V

Toiset routavuodet

Lapin tarkka.

I.

Tuikkii tähdet pääni päällä:
ilta lie vai aamu täällä?

Kulkee mailla kukkalemut:
syksyn lie vai kevään kemut?

Häilyy kuutamossa huntu:
elämän vai tuonen tuntu?

Kova kaikuu kannel ajan:
alkajan vai lopettajan?

II

Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
katson noidan kaukoputkin.

Katson vanhat, katson nuoret,
monet raukat raakunkuoret.

Miss’ on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.

Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.

III.

Puhuu tähdet päällä pääni:
”Auringon on kuultu ääni.

”Kesää kohti kuljetahan
puhki takatalven pahan.

”Elämään on miete mielten
kautta kuolon pihtipielten.

”Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata.”

IV.

Yhtä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.

Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?

Tummempana Turjan mahti,
vankempana vuorten vahti?

Rohkene jo Suomen rotu,
omaan vapauteensa totu?

V.

Puhuu tähdet päällä pääni:
”Vapauden on kuultu ääni.

”Ilta meill’ on muukalainen,
aamunkoitto kotimainen.

”Täyttyy vuosisatain takaa
kansan haave harras, vakaa:

”Olla kerran oma tupa,
siinä oman onnen lupa!”

VI.

Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik’ on sun syksyvaivas?

Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seista pitää!

Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!

Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!

VII.

Huokaa maasta Mannun henki:
”Tunnen opetuksen senki.

”Oli aika unelmoida,
ois nyt tehdä, oisi voida.

”Olla verin, olla vastoin,
mitä taatot hengen taistoin.

”Suora oisi suunta ajan,
vaan on Suomen sielu hajan.”

VIII.

Yhä tutkin, etsin, kysyn.
Epäilyksen lasna pysyn.

Miss’ on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.

Missä suomalainen veri
siinä ajan henki eri.

Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.

1908.

Maan hädässä.

Hymni.

Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
kansakunta
ijäisestä itsestään.

Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll’ on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll’ ei auta,
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.

28. II. 10.

Suora sana.

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
jota omat koirat ja vierahat syövät,
kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,
sulleko soisi nyt soittoni kieli?
Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

Aika, sa ankara, hallainen, nurja,
aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,
hetki ilman intoa, hengen aateluutta,
arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,
sulleko kaikuisi sieluni soitto?
Ei! — — Sinä soitat. — — Sun on täällä voitto.

Europa, kaukaa katsova meihin,
maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,
Englanti, lain koti, yksilön suoja,
Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,
teillekö laulaisin taakse taivonrannan?
Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan,
suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,
vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,
synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:
— — Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.
Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!
Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,
missä se soi, siellä sykkää sydänveri,
siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,
kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa;
— — — Vapaus! Sa tääll’ olet vain sana turha.
Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

Ei ole taistoa, missä ei miestä.
Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä,
aatteilla, tunteilla tääll’ on orjanleima,
outo jalon ylpeys, elonriemu reima.
Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?
Orja, olet kytketty maahas ikijuurin!

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,
kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,
kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,
missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli...
Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani,
ethän ole emintimä, olet oma maani.

Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,
meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,
meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,
muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:
Ihmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa.
Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
Sydämessä suuri usko kellä tääll’ on, kellä?
Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?
Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?
Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?
Sanokaa! Ja hälle kaikki kannelniekat soittaa.

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan
täten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan.
Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä
tuloksista vaikk’ei koskaan valkeneisi yönsä.
Tehköön, mit’ei tekemättä jättää voinut! Hälle
hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.

13. XI. 10.

Karjalan kannas.

Uudenkirkon ja Kiven-
navan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoa oikeuden voittavan voimaan,
toivoa tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

Maa meill’ on yksi ja yks meillä veri,
heillä on kansa ja esivalta eri,
yks meill’ on Suomi ja sama meillä rotu,
emme me uusihin isänmaihin totu,
muistamme maammojen kultaista kieltä,
haastamme harmaiden taattojen mieltä,
poljemme peltoa perkkaamaamme
suojassa lain sekä Suurruhtinaamme,
emme me rajan yli ryntää,
tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka,
Karjalan kannas on kunniapaikka
taistella Europan silmien alla,
vastata sortohon vapautumalla,
kilpenä torjua, kalpana estää,
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,
Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

27. VIII. 11.

Vapaa mies.

