TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA

Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.

Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä
oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien
varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli
taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä
reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton
sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen
peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti
vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo
entisajoilta.

Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi,
joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli
karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi.
Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa
lunta ja jäänkappaleita.

Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se
veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi
kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun
kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten
päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä
tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen
padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt
jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.

He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene
itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut.
Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa
torven läpi.

Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka
koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli
kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten
kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset
ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää
hänkään pysyä asiasta irti.

Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman
kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin
talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä
Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän
raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi,
että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja
mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä
syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.

Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään
retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä,
Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos
tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä
myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen
aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli
rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.

Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta tästä ensi
keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa
tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt
vain kaikki luonnistaisi hyvin!

Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä
häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli
vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan
suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili
näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan
päinvastaiselle suunnalle.

Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto,
Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli
Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli
siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä
tarkastamaan, miten työ sujui.

— No joko tippuu? — kysyi Risto suksiltaan nousten.

— Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.

Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen
ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa,
paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista
jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen.
Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin
housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja.
Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät,
mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen
nuoranpätkien avulla.

Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.

— Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, — huomautti hän — täältä
jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu
se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?

— Ei ole valmista.

— Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?

Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan
topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.

— Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.

Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.

— Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.

— Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin.
Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan,
mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen
ei joka poropeukalosta ole.

Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä,
joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli
yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät
ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan
käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen
välttivät karhu-nimitystä.

Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.

— Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen
nolppu, — sanoi Risto.

Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen,
helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.

— He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.

— Kukas sitten, jollen minä.

Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä
ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit,
mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä
miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin
hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli,
hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta
kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä
toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti
aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan
kotipolton ajan ihmisiä.

He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he
eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai
heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille
suunnalle, josta suihke kuului.

— Lenko-Paavon poika, — ilmotti Risto rauhottuneena. — Taitavat olla
hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.

— Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, — hätääntyi
Heikki.

— No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on
liikkeessä, — lohdutti Risto.

Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.

— No? — huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.

— Hurtat — uh — liikkeellä — tulossa tänne!

— Voi sakramenskattu! — huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn
nojalta.

— Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, — huomautti Risto
halveksivasti.

Sitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit
mahdollisesti olivat tulossa.

— Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa
kuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja
hiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna
heti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle
päässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä
työssä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen
ja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä
neuvoi Miina minut tänne.

Siten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli
kuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri
tanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto
säilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä
hän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa
toiminnassa.

— Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! — hoputti Heikki.

— Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain,
— sanoi Risto kylmäkiskoisesti. — Mutta mitään hätää tässä ei vielä
ole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen
tienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne
viipyvät pian tunnin.

— Neljän virstan matkallako tunnin? — ihmetteli Heikki, jonka
levottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.

— Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella
erkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi
kelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja
lähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän,
etteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä
nuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät
tänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?

— Oli ollut.

— No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään
tavanneet?

— Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.

— Entäs kojeet?

— Niitä eivät olleet löytäneet.

— Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea
saada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on
jo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu
niskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.

Heikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.

— Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, —
lausui Risto.

— Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? — kysyi Heikki ja
pysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.

— No varrotaan nyt niitä poliiseja, — arveli Risto ja paljasti
karhinpiitä muistuttavat hampaansa.

— Ettäkö... — sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.

— Enpä luule, että ne tänne osaavat, — sanoi Risto vakavaksi
muuttuen. — Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta
parempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei
savu anna ilmi.

Heikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän
yritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.

— Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean
savu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä
pitää menetellä.

Hän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin
hangelle.

— Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy
tätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja
piippuineen piiloon.

— Mihin piiloon?

— Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri
parahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa
vielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa
lakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka
jaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen
löytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.

He ryhtyivät rivakasti toimeen.

— Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, — sanoi Risto
suksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. — Ja sinä pistäy
sivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa
sanoja eteenpäin sille kulmalle, — komensi hän Lenko-Paavon poikaa.

— Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, — ilmotti poika.

— No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu
hurttia vastaan tulemaan.

— Niinpä tietenkin.

— Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka
joutuu, — arveli Risto hyvillään.

Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:

— Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi,
sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen
työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä
keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.

                                                  ⸻

Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu
lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään
malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille
ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi
sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat
osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan
kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka
kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä
keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna.
Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin:
mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.

Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin
vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä
poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo
tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä
tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä
olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin
pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista.
He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties
kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.

Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen
onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin
tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne
lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten
jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli
tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun
Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään
ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi
jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän
viinatehtaan olemassaolon.

Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli
vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia,
ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan
vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. — Varmasti se on
Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, — sanoi Komi. —
On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme
kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne
hävittämään nuo laitokset.

Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston
mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.

Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä
hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa
nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi
piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa
itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa
muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään
hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä — kuten
oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.

Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät
poliisit sisään.

— No, missäs teillä on se viinavarasto? — kysyi Komi, heti suoraa
asiaan käyden.

— Niin viinakovarasto? — vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. —
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.

— Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun
tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.

— Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?

— Vielä tuossa on olevinaan!

— No ei paikkaa! — yhtyi nyt muorikin. — Vai tehdas tässä aivan
lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?

