ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Vanginkuljettaja Harrin tupa. Perällä yksi ja oikealla kaksi ikkunaa,
vasemmalla, keskellä seinää on vieretysten kaksi ovea, joista
peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä oleva kamariin. Oikealla
etualalla on ruokapöytä ja sen kummallakin puolella penkki. Pöydän
takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello kaappeineen. Ikkunain
välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen ikkunan välissä on seinässä
muutamia nauloja, joista riippuu kahleita ja käsirautoja sekä
oltermanninsauva. Peremmän ikkunan edessä on puinen matka-arkku.
Oikeanpuolisessa nurkassa perällä on kaksikerroksinen sänky,
vasemmanpuolisessa suuri takkamuuri. Perällä olevan ikkunan edessä on
suljettu laatikko, ”patapenkki”. Vasemmalla etualalla on myös
kaksikerroksinen sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja.
Seinät ovat paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Ikkunat ovat
pienet mutta moniruutuiset. Huoneen sisustus on maalattu
tummanpunaiseksi, koristeihin on käytetty viheriätä, mustaa ja
valkoista. Ikkunalaudat ovat myöskin punaiset. Verhoja ikkunoissa ei
ole. Sänkyjen edessä ovat verhot, ”etehittet”.)

1:nen kohtaus.

Maija ja Kaisa.

MAIJA (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun, jota
heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla eikä
päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Esiintyminen on hillittyä ja
nöyrää. — Korjaa kiviastioita, jotka on nähtävästi juuri pessyt,
patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan oikein suju, vaan käy
vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän oikealla olevain ikkunain eteen.
Kaikesta huomaa, että hän odottaa jotain. Seisottuaan hetken etumaisen
ikkunan edessä istahtaa penkille sen viereen, nojaa kädellään pöytään
ja laulaa.)

Se ilta oli pimiä ja taivahalla paloi
Ne lukemattomat tähdet,
Ja enkä minä saattanut hyvästiä sanoa,
Kun viimeisen kerran lähdit. :,:

(Laulu on hyräilyä, mutta sanat kuuluvat kumminkin selvästi.
Alotettuaan toistamiseen hyräillen, sanoja lausumatta, keskeyttää äkkiä
kuin havahtuen.)

Taasko minä laulan maallisia lauluja ja sydän on täynnä maallisia
murehia.

(Nousee ja jatkaa astiain korjaamista.)

KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen
pyhäpukuun, suuri huivi, ”saali”, harteilla, huivi päässä, pieksut
jalassa ja kädessä nyytti. — Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan
edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.)
Terveisiä kylästä.

MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?

KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka
paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?

MAIJA. Hangan Anttiako?

KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu
Antti olla.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.

KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?

MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä
ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne
juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi.
Kruunun kihlojahan se kantaa.

KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.)
Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on
säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten
avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja
varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö
kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi.
Tyttö parka!

MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.

KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.

MAIJA. Mitäpä ne siihen —

KAISA. Eikä Anttikaan siitä mielissänsä ole. — Mitä suremista siinä
oikeastansa oli? Että Antti joutuu hetkeksi linnahan? Kas nyt aina! Ei
Antti ole ensimäinen eikä viimeinenkään.

MAIJA. Mutta onhan Antti nytkin jo linnassa.

KAISA. Niin. Tutkintoa odottamassa. Ja sekin on väärin. Vanhan
vallesmannin aikana ei sellaisesta olisi mitään melua nostettu. Mutta
tämä uusi huhtoo joka taholle ja syyttömät saavat ensiksi kärsiä
(Hymähtäen.) Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä
pitämään! Sellainen! — Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei
suinkaan Antti, aikatalon isäntä, karkuhun olisi lähtenyt! — Mutta
Antti kai ei osannut oikein puhua herrojen kanssa ja olla nöyrä.

MAIJA. Nehän pelkäsivät, että Niemen suutari kuolisi.

KAISA. Entäs sitten! Susirahan siitä, mun mielestäni, olisi saanut
Antille maksaa. Suutari! Joka on niitä pitäjän kaikkein häjyimpiä. Joka
ainoassa kissanpirtissä pitää sen olla nurkkurina ja aina riitaa
tekemässä. Kuinka paljon se on lampahia varastanut ja hevosia
hyppyyttänyt ja kuinka paljon muuten ollut ihmisten kammona. Ja sitten
on vielä kiero ja kälmi. Sen minä vain sanon, että se oli oikein, että
Antti sitä vähän kupitsi.

MAIJA (Toruvasti). Kaisa!

KAISA. Niin, niin minä sanon. Ei suutarilta ja muilta häjyiltä saa olla
vähääkään rauhassa, ellei pane kovaa kovaa vastahan. Ja mikä sen
tietää, millä suutari Antin suututti. Eihän Antti tavallisesti ole
puukko hihassa kulkenut.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta sittenkin: ”Ei sinun pidä tappaman”.
Kauheaa olisi, jos saattaisi lähimmäisensä valmistumattomana Jumalan
etehen.

KAISA. Jokos se suutari nyt on joutunut sinne asti! Kyllähän se vielä
huomenna, kun juttu on esillä, on muka kovasti sairas, että Anttia
enemmän kiusattaisihin, mutta ei meidän maakunnassamme niin helposti
puukosta kuolla. Eikä ainakaan niin ilkeä mies kuin suutari. Kyllä
koira pian haavansa nuolee. — Eikä Antti lopuksikaan siitä paljoa saa.

MAIJA (Innostuen.) Mistäs Kaisa sen tietää?

KAISA. Lautamies oli arvellut, että sakolla Antti pääsee. Ja nehän
Antti kyllä voi maksaa.

