ARTTURI JÄRVILUOMAN "POHJALAISIA".

Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloilla
yriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallista
vilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän ”Pohjalaisia”
ja saavutti täysosuman. ”Pohjalaisista” tuli heti — nimensä mukaan —
todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisesta
päänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanut
aiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitä
on myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsä
nimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma ei
vain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessa
draamakirjallisuudessa.

Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksen
antaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmää
vastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmälle
näyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä ja
ylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin,
oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmän
eräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoin
voidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilön
kohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikä
oikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.

Ja kuitenkin ”Pohjalaisia” on tehokas näytelmä, joka vangitsee
mielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.

Missä siis piilee sen teho?

Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että ”Pohjalaisten”
yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niin
sitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuu
heimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteiden
syvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa se
paatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa ja
lukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaa
jokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapauden
paatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihen
kuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaisten
nuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitä
herravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin.
”Pohjalaisten” vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaan
eräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilysten
aiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja,
jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömään
kuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava.
Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.

Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyä
raikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hän
kohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön.
Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repii
raittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin tai
pakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvän
ja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikan
sopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaan
raikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.

Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaa
syviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esiintuominen on yhtä
varmavaistoista. Hiven ikuisesti vaikuttavaa tukkilaisromantiikkaa on
tässä saanut uuden muodon, ja vaikka tekijä tuomitseekin tämän ilmiön,
niin Karjanmaan Köystin miehekäs esiintyminen ja kohtauksen
oivallisesti ladatut repliikit sähköistävät taitavasti tämän
rakenteellisesti vaikean vaiheen, samalla kun näytelmän alkupuolen
hieman hajanainen mielenkiinto näin johdetaan todelliseen päähenkilöön,
Jussiin. Miehekkyyden ja velvollisuudentunnon vaatimuksia tekijä
korostaa myös esim. Antin paluussa karkuretkeltä ja aivan järkyttävässä
muodossa loppukohtauksessa, jossa Harrin isäntä valmistautuu panemaan
käsirautoihin kuolevan poikansa.

Mutta näiden enemmän tai vähemmän melodramaattisten kohtausten ohessa
on siis myös romantiikkaa. Merkittäköön tällöin myös laulujen osuus. Ja
kansannäytelmän aitoa ilmapiiriä lisäävät vielä osaltaan eräät
humoristiseen valaistukseen joutuvat ukko- ja akkatyypit.

”Pohjalaisissa” on näin ollen runsaasti niitä aineksia, jotka vetoavat
katsojaan. Siinä on myös vauhtia, ripeyttä ja sitä kauneutta, joka
piilee nuoressa ihmisessä, niin naisessa kuin miehessä. Mutta kun
kysymyksessä on näytelmä, niin nämä ainekset ja ominaisuudet eivät
riittäisi, ellei niitä olisi tukemassa draaman lakien ja periaatteiden
tuntemus. Se ei ole tässä tapauksessa perin syvällistä, mutta se on
joka tapauksessa osoittautunut riittäväksi, ja eräin paikoin tekijän
draamallinen vaisto on pystynyt myös pienissä yksityiskohdissa
samanlaisiin täysosumiin kuin näytelmän suuressa kokonaisuudessa.

Harvinaisuuksia ovat suomalaisella näyttämöllä olleet niin
käyttökelpoiset ja elinvoimaiset näytelmät kuin Artturi Järviluoman
”Pohjalaisia”.

Vilho Suomi.

HENKILÖT:

Erkki Harri, talokas, vanginkuljettaja.
Maija Harri Jussi Harri, |
. | edellisen lapsia.
Antti Hanka, vanki, nuori talollinen.
Heikki Hanka, edellisen nuorempi veli.
Erkki Koljola, talokas, vanginkuljettaja.
Kaappo, Harrin renki.
Liisa, Harrin etäisempi sukulainen, palvelijana Harrissa.
Kaisa, | Salttu
. | itsellisiä Harrissa.
Vallesmanni.
Herastuomari.
Siltavouti.
Kriivari.
Karjanmaan Köysti, talokkaanpoika, häjy.
Hilapielen Heta.
Vallesmannin renki.
Kyläläisiä, häjyjä ja soittajia.

(Tapahtuu noin v. 1850.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Vanginkuljettaja Harrin tupa. Perällä yksi ja oikealla kaksi ikkunaa,
vasemmalla, keskellä seinää on vieretysten kaksi ovea, joista
peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä oleva kamariin. Oikealla
etualalla on ruokapöytä ja sen kummallakin puolella penkki. Pöydän
takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello kaappeineen. Ikkunain
välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen ikkunan välissä on seinässä
muutamia nauloja, joista riippuu kahleita ja käsirautoja sekä
oltermanninsauva. Peremmän ikkunan edessä on puinen matka-arkku.
Oikeanpuolisessa nurkassa perällä on kaksikerroksinen sänky,
vasemmanpuolisessa suuri takkamuuri. Perällä olevan ikkunan edessä on
suljettu laatikko, ”patapenkki”. Vasemmalla etualalla on myös
kaksikerroksinen sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja.
Seinät ovat paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Ikkunat ovat
pienet mutta moniruutuiset. Huoneen sisustus on maalattu
tummanpunaiseksi, koristeihin on käytetty viheriätä, mustaa ja
valkoista. Ikkunalaudat ovat myöskin punaiset. Verhoja ikkunoissa ei
ole. Sänkyjen edessä ovat verhot, ”etehittet”.)

1:nen kohtaus.

Maija ja Kaisa.

MAIJA (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun, jota
heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla eikä
päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Esiintyminen on hillittyä ja
nöyrää. — Korjaa kiviastioita, jotka on nähtävästi juuri pessyt,
patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan oikein suju, vaan käy
vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän oikealla olevain ikkunain eteen.
Kaikesta huomaa, että hän odottaa jotain. Seisottuaan hetken etumaisen
ikkunan edessä istahtaa penkille sen viereen, nojaa kädellään pöytään
ja laulaa.)

Se ilta oli pimiä ja taivahalla paloi
Ne lukemattomat tähdet,
Ja enkä minä saattanut hyvästiä sanoa,
Kun viimeisen kerran lähdit. :,:

(Laulu on hyräilyä, mutta sanat kuuluvat kumminkin selvästi.
Alotettuaan toistamiseen hyräillen, sanoja lausumatta, keskeyttää äkkiä
kuin havahtuen.)

Taasko minä laulan maallisia lauluja ja sydän on täynnä maallisia
murehia.

(Nousee ja jatkaa astiain korjaamista.)

KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen
pyhäpukuun, suuri huivi, ”saali”, harteilla, huivi päässä, pieksut
jalassa ja kädessä nyytti. — Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan
edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.)
Terveisiä kylästä.

MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?

KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka
paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?

MAIJA. Hangan Anttiako?

KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu
Antti olla.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.

KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?

MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä
ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne
juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi.
Kruunun kihlojahan se kantaa.

KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.)
Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on
säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten
avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja
varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö
kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi.
Tyttö parka!

MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.

KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.

MAIJA. Mitäpä ne siihen —

KAISA. Eikä Anttikaan siitä mielissänsä ole. — Mitä suremista siinä
oikeastansa oli? Että Antti joutuu hetkeksi linnahan? Kas nyt aina! Ei
Antti ole ensimäinen eikä viimeinenkään.

MAIJA. Mutta onhan Antti nytkin jo linnassa.

KAISA. Niin. Tutkintoa odottamassa. Ja sekin on väärin. Vanhan
vallesmannin aikana ei sellaisesta olisi mitään melua nostettu. Mutta
tämä uusi huhtoo joka taholle ja syyttömät saavat ensiksi kärsiä
(Hymähtäen.) Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä
pitämään! Sellainen! — Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei
suinkaan Antti, aikatalon isäntä, karkuhun olisi lähtenyt! — Mutta
Antti kai ei osannut oikein puhua herrojen kanssa ja olla nöyrä.

MAIJA. Nehän pelkäsivät, että Niemen suutari kuolisi.

KAISA. Entäs sitten! Susirahan siitä, mun mielestäni, olisi saanut
Antille maksaa. Suutari! Joka on niitä pitäjän kaikkein häjyimpiä. Joka
ainoassa kissanpirtissä pitää sen olla nurkkurina ja aina riitaa
tekemässä. Kuinka paljon se on lampahia varastanut ja hevosia
hyppyyttänyt ja kuinka paljon muuten ollut ihmisten kammona. Ja sitten
on vielä kiero ja kälmi. Sen minä vain sanon, että se oli oikein, että
Antti sitä vähän kupitsi.

MAIJA (Toruvasti). Kaisa!

KAISA. Niin, niin minä sanon. Ei suutarilta ja muilta häjyiltä saa olla
vähääkään rauhassa, ellei pane kovaa kovaa vastahan. Ja mikä sen
tietää, millä suutari Antin suututti. Eihän Antti tavallisesti ole
puukko hihassa kulkenut.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta sittenkin: ”Ei sinun pidä tappaman”.
Kauheaa olisi, jos saattaisi lähimmäisensä valmistumattomana Jumalan
etehen.

KAISA. Jokos se suutari nyt on joutunut sinne asti! Kyllähän se vielä
huomenna, kun juttu on esillä, on muka kovasti sairas, että Anttia
enemmän kiusattaisihin, mutta ei meidän maakunnassamme niin helposti
puukosta kuolla. Eikä ainakaan niin ilkeä mies kuin suutari. Kyllä
koira pian haavansa nuolee. — Eikä Antti lopuksikaan siitä paljoa saa.

MAIJA (Innostuen.) Mistäs Kaisa sen tietää?

KAISA. Lautamies oli arvellut, että sakolla Antti pääsee. Ja nehän
Antti kyllä voi maksaa.

MAIJA. Voi kyllä. Ja mullakin on äitini perintörahat varattuna sitä
varten.

KAISA (Hieman katkerasti.) Niin. Hätäkös rikasten on!

MAIJA (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta,
seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa
sieltä.)

KAISA (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä
Anttia tuodahan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.

MAIJA (Teeskennellen välinpitämättömäksi.) Minä menen sanomahan isälle,
jos ei olisi sattunut itse huomaamahan.

(Menee ulko-ovesta.)

KAISA (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)

2:nen kohtaus.

Kaisa, Antti, Koljola, ja Harri (Ulkoa kuuluu kahleitten
helinä. Hetken kuluttua tulevat Antti ja Koljola ulko-ovesta.
Huom.! Eivät ota lakkia päästään.)

ANTTI (Noin 25-vuotias, puettu vangin pukuun, jaloissa raudat, joita
toisella kädellä kannattaa, lakki toisella korvalla. — Astuu
keskilattialle.)

KOLJOLA (Noin 50-vuotias, vakavan ja hillityn näköinen, heränneitten
puvussa. — Tulee Antin jäljessä.)

ANTTI (Katsahtaen ympärilleen.) Kas, Kaisa. Vanha naapuri. Päivää!

KAISA (Iloisena.) Päivää. Mitä Hangan nuorelle isännälle kuuluu?

HARRI (Noin 50-vuotias, tarmokkaan näköinen, työpuvussa. Tulee
ulko-ovesta, tervehtää ensin Koljolaa sitten Anttia, kumpaakin
kätellen.) Päivää!

KOLJOLA. Päivää.

ANTTI. Päivää.

HARRI (Leikkiä laskien.) No mitäs Antille Vaasan koulusta kuuluu?

ANTTI. Eipä mitään erityistä. Terveisiä vaan lähettivät kaikki toiset
sieltä.

KOLJOLA (Kaivaa taskustaan paperia. — Harrille.) Täällä olisi
vankipassi.

HARRI. Jaha. Mennähän tuonne kamarihin. Istu sinä Antti tuohon.

(Viittaa vasemmalla etualalla, sängyn vieressä, olevaa tuolia.)

HARRI ja KOLJOLA (Menevät kamarin ovesta.)

3:s kohtaus.

Antti ja Kaisa.

ANTTI (Istuu tuolille.) Missä talon muu väki on?

KAISA. Jussi ja Kaappo ovat kylvönteossa vainiolla, ja —

ANTTI. Tietääköhän Jussi, että minä tänä päivänä tulen.

KAISA. Siitä vika! Joka on puhunut susta joka päivä. Niin, ja Salttu on
vallesmannilla päiväläisenä, ja —

ANTTI (Ivaten.) Vai oikein vallesmannilla (Halveksien.) Onko se
ruvennut oikein vallesmannin apuriksi.

KAISA. Ei, eikä rupeakaan. Se on vain työssä siellä. Salttu osaa olla
niin herrojen mieliksi, että ne aina tahtovat sitä töihinsä.

ANTTI. Vai osaa! Maklakoi, niin että iljettää. Mistä lie sellaisen
luonnon saanutkin.

KAISA. Älä moiti Salttua. Ei Salttu liekares ja maklakka ole, mutta
köyhän täytyy olla nöyrä kuin lude.

ANTTI. Mitäs joi talonsa.

KAISA (Kivahtaen.) Eihän se muille kuulu.

ANTTI (Lepyttäen.) Ei kuulukkaan. Mutta harmittaa vähän sivullistakin
Kaisan tähden. Jouduitte Kaisan omasta perintötalosta pois ja nyt
saatte olla täällä kotureina.

KAISA (Painaa päänsä syvemmälle kutimen päälle.)

ANTTI (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta missä Liisa ja — Maija ovat?

KAISA. Liisa on kai lypsämässä, ja Maija lähti juuri isäntää hakemahan,
taisi jäädä edustupahan.

ANTTI (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan. Laulaa
ensin hyräillen, mutta innostuu toisessa värsyssä ja nousee
seisaalleen.)

Tuuli se taivutti koivun latvan :,:,:,
Ja meri oli lainehissa.
Minä vain istuin ja lauleskelin :,:,:,
Heilini kamarissa.

Tuuli se taivutti koivun larvan :,:,:,
Ja nostatti lainehia.
Nyt mua viedähän linnasta linnahan :,:,:,
Kantaen kahlehia.

KAISA (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sun laulusi?

ANTTI. Ei. Eihän mun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu takaisin
tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin häjyistä,
komeista ja puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa tappelevat ja
häjyilevät.

KAISA. Älä sano. Parempia ne muitten laulut ovat. — Mutta sanos, eikö
siellä linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaa
mielehen.

ANTTI (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoahan pojalla on: linna ja
lasareetti.

KAISA. Mutta oikein todella?

ANTTI. No, eihän siellä mielellänsä istu. Ei oikein tahtoisi mies
joutaa sellaisehen. Meilläkin vanhukset ovat jo eläkkehellä, ja
Heikki-veli on aivan poikanen. Mutta minkä sille tekee. Kun häiyt
hyppivät nenän katolle, niin ne täytyy pudottaa sieltä pois.

KAISA. Mutta eihän silti tarvitsisi puukkoa ottaa.

ANTTI. Eipä tarvitsisikaan, mutta ei sitä silloin ajattele. Käsi menee
puukkohon aivan itsestänsä (Hymähtäen.) Taitaa olla veren vika.

KAISA. Niin isäin perintö ja paha maan tapa.

ANTTI. Kiukkuinen luonto kai eniten vaikuttaa.

KAISA. Niin, niin. Hurja luonto ja viina — viina!

ANTTI. Kyllä sitä voi selvänäkin suuttua. En minäkään ollut mitään
maistanut. Oli vain vähän asiaa suutarin tupahan ja tappelu tuli.

KAISA. Millä se sun suututti?

ANTTI (Hätkähtäen.) Onko joku siitä puhunut?

KAISA. Ei olekkaan. Ajattelin vaan, kun sinä selvin päin... (Katsoo
Anttiin, mutta kun Antti ei vastaa, jatkaa.) Ja sellaisen miehen tähden
sunkin piti joutua linnahan. Maija on sitä surrut kovasti.

ANTTI (Ilostuen.) Onko?

KAISA. Kovasti se on siihen koskenut. Ei Maija ole käynyt kertaakaan
sen jälkehen hypyissä, ei siltä enää koskaan kuule oikein heliää
nuottia.

ANTTI. Vai ei Maija enää laulele.

KAISA. Laulaahan se vielä joskus, mutta vain surullisia lauluja ja
virsiä.

ANTTI. Onko siitä tullut körttiläinen?

4:s kohtaus.

Edelliset, Jussi ja Kaappo.

JUSSI (Noin 20-vuotias, kookas, rivakka, puettu vähän parempaan
työpukuun. — Tulee ulkoa suoraan keskilattialle. Huomaa Antin.)
No kas! Terve mieheen! Johan sinä olet tullut.

KAAPPO (Noin 30-vuotias, hintelä, yksinkertaisen näköinen, työpuvussa.
— Tulee Jussin jälessä, pysähtyy perälle, uunin lähelle. Ottaa hetken
kuluttua uunin päältä rikkonaisen saavin, jota rupeaa korjaamaan.)

ANTTI ja JUSSI (Tervehtivät toisiaan kädestä.) Terve! Terve!

ANTTI (Nyökäyttäen päätään Kaapolle.) Päivää.

JUSSI. Koska sinä olet tullut?

ANTTI. Johan minä olen tässä istunut vähän aikaa.

(Istuu entiselle paikalleen.)

JUSSI. Ja aivan yksin. Eikö kukaan ole vielä tullut sua katsomahan?

ANTTI. Onhan täällä ollut Kaisa.

JUSSI. Niin. Kyllähän Kaisa on rehti puhekumppani. Mutta kun
tavallisiakin vankeja kuljetahan kyläkunnittain katsomassa, niin
pitäisi mun mielestäni olla nyt jo tupa täynnä väkeä, kun sua tuotihin,
joka herrojen ”hyvyyden” tähden kahleita kannat. Missä Maijakin on? Ja
oletko saanut mitään suuhusi?

ANTTI. Eihän tässä vielä —

JUSSI. Kaisa! Laittakaa te vähän ruokaa tuonne edustupahan. On kai
siellä viinaakin, jotta Antti saa ruokaryypyn (Antille.) Minä, näet, en
viinaa enää maista ollenkaan. Kirjoitin nimeni sellaisehen paperihin,
jossa lupasin olla viinaa juomatta.

ANTTI. Mikä se sellainen paperi oli?

JUSSI. Lukkari mulle sen näytti. Siihen saivat kirjoittaa nimensä
kaikki ne, jotka suostuvat raittiutehen.

ANTTI. En minäkään kovin perso viinalle ole, jottei mun tähteni yksin
tarvitse — —

JUSSI. Mutta minne Maija on hävinnyt?

ANTTI. En tiedä. En minä ole vielä Maijaa nähnyt.

JUSSI. No jo nyt! Ja tyttö on surrut sua, niin että posket ovat
mennehet sisällepäin pullollensa. — Kaisa! Missä Maija on?

KAISA. Tuolla se on kai edustuvassa.

JUSSI. Jaha!

(Menee ulko-ovesta.)

5:s kohtaus.

Edelliset ja Maija.

KAISA (Kaapolle.) Kuinka te näin varahin työstä pääsitte?

KAAPPO. Joutuuhan ne työt, kun Jussin kanssa matkassa ollahan. Ja
tänäpäivänä se vielä kiiruhti kotia, kun tiesi Antin tulevan.

JUSSI (Tulee ulko-ovesta kantaen sylissään Maijaa, joka sätkyttelee
vastaan.) Mitä siinä sätkyttelet. Mielesi kumminkin tekee.

(Laskee Maijan lattialle.)

MAIJA (Työkkää Jussia naurahtaen.) Sinä olet aina sellainen karhu.
Olisinhan minä kantamattakin tullut (Kääntyy Anttiin päin ja joutuu
hämilleen. Antaa Antille kätensä ja sanoo tuskin kuuluvasti.) Päivää
Antti.

ANTTI (Nousee. Myös hiljaa.) Päivää!

(Jää vähän hämilleen. — Istuutuu entiselle paikalleen.)

MAIJA (Menee pöydän viereen istumaan.)

JUSSI (Katsoo ihmetellen vuoroin toista, vuoroin toista.)

No mitä nyt? Ketä te ujostelette, kun tuskin päivää saatte sanotuksi.
Tietäväthän kaikki sen, että (Maijalle) sinä olet ottanut Antilta
kihlat (Vähän ajan kuluttua naurahtaen.) No mennähän me pois, jotta
saatte rauhassa jutella. — Kaappo! Mene sinä laittamahan hevoselle
silppua, Kaisa laittaa vähän ruokaa meille edustupahan. Ja minä menen
— ikkunan takaa kurkistamahan. En sentään. Olkaa rauhassa.

MAIJA (Hätäytyneenä.) Kyllä minä ruokaa laitan.

(Nousee.)

JUSSI (Työntää Maijan takaisin istumaan.) Ei. Nyt sinä istut kaunihisti
tuossa siihen asti, kun me olemme mennehet. Sen jälkehen saat itse
valita paikkasi (Vilkaisee merkitsevästi Anttiin.) Ja nyt Kaisa! Nyt
sitä mentihin.

(Ottaa Kaisaa vyötäisiltä ja pyörähyttää pari kierrosta.)

KAISA (Nauraen.) Siunatkohon, tuota poikaa!

JUSSI. Vai poikaa! Mies minä olen. — No Kaappo. Jalat alle!

(Jussi, Kaisa ja Kaappo menevät ulko-ovesta.)

6:s kohtaus. Maija ja Antti.

ANTTI (Muuttuu hetken kuluttua vihaisen näköiseksi. — Kiivaasti.)
Mitä varten sinä olet noin kummallinen.

MAIJA. Enhän minä —

ANTTI. Silloin, kun mua vietihin, et käynyt katsomassakaan; vaikka
kotisi porraspäästä lähdin. Ja nyt, kun tulen takaisin, olet taas
piilossa. Tuskin olisit näyttänyt nytkään itseäsi, ellei Jussi
kantamalla olisi sua tuonut.

MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.

ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotia, jos olisit tahtonut. Ja
sielläkö sinä nytkin olit? (Katkerasti.) Sano vaan suorahan, kuka se
parempi on.

MAIJA (Toruvasti.) Antti!

ANTTI (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten mua, vai kammottaako sua nämä?
(Helähyttää kahleita. — Vaitiolo.) Ja eihän se ihme olisi, vaikka
toista etsisitkin. Mikä sen tietää, kuinka kauan vallesmanni saa mua
vielä kiusata.

MAIJA (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä.) Antti
kulta. Älä puhu sellaisia. Tiedäthän sinä, etten parempaa etsi. Mutta
mun on ollut niin paha olla.

ANTTI. Senkö tähden et tullut mua lähtiessänikään katsomahan?

MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.)
Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämähän. Itkin silloin niin —

ANTTI (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!

MAIJA. Minä olen ajatellut sua niin paljon. Aina, aina olet ollut
mielessäni. Minä tiedän sen synniksi, että sydän on niin kiintynyt
maallisihin, mutta en voi mitään. Olen kyllä koettanut taistella
vastahan, mutta turhaan. Ja nyt taas, kun sinä tulit, ovat kaikki hyvät
aikeheni turhia.

ANTTI. kulta! Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen.
Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ajattelen sua. Niin ja
muulloinkin. Minä ajattelen kaikenlaista, kuinka minä laitan kuntohon
sua varten. Kamarihin laitetahan paperit seinihin. Pöytä, sänky ja
tuolit maalatahan keltaisen ja ruskean viirullisiksi. Ja koko rakennus
maalatahan punaiseksi, ikkunalaudat valkoisiksi. Ja lattiat pestähän,
jotta ovat hohkalla kuin viilipunkit. Ja sitten pannahan katajanhakoja
lattialle ja hajuheiniä riippumahan orsille. — Kelpaahan sinne Maijan
tulla. — Niin ja häät. Ne ovat niin komeat, että niistä puhutahan
viidellä kirkolla. — Sellaisia minä ajattelen varsinkin iltasin. Ja
sen jälkehen minä nukun ja näen kaunihia unia meistä.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta se on synti. Ajatukset maallisesta
hyvästä vain sokaisevat silmät ja tekevät vaikeammaksi nähdä
katoomatonta kirkkautta.

ANTTI (Vähän hämmästyneenä.) Onko susta tullut körttiläinen?