— Ja mistä niillä on viljatkin, — lisäsi Riston eukko. — Eihän tuota
meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.

— Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, — sanoi Komi.

— Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, — ehättivät eukko ja
muori yhdestä suusta.

— Mulla jos olisi viinoja’ niin syynäämättä ne saisitte, — vakuutti
Risto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. — Kyllä
minä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on
syynätä.

Poliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja
pöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti
sillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.

— He, mitäs se Risto tuolla tekee? — kysyi hän terävästi.

— Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan
astioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.

Risto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.
Komia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.

Kyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto
puolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että
hänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä
jännittävämmäksi.

Risto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa
mennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei
rehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.

Kellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin
kattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja
olkiladon vuoro, Yhtä turhaan.

— Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? — päivitteli Komi, — sillä
varmasti sillä on pontikkaa.

He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä
ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi
hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti
olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin
hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle
vahingoniloinen irvistys.

Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja
tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja
tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut
mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä
päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.

Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi
metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen
lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa.
Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston
katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös.
Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten,
jahka poliisit ovat lähteneet...

Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen
katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.

— Ei kai siellä enää mitään ole? — kysyi Mäkelän renki.

— Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,—
vastasi Risto huolettomasti.

— Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? — arveli muori.

Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.

— Kyllä sinne on tieto toimitettu, — ilmotti Risto. — Niin
isännällekö sinun piti saada? — kääntyi hän rengin puoleen.

— Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.

Risto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan
kaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.

— Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, — sanoi hän.

Renki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja
virkkoi:

— Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa
tuota kerran ottaisi itselleenkin.

Risto nouti vielä yhden pullon.

— Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?

— No olkoonpa, — myönsi Risto.

Renki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten
suoriusi hän kotimatkalle.

Oli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui
renki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän
ryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki
laulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa
”Saksanniemen jääkäreitä” niin että metsä raikui.

Takaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne
siellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle
Tuulenperältä.

— Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? — kysyi Komi epäluuloisesti.

Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin?
Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain
tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän
pullot kuin hänen omansakin.

— Laulelinpahan vain tässä yksinäni, — vastasi hän rauhalliseksi
tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.

Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti
rengin päähän pelastuksen tuuma.

— Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? — kysyi
hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.

— Mistä? — kysyi Komi epäillen.

— Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä
mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.

— Mitä savua se muka olisi ollut?

— Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä
katsomassa.

— Taisivat silmäsi valehdella.

— Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä
savua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.

Tämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja
alkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen
ympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.

Kun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja
ajatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat
häneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan
kyyneleet silmiin kihosivat.

Tietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä,
hänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli
epäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.

Hän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen
laulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma
hyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.

                                                  ⸻

Kuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea
juhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa.
Arkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä
naapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin
poliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin
tehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta
käynnissä.

Risto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että
poliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet
ämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet
säkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja
makeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi
tahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän
arvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne
sokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada
mielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen
niistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he...

Iltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän
oli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään
uusia suunnitelmia.

Kotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti
katto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne
kainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään
pysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata,
jonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan,
sinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja
laittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita
nousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.

Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut
padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen
ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta
alkaisi sieltä tippua.

— He, he, hyvinpä se kävikin, — tuumi Heikki Riston nähdessään. —
Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi
mitään löytäneet?

— Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen
hyvänsä saataville.

Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja
survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla
tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he
nauroivat pitkään ja äänekkäästi.

— Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? — ehdotti Heikki.

Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa
otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen
ja maistoivat.

— Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, —
tuumi Heikki.

— Tietääpä sen ensi laskoksen, — arveli Risto. — Siinä on vielä
siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin
toisenlainen on jo maku ja väri.

— Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin
panna, — aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan
hänelle ne omat salaiset temppunsa.

Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan
arveli:

— Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.

Heikki ällistyi.

— Mitenkäs rankki ennättää käydä? — kysyi hän.

— Se parhaillaan käypi.

— Tuota... missä niin?

— Kotonapa tietenkin.

— Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?

— Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan
saataville.

— Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin...
varsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta
kuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.

— Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet,
vieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.

— Missä ihmeessä se...? — ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä
merkillistä piilopaikkaa.

Mutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti,
että kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan
oivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan
haudattuna.

— Mutta maistetaan, — ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö
tuntui jo kihonneen. — Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan
kirkonkylälläkin kauppaamassa?

— Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin
kuusi pullollista itse kauppatorilla.

— Äläkö saamarissa!

— Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin
laittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää.
Torille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla
olisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale.
Kaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli
miehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta
kuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia
luutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.

— Hi, hi, hii! — nauroi Heikki. — Kyllä sinä oletkin se päämestari.
Ja isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin
ahdistelivat siitä punakaartijutusta.

— Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä
siltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun
tarvitsevat toisiaan.

— On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se
tuo kieltolaki ole hyvä asia?

— Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana
menivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden
lain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän
nurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään,
jolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen
lääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi?
Harvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos
sattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.

— Niin että maistetaan, Risto, hih!

— Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan
ammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.

Tottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he
piippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.

Tuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului
herkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha,
tähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa,
katsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.