MAIJA. Voi kyllä. Ja mullakin on äitini perintörahat varattuna sitä
varten.

KAISA (Hieman katkerasti.) Niin. Hätäkös rikasten on!

MAIJA (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta,
seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa
sieltä.)

KAISA (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä
Anttia tuodahan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.

MAIJA (Teeskennellen välinpitämättömäksi.) Minä menen sanomahan isälle,
jos ei olisi sattunut itse huomaamahan.

(Menee ulko-ovesta.)

KAISA (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)

2:nen kohtaus.

Kaisa, Antti, Koljola, ja Harri (Ulkoa kuuluu kahleitten
helinä. Hetken kuluttua tulevat Antti ja Koljola ulko-ovesta.
Huom.! Eivät ota lakkia päästään.)

ANTTI (Noin 25-vuotias, puettu vangin pukuun, jaloissa raudat, joita
toisella kädellä kannattaa, lakki toisella korvalla. — Astuu
keskilattialle.)

KOLJOLA (Noin 50-vuotias, vakavan ja hillityn näköinen, heränneitten
puvussa. — Tulee Antin jäljessä.)

ANTTI (Katsahtaen ympärilleen.) Kas, Kaisa. Vanha naapuri. Päivää!

KAISA (Iloisena.) Päivää. Mitä Hangan nuorelle isännälle kuuluu?

HARRI (Noin 50-vuotias, tarmokkaan näköinen, työpuvussa. Tulee
ulko-ovesta, tervehtää ensin Koljolaa sitten Anttia, kumpaakin
kätellen.) Päivää!

KOLJOLA. Päivää.

ANTTI. Päivää.

HARRI (Leikkiä laskien.) No mitäs Antille Vaasan koulusta kuuluu?

ANTTI. Eipä mitään erityistä. Terveisiä vaan lähettivät kaikki toiset
sieltä.

KOLJOLA (Kaivaa taskustaan paperia. — Harrille.) Täällä olisi
vankipassi.

HARRI. Jaha. Mennähän tuonne kamarihin. Istu sinä Antti tuohon.

(Viittaa vasemmalla etualalla, sängyn vieressä, olevaa tuolia.)

HARRI ja KOLJOLA (Menevät kamarin ovesta.)

3:s kohtaus.

Antti ja Kaisa.

ANTTI (Istuu tuolille.) Missä talon muu väki on?

KAISA. Jussi ja Kaappo ovat kylvönteossa vainiolla, ja —

ANTTI. Tietääköhän Jussi, että minä tänä päivänä tulen.

KAISA. Siitä vika! Joka on puhunut susta joka päivä. Niin, ja Salttu on
vallesmannilla päiväläisenä, ja —

ANTTI (Ivaten.) Vai oikein vallesmannilla (Halveksien.) Onko se
ruvennut oikein vallesmannin apuriksi.

KAISA. Ei, eikä rupeakaan. Se on vain työssä siellä. Salttu osaa olla
niin herrojen mieliksi, että ne aina tahtovat sitä töihinsä.

ANTTI. Vai osaa! Maklakoi, niin että iljettää. Mistä lie sellaisen
luonnon saanutkin.

KAISA. Älä moiti Salttua. Ei Salttu liekares ja maklakka ole, mutta
köyhän täytyy olla nöyrä kuin lude.

ANTTI. Mitäs joi talonsa.

KAISA (Kivahtaen.) Eihän se muille kuulu.

ANTTI (Lepyttäen.) Ei kuulukkaan. Mutta harmittaa vähän sivullistakin
Kaisan tähden. Jouduitte Kaisan omasta perintötalosta pois ja nyt
saatte olla täällä kotureina.

KAISA (Painaa päänsä syvemmälle kutimen päälle.)

ANTTI (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta missä Liisa ja — Maija ovat?

KAISA. Liisa on kai lypsämässä, ja Maija lähti juuri isäntää hakemahan,
taisi jäädä edustupahan.

ANTTI (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan. Laulaa
ensin hyräillen, mutta innostuu toisessa värsyssä ja nousee
seisaalleen.)

Tuuli se taivutti koivun latvan :,:,:,
Ja meri oli lainehissa.
Minä vain istuin ja lauleskelin :,:,:,
Heilini kamarissa.

Tuuli se taivutti koivun larvan :,:,:,
Ja nostatti lainehia.
Nyt mua viedähän linnasta linnahan :,:,:,
Kantaen kahlehia.

KAISA (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sun laulusi?

ANTTI. Ei. Eihän mun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu takaisin
tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin häjyistä,
komeista ja puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa tappelevat ja
häjyilevät.

KAISA. Älä sano. Parempia ne muitten laulut ovat. — Mutta sanos, eikö
siellä linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaa
mielehen.

ANTTI (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoahan pojalla on: linna ja
lasareetti.

KAISA. Mutta oikein todella?

ANTTI. No, eihän siellä mielellänsä istu. Ei oikein tahtoisi mies
joutaa sellaisehen. Meilläkin vanhukset ovat jo eläkkehellä, ja
Heikki-veli on aivan poikanen. Mutta minkä sille tekee. Kun häiyt
hyppivät nenän katolle, niin ne täytyy pudottaa sieltä pois.

KAISA. Mutta eihän silti tarvitsisi puukkoa ottaa.

ANTTI. Eipä tarvitsisikaan, mutta ei sitä silloin ajattele. Käsi menee
puukkohon aivan itsestänsä (Hymähtäen.) Taitaa olla veren vika.

KAISA. Niin isäin perintö ja paha maan tapa.

ANTTI. Kiukkuinen luonto kai eniten vaikuttaa.

