KOSTO

John Lake oli tunnettu ensiluokkaisista viljelyksistään ja
jalorotuisesta, holsteinilaisesta karjastaan. Kun juna mylvien puhki
hänen maittensa kulmitse, katsoivat matkustajat usein ihailevasti
laitumella kuljeksivaa karjaa. Toiset ihailivat ylimalkaisesti sen
monilukuisuutta ja komeutta, toiset tekivät asiantuntijoina
yksityiskohtaisia, kiittäviä huomautuksia.

Naapuritkaan eivät unohtaneet kiittää Johnin työn tuloksia. Kulkiessaan
tiellä hänen ohitsensa he usein pysäyttivät hänet iloisin huomautuksin.

— Onpa sinun uusi navettasi kaunistus koko kylälle.

— Kelpaa siellä valiokarjankin asuskella.

— Oletpa ostanut itsellesi komean trokin.[29] Varmaan on tuhannen dollarin
arvoinen. — Moni lisäsi vielä: — Sinä olet farmarina
kunniaksi koko paikkakunnalle.

Etenkin tällainen kiitos oli John Lakelle mieleen. Hän tunsi, että
hänen työnsä tulokset eivät olleet yksin hänen omana vaan toistenkin
ilona. Hän tunsi, että naapurit olivat hänen ystäviään, ja että heillä
oli sitä veljen mieltä, joka hänelle merkitsi vieläkin enemmän kuin
edistys ulkonaisissa asioissa.

John Lake polveutui Amerikan Yhdysvaltojen vanhimpien siirtolaisten
vankasta juuresta. Hänen esivanhempansa olivat uskonsa tähden
vainottuja kweekareita, jotka läksivät meren toiselta puolen etsimään
maata, missä he omantuntonsa mukaisesti saisivat Jumalaa palvella.

Kweekariuskon kasvattama veljenmieli oli voimakkaana säilynyt koko
Laken suvussa. Sen hengessä oli John kasvanut.

Toisena tärkeänä tekijänä hänen kehityksessään oli ollut maalaiselämä.
Farmilla kasvaneena hän jo äidinmaidossa imi itseensä aito maahenkeä.
Kasvavana poikana hän rakasti, ei ainoastaan maalaiselämää yleensä,
vaan erityisesti kotieläimiä. Jo silloin John rupesi mielessään
suunnittelemaan, miten hän mieheksi vartuttuaan voisi viedä
karjanhoitoa, tuota suurta, koko kansan parasta edistävää elinkeinoa
eteenpäin.

Vielä syväjuurisempaa kuin maahenki hänessä oli kuitenkin hänen vakaa
aikomuksensa tulevaisuudessa aina toimia muistaen sitä kaikkien
ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, jota isien usko oli hänelle teroittanut.
Hän näki siinä ainoan oikeutetun ja ihmissukua todella kannattavan
perustuksen. Siksi hän otti sen myöskin oman elämänsä perustukseksi. Ja
juuri siltä pohjalta nousi myöskin hänen pyrintänsä ensiluokkaiseksi
farmariksi. Tällä pyrinnällä oli kuitenkin aivan yksityisluontoinenkin
vaikutin.

Niihin aikoihin, jolloin John Lake rupesi etsimään itselleen omaa
farmia, joutui hän isänsä lapsuusystävän kotiin. Siellä näki hän ensi
kerran Lilianin.

Lilian teki häneen kohta tavallista syvemmän vaikutuksen. Rakkaudeksi
hän ei olisi voinut sitä sanoa. Tunne, joka Johnissa heräsi, ei
ensinkään lähennellyt rakastumisen ankaraa tunnehurmaa. Se oli tyyni,
tasainen, olemassaolostaan miltei tiedoton tunne. Mutta se oli kaikesta
huolimatta niin voimakas, että John, jos hän olisi ollut tunteitaan
analysoiva mies, olisi tiennyt valitsevansa uuden kotinsa näiltä
seuduin siitä syystä, että hän tahtoi asua lähellä Liliania ja saada
tilaisuutta seurusteluun.

