"MIKSI MINÄ LÄKSIN"

”Miksi minä läksin?” Se kysymys toistuu aika ajoin kuluttavana ja
kiihoittavana kuin kuumetauti. Keväisin se vaivaa eniten. Silloin
valkenevat yöt Suomessa. Silloin palaavat muuttolinnut ja täyttävät
Suomen metsät säveleillään. Silloin puhkeava lehti ja kukkiva tuomi
täyttävät ilman tuoksullaan. Silloin ruisrääkkäkin ottaa osaa yhteiseen
iloon ja alkaa leikata pellolla. Silloin kuuntelee ihminen henkeään
pidätellen orastavan elämän riemulaulua.

Mitä antaa niihin aikoihin Amerikka?

Ei lemua lehti, ei kukahtele käki. Metsissä on äänetöntä. Varikset vain
vaakkuvat ja sammakot kurnuttavat tiepuolessa. Ne osaavat Amerikassa
äännellä kauniimmin kuin Suomessa. Ne pitävät kevätkonserttia myöhään
ja varhain. Mutta siinä onkin kaikki. Siinä on luonnon kevätiloa vain
sen verran, ettei voi olla ajattelematta Suomea ja Suomen kevättä.

Matti Kivi painuu tiepuoleen istumaan ja peittää hetkeksi kasvot
käsiinsä. Tekee mieli itkeä, mutta ei viitsi sitäkään. Täytyy vain
miehen voimalla painiskella suuren Suomi-ikävän kanssa.

Ensi aikoina hän uskoi tuon ikävän vähitellen haihtuvan. Nyt hän ei
odota sitä enää. Nyt hän tietää, että kenelle se tulee, hänellä se on
kuin vilutauti ruumiissa. Se voi unohtua ja piileskellä, vaan se ei
jätä. Se toistuu määräajoin, joskus lievempänä, toisinaan kovempana,
mutta se toistuu.

Etenkin keväisin on se vaikeata. Silloinhan keuhkotautikin on
vaikeimmillaan sillä, joka sitä potee. Koti-ikäväkin on hivuttava
tauti, mutta sekin helpottaa, kun keväästä pääsee ohi.

Matti nousee verkalleen ja jatkaa mainia[1] kohti. Hän laskeutuu
kaivoksen pimentoon ja hetken kuluttua kalkuttelee hän vasarallaan
ahtaan työkammionsa kallioseinää.

Keväästä ei ole tietoa siellä alhaalla. Siellä on pimeätä. Siellä
juoksee vesi seiniä pitkin niinkuin talvisin huonokuntoisen kivimuurin
kellarikerroksessa. Siellä ihminen tekee työtä siksi, että jokaisen
täytyy elää ja että jonkun täytyy tehdä sitäkin työtä. Mutta vasta
työajan päättyessä, kun ihmisten ilmoille nostavan hissin ratina
kuuluu, ja kun työmiesten sankat parvet taas pääsevät hengittämään
Jumalan raitista ilmaa, vasta silloin Mattikin taas tapaa oman, oikean
minänsä. Alhaalla maan uumenissa hän on vain mainari.[2] Nyt on hän
jälleen Matti Kivi, se Matti, joka kerran läksi Suomesta Amerikkaan ja
täällä uusissa oloissa vielä ikävöiden ajattelee ”vanhaa maata”.[3]

Hän kääntyy ripeästi kotia kohti. Hän ei tahdo vitkastella, ei ajatella
kevättä, siitä tulee vain ikävä. Hän tahtoo kiiruhtaa kotiin. Siellä on
ehkä vieraitakin. Naimisissa oleva tytär on lastensa kanssa luvannut
tulla lähikaupungista.

Matti poikkeaa pieneen myymälään. Hän ostaa sieltä pulleasilmäisen,
silkkihameeseen puetun nuken ja jääkermaa.[4] Lastenlapsia täytyy pitää
hyvänä. Amerikassa ei tarvitsekaan joka pikkuasian tähden pyöritellä
senttiä sormissaan ja miettiä, uskaltaako ostaa vai ei. Halpoja leluja
saa kaikkialla ja ruokaa, hyvää herkkuruokaakin suhteellisen halvalla.
Mikä muu pidättäisikään Amerikassa?

Tiepuolessa vaakkuva varis rupeaa äkkiä hermostuttamaan Mattia. Hänen
tekisi mielensä työntää sormet korviin, jottei kuulisi, kuinka tuo
harmaatakki ilkkuen räkättää: — Mitäs läksit, mitäs läksit?

Kädet nousevat jo korville, mutta jääkerma ja nukke ovat esteenä. Eihän
aikamies oikein muutenkaan ilkeäisi kulkea sormet korvissa kuin
kujeileva lapsi. Täytyy vain koettaa olla kuuntelematta tuota varista
ja katselematta nuorta nurmea, joka on heleänviheriätä ja vehmasta kuin
keväinen oras kotona Suomessa.