KAISA. Niin, niin. Hurja luonto ja viina — viina!

ANTTI. Kyllä sitä voi selvänäkin suuttua. En minäkään ollut mitään
maistanut. Oli vain vähän asiaa suutarin tupahan ja tappelu tuli.

KAISA. Millä se sun suututti?

ANTTI (Hätkähtäen.) Onko joku siitä puhunut?

KAISA. Ei olekkaan. Ajattelin vaan, kun sinä selvin päin... (Katsoo
Anttiin, mutta kun Antti ei vastaa, jatkaa.) Ja sellaisen miehen tähden
sunkin piti joutua linnahan. Maija on sitä surrut kovasti.

ANTTI (Ilostuen.) Onko?

KAISA. Kovasti se on siihen koskenut. Ei Maija ole käynyt kertaakaan
sen jälkehen hypyissä, ei siltä enää koskaan kuule oikein heliää
nuottia.

ANTTI. Vai ei Maija enää laulele.

KAISA. Laulaahan se vielä joskus, mutta vain surullisia lauluja ja
virsiä.

ANTTI. Onko siitä tullut körttiläinen?

4:s kohtaus.

Edelliset, Jussi ja Kaappo.

JUSSI (Noin 20-vuotias, kookas, rivakka, puettu vähän parempaan
työpukuun. — Tulee ulkoa suoraan keskilattialle. Huomaa Antin.)
No kas! Terve mieheen! Johan sinä olet tullut.

KAAPPO (Noin 30-vuotias, hintelä, yksinkertaisen näköinen, työpuvussa.
— Tulee Jussin jälessä, pysähtyy perälle, uunin lähelle. Ottaa hetken
kuluttua uunin päältä rikkonaisen saavin, jota rupeaa korjaamaan.)

ANTTI ja JUSSI (Tervehtivät toisiaan kädestä.) Terve! Terve!

ANTTI (Nyökäyttäen päätään Kaapolle.) Päivää.

JUSSI. Koska sinä olet tullut?

ANTTI. Johan minä olen tässä istunut vähän aikaa.

(Istuu entiselle paikalleen.)

JUSSI. Ja aivan yksin. Eikö kukaan ole vielä tullut sua katsomahan?

ANTTI. Onhan täällä ollut Kaisa.

JUSSI. Niin. Kyllähän Kaisa on rehti puhekumppani. Mutta kun
tavallisiakin vankeja kuljetahan kyläkunnittain katsomassa, niin
pitäisi mun mielestäni olla nyt jo tupa täynnä väkeä, kun sua tuotihin,
joka herrojen ”hyvyyden” tähden kahleita kannat. Missä Maijakin on? Ja
oletko saanut mitään suuhusi?

ANTTI. Eihän tässä vielä —

JUSSI. Kaisa! Laittakaa te vähän ruokaa tuonne edustupahan. On kai
siellä viinaakin, jotta Antti saa ruokaryypyn (Antille.) Minä, näet, en
viinaa enää maista ollenkaan. Kirjoitin nimeni sellaisehen paperihin,
jossa lupasin olla viinaa juomatta.

ANTTI. Mikä se sellainen paperi oli?

JUSSI. Lukkari mulle sen näytti. Siihen saivat kirjoittaa nimensä
kaikki ne, jotka suostuvat raittiutehen.

ANTTI. En minäkään kovin perso viinalle ole, jottei mun tähteni yksin
tarvitse — —

JUSSI. Mutta minne Maija on hävinnyt?

ANTTI. En tiedä. En minä ole vielä Maijaa nähnyt.

JUSSI. No jo nyt! Ja tyttö on surrut sua, niin että posket ovat
mennehet sisällepäin pullollensa. — Kaisa! Missä Maija on?

KAISA. Tuolla se on kai edustuvassa.

JUSSI. Jaha!

(Menee ulko-ovesta.)

5:s kohtaus.

Edelliset ja Maija.

KAISA (Kaapolle.) Kuinka te näin varahin työstä pääsitte?

KAAPPO. Joutuuhan ne työt, kun Jussin kanssa matkassa ollahan. Ja
tänäpäivänä se vielä kiiruhti kotia, kun tiesi Antin tulevan.

JUSSI (Tulee ulko-ovesta kantaen sylissään Maijaa, joka sätkyttelee
vastaan.) Mitä siinä sätkyttelet. Mielesi kumminkin tekee.

(Laskee Maijan lattialle.)

MAIJA (Työkkää Jussia naurahtaen.) Sinä olet aina sellainen karhu.
Olisinhan minä kantamattakin tullut (Kääntyy Anttiin päin ja joutuu
hämilleen. Antaa Antille kätensä ja sanoo tuskin kuuluvasti.) Päivää
Antti.

ANTTI (Nousee. Myös hiljaa.) Päivää!

(Jää vähän hämilleen. — Istuutuu entiselle paikalleen.)

MAIJA (Menee pöydän viereen istumaan.)

JUSSI (Katsoo ihmetellen vuoroin toista, vuoroin toista.)

No mitä nyt? Ketä te ujostelette, kun tuskin päivää saatte sanotuksi.
Tietäväthän kaikki sen, että (Maijalle) sinä olet ottanut Antilta
kihlat (Vähän ajan kuluttua naurahtaen.) No mennähän me pois, jotta
saatte rauhassa jutella. — Kaappo! Mene sinä laittamahan hevoselle
silppua, Kaisa laittaa vähän ruokaa meille edustupahan. Ja minä menen
— ikkunan takaa kurkistamahan. En sentään. Olkaa rauhassa.

MAIJA (Hätäytyneenä.) Kyllä minä ruokaa laitan.