Lähempi tutustuminen selvitti Johnille pian, että Lilianin vanhemmat
olivat käytännön ihmisiä. He olivat kweekareita ja heilläkin oli omaa
etua aisoissa pitävä käsitys ihmisten yleisestä veljeydestä. Mutta he
tiesivät samalla, miten tärkeä taloudellinen pohja on elämän joka
alalla ja he tunsivat rahan arvon.

John Lake tiesi, että he hyvänsuovasti, mutta samalla arvostelevasti
seurasivat nuoren vasta-alkavan farmarin toimenpiteitä. Ulkonaisesta
menestymisestä riippui varmastikin, tahtoisivatko vanhukset
mielihyvällä antaa ainoan lapsensa Johnille.

Ehkäpä olisivat antaneet, vaikka hän olisi epäonnistunutkin. Heillä oli
itsellään varoja, ja he osasivat ajatella muutakin kuin taloudellista
puolta avioliitossa. Heillä oli kweekarien tapaan ihanteellinen käsitys
perhe-elämästä. Siinä ei syrjäytetty todellista kiintymystä. Mutta John
ei ollut mies, joka itse epäonnistuttuaan olisi halunnut pyrkiä
taloudellisesti vankkavaraiseen kotiin. Hän tahtoi ottajana olla
tavoiteltavansa tasalla joka suhteessa. Sentähden tiesi ponnistelu oman
farmin puolesta hänelle samalla työtä Lilianille kelpaavan kodin
hyväksi.

Päivä, jolloin John toi Lilianin vaimonaan uudelle farmilleen, oli
hänelle syväsisältöisen voiton päivä. Iloa lisäsi tuntuvasti sekin,
että koko kylä tuntui juhlivan hänen kanssaan.

Sillä aikaa kuin avioliiton virallinen puoli kweekarien yksinkertaiseen
tapaan selvitettiin heidän yhteisessä kokouksessaan, pukivat
ystävälliset naapurit uuden kodin juhla-asuun. Kotitekoiset leivokset
tuoksuivat ruokailuhuoneen pöydällä. Hopeinen kahvipannu siihen
kuuluvine kerma- ja sokeriastioineen koristi pöydän keskustaa. Olipa
pöydälle levitetty kaunis, käsinkirjailtu liinakin. Sekin oli osa siitä
”yllätyksestä”, jonka naapurit valmistivat nuorelle parille.

John Lake tunsi sinä päivänä olevansa rikas ja onnellinen mies, rikas
etenkin sellaisesta, jonka arvo ei ollut laskettavissa aineellisin ja
ajallisin mitoin.

John sanoi tämän hiljaisella tavallaan Lilianille, kun he vieraitten
poistuttua viimein jäivät kahden. Lilian painautui silloin yhä lähemmä
Johnia. Hänestä oli luonnollista, että kaikki pitivät hänen Johnistaan.
Yhtä luonnollista oli sekin, että hän itse oli onnellisin ja rikkain
ihminen maailmassa. Hänellähän oli John.

Illalla Lilianin riisutuessa pistäytyi John tapansa mukaan pienelle
tarkastukselle navettaan ja talliin. Hän oli jo lähellä uutta
navettaansa, kun hän oli näkevinään mustan varjon kuvastuvan tiellä.
Samassa varjo katosi. John sai siitä sen tuntemuksen, että joku oli
kulkenut tiellä ja sitten äkkiä piiloutunut läheisen pensasaidan
taakse. Tuntemus oli tietysti kuitenkin väärä. Kukaan kylän
rauhallisista asukkaista ei näin iltamyöhäisellä syyttä suotta olisi
ruvennut leikkimään piilosilla.

John astui sisälle navettaan ja teki asiaankuuluvan tarkastuksen.
Sitten hän kääntyi takasin asuinrakennukseen. Mutta hänen ajatuksensa
askartelivat asiassa, joka pitkin päivää oli häntä vaivannut. Fred Hilliä
ei ollut näkynyt onnittelevien naapurien joukossa. Hän
tietystikään ei jaksanut tulla. Se olisi lisännyt sitä voittamatonta
sisäistä kipua, jota hän varmaan tunsi nähdessään Lilianin toisen
omana.