MAIJA. Minä olen herännyt, Antti. Minä olen saanut kutsumuksen.
Silloin, kun sua vietihin, tunsin, että Jumala tahtoi pelastaa mun
suruttomuuden tilasta. Minä jouduin ahdistuksehen synteini tähden ja
tunsin niitten suuruuden. Ne painoivat mun Herran jalkain juurehen. Ja
siinä minä odotan, että tulisin mahdolliseksi käymähän ahtahasta
portista sisälle.

ANTTI (Vetäytyy hämillään vähän edemmäksi.)

MAIJA (Nousee seisaalleen.) Mutta minä pelkään sua, Antti. Sinä käännät
mun mieleni maallisihin (Tuskallisesti.) Ja minä rakastan sua. — Joka
päivä minä rukoilen, että Jumala herättäisi sunkin. — Linnassa te
kaikki tulette katkeriksi ja koviksi. Sydän muuttuu kiveksi ja mieli
raa’aksi kuin petoeläimellä. Sieltä tultuanne te vihaatte kaikkea,
rakkaudella ei ole sijaa sydämessänne ja te saatte ajallisen ja
ijankaikkisen turmion, josta vanhurskas Jumala yksin voi teidät
pelastaa (Pyytäen.) Sentähden nöyrry, nöyrry sinäkin Jumalan edessä.
Tunnusta syntisi ja kadu — — —

ANTTI (Nousee seisomaan.) Minä! Katua! Minä en voi katua. Minä en kadu!
Vaikka saisin nämä viikot takaisin, tekisin sittenkin samoin.
Uudestansa iskisin ja ehkä lujemmasti.

MAIJA. Antti!

ANTTI (Hampaat suljettuina.) Häjy ihminen voi laskea hampahiensa raosta
niin pahoja sanoja, että ne vaativat verta. Mun täytyi kostaa. Muuten
en ansaitsisi miehen nimeä. Ja mulle nauraisi jokainen aidan veräjäkin.

MAIJA (Puoleksi itsekseen.) Kosto on minun, sanoo Herra.

ANTTI. Mutta minä tahdon itse kostaa sille, joka sanoo sun laittavan
äpäriä maailmahan.

MAIJA (Horjahtaa. Tekee raivoisan liikkeen. Menee penkille istumaan.)

ANTTI (Tulee Maijan luo. — Lepytellen.) Älä nyt sitä niin pahaksesi
ota. Enhän minä aikonut sitä sanoakaan. Ja väärinhän se olikin,
mutta — —

MAIJA (Surumielisesti.) Ei se mitään —! — Niin lujasti on vielä
sydämeni kiinni maallisissa. Niin arka olen vielä ajallisesta
kunniasta. Ja minä tahdon toista taluttaa.

ANTTI. Eihän se oikeastansa sun kunniallesi käynyt, sillä ei sellainen
vale kauan jaksa elää, mutta mun täytyi kostaa ihmisen ilkeys ja häjy
tarkoitus.

MAIJA (Hillitysti.) Mutta se oli sittenkin väärin.

ANTTI (Istuu Maijan viereen. — Vähän katkerasti.) Ehkä körttiläisten
mielestä. Mutta minä en ole körttiläinen, enkä siksi tulekaan.

MAIJA (Pyytävästi.) Antti!

ANTTI. Niin, en sunkaan tähtesi.

MAIJA. Ei, Antti. Sitä en tahdokaan.

ANTTI. Ja parempi sullekin olisi, että niistä erkanisit.

7:s kohtaus.

Edelliset, Jussi, Hangan Heikki ja Salttu.

JUSSI (Kurkistaa ulko-ovesta.) Joko saa tulla sisälle? En minä enää
viitsi odottaa. Ja täällä on teidänkin Heikki odottamassa.

(Tulee.)

ANTTI. Tulkaa, tulkaa vaan. Ei täältä olisi tarvinnut pois meimäkään.

HEIKKI (Noin 20-vuotias, poikasen näköinen, puettu pyhäpukuun. — Tulee
Jussin kanssa ja tervehtää Anttia ja Maijaa.)

JUSSI (Katselee Anttia ja Maijaa.) No eikö siitä ollut mitään apua,
vaikka minä koko tuvan raivasin tyhjäksi teidän tähtenne. Niinhän te
istutte vakavina kuin Mattilan Herkkoo jalkapuussa.

ANTTI (Heikille.) Mitenkä siellä kotona menee?

HEIKKI. Kyllähän siellä —. Isä-ukko on hyvissä voimissa ja jaksaa
isännöidä niinkuin ennenkin.

(Istuu hetken kuluttua astiakaapin luo penkille.)

JUSSI. Mikä hätä sitä on valmihissa mailmassa ja hyvässä talossa,
(Merkitsevästi Maijalle ja Antille) kun ei liikaa sure. Mutta te
surette vähän liikaa, (Maijalle) varsinkin sinä. Tämä asia ei kannata
surra, vaikka se suututtaa (Antille.) Mutta huomennahan sinä kumminkin
pääset vapahaksi, sillä ei koko oikeus voi olla pilalla.

ANTTI. Niin, saa nähdä. Mikä sen tietää, mitä koukkuja vallesmanni
vielä keksii.

JUSSI (Ajatuksissaan.) Niin se vallesmanni.

MAIJA (On koettanut tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi. Keksii
tekosyyn, jonka varjolla voi poistua.) Minä menen katsomahan, eikö
siellä jo mahda olla ruokaa.

(Menee ulko-ovesta.)

JUSSI (Pienen vaitiolon jälkeen Antille.) Sinä et ole sanonut, mitenkä
suutari sai sun suuttumahan, mutta sen tiedän kumminkin varmasti, että
hän itse itsellensä saunan lämmitti. Ja sen tietävät kaikki. Jos vaan
oikeudessa kerrot suorahan asian, niin omalla päätöksellänsä lautakunta
sun vapauttaa, vaikka tuomarikin olisi vallesmannin puolella.

ANTTI. En minä rupea mitään kertomahan. Saavat uskoa muuten.

HEIKKI. Mikset kerro? Mitä sinä suutarista säästät.

JUSSI. Etkö voi kertoa?

ANTTI. En tahdo.

HEIKKI. Mutta minä en ymmärrä. Suutarin tähden sinä istut linnassa,
etkä sittenkään tahdo puhua. Pelkäätkö sinä häjyjä?

ANTTI (Vilkaisee Heikkiin, hymähtäen.) En.

JUSSI. Ei suutari ole edes kunnollinen häjy. Ne ovat miehiä, mutta
suutari on kiero konna. Luikertelemalla se on häjyjenkin joukkohon
päässyt. — Oikea häjy ei mene vallesmannilta apua pyytämähän, jos
jollekin on kostamista.

AANTTI. Ei menekään. Ne kostavat itse. — Joko ne ovat teidän
kylässänne käynehet?

JUSSI. Ei ole vielä tullut mitään suurempaa kyläkunnan rytinää. Ja
meidän taloa häjyt näyttävät vähän karttavan.

ANTTI. Kyllä ne kostoa hautovat.

HEIKKI. Jaa siitä, kun ne saivat täällä vähän selkähänsä (Jussille.)
Teidänkö hevosia ne silloin aikoivat ottaa?

JUSSI (Heikille) Ei, kun toiskan. — (Antille) Kyllähän ne kostaa
yrittävät, mutta silloin täytyy niitä taas miesvoimalla opettaa, vaikka
vallesmanni pitääkin sitä epäjärjestyksenä.

ANTTI. Mitähän se vallesmanni oikein tahtoisi. Taitaa olla hullu koko
mies tai aina nousuviinassa.

HEIKKI (Jussille.) Kuules, mikä se oli se kirja, josta sinä kerroit? Se
viinan — viinanhimon kirja?

JUSSI (Välinpitämättömästi.) Se oli sellainen kirja, jossa puhuttihin
viinan turmiollisuudesta. Ja sen mukana oli sitten paperi, johon saivat
kirjottaa nimensä ne, jotka lupaavat heittää viinan kokonansa.

HHEIKKI. Mitä siinä sanottiin?

JUSSI. En minä muista aivan tarkkahan, mutta käy lukkarilta
lainaamassa, niin saat lukea. — Kun tulet huomenna tänne, niin ota
silloin tullessasi.

ANTTI (Hymähtäen.) Mitä uusia oppeja ne nyt taas ovat?

JUSSI. Eihän ne aivan uusia oppeja ole. Johan kirkossa on saarnattu
viinaa vastahan, niin kauan kuin minä muistan.

8:s kohtaus.

Antti, Jussi, Heikki, Salttu ja Kaisa.

SALTTU (Noin 45-vuotias, kuihtuneen näköinen, työpuvussa. Tulee ulkoa
jonkun verran humalaisena.) Eikö Kaisa ole kotona?

JUSSI (Hiljempää Antille ja Heikille.) Siinä on yksi hyvä, joka
tarvitsisi sekä saarnat että kirjat (Saltulle.) Kyllä Kaisa kotona on.
Onko ikävä?

SALTTU (Nauraa höräyttää.) Ei ole (Istuu arkulle.) Tuota, vallesmanni
käski sanoa, että hän tulee tänne tänä iltana.

JUSSI (Kiivaasti.) Mitä asiaa sillä herralla tänne on?

SALTTU. En tiedä. Jostakin Antin passista se puhui.

JUSSI. Hm! (Antille) Niin kuin ei se huomennakin ehtisi nähdä sun
vankipassiasi (Huutaa kamariin.) Isä! Vallesmanni kuuluu tulevan tänne
tänä iltana. — Mitä? — Niin. Antin passia (Sulkee oven.)

KAISA (Tulee ulko-ovesta.) No, nyt siellä olisi haukattavaa. Huutakaa
mulle, jos lampahan liha loppuu. Minä käyn sitten hakemassa.

JUSSI. Mennähän sitten. Mulla onkin niin nälkä, kuin Lahdenkylän
susilla.

(Antti, Jussi ja Heikki menevät ulko-ovesta.)

9:s kohtaus.

Salttu, Kaisa ja Jussi (Ulkona.)

KAISA (Kohentelee tulta. Vilkaisee Salttuun.) Kas! Johan sinäkin olet
kotona.

SALTTU (Istuu hiljaisena. Koettaa olla selvän näköinen.)

KAISA. Salttu parka! Sinä taidat olla kovin väsyksissä. Saitko
vallesmannin luona edes illallista.

SALTTU (Sammaltaen.) Kyllä minä jo siellä söin.

KAISA (Kääntyy Salttuun päin. Menee lähemmäksi. — Kiukkuisesti.)
Joko sinä taas! Mistä sinä nyt taas olet imenyt itsesi täytehen.
Vallesmanniko sun taas päästi viinan makuhun ja sitten tillitit
muualla. — Mies kuin lehmän kenkä! Ei edes harakkahan kukaan
vaihtaisi! Mutta annas olla, kun viinaa saa, silloin kiskoo sitä
itsehensä niinkuin taivahan kaari. Missä pullo on? Anna tänne se! Ja
paikalla!

SALTTU. Eihän molla —. Räätäri-Fapee antoi pari ryyppyä.

KAISA (Ivallisesti.) Vai räätärimestari Fapian sun kanssasi kestaili.
No siinä oli vakka ja kansi ja klapsahdus päälle! Mutta kyllä sulla on
evästä mukanasikin. Et sinä muuten olisi kotia tullut. Anna tänne vaan.

(Koettelee Saltun povea ja taskuja.)

SALTTU (Nousee seisomaan kädet levällään, että Kaisa voisi paremmin
tarkastaa.) Ei mulla ole.

KAISA (Epäilevän näköisenä.) Ei tiedä (Katselee lattialta.) Mutta
tiedäkin istua kotona. Jos tottavie vielä lähdet kylälle, niin isken
sun seinän rakohon, jottei saada kuin kuokalla irti.

JUSSI (Huutaa ulkona.) Kaisa! Enemmän ruokaa!

KAISA. Jaha. Minä tulen (Ottaa avaimia tantarin koukusta ja menee ulos,
— Mennessään Saltulle.) Mene maata siitä, jottet ole vielä ihmisten
silmissä!

10:s kohtaus.

Salttu ja Kaappo (Vilkuilee Kaisan jälkeen. Kaisan mentyä
lähtee arastellen perässä, mutta kun ulkoa kuuluu kopinaa,
hätkähtää ja palaa takaisin.)

KAAPPO (Tulee ulkoa.)

SALTTU. Sinäkö sieltä vain tulitkin (Menee Kaappoa vastaan,
ottaa polskan askeleita ja rallattaa.) Tildildildildittan,
tildildildildittan. — — (Hentelin sävel.)

KAAPPO (Iloisena.) Onko Saltulla viinaa?

SALTTU (Jatkaa rallatustaan.)

KAAPPO. Saan kai minäkin ryypyn, jos sitä kerran on.

SALTTU (Iskee silmää. — Hiljaa.) Kyllä mulla on. Käy sinä hakemassa.
Se on tuolla porstuan nurkassa, vihtakasan alla.

KAAPPO. Jaa, jaa, jottei Kaisa löytäisi.

SALTTU. Kaisa etsi jo, mutta ei löytänyt.

(Naurahtaa. Rallattaa.)

KAAPPO (Menee ulos ja palaa pullo kädessä.) Kuinkas Salttu näin
viinoissa on, vaikka vallesmannin työstä tulee?

SALTTU. Kun vallesmanni itse juuri antoikin viinaa.

KAAPPO. Häh? Mitä varten?

SALTTU. He! Palkkaa vastahan tietysti ja taitaa se meinata musta apuria
itsellensä, mutta silloin minä sanon kohta, jotta top nyt herra
vallesmanni. Salttu ei olekaan mikään Kriivari.

SALTTU ja KAAPPO (Istuvat kumpikin tuolilleen kahden reisin. Tuolien
karmit ovat vastakkain, vähän matkan päässä toisistaan.)

SALTTU. He! No ota nyt ryyppy.

KAAPPO (Juo pullon suusta.) Aahhah! Hyvääpä oli. Löi oikein vedet
silmihin.

SALTTU. Sellaista se pitää ollakin, että vielä huomennakin sininen
liekki nousee.

KAAPPO. No ei nyt taas — —

SALTTU. Tottakai! Oikein vallesmannin viina! Mutta ryyppää nyt!
(Rallattelee) Tildildildildittan j.n.e.

(Lyö jaloillaan tahtia.)

KAAPPO (Juo.) Jottako oikein Saltun tekisi mieli pistää polskaksi
(Laulaa.)

Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Saali mattaskniili,
Maijan tuppiliivi,
Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Henteli, heeli, heeli,
Karuseeli.

(Laulaa uudestaan saman.)

SALTTU (Tanssii kömpelösti, silloin tällöin horjahdellen.)

KAAPPO (Juo pullosta.) Ahhah! Tuossa on.

SALTTU (Istuu takaisin paikalleen. Juo.)

KAAPPO. Vielähän Salttu on riuska mies.

SALTTU (Pöyhkeillen.) Miksei olisi! Mies parahalla ikää ja hyvää lajia.

KAAPPO. Mutta kyllä tuo meidän Jussi taitaa olla tämän pitäjän lukko.
Se paiskii täysinäistä tervatynnyriä niinkuin tahtoo. Ja äsken se
tuolla pellolla otti tynnyrin ohria kumpahankin kainalohonsa ja käveli
sitten niinkuin huviksensa.

SALTTU. Taitaa siitä mies tulla, mutta poikanenhan se nyt vielä on.

KAAPPO. Kuinkahan vaan kävisi Karjamaan Köystinkin, vaikka onkin
”häjyjen” päämies, jos Jussin kanssa joutuisi riveeleistä yhtehen. Se
Jussi on niin vikkeläkin, niinkuin kärppä.

SALTTU (Juo.) He! Ryyppää sinäkin.

KAAPPO (Juo.) Kerran me otimme hevosia haasta, ja Liinoo ei tahtonut
antaa itseänsä kiinni, niin tuo Jussi peijakas juoksi Liinoon kiinmi ja
hyppäsi suoraapäätä selkähän.

SALTTU. Ettäkö Liinoo oikein juoksi?

KAAPPO. Täyttä karkua se meni.

SALTTU. Mutta Liinoo onkin vaan kopukka hevosen rinnalla.

KAAPPO. Ei se mikään kopukka ole.

SALTTU (Juo.) Mikäs se on! Kun tynnyrin vyöt kyljissä näkyvät. — Mutta
ei vaan olisi Jussi saanut kiinni mun suotiani, sitä tammaa. Muistatko?

KAAPPO (Juo.) En minä —

SALTTU. Niin, ethän sinä silloin ollutkaan meillä päin. Se oli sitten
vasta kova menemähän. Kerran Vaasan markkinoilla aikoi poliisi ottaa
mua kiinni, kun minä ajoin sillä vähän liika kovaa, mutta minä nousin
seisomahan, kiljahdin hih! ja räppäsin tammaa ruoskalla reisille,
ja niin sitä tultihin, jotta koivuinen aisa meni kolmesta kohden
eree-poikki, joka jouhi soitti omaa nuottia ja linjaalit panivat vaan
pium, paum (Juo.)

KAAPPO (Tyhmänä.) Kuinkas Salttu pääsi kulkemahan, vaikka aisa oli
poikki?

SALTTU. Häh? (Kiivaasti.) Mitä se suhun kuuluu!

KAAPPO (Suhdittaen.) Ei pidä huutaa!

SALTTU (Kova-äänisesti.) Kuka mua kieltää. Minä uskallan huutaa. Ja
uskallan huutoni vastata.

KAAPPO (Myös kova-äänisesti.) Kyllähän minäkin uskallan huutaa, jos se
siksi tulee.

SALTTU. Älä huuda!

KAAPPO. Hiljaa!

SALTTU ja KAAPPO (Huutavat yht’aikaa.)

SALTTU. KAAPPO.
Älä huuda. Sun ei Hyvät ihmiset, Minähän
kannata huutaa. Pidä olen niin hiljaa kuin
vaan pienemmällä leipä- hiiri. Mutta miksei sitä
reikäsi. Mutta jos minä taas kannata huutaakin.
tahdon, niin minä kyllä Kyllä rengin palkka
voin huutaakin. Mulla ei kannattaa yhtä hyvin kuin
ole isäntää, joka kykenisi itsellisen muonakin. Hiljaa,
komentamahan. Ja minät taikka minäkin rupean —
huudan nyt! Houu! — Houu!

KAAPPO ja SALTTU (Karjuvat ensin yksityisiä ääniä vuorotellen,
tiheämmin ja tiheämmin, rupeavat sitten huutamaan yhteen ääneen ja
asettuvat silloin kumpikin polvilleen tuolinsa päälle nojaten karmiin
siten, että otsat ovat melkein kiinni toisissaan. — Huutavat.)

11:s kohtaus.

Edelliset ja Kaisa.

KAISA (Tulee kiireesti ulko-ovesta. Seisahtuu hämmästyneenä.) Mitä
helvetillistä elämää te täällä pidätte?!

SALTTU ja KAAPPO (Lopettavat huutamisen mutta jäävät entiseen
asentoon.)

KAISA (Ottaa Salttua niskasta kiinni, vie perällä olevan sängyn luo.)
Sinä sen halvattu vaarnaakeli. Laita itsesi kohta nukkumahan
(Kaapolle.) Ja sinä toinen samanlainen! Katso, etten tule ja anna
ympäri korviasi.

KAAPPO (On korjannut pullon taskuunsa ja hiipii hiljakseen ulos.)

KAISA (Saltulle.) No, eikö ole sanasta apua, vaikka tiedät, että sun
pitää totella silmän iskusta. Laita itsesi nukkumahan!

SALTTU. Älä nyt. Enhän minä — Mutta kun Kaappo rupesi komeilemahan.

KAISA. Mitä sinä siitä välitit. Et sinä kumminkaan kykene ketään
silmiltäsi karistelemahan.

SALTTU (Ylpeästi.) Minäkö?

KAISA. Sinä juuri. Et sinä miesten joukkohon kelpaa.

SALTTU. Mutta minä teen vielä sellaisia, jotta mainitahan.

KAISA. Niin. Suutut ja otat selkähäsi.

SALTTU. Voi herran jee! (Itkunsekaisella äänellä.) Olenko minä niin
huono mies? Kyllä minä räätäri-Fapeen ainakin voitan.

KAISA (Auttaa Salttua riisumisessa.) Älä nyt siinä jullita. Minkä sille
tekee, että Jumala loi sun lampahan nahasta.

SALTTU. Mutta kun sinäkin, Kaisa, niin sanot. Mitä varten sinä otit
näin huonon miehen. Et sinä kumminkaan yhtään tykkää musta.

KAISA (Kuin lapselle.) No tykkään, tykkäänhän minä susta. Mene nyt vain
maata.

SALTTU (Kömpii puoliksi riisuutuneena alasänkyyn.)

KAISA (Asettelee tuolit paikoilleen. Istuutuu arkulle.)

12:s kohtaus.

Harri, Koljola, Kaisa ja Salttu.

HARRI ja KOLJOLA (Tulevat kamarista.)

HARRI. Ketähän tuossa tiellä taas oli roikastamassa? Näitkö sinä,
Kaisa?

KAISA. En minä —

HARRI. Olikohan Karjamaan Köysti häjyinensä? Etteivät vaan ottanehet
meidän hevosia ajettaviksensa — Missä kaikki väki on?

KAISA. Tuolla edustuvassa ne —

HARRI. Saisivat käydä katsomassa, ovatko hevoset tallissa.

KAISA (Nousee ja lähestyy Harria.) Tarkoittiko isäntä sitä huutamista?
Nehän olivat Kaappo ja Salttu, jotka täällä huusivat kuin mielettömät.
Salttu mässähtikin nukkumahan.

SALTTU (Avaa verhon, ökeltää.) En minä mässähtänyt ole. Isäntä —
tuota.

KAISA (Vetää verhoa eteen.) Pysy siellä nyt.

(Hetken kuluttua katsahtaa verhon taa ja menee jälleen ulos.)

HARRI (Hymähtäen.) Nekö ne olivatkin. Ja Salttu aivan täynnä.

KOLJOLA (On katsonut moittivan näköisenä.) Niin, naapuri. Aika on paha.
Jotakin tässä on tehtävä. Nuoret miehet elävät juoppoudessa ja
hurjisteluissa. Parhaitten talojenkin pojat pitävät kunnianansa
varastaa lampahia toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten
hevosia ja ajaa ne näännyksihin.

HARRI. Se on nuoruuden hurjuutta. Emmehän mekään ollehet paljon
parempia.

KOLJOLA. Mutta kun tappelut ovat aivan jokapäiväisiä ja murhia sattuu
kymmenkunta vuodessa, niin on kai se jo sunkin mielestäsi liikaa
hurjuutta.

(Istuutuu pöydän taa.)

HARRI. Kyllähän järjestys parempi olla saisi. Mutta sitävartenhan
pitäjän hallitussääntö onkin määrännyt erityiset järjestysmiehet. Ja
vallesmannin asia se etusijassa on.

KOLJOLA. Mutta jos vallesmanni tällä tavalla jatkaa, niin paatuvat
parhaimmatkin.

HARRI. Onko se taas jotakin —

KOLJOLA. Ei mitään erityistä. Meillä se kävi vaan seurat hajottamassa.
— Ja toiskan renkipojan mänttäsi puolikuolleheksi, kun poika ei
päässyt kuormalla kylliksi pian tienvierehen.

HARRI. Mutta mitä sille voi?

KOLJOLA. Minä ajattelin, että jos vallesmannille oikein selittäisi —

HARRI. — että hän kehrää omia kaulavillojansa, jos tällä tavalla
jatkaa. — Minä en ainakaan sovi siihen toimehen. — Vallesmannin
mielestä pitäisi talonpojan olla polvillansa herran edessä. Sentähden
täytyy selittäjän olla nöyrempi mies kuin minä (Menee takan luo
piippuansa sytyttämään.) Mutta mene sinä, tai lähetä teistä joku muu.
Tehän osaatte olla nöyriä.

KOLJOLA. Emme mekään voi mennä. Me olemme juuri pahimpia
rauhanhäiritsijöitä hänen mielestänsä.

HARRI. En tiedä sitten muuta keinoa, kuin (sytyttää piipun) odottaa.
Kyllä aika ja maailma miehen masentavat. Suuremmatkin sonnit ovat
täällä joutunehet ikehenalaisiksi.