Vapaata miestä vangita
ei voida väkivallalla,
ei kalvalla, ei kahleilla,
ei mahtisanalla;
kun kaikki maahan kukistuu,
hän seisoo niinkuin korven puu,
ja kun hän kaatuu, kaatuissaan
päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast’ on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
”Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein.”
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus.

1911.

Uusmaalaisten laulu.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät,
lapset raisun rannikon!
Maassa meill’ on juuret vankat,
tahto taivahalta.
Oisko meissä orjan leima,
ollaan kansa Kullervon!

Riemukseen ei meitä riistä,
sorra sortovalta.
Seiskaa paadet, paikallanne!
Toisianne turvatkaa!
Vaaran tullen vainolainen
valkamiinsa survatkaa!
Kahden puolta Suomenlahta
kukkii kaunis kansa, maa,
suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet,
kansa suuren kaupungin!
Ahkeroikaa, aivot Suomen,
suurta tehdään hiljaa.
Viron viittoo heljä heimo,
itkee vaimot Inkerin.
Meidän täss’ on kyntö, kylvö,
vieras korjaa viljaa.
Rajatonta rakkautta
vaatii taisto kansojen.
Uusmaa, joudu johtajaksi!
Saat sa paikan parhaan sen.
Taas on tarpeen Väinämöistä,
haahta sankar-haavehen;
Suomen vapauden!

1911.

Viipurin vartio.

Motto:
Siellä on vapauden haaveilo haikein,
missä sen puolesta taisto on vaikein.

Suomen lukkona vanhastaan,
vieläkö varjelet synnyinmaan,
sytytät toivoa, uskallusta
kesken yötä ja taantumusta;
miehet meillä jos moiset ovat,
silloin turhat on tuulet kovat,
silloin seisovi Suomen laki,
silloin herra on herrallaki,
sortaa ei esivalta saa;
silloin seisovi Suomenmaa.

On kuva, painuva sydämeen:
saapuvat juristit salkkuineen,
tuodaan tuomalla toiset herrat,
itse lain-tutut kymmenkerrat,
syyttäjät pöytäkirjaa pitää,
vastapuoli ei vastaa mitään,
toisille painetit arvon takaa,
toisille vain omatunto vakaa,
vala vannottu Suomenmaalle,
Suomen laille ja Ruhtinaalle.

On näky toinen juhlallinen:
istuu rykmentti iloiten,
kunniavieraana kunnian miesi,
jonka he syytetyksi jo tiesi,
juttu juoksevi, viiniä tuodaan,
varmaan Keisarin maljakin juodaan,
järjestysvalta ei neuvoa tiedä,
tahtoo rykmentin vieraan viedä,
vangita Viipurin kaupunginpään;
Keisarin upseerit estävät tään.

On kuva kuuluisa kolmaskin,
piirtyvä kansan mielihin:
maaherra, valvoja järjestyksen,
puolella vääryyden, villityksen,
lain ylin turvaaja turvanansa!
Hälläkö myös vala vannomansa?
Ei! Hän on vannonut hallitsijalle
olla kunnia armeijalle,
oikeuden suojaksi miekkansa käyttää.
Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?

Voi virat vaipua, maat voi hukkua,
vaan ei kansojen omatunto nukkua,
siellä on vapauden haaveilo haikein,
missä sen puolesta taisto on vaikein.
Viipuri! Seisot kuin kallio meressä,
seisonut ennen jo tulessa ja veressä,
kertoa voivat sun muurisi harmaat
isänmaan kohtalot kolkot ja armaat;
Viipuri! Et sinä sortua saa.
Jos sinä seisot, seisovi maa.

14. IX. 1912.

Mies mieheltä.