(Nousee.)

JUSSI (Työntää Maijan takaisin istumaan.) Ei. Nyt sinä istut kaunihisti
tuossa siihen asti, kun me olemme mennehet. Sen jälkehen saat itse
valita paikkasi (Vilkaisee merkitsevästi Anttiin.) Ja nyt Kaisa! Nyt
sitä mentihin.

(Ottaa Kaisaa vyötäisiltä ja pyörähyttää pari kierrosta.)

KAISA (Nauraen.) Siunatkohon, tuota poikaa!

JUSSI. Vai poikaa! Mies minä olen. — No Kaappo. Jalat alle!

(Jussi, Kaisa ja Kaappo menevät ulko-ovesta.)

6:s kohtaus. Maija ja Antti.

ANTTI (Muuttuu hetken kuluttua vihaisen näköiseksi. — Kiivaasti.)
Mitä varten sinä olet noin kummallinen.

MAIJA. Enhän minä —

ANTTI. Silloin, kun mua vietihin, et käynyt katsomassakaan; vaikka
kotisi porraspäästä lähdin. Ja nyt, kun tulen takaisin, olet taas
piilossa. Tuskin olisit näyttänyt nytkään itseäsi, ellei Jussi
kantamalla olisi sua tuonut.

MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.

ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotia, jos olisit tahtonut. Ja
sielläkö sinä nytkin olit? (Katkerasti.) Sano vaan suorahan, kuka se
parempi on.

MAIJA (Toruvasti.) Antti!

ANTTI (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten mua, vai kammottaako sua nämä?
(Helähyttää kahleita. — Vaitiolo.) Ja eihän se ihme olisi, vaikka
toista etsisitkin. Mikä sen tietää, kuinka kauan vallesmanni saa mua
vielä kiusata.

MAIJA (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä.) Antti
kulta. Älä puhu sellaisia. Tiedäthän sinä, etten parempaa etsi. Mutta
mun on ollut niin paha olla.

ANTTI. Senkö tähden et tullut mua lähtiessänikään katsomahan?

MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.)
Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämähän. Itkin silloin niin —

ANTTI (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!

MAIJA. Minä olen ajatellut sua niin paljon. Aina, aina olet ollut
mielessäni. Minä tiedän sen synniksi, että sydän on niin kiintynyt
maallisihin, mutta en voi mitään. Olen kyllä koettanut taistella
vastahan, mutta turhaan. Ja nyt taas, kun sinä tulit, ovat kaikki hyvät
aikeheni turhia.

ANTTI. kulta! Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen.
Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ajattelen sua. Niin ja
muulloinkin. Minä ajattelen kaikenlaista, kuinka minä laitan kuntohon
sua varten. Kamarihin laitetahan paperit seinihin. Pöytä, sänky ja
tuolit maalatahan keltaisen ja ruskean viirullisiksi. Ja koko rakennus
maalatahan punaiseksi, ikkunalaudat valkoisiksi. Ja lattiat pestähän,
jotta ovat hohkalla kuin viilipunkit. Ja sitten pannahan katajanhakoja
lattialle ja hajuheiniä riippumahan orsille. — Kelpaahan sinne Maijan
tulla. — Niin ja häät. Ne ovat niin komeat, että niistä puhutahan
viidellä kirkolla. — Sellaisia minä ajattelen varsinkin iltasin. Ja
sen jälkehen minä nukun ja näen kaunihia unia meistä.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta se on synti. Ajatukset maallisesta
hyvästä vain sokaisevat silmät ja tekevät vaikeammaksi nähdä
katoomatonta kirkkautta.

ANTTI (Vähän hämmästyneenä.) Onko susta tullut körttiläinen?

MAIJA. Minä olen herännyt, Antti. Minä olen saanut kutsumuksen.
Silloin, kun sua vietihin, tunsin, että Jumala tahtoi pelastaa mun
suruttomuuden tilasta. Minä jouduin ahdistuksehen synteini tähden ja
tunsin niitten suuruuden. Ne painoivat mun Herran jalkain juurehen. Ja
siinä minä odotan, että tulisin mahdolliseksi käymähän ahtahasta
portista sisälle.

ANTTI (Vetäytyy hämillään vähän edemmäksi.)

MAIJA (Nousee seisaalleen.) Mutta minä pelkään sua, Antti. Sinä käännät
mun mieleni maallisihin (Tuskallisesti.) Ja minä rakastan sua. — Joka
päivä minä rukoilen, että Jumala herättäisi sunkin. — Linnassa te
kaikki tulette katkeriksi ja koviksi. Sydän muuttuu kiveksi ja mieli
raa’aksi kuin petoeläimellä. Sieltä tultuanne te vihaatte kaikkea,
rakkaudella ei ole sijaa sydämessänne ja te saatte ajallisen ja
ijankaikkisen turmion, josta vanhurskas Jumala yksin voi teidät
pelastaa (Pyytäen.) Sentähden nöyrry, nöyrry sinäkin Jumalan edessä.
Tunnusta syntisi ja kadu — — —

ANTTI (Nousee seisomaan.) Minä! Katua! Minä en voi katua. Minä en kadu!
Vaikka saisin nämä viikot takaisin, tekisin sittenkin samoin.
Uudestansa iskisin ja ehkä lujemmasti.

MAIJA. Antti!

ANTTI (Hampaat suljettuina.) Häjy ihminen voi laskea hampahiensa raosta
niin pahoja sanoja, että ne vaativat verta. Mun täytyi kostaa. Muuten
en ansaitsisi miehen nimeä. Ja mulle nauraisi jokainen aidan veräjäkin.