Amerikassa onkin suhteellisen helppo unohtaa ympäröivä luonto. Siellä
ei oikeastaan ole paljon luontoa nähtävissä. Tiheä asutus on pakottanut
luonnon väistymään. Siellä on tilaa vain ihmisten kiihkeän kiireisille
yrityksille. Muista maista tänne muuttaneet sopeutuvatkin hyvin
oloihin. He eivät ole tottuneet tarkkaamaan luontoa niinkuin
suomalainen. Heillä on hauska Amerikassa. He eivät kärsi eivätkä
ikävöi. Mutta suomalaisen pitää puhua muillekin kuin ihmisille ja
kuunnella muutakin kuin sanoja. Se on kai jo isiltä perittyä. Puut ovat
pyhiä puita, joiden puhetta kannattaa kuunnella. Välkkyvät veet ovat
pyhiä vesiä. Niillä kalamiehen venhe liukuu eteenpäin äänettömässä
hartaudessa. Niillä kirkkoveneet sunnuntaiaamuin kiitävät kohti mäkiä,
joilta kellojen kutsuva kaiku kumahtelee.

Luonto on suomalaiselle ystävä, jolle täytyy puhua ja jota täytyy
kuunnella. Mutta sitä ei saa tehdyksi vieraalla pohjalla, ei ainakaan
suuren touhun maassa. Siksi pusertuu siellä suomalaisen rinnasta
ahdistavana kysymys: — Miksi minä läksin?

Matti avaa nopeasti kotiportin ja herkistää kuuloaan. Hän erottaa
lasten ääniä pihamaalla.

Hän nousee rivakasti rinnettä ja heiluttelee naurussa suin
pulleaposkista nukkea pikkutytölle, joka tulla tepastelee isoisää
vastaan. — Keittiössä hän tapaa naiset. Siellä säestetään askareita
iloisella puheella. Tytär lapsineen on tullut. Lattialla istuva
tyttärenpoika huitoo nauraen helistintä kädessään.

Alakuloiset ajatukset haihtuvat Matin mielestä kuin tuulen hajoittamat
pilvet taivaalla. Asetutaan pöytään ja iloista puhelua jatkuu.
Juhlatuulella popsitaan lopuksi jääkermaa. Matti on ostanut runsaan
annoksen. Aikuiset ja lapset syövät kilpaa.

Matille tekee hyvää katsella joukkoaan. Marikin tuntee nähtävästi
samaa. Hän paistaa kuin aurinko katsellessaan lapsia ja lastenlapsia.
Sitten hän nuolaisee huuliaan kuin kermakuppinsa tyhjentänyt kissa ja
sanoo tyytyväisenä: — Näin sitä Amerikassa. Toista oli Suomessa.

Se käy pahasti Mattiin. Tuntuu siltä kuin olisi äitiä parjattu.

— Älä moiti Suomea, — hän sanoo. — Et sinä soisi lasten sinua
moittivan, kun sinä vanhenet.

— Onko Suomi vanha? Minä luulin nuoreksi, — Mari pitää puoliaan. Hän
ei ikävöi Suomea.

— Se on pieni maa. Se ei voi antaa kaikkea, mitä saa täällä
Amerikassa.

— Lähtisitkö takaisin?

— Tietenkin, jos saisin teidät mukaani.

— Kaikkihan ne pettyvät, jotka menevät sinne.

— Ei tarvitsekaan sellaisten mennä, jotka tahtovat elää keekillä ja
kandilla.[5]

— Siellä saa odottaa puoli tuntia ennenkuin kahvi kiehuu.

— Mikset sano samalla, että siellä on sauna lämmitettävä ja puut
kannettava saunaan. Ei tule kylpy itsestään, kun vain hanaa vääntää.

— Tietänet tuon sanomattanikin. — Maria jo pikkusen harmittaa.

— Tiedän, tiedän. Mutta minä tiedän senkin, että siellä on paljon,
jota ei täällä löydy.

— Mitäs sinä sitten läksit, — tokaisee Mari. Hän viskaa sanan
tulemaan voitonvarmana valttinsa vaikutuksesta.

Mutta Matti ei enää vastaakaan. Hän työntää tyhjän kahvikupin syrjään
ja nousee pöydästä. Tytär, pikkupojat ja lastenlapset jäävät
herkuttelemaan. Matti menee.

Hän asettuu kotinsa kadunpuoleisille portaille ja silmäilee yli
naapuritalojen etäämpänä häämöittävää mäkirinnettä kohti.

Hänen täytyy saada edes kaistale luontoa näköpiiriinsä. Hänen täytyy
tarttua siihen kuin haavoittunut, joka painaa pehmeää sidekangasta
haavansa tukkeeksi.

Miksi sinä läksit, miksi sinä läksit?

Sitähän hän yhtenään tiedustelee itseltään.

Tiepuolessa kurnuttavat kevätiloa pitävät sammakot. Heillä on
soittokunnassaan monenlaisia ja mukavia säveleitä.

