliin hukutamme
monen miehen jänteet.

”Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.

”Tuhmuudella tuon me lyömme,
ilkeydellä toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen.”

Noin ne kuiskii äänet kummat
Suomen sydänsoilla,
noin ne raikuu surman naurut
Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat,
kansalliset kaiteet!

Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihuri vieras tallaa!

Aik’ on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta,
monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.

Monet kaikki kaatavat,
miss’ yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.

Vaan ne vastaa hallan henget:
”Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
tää on meidän maamme.

”Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.

”Hento, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
se on Suomen kulttuuri —
ei mitään pelastusta.

”Missä jalan maahan poljet,
siinä puhkee kuori.
Suomen suohon uponnut
on moni haave nuori.

”Rakas, heikko rahkasammal —
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!”

Jos ei kestä Suomen suo,
me tuntureille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
ken jännittää voi joustaan!

Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.

Suomen sumut päivän peitti,
pilvet sit’ ei peitä.
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.

27. XI. 02.

Kumpi on kauniimpi?

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä;
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
varmana, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
miettiä: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten;
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
murtua mulle on elää?

1903.

Myrsky.

Th. Reinille omistettu.

Ihmissieluss’ oli myrsky. Tunteet
kuohut, vaahtos vaiston lakkalaineet,
tuhat mielikuvaa tunki, toinen
toista ajoi, alkuvietit villit
myrskysivät myötä juuriansa.
Vihdoin koitti aatteen armas päivä.

Ihmissieluss’ oli myrsky. Aatteet
toistaan ajoi, voimakkaampi voitti,
kävi sotaa käsitteiden parvet,
kiisti velvoitukset keskenänsä,
taistelivat tieto ynnä tahto.
Vihdoin teko mielen rauhan antoi.

Vaan kun myrsky raivoo maailmassa,
silloin käyvät työt ja teot sotaa,
mieli nousee vasten mieltä, miesi
vasten miestä, kansa vasten kansaa,
taivas salamoi, maan pimeys peittää.
Mistä silloin meille päivän pilke?

Siitä silloin päivän pilke,
koska teot sotaa käyvät,
että aate ohjaa miestä,
että kalskuu kirkkaat kalvat;
siitä silloin päivän pilke,
koska kalskuu kirkkaat kalvat,
että alla aattehien
puhdas, tuores tunto asuu.

Mutta mistä päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät?

Siitä silloin päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät,
että voittaa voimakkaampi,
ett’ on oikeus voimakkaalla,
että on se voimakkaampi,
joll’ on aatteet voimakkaammat,
jonka mieliss’ aatteen miesten
tuorehemmat tunteet asuu.

1903.

Erotetulle virkamiehelle.

Minkä astuit alemmaksi,
sen sa istuit ylemmäksi,
minkä vaivuit arvon vaassa,
sen sa kartuit koko maassa,
minkä kaaduit valtamiesnä,
sen sa seisoit kansan miesnä.

1903.

Tottumus.

Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.

Me uskoimme ennen, ett’ ois elo ihmisen outo,
jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.
Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,
lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
Sen tottumus tekee.

Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.
Ei kuolema tullut! Saimme vain miel’alan harmaan,
moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
Sen tottumus tekee.

Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.

Nyt uskon ma, että elää me voisimme, vaikka
kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss’ ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.

Uunna vuonna 1904.

Syvyyksistä.

Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll’ ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.

Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia: tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl’ äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu, —
veri, veri vaan, sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?

Totta niinkuin korven kosket kuohuu,
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää, —
tähän en ma koskaan, koskaan totu!

Kesällä 1904.

Revontulet.

Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

”Kun ei loista Luojan lamput,
salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
kun ei kuu kivestä nousse,
kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
tulet Tuonen kuumottavat.”

Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,
näkyy kaamea kajastus.

1905.