KOLJOLA. Tarkoitatko, että vallesmanni —

HARRI. Niinkuin metsähän huutaa, niin sieltä kaiku vastaa. Ja näillä
lakeuksilla kantaa kaiku kauas.

(Istuu entiselle paikalleen.)

KOLJOLA. Ei, ei! — Esivalta on Jumalan asettama. Se ei saa tapahtua.
Vallesmannille täytyy selittää ja saada hänet ymmärtämähän, että —

HARRI (Ylimielisesti.) Opiksi se vaan on koiralle kylmä kylpy.

KOLJOLA (Puoliksi itsekseen.) Väkivalta nousee väkivaltaa vastahan.
Ihmiset kulkevat sokeina leveää tietä, ja johtajat ovat kaikista
sokeimmat. Taivahan valo ei johdata meitä (Harrille.) Sinäkin,
naapurini. Miksi paadutat sydämesi. Lankea maahan ristin juurehen,
ennenkuin se on myöhäistä, sillä emme tiedä aikaa eikä hetkeä, koska
meidän lähtemän pitää.

13:s kohtaus.

Harri, Koljola, Antti, Maija, Jussi, Heikki, Liisa ja kyläläisiä.

ANTTI, MAIJA, JUSSI, ja HEIKKI (Tulevat ulkoa ja asettuvat istumaan
etunäyttämölle paitsi MAIJA, joka menee perälle talousaskareita
toimittamaan.)

HARRI. Sinä tuhlaat sanoja. Minä olen kristitty, mutta en rupea
körttiläiseksi. Mitä varten teihin yhtyisin? Miksei yhtähyvin
Vasulaisihin, Yli-Koljoselaisihin, Renqvistiläisihin tai muihin
hurmahenkisihin ja huutajihin. Kuka teistä lopulta on oikeassa?

KOLJOLA. Totuutta etsiessänsä saattavat ihmiset erehtyä, mutta
etsiminenkin on jo parempi kuin suruttomuuden tila.

HARRI. Teidän joukossanne on niin paljon ulkokullatulta, tekopyhiä ja,
suorahan sanoen, kieroja ihmisiä, että jos hedelmistä puu tunnetahan —

LIISA (Noin 18-vuotias, siistissä työpuvussa tulee ulkoa kantaen puisia
maitoastioita ja jää perälle, jossa taloustoimia toimittaessaan
keskustelee naisväen kanssa, mutta seuraa kumminkin keskusteluakin,
varsinkin Jussin vuorosanoja.)

KOLJOLA. Jokaisen kyntäjän jälessä lentelee haaskalintuja etsimässä
vakojen pohjasta kupunsa täytettä.

HARRI. Onhan teissä kyllä rehtiäkin väkeä. Mutta ette te sittenkään
sovi yhtehen mun uskoni kanssa. — Te kuljette seuroissa ja kulutatte
aikaanne viikottain. Kiirehenäkin työaikana ilmestyy joku saarnamies,
ja silloin heitetähän työt odottamahan. Pellot jäävät kesannoiksi
(Vähän ivallisesti.) Uskonsisaria ja -veljiä kulkee pitäjästä
pitäjähän, kestiä pidetähän tuon tuostakin. Jyvähinkalot tyhjentyvät ja
ruokavarat vähenevät. — Hm! Sehän on teidän asianne. Voihkikaa vain
maailman pahuutta ja kurjuutta. — Mullakin on oma uskoni. Ja
uskossansa kukin autuahaksi tulee. Mun evankeliumini on lyhyt ja selvä.
Se kuuluu: Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä
työtä. — Sen evankeliumin on nälkä tällä tasangolla opettanut.

KOLJOLA. Ei ihminen elä ainoastansa leivästä —

MAIJA (On tullut astiakaapille.) — vaan jokaisesta sanasta kuin
Jumalan suusta lähtee.

HEIKKI. Mutta kyllä sitä täytyy olla vähän muutakin yritystä kuin
ruumiillinen työ. Lukemahan pitäisi kaikkien oppia ja kirjoittamahan ja
kaikkien olisi suostuttava raittiutehen.

LIISA (Tulee Maijan luo.) Joko illallinen pannahan pöytähän?

MAIJA. Me söimmekin jo muut paitse isä. Ja Kaappo ei näy olevan
kotonakaan.

KOLJOLA (Heikille.) Raittius on sitä renqvistiläistä omahyväisyyttä.
Ei siitä yksistänsä siunausta tule.

HEIKKI. Paljon parempaa olisi vaan elämä täälläkin, jos viinaa
lakattaisihin juomasta. Ja vähemmän häjytkin silloin riehuisivat.

JUSSI. Häjyt ja muut hurjapäät pitävät itseänsä myöskin muita
parempina. Jokainen heistä koettaa hankkia itsellensä mainetta. Ja
muuta keinoa eivät löydä kuin riehumisen (Nousee.) Kaikki ihmiset
pyrkivät parempahan. Mutta kaikki kulkevat vielä syrjäpolkuja. Sitä
tietä, joka yhdistää polut, ei vielä ole löydetty. Täytyy tulla
voimakkaampi herätys, joka antaa täyden selvyyden. Minä en tiedä, mikä
se herätys on. Mutta sitä tarvitahan, ja se tulee.

(Menee peremmälle.)

HEIKKI. Mitä sinä puhut? En minä ymmärrä. — Mitä sitä voisi vielä
ihmiseltä vaatia, jos se osaa lukea ja kirjoittaa, eikä juo viinaa,
eikä tappele. — Ja kyllä sitä jo vähän parempia ollahankin (Nauraen.)
Entisehen aikahan ne saivat opetella puustavetkin jalkapuussa.

HARRI (Nousee, tulee keskilattialle.) Liirum, laarum lapset. Te puhutte
aikamiesten asioista, ennenkuin korvantaustat ovat kuivat. Te luette
kirjoja ja opettelette kirjoittamahan. Luulette herroiksi pääsevänne ja
jäätte sille välille. Kokoherraa, Jumalan kiitos, talonpojan pojasta ei
koskaan voi tulla. Ja ne, jotka luulevat täysiherroiksi päässehensä,
ovat täysiä narreja. — Te moititte vanhempaa polvea, ennenkuin itse
olette mitään toimittanehet. Katsokaa, kuinka paljon korpi on paennut,
kuinka paljon suota on saatu sulille kumminkin sen aikana! Mutta työtä
jää teillekin. Laittakaa Takaluoman neva heinää kasvamahan ja tehkää
Hallakorpi pelloksi. Siinä on teille litania. Lukekaa sitä, niin käy
hartianne köyryhyn ilman kirjoja. Ja se työ on teidän tehtävä. Me emme
enää ehdi.

(Tämän kohtauksen aikana on kyläläisiä, nuoria naisia ja miehiä
pyhäpukineissa tullut ulkoa ja asettunut istumaan näyttämön perälle,
mikä minnekin. Antti on mennyt sinne keskustelemaan muutamain poikain
kanssa.)

14:s kohtaus.

Edelliset, Kaisa, Vallesmanni ja Renki.

KAISA (Tulee ulkoa vähän hengästyneenä.) Vallesmanni tulee! Sen
aisakellon ääni kuuluu tuolta vainiolta.

HARRI. No mikä hätä sillä kiirehellä on? Antaa tulla vain.

(Istuutuu entiselle paikalleen.)

ANTTI (Katkerasti.) Herra tulee katsomahan, miltä talonpoika näyttää
vangin puvussa —

JUSSI. — tai pitämähän järjestystä.

KOLJOLA. Minä taidan tästä lähteä. Johan hevonen onkin saanut levätä.

HARRI (Hymähtäen.) Pelkäätkö vallesmannia?

KOLJOLA. En pelkää. Mutta en välitä tapaamisestakaan. Kristityn ihmisen
tulee olla nöyrä esivaltaa kohtahan, mutta se on niin vaikeaa, kun tämä
vallesmanni on esivaltana. Sentähden mieluummin väistyn.

(Lähtee ulospäin. Kuullessaan Jussin vuorosanat pysähtyy kuin
tahtoisi jotain vastata, mutta jatkaa kumminkin matkaansa.)

JUSSI. Sen, jolla on oikeus puolellansa, ei tarvitse väistyä.
Nöyrtyminen ja kärsiminen on sitä uskovaisten maitoharikkoa.

HARRI (Keskeyttäen.) Jussi mene sinä hakemahan Antin passi. Se on
tuolla kamarissa pöydän laatikossa.

JUSSI (Menee kamariin.)

VALLESMANNI (Noin 40-vuotias, sotilaan ryhti, tarmokkaan, mutta
samalla ilkeän näköinen, ruoska oikeassa kädessä. Astuu korskeana
keskilattialle.)

RENKI (Noin 30-vuotias, tavallinen, ehkä hieman herrahtava. Jää oven
luo.)

HARRI (Panee lakkinsa naulaan. Nousee seisomaan.)

VALLESMANNI (Katselee ympärilleen.) Ettekö ymmärrä, että lakki on
otettava päästä lain edustajan edessä?

KAIKKI (Ottavat lakin päästään hitaasti ja vastenmielisesti, jotkut
hymähtävätkin.)

VALLESMANNI (Kiihtyneenä tästä hitaudesta.) Te — te — te olette
raakalaisia. Te olette kuin villipedot. Ja te olette tähän asti saaneet
olla omassa vapaudessanne. Mutta kyllä minä teen siitä lopun! — Te
juotte ja tappelette, Yökaudet ajelette pitkin teitä ja karjutte. Te
olette ynseitä esivaltaa vastaan. Mutta minä taivutan jäykätkin niskat!
Minut on sitä varten tänne lähetetty. Ja minä nöyryytän teidät! Minä
tuotan tänne komppanian kasakoita. Katsotaan, eikö silloin lakkikin
lähde vähän helpommin päästä.

HARRI (Hillitysti, mutta hieman ivallisesti.) Herra vallesmanni ei
pahastu. Me olemme vain yksinkertaisia talonpoikia, emmekä ole
tottunehet ottamahan lakkia päästämme muualla kuin lakituvassa ja
Jumalan huonehessa.

VALLESMANNI. Niin. Te olette yksinkertaisia talonpoikia ja
(kyläläisille) moukkia, mutta te olette ilkeitä kaikki. Ja ilkeys on
teistä piiskattava pois. — Sanokaa! Kuka heitti viime yönä kiven
kamarini ikkunasta sisään? Te kyllä tiedätte. Te olette kaikki samassa
juonessa. Mitä tämä väen paljous täällä merkitsee. Pidättekö pitoja tai
seuroja? Kenenkä luvalla? (Huomaa Antin.) Ja vanki kulkee vapaana
samassa joukossa (Harrille.) Lukitse se sängynpatsaaseen kiinni. Siinä
on vangin paikka.

JUSSI (Tulee kamarista. Antaa vallesmannille paperin.) Tässä olisi
vankipassi.

VALLESMANNI (Ei katsahdakaan paperiin. Huutaa Jussille.) Ota lakki
päästäsi! Kollo!

JUSSI (Vähän hämmästyneenä, sitten suuttuen.) Päässähän lakki näkyy
vallesmannillakin olevan. Mutta jos mun lakkini tiellä on, niin
voisihan sen poiskin ottaa.

VALLESMANNI. Lurjus! (Lyö piiskan varrella lakin Jussin päästä.)

LIISA. Herra Jumala!

JUSSI (Kiskaisee ruoskan vallesmannin kädestä.)

VALLESMANNI (Horjahtaa kuin lyöntiä väistääkseen.)

KAIKKI (Nousevat seisaalleen. Naiset huudahtavat, miehet näyttävät
uhkaavilta.)

MAIJA (Juoksee, ottaa Jussin syliinsä. — Hätäisenä.) Jussi! Jumalan
tähden. Kunnioita lakia ja esivaltaa.

JUSSI (Työntää Maijan syrjään.) Niin, lakia, mutta ei tätä.

(Murtaa ruoskan käsissään poikki ja viskaa kappaleet oven luo.)

VALLESMANNI (Katsahtaa ympärillensä. Hillitsee kiukkunsa. Pistää
paperin taskuunsa. — Pirullisesti.) Sinä poika-nulikka. Sinä et tiedä,
ketä vastaan nousit. Kyllä me tapaamme vielä toistekin.

(Menee ulos.)

RENKI (Ottaa ruoskan kappaleet. Menee ulos vallesmannin jälessä.)

(Vallesmannin mentyä laukee jännitys. Joukko rupeaa
liikkumaan. Sieltä täältä kuuluu miesten vuorosanoja.)

JUSSI. Miksei sitä vähän pehmitetty? — Olisi annettu sille omalla
piiskallansa. — Paljas käsikin olisi riittänyt. Pitää meitä kuin
koiria! — Kuusi tuumaa terästä se olisi tarvinnut. Vähemmän silloin
ärjyisi.

LIISA (Katselee ihaillen Jussia.) Tuollainen on oikea mies!

MAIJA (Seisoo pöydän luona. — Kiihkeästi.) Älkää uhatko. — Älkää
antako vihalle valtaa. Jumala vihaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa
armon. — Älkää miekkahan ruvetko. — Rukoilkaa, että Jumala antaisi
teille nöyrän sydämen.

KYLÄLÄISET (Hämmästyvät ja nolostuvat. Osa menee pilkallisesti nauraen
ovea kohti.)

ANTTI (Keskeyttää Maijan. Toruvasti.) Maija! Älä häpäise itseäsi!

HARRI (Keskeyttää Maijan. Lyö nyrkillä pöytään.) Hiljaa! Mun taloni ei
ole körttiläisten kirkko. (Katsoo oveen, josta vallesmanni meni.)
Eikä täällä saa muutkaan hurjapäät komentaa (Hillitysti, vähän
ivallisesti.) Mutta tietysti te kylällä kumminkin kertoisitte, että
Harrin talo on muuttunut körttiläiseksi. Sentähden saatte huomenna
pitää täällä hypyt. Silloin ei kukaan usko sellaisia puheitanne
(Muistaa vallesmannin.) — Ja minä itse annan luvan (Antille.) Sinäkin
Antti, saatat silloin pistää polskaksi, kun ei vallesmannikaan enää voi
sinua sängynpatsahasehen lukita.

ANTTI. Kukapa tietää. Vallesmanni sai taas uutta kostettavaa.

JUSSI (On seisonut synkän näköisenä mietteissään.) Minä taisin tehdä
pahasti. Mutta yksikään mies ei olisi voinut tehdä toisin.

TOINEN NÄYTÖS

(Harrin piha. Oikealla asuinrakennus, sen keskellä portaat, ja niiden
kummallakin puolen seinässä ikkuna. Peremmän ikkunan edessä on
tikapuut. Perällä on luttirakennus. Sen ja asuinrakennuksen nurkkain
välissä on kaaripäällinen portti. Samanlainen on luttirakennuksen ja
vasemmalla olevan makasiini- eli tallirakennuksen välissä. Itse
portteja ei kummassakaan ole, ainoastaan pylväät ja kaari. Tallin oven
päälle on naulattu pari haukkaa. Vasemmalla etunäyttämöllä kaivo, jonka
päällä on muutamia puisia astioita. Kaivon etupuolella on pari kiveä ja
vieressä pyykkituoli, pyykkipunkka y.m. pesemisessä tarvittavia
esineitä. Oikealla etunäyttämöllä tuvan seinustalla penkki, jonka
päällä on muutamia viilipunkkia.)

1:nen kohtaus.

Kaisa, Liisa ja Maija.

MAIJA (Pesee viilipunkkia oikealla olevan penkin luona, ja asettelee
punkit kumolleen kuivamaan penkille, porrasten puoleiseen päähän.
Seuraa Kaisan puhetta hajamielisenä, lopussa vähän tarkkaavammin.)

KAISA (Pesee ja kurikoi kaivon luona vaatteita. Vilkaisee tuon
tuostakin Maijaan Aatami ikäänkuin odottaisi vastausta.) Kyllä se on kumma,
etteivät ihmiset osaa elää sovinnossa. — Se on kai se Vanha,
joka rikeeraa. — Mutta kyllä ihmisissä on omaakin syytä. — Ne
ajattelevat liian paljon ja puhuvat. Pitäisivät ajatuksensa edes omana
tietonansa, mutta ei! Niitä paasatahan toiselle silmät ja suut täytehen
ja niin tulee riita. Sitten murjotetahan kuin lautapää härjät. —
Selkähänsä tarvitsisivat kaikki! (Lyö muutamia kertoja vihaisesti
kurikalla.) Talonpojan on aivan turha vaivata päätänsä (Vaitiolo. —
Äkäten.) Jaa, niin köyhän täytyy ajatella sen verran, että löytää
leipänsä (Kurikoi.) Sen minä vaan sanon sulle Maija, että sun sijassasi
minä en olisi sanonut mitään eilen, en niin halaistua sanaa. — Mitä se
on hyödyttänyt? — Nyt on isäntä kiukus, Antti pahalla tuulella, ja
itse sinä kai itkeä tillität salavihkaa.

MAIJA (Kaisan puheen lopussa näyttää siltä kuin tahtoisi hän jotain
sanoa, mutta kun Liisa samalla alottaa laulun, vaikenee ja menee laulun
kestäessä tupaan surullisena ja kuin itkua pidätellen. Vie viilipunkit
mukanaan.)

LIISA (Vasemmalla näyttämön takana, kulkee edestakaisin, joten laulu
kuuluu toisinaan kovemmin, toisinaan heikommasti. — Laulaa.)

Luullahan, jotta on lysti olla,
Kun minä aina laulan.
Laulullani minä pienet surut
Sydämeni pohjahan painan.

KAISA (Yksin.) Mitäs se Liisakin ikävöi?

LIISA (Näyttämön takana, vasemmalla. — Hevoselle.) So siinä! Ptruu! —
No, nyt saat taas mennä (Laulaa.)

Enkä minä sillä laulele,
Jotta mulla on heliä ääni.
Laulelenhan sillä vaan,
Kun oon näin yksinäni.

KAISA (Huutaa tallin päädyltä.) Liisa hoi! Mitä siellä niin surullisia
laulelet?

LIISA (Edelleen näyttämön takana. — Hevoselle.) Ptruu! No Liinukka,
levätähän vähän. — Älä sotke ohjia jalkoihisi! (Tulee näyttämölle
vasemmalta, tallin päädyltä.) Mitä Kaisa sanoo?

KAISA (Palaa työhönsä.) Sanoin vaan, että onko heilisi ruvennut muilla
kulkemahan, kun noin surullisia laulelet.

LIISA. Eihän mulla ole heiliä, enkä välitäkään. Hyvää en saa ja
huonosta en huoli.

(Istuu kaivon kannelle.)

KAISA (Kiusoitellen.) Susi koiran, renki piian.

LIISA. Ettäkö Kaappo olisi mun? — En minä taas Kaaposta huoli. Pitää
sen olla vähän pitempi, parempi ja paremmista ainehista.

KAISA (Hyväntahtoisesti.) No, no. Älä ole ylpeä. Et sinä enää ole talon
tytär, vaikka ne täällä tyttärenä melkein sua pitävätkin.

LIISA. Saahan piikatyttökin vähän valita (Tuttavallisesti.) Mitähän
siitä eilisiltaisesta oikein tulee?

KAISA. Eiköhän Maija unohda hätärukouksiansa.

LIISA. Kuinka niin, hätärukouksia?

KAISA. Maija rupesi Anttia surressansa körttiläiseksi, mutta nyt, kun
Antti pääsee irti, niin kyllä Maijalta jää hourehet.

LIISA. En minä usko. Maija on luja ihminen, vaikka onkin hiljainen.
Mutta voi sitä Jussia, kuinka se oli komean näköinen.

KAISA. Niin oli. En minä olisi uskonut meidän Jussi-poikaa sellaiseksi.

LIISA. Seisoi niinkuin kirkon tapuli. Pää pystyssä ja silmät niin
tuikeina, että tulta iskivät. Vallesmanni oikein vavahti, kun Jussi
katkaisi ruoskan varren niinkuin tyhjää.

KAISA (Katsoen tutkivasti.) No, no! Kovinpa sinä —

LIISA. No, eikö niin ollut? — Kun Jussi seisoi siinä vallesmannin
edessä, niin minä en nähnyt ketään muita. Pidätin oikein henkeäni ja
katsoin vain Jussia. Ajattelin, että tuollainen on oikea mies. Ja
Jussissa oli miestä joka-ainoa tuuma. — Sellaisen miehen käsivarsilla
soutuisi kuin paatissa!

KAISA. Tyttöparka! Samanlainen oli äitisikin ja sai sen kallihisti
maksaa. Äitisi sai sen, jonka tahtoi, mutta jo muutamassa vuodessa oli
itkenyt poskihinsa vaot. Kuinka käynee sun, sillä sinä et kai saa sitä,
jonka tahtoisit.

LIISA (Hämillään.) Mitä te —? Enhän minä —

KAISA. Kaisalla on hyvät silmät. — Jaa, jaa!

LIISA (Muuttaa puheenainetta.) Mitä Kaisa siinä pesee? Onko se talon
pyykkiä vai omia?

KAISA. Omia nämä ovat. — Oletkos nähnyt näitä paitoja, joita minä tein
Saltulle. Minä olen itse kasvattanut pellavat, itse kehrännyt ja
kutonut ja itse neulonut joka-ainoan pistehen. Katso, kuinka se on
fiini. Sellainen kelpaisi vaikka piispalle. — Toinen samallainen on
Saltulla yllänsä.

LIISA. Kylläpä ovatkin hienoja (Huutaa hevoselle.) So siellä! Tpruu!
Joko nyt sait tarpeheksi levätä (Kaisalle.) Pitääkin lähteä äestämähän,
jotta saa sarkansa päähän ennenkuin hypyt alkavat.

KAISA. Oli se isäntäkin —. Kiukuissansa lupasi hyppytuvan, vaikka tätä
ennen ei koskaan ole lupaa antanut.

LIISA. Saa nähdä tuleeko paljon väkeä.

KAISA. Kun ei vaan tulisi tappelua.

LIISA. Eihän omankyläiset —

KAISA. Mutta jos tulee muualtakin. Vaikka itse Karjanmaan Köysti
häjyinensä tulisi. Mikä sen tietää.

LIISA. Hyi! Etteivät vaan rupea —

MAIJA (Tulee tuvasta ja menee aittaan.)

LIISA (Katsoo Maijaan. — Kaisalle.) Voi Maija parkaa, kuinka levoton
se näyttää olevan.

KAISA. Taitaa sitä vähän kaduttaa se eilinen.

LIISA. Ei se sitä -. Anttia se odottaa käräjistä. — Mutta kun Antti
pääsee irti, niin onpas silloin Maijalla ilo. Tänäpäivänä tulee oikein
iloiset hypyt. Maija on iloinen ja Antti ja Jussi —

(Vilkaisee Kaisaan ja joutuu hämilleen.)

KAISA. Jussikin on ollut niin kummallisen totinen. Tuli varemmin
työstäkin pois, että muka Kaappo pääsisi pelimannia hakemahan. Ja nyt
se kulkee täällä kuin ukkospilvi. Taitaa vähän peljätä vallesmannia.

LIISA. Ei Jussi pelkää! — Ja mitäs vallesmanni Jussille voi.

KAISA. Mikä herrat tietää. Jos vallesmanni tuo tänne vielä kasakoita,
niin kyllä tässä saa katsoa etehensä vähän jokahinen. — (Kokoilee
vaatteita.) Vien nuo tuonne aidalle kuivamahan.

(Menee oikeanpuolisesta portista.)

LIISA (Kasakoista puhuttaessa tulee vakavan näköiseksi.) Hm! Ja minä
lähden äestämähän.

(Menee tallin päädyltä.)

2:nen kohtaus.

Maija, Hilapielen Heta ja Jussi.

MAIJA (Tulee aitasta hyräillen samaa laulua kuin ensi näytöksessäkin.
Nostaa aitan portaille pienen vakan, jossa on kirjavia vaatteita.
Valitsee epäröiden niitä, mutta ottaa lopuksi nopeasti kirjavan
esiliinan, jonka sitoo eleensä, kirjavan silkkihuivin harteilleen ja
hopeaketjut kaulaansa.)