Matin huulille nousee pieni, pilkallinen hymy. ”Se on Amerikan
kaunista”, sanoo hän itsekseen. Mutta hän ei saa pilkkahymyllä
tukituksi rintansa vertavuotavaa haavaa. Hänen täytyy tehdä niinkuin
lääkäri ainakin, penkoa ja puhdistaa sitä kivusta huolimatta, ja sitten
sitoa toivossa, että elämän hyvät voimat sen lääkitsevät.

Hänen täytyy uudelleen pohjia myöten tutkistella tuota kysymystä, jossa
hänen Suomi-ikävänsä kerta toisensa jälkeen nousee huippuunsa.

Hän ottaa pienen piipun povitaskustaan ja sytyttää sen. Hän ei
oikeastaan ole tupakkamies. Joskus vain täytyy polttaa. Tällaisina
hetkinä kuin nytkin. Piippu käy silloin ryyppymiehen kapakkaillasta.
Hienosyisempi, ylhäisempi ikävä ihmisrinnassa on tukahdutettava jollain
vähemmän henkevällä nautinnolla.

Matti lähtee hiljakseen astuskelemaan mäen rintaa alas. Hänen täytyy
olla yksin ja ajatella. Ei siksi, että tämä olisi jotain uutta ja ennen
kokematonta. Tämähän on sitä kaikkein tutuinta. Mutta yksinäisyydessä
ihminen löytää itsensä. Ja rinnan haava tarvitsee rauhaa yhtä varmasti
kuin ruumiin haava suojelevaa sidettä.

Hän sysäisee mietteissään pyöreätä kiveä mäen rinteessä. Se lähtee
herkästi liikkeelle ja vierähtää alamaata kappaleen matkaa. Sitä on
varmaan monesti sysätty ja se on monesti muuttanut paikkaa.

Matti ajattelee itseään. Sellainen juuri on hänenkin kohtalonsa. Hän on
kivi, jota olot ovat vierittäneet paikasta toiseen, kivi, joka ei ole
sammaloitunut kotoisella pihalla valkeavartisen koivun alla.

Hyvähän saattaa olla vieriessäkin. Siinä näkee paljon ja oppii paljon.
Mutta kodittomaksi ihminen siitä tulee. Hän rakastaa maata, rakastaa
toistakin, ei ole hänellä kotoa missään.

Miksi, miksi minä läksin? — Matti puraisee kipeän kovasti piippunsa
vartta. Se kysymys on oikeastaan vain ilmaus hänen keväisin
uudistuvasta Suomi-ikävästään. Se ei ole kysymys. Hän tietää vastauksen
kysymättäkin.

Suomessa oli leipä ahtaalla. Hän oli nuori, perhe oli kasvamassa.
Täytyi ajatella sekä syntyneitä että syntymättömiä. Täytyi katsoa
eteensä.

Nyt hän katselee taakseen kipeästi kaivaten.

Hän painaa kyynärpäänsä porttia vasten ja jää siihen ajatuksiinsa
vaipuneena.

Iloiset äänet palauttavat hänet viimein todellisuuteen. Portailla
seisoo tytöntyllykkä, joka heiluttaa säärestä silkkiin puettua,
pulleaposkista nukkea. Mari seuraa lapsen kintereillä. Sitten tulee
tytär ja viimeksi pikkupojat. He nauravat, huutavat ja kutsuvat isää
joukkoon.

Matti rupeaa verkalleen astumaan portaille päin. Kuta lähemmäksi hän
tulee, sitä selvemmin hän näkee, miten iloisesti kaikkien silmät
säteilevät. Pojilla on suuret kaakkupalaset kädessä ja tytär syöttää
marjahilloa nuorimmalleen.

Matti painaa käden rinnalleen. Heitä hän ajatteli, kun hän läksi.
Heidän iloisen ja mukavan elämänsä takia hän uhrasi oman kiintymyksensä
kotoiseen kontuun.

Tekikö hän siinä oikein, vai väärin? Hän ei sitä tiedä. Mutta tehty on
tehty. Sitä ei voi muuttaa. Lapset ja lastenlapset ovat amerikkalaisia.
He säästyvät siltä, mikä Matin rintaa on raadellut ja yhä raatelee.

Ja sittenkin —. Vaihtaisiko hän heidän kanssaan?

Heille on Suomi jotain etäistä ja vierasta. Hän tietää, millainen on
se köyhä, tarunkaunis maa. Sen keväinen hurma elää vielä hänen
rinnassaan. Hän kuulee sen käen kukahtelun. Hän näkee sen kesäöitten
uneksivan valkeuden. Hän on saanut siunauksen, syvän ja suuren, sen
välkkyviltä vesiltä, sen sävelrikkailta rannoilta ja sen korkeutta
kohti kurottautuvilta kunnailta. Se on isien hänelle antama pyhä
perintö, jota ei mikään, ei mikään, ei onnellinen ja rikas Amerikkakaan
voi häneltä riistää.