Mies mieheltä, mies mieheltä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas, hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus ijäinen,
myös oikeus kansan tään;
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään.

Mies mieheltä, mies mieheltä
väkivalta nyt maahan käy;
on Suomen yö, on yössä työ,
ei aamun toivoa näy.
Kun kansan parhaat kahlitaan
ja kansa onneton
ei estää voi, vain kestää voi,
se kärsimystä on.

Mies mieheltä, mies mieheltä
maa sankareita luo;
se ainoo on säde auringon,
mi lohdutusta tuo.
Mut voi, että poiat oman maan
vieraalle heitä vie,
ei vuoksi muun, vain palkan, suun —
se tuska tuimin lie.

Mies mieheltä, mies mieheltä
lähestyy turmio,
Maa silvotaan, laki poljetaan,
on poljettu kauan jo.
Joka kansanjänner vireesen,
muu tässä auta ei,
työ yhteinen, tuhatkertainen,
tai surma Suomen vei!

Mies mieheltä, mies mieheltä
lyö tunteet kytketyt.
Kukin paikallaan, kukin kohdastaan
on maansa muuri nyt.
Kun sulho jättää morsion,
kotinsa harmaapää
ja eestä maan käy vankilaan —
ken silloin kylmäks jää?

Mies mieheltä, mies mieheltä
pyhä lippu siirtyvi.
Monet taisto kaas, se nousi taas,
taas pilvihin piirtyvi.
Taas ylpeät olla saatamme.
Maan kansat: kunniaa!
On vaatteessa sen sana vapauden,
sitä suojaa Suomenmaa.

1913.

Magna Charta.

1863-1915.

Tuo tottako ois;
oli meillä kerran kansa,
vapaa kansa vallassansa,
ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
mi suureksi tullut
on vuoksi sydämensä
ja suuren lempeytensä
ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
Tuo tottako ois?

Ei olla se vois;
näät silloinhan oisi
olot kaikki täällä toisin
ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
esivallan teot hyvät,
ja häirinnyt mikään
ei täällä ijäst’ikään
ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
Totta olla jos voisi

Ja maahanko ois
myös Magna Charta luotu
ja tänne vapaus tuotu
esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
ois sitä yltä, alta,
ja laki yksin täällä
ois ollut vallanpäällä
ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
Se tottako ois?

Ei olla se vois;
näät silloinhan täällä
ois turva tuulissäällä
ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
se on kuin kaunis taulu,
mi sydämiä syttää,
mut murhemielen jättää —
ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa.
Totta olla jos vois!

Josp’ uskoa vois,
maan hallitus että ois vielä maan hyöty
ja että vapaus lyöty
vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
jot’ ei loukkaisi kukaan,
joka on omatunto,
on esivallan kunto,
ja että ajantieto löis sydämien tahtiin!
Josp’ uskoa vois!

Olot täällä toisin ois,
ois Suomi suuri, vankka,
ois vartio sankka
ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
ne vienehet ovat
tuon meiltä lapsen-uskon
ja elon aamuruskon
ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
Josp’ uskoa vois!

1913.

Joulu Krestyssa.

Pian soivat joulukellot kaikkialla,
Jumalan rauha kulkee kautta maan,
näkymätönnä joka äkkunalla
jo joulutonttu tanssii tanhuaan.
Mut mustat on vankilan muurit.

Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
ja maammo muistaa monet,
kun kukki itsellekin ilonpuu.
Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen
ne miehet, jotka väärin vangittiin,
ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen
on jouluksikin suru synkkä niin,
että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta
kuin minkä tekee joka kunnon mies,
he suojanneet on Suomen joulupuuta,
meill’ että oisi oma kotilies,
isänmaa, emonkieli ja laki!

Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
sanoa — sana kuink’ on arvotonta! —
ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
ja virkkaa voisi en mitään.

Ma tiedän; tunteet politiikan vaa’ssa
ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassa
nyt liiku, ei meist’ ole elämähän,
vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän,
jo kuolleet taikka vielä elävät,
jos kenenkään, on tässä kiitos teidän,
tuhannet teitä tänään kiittävät,
kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte
tuon tunnon, että oikeus on pyhä,
ja siinä uskonnossa kasvatitte
nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,
ja joista vuossadat kertoo.