Fred oli kai ajatellut, että lapsuuden leikkitoverista tulisi
elämänkumppani. Hän tietysti oli pitänyt Lilianista poikavuosistaan
asti. Lilian sitävastoin oli aina pelännyt Frediä. Hän oli kertonut
Johnille Fredin monista hurjista kepposista ja siitä voittamattomasta
vastenmielisyydestä, jota hän kauan oli tuntenut.

John itse oli nähnyt hyvin vähän Lilianin ja Fredin suhteesta. Fred
olikin enimmäkseen karttanut Liliania siitä asti, kun John muutti
paikkakunnalle. Muutaman kerran he kuitenkin olivat sattuneet tapaamaan
kylässä ja John oli silloin nähnyt Fredin silmissä katseen, joka
hänelle paljasti kaiken.

John koetti sen jälkeen osoittaa Fredille tavallistakin enemmän
ystävyyttä. Jos lehmä Fredin laidunmaalta joutui harhateille, iloitsi
John saadessaan sen palautetuksi omistajalle. Jos kohta tai toinen
Fredin pelloilla vaati korjausta, oli John aina valmis auttamaan.

Mutta Fred vastasi tylysti, jopa vihamielisesti kaikkiin tällaisiin
naapuruussopua tavoitteleviin tekoihin. Katse, jonka hän tummien
kulmakarvojensa alta viskasi Johniin, syyti oikeastaan vihaa. Mutta
John ei tahtonut uskoa vihaan. Hän ajatteli sitä suurta sisäistä kipua,
jonka rakkaimman kadottaminen tuottaa. Hän käsitti Fredin synkkyyden
tältä pohjalta.

Kaikesta huolimatta oli se häneen koskenut, kun Fred tänä suurena
juhlapäivänä ei missään muodossa liittynyt onnittelijoitten joukkoon.
Muisto siitä piirsi todella mustan varjon hänen tielleen.

John katsoi asuinrakennuksen valaistuihin ikkunoihin. Lilianin
varjokuva erottui selvästi makuuhuoneen ikkunaverholla.

Johnin rinta läikähti täyteen lämpöä. Suurena, suojelevana hellyytenä
ympäröivät tunteet Liliania. Mikään musta varjo ei saisi koskaan häntä
lähestyä. John tahtoi suojella häntä. Miltä?

Olisiko se musta varjo ollut enne? John työnsi ajatuksen levollisesti
luotaan. Hän ei ollut mikään enteisiin uskova. Epämääräisillä
tunnelmilla ei ollut koskaan ollut sijaa hänen elämässään. Hän oli
tyyni ajattelun ja tahdon mies. Tyyneys tiesi turvallisuutta. John
tarvitsi tyyneyttä, sillä hänellä oli suojeltavaa.

Hän alkoi suojelemisensa vaikenemisella. Hän jatkoi samoin. Hän ei
voinut olla tuntematta Fredin vihamielisyyttä, mutta hän ei koskaan
puhunut siitä Lilianille. Itse hän kuitenkin ihmetteli sitä, että he
niin usein palatessaan Lilianin kanssa joko kylästä tai yhteisistä
kokouksista sattuivat kohtaamaan Fredin. Hän ilmestyi tavallisesti
odottamatta heidän eteensä milloin metsän rinteessä, milloin tien
mutkassa ja aina viskasi silloin hänen synkkä katseensa vihan varjon
heidän tielleen.

Lilian ei tätä huomannut. Hän oli niin onnellinen. John sitä vastoin
kärsi siitä yhä enemmän. Ehkä siitäkin syystä, että hänen halunsa
suojella ja helliä yhä kasvoi. John koetti jatkuvasti ystävällisesti
lähennellä Frediä. Yritykset päättyivät kuitenkin täydelliseen
tappioon. Hän lakkasi siitä syystä toistaiseksi yrittämästä.

Kaikesta huolimatta hän vielä kerran yritti. Hän oli sinä päivänä niin
onnellinen, että hän tuskin olisi voinut olla yrittämättä.

