MATKAKUMPPANI

Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja
edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata
toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan
muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: dulce est
desipere in loco. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin
viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.

Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti
jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha
luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin
on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo
hermojenkin hiukan levätä.

Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan
tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman
penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes
minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan
valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain
kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa.
Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.

Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan
hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista.
Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä.
Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja
viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää
tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista
sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun
jälkipäivävireeseeni.

Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin
kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja
vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä.
Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus.
Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain
hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä
saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas
mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet
maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti
liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä
makaamaan.

On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa
ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten
maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi
rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan
jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä.
Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä
toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa
itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On
nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.

Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat
minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi
seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo
lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?

Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan
polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka
hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin
keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa
minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni
läpitunkemattomaksi.

Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua
julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun
hekumallisen jälkipäivätunnelmani!

Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on
pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään
hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on
huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä
hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta
näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.

Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä
omiin maailmoihini.

Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä
sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja
hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.

— Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! — virkkaa hän
voitonriemuisesti.

Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä,
täytyy minun raottaa panssariani.

— Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, — arvelen
ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen
panssarini.

Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin
välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa
voitonriemuinen hymy.

— Mihinkä asti herra matkustaa? — ehättää se kysymään, ennenkuin
äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.

— Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä
matka kuluu.

— Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, — arvelee hän
osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.

Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä
ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen
siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.

— Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän
alotteeksi, — katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.

Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:

— Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin
sopii, täytyy minun päästä konserttiin... Joo, musiikki se on minun
elämäni.

Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen
lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja
puhuu edelleen:

— Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä
Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja
Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille
vertoja.

Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa
ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan
oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin
päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä
kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä
äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.

— Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.

— Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, — lisää hän heti perään ja
katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.

— Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, — myönnän, minkä johdosta
hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla
olevansa Kuopion puolesta kotoisin.

Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään
korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu
kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta
matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.

Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on
hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta,
huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.

— Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, —
ilmottaa hän lopuksi.

Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista
huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu.
Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset
vastaukset.

Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän
nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän
salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua,
kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen
miehiäni.

Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää
laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?

Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi,
nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin
hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta
kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on
palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti
merkitty yhteiskuntarekisteriin.

Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran
kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani
pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan
savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös
sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin
liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin
keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset
kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin
seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon,
Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja —
tietysti! — paljonko siitä on palkkaa?

Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo
selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten
naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai
sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies?
Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina
tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy,
mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan
tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään...

— Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?

Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään
vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.

— Kirjailija minä olen.

— Vai niin... Tuota, saisinko kysyä nimeä?

Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti
murahdan sukunimeni.

— Kyöstikö? — huudahtaa hän sen kuultuaan.

Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän
kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha
tuttava.

Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä,
jatkaa hän:

— Te kirjotatte semmoisia novelleja ja...?

Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:

— Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin... joo, joo, ne
on hauskoja poikia, he, he...

Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja
ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta
yleensä.

Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:

— Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.

Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska... mutta hän
on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että
siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä...
eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan
mainio mies! Oikea rapparien rappari!

Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä.
Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa
sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen
vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä
tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa
entinen painostava äänettömyys.