Ja lapset, joill’ on onni olla heidän,
te saitte muiston kadehdittavan,
tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
sen isät loivat yössä vankilan,
ja huonommat liene ei pojat.

Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikä itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.

Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
On heillä sentään jouluseuranaan
se hyvän omantunnon vankka oppi,
joll’ on he nostanehet Suomenmaan,
kun meilt’ oli usko jo mennnä.

Palavat heille kaikki kynttilämme,
jokainen kuusi heille kumartaa,
soi syvimmällä meidän sydämissämme
kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
Mut kunnia, kunnia heille!

20. XII. 13.

Hautaus.

Eellä ensin risti puinen,
sitten pappi partasuinen.

Sitten ruumisvaunut, sitten
lyhyt seura saattajitten.

Sekin kylmä, virallinen,
vaikka varsin toverinen.

Soittokunta sotilaita!
Ken nyt matkaa kuolon maita?

Painettien kylmä kärki
vastaa, jos ei keksis järki.

Kuka? Yksi miljoonista
valtakunnan kasarmista.

Puhuu tuima pohjatuuli,
siintyy soittajankin huuli.

On nyt aamu uudenvuoden.
Tuonko tuli myötään tuoden?

Näky vaiko vertauskuva?
Ei! Vain taulu unhottuva.

Hautaa vain nyt valtakunta
poikaa kesken pohjan lunta.

Nimetöntä, suurta lasta
kivääriä kantamasta.

Marssimasta maita, soita,
elon lyhven louhikoita.

Vierryt lie hän venäjältä.
Täällä päättyi päivät hältä.

Kuka? Yksi miljoonista
takin harmaan kantajista.

Niistä, joiden hartehilla
mahti maan on mahtajilla.

Soitto soi niin suruisasti.
Katson kadun päähän asti.

Itkettäis, jos ilkeis. Huuli
vavahtaa, käy pohjatuuli.

Siittää sydän mieltä monta,
rakkautta rajatonta.

Myötämieltä miljoonien
lumen alle painuvien.

Uunnavuonna 1914.

Kansalaisseppel.

Leo Mechelinin muistolle omistettu

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk’ oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
Myrskyssä seista hän tahtoi,
taistella tohti ja mahtoi,
työmies kuin ei kukaan,
johtaja, tempaaja mukaan,
mestari muodon ja sanain,
kyntäjä valtaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.

Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
Korkeinna kaikista muista
kumpunsa kunniapuista,
myrskyt kun mylvii ja raastaa,
puu yhä oikeuden haastaa,
laulaen lain ikikieltä,
miettien sankarin mieltä,
Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin toivoa vapauttansa.

Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
Sortajan suut hän suisti,
kaukaiset maat hänet muisti,
muodoissa lempeetä, mutta
aatteissa karkaistunutta
poikaa pohjolan peräin,
miestä miekankin teräin,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin vannoa vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
Tuomiopäivän on koitto!
Nousevat paatiset parmaat,
veisaavat vainajat harmaat
voittoa Väinölän rantain,
urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.

26. I. 14.

Vapaus.

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä,
sit’ on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell’ on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk’ on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret,
joill’ on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll’ on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.

Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
koska heilii vapaa henki
alta Suomen surujenki.

1914.

Neljäs käsky.

Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.

Kaukana, kaukana
kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
kontion mukaan,
Kaikk’ unohtuu;
myös kansojen kauneimmat virret.
Pois lahoaa
kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
ampune Jouko.

Korvesta tultiin,
kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
laulettu koskaan;
ei runo raiu
nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
ja ratsujen tahdin.

Untenko kansa?
Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
kultainen, hento.
Muistako sitten
jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
sen uskon me hautahan viemme;
ei sovi ihmisen
olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
kuin Väinämö kerran.

Hulluuden kansako?
Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
outo on tään ajan henki.