Lillianille oli edellisenä iltana syntynyt tyttö. Lapsi oli pieni
sinisilmäinen, kurttukasvoinen käärö — sellainen kuin kaikki muutkin
lapset. Mutta ympäröivien omaisten ja ystävien yksimielisen arvostelun
mukaan hän oli herttaisin kaikista maailmaan syntyneistä lapsista.

John Lake ajatteli tyttöään, kun hän seuraavana aamuna lypsyn aikana
meni laidunmaalle. Palatessaan sieltä hän huomasi Fredin pellon
nurkalla rautalanka-aidan särkyneeksi. Hän rupesi sitä korjaamaan. —
Nyt saisi Fred tulla, ajatteli hän itsekseen. Nyt hän varmaan löytäisi
niin sopivia ja pehmeitä sanoja että Fredin viha lauhtuisi. Fredillä ei
nyt ollut syytä kadehtiakaan. Hän oli mennyt naimisiin kohta Johnin
häitten jälkeen. Hänellä itsellään oli lapsi, poika, joka oli syntynyt
pari viikkoa aikaisemmin. He olivat siis perhelukuun nähden
tasaväkiset.

— Mitäs sinä siinä nuhertelet? kuului samassa kiukkuisesti Johnin
selän takaa.

John oikasihe. — Korjasinpahan vain, kun satuin kulkemaan tästä ohi.

— Sinun korjattavaasiko se on?

— Ajattelin, että samapahan tuo kuka korjaa — John lakkasi työstä.
Hänen katseensa oli tyyni ja ystävällinen.

Silloin raivostui Fred. — Aina sinä löydät korjattavaa! Aina sinä olet
auttavinasi. Etevämmyytesi tunnossa ehkä, vai luuletko, etten itse
pysty?

— Enpä tietenkään luule. Koetan muistaa toiste! — John kääntyi
lähteäkseen. Mutta hän palasi samassa takaisin. Hänen sinisilmiinsä
nousi omituisen kirkas kaje. — Meille on syntynyt tytär, sanoi hän.
— Sinulla on poika.

Frediltä pääsi pilkallinen nauru. — Onnea, onnea! Onhan sinulla siinä
lisää omaisuutta, josta ylpeillä.

John katsoi pitkään hetken. Sitten hän kääntyi ja meni. Mutta hänen
aina niin suora selkänsä oli hieman painuksissa ja astunnassa oli
väsymystä. Fredistä näytti siltä.

Hän hykersi käsiään. — Sattuipa — sattuipa kerrankin! Ja vielä minä
näytän —

Fred nauroi kovaa, lyhyttä naurua. Käsi puristui nyrkkiin.

Siitä aamusta alkaen Fred kulki kuin kuumeessa. Hän rupesi tekemään
työtä kuin vimmattu. Se pisti naapurien silmään ja he ihmettelivät.
Tarmokas työnteko ei ollut Fredin vahvoja puolia. Mutta se näytti
tulevan siksi.

Hän oli aina menossa. Hän korjaili ja järjesti, uusi ja teki uutta,
milloin vainioilla, milloin asunnollaan. Hän oli kuin työn lumeissa.

Kesken työn hän silloin tällöin sävähti punaiseksi ja katsoi arasti
ympärilleen. Tuntui siltä, kuin joku läheisyydessä olisi häntä
tarkastanut. Se joku saattoi ehkä kuullakin. Ei olisi ollutkaan ihme,
jos olisi syrjäinenkin kuullut. Se yksi ainoa sana soi niin kovasti ja
herkeämättä, että sitä aivan täytyi pelätä. Se kumisi hänen korvissaan,
se kohisi suonissa. Sitä aivot ajattelivat. Sitä sydän takoi, aina
vaan, sitä yhtä ja samaa, yhtä ja samaa: Kostan — kostan — kostan.