HILAPIELEN HETA (Noin 45-vuotias, herännäispuvussa, tekopyhän näköinen.
— Tulee vasemmanpuolisesta portista ja menee Maijan luo.)

MAIJA (Pelästyy ja huudahtaa.)

HILAPIELEN HETA. Minähän tässä vaan — Ei mua tarvitse pelästyä. Tuota
— minä tulin kysymähän sulta, että — kun ne seurat pidetähän ja tulee
paljon uskovaisia tänne ja kun munkin mökkihini tulee muutamia, että
jos sinä voisit antaa mulle vähän voita ja ehkä jonkun lampahanreiden.
— Jaa, jaa. Eihän Heta itsellensä — Jumala siunaa omiansa, että
tuleehan sitä jotenkuten aikahan, mutta —

JUSSI (Tulee tuvasta ja jää portaille.)

MAIJA. Eihän mulla ole —

HILAPIELEN HETA. Kyllähän teillä, kun Jumala on näin suuren talon
antanut. Onhan teillä senverran, että vähän. — Enkä minä itselleni. —
En.

MAIJA. Mutta sehän on isän. Enhän minä voi ottaa.

JUSSI (Tulee lähemmäksi. Töykeästi.) Mitäs asiaa Hilapielen Hetalla on?

HILAPIELEN HETA (Vähän hätääntyneenä.) Eihän mulla paljoa — Menin
tästä ohi ja huomasin, että Maija oli koettelemuksissa, niin tulin
häntä uskossansa tukemahan.

JUSSI. Mikä tuki te olette?

HILAPIELEN HETA. Maailma on paha. Sen turhuus viettelee. Ja usein
ihminen lankee sen pauloihin.

MAIJA. Mitä te tarkoitatte?

HILAPIELEN HETA. Riisu pois yltäsi raitaiset vaattehet. Ota pois käljyt
kaulaltasi.

JUSSI. Ei teidän tarvitse tänne tulla Maijaa ripittämähän. Pitäkää te
vain huoli itsestänne.

MAIJA. Jussi. Anna Hetan olla. Hän on oikeassa.

JUSSI. Mutta Hetaa ei täällä sittenkään tarvita.

HILAPIELEN HETA. Kyllä minä menen. Minä menen. Mailman lasten ei
tarvitse mua komentaa (Maijalle.) Riisu pois raitaiset vaattehet!

(Menee.)

MAIJA (Ottaa esiliinan, huivin ja ketjut pois ja panee takaisin
vakkaan.) Hän oli oikeassa. Se on synti. Mutta minä en tahtonut muuta
kuin saattaa Antille iloa, kun hän nyt palaa vapahana. Tahdoin pukea
Antin tuomat kihlat ylleni, mutta ne ovat liian koreat ja mailmalliset.

JUSSI. Teidän mielestänne kaikki on syntiä. Te ette tiedä erottaa hyvää
ja pahaa ja sentähden tuomitsette kaikki pahaksi. En osaa minäkään sitä
erottaa, mutta varmaa on, että ihminen ei ole luotu tänne ainoastansa
itkemähän, koska Jumala on antanut sille nauramisenkin taidon. — Anna
olla koristehet päälläsi. Jos kerran Antti pääsee vapahaksi, niin onhan
sulla syytä iloita.

MAIJA (Hätkähtäen.) Pelkäätkö sinä sitten, että Antti ei pääsisikään.

JUSSI. Kyllä se olisi verinen vääryys. Mutta johan sekin oli väärin,
että Antti pantihin kiinni.

(Jää miettivän näköisenä kävelemään.)

MAIJA (Panee vakan aittaan. Jää myöskin miettimään.)

3:s kohtaus.

Jussi, Heikki, Maija ja Liisa (Ulkona.)

HEIKKI (Näyttämön takana vasemmalla. — Huutaa.) Päivää, Liisa. Joko
käräjä-väki on tullut?

LIISA (Ulkona.) Ei ole vielä näkynyt.

HEIKKI (Ulkona.) Onko siellä ketään muita kotona?

LIISA (Ulkona.) On siellä Jussi ja Maija.

JUSSI. Heikki kuuluu tulevan.

(Tulee etualalle.)

MAIJA (Kuin havahtuen.) Niin kuuluu.

(Menee tupaan.)

HEIKKI (Tulee vasemmanpuolisesta portista.) Terve mieheen. Olitpas
kotona.

JUSSI (Istuu penkille.) Kotonahan minä olen.

HEIKKI (Ihmetellen.) Oletko sinä pitänyt pyhää?

JUSSI. Enhän minä koko päivää. Tulimme vähän varemmin työstä, että
Kaappo pääsi pelimannia pyytämähän illaksi.

HEIKKI. Eikö käräjistä ole vielä mitään kuulunut?

JUSSI. Ei ole.

HEIKKI. Saakurin vallesmanni! Kumma kun ei häjyt ole sitä jo
kylvöttänehet.

JUSSI. Eihän vallesmanni ole häjyille mitään tehnytkään, muitahan se on
vain rääkännyt.

HEIKKI (Katsahtaa Jussiin.) Kuules! Nyt mulla on se kirja. Katsos tässä
(Istuu portaille ja selailee kirjaa.) Luenko täältä vähän? (Lukee
ynisevällä äänellä.) ”Tohtori See von Linné” (Puhuu.) Mitähän varten
tuolla eelläkin on hattu (Vilkaisee Jussiin, mutta kun Jussi ei
vastaa, jatkaa lukemista.) ”Tohtori See von Linné sanoo paloviinan
myrkyllisyyden nähtävän siitäkin, kuin, jos koiran pennullen annetaan
paloviinaa eli sillä sen selkää voidellaan, niin se kohta lakkaa
kasvamasta ja jääpi pieneksi rakiksi, vaikka se olisi kuinka suuren
hurtan sukua.” (Puhuu.) Pitäisi koettaa. Ottaisi vähän viinaa ja
voitelisi koiranpennun selkää, niin se jäisi niin pieneksi, eikä
kasvaisi enää! Se olisi hauskaa (Katsoo Jussiin. Puhuu.) Mutta ethän
sinä ollenkaan kuuntele. Mitä sinä ajattelet?

JUSSI (On istunut omissa ajatuksissaan nojaten tuvan seinään. Lukemisen
aikana kiintyy hänen katseensa yhtäkkiä ylöspäin.) Tuolla lentää
haukka. Taitaa olla poikanen, koska noin vallattomasti siipiänsä
liikuttelee —

HEIKKI (Katsahtaa ylös. Välinpitämättömästi.) Niin näkyy. —
Kuunteletko sinä?

JUSSI. Kyllä.

HEIKKI (Lukee.)

”Ja siitäkin kuin vielä rankilla on se voima, että se kuparin
kirkkaaksi tekee, vaikka se kuinka ruosteinen olisi. — Mitä sitte itse
paloviina tekee ihmisen sisällyxille, jotka ei ole kuparista.” —
(Katsoo Jussiin. Puhuu.) En minä viitsi sulle lukea. Et sinä kumminkaan
kuuntele. Katselet vaan tuota haukkaa.

JUSSI (Nousee ylös. Katsoo edelleen ylöspäin.) Se lentää korkeammalle
ja yhä korkeammalle. Itse se ehkä ei tahtoisikaan niin korkealle, mutta
luonto vie väkisinkin ja siivet kantavat. Tuolla ei haukanpoika enää
tunnusta mitään tahtoa omansa yläpuolella, vaan katselee korkeudestansa
ylpeänä meitä maassa matelevia. — Mutta jos siivet väsyvät, niin
joutuu se tuohon.

(Viittaa tallin oven päälle.)

HEIKKI (Nousee.) Mikä sua vaivaa?

JUSSI. Ei mikään. Lue sinä vaan.

HEIKKI. En minä viitsi, kun et sinä kuuntele (Ottaa paperin
taskustaan.) Mutta täällä on tämä paperi, johon saavat kirjoittaa
nimensä ne, jotka raittiutehen suostuvat. Täällä ei olekaan vielä kuin
sun nimesi. Mutta minä kirjoitan myös.

JUSSI. Älä kirjoita! — Taikka —. Kirjoita vaan, mutta anna minä
leikkaan oman nimeni pois.

HEIKKI. Kuinka? Minkätähden?

JUSSI. Mua painaa se, että olen antanut lupaukseni. Minä en juo, enkä
halua juoda. Mutta sen jälkehen, kuin tuohon kirjoitin, tuntuu siltä,
että mun tahtoni ei enää merkitse mitään. Minä olen antanut lupaukseni
jollekin tuntemattomalle, jossakin kaukana. Mun tahtoni on siellä
panttina. Se tuntematon määrää, mitä mun on tehtävä ja tekemättä
jätettävä. Minä olen kahleissa. — Anna tänne se paperi.

HEIKKI (Antaa vähän arvellen paperin Jussille.)

JUSSI (Repii paperin.) Kas noin! Nyt olen taas vapaa ja määrään itse
teoistani.

4:s kohtaus.

Edelliset, Kaisa, Kaappo, Salttu ja Liisa.

KAISA (Tulee oikeanpuolisesta portista kaivon luo. Korjaa pois
pyykkiastioita.)

HEIKKI (Melkein itkien.) Mitä sinä teit. Mitä minä sanon lukkarille?

JUSSI. Sano niinkuin asia on, että minä revin sen.

KAAPPO (Juoksee vasemmasta portista nauraen.) Voi hyvät ihmiset! Kun
olisitte ollehet näkemässä!

(Nauraa.)

JUSSI. No mitä nyt?

KAAPPO. No kun Salttu —

KAISA (Kiivaasti.) Mitä sinä Saltusta puhut?

KAAPPO. No, kun Salttu ja Räätäri-Fapee tappelivat.

(Nauraa.)

KAISA (Innostuen.) Salttuko tappeli?! (Pelästyy.) Herra Jumala! Ei
suinkaan oikein puukoilla.

KAAPPO (Kertoo nauraen.) Ei, kun vain käsirysyssä. Repivät toistensa
tukasta, kynsivät ja sylkivät, lyödä mukuuttivat toisiansa ja taisi
Salttu vähän puristaa kurkustakin, koska Räätäri-Fapee huusi:
An-an-anna kuin minä vähän henkäsen.

(Nauraa.)

JUSSI (Töykeästi.)

Mitä nauramista siinä on?

(Menee peremmälle.)

KAISA. Missä ne tappelivat?

KAAPPO. Tuossa raitilla.

SALTTU (Tulee vasemmanpuolisesta portista, surkean näköisenä, revittynä
ja naarmittuna.)

KAISA (Menee Salttua vastaan.) Voi Salttu kulta. Tule tänne, että minä
saan nähdä, oletko saanut haavoja. Voi, voi! Tuossakin on naarmu ja
tuossa ruplan kokoinen paljas paikka, josta kaikki tukka on lähtenyt,
ja tuossa kuhmu. Jussi! Annatko sinä vähän viinaa, jotta minä saan
sillä hautoa. Ja tarvitseehan Salttu pari ryyppyä sisällensäkin. Voi,
voi! Mekkokin on rikki ja koko mies kuin rapakossa uitettu. Salttu
parka! (Puhdistaa ja suoristelee mekkoa. Pelästyy.) Mi-mitä? Jumalauta!
Paitakin on revitty (Työkkää Salttua. Kiukkuisesti.) Paita revitty!
Senkötähden minä sen työllä ja vaivalla olen laittanut, että sinä sen
revityttäisit.

SALTTU (Ärtyisenä.) Älä nyt siinä räkytä!

KAISA (Iloisesti hämmästyen.) Mitä?

SALTTU. Minä vain sanon, ettei sun tarvitse pitää mua kuin pikkupoikaa
ja kuranssata, niin että koko kylä nauraa.

KAISA. Mitä sinä oikein tarkoitat?

SALTTU. Sitä, mitä sanonkin. Laita itsesi heti siitä tupahan ja etsi
vähän voitehia. Keitä tervaa, viinaa ja suoloja sekaisin.

KAISA (Menee tupaan. — Iloisesti.) Tämä ei ole oikeaa. Sakustahan on
tullut oikein hirmu.

LIISA (Tulee vasemmasta portista ja menee vasemmanpuoliseen aittaan.
Katselee ovesta silloin tällöin.)

KAAPPO (Kiusoitellen.) Voi Salttu kulta. Löikö se Fapee kovin lujaa?

SALTTU (Katsoo raivoisana Kaappoa.) Älä —!

KAAPPO. Jumalauta! Paitakin on revitty. Senkötähden —

JUSSI (Tuimasti.) Kaappo! Kiusaat vanhaa miestä! Saisit hävetä, jos
ymmärtäisit.

KAAPPO. Leikkiähän se vain oli.

JUSSI. Typerää leikkiä.

KAAPPO (Menee vähän nolona tupaan. Heikille.) Mitenkähän Jussi noin
kiukkuiseksi on tullut?

HEIKKI (Menee Kaapon mukana tupaan.) En tiedä, mikä sitä vaivaa.

(Vaitiolo.)

5:s kohtaus.

Jussi ja Salttu (Kohtauksen aikana tulee kummaltakin
puolen näyttämöä nuorta kansaa, niiden joukossa kaksi
viulun- ja yksi klarinetin soittaja. Menevät kaikki tupaan.)

JUSSI (Tulee Saltun luo etualalle.) Mikä Sakunkin sai tappelemahan.
Vanha mies. Parempihan olisi elää sovinnossa.

SALTTU (Kiihkeästi, mutta ei pontevasti.) Helppo sun on niin sanoa.
Sinä olet rikas ja väkevä. Sun päällesi ei kukaan katso virnistellen.
Toista on mun. — Mutta minä en enää viitsi olla naurun alaisena ja
kärsiä kaikkea. Minä olen jo väsynyt sellaisehen sovintohon. Mieluummin
tappelen ja otan selkähäni.

JUSSI. Mutta eikö sittenkin olisi parempi hillitä itsensä ja elää
ystävyydessä ihmisten kanssa.

SALTTU. Ystävät! — Sinä, Jussi, joka olet nuori, voit vielä puhua
niistä. Ystävät juuri ovat mun opettanehet vihaamahan. Niin kauan, kuin
mussa oli mehua, imivät ne mahlaani. Niin kauan, kun olin rikas —.
Mutta mitäpä siitä. — Ihmiset ovat kuin sudet. Kun tiukka tulee,
syövät ne toinen toisiansa, kunnes ainoastansa yksi, voimakkahin, on
jälellä.

JUSSI. Mutta Salttu! Minä en tunne Salttua enää.

SALTTU. Nyt vasta Saltun näetkin ensi kertaa. Minä olen kauan jaksanut
koota itseheni kaiken sen sapen, jonka olisin tahtonut muihin ajaa.
Mutta nyt ei enää mahdu.

JUSSI. Tuo tappeluko Saltun sai noin suunniltansa?

SALTTU. Se vain pani pohjasakan käymähän.

(Menee tupaan.)

JUSSI (Itsekseen.) Jokohan Salttukin huomasi olevansa mies. Mutta taisi
sisu löytyä liian myöhään (Inhoten.) Mutta sellaisia me olemme kaikki.
Kärsimme ja nöyrrymme, niin että lopuksi jäämme köyryhyn. Ja silloin on
myöhäistä nousta (Menee peremmälle. Jää nojaamaan tikapuihin.)

6:s kohtaus.

Jussi ja Liisa.

LIISA (Tulee aitasta pyhäpukineissa. Huomaa Jussin ja pysähtyy aitan
eteen.) Jussi. Minä sain jo valmihiksi äestetyksi —

JUSSI (Välinpitämättömästi.) Jaha.

LIISA. — nämä kotipellot (Koettaa saada keskustelua käyntiin.) Onko
sinne tullut jo paljon hyppyväkeä?

JUSSI. En tiedä.

LIISA. Jokohan Antti ja isäsi ovat tullehet?

JUSSI. Ei ne vielä —

LIISA (Pienen vaitiolon jälkeen.) Jussi. Kylläkai sinä olet hirveän
väkevä.

JUSSI (Kääntyy Liisaan. — Naurahtaen.) Minäkö? Kuinka niin?

LIISA (Vähän hämillään.) Muuten vain. Minä vain arvelin niin.

JUSSI (Nauraen.) Tahdotko tulla sormikoukkua vetämähän.

LIISA. Sun kanssasi? En tule. Mutta koetapas, jaksatko nostaa tuon
kiven.

JUSSI. En viitsi ruveta ruokalevokseni kiviä vääntelemähän. Mutta jos
tahdot, niin sellaisen varpusen kuin sinä voin kyllä lennättää ilmahan
lepohetkelläkin.

LIISA. Enpä tule heiteltäväksesi. Ja kiinni et saa. Sinä olet tullut
kömpelöksi. Et sinä enää piisaisi mulle juoksemahan. Kaikki väkevät
miehet ovat kömpelöitä. Ne kävelevät noin — noin —

(Matkii karhun käyntiä. Menee Jussin luo.)

JUSSI. Kyllä minä juostakin osaan. Ja saan sun kiinni, jos tahdon.

LIISA. Ei karhu saa varpusta kiinni. Eeei —

JUSSI. Älä härnää —

LIISA. Koetapas! (Lyö Jussia olalle.) Nyt olet hippa.

JUSSI. No helkkari!

JUSSI ja LIISA (Juoksevat kaivon ympäri nauraen ja meluten. Lopuksi
Jussi saa Liisan kiinni.)

JUSSI (Ottaa Liisan käsivarsiensa päälle ja pyörähtää ympäri.) Katsos
nyt, varpunen. Karhu sai sun kiinni.

LIISA (Painautuu lähemmäksi. — Raukeasti, melkein huokaisten.) Niin.

(Jussi seisahtuu pitäen Liisaa sylissään. Katsovat toisiaan
silmiin. Hetken kuluttua laskee Jussi Liisan varovaisesti
seisomaan. Molemmat joutuvat hämilleen.)

JUSSI. Sinä taisit hengästyä. — Sinä aivan vapisit.

LIISA. Vapisinko? — Taisin minä hengästyä —

JUSSI. Mutta sinä olit niin kovin kevyt.

LIISA. Enhän. — Niin -. Kun sinä olet niin väkevä.

JUSSI. Ja sun silmäsi olivat niin kovin kirkkahat —

LIISA. Kuinka — mistä ne nyt olisivat sen kirkkahammiksi tullehet kuin
tavallisestikaan.

JUSSI. En tiedä. Mutta kyllä ne olivat —

LIISA. Eihän ne ole. Katsohan.

(Katsoo Jussia silmiin.)

JUSSI (Katsoo vähän hämillään Liisaa silmiin.)

LIISA (Rupeaa nauramaan.)

JUSSI (Loukkaantuneena.) Millä sinä naurat? Nauratko sinä mulla?

LIISA. Ei, Jussi! (Istuu kaivon kannelle. Nauraa itkunsekaisesti.) En
minä tiedä itsekään syytä. Mua naurattaa, mutta melkein itkettääkin
samalla. Tuntuu niin kummalliselta.

JUSSI (Ottaa Liisaa kädestä ja vetää hänet seisomaan.) Liisa!

LIISA. Jussi!

(Tuvassa soitetaan tulopeliä.)

JUSSI (Pitäen Liisaa vyötäisiltä.) Siellä soitetahan tulopeliä.
Aivankuin suurissa häissä. Sitä ne soittavat nyt Antin kunniaksi. Mutta
tänäpäivänä mennähänkin kaikki häähypyt, jos sinä lähdet hyppelemähän.

LIISA. En tiedä —

JUSSI. Mutta mun kanssani?

LIISA. Jos ihmiset rupeavat puhumahan —

JUSSI. Koettakohot pistää nenänsä mun asioihini.

LIISA. Minä tulen (Puristaa Jussin kättä.) Jussi!! — Minä menen jo
edellä.

(Juoksee tupaan.)

7:5 kohtaus.

Jussi, Kaisa, Maija, Harri, Antti, Kaappo ja kyläläisiä.

KAISA (Tulee ulos. Kulkevat portailla Liisan kanssa toistensa ohitse.)

JUSSI (Hurjan iloisena.) Eikö Kaisa ollenkaan hyppelekään? (Ottaa
Kaisaa vyötäisiltä.) Kyllä meidän täytyy ainakin pari pyörähdystä
ottaa. Kas, tällä lailla.

(Pyörittää Kaisaa ja juoksee sitten sisään.)

KAISA (Tulee kaivon luo.) Siunatkohon! Mikä Jussihin taas on mennyt?
Aamulla ja vielä äskenkin jurnutti totisena kuin toiskan kirnu ja nyt
taas on tuollaisena (Katsoo miettiväisenä portaille päin.) Ahaa!
(Pyörittää päätänsä.) Ne lapset! Ne lapset! Siitä nousee vielä sota. —
Piikatytön ei ole helppo päästä emännäksi, vaikka onkin talon kasvatti
ja sukulainen. Isäntä ei siihen suostu. Ja johan sitä ihmettelisikin
koko maakunta.

(Tulopeli loppuu.)

ANTTI (Laulaa näyttämön takana oikealla.)

Hurja min’ oon ollut ja taidan vielä tulla
Hurjaakin hurjemmaksi,
Kun heili on nuori ja lapsellinen
Ei siit’ ole hoitajaksi.

JUSSI (Ensimäisten säkeitten perästä tulee kiireesti tuvasta, menee
oikeanpuolisesta portista.)

KAISA. Se on Antin ääni.

(Menee perälle.)

MAIJA (Tulee tuvasta näyttämön etualalle.) Antti tulee!

(Tulee kaivon etupuolelle, jossa tulijat eivät häntä huomaa.)

ANTTI (Laulaa näyttämön takana.)

Älä sinä tyttö sitä voivottele
Ja älä ole murehissa,
Vaikka vuorattu ovi ja raudasta kalterit
On heilisi kamarissa.

ANTTI ja HARRI (Tulevat hevosella oikeanpuolisesta portista. Kärryt
ovat sen ajan mallin mukaiset, niiden kori simpukan kuoren näköinen.)

JUSSI (Tulee kävellen kärryjen vieressä.) Kuinka kävi?

ANTTI (Jussille.) Huonosti! (Hyppää kärryistä. —. Ylpeästi mutta
katkerasti.) No nyt, Kaisa. Nyt kannattaa Hangan Antistakin tehdä
laulu.

KAISA. Kuinka niin? Etkö päässyt vapahaksi?

HARRI (Huutaa tupaan.) Kaappo! Onko siellä Kaappo!

(Nousee kärryistä.)
(Tuvassa soitetaan polskaa.)

KAAPPO (Tulee tuvasta.)

(Kaapon jälessä tulee muutamia kyläläisiä ja Heikki
portaille. Kuullessaan Antin tuomiosta tekevät
tyytymättömyyttä ja uhkaa osottavia liikkeitä.)

HARRI. Korjaa tuo hevonen. Vie vaikka tuonne hakahan. Johan se siellä
tarkenee ja löytää vähän ruohon äpärettä. Pistä kärryt liiterihin.

KAAPPO (Vie hevosen.)

KAISA. Sano nyt. Paljonko sait sakkoa?

ANTTI. Mitä vielä. En minä sakoilla näytä pääsevän. Uudestansa
linnahan. Ja lopuksi taitavat viedä Siperiahan. Siltä se näytti.

MAIJA (Istuu kivelle.) Hyvä Jumala! Siperiahan!

KAISA. Herrajesta! Kuinka niin?

JUSSI (Katkerasti, puoliksi itsekseen.) Talonpoika, ole nöyrä ja kiitä,
kun herrat jakavat oikeutta.

ANTTI. En minä tiedä.

HARRI. Kyllä siinä vallesmanni oli liehtarina. Mikä sen tietää, mitä se
säkkäsi sun päällesi, kun koko ajan sitä ruotsia puhui.

ANTTI. Niin, se —

(Puristaa nyrkkiä.)

KAISA. Siperiahan? Kuka niin sanoi?

ANTTI. Herrat siellä käräjäpaikalla.

KAISA. Laki on niinkuin se luetahan. Sakolla siitä olisi pitänyt
päästä.

HARRI. Ne puhuivat kotorauhan rikkomisesta ja sitten sanoivat, että
Niemen suutari on vieläkin elämän ja kuoleman välillä. Mutta taitaa
sekin olla vallesmannin juonia.