MAIJA (Puoleksi itsekseen.) Kosto on minun, sanoo Herra.

ANTTI. Mutta minä tahdon itse kostaa sille, joka sanoo sun laittavan
äpäriä maailmahan.

MAIJA (Horjahtaa. Tekee raivoisan liikkeen. Menee penkille istumaan.)

ANTTI (Tulee Maijan luo. — Lepytellen.) Älä nyt sitä niin pahaksesi
ota. Enhän minä aikonut sitä sanoakaan. Ja väärinhän se olikin,
mutta — —

MAIJA (Surumielisesti.) Ei se mitään —! — Niin lujasti on vielä
sydämeni kiinni maallisissa. Niin arka olen vielä ajallisesta
kunniasta. Ja minä tahdon toista taluttaa.

ANTTI. Eihän se oikeastansa sun kunniallesi käynyt, sillä ei sellainen
vale kauan jaksa elää, mutta mun täytyi kostaa ihmisen ilkeys ja häjy
tarkoitus.

MAIJA (Hillitysti.) Mutta se oli sittenkin väärin.

ANTTI (Istuu Maijan viereen. — Vähän katkerasti.) Ehkä körttiläisten
mielestä. Mutta minä en ole körttiläinen, enkä siksi tulekaan.

MAIJA (Pyytävästi.) Antti!

ANTTI. Niin, en sunkaan tähtesi.

MAIJA. Ei, Antti. Sitä en tahdokaan.

ANTTI. Ja parempi sullekin olisi, että niistä erkanisit.

7:s kohtaus.

Edelliset, Jussi, Hangan Heikki ja Salttu.

JUSSI (Kurkistaa ulko-ovesta.) Joko saa tulla sisälle? En minä enää
viitsi odottaa. Ja täällä on teidänkin Heikki odottamassa.

(Tulee.)

ANTTI. Tulkaa, tulkaa vaan. Ei täältä olisi tarvinnut pois meimäkään.

HEIKKI (Noin 20-vuotias, poikasen näköinen, puettu pyhäpukuun. — Tulee
Jussin kanssa ja tervehtää Anttia ja Maijaa.)

JUSSI (Katselee Anttia ja Maijaa.) No eikö siitä ollut mitään apua,
vaikka minä koko tuvan raivasin tyhjäksi teidän tähtenne. Niinhän te
istutte vakavina kuin Mattilan Herkkoo jalkapuussa.

ANTTI (Heikille.) Mitenkä siellä kotona menee?

HEIKKI. Kyllähän siellä —. Isä-ukko on hyvissä voimissa ja jaksaa
isännöidä niinkuin ennenkin.

(Istuu hetken kuluttua astiakaapin luo penkille.)

JUSSI. Mikä hätä sitä on valmihissa mailmassa ja hyvässä talossa,
(Merkitsevästi Maijalle ja Antille) kun ei liikaa sure. Mutta te
surette vähän liikaa, (Maijalle) varsinkin sinä. Tämä asia ei kannata
surra, vaikka se suututtaa (Antille.) Mutta huomennahan sinä kumminkin
pääset vapahaksi, sillä ei koko oikeus voi olla pilalla.

ANTTI. Niin, saa nähdä. Mikä sen tietää, mitä koukkuja vallesmanni
vielä keksii.

JUSSI (Ajatuksissaan.) Niin se vallesmanni.

MAIJA (On koettanut tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi. Keksii
tekosyyn, jonka varjolla voi poistua.) Minä menen katsomahan, eikö
siellä jo mahda olla ruokaa.

(Menee ulko-ovesta.)

JUSSI (Pienen vaitiolon jälkeen Antille.) Sinä et ole sanonut, mitenkä
suutari sai sun suuttumahan, mutta sen tiedän kumminkin varmasti, että
hän itse itsellensä saunan lämmitti. Ja sen tietävät kaikki. Jos vaan
oikeudessa kerrot suorahan asian, niin omalla päätöksellänsä lautakunta
sun vapauttaa, vaikka tuomarikin olisi vallesmannin puolella.

ANTTI. En minä rupea mitään kertomahan. Saavat uskoa muuten.

HEIKKI. Mikset kerro? Mitä sinä suutarista säästät.

JUSSI. Etkö voi kertoa?

ANTTI. En tahdo.

HEIKKI. Mutta minä en ymmärrä. Suutarin tähden sinä istut linnassa,
etkä sittenkään tahdo puhua. Pelkäätkö sinä häjyjä?

ANTTI (Vilkaisee Heikkiin, hymähtäen.) En.

JUSSI. Ei suutari ole edes kunnollinen häjy. Ne ovat miehiä, mutta
suutari on kiero konna. Luikertelemalla se on häjyjenkin joukkohon
päässyt. — Oikea häjy ei mene vallesmannilta apua pyytämähän, jos
jollekin on kostamista.

AANTTI. Ei menekään. Ne kostavat itse. — Joko ne ovat teidän
kylässänne käynehet?

JUSSI. Ei ole vielä tullut mitään suurempaa kyläkunnan rytinää. Ja
meidän taloa häjyt näyttävät vähän karttavan.

ANTTI. Kyllä ne kostoa hautovat.

HEIKKI. Jaa siitä, kun ne saivat täällä vähän selkähänsä (Jussille.)
Teidänkö hevosia ne silloin aikoivat ottaa?

JUSSI (Heikille) Ei, kun toiskan. — (Antille) Kyllähän ne kostaa
yrittävät, mutta silloin täytyy niitä taas miesvoimalla opettaa, vaikka
vallesmanni pitääkin sitä epäjärjestyksenä.