Suunnitelma tuli etsimättä. Fred ihmetteli sitä, ettei hän ennen ollut
asiaa ajatellut. Monet olivat sellaisia tekosia tehneet ja saaneet
jälkensä hyvin peitetyksi. Miksi ei hänkin saisi? Hänelle tarjoutuvat
mahdollisuudet olivat erinomaisen suotuisat. Lähellä sitä komeata
navettaa, jossa Johnin valiokarja oleili, oli pensasaita ja sitä
lähinnä rehua täynnä oleva lato. Pensasaitaan oli helppo piilottaa
sytykkeitä. Iltana, jolloin tuuli kävi tieltä navettaa kohden saisi
muutamassa hetkessä sellaisen roihun syttymään, ettei mitään voisi
pelastaa.

”Kostan, kostan”, — jyskytti joka veripisara Fred Hillin suonissa.
Hiki nousi otsalle ja kädet vapisivat, kun hän työnsi öljyyn kastettuja
riepuja ja kuivanutta heinää pensasaitaan.

Fredillä oli näihin aikoihin etenkin iltamyöhäisellä usein asiata
tielle, joka kulki Johnin navetan ohitse. Hän hiipi kuin musta varjo
kotinsa, pensasaidan ja navetan välistä tietä. Hän valitsi ajan,
jolloin hän tiesi toisten olevan makuulla ja sittenkin tähystivät hänen
silmänsä yhtenään arkoina ympärilleen. Täytyi olla varma siitä, ettei
joutuisi ilmi. Se oli ensimmäinen ja tärkein huolehdittava. Toinen
tärkeä oli saada joka suhteessa sopiva hetki valituksi.

Sellainen tarjoutuikin pian. Ankara tuuli kävi suoraan latoa ja
navettaa kohti. Ilta oli pimeä ja pimeää oli John Lakenkin
asuinrakennuksessa. Yhdestä ainoasta ikkunasta tuikki himmeä tuli.
Siellä nuori sukulaistyttö valvoi nukkuvaa lasta. Lilian ja John olivat
pistäytyneet Lilianin, mäkirinteen toisella puolella asuvien vanhempien
luo. Fred oli nähnyt heidän menevän.

Fred hykersi käsiään. Sitten hän hiipi lähemmä. Ja sitten,
sitten — — —.

Syttyminen tapahtui niin nopeasti, että hän itsekin sitä kauhistui.
Hiki kihosi otsalle. Hän kyykistyi maahan ja rupesi ryömimään tien
toiselle puolelle. Sielläkään hän ei vielä uskaltanut nousta pystyyn.
Joku olisi ehkä voinut nähdä. Hän konttasi.

Viimein hän onnellisesti saavutti kotipihan. Hän luikahti varovaisesti
sisään ovesta ja meni suoraa päätä yläkertaan. Siellä hän viskautui
vuoteelle.

Hänen joka hermonsa vapisi. Silmät puristuivat kiinni ihan kuin
pelosta, että hän näkisi jotain. Kuulo herkistyi luonnottomasti.

Äkkiä hän karkasi pystyyn. Hän kuuli suuren kellon hätäistä läpättelyä,
huutoja, — kavion kapsetta, — rattaitten räminää.

Toivat tietysti vettä. Naapurit olivat kaikki sammuttamassa ja hän,
lähin naapuri makasi tässä.

Se voisi ilmaista kaiken!

Hän karkasi pystyyn, törmäsi ulos ovesta ja juoksi hätäpäissään
eteenpäin katsomatta minne. Hän pysähtyi vasta nähdessään John Laken.
John ei huomannut häntä. Hän painoi lasta rintaansa vasten samalla kun
toisella käsivarrellaan kannatti Liliania, joka nähtävästi oli
pyörtynyt.

— Sait, — sait, — sait, kohisi Fredin korvissa. Hän ryntäsi
uudelleen eteenpäin mielettömän voimalla, — tällä kertaa suoraan
navettaa kohden.

Sakea savu tunki jokaisesta lävestä ja ikkunasta. Savun sisältä kuului
surkeata mylvintää. Siellä kamppailtiin kuolinhädässä.

Fred aikoi tormata sisään avonaisesta syrjäovesta. Silloin muuan
naapuri tarttui hänen olkapäähänsä ja viskasi hänet syrjään. — Hulluko
sinä olet! Ei sieltä voi pelastaa mitään.