KAISA. Mikä sen tietää vaikka suutari olisi vallesmannin käskystä
kipeänä. Onhan se kriivari hyväkäs hypännyt suutarintuvan ja
vallesmannin väliä niinkuin Holttu-Heikki helvetin ja taivahan väliä.

ANTTI (Huutaa katkerasti.) Hei elämää! Eikä mitään kituelämää. Kyllä
kruunulla leipää piisaa.

(Menee tupaan.)
(Antin jäljessä menee hyppyväki tupaan.)

HARRI (Menee Antin jäljessä.) Siellä taitaa olla hypyt käynnissä.

KAISA (Menee myös tupaan. — Jahkien.) No jo nyt oli! Kylläpä tekevät
Antille kiusaa.

8:s kohtaus.

Maija, hyppyväkeä ja Jussi.

JUSSI (Tulee etualalle päin. — Uhkaavasti.) Saako täällä yksi mies
tehdä mitä tahtoo! (Huomaa Maijan.) Oletko sinäkin täällä. Joko sinä
kuulit kuinka Antin kävi?

MAIJA (Istuu kivellä.) Kuulin minä! Mutta se ei ole oikein! Se ei voi
olla oikein Jumalan eikä maallisen lain mukahan. Tuomarit ovat tälläkin
kertaa erehtynehet. Kalajoki ei ole ainoa paikka, missä vääriä
tuomioita annetahan. Siellä saivat herännehet syyttöminä sakkoja. Nyt
on Antin vuoro kärsiä vääryyttä.

JUSSI. Tuomarit ovat voinehet erehtyä, mutta vallesmanni kyllä tietää,
mitenkä asia on (Hymähtää.) Ehkäpä tuomaritkin ovat samanlaisia.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Voi, vääriä tuomareita. Kerran nekin
joutuvat tuomarin etehen. Ja voi heitä silloin, jos he lain varjon alla
ovat omaa hyötyänsä tai ihmisellistä kostoa etsinehet.

JUSSI. Antti kärsii vääryyttä ja sitä me saamme kärsiä kohta kaikki,
jos vallesmanni saa päänsä pitää. Mutta tässä ei valitus auta. Tässä
täytyy jotakin tehdä. — En vaan tiedä mitä.

(Kun väkeä tulee näyttämölle, poistuu oikeanpuolisesta portista.)

(Soitto, joka jonkun verran on kuulunut tuvasta, taukoo,
joukko tyttöjä ja poikia tulvahtaa näyttämölle, Asettuvat
mikä minnekin näyttämön perälle.)

1:NEN POIKA. Huh, huh, kun siellä tuli kuuma.

2:NEN POIKA. Niin tuli.

3:S POIKA. Mutta voi saakuri, kuinka Antin kävi huonosti.

1:NEN TYTTÖ. Maijaa mun tulee niin surku.

2:NEN TYTTÖ (Nauraen.) Sehän on körttilänen.

1:NEN TYTTÖ. Olkohon vain. Ihminen se siltä on ja Antin morsian.

2:NEN TYTTÖ. Eihän körttiläiset muista välitä kuin toisistansa. Ja
Antti ei ole körttiläinen.

1:NEN TYTTÖ. Mutta Maija välittää.

(Keskustelu on käynyt näyttämön oikealla puolella. Vasemmalla alkaa
joku poika laulun, johon kaikki yhtyvät. Laulu on hiljaista.)

Talapakan Nikolain sen kauniimman kesän
Siellä linnassa olla pitää,
Kun lehti on puussa ja ruoho on maassa
Ja heilillä nuori ikä.

Talapakan Nikolai se sanoi, jotta
Älä sinä heilini sure.
Vielä minä karkureisultanikin
Katsomahan sua tulen.

Heili oli nuori ja lapsellinen
Ja se kauan odotteli,
Talapakan Nikolai se Vaasan linnass’
Syksyhyn asti eli.

(Vaitiolo. — Sisällä soitetaan menuettia.)

JUSSI (Tulee näyttämölle.) Lähtekää minuuttihin! Se alkoi juuri.

(Kaikki, paitsi Jussi ja Maija, lähtevät kiireesti
sisälle, toiset tanssiaskelin.)

JUSSI (Tulee katsomaan onko Maija vielä kaivon takana.) Täälläkö sinä
vielä. — Sisko parka. Älä sure liikaa. Sureminen ei auta mitään. —

MAIJA (Nousee. — Keskeyttäen.) Viitsitkö käydä hakemassa Antin tänne.
Mua ei huvita siellä tuvassa olla. Ja täällä olisi rauhallisempi
puhellakin.

JUSSI. Kyllä minä tuon.

(Menee tupaan.)
(Soitto kuuluu vähän kovemmin.)

MAIJA (Yksin. Istuutuu kaivon kannelle. — Päättäväisenä.) Se ei ole
Jumalan tahto, että Antti joutuu linnahan ja Siperiahan. Minä pelastan
Antin. — Antin täytyy täältä pois. Mutta minä menen Antin luokse. —
Siellä Anttikin ottaa kutsumuksen vastahan. Siellä elämme me kahden,
tuemme toinen toistamme oikealla tiellä ja minultakin loppuu kiusaukset
ja ristiriita.

9:s kohtaus.

Maija, Jussi ja Antti.

JUSSI ja ANTTI (Tulevat.)

JUSSI. Maija. Täällä on Antti. Minä menen pois, jotta saatte rauhassa
puhella.

(Menee, takaisin.)
(Soitto hiljenee.)

MAIJA (Menee innokkaana Antin luo, ottaa häntä kädestä ja tuo hänet
kaivon kannelle viereensä istumaan.) Antti. Tule tänne. Mulla on vähän
sulle sanottavaa (Katsoo Anttiin.) Mutta Antti kulta. Älä ole noin
synkän näköinen. Vai oletko mulle vihainen? Hyvä Antti. Mun täytyi
puhua eilen. Minä olisin soimannut itseäni jälestä päin, ellen puhunut.
Älä ole siitä enää vihainen.

ANTTI (Surumielisenä.) Enhän minä sulle vihainen ole, Maija. Kuinka
minä voisin sulle suuttua. Sinä olet niin hyvä, etkä muuta tahdo kuin
oikeutta.

MAIJA. No sittenhän on kaikki hyvin.

ANTTI. Etkö sitten ole kuullut —

MAIJA. — että sinut viedähän takaisin linnahan ja ehkä lopuksi
Siperiahan. Olen kuullut.

ANTTI (Surullisena.) Mitä sitten enää välität musta. Olenhan melkein
mennyttä miestä.

MAIJA. Sentähden tahdoinkin puhua kanssasi. — Maalliset tuomarit ovat
tälläkin kerralla erehtynehet. Sinä olet nyt jo saanut kärsiä vääryyttä
ja ehkä vielä enemmän vastaisuudessa.

ANTTI. Se ajatus vain katkeroittaa mieltä ja nostattaa ihmisen
vihaamahan kaikkea.

MAIJA. Jumala ei tahdo ketään kadottaa. Hänen tahtonsa ei ole, että
sinä joudut linnahan ja Siperiahan.

ANTTI. Mitä sinä tarkoitat?

MAIJA. Sinä karkaat ja menet —

ANTTI (Loitoten.) Minä? Karkaisin? En minä karkaa.

MAIJA. Mikset? Se ei ole väärin! Eikä sitä lasketa sulle häpeäksi,
vaikka karkaatkin.

ANTTI (Nousee.) Ei, ei, ei! Minä en voi karata.

MAIJA (Nousee.) Helppoahan se on. Minä tuon sulle viilan, jolla voit
viilata poikki nuot, (viittaa rautoja) otat Jussin puvun ja lähdet.

ANTTI. Niin, niin. Helppoa sillä tavalla. Mutta saisinhan hävetä silmät
päästäni, jos täältä teiltä karkaisin.

MAIJA. Ketä sun tarvitsisi hävetä! Jussikin sanoi juuri, että jotakin
on tehtävä. Ja muuta keinoa ei ole.

ANTTI. Silloin saa sekin keino jäädä.

(Kääntyy mennäkseen tupaan.)

MAIJA (Juoksee Antin eteen, tarttuu häneen kiinni.) Minä en salli sua
vietävän linnahan ja Siperiahan!

ANTTI (Istahtaa kaivolle.) Mitä hyötyä siitä olisi. Minä en voi muualla
elää kuin täällä lakeudella. Joka paikassa muualla ahdistaa mun
henkeäni. Ja vaikka linnan kellarissa onkin rinnan päällä paino, niin
on toki toivo jälellä päästä joskus tänne takaisin.

MAIJA. Mutta jos joudut Siperiahan ryövärien seuralaiseksi. Siellä
kaivoksien pohjalla ahdistaa aina henkeäsi ja siellä löydät ajallisen
ja ijankaikkisen turmiosi. Ei, Antti! — Sinä lähdet. Karkaat Ruotsin
puolelle tai Norjahan. Onhan sinne muitakin mennyt. Siellä elät
kaikessa rauhassa.

ANTTI. Älä kiusaa itseäsi ja mua. En minä lähde.

MAIJA. Mutta ajattele mua, ellet itseäsi ajattele. Mitä musta tulee,
jos sinä lähdet Siperiahan.

ANTTI. Onko se parempi, että minä olen karkulaisena Ruotsin puolella?

MAIJA. Silloin, kun olet siellä löytänyt olinpaikan, tulen minä
luoksesi. Siellä otat sinäkin kutsumuksen vastahan. Siellä elämme
yhdessä ja tuemme toinen toistamme.

ANTTI (Taipuen.) Tuletko sinä jakamahan hyvät ja pahat karannehen
vangin kanssa?

MAIJA. Tulen.

ANTTI (Surullisena.) Mutta sittenkään en voi lähteä. Minä en tahdo
saattaa sua sellaisehen kurjuutehen.

MAIJA. Kurjempi olo mulla täällä on, jos et lähde.

ANTTI.. Ei puhuta enää tästä. En minä voi karata, vaikka
tahtoisinkin. Mulla ei ole niin paljon rahaakaan mukanani. Eikä taida
olla Heikilläkään.

MAIJA. Mulla on. Isä antoi äitini perintörahat sun sakkojasi varten.
Ota ne, niitä on kaksisataa ruplaa ja lähde.

ANTTI. Mutta se olisi niin rumaa.

MAIJA. Tee se mun tähteni! — Ja voithan sitten tulla takaisin, jos
näyttää siltä, että oikeutehen saa taas luottaa (Pyytävästi.) Lähde nyt
vaan.

ANTTI. Voisinhan minä lähteä, kun sinä niin tahdot, mutta kyllä se mun
mielestäni on häpeä.

MAIJA. Ei tällä kerralla. Vallesmanni tahtoo. — —

ANTTI (Nousee. — Keskeyttäen.) Niin, vallesmanni! — Meneehän siltä
ainakin yksi ilo hukkahan, kun ei saa enää mua kiusata.

MAIJA. Mene nyt pian tuonne aittahan, ennenkuin tänne tulee muita. Minä
tuon sinne Jussin puvun ja viilan.

ANTTI. No niin. Minä lähden. Saanhan sillä edes pienen kiusan
vallesmannille!

(Menee nopeasti perällä olevaan oikean puoleiseen aittaan.)
(Menuetti sisältä kuuluu kovemmin.)

MAIJA (Menee luttiin, mutta tulee pian takaisin tuoden vaatteita, jotka
antaa Antille.) Tässä ovat vaattehet ja tässä viila (Ottaa aitastaan
vakan ja siitä mytyn.) Ja tässä ovat rahat. — Minä odotan sua täällä.

(Panee oven kiinni ja tulee näyttämölle. Kävelee levottomana
edes takaisin. Kun laulu rupeaa kuulumaan, juoksee portille
katsomaan ja sitten tupaan.)

10:s kohtaus.

Harri, Jussi, Maija, Liisa, Heikki, Salttu, Kaisa,
koko tanssiväki, Karjanmaan Köysti ja kymmenkunta
hänen mukanaan tullutta nuorta miestä häjyjä.

HÄJYT (Laulavat näyttämön takana.)

Kun on oikein hulivililuonto
Niin istuu vaikka linnass’
Ennenkuin makaa laudalla
Ja puukonhaava rinnass’!

(Menuetti lakkaa äkkiä. Koko tanssiväki tulee ulos. Miehet etsivät
aseita. Toiset ottavat halkoja, toisilla on puukot, osa ottaa
saapasvarrestaan pannunvarren tai ”malmarin” j.n.e. Tanssiväki
ryhmittyy enemmän oikealle etualalle. Jussi, Liisa, Kaisa ja Salttu
ovat lähimpänä edessä. Harri, jolla on kädessä rautapuntari, seisahtuu
portaille. — Naiset siunailevat ja voivottelevat. Sieltä täältä kuuluu
naisten vuorosanoja.)

NAISET. Herra Jumala. — Häjyt tulevat. — Voi kuinka kauheaa. — Taas
tulee murhia. — Voi, voi, onkohan Karjanmaan Köystikin. — Tulee
varmaan murhia. Voi, voi!

KAAPPO (Tuo Jussille halon.) Tuossa on sullekin vähän kättä pitempää.

KAISA (Saltulle.) Älä sinä mene sinne ollenkaan. Tallaavat vielä
jalkoihinsa. Pane pois tuo halkokin. Mitä sinä sillä teet.

SALTTU (Puoliksi ärtyneesti, puoliksi pyytäen.) Älä nyt siinä taas.
Ihmiset näkevät ja nauravat.

HÄJYT (Laulavat.)

Ala-Härmästä, keskeltä pitäjestä.
Rentoja veljeksiä!
Ja ne saa hypätä pöydälle
Jotk’ on meitä verrempiä

(Tulevat laulun aikana oikeanpuolisesta portista näyttämölle,
notkahuttelevat polviaan ja horjahtelevat komeilevasti. Asettuvat
enempi perälle, vasemmalle puolen.)

HARRI (Pienen vaitiolon jälkeen.) Mitä te olette, jotka kuljette
roikastaen pitkin raittia ja tulette meidän pihalle?

KARJANMAAN KÖYSTI. Olemmepahan vaan. — Kuulimme, että täällä on hypyt,
niin tulimme katsomahan. Mutta eihän täällä hypelläkään. Isäntä vain
näkyy puntarikaupalla halkoja myyvän. Ja melkein joka mies on jo
halkonsa saanutkin.

HARRI. Kyllä meiltä saa halkoa ilmankin — häjynketiset.

KARJANMAAN KÖYSTI. Meidän tuli tuolla tiellä vähän nälkä. Ja kylläkai
Harrin Erkki antaa meille yhden lampahan, jotta saamme kotimatkalla
jossakin mökissä laittaa itsellemme vähän illallista.

HÄJYT (Tirskuvat sukkeluudelle.)

HARRI. Jassoo! Te olette niitä lampahan varkahia.

KARJANMAAN KÖYSTI. Emme me mitään varkahia ole, vaikka lampahia joskus
otamme. Lampahia ja naurihia saa ottaa niin paljon, kuin kerralla syö.
Emmekä me nytkään kotihin eväitä tarvitse. Kyllä meillä kotona on vielä
vähän syötävää.

HÄJYT (Naureskelevat.)

HARRI. Teille on kai turha sanoa, että laki ja pitäjän hallitussääntö
kieltävät sellaisen. Sentähden sanon minä tässä, että nyt te eksyitte
väärähän talohon. Harrin navetasta ei jouda yksikään lammas teidän
kitahanne.

KARJANMAAN KÖYSTI. Me tulimmekin sitä ottamahan, emmekä pyytämähän.
Huonommilta me otamme itse, mutta parempain pitää itse antaa, etteivät
tottuisi liiaksi itsehensä luottamahan.

1:NEN HÄJY (Karjanmaan.) Menenkö minä kieppaamahan taulun
päälle, että päästähän alkuhun?

KARJANMAAN KÖYSTI. Älä vielä.

1:NEN POIKA (Häjylle. — Pirullisesti.) Missä suutari on, kun sun
täytyy olla rakkina tappelua alkamassa.

HARRI. Kumma kun te kehtaatte. Aika talojen poikia olette ja kuljette
pitkin pitäjää ryöstäen ja varastaen. Norjempi käsi olisi pitänyt olla
teidän äideillänne. Ei se ihme olisi, vaikka vallesmanni tuottaisikin
kasakat teitä suhdittamahan.

HÄJYT (Notkahuttelevat polviaan, puristavat nyrkkiä, purevat hammasta
ja joku jo kiljahtaakin.)

1:NEN HÄJY (Nauraen.) Tuottakohon vaan. Emme me pelkää.

HARRI. Mutta se on nyt sillä tavalla, että Harrin navettahan teillä ei
ole asiaa. Ja jos te sinne yritätte, niin murhia tulee.

HÄJYT (Lähentelevät uhkaavina.)

KARJANMAAN KÖYSTI (Häjyille.) Olkaa hiljaa (Harrille. — Pirullisesti.)
Ei tehdä lihaa. Siitä joutuu Siperiahan. Mutta pannahan mies miestä
vastahan ja piru isoa kiveä vastahan. Ja se, joka voittaa, saa tahtonsa
läpi (Ilkkuvasti.) Onko teidän joukossanne sellaista miestä, joka tulee
tällaisen pikkuisen pojan kanssa sylipainihin? Minä olen vaan se
Karjanmaan pikku Kusti.

(Häjyt nauravat voitonvarmoina. Tanssiväki hätkähtää,
naiset siunailevat ja miehet ovat epäilevän näköisiä.)

HARRI. Kyllähän tästäkin talosta miehen vastuksen löytää.

(Aitasta kuuluu kahleitten helähdys. Maija, joka
on pysytellyt levottoman näköisenä aitan edessä,
lukitsee kiireesti oven.)

HARRI (Katselee ympärilleen.) Jollei kukaan nuoremmista lähde, niin
kyllä minäkin vielä —

JUSSI (Astuu esiin.) Isä. Ei sinne täyskasvuisten tarvitse mennä. Kyllä
poikasetkin poikain leikkihin riittävät (Karjanmaan.) Minä
tulen.

(Kaikki hämmästyvät. Häjytkin tulevat uteliaan näköisiksi. Kummaltakin
puolen huudahdetaan.) Jussi.

1:NEN POIKA (Huutaa.) Pankaa puukot ja asehet pois.

KARJANMAAN KÖYSTI. En minä puukolla sylipainia paini. — Tuossa on

(Panee puukon kaivon kannelle.)

JUSSI (Viskaa halon pois ja panee myöskin puukon kaivon kannelle.)

2:NEN POIKA (Vapisten jännityksestä.) Nyt ei ole enää kysymys
lampahasta. Nyt koetetahan, kuka on tämän maakunnan lukko.

KARJANMAAN KÖYSTI (Häjyille.) Menkää edemmäksi, että jää seljän tila
pihaa vapahaksi.

(Jussi ja Karjanmaan Köysti ottavat ristiotteen toisistansa.
Työntelevät toisiaan ja pyörähtävät jonkun kerran ympäri. Hetken
kuluttua saa Jussi nykäistyksi Köystin lähemmäksi ja saa lujan otteen
vyötäisiltä. Jussi nostaa Köystin ylös ja pitää siinä hetken aikaa.
Köysti ähkyy kuin henkeä ahdistaisi. Jussi laskee Köystin melkein
varovasti allensa. — Painia ovat kaikki seuranneet henkeään
pidätellen. Ja kun Jussi voittaa, kuuluu Jussia ihailevia vuorosanoja
ja kompasanoja Köystille. Häjyt kiroilevat vähän noloina.)

Sellaisia tämän paikan poikasetkin ovat. — Ähä, jopa löysit parempasi.
— Niin laski vaan miehen seljällensä, kuin vauvan kehtohon.

LIISA (On ollut tuskallisen näköinen. — Huutaa.) Jussi voitti.
Tiesinhän minä, että Jussia ei kukaan voita.

KARJANMAAN KÖYSTI (Nousee heti ylös. — Ihailevasti Jussille.) Siinä
oli mies! Vähällä oli, etteivät kylkiluuni katkennehet siinä
halauksessa (Eräs häjyistä hiipii Jussin lähelle, selän taa, aikoen
lyödä Jussia puukolla, mutta Köysti huomaa tämän ja tarttuu häjyn
käteen. Häjylle.) Sinä rakki! Etkö sinä ymmärrä, että sellainen mies,
joka on Karjanmaan Köystin kaatanut rehellisessä painissa, on liian
hyvä sun kupittavaksesi (Viskaa puukon menemään ja työkkää häjyä.) Sinä
et kelpaa Karjanmaan Köystin joukkohon. — Mene sinäkin suutarin kanssa
vallesmannin häntää kantamahan (Katsahtaa Jussiin.) Minä olen
Karjanmaan Köysti. Minä en ole kirkon kipeä, enkä pappien vaivainen.
Minä en pelkää paljon Jumalaa ja ihmisiä en ollenkaan. Mutta sen minä
sanon, että se mies, joka on mun voittanut, saa mun kunnioitukseni
(Jussille.) Jussi! Ollahan ystäviä (Tarjoaa kätensä Jussille.) Se on
kamalaa, jos me kaksi eroamme vihamiehinä. — Minä olen ollut ja sinä
olet nyt tämän maakunnan lukko.

JUSSI (Ottaa Köystiä kädestä.) Sinä, Köysti, et ole niin paha kuin sun
mainehesi (Puoliksi itsekseen.) Silloin joskus, kun oikea suunta
löydetähän, silloin olet sinä ensimäisiä siinäkin joukossa.

KARJANMAAN KÖYSTI (Ottaa puukkonsa kaivon kannelta. — Häjyille.) Hei
pojat! Nyt mennähän. Tämän talon lammasnavetta saa olla nyt ja vastedes
meidän puolestamme rauhassa (Harrille.) Mutta laulamme me. Siitä ette
te eikä mitkään pitäjän lait voi meitä kieltää. Ääni on meidän omamme,
ja mailma on suuri.

HÄJYT (Alottavat laulun ja poistuvat laulaen näyttämöltä
oikeanpuolisesta portista.)

Enkä minä hurjan luontoni tähden
Päätäni alaha paina.
Iloinen ja irti maasta
Meinaan olla aina.

JUSSI (Tulee kaivon luo, ottaa puukkonsa. Itsekseen.) Minä pelkään,
että haukanpojan siivet kantavat liian korkealle.

(Jää synkän näköisenä seisomaan.)

HARRI (Tekeytyen huolettomaksi.) No pelimannit! Soittakaa purpuria.
Siihen saakin loppua tältä päivältä, että ehditte kymmeneksi kotihinne,
niinkuin pitäjän laki määrää.

(Väkijoukko menee tupaan, josta rupee kuulumaan purpurin
soitto. Mennessään näyttävät puhelevan ihaillen Jussista.
Näyttämölle jäävät ainoastaan Liisa, Jussi ja Maija.)

11:s kohtaus.

Liisa, Jussi, Maija. Antti, Hilapielen Heta ja tanssiväki.

HILAPIELEN HETA (Näyttäytyy vasemmanpuolisessa portissa. Aikoo tulla
Maijan luo, mutta huomattuaan Liisan ja Jussin peräytyy.)

MAIJA (Katselee levotonna oikeanpuolisesta portista ja menee siitä
ulos.)

LIISA (Nähtyään, että Maija poistuu tulee vähän arastellen Jussin hio.)
Jussi! Sinä voitit —

JUSSI (Kuin havahtuen.) Sinäkö Liisa! (Karkoittaa synkät ajatuksensa.
Hurjasti.) Liisa! (Ottaa rajusti Liisan syliinsä) Minä tulen tänä
iltana sun luoksesi. Saanko tulla?

LIISA. Tottakai sinä saat tulla. — Jos vaan tulet.

JUSSI. Minä tulen (Leikkiä laskien mutta hurjasti.) Jollet päästä,
tulen väkisin, vaikka ovenraamit kaulassa! (Laskee Liisan irti.) Ja nyt
mennähän purpurihin.

LIISA. Mennähän!

(Jussi ja Liisa menevät kiireesti tupaan.
Jussi pitää Liisaa vyötäisiltä.)

MAIJA (Tulee takaisin, vilkuu ympärilleen, avaa aitan oven. Puhuu
sinne.) Oletko valmis? Nyt ei täällä ole ketään. Voit hyvin lähteä.