ANTTI. Mitähän se vallesmanni oikein tahtoisi. Taitaa olla hullu koko
mies tai aina nousuviinassa.

HEIKKI (Jussille.) Kuules, mikä se oli se kirja, josta sinä kerroit? Se
viinan — viinanhimon kirja?

JUSSI (Välinpitämättömästi.) Se oli sellainen kirja, jossa puhuttihin
viinan turmiollisuudesta. Ja sen mukana oli sitten paperi, johon saivat
kirjottaa nimensä ne, jotka lupaavat heittää viinan kokonansa.

HHEIKKI. Mitä siinä sanottiin?

JUSSI. En minä muista aivan tarkkahan, mutta käy lukkarilta
lainaamassa, niin saat lukea. — Kun tulet huomenna tänne, niin ota
silloin tullessasi.

ANTTI (Hymähtäen.) Mitä uusia oppeja ne nyt taas ovat?

JUSSI. Eihän ne aivan uusia oppeja ole. Johan kirkossa on saarnattu
viinaa vastahan, niin kauan kuin minä muistan.

8:s kohtaus.

Antti, Jussi, Heikki, Salttu ja Kaisa.

SALTTU (Noin 45-vuotias, kuihtuneen näköinen, työpuvussa. Tulee ulkoa
jonkun verran humalaisena.) Eikö Kaisa ole kotona?

JUSSI (Hiljempää Antille ja Heikille.) Siinä on yksi hyvä, joka
tarvitsisi sekä saarnat että kirjat (Saltulle.) Kyllä Kaisa kotona on.
Onko ikävä?

SALTTU (Nauraa höräyttää.) Ei ole (Istuu arkulle.) Tuota, vallesmanni
käski sanoa, että hän tulee tänne tänä iltana.

JUSSI (Kiivaasti.) Mitä asiaa sillä herralla tänne on?

SALTTU. En tiedä. Jostakin Antin passista se puhui.

JUSSI. Hm! (Antille) Niin kuin ei se huomennakin ehtisi nähdä sun
vankipassiasi (Huutaa kamariin.) Isä! Vallesmanni kuuluu tulevan tänne
tänä iltana. — Mitä? — Niin. Antin passia (Sulkee oven.)

KAISA (Tulee ulko-ovesta.) No, nyt siellä olisi haukattavaa. Huutakaa
mulle, jos lampahan liha loppuu. Minä käyn sitten hakemassa.

JUSSI. Mennähän sitten. Mulla onkin niin nälkä, kuin Lahdenkylän
susilla.

(Antti, Jussi ja Heikki menevät ulko-ovesta.)

9:s kohtaus.

Salttu, Kaisa ja Jussi (Ulkona.)

KAISA (Kohentelee tulta. Vilkaisee Salttuun.) Kas! Johan sinäkin olet
kotona.

SALTTU (Istuu hiljaisena. Koettaa olla selvän näköinen.)

KAISA. Salttu parka! Sinä taidat olla kovin väsyksissä. Saitko
vallesmannin luona edes illallista.

SALTTU (Sammaltaen.) Kyllä minä jo siellä söin.

KAISA (Kääntyy Salttuun päin. Menee lähemmäksi. — Kiukkuisesti.)
Joko sinä taas! Mistä sinä nyt taas olet imenyt itsesi täytehen.
Vallesmanniko sun taas päästi viinan makuhun ja sitten tillitit
muualla. — Mies kuin lehmän kenkä! Ei edes harakkahan kukaan
vaihtaisi! Mutta annas olla, kun viinaa saa, silloin kiskoo sitä
itsehensä niinkuin taivahan kaari. Missä pullo on? Anna tänne se! Ja
paikalla!

SALTTU. Eihän molla —. Räätäri-Fapee antoi pari ryyppyä.

KAISA (Ivallisesti.) Vai räätärimestari Fapian sun kanssasi kestaili.
No siinä oli vakka ja kansi ja klapsahdus päälle! Mutta kyllä sulla on
evästä mukanasikin. Et sinä muuten olisi kotia tullut. Anna tänne vaan.

(Koettelee Saltun povea ja taskuja.)

SALTTU (Nousee seisomaan kädet levällään, että Kaisa voisi paremmin
tarkastaa.) Ei mulla ole.

KAISA (Epäilevän näköisenä.) Ei tiedä (Katselee lattialta.) Mutta
tiedäkin istua kotona. Jos tottavie vielä lähdet kylälle, niin isken
sun seinän rakohon, jottei saada kuin kuokalla irti.

JUSSI (Huutaa ulkona.) Kaisa! Enemmän ruokaa!

KAISA. Jaha. Minä tulen (Ottaa avaimia tantarin koukusta ja menee ulos,
— Mennessään Saltulle.) Mene maata siitä, jottet ole vielä ihmisten
silmissä!

10:s kohtaus.

Salttu ja Kaappo (Vilkuilee Kaisan jälkeen. Kaisan mentyä
lähtee arastellen perässä, mutta kun ulkoa kuuluu kopinaa,
hätkähtää ja palaa takaisin.)

KAAPPO (Tulee ulkoa.)

SALTTU. Sinäkö sieltä vain tulitkin (Menee Kaappoa vastaan,
ottaa polskan askeleita ja rallattaa.) Tildildildildittan,
tildildildildittan. — — (Hentelin sävel.)

KAAPPO (Iloisena.) Onko Saltulla viinaa?

SALTTU (Jatkaa rallatustaan.)

KAAPPO. Saan kai minäkin ryypyn, jos sitä kerran on.

SALTTU (Iskee silmää. — Hiljaa.) Kyllä mulla on. Käy sinä hakemassa.
Se on tuolla porstuan nurkassa, vihtakasan alla.