Fred Hill oli näkevinään halveksumista naapurin katseessa. Naapuri
tietysti aavisti. Ja muutkin ehkä.

— Minäkin auttaisin, änkytti Fred. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei
vastannut, kaikki olivat työssä. Fred yksin ei tietänyt, miten yrittää
ja mitä tehdä.

Hän luikki viimein tiehensä kuin pahantekonsa paikalla ruoskittu koira.

Fred valvoi koko sen yön. Hän koetti olla liikahtamatta, jottei vaimo
kuulisi hänen valvovan. Eihän sitä tietänyt, mitä sekin olisi voinut
vaikuttaa, jos vaimo olisi sattunut kertomaan muille. Oikeudessa
kiinnitettiin huomiota pikkuasioihinkin.

Halu olla hiljaa hermostutti Frediä niin, että hän vasten tahtoaan
kääntelihe muutaman kerran. Hän luuli kääntyneensä yhtenään ja se
hermostutti yhä enemmän. Hän raivostui itselleen ja raivo lisäsi
hermostumista.

Sekin ajatus rääkkäsi häntä, että miten hän ilmaisee osanottonsa
Johnille. Hänen täytyi tietysti sanoa jotain. Ihmistenkin tähden. Mutta
miten ja milloin?

Taas nousi kylmä hiki otsalle. Otsalta se tuntui valuvan kaulalle ja
siitä alas pitkin selkää. Fredin jalat ja kädet kävivät kylmän
kankeiksi. Henkeä tuntui salpaavan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut
ääntä.

Aamun sarataessa helpotti hiukan. Hän nukahti hetkeksi ja toivoi siitä
virkistyneensä. Mutta hänen tullessaan alakertaan katsoi vaimo häneen
pitkään. — Johan sinä olet kuin kuoleman kuva, hän sanoi.

— Kummako se, kivahti Fred. — Semmoisen yön jälkeen!

— Minä nukuin, jatkoi vaimo levollisesti. — Ei minusta siellä olisi
apua ollut. Paras oli pysyä pojan luona.

Sanoissa oli kuin moitetta. Siitäkö, että Fred oli yrittänyt auttamaan?

Häntä harmitti. Hän viskautui lähimmälle tuolille ja rupesi hörppimään
aamukahvia.

— Tuossa menee lääkäri John Lakelle, sanoi vaimo ikkunan äärestä.

Fred hypähti ikkunaan ja painoi kasvonsa kiinni ruutuun. Hän ei
tahtonut uudelleen kuulla jotain kuolemankuvasta. Mutta samassa hän
säikähti. Lääkäri saattoi nähdä, rupeaisi siitä ehkä vielä aavistamaan
ja kertoisi muillekin.

Fred kääntyi takaisin pöytään päin, viskasi hermostuneesti pöydän
vieressä seisovan tuolin kumoon ja alkoi työntää pöydällä olevaa
vehnästä suuhunsa kuin tolkuton lapsi. Sitten hän kiiruhti pihalle.

— Lilian kuuluu olevan huonona, ilmoitteli vaimo, kun he tapasivat
puolisten aikana.

— Taitaa mennä vaimo samalla, kun omaisuus, säesti keinutuolissa
itseään kiikutteleva naapurin missis.

— Tokkopa sentään, yritti Fred.

— Kun se lapsi vasta on kolmen viikon vanha ja Lilian taisi säikähtää
pahasti.

Naapurin missis säesti taas. — Kertoivat, että hän läksi juoksemaan
vanhempiensa luota, lankesi, juoksi uudelleen ja pyörtyi viimein.

Fred nousi kiivaasti pöydästä. Hän väänsi pesupöydän kohdalla olevan
vesihanan auki ja pesi siinä käsiään, pesi pesemistään, tietämättä
miksi ja kuinka kauan. Vaimot jatkoivat puhetta.. He olivat tietysti
selvillä kaikista pienistä yksityisseikoistakin. Niinkuin vaimoväki
ainakin!