ANTTI (Aitasta.) Kyllä minä valmis olen. Panen vain kahlehet ja
vanginpuvun nyytyhyn. Ne minä upotan nevahan mennessäni, etteivät jää
tänne sun aittahasi.

MAIJA (Hätäisenä.) Lähde nyt pian, ennenkuin ketään tulee.

ANTTI (Tulee aitasta.) Kyllä tämä on melkein kuin varkautta.

MAIJA. Vieläkö sinä nytkin epäröit? Mene nyt vaan. Oikaise tuosta,
tallin päädyltä pellonojaa pitkin suorahan metsähän, jotteivät näe.

ANTTI (Tulee kaivon eteen.) Kyllä minä nyt jo menenkin, vaikka se vähän
hävettää.

MAIJA. Yhtä minä vielä pyydän sulta: Pidä Jumala mielessäsi, (itkun
sekaisesti) että me yhdessä siunauksen saisimme.

ANTTI. Hyvästi, Maija! Minä ilmoitan sitten sulle, jos tiedän, ett’en
kurjuutehen sua kutsu.

MAIJA. Hyvästi, Antti.

(Puristaa Antin kättä.)

Antti (Menee tallin päädyltä.).

HILAPIELEN HETA (On seurannut Antin lähtöä. Nyökäyttää ymmärtävänä
päätänsä.) Ahaa!

(Menee pois.)

MAIJA (Katselee levottomana Antin jälkeen. Istuu sitten kaivolle. —
Tuskallisesti.) Antti! Antti! Mun tulee niin ikävä.

1:NEN POIKA (Huutaa tuvassa.) Kiertäkää koko kartano. Hypellähän onni
tälle talolle.

2:NEN POIKA (Myös tuvassa.) Vie sinä, Liisa.

(Tuvan ovesta tulevat tanssijat rivissä, vuorotellen tyttö
ja poika, pitäen toisiaan kädestä kiinni. Liisa on ensimäisenä
ja Jussi toisena. Soittajat tulevat portaille soittamaan.
Tanssijat menevät ensin oikeanpuolisesta portista ulos,
kääntyvät siitä vasemmalle, joten rivi näkyy vielä toisestakin
portista.)

MAIJA (Kun hyppyväki tulee, hillitsee itsensä tyyneksi. Hyppyväen
mentyä katsoo levottomana tallin päädyltä ja rientää kuin paeten
aittaansa.)

12:s kohtaus.

Jussi, Harri, Herastuomari, Kaappo, Salttu,
Kaisa, Heikki ja koko hyppyväki.

HARRI (Tulee tuvasta. Lukitsee vasemmalla olevan liiterin oven ja
samoin tallin oven katsahdettuaan ensin sisälle. Ottaa molemmista
avaimet.)

HERASTUOMARI (Tulee oikeanpuolisesta portista.)

HARRI (Huomaa herastuomarin.) Iltaa. Nytkö sinä vasta pääsit käräjistä.

HERASTUOMARI. Joo. — Ja vallesmanni käski mun tuoda Antin vankipassin

(Antaa Harrille paperin.).

HARRI. Jaha.

(Ottaa paperin.)

HERASTUOMARI. — ja sitten vallesmanni käski sanoa —

HYPPYVÄKI (Tulee kaivon vierestä näyttämölle.)

HARRI. Mitä?

JUSSI (Nähtyään herastuomarin riuhtaisee itsensä irti ja tulee
herastuomarin luo.) Joko teillä taas on uusia terveisiä vallesmannilta?

(Soitto taukoo ja hyppyväki kerääntyy herastuomarin
ympärille. Kaisa, Salttu ja Kaappo tulevat tuvasta
ja pysähtyvät portaille.)

HERASTUOMARI (Surullisena.) Kyllä mulla on terveisiä. Vallesmanni käski
mun sanoa, että ensi viikolla tänne tulee komppania kasakoita ja että
(Harrille) teille tulee asumahan kolme.

JUSSI. Sitäkö vielä puuttui!

(Herastuomarin uutisen johdosta tulevat kaikki
surullisen näköisiksi.)

HARRI (Herastuomarille.) Etkö sinä edes ole sanonut vallesmannille,
että me emme ole orjia ja orjan nöyryyttä meihin ei saa väkivallalla.

HERASTUOMARI. Sillä on omat apulaisensa, joita se uskoo enemmän kuin
meitä.

HEIKKI. Tuleeko niitä meillekin asumahan?

HERASTUOMARI. Tulee kaksi.

HEIKKI (Huutaa tupaan päin.) Antti! (Kaisalle, Saltulle ja Kaapolle.)
Missä Antti on?

KAISA. Ei se tuvassa ainakaan ole.

KAAPPO. Tänne se tuli pihalle jo hyvän aikaa sitten.

HARRI (Herastuomarille päätänsä nyökyttäen.) Kylläpä on umpehen ajettu!

SALTTU (Heikille.) Katso, jos se on Maijan aitassa.

HEIKKI. Jaa! (Menee kopistamaan Maijan aitan oveen.) Maija, joko sinä
olet makuulla?

MAIJA (Aitasta. Pelästyneellä äänellä.) Jo.

HEIKKI. Eikö Antti ole siellä?

MAIJA (Aitasta.) Ei — ei — ole.

HEIKKI. No, missä helkkarissa Antti on?

KAAPPO. Jos se on karannut.

JUSSI. Mitä?

HARRI (Hätäisenä.) Eikö Anttia löydy?

(Väkijoukko rupeaa liikkumaan. Toiset juoksevat etsimässä.
— Jussi seisoo paikallaan. Näyttämön etualalle ryhmittyy
muutama poika keskustelemaan supattelemalla. Vilkuvat Jussiin.)

HARRI (Käy tuvassa. Tullessaan takaisin Kaapolle.) Eikö näy?

KAAPPO (On käynyt vasemmalla puolen näyttämöä.) Ei!

HARRI (Huutaa.) Antti hoi!

JUSSI (Inholla.) Onko Antti karannut? — Miehestä tuli jänis.

HARRI (Heikille synkkänä.) Antti on karannut! Nyt sai vallesmanni asiaa
Harrihin.

(Supattelevasta joukosta kuuluu vuorosanoja) Kyllä Antilla
apua on ollut. — Vissihin Jussi! (Kun supattelijat huomaavat,
että Jussi kuuli vuorosanat, pelästyvät.)

JUSSI (Kuulee edelliset vuorosanat, katsahtaa tuimana supattelijoita.
— Kääntyy heihin selin. — Ylpeästi.) Noh, haukkukohon koirat!
Lähdetähän jänistä ajamahan. Tuletteko muut? Minä menen.

(Poistuu oikeanpuolisesta portista, toiset tekevät tilaa.)

KOLMAS NÄYTÖS

(Näyttämö sama kuin ensimäisessäkin näytöksessä.)

1:en kohtaus.

Salttu ja Kaisa.

SALTTU (Makaa puettuna peremmässä sängyssä, jossa verho on vedetty
syrjään, ja kuorsaa.)

KAISA (Tulee ulkoa ja huomaa Saltun sängyssä.) Vieläkö sinä, sen
köntys, makaat! (Ravistelee Salttua.) Nouse ylös! Vallesmannikin voi jo
olla tuossa paikassa täällä.

Salttu. Mi-tä? (Haukottelee.)

KAISA. Nouse ylös! Ja sillä sanalla!

SALTTU. Enhän minä nukkunutkaan. Tuossa vain vähän loikoilin, kun ei
kerran työhön saa mennä.

KAISA. Vai et nukkunut (Pilkallisesti.) Ja ikäväkö on, kun et työhön
pääse. — No, etkö pääse ylös siitä!

SALTTU. Eihän sinne työhön ikäväkään ole, mutta kun isäntä käski
kaikkien olemahan kotona siihen asti, kun vallesmanni on pitänyt
tutkinnon, niin —

KAISA. No niin. Nouse sitten. Vai sängystä päinkö aiot todistuksesi
antaa.

(Kaisa ottaa keskustelun aikana arkusta, monien myttyjen
sisästä, silkkihuivin, jota silittelee ja panee sen lopuksi
arkun päälle oikenemaan.)

SALTTU. Nousenhan minä.

(Vääntyy istumaan sängynlaidalle. — Haukottelee.)

KAISA. Kyllä sun täytyy panna pyhäpuku päällesi. Et sinä saa
tuollaisena tutkintohon mennä.

SALTTU (Haukottelee.) Aitassako se pyhäpuku on?

KAISA. Niin. — Ja pese samalla naamasikin kaivolla.

SALTTU. Kyllä se Antti oli koko peijooni! Viitsii karata! Ja
sukulaistalosta! Ja nostattaa tällaisen hälinän. — Ei suinkaan Jussi
ja isäntä vielä ole tullehet Anttia etsimästä?

KAISA. Isäntä kävi päivän noustessa jo kotona, mutta sitten se lähti
vallesmannille asiaa ilmoittamahan.

SALTTU. Aika elämä nousi Antin tähden. Yöllä jo hypättihin ja
haihatettihin pitkin pitäjää. Nyt tulee vallesmanni tutkintoa
pitämähän. Ja sitten taas lähdetähän tietysti etsimähän. — Joo. Että
kyllä teki koko tepposet se Antti. Mutta ei se yksin sitä tehnyt.

KAISA. Mitä sinä siitä tiedät? (Uhkaavasti.) Tiedä se, ettet tiedä
mitään! Etkä sinä mitään tiedäkään.

SALTTU. En minä tiedäkään. En minä ole nähnyt kenenkään Anttia irti
päästävän.

KAISA. Niin, mutta sinä et ole nähnyt muutakaan. Olisipa se kaunista,
jos sinä vielä rupeaisit ilmiantamahan Jussia (Pelästyy.) — tuota —
ilmiantamahan ketään ja puhumahan epäilyksistäsi.

SALTTU. Älä pelkää. Kyllä minä osaan kannon kiertää.

KAISA (Istuu tuolille Saltun viereen. — Tuttavallisesti.) Mitä sinä
oikein sitten näit?

SALTTU. Näinhän minä, että Jussi kävi Antin hakemassa täältä tuvasta.
Ja sen jälkehen Antti katosi.

KAISA. Hm! Kyllä se oli Jussi.

SALTTU. Aivan varmahan.

KAISA. Mutta muista pitää suusi kiinni tästä asiasta. Sano vain, ettet
tiedä ja että kun häjyt olivat täällä rikuneeramassa, niin silloin kai
Antti Maija pääsi menemähän (Hiljaa.) St! tulee.

(Nousee ja menee takan luo.)

2:nen kohtaus.

Kaisa, Salttu ja Maija.

MAIJA (Tulee ulkoa levottoman näköisenä.)

KAISA (Lavertelevasti.) Tuota me vain — (Iskee silmää Saltulle) —
tässä juttelimme, että kuinkahan ne herrat sitä Anttia niin voivat
piinata, kun tuo suutarikin näkyy olevan jo aivan terve.

MAIJA (Ilostuu. — Epäillen.) Mutta eilenhän se vielä oli loppua
katsottavana.

KAISA. Sanoinhan minä, että tekokipeä se vain oli. Pihalla se ainakin
nyt näkyi kävelevän, kun minä ohi menin.

MAIJA (Huokaisten.) Ja Antti karkasi.

KAISA. Sanos muuta! Ei olisi luullut kehtaavan sunkaan tähtesi.

(Istuu patapenkille.)

MAIJA (Vilkaisee epäilevästi Kaisaan.)

KAISA. Mutta sitä minä en ymmärrä kuinka vallesmanni voi ollenkaan
panna Anttia kiinni. Sakollahan tappelusta on ennenkin päässyt.

SALTTU. Te ette tunne lakia. Mutta minä olen ollut niin paljon
vallesmannilla työssä — sekä tällä että entisellä — että minä tunnen
lain kuin oikean käteni (Nousee.) Kas, se on sillä lailla, että kun
mies on talossa vierahana taikka asialla ja silloin tulee kania ja
tappelu talonväen kanssa, niin se on tappelu. Ja siitä pääsee sakoilla.
Mutta jos tämä sama mies menee vartavasten häjyilemähän ja tappelemahan
siihen taloon, niin silloin on kuninkahan rauha rikottu. Ja siitä
pääsee vuodeksi linnahan.

KAISA. Mikä kuninkahan rauha se nyt Niemen suutarinkin mökissä on! Älä
höpise.

MAIJA. Eikä Antti sinne häjyilemähän mennyt’. Jonkun asian vuoksi oli
vaan poikennut.

SALTTU. Ja jos sellaisessa tappelussa se, jonka talossa ollahan,
kuolee, niin ei muuta kuin: oikea käsi ja pää poikki. Niin sanoo laki.

KAISA. Eihän nyt enää mestata, vaan viedähän Siperiahan, —

MAIJA. — joka on kuolemaakin pahempi.

KAISA (Ottaa takalta pesuvadin ja antaa Saltulle.) Lähde nyt pesemähän
naamasi ja panemahan vähän parempaa päällesi.

(Menee ulos.)

SALTTU. No, no! Mennähän vaan.

(Menee Kaisan jälessä.)

3:s kohtaus.

Maija, Hilapielen Heta ja Liisa.

LIISA (Laulaa ulkona.)

Uuden kullan kellon käljyt
Ne jäi mun käteheni,
Vedet tuli silmiini
En nähnyt eteheni.

MAIJA (Menee istumaan pöydän taa ikkunan viereen. — Katsoo ikkunasta.)
Sinä, Liisa, laulat ikävääsi, vaikka tuskin vielä tiedät, mitä ikävä
onkaan (Kääntyy ja nojautuu pöytään. — Huokaa.) — Tein väärin! (Panee
kätensä ristiin.) Jumala. Sinä, joka tutkit sydämet, sinä tiedät, että
aivoitukseni eivät ollehet pahat. Luulin tekeväni oikein. — Älä käännä
kasvojasi minusta, vaan anna minulle anteeksi syntivelkani. — Älä
rankaise muita mun rikokseni tähden. Minä yksin olen syyllinen. Anna
mulle rangaistus, että tulisin mahdolliseksi sinun kasvojesi etehen. —
Kuitenkaan ei minun tahtoni jälkehen, vaan Sinun (Hetken kuluttua
nousee tyynenä.) Nyt minä tiedän, mitä mun on tekeminen. Laki saa
rangaista syyllisen.

(Menee peräikkunan pielestä ottamaan huivinsa)

HILAPIELEN HETA (Tulee ulkoa teeskentelevän nöyränä, mutta samalla
jonkun verran voitonvarmana.) Jumalan rauha talohon!

MAIJA (Kääntyy. — Pienen vaitiolon jälkeen.) Samoin teille.

HILAPIELEN HETA. Minä tulin uudestansa sun luoksesi. Eilen Jussi
sekoitti asian. — Jaa, jaa! Enhän minä itseäni varten mutta kun
herännyttä kansaa tulee. — Voithan sinä aivan helposti antaa muutaman
naulan voita ja yhden lampahan. — Niin, niin. Eloa on paljon, mutta
työmiehiä vähän.

MAIJA (Hämmästyy.) Mitä?! — Sanoinhan minä jo eilen, että minä en voi
ottaa vähääkään, mitä sitten näin paljon. Se olisi varkautta.

(Tulee pöydän luo.)

HILAPIELEN HETA (Tulee Maijan jälessä.) Ei se ole varkautta. — Joka
köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle (Merkitsevästi.) Ja onhan meidän
synneissämme suurempiakin rikoksia maallista lakia vastahan. Se ei
merkitse mitään, vaikka vähän ruokavaroja Hetalle annatkin omin lupisi.

MAIJA. Mitä te tarkoitatte?

HILAPIELEN HETA. En mitään. Ei Heta ole mitään nähnyt. Ei mitään ei
mitään! Mutta anna sinä myös, mitä pyysin.

MAIJA. Minä en voi. Enkä tahdokaan.

HILAPIELEN HETA (Uhkaavana.) Vai et voi? En minäkään voi olla sitten
sanomatta, mitä eilen illalla näin! — Tuolta aitasta tuli mies ja
lähti tuonne (Viittaa perälle, ensin oikeaan sitten vasempaan.) Ja kuka
oli hyvästelemässä?

MAIJA (Istuutuu penkille pöydän eteen, — rauhallisesti ja
samalla halveksien.) Vai niin! Te näitte sen. — Tein rikoksen
ymmärtämättömyydestä, mutta menen sen vallesmannille tunnustamahan.

HILAPIELEN HETA. Älä tee sitä! Älä suinkaan. Siitähän taas suruttomat
saisivat uuden syyn meitä vastahan (Opettavasti.) Sinä olet niin vähän
aikaa uskossa ollut, että sinä et tiedä vielä, mikä kulloinkin on
oikea. Sua täytyy vielä johtaa. — Katsos! Herännytkään ihminen ei ole
varma autuahaksi tulemisestansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä,
jolloin on rukouksella lähestynyt Jumalaa. Sillä välillä on hän heikko,
valmis lankeemuksehen ja rikoksihinkin. Mutta näihin lankeemuksihin on
Jumala meidät johdattanut sentähden, ettemme hairahtuisi liiaksi
luottamahan omahan vanhurskautehemme. Ja ne lankeemukset annetahan
anteheksi. — Älä siis suinkaan mene maallisten tuomarien
tuomittavaksi. Äläkä mene vallesmannille itseäsi ilmiantamahan.
Vallesmanni vainoo meitä jo muutenkin.

MAIJA (On kuunnellut kasvavalla inholla. Nousee. —) Te, te olette
kiusaaja. Mene pois, kiusaaja!

HILAPIELEN HETA. Sinä olet sokea.

MAIJA. Mene pois! (Kun Heta epäröi, viittaa ovea ja huutaa.) Pois!

LIISA (Tulee ulkoa. — Katsahtaa vähän ihmeissään Maijaa ja Hetaa.)

HILAPIELEN HETA (Huomaa Liisan. — Teeskennellyn nöyränä.) Minä
menenkin tästä. — Jaa, jaa. Jumalan rauha.

(Menee ulos.)

4:s kohtaus.

Maija ja Liisa.

MAIJA (Istuu entiselle paikalleen.)

LIISA. Eikö Jussi ole vieläkään kotona?

MAIJA. Ei

LIISA (Tulee vähän kaarrellen Maijan luo.) Maija! Sulia on kai hirveän
ikävä (Istuu Maijan viereen.) Minä ymmärrän sen niin hyvin. Sinä et voi
ajatella muuta kuin Anttia ja toivoisit, että Antti pian tulisi
takaisin.

MAIJA (Huokaisten.) Niin.

LIISA. Voi, hyvä Maija. Minä säälin sua niin —

MAIJA (Katsoo Liisaan tutkivasti.) Mutta Liisa! Mikä sua vaivaa?
Sinähän olet niin merkillisen näköinen: posket punottavat ja silmät
säteilevät.

LIISA (On painanut päänsä alas, mutta nostaa nyt ylös.) Ovatko mun
silmäni kirkkahat? Sunkin mielestäsi? Niinkö?

MAIJA. Kyllä ne ovat. Kuinka niin?

LIISA (Hyökkää syleilemään Maijaa.) Maija!

MAIJA. Mitä sinä tarkoitat?

LIISA (Päästää Maijan irti.) En mitään. Minä vain tahtoisin että sinä
vähän tykkäisit musta.

MAIJA (Arvaa asian. — Nousee.) Oletteko te, Jussi ja sinä — —?

LIISA (Nousee.) Niin, Maija. Sallisitko sinä Jussin mulle?

MAIJA (Sydämellisesti.) Mun puolestani saat kyllä. Minä uskon, että te
sovittekin toisillenne.

LIISA. Maija. Sinä olet niin hyvä! (Syleilee.) Minä rutistan sun
(Katsahtaa Maijaan, pelästyy ja laskee Maijan irti.) Teinkö minä pahaa?
Koskiko suhun?

MAIJA. Ei, Liisa (Pyhkäisee silmäänsä.) Ei muhun koskenut. Muuten vaan
— ajatuksilleni —

(Menee kamariin.)

5:s kohtaus.

Liisa ja Jussi.

LIISA (Katsoo Maijan jälkeen. — Menee takan luo.) Maija parka! Mun
tulee niin kovasti sua sääli.

JUSSI (Tulee ulkoa.)

LIISA. Jussi! Vihdoinkin sinä tulit.

(Menee Jussia vastaan.)

JUSSI. Olen ollut Anttia etsimässä koko yön.

(Tulee pöydän luo. Riisuu takkinsa.)

LIISA. Eikö löytynyt?

JUSSI. Ei.

LIISA (Tulee lähemmäksi.) Kuule Jussi. Ethän suutu mulle?

JUSSI. Kuinka niin?

LIISA. Lupaa nyt vaan. Sanon sitten.

JUSSI. No en suutu. — Mitä se sitten on?

LIISA. No, kun minä kerroin Maijalle. — En minä tiedä, kuinka se
oikein kävi. Tahi oikeastansa Maija arvasi sen. Ethän ole siitä
vihainen?

JUSSI (Nojaten kaappiin.) Mitäpä siitä vihainen olisin. Tuleehan se
kumminkin tiedoksi. Mutta isälle en tahtoisi juuri tänä päivänä sanoa.

LIISA. Älä pahastu. Kuule, sinä olet niin synkkä. Mikä sua vaivaa? Sun
täytyy olla iloinen.

(Silittää Jussin otsaa.)

JUSSI (Tarttuu Liisan toiseen käteen.) En voi olla iloinen, mutta
tahtoisin olla hyvä, sun tähtesi. — Liisa! Minä voin tulla
ensimäiseksi hyvässä mutta myöskin ensimäiseksi pahassa. — Kaikissa
ihmisissä asuu petoeläin. Mussa se on viime päivinä kasvanut. Minä
pelkään, että se pääsee irti. Mutta sinä teet mun hyväksi. Sinä pyhit
pahat ajatukset pois, ja sun iloiset silmäsi tekevät munkin iloiseksi
(Ottaa Liisaa käsistä ja vetää lähemmäksi.) Kuinka minä olen voinut
kulkea vuosikausia huomaamatta sua. Samassa talossa on eletty ja
yhdessä kasvettu, mutta vasta eilen sun ensi kerran tapasin.

LIISA. En minäkään tiedä. Tähän asti sinä olet ollut vain meidän Jussi,
mutta nyt sinä olet mun Jussini.

(Seisovat lähekkäin ja katsovat toisiaan silmiin.)

6:s kohtaus.

Liisa, Jussi ja Harri.

HARRI (Tulee ulkoa.) No! Mitäs te siinä särkiä paistatte?

LIISA (Pelästyen.) Isäntä!

(Menee peremmälle.)

HARRI. Eikö muuta työtä löytynyt?

JUSSI. Isä. Liisa ja minä —

HARRI. Mitä?

JUSSI. En aikonut sitä tänäpäivänä vielä teille sanoa, mutta koska
satuitte meidät näkemähän, niin samahan se on, vaikka puhun siitä jo
nyt. Liisa ja minä, me olemme päättänehet mennä naimisihin.

HARRI. Vai niin! Johan minä eilen näin, että teillä jonkinlaista
teerenpeliä oli. Mutta että kohta naimisihin. — Lapsiahan te vielä
olette.

JUSSI. En minä ole enää lapsi.

HARRI (Leppeästi.) Te olette päättänehet — Mutta jos minä sanon: ei.

JUSSI. Minä toivon, että te ette sitä sano.

HARRI (Ankarammin mutta kumminkin vain kiusoitellen.) Mutta jos minä
sanon: ei!

JUSSI. Silloin me menemme naimisihin ilman teidän lupaanne.

HARRI (Toruvasti.)

JUSSI (Katsoo hetkisen Jussiin. — Hymähtää.) Taidat olla mun poikani.
Ja silloin on aivan turhaa, että rupeamme riitelemähän. Valmihimpaa ei
siitä tule. — Oikeastansa ei mulla mitään erityistä naimiskauppaanne
vastahan olekaan (Liisalle.) Työtä sinä olet oppinut tekemähän. Ja se,
että olet köyhä, ei merkitse paljon. Ei emännän perinnöt kumminkaan
kestä kuin Tuomahanpäivästä jouluhun. Mutta meillä on jo emäntänä
Maija. Ja yhtehen talohon ei niitä mahdu kahta. Sentähden täytyy teidän
odottaa. Ja onhan teillä vielä aikaa. Nuoria olette kumpikin
(Liisalle.) Mutta siksi aikaa täytyy sun muuttaa muualle, sillä ei
kihlattu pari saa yhdessä asua.