KAAPPO. Jaa, jaa, jottei Kaisa löytäisi.

SALTTU. Kaisa etsi jo, mutta ei löytänyt.

(Naurahtaa. Rallattaa.)

KAAPPO (Menee ulos ja palaa pullo kädessä.) Kuinkas Salttu näin
viinoissa on, vaikka vallesmannin työstä tulee?

SALTTU. Kun vallesmanni itse juuri antoikin viinaa.

KAAPPO. Häh? Mitä varten?

SALTTU. He! Palkkaa vastahan tietysti ja taitaa se meinata musta apuria
itsellensä, mutta silloin minä sanon kohta, jotta top nyt herra
vallesmanni. Salttu ei olekaan mikään Kriivari.

SALTTU ja KAAPPO (Istuvat kumpikin tuolilleen kahden reisin. Tuolien
karmit ovat vastakkain, vähän matkan päässä toisistaan.)

SALTTU. He! No ota nyt ryyppy.

KAAPPO (Juo pullon suusta.) Aahhah! Hyvääpä oli. Löi oikein vedet
silmihin.

SALTTU. Sellaista se pitää ollakin, että vielä huomennakin sininen
liekki nousee.

KAAPPO. No ei nyt taas — —

SALTTU. Tottakai! Oikein vallesmannin viina! Mutta ryyppää nyt!
(Rallattelee) Tildildildildittan j.n.e.

(Lyö jaloillaan tahtia.)

KAAPPO (Juo.) Jottako oikein Saltun tekisi mieli pistää polskaksi
(Laulaa.)

Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Saali mattaskniili,
Maijan tuppiliivi,
Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Henteli, heeli, heeli,
Karuseeli.

(Laulaa uudestaan saman.)

SALTTU (Tanssii kömpelösti, silloin tällöin horjahdellen.)

KAAPPO (Juo pullosta.) Ahhah! Tuossa on.

SALTTU (Istuu takaisin paikalleen. Juo.)

KAAPPO. Vielähän Salttu on riuska mies.

SALTTU (Pöyhkeillen.) Miksei olisi! Mies parahalla ikää ja hyvää lajia.

KAAPPO. Mutta kyllä tuo meidän Jussi taitaa olla tämän pitäjän lukko.
Se paiskii täysinäistä tervatynnyriä niinkuin tahtoo. Ja äsken se
tuolla pellolla otti tynnyrin ohria kumpahankin kainalohonsa ja käveli
sitten niinkuin huviksensa.

SALTTU. Taitaa siitä mies tulla, mutta poikanenhan se nyt vielä on.

KAAPPO. Kuinkahan vaan kävisi Karjamaan Köystinkin, vaikka onkin
”häjyjen” päämies, jos Jussin kanssa joutuisi riveeleistä yhtehen. Se
Jussi on niin vikkeläkin, niinkuin kärppä.

SALTTU (Juo.) He! Ryyppää sinäkin.

KAAPPO (Juo.) Kerran me otimme hevosia haasta, ja Liinoo ei tahtonut
antaa itseänsä kiinni, niin tuo Jussi peijakas juoksi Liinoon kiinmi ja
hyppäsi suoraapäätä selkähän.

SALTTU. Ettäkö Liinoo oikein juoksi?

KAAPPO. Täyttä karkua se meni.

SALTTU. Mutta Liinoo onkin vaan kopukka hevosen rinnalla.

KAAPPO. Ei se mikään kopukka ole.

SALTTU (Juo.) Mikäs se on! Kun tynnyrin vyöt kyljissä näkyvät. — Mutta
ei vaan olisi Jussi saanut kiinni mun suotiani, sitä tammaa. Muistatko?

KAAPPO (Juo.) En minä —

SALTTU. Niin, ethän sinä silloin ollutkaan meillä päin. Se oli sitten
vasta kova menemähän. Kerran Vaasan markkinoilla aikoi poliisi ottaa
mua kiinni, kun minä ajoin sillä vähän liika kovaa, mutta minä nousin
seisomahan, kiljahdin hih! ja räppäsin tammaa ruoskalla reisille,
ja niin sitä tultihin, jotta koivuinen aisa meni kolmesta kohden
eree-poikki, joka jouhi soitti omaa nuottia ja linjaalit panivat vaan
pium, paum (Juo.)

KAAPPO (Tyhmänä.) Kuinkas Salttu pääsi kulkemahan, vaikka aisa oli
poikki?

SALTTU. Häh? (Kiivaasti.) Mitä se suhun kuuluu!

KAAPPO (Suhdittaen.) Ei pidä huutaa!

SALTTU (Kova-äänisesti.) Kuka mua kieltää. Minä uskallan huutaa. Ja
uskallan huutoni vastata.

KAAPPO (Myös kova-äänisesti.) Kyllähän minäkin uskallan huutaa, jos se
siksi tulee.

SALTTU. Älä huuda!

KAAPPO. Hiljaa!

SALTTU ja KAAPPO (Huutavat yht’aikaa.)

SALTTU. KAAPPO.
Älä huuda. Sun ei Hyvät ihmiset, Minähän
kannata huutaa. Pidä olen niin hiljaa kuin
vaan pienemmällä leipä- hiiri. Mutta miksei sitä
reikäsi. Mutta jos minä taas kannata huutaakin.
tahdon, niin minä kyllä Kyllä rengin palkka
voin huutaakin. Mulla ei kannattaa yhtä hyvin kuin
ole isäntää, joka kykenisi itsellisen muonakin. Hiljaa,
komentamahan. Ja minät taikka minäkin rupean —
huudan nyt! Houu! — Houu!

