MATTI

Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella
lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä
yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman
erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän
rosollia ja paistettua haukea.

Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan
pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä
hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera,
aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää
kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana
han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän
taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.

— Kan Ni svenska också?

Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä
työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli
ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:

— Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.

Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!
Miten hitossa se oli ymmärrettävä?

— Jo, jag är född i Sverige, — kuului Rentosen tyyni vastaus.

Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein
emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä
tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle
ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut
Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia
komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka
tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.

Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään
varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin
saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä
suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa
vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta
kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei
varustaisi omilla lisäyksillään.

Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että
hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että
hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan
selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä
ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat
hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on
piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että
ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin
hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään
kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia.
Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo
uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan
toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.

— Se on kova valehtelemaan, — sanovat.

Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme
kasvoillaan? Päinvastoin — hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei
hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko
nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen.
Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja
näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. — — —

Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa
tupakkivehkeensä esille.

— Herra se on kirjailija, — arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa
kuntoon.

Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:

— Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta
hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta
niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain
kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut
puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan
kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään
kirjotetuksi.

Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä
mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan.
Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten
ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin
liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun
nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista
venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.

— U vas papirosi? — työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.

Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan
puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän
ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.

— Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, — sanoo toinen nuoremmista miehistä
ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.

— Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, — vastaa Rentonen
vaatimattomasti.

— Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?

— Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.
Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.

— Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan —

— Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt
olikaan?

Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.

— Shpalernaja.

— Ka se justiin! — vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. — Siellähän
minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää
työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen
nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli
Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun
nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä
kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän
tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä
ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.

Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:

—- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin
Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.

— Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? — arvelee iva suupielessään
toinen nuoremmista miehistä.

— Joo, — vastaa Rentonen tyynesti, — minä tunsin hänet jo ennen
ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella,
olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta —
vilkastuu hän yhtäkkiä, — minkälaisen lohen me muutamanakin
saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla
keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa,
että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin
keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut
vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin
vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun
minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se
olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja
paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä
se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio
kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana
ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen.
Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa
sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.

Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa
jatkoi hän tyynemmin:

— Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa
kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä
hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman
tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun
takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli
syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin
naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana kevättalvena
minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.

— No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?

— Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari,
minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään
ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut
muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun
keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne
olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja
kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan,
että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.

— Vai oikein kahvit annettiin, — ja tällä kertaa oli välihuomauttajan
ääni äskeistäkin ivallisempi.

Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa
rauhassa:

— Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se!
Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello kuuteen
. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään.
En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra
eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten!
Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle
sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen
tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa,
vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani
minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin
olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei
tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala
ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit — ja
kalliitapa ne tietysti ovatkin —, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin.
Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin
sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja,
joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin
ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.

— Tietenkin priima havannasikareja?

— Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa
valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin
keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi
keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin
polttaa sen kotelon täyttä.

— No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?

— Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut
kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo,
sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.

Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen
herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein
täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.

— No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? — katkasi meistä
joku äänettömyyden.

— Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu
myömään, — vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä
viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta
varastettiin.

Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön
käydäksemme.

— Kylläpä rupesi tuulemaan, — virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen
työtovereista. — Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.

— Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, — arveli Rentonen. — Mutta
jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran
Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli
on.

— Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.

Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:

— Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin
sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina
riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli
kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä,
joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä
laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden
selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien
katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä
menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus,
mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja.
Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään
takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi
Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa.
Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä
menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se
olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista
merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla,
niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen
Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman
englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla
Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä
mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin
löysi hän sieltä lakkinsa. — Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä
kalkuttelemaan.

Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja.
Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin
minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.

Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu,
ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää
jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi
niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet.
Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.

Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään
ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.

— Saakeli! — äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.

Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen
siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa —

Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät
silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja
alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko
katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri
ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen
jäähmettynsenä.

— No mitenkä siinä kävi? — kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.

— Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, — kuului Rentonen ähkien
ja käheästi sanovan.

— Ei siinä toki henki mennyt.

— Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa — äh,
perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani...

Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman
huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja
laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet
sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja
kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli
aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia.
Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja
sylki verta.

Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.
Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.

— Oli se jutkaus, — alkoi Rentonen kylkeään pidellen. — Mutta eri
kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port. Juuri kun minä
patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia,
ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen.
Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen
rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei
sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin
tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei
muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari
pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.

— Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, — en malttanut olla
huomauttamatta, — mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?

— Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä
Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi
minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi
sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat
tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä
lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut
siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle.
Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin.
Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä
yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen
varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.

Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:

— Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina
ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla,
niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen
mennessään, lensi monen sylen päähän. — Joo, kyllä siellä tapeltiin,
mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse
Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas
Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo
antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin
minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se
kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen
illallinen ja semmoiset viinat, että... että ne ovat harvat miehet,
jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta —

Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä
toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:

— Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.

Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon
hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä
viemään lääkärin luo.

— Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? — kysyin, kun hevonen lähti
liikkeelle.

— Eikös mitä, — arveli Rentonen, — toista se oli kun minä
puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla
minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset
ajopelit...

Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.