LIISA (On tullut likemmäksi.) Pitääkö mun nyt kohta —

HARRI. Tänäpäivänä pitää teidän molempain olla kotona, sillä
vallesmanni tulee pitämähän tutkintoa, niinkuin arvasinkin, mutta
huomenna voidahan ajatella asiaa uudestansa.

LIISA (Harrille.) Tekin olette niin hyvä. Minä en osaa sitä palkita
koskaan.

HARRI (Melkein kuin hämillään.) No, no. Itsehän te pakotitte mun. Minkä
minä teille voin. Ja eihän asia vielä valmis ole. Teille tulee pitkä
odottaminen.

LIISA. Niin, mutta minä pelkäsin, että te ajatte mun ijäksi täältä
pois.

JUSSI (Harrille. — Ihaillen.) Isä, te olette sittenkin täysi mies!

HARRI. Mitä sinä —

(Menee pöydän luo.)

JUSSI. Te ette vähääkään välitä, mitä ihmiset sanovat. Te seuraatte
vain omaa mieltänne ja oikeutta.

HARRI. No, no! Minä pidän vain uskostani kiinni. Ihmisen arvoa ei
määrää perityt, eipä vielä ansaitutkaan rahat, vaan se, mitä hän
kykenee tekemähän ja mitenkä (Muistaa Antin. Lyö nyrkillä pöytään.) Ja
karata ei saa.

(Istuu penkille.)

7:s kohtaus.

Harri, Jussi, Liisa ja Maija.

MAIJA (Tulee kamarista. — Istuu sängyn viereen tuolille.)

HARRI. Antti teki konnan työn. En olisi uskonut että mies viitsii ja
kehtaa. Ja mitä siitä oli hyötyä? Vallesmanni saa tulla tänne lakia
lukemahan, minä menetän vanginkuljettajan toimen ja saan sakkoa. Antti
saa jättää maat ja mannut ja elää lopun ikäänsä kuin kulkurikoira. —
Niin. Se olkoon Antin oma asia. Mutta se kuuluu mullekin, että hän
juuri meiltä karkasi, meiltä, jossa jo miestä pidettihin kuin ainakin
vävyä talossa.

MAIJA (Nousee. Aikoo tunnustaa.) Isä. Älkää moittiko Anttia. Antti ei
ole tehnyt väärin. Minä —

HARRI. Sinä. Niin sinä puolustat Anttia. Ja onhan se oikein. Sun
tähtesi kai Antti karkasikin. Rupesi pelottamahan sun körttiläisyytesi.

MAIJA (Hiljaa.) Niin, mun.

HARRI. Mutta Antti tulee vielä tätä temppuansa katumahan (Nousee. —
Ottaa paperin taskustaan.) Vallesmanni antoi tämän paperin ja käski
panna oltermannin sauvan kulkemahan. Joka talosta on määrätty yksi mies
karkulaista etsimähän.

(Ottaa sauvan, joka riippuu kellon vieressä seinällä.)

JUSSI (Tulee lähemmäksi. Kivahtaen.) Nyt en minä enää lähde Anttia
etsimähän. Minä en vedä samasta köydestä vallesmannin kanssa.

HARRI. En minäkään. Mutta tällä kertaa käskee mua laki ja velvollisuus.

JUSSI (Kiivaasti.) Mutta pyysittekö te tuota paperia vallesmannilta?

HARRI. En. Vallesmanni käski panna oltermannin sauvan liikkehelle. Ja
hänellä on oikeus tehdä se (Katsoo tutkivasti Jussiin. — Melkein
lempeästi.) Jussi. Kun rajuilma kulkee, niin talonpojan on paras
käpristyä yhä lujemmin tähän maankamarahan. Siinä on talonpojan turva.

JUSSI. Mutta jos joutuu tallattavaksi?

HARRI. Jumala varjelkohon! — Jalan alla maan matokin kiemurtelee
(Pieni vaitiolo. — Panee paperin oltermannin sauvan sisään.) Maija.
Lähde sinä viemähän tätä.

MAIJA (Pelästyy.) Minäkö? Munko täytyy kutsua otuksen ajajat kokohon?

HARRI. No kas nyt sitten! Mitä sillä on väliä, kuka sen vie.

LIISA (Tulee lähemmäksi.) Enkö minä saa lähteä?

HARRI (Jussille ja Liisalle.) Teitä molempia tarvitahan kotona
(Liisalle.) Sua kuullahan todistajana ja (Jussille) sun taas täytyy
olla mun sijassani. Minä lähden nyt jo Anttia etsimähän (Maijalle.)
Mutta sinä joudat parhaiten.

(Tarjoaa sauvaa Maijalle.)

MAIJA (Tuskallisesti.) Isä. Eikö kukaan muu voisi lähteä. Minä — minä
— Se on niin kauheaa!

HARRI. Jopas joutavasta melkein itkua puristamahan (Katsoo tutkivasti
Maijaan.) Mikset sinä menisi? Lähde nyt vaan, äläkä siinä itkua
teettele (Tarjoaa sauvaa.) He. Tuossa on.

MAIJA (Melkein innostuneena.) Minä menen, Jumala rankaisee meitä siksi,
että hän rakastaa meitä.

(Ottaa sauvan ja menee ulos.)

HARRI (Katsoo miettiväisenä Maijan jälkeen. — Pieni vaitiolo.) Ovatko
Salttu, Kaisa ja Kaappo kotona?

JUSSI. Kyllä ne ovat.

HARRI (Jussille.) Minä lähden nyt. Pian vallesmannikin tulee. Sitten
kun se on tutkinnon pitänyt, saat lähteä kylvämähän Vainionpään sarat
(Liisalle.) Sinä voit mennä äestämähän.

(Menee ulos.)

8:s kohtaus.

Jussi, Liisa, Kaisa ja Saltttu.

JUSSI (Istuutuu pöydän kulmalle.)

LIISA (Tulee Jussin luo.) Jussi! Isäsikin suostui. Minä en oikein voi
uskoa sitä vielä (Ihaillen.) — Te olette aivan toisenlaisia kuin muut.
En minä tiedä minkätähden, mutta on niinkuin papin tai tuomarin kanssa
juttelisi, kun teidän molempain kanssa puhuu (Huomaa Jussin
vakavuuden.) Mutta Jussi! Minkätähden sinä olet noin vakavana. Kadutko,
että sanoit isällesi. Kaduttaako sua?

JUSSI. Liisa kulta. En suinkaan kadu.

LIISA. Älä ole sitten noin totisena. Sun täytyy olla iloinen (Leikkiä
laskien.) Ahaa! Nyt minä tiedän, minkätähden sinä olet totinen. Eihän
sun sovikaan olla enää poikamainen eikä nauraa. Sinähän olet koko
maakunnan lukko. — Ei suinkaan kuninkaatkaan koskaan naura. — Se on
se kunnia, joka sua painaa. Mutta kyllä minä kunnioitan sua muutenkin,
ei sun tarvitse noin totinen olla.

JUSSI (Vakavana. Siirtyy penkille istumaan. — Puoliksi itsekseen.)
Sinä olet oikeassa. Helpompi olisi olla ilman sitä kunniaa. — Se antaa
velvollisuuksia, vaikka vielä en tiedä, mitkä ne ovat. Tiedän kyllä,
että siellä, missä oikeus on väkivaltaa, tulee voima laiksi. Väkevämpi
on oikeassa. Mutta onko heikommalle kaikki keinot luvallisia oikeutensa
puolustamisessa?

LIISA. Jussi. Minä en jaksa sua oikein ymmärtää. Mutta minä tiedän,
että sinä ansaitset sen kunnian. Sinä et tee vääryyttä, vaikka olet
väkevä.

JUSSI (Innostuneena.) Uskotko sinä niin? — Liisa! (Ottaa Liisan
syliinsä. — Melkein hurjana.) Liisa! Uskotko sinä? (Katselee Liisaa.
— Puoliksi itsekseen. — Lempeästi.) Minä olen suuri ja väkevä! Koko
maakunnan lukko, ja minä tarvitsen sun tukeasi, pikku varpunen. Kunpa
minä olisin edes niin voimakas, että voisin sun surulta suojella.

LIISA (Pyytäen.) Jussi. Älä puhu surusta nyt.

JUSSI (Pakottaa itsensä.) Ei puhuta. Ollahan iloisia.

LIISA. Eihän meidän tarvitse enää surra, kun isäsikin suostui.

KAISA ja SALTTU (Tulevat ulkoa.)

JUSSI. Ei tarvitsekaan.

(Huomaa Kaisan ja Saltun. Päästää Liisan sylistään.)

KAISA. Pidä sylissäsi vaan. Emme me mitään huomaa (Merkitsevästi.) Emme
me koskaan liikoja näe.

LIISA. Kyllähän tätä nyt jo saa huomatakin.

(Istuu Jussin viereen.)

KAISA (Jahkien.) Vai niin! Soo’o! Ettäkö isäntäkin jo tietää? Ja susta
tulee Harrihin emäntä! No jopa nyt!

LIISA (Naureskellen.) Niin tulee, jos ei Jussi kadu.

(Nousee hetken kuluttua ja menee etumaisen ikkunan luo.)

KAISA (Huutaa Saltulle, joka on mennyt arkun päälle istumaan.) Salttu
riivattu! Istutko sinä mun silkkini päälle. Nouse ylös kohta!

(Menee ja tuuppaa Salttua. — Oikoo silkkihuivia.)

SALTTU (Nousee.) En minä huomannut. Mitäs olet pannut silkkisi siihen.

KAISA (Pistelijäästi.) Kun ei mulla ole omaa kamaria, jossa silkkiäni
oikoisin, niin täytyi panna koturin arkun päälle.

SALTTU. Älä nyt taas —

JUSSI. No Salttu, Missäs Saltun eilinen kurssi on, kun Kaisa saa tuolla
tavalla komentaa?

SALTTU. Minä olen liian vanha ja liian hyvänluontoinen riitelemähän.
Kärsin ennen itse, ennenkuin annan toisten kärsiä.

KAISA (Leppeämmin.) Vai vielä tässä kiukuttelisit!

(Panee huivin harteilleen.)

JUSSI (Puoleksi itsekseen. — Tuskallisesti.) Ainako vain: kärsi tai
anna muitten kärsiä.

LIISA (Katsoo ikkunasta.) Nyt ne tulevat.

KAISA (Katsoo toisesta ikkunasta.) Kahdella hevosella! Vallesmanni ja
kriivari ovat ensimäisessä hevosessa. Ja kuka tuo kolmas on, Salttu?

SALTTU. Sehän on vallesmannin renki.

KAISA. Ja herastuomari ja siltavouti toisessa hevosessa.

JUSSI. Lähden herraa vastahanottamahan pihalle. Se on kai talonpojan
velvollisuus.

(Menee ulos.)

LIISA (Puistattaen.) Hyi. Mua oikein kammottaa nuo vierahat. Kunpa ne
olisivat jo poissa!

(Menee ulos.)

KAISA (Ystävällisesti.) Tiedä nyt Salttu olla viisas! Jussin päälle ei
saa tulla vähääkään kääliä. Et vahingossakaan saa mitään sellaista
sanoa. Jussi on liika hyvä mies vallesmannin käsihin.

SALTTU. Älä pelkää, että minä Jussia ilmiantaisin. Mutta varo, etteivät
ne sulta jotakin narraa.

KAISA. Kyllä minä osaan puhua.

9:s kohtaus.

Vallesmanni, Herastuomari, Siltavouti, Kriivari,
Renki, Jussi, Salttu ja Kaisa.

(Vallesmanni seurueineen tulee ulkoa. Jussi tulee viimeisenä.
Kaikki ottavat lakit päästään. Kriivari järjestää laukustaan
kirjoitusneuvot, sulkakynän, mustepullon ja paperia sekä
lakikirjan pöydälle ja asettuu ennen kuulustelun alkua istumaan
pöydän taakse. Herastuomari ja siltavouti ottavat kumpikin
itselleen tuolin pöydän päähän. Vallesmanni asettuu pöydän
taakse, kriivarin viereen. Renki jää ovipieleen. Vieraitten
tullessa niiaa Kaisa syvään, ja Salttu kumartaa, mutta,
ainoastaan siltavouti ja herastuomari nyökkäävät vastaan,
jälkimmäinen ystävällisesti, edellinen armollisesti.)

VALLESMANNI. Isäntä ei ole kotona. No niin. Hänet olenkin jo
kuulustellut. Te muut saatte mennä ulos ja odottaa siellä, kunnes teitä
kutsutaan (Jussille.) Me tarvitsemme tuonkin huoneen (Viittaa kamaria.)
Onko siellä ketään? Jos on, niin menköön muualle.

KAISA ja SALTTU (Menevät ulos.)

JUSSI (Katsoo kamariin.) Ei siellä ketään ole.

VALLESMANNI. Onko talon väki kotona.

JUSSI. Kyllä muut, mutta Maija-sisareni on oltermannin sauvaa viemässä
ja isä —

VALLESMANNI. — roistoa etsimässä. Tiedän. Astu ulos odottamaan.

JUSSI (Menee ulos.)

KRIIVARI (Noin 30-vuotias, puettu hieman narrimaiseen herraspukuun.
Käytökseltään mateleva varsinkin vallesmannia kohtaan. — Menee
vallesmannin luo. Puhuu supattamalla.) Näkikö herra vallesmanni, että
suutari oli pihalla kävelemässä?

VALLESMANNI. Perhana! — Mene kohta tutkinnon jälkeen sanomaan sille,
että pysyy sängyssä.

KRIIVARI. Kyllä herra vallesmanni.

(Tulee pöydän taakse.)

VALLESMANNI. Kriivari! Muistatko mitä virkaasi kuuluu?

(Asettuu pöydän taakse.)

KRIIVARI. Juu, juu herra vallesmanni, kyllä herra vallesmanni.

(Ottaa laukusta pullon ja lasin. Kaataa lasin täyteen
ja tarjoaa vallesmannille.)

VALLESMANNI. Näin matkoilla ryyppy maistuu.

(Juo, kaataa toisen lasin ja juo senkin.)

KRIIVARI. Juu, herra vallesmanni. Ja sanoohan Syyrakkikin että ”viina
pidentää ihmisen elämän, jos sitä kohtuullisesti juodaan ja mikä elämä
se on, kussa ei viinaa ole.”

SILTAVOUTI (Noin 40-vuotias, jonkunlaiseen vormupuvun tapaiseen
puettuna.) Joo. Kyllähän se. Maistuuhan se.

VALLESMANNI. Kriivari! Kaada siltavoudille ja herastuomarillekin.

KRIIVARI (Kaataa kummallekin.) Tässä olisi. — Ja sanoohan Syyrakki
vielä, että viina on sitä varten luotu, että sen pitää ihmistä
iloittaman.

HERASTUOMARI ja SILTAVOUTI (Juovat, nyökkäävät kiittäen.)

VALLESMANNI. Ja vielä yksi ryyppy minulle (Kriivarille.) Sitten on
sinun vuorosi.

KRIIVARI (Kaataa ensin vallesmannille yhden ja sitten itselleen pari
ryyppyä. Juo intohimoisesti ja hätäisesti.)

VALLESMANNI (Kriivarille.) No kriivari! Jokos kynäsi kulkee?

KKRIIVARI. Juu, juu herra vallesmanni.

(Panee pullon ja lasin pois.)

VALLESMANNI (Virallisesti.) Ehkäpä me sitten alotamme tutkinnon
pitämisen (Katselee papereitaan.) Kutsutaan ensiksi sisään renki
Kaaprieli Kaaprielinpoika.

RENKI (Avaa oven. — Huutaa.) Renki Kaaprieli Kaaprielinpoika tulee
tänne. (Katselee.) No, missä Kaappo on?

10:s kohtaus.

Tutkinnonpitäjät ja Kaappo.

KAAPPO (Tulee sisään hengästyneenä ja peloissaan.)

VALLESMANNI. Oletko sinä tämän talon renki Kaaprieli Kaaprielinpoika?

KAAPPO (Hypistelee lakkia kädessään, kumartaa ja niiaa samalla.) Joo. —
Kyllä minä se olen, vaikka Kaapoksi mua tavallisesti sanotahan.

VALLESMANNI. No mitä sinä tiedät tähän asiaan?

KAAPPO. Niin minäkö?

VALLESMANNI. Sinä juuri. Mitä sinä tiedät?

KAAPPO (Kynsii päätänsä.) En minä tiedä mitään. Sitäkö Antin
karkaamista vallesmanni tarkoittaa?

VALLESMANNI. Sitä luonnollisesti. Etkö tiedä vangin karkaamisesta
mitään?

KAAPPO (Vakuuttavasti.) En minä tiedä.

VALLESMANNI. Tiedätkö sinä edes, että se on karannutkaan?

KAAPPO. Joo! Kyllä minä sen taas —

VALLESMANNI (Kiukkuisena.) No mitä siinä teet verukkeita. Sano suoraan,
mitä tiedät. Koska sinä näit Antti Hangan ja kenen kanssa?

KAAPPO. Minä olen tuntenut Antin pienestä pojasta.

VALLESMANNI. Suu kiinni! Koska sinä näit hänen eilen illalla viimeksi
ja kenen kanssa. Etkö sinä ymmärrä?

KAAPPO. Ymmärränhän minä. Että kenen kanssa minä näin Antin eilen
(Kynsii päätään.) Ensiksi minä näin sen isännän kanssa, kun ne tulivat
käräjiltä, ja sitten se Antti istui tuohon tuolille.

VALLESMANNI (Kiukkuisena.) Ja siinäkö se hävisi? Yks’ kaks vain katosi,
meni tornin kautta ulos. Niinkö? Tuohon tuolille istui ja siitä hävisi.

KAAPPO (Katsoo ihmeissään.) Eei! — Antti istui kauan siinä tuolilla,
melkein siihen asti, kun ne häjyt tulivat tänne rikuneeraamahan.

VALLESMANNI. No, minnekkä se silloin meni?

KAAPPO. En minä tiedä. Taisi olla asiaa tuonne.

(Viittaa peukalollaan pihalle päin.)

VALLESMANNI (Epätoivoisena.) Voi hyvät ihmiset! (Iskee nyrkillään
pöytään.) Kenenkä kanssa tämä sinun Anttisi meni?

KAAPPO (Peloissaan.) Eihän se mun Anttini —

VALLESMANNI (Heristäen nyrkkiään.) Mutta kenen kanssa tämä vangittu
Antti Hanka meni? Vai menikö se yksinänsä? Kyllä kai sitä joku oli
vartioimassakin? Kenen kanssa se meni ulos? Menköön sitten tuonne tai
tuonne.

(Matkii Kaapon peukalon liikkeitä.)

KAAPPO (Viittaa peukalollaan.) Tuonne minä tarkoitin. — — Kyllähän se
taisi mennä vähän niinkuin meidän Jussin kanssa.

VALLESMANNI. Jaha! (Kriivarille.) Kirjoita ylös: Nähnyt vangin
viimeiseksi talokkaan pojan Jussi Eerikinpoika Harrin kanssa (Kaapolle,
leppyneenä.) Senkö jälkeen sinä et enää häntä nähnyt?

KAAPPO. Jussiako? Joo kyllä minä —

VALLESMANNI. Ei, kun Antti Hankaa. Oletko sinä noin tyhmä vai teetkö
koiruutta?

KRIIVARI (Kuiskaa jotain vallesmannille.)

VALLESMANNI. Jaha! (Kaapolle.) Oletko sinä käynyt rippikoulun?

KAAPPO (Vähän ylvästellen.) Kyllä.

KRIIVARI (Kuiskaa taas jotain vallesmannille.)

VALLESMANNI. Mutta ethän sinä vielä kauan ole kelvannut todistajaksi?

KAAPPO. Joo, mutta kyllä minä viime vuonna pääsin ripille, kun tämä
meidän Jussi opetti mua.

VALLESMANNI. Jaha. Hyvä on. — No näitkö sinä Antti Hankaa sen jälkeen?

KAAPPO. Senkö jälkeen, kun minä olin päässyt ripille?

VALLESMANNI. Ei. Mutta eilen illalla. Näitkö sinä vangittua Antti Hankaa
eilen illalla sen jälkeen, kun ne menivät tämän Jussi Harrin
kanssa ulos?

KAAPPO. Jaa, niin. Jussi tuli kohta takaisin, mutta Anttia en minä
tainnut nähdä enää.

VALLESMANNI (Kriivarille.) Kirjoita: Ei ole nähnyt vankia sen jälestä
(Kaapolle.) Saat mennä (Kun Kaappo epäröi, huutaa:) Saat mennä.

KAAPPO (Menee ulos.)

VALLESMANNI. Kyllä tuollaisten kanssa kärsivällisyyttä kysytään. Mutta
täytyy osata puhuttaa sellaisiakin.

KRIIVARI. Juu, juu. Kyllä herra vallesmanni osaakin. Ja kyllä täytyykin
osata, kun noin tyhmiä todistajia on. Ja sellaisia ne ovat kaikki.
Kaikki ne ovat samanlaisia kolloja.

HERASTUOMARI (Katsahtaa vihaisesti kriivariin.) Onhan niitä narrejakin
(Vallesmannille.) Ei se ihme ole, vaikka ne menevätkin hämillensä
tällaisissa tutkinnoissa, kun tietävät, että joka sana merkitähän
muistihin.

KAAPPO (Pistää päänsä oven raosta.) Minä pyydän päiväpalkkaa!

(Menee takaisin.)

VALLESMANNI. Vielä mitä! — Kutsutaan Kaisa Efraimintytär sisään.

11:s kohtaus.

Tutkinnonpitäjät ja Kaisa.

RENKI (Avaa oven. — Huutaa.) Kaisa Eefraimintytär!

KAISA (Tulee ja pysähtyy keskilattialle.)

VALLESMANNI (Rohkaisevasti.) No mitä Kaisa Efraimintytär tietää tähän
asiaan? Kerro salaamatta ja peittelemättä kaikki, mitä tiedät.

KAISA. Hm — hm — tuota —

VALLESMANNI. Kerro vaan. Älä pelkää ollenkaan.

KAISA (Puhuu ensin vähän hitaammin, mutta kiihtyy kiihtymistään.
Lopuksi sanat tulevat aivan tulvimalla.) Niin, se oli sillälailla, että
toissa iltana, kun tämä meidän Maija rupesi saarnaamahan sitä
körtinuskoa, vaikka se muutoin on niin kelvos ja taati ihminen ja
muutoin niin kovin aimoonen, mutta mikähän senkin on saanut siihen
körtinuskohon villiintymähän, niin kun se Maija rupesi saarnaamahan
täällä, juuri tuon pöydän päässä se seisoi, kun se saarnasi, niin
silloin meidän isäntä kataantui ja löi nyrkkiä pöytähän ja sanoi että
hän on isäntä talossansa ja että täällä ei saa körtinuskoa saarnata,
silloin minä jo ajattelin ja taisin sanoakin Saltulle, että mikähän
tästä oikein tulee.

VALLESMANNI (Koettaa pysäyttää.) Mutta eihän tämä kuulu asiaan.

KAISA. Eikös! Silloinhan Anttikin suuttui Maijahan. Ne kun ovat ollehet
meiningissä yhtehen mennä ja Maija on vaan odottanut sitä, kun Antti
pääsee vapahaksi linnasta. Ja silloin se Antti suuttui Maijahan, kun se
rupesi saarnaamahan, ja sanoi Maijalle, että älä häpäse itseäsi
ihmisten kuullen (Vallesmanni tekee liikkeitä estääkseen Kaisan
sanatulvan.) Joo. Niin se sanoi. Minä kuulin sen omilla korvillani.
Minä seisoin tuossa noin. Ja sitten isäntä sanoi, että huomenna
pidetähän Harrissa hypyt, jotteivät ihmiset rupea pitämähän Harrin
väkeä körttiläisenä. Isäntä itse sanoi niin, vaikka Harrissa ei ole
miesmuistihin hypelty. Mutta se isäntä oli niin kärmehissänsä Maijan
tähden. Ja niin se sanoi. Ja silloin minä sanoin Saltulle, jotta
panepas merkille, sano mun sanoneheni, mutta niistä hypyistä ei mikään
hyvä seuraa ja (Lyö polviinsa.) eikös niin käynytkin.