Heidän puheensa repi ja raateli. Vilun väreet puistattivat taas Frediä.
Hän tunsi saaneensa taudin ruumiiseensa, eikä se helpottanut,
päinvastoin paheni. Yks kaks rupesi hiottamaan. Sitten puistatti vilu.
Kädet vapisivat, polvet tutisivat. Hänen hermonsa olivat pilalla.

Lilianin kuoleman jälkeen ne entisestäänkin huononivat. Ihmisten monet
puheet myöskin rääkkäsivät niitä. Kerrottiin Johnin käyneen synkäksi ja
ihmisaraksi. Lapsi ja Lilianin vanhemmat olivat ainoat, joita hän
suvaitsi läheisyydessään.

Häntä oli vaadittu tutkimaan palon syytä, mutta hän oli kieltäytynyt
siitä. John oli rauhan mies, sanoivat naapurit kertoessaan tästä. Fred
oli tuntevinaan terävän kärjen heidän sanoissaan.

Hän, joka aikaisemmin oli pelännyt Johnin tapaamista, rupesi nyt sitä
toivomaan. Johnin näkymättömyys oli sietämätöntä. Ehkä helpoittaisi,
jos hänet näkisi edes kerran.

Tilaisuus ilmaantui odottamatta. Fred tuli lähimmältä rautatieasemalta
ja John tuli tienmutkassa vastaan. Fred tahtoi lähestyä, vaan ei
voinut. Jalat tekivät lakon. Polvet notkahtelivat tolkuttomasti
toisiinsa, vapisivat ja loksahtelivat vastatusten kuin vanhat vapisevat
leuat. John oli mennyt ohi ja kadonnut näkyvistä, kun Fred pääsi
tointumaan. Hänestä tuntui siltä kuin kuollut olisi mennyt hänen
ohitsensa.

Fred jäi älyttömästi tuijottamaan suuntaan, jonne John oli mennyt.

Eikö ollutkin Johnin astunta tyyntä ja arvokasta kuten ainakin? Eikö
ollut ryhti yhtä kaunis kuin ennen? Koko olennossa oli jotain
juhlallista — ylhäistä; ja sittenkin —. Kuollut oli kulkenut siitä
ohi.

Fredin kylmät kädet puristuivat nyrkkiin kuin puristuksesta saadakseen
lämpöä. Hän tunsi toivovansa uutta tapaamista. Hän tahtoi kuulla Johnin
puhuvan. Hän tahtoi katsella noita levollisia, hänelle aina ennen
ystävällisiä kasvoja. Ehkä hän sitten pääsisi rauhaan.

Mutta viikkoja kului, kuukausia kului, eikä Johnia näkynyt.

Sitten he taas kerran odottamatta sivuuttivat toisensa, mutta silloin
kävi Fredille kuten edelliselläkin kerralla.

Vasta, kun oli kulunut lähes vuosi Lilianin kuolemasta, he joutuivat
puheisiin.

Fred oli silloin pellolla työssä lähellä sitä aidan nurkkaa, jonka
korjaamisesta hän kerran oli suuttunut Johnille. Hän kuuli Johnin
kulkevan tietä pitkin. Hän eroitti jo etäältä tuon tutun, tasaisen
astunnan. Siinä oli yhä sitä arvokasta varmuutta, joka usein oli häntä
harmittanut.

Samassa kuului toisenkin askelia. John kuului pysähtyvän ja käyvän
keskustelemaan. Fred painautui lähemmä maata. Hän tahtoi kuulla, mutta
hän ei uskaltanut näyttäytyä.

Hän oli poimivinaan kiviä maasta. Hän tahtoi tehdä jotain, pysyä
paikallaan ja myöhemmin päästä puheisiin Johnin kanssa. Jos hän saisi
jotain sanotuksi Johnille, päästäisi se hänet ehkä sisäisten syytösten
siteistä. Sama mitä sanoi, kunhan saisi puhutuksi.

Tiellä pysähtyneitten keskustelusta kantautui muutama sana Fredin
kuuluville.

— Minä kapinoin kauan, sanoi John — en jaksanut taipua siihen, että
meiltä vietiin niin paljon — lapseltakin.