VALLESMANNI. Mutta —

KAISA. Kun se Karjanmaan Köysti, hyväkäs, tuli niitten kaikkien
häjyjensä kanssa vaikka Niemen suutari joukosta puuttui, kun ei mukamas
eilen vielä kyennyt ylös, vaikka tänäpäivänä näkyi olevan jo pystyssä
ja hautoi ties mitä koirankuria, ja kun ne häjyt roikastivat niin, että
tuolta vainiolta jo kuului ääni, niin silloin minä sanoin Saltulle,
jotta katsos nyt, nyt taitaa tulla taas murhia. Johan minä sanoin, että
ei tästä hyvä seuraa. Ja sitten minä sanoin Saltulle, että tiedä vaan
pysyä poissa siitä joukosta jotteivät tallaa jalkoihinsa, kun ne häjyt
ovat riskiä miehiä ja tuo meidän Salttu on sellainen kovin nerkoonen,
ettei se oikein miesten kanssa muuta kuin kintuissa klapajaisi.

VALLESMANNI (Lyö nyrkkiä pöytään.)

KAISA (Mairittelevasti.) Niin ja sitten minä sanoin, jotta olisipa nyt
vallesmanni, joka on niin kaikin puolin reiru ja kelvos, että olisipa
nyt vallesmanni ottamassa kiinni nuo häjyt, jotka kulkevat pitkin
pitäjää roikastaen ja tekevät kiusaa ja liipiskanttia jokaiselle.

VALLESMANNI (Rengille.) Vie tuo akka pihalle.

KAISA (Lopettaa, mutta jatkaa kohta edelleen.) Mutta laki ja korkia
oikeus. Minä tahtoisin päivärahan. Minä olen köyhä ihminen ja
vanhuuskin rupeaa jo vaivaamahan eikä Saltunkaan ansioista enää paljon
kostu —

(Vallesmanni viittaa rengille, joka ottaa
Kaisaa käsipuolesta ja vie ulos.)

KAISA. Jotta ei mun kannata panna päiviäni noin vaan, jotta jos laki
määräisi mulle niinkuin päiväpalkan tästä päivästä —

(Menee ulos.)

VALLESMANNI. Hyi helkkari! Kylläpä oli hirveä suu. Selkäänsä olisi
tarvinnut, mutta eihän sitä viitsi vanhaan akkaan koskea. — Ja sitten
päiväpalkkaa vielä. — Pyytäkööt sitten oikeudessa, niin ehkä saavat.

KRIIVARI. Herra vallesmanni, mitä minä kirjoitan?

VALLESMANNI. Tästäkö? Että oli aivan hullu. Ei saatu mitään selvää
(Rengille.) Kutsutaan Salomon Matinpoika sisään.

12:s kohtaus.

Tutkinnonpitäjät ja Salttu.

RENKI (Huutaa ovesta.) Salomon Matinpoika!

SALTTU (Tulee, ottaa lakin päästään ja pysähtyy oven luo.)

VALLESMANNI. Tule tänne lähemmäksi. — No Salttu. Mitä sinä tiedät
tästä Antti Hangan karkaamisesta.

SALTTU. Enhän minä, herra vallesmanni, tiedä —

VALLESMANNI. Kyllä sinä tiedät. Sano pois vaan, kuka vangin päästi
karkaamaan. Ilman apua se ei ole voinut karata.

SALTTU. Mun mielestäni se oli vähän niinkuin oikein, että Antti pääsi
karkuhun, sillä laki oli tällä kerralla vähän liiaksi ankara. Minä teen
vaikka tunnon valan, että Niemen suutarissa oli yhtä paljon syytä
tappeluhun kuin Antissakin, niin että Antin olisi pitänyt päästä
sakoilla.

VALLESMANNI. Mitä? Rupeatko sinä oikeutta loukkaamaan!

SALTTU. Enhän minä suinkaan loukata — herra vallesmanni, korkea laki
ja oikeus. Minä vain ajattelin itsetykönäni sillä tavalla.

VALLESMANNI. Ei tässä ole puhetta siitä, mitä sinä ajattelet. Sano
vaan, mitä tiedät. Kuka auttoi vangin karkaamaan. Sano kiertelemättä,
vai pitääkö sinun muistiasi vähän auttaa.

(Tekee uhkaavan liikkeen kädellään.)

SALTTU (Vakavana, melkein hartaudella.) Herra vallesmanni. Sanotahan,
että Salttu on huono mies, ja taitaa siinä puheessa olla vähän
perääkin, mutta ei Salttukaan niin huono mies ole, että rupeaisi oman
talon väkeä ilmiantamahan tällaisesta. Vaikka en olekkaan tämän parempi
mies, niin kykenen kumminkin ottamahan selkääni ennenkuin ilmiantajaksi
rupean.

VALLESMANNI (Viekkaana.) Sinä et siis tahdo ilmiantaa tämän talon
poikaa, Jussia.

SALTTU (Pelästyen.) Kuka teille on jo sen sanonut?

VALLESMANNI (Nauraen.) Sinä itse nyt viimeiseksi.

SALTTU (Tuskallisesti.) Voih!

VALLESMANNI. Niin. Saat mennä. Kyllähän oikeudessa sitten sanot
tietosi.

SALTTU (Menee ulos.)

(Vallesmanni ja kriivari rähähtävät nauramaan.)

KRIIVARI. Kylläpä herra vallesmanni osasi panna miehen pussiin. — Mitä
minä kirjoitan?

VALLESMANNI. Kirjoita, että Salomon Matinpoika tietää Jussi Harrin
päästäneen vangitun Antti Hangan karkuun, mutta ei tahtonut todistaa,
ennenkuin oikeudessa (Pirullisesti.) Ja nyt kutsutaan Jussi Harri
sisään (Rengille.) Katsopas onko tuo kamari tyhjä ja suljettu, ettei
sieltä pääse karkuun. Ja sitten, kun tämä Jussi Harri on tullut sisään,
pane ovi hakaan.

HERASTUOMARI (Rykäsee pari kertaa.) Herra vallesmanni. — Minä olen
vain yksinkertainen kansanmies, mutta saanko sanoa teille muutaman
sanan (Rykäsee.) Te olette rohkea ja toimekas mies ja voitte täällä
saada paljon hyvää aikahan. Multa te olette tullut tänne vierahista
oloista, ettekä vielä tunne tätä kansaa, sentähden tahdon vanhana
miehenä omantuntonikin tähden sanoa sanottavani. — Näillä tasangoilla
kunnioitetahan voimaa ja rohkeutta. Väkivaltaisuuksiakaan ei kovin
ankarasti tuomita, jos väkivallan tekijät ovat vertaisia, mutta
väkivalta herrain ja virkamiesten puolelta päästää aina pahat luonnon
voimat ihmisissä irti. Tämä lakeus on antanut asukkaillensa
vapaudenrakkauden, ankara taistelu toimeentulosta on pakottanut
asukkaat luottamahan itsehensä ja tehnyt ne samalla koviksi. Mutta
kansa on rehtiä. Se on paha ainoastansa sille, joka itse antaa aiheen
(Nousee.) Nämät ihmiset ovat kuin joki tuossa, (viittaa ikkunasta) joka
tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai
toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään
rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden:
älkää nostattako tulvaa.

VALLESMANNI (Hymähtäen.) Mitä te tarkoitatte? Minä en ymmärrä —

HERASTUOMARI. Minä en ehkä osaa sanojani oikein asettaa. En ole
kirjoista saanut oppia. Olen täällä yksinkertaisissa oloissa elänyt
niin kauan, että tukkani on tullut valkoiseksi. Sillä aikaa olen nähnyt
tämän kansan tyynenä kestävän tuulet ja tuiskut, sodan, hallat ja
nälän, mutta väkivaltaa ylempien puolelta en koskaan ole nähnyt tyynenä
kestettävän. — Aina silloin on joki paisunut yli äyräittensä.

VALLESMANNI. Sanokaa suoraan. En oikein ymmärrä vieläkään.

HERASTUOMARI. Älkää vaatiko nöyryyttä niiltä, jotka eivät osaa nöyrtyä.
Se ei ole rikos, että selkä on kankea. — Ja kun te tahdotte saada
täällä vallattomuudet lopetetuiksi, niin saattakaa syylliset
laillisehen edesvastuusehen, mutta älkää silloinkaan käyttäkö sellaisia
keinoja (Viittaa kamariin.) Salamurhaajille ja varkahille ruoska ehkä
vielä jotenkin sopii, mutta älkää koskeko sellaisehen miehehen, joka
pystypäisenä tulee asiastansa vastaamahan.

VALLESMANNI. Mitä?

HERASTUOMARI. Lakihan jo kieltää tunnustuksehen kiduttamisen. Älkää
tehkö lakia vastahan (Merkitsevästi.) Se on vaarallista.

VALLESMANNI. Kuka täällä on ruoskasta ja tunnustukseen kiduttamisesta
puhunut?

KRIIVARI. Niin kuka sellaisesta on puhunut?

VALLESMANNI (Pirullisesti.) Kun minä menen syytetyn kanssa tuonne,
(viittaa kamariin) niin teen sen siitä syystä, että rikoksen tekijät
tavallisesti paremmin tunnustavat, kun ei ole ketään muita kuulemassa
kuin minä. Ja ehkei sitä tällä kerralla tarvitakaan. Ehkä tämä
tunnustaa muutenkin.

HERASTUOMARI. Niin. Minä olen sanonut sanottavani.

VALLESMANNI (Rengille. — Ylpeästi.) Kutsu sisään Jussi Erikinpoika Harri
.

13:s kohtaus.

Tutkinnonpitäjät ja Jussi.

RENKI (Huutaa ovesta.) Jussi Erkinpoika Harri!

JUSSI (Tulee, ottaa lakin päästään.)

VALLESMANNI. Mitä sinä tiedät vangitun Antti Hangan karkaamisesta.

JUSSI. En minä tiedä muuta, kuin että eilen illalla huomasimme Antin
olevan poissa.

VALLESMANNI. Eikö vankia kukaan vartioinut?

JUSSI. Kyllähän sitä vartioitihinkin, mutta ei oikein tarkasti. Ei
meistä kukaan olisi uskonut, että Antti viitsisi karata.

VALLESMANNI (Ivallisesti.) Vai ei! — Miksei vankia lukittu
sängynpatsaaseen, vaikka minä käskin.

JUSSI (Hillitysti.) Täällä ei ole ollut tapana panna kunniallisia
miehiä kytkyelle.

VALLESMANNI (Kivahtaen.) Mutta teidän täytyy oppia tottelemaan. — Laki
sanoo tällaisessa tapauksessa näin: (Lukee) ”Pahantegon kaari.
Yhdeksästoistakymmenes luku. Jos vahtimies päästä vangin irralle
laiminlyömisestä eli kätkemättömyydestä, olkohon virkaans paitsi ja
rangaistakon siinä sivussa sakolla, vangiudella, työllä eli raippa
vitsoilla, niinkuin laiminlyöminen, eli myös sen poispääsnen rikos on”
(Puhuu) Mitä sinä tästä sanot? — Sitäpaitse kaikesta huomaa, että
vangilla on ollut suoranaisia auttajia, muuten ei karkaaminen olisi
voinut tapahtua. — Minä kysyn sinulta: tunnustatko, että olet auttanut
Antti Hangan karkaamaan?

JUSSI (Hämmästyen.) Minäkö? — En!

VALLESMANNI. Oikeuden nimessä vangitsen minä kumminkin sinut tästä
rikoksesta. Sillä selville on tullut, että sinä eilenillalla
viimeiseksi lähdit täältä ulos vangin kanssa (Kriivarille.) Ota
käsiraudat.

(Nyökkää siltavoudille.)

(Siltavouti ja kriivari asettavat yhdessä käsiraudat
Jussin käsiin.)

JUSSI. Syytön minä olen. Ja kyllä asia pian selviää. Jos Antilla
auttaja on ollut, niin tunnustaa hän rikoksensa kysymättäkin. — Mutta
jos laki määrää mun vangittavaksi, niin tässä on (Ojentaa kätensä.
vähän uhkaavasti.) Mutta minä en pysy syyttömänä niinkään kauan
kahlehissa kuin Antti (Kun käsiraudat ovat kädessä, vavahtaa.) En
uskonut koskaan tällaisia kantavani.

VALLESMANNI (Töykeästi.) Myöhäistä nyt on katua. Olisit ajatellut ennen
(Rengille.) Vie vangittu tuonne kamariin.

JUSSI. Mitä varten? Eikö syytetty saa olla kuulemassa, mitä hänestä
todistetahan?

VALLESMANNI. Oikeudessa. Mutta ei täällä (Rengille,) Vie mies kamariin.

(Renki ottaa Jussia käsivarresta aikoen ohjata kamariin,
mutta Jussi nykäsee kätensä irti ja menee yksin avaten
itse ovenkin. Renki jää tupaan.)

VALLESMANNI (Nousee ylös, koettaa saapasvarttaan, josta näkyy ruoskan
varsi, sekä poveaan. — Lähtee kamariin päin,)

HERASTUOMARI (Nousee. — Vallesmannille.) Pitäkää edes tällä kertaa
syytetty ihmisenä ja miehenä.

VALLESMANNI (Ylpeästi.) Tämä on yksin minun asiani.

RENKI. Tarvitseeko herra vallesmanni mua?

VALLESMANNI. En (Merkitsevästi.) Voin kyllä yhden miehen kanssa
keskustella yksinkin.

(Menee kamariin.)

(Herastuomari ja siltavouti tulevat keskilattialle, puhuvat
hiljaa keskenänsä, herastuomari ravistelee päätänsä,
siltavouti nyökkää. Jäävät jännitetyn näköisinä katsomaan
kamarin oveen.)

KRIIVARI (Oikoo jäseniään.) Hoh, hoh! Jopa sitä on taasen istuttukin
(Ottaa laukusta pullon.) Eiköhän oteta ryyppy (Kaataa lasin täyteen.
Tarjoo.) No, herastuomari!

HERASTUOMARI (Jyrkästi.) En huoli.

KRIIVARI. Entäs siltavouti?

SILTAVOUTI. En minäkään.

KRIIVARI. Sitten juon minä (Juo.) Mitä te kuuntelette. Surettaako
teitä, että yksi mies saa puhutella vallesmannia kahdenkesken (Nauraa.)
Se tekee vaan hyvää tuollaiselle turpeenpuskijalle. Tuntee seuraavalla
kerralla herran.

HERASTUOMARI. Mikä sinä sitten olet. Herrojen narri!

JUSSI (Kamarissa. — Uhkaavasti, mutta puoliksi pyytäen.) Älä Jumalan
tähden lyö!

KRIIVARI. Mikäkö minä olen —

HERASTUOMARI. Suu kiinni!

(Jäävät jännitettyinä kuuntelemaan. — Viereisestä huoneesta
kuuluu temmellys. Hetken kuluttua romahtaa, niinkuin joku
suurempi esine kaatuisi. Samalla tempaistaan ovi auki,
ja Jussi juoksee näyttämölle.)

JUSSI (Raivoissaan, kuin mielipuoli.) Voi hyvät ihmiset! Mua lyötihin!
Mua lyötihin ruoskalla niinkuin koiraa, niinkuin vanhaa konia. Voi
Herra Jumala!

VALLESMANNI (Tulee ruoska kädessä.) Sinä roisto uskallat kaataa
vallesmannisi. Ottakaa kiinni tuo mies!

JUSSI. Älkää sattuko muhun. Se maksaa nyt hengen.

VALLESMANNI. Eikö teistä kukaan uskalla. — Kyllä minä!

(Siltavouti, renki ja herastuomari lähentelevät Jussia
ottaakseen hänet kiinni, kriivari seisoo penkillä
pöydän takana.)

JUSSI. Vieläkin minä pyydän: älä satu muhun.

VALLESMANNI. Sinä pyydät!

(Vallesmanni tulee lähemmäksi, lyö Jussia ruoskan
varrella, mutta Jussi väistää lyönnin, jolloin
vallesmanni perääntyy.)

JUSSI. Sinä piiskuri! Kytkettyä miestä kehtaat lyödä. (Panee polven
käsivarsiensa väliin ja murtaa siinä käsiraudat poikki.) Nooh! — Nyt
vallesmanni! Nyt sopii tulla. — Sun oikeutesi on väkivaltaa. Lakina on
silloin voima. — Tule nyt!

VALLESMANNI (Ottaa pistoolin povestaan.) Pankaa kahleisiin tuo mies
(Jussille.) Pysy alallasi, taikka minä ammun sinut.

(Ojentaa pistoolin.)

JUSSI. Täällä maakunnassa ei peljätä oma henkeä eikä säästetä toisen.

HERASTUOMARI (Lähestyen, huutaa.) Jussi kuule —

(Jussi tempaa puukon tupestaan. Vallesmanni laukaisee molemmat
laukaukset Jussia kohden, ensimäisen jalkoihin toisen ylemmäksi.
Silloin Jussi vähän horjahtaa, mutta juoksee kumminkin
vallesmannin luo, joka ahdistuu oven ja sängyn väliseen nurkkaan,
ja lyö häntä puukolla. Vallesmanni kaatuu lattialle. Jussi menee
herpautuneena istumaan pöydän luona olevalle tuolille. —
Ulko-ovelle kopistetaan kiivaasti.)

VALLESMANNI (Sortuneella äänellä.) Minut on murhattu! Kostakaa,
kostakaa. — Ei, ei. Herastuomari, te olitte oikeassa (Korisee,
kuolee.)

HERASTUOMARI (Lähestyy vallesmannin ruumista.) Hyvä Jumala. Vallesmanni
on kuollut.

SILTAVOUTI. Kuollut.

JUSSI (Katsahtaa vallesmanniin ja vavahtaa. — Synkästi.) Niin oli
tarkoituskin.

14:s kohtaus.

Edelliset, Maija, Liisa, Salttu, Kaappo, Antti,
Koljola, Harri, ja kyläläisiä.

(Ulko-ovelle kopistetaan kiivaasti. Renki avaa sen.)

MAIJA (Juoksee hengästyneenä sisään.) Minä olen syyllinen. Minä olen
Antin auttanut karkaamahan. Minä, eikä kukaan muu. Viekää minut
linnahan. — (Huomaa vallesmannin.) Mitä? Tulenko liian myöhään?
Vallesmanni? — Jussi?

HERASTUOMARI. Niin. Jussi tappoi vallesmannin.

MAIJA. Jussi murhamies! Vanhurskas Jumala! Oliko rikokseni niin suuri?

(Istuutuu pöydän päähän.)

LIISA (Tulee Maijan jälessä vähän arkaillen sisään. Kuullessaan
herastuomarin vuorosanan horjahtaa ja vaipuu takkakivelle istumaan ja
jää siihen melkein liikkumattomaksi, nojaa tantariin jota molemmin
käsin puristaa.)

(Liisan jälessä tulevat Kaisa, Salttu, Kaappo ja muutamia
kyläläisiä. Miehet ottavat lakit päästään, naiset panevat
kätensä ristiin, jäävät seisomaan hartaan näköisinä. Siltavouti,
Kriivari ja renki ovat lähinnä vallesmannia, puhuvat supattelemalla
keskenään jokapäiväisen välinpitämättömästi. Kaikki pysyttelevät
kauempana Jussista ja katsovat häneen kammoten.)

SILTAVOUTI. Kaappo, käy sinä hakemassa paarit (Rengille.) Mene sinä
mukaan.

(Renki ja Kaappo menevät ulos.)

MAIJA (Itkien.) Mun tähteni, Jussi —

JUSSI (Istuu penkillä painaen kylkeänsä, tuijottaen eteensä. Matalalla
kurkkuäänellä.) Ei, Maija. Sen täytyi käydä niin.

KOLJOLA ja ANTTI (Tulevat hiljaa sisälle, ottavat lakin päästään.)

KRIIVARI (Huomaa tulijat.) Karkulainen on saatu kiinni.

MAIJA. Antti! (Kysyvästi.) Sinä tulit itse?

ANTTI. Niin. Menin Koljolahan ja pyysin hänet vangitsemahan mun ja
tuomahan tänne. Minä en voinut karata.

MAIJA. Anna anteeksi, Antti. Jumala rankaisi mua ankarasti.

ANTTI. Mutta miksi Jussin täytyi mun tähteni tulla murhamieheksi,
sitä en —

JUSSI (Yhä matalalla äänellä.) Ei sun tähtesi (Vakuuttavammin.) Sen
täytyi käydä näin.

HARRI (Tulee kalpeana hieman horjuvin askelin,)

RENKI ja KAAPPO (Tulevat Harrin jälessä.)

KOLJOLA (Harrille.) Naapurini. Täällä on käynyt kuolema.

HARRI (Kuiskaten.) Minä tiedän.

HERASTUOMARI (Harrille.) Vallesmanni vei Jussin tuonne kamarihin ja —

HARRI (Kuiskaten.) Minä tiedän kaikki (Tekee tuskaa osottavia
liikkeitä. Huutaa korisevalla äänellä.) Jussi!

JUSSI (Vavahtaa, on lysähtämäisillään lattialle, mutta jännittää
itsensä entiseen asentoon. Painaa kylkeänsä.)

HARRI (Tempautuu tuskastansa, ottaa ikkunan vierestä naulasta
käsiraudat ja menee Jussin luo. — Pakotetusti, katkonaisesti kuin
itkua pidätellen.) Jussi! — Ainoa poikani! — Mun täytyy — vangita
sinut, vaikka minä tiedän että itse olisin tehnyt samoin, mutta — laki
käskee.

JUSSI (Hiljaa.) Isä, se on turhaa (Matalalla äänellä.) Vallesmannin
kuula sattui. Kahleita ei enää tarvita. — Niin kauvan kuin vihani
kestää, niin kauvan kuin ruoskan jäljet kirvelevät, niin kauvan elän,
sitten en enää.

LIISA (Juoksee Jussin luo, heittäytyy polvilleen. Huutaa hätäisesti.)
Jussi! Kuoletko sinä?

(Kaikki tulevat lähemmäksi Jussia, katselevat häntä
suopeammin ja osaaottavammin.)

JUSSI (Lempeästi.) Liisa, tuletko vieläkin luokseni vaikka olen
murhamies. Älä itke. — Minä en tullut ensimäiseksi hyvässä, nyt minä
tulisin ensimäiseksi pahassa. Parempi on näin.

(Silittää Liisan päätä.)

MAIJA (Lähestyen Jussia.) Jussi, oletko valmis —

JUSSI. Minä tiedän Maija, mitä tahdot sanoa. — Minä olen paljon pahaa
tehnyt, mutta en ole niin pahaa tarkoittanut. Eikä Jumala ole muhun
ijäksi suuttunut (Nostaa Liisan pään ylöspäin.) Liisa. Anna minä vielä
katson silmiäsi. Sinä lievität vihani. Sua katsellessa lakkaavat
ruoskanjäljet kirveltämästä. Paina sinä sitten silmäni kiinni, että sun
kuvasi jäisi sinne viimeiseksi (Saa kouristuksen, nousee seisomaan,
puhuu kuin näkyjä nähden.) Minä näen! — Nyt tiedän, mikä se uusi
suunta on. — Se löydetähän! Näen kansan kulkevan kirkkahin otsin. —
Se kansa ei koskaan nöyrry ruoskaa tottelemahan!

(Lysähtää, kaatuu lattialle kuolleena.)

LIISA (Koettaa tukea Jussia, huutaa hätäisesti.) Tulkaa auttamahan!
Minä en jaksa yksin (Kun Jussi kaatuu, parkaisee.) Jussi!

(Heittäytyy itkien Jussin päälle.)

HARRI (Pudottaa käsiraudat lattialle.)

LIISA (Kohottaa Jussin päätä, katsoo Jussia silmiin.) Ei mun silmäni
enää ole kirkkahat.

(Painaa Jussin silmät kiinni, hyrähtää hiljaiseen itkuun.)