Fred ei kuullut enempää, mutta hän oli kuullut ihmeellisen soinnun
Johnin äänessä. Se oli kirkas, tasainen, täynnä ylhäistä iloa ja
rauhaa.

Taas kuului keskustelusta katkonaisia sanoja: — Tänään sanoi
pikku Lilian ensi kertaa: isä — — — Se on ihmeellinen kokemus
— — — ehkä erityisesti tällaiselle isälle, jolle lapsi on kaikki
kaikessa — —. Se nosti — — Se auttoi ymmärtämään isän mieltä.

Kohta sen jälkeen kuului toinen hyvästelevän Johnia. John tuntui
kääntyvän kotiin päin.

Fred suoristautui kiireesti. John näki hänet ja tuli kohti. Hän
pysähtyi aidan toiselle puolelle ja ojensi sieltä kätensä.

— Rauha olkoon sinulle, sanoi hän. Ääni oli matala, pehmeä. — Tule
katsomaan lastani, kun joudat. — Hän jatkoi matkaa. Astunta oli kuin
sankarin.

Fred Hill sieppasi työaseet käsiinsä ja kääntyi kotiin päin. Hän kulki
pitkin harppauksin. Kotipihalla hän kuitenkin äkkiä pysähtyi
pelästyneenä kuin pimeässä seinään törmäävä ihminen. Sitten hän teki
äkkikäännöksen ja jatkoi juoksujalkaa tietämättä itsekään minne. Pienen
puistikon toisella puolella hän näki maakaistaleen, josta hän pari päivää sitten
oli ruvennut kääntämään turvetta. Kuokka ja lapio olivat
jääneet pientareelle.

Fred kiskasi nutun päältään, tarttui lapioon ja rupesi työhön. Hän teki
sitä voimalla, joka nosti hikihelmet otsalle. Ja kädet, nuo onnettomat
kädet vapisivat entistä pahemmin, — tällä kertaa kai ponnistuksesta.
Mutta sittenkään ei Fred saanut tarpeeksi voimaa pusketuksi turpeeseen.

Vimmastuneen villihärän voimalla hän olisi tahtonut myllertää maata,
nostaa turvetta, lennättää sitä korkealle ja sitten uudella voimalla
käydä kiskomaan uutta turvetta irti maankamarasta.

Likomärkänä ponnistuksesta hän viimein viskasi lapion kädestään. Käsi
kuivasi hikeä otsalta, ruumis vapisi, ja kuitenkin poltti sisintä
pahemmin kuin koskaan.

Fred painoi molemmat kädet ohimoilleen. Hän pyörtyy, hän tulee
hulluksi, jos pysähtyy työssään ja rupeaa ajattelemaan. Hänen täytyy
ponnistella, vaikka menisi siihen viimeinenkin voiman hivene.

Hän viskautui äkkiä pitkin pituuttaan maahan. Maa jymähti ja tärähdys
teki kipeätä hänen ruumiinsa joka solussa, mutta hän ei ajatellut sitä.
Tunteet vain temmelsivät hänen sisimmässään kuin lakkapäälaineet
myrskyävällä merellä.

Kostaa hän oli tahtonut. Mutta mitä hän oli tehnyt?

Hän oli auttanut vihollistaan suureen, sisäiseen voittoon. Hän oli
vapauttanut, oli irroittanut maasta, oli nostanut yläpuolelle maisen
voiton ja tappion. Hän oli kohottanut häntä niinkuin meren myllertävä
laine nostaa ihmisenlapsen vapisevaa venhettä. Hän oli nostanut, eikä
kostanut.

Fred Hill työnsi kouransa rautaisella voimalla turpeeseen. Hänen
silmänsä pullistuivat kuin kuolinhädässä kamppailevan eläimen ja veri
tyrskähti esiin kynsien alta. Mutta hän ei huomannut sitä. Hän työnsi
itsensä vain yhä raivoisemmin maata kohti.

Mato hän oli, maassa kiemurteleva käärme, oman tuskansa kokoon
käpristämä, vapiseva uhri. Itselleen, itselleen hän oli kostanut.