KAAPPO ja SALTTU (Karjuvat ensin yksityisiä ääniä vuorotellen,
tiheämmin ja tiheämmin, rupeavat sitten huutamaan yhteen ääneen ja
asettuvat silloin kumpikin polvilleen tuolinsa päälle nojaten karmiin
siten, että otsat ovat melkein kiinni toisissaan. — Huutavat.)

11:s kohtaus.

Edelliset ja Kaisa.

KAISA (Tulee kiireesti ulko-ovesta. Seisahtuu hämmästyneenä.) Mitä
helvetillistä elämää te täällä pidätte?!

SALTTU ja KAAPPO (Lopettavat huutamisen mutta jäävät entiseen
asentoon.)

KAISA (Ottaa Salttua niskasta kiinni, vie perällä olevan sängyn luo.)
Sinä sen halvattu vaarnaakeli. Laita itsesi kohta nukkumahan
(Kaapolle.) Ja sinä toinen samanlainen! Katso, etten tule ja anna
ympäri korviasi.

KAAPPO (On korjannut pullon taskuunsa ja hiipii hiljakseen ulos.)

KAISA (Saltulle.) No, eikö ole sanasta apua, vaikka tiedät, että sun
pitää totella silmän iskusta. Laita itsesi nukkumahan!

SALTTU. Älä nyt. Enhän minä — Mutta kun Kaappo rupesi komeilemahan.

KAISA. Mitä sinä siitä välitit. Et sinä kumminkaan kykene ketään
silmiltäsi karistelemahan.

SALTTU (Ylpeästi.) Minäkö?

KAISA. Sinä juuri. Et sinä miesten joukkohon kelpaa.

SALTTU. Mutta minä teen vielä sellaisia, jotta mainitahan.

KAISA. Niin. Suutut ja otat selkähäsi.

SALTTU. Voi herran jee! (Itkunsekaisella äänellä.) Olenko minä niin
huono mies? Kyllä minä räätäri-Fapeen ainakin voitan.

KAISA (Auttaa Salttua riisumisessa.) Älä nyt siinä jullita. Minkä sille
tekee, että Jumala loi sun lampahan nahasta.

SALTTU. Mutta kun sinäkin, Kaisa, niin sanot. Mitä varten sinä otit
näin huonon miehen. Et sinä kumminkaan yhtään tykkää musta.

KAISA (Kuin lapselle.) No tykkään, tykkäänhän minä susta. Mene nyt vain
maata.

SALTTU (Kömpii puoliksi riisuutuneena alasänkyyn.)

KAISA (Asettelee tuolit paikoilleen. Istuutuu arkulle.)

12:s kohtaus.

Harri, Koljola, Kaisa ja Salttu.

HARRI ja KOLJOLA (Tulevat kamarista.)

HARRI. Ketähän tuossa tiellä taas oli roikastamassa? Näitkö sinä,
Kaisa?

KAISA. En minä —

HARRI. Olikohan Karjamaan Köysti häjyinensä? Etteivät vaan ottanehet
meidän hevosia ajettaviksensa — Missä kaikki väki on?

KAISA. Tuolla edustuvassa ne —

HARRI. Saisivat käydä katsomassa, ovatko hevoset tallissa.

KAISA (Nousee ja lähestyy Harria.) Tarkoittiko isäntä sitä huutamista?
Nehän olivat Kaappo ja Salttu, jotka täällä huusivat kuin mielettömät.
Salttu mässähtikin nukkumahan.

SALTTU (Avaa verhon, ökeltää.) En minä mässähtänyt ole. Isäntä —
tuota.

KAISA (Vetää verhoa eteen.) Pysy siellä nyt.

(Hetken kuluttua katsahtaa verhon taa ja menee jälleen ulos.)

HARRI (Hymähtäen.) Nekö ne olivatkin. Ja Salttu aivan täynnä.

KOLJOLA (On katsonut moittivan näköisenä.) Niin, naapuri. Aika on paha.
Jotakin tässä on tehtävä. Nuoret miehet elävät juoppoudessa ja
hurjisteluissa. Parhaitten talojenkin pojat pitävät kunnianansa
varastaa lampahia toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten
hevosia ja ajaa ne näännyksihin.

HARRI. Se on nuoruuden hurjuutta. Emmehän mekään ollehet paljon
parempia.

KOLJOLA. Mutta kun tappelut ovat aivan jokapäiväisiä ja murhia sattuu
kymmenkunta vuodessa, niin on kai se jo sunkin mielestäsi liikaa
hurjuutta.

(Istuutuu pöydän taa.)

HARRI. Kyllähän järjestys parempi olla saisi. Mutta sitävartenhan
pitäjän hallitussääntö onkin määrännyt erityiset järjestysmiehet. Ja
vallesmannin asia se etusijassa on.

KOLJOLA. Mutta jos vallesmanni tällä tavalla jatkaa, niin paatuvat
parhaimmatkin.

HARRI. Onko se taas jotakin —

KOLJOLA. Ei mitään erityistä. Meillä se kävi vaan seurat hajottamassa.
— Ja toiskan renkipojan mänttäsi puolikuolleheksi, kun poika ei
päässyt kuormalla kylliksi pian tienvierehen.

HARRI. Mutta mitä sille voi?

KOLJOLA. Minä ajattelin, että jos vallesmannille oikein selittäisi —

HARRI. — että hän kehrää omia kaulavillojansa, jos tällä tavalla
jatkaa. — Minä en ainakaan sovi siihen toimehen. — Vallesmannin
mielestä pitäisi talonpojan olla polvillansa herran edessä. Sentähden
täytyy selittäjän olla nöyrempi mies kuin minä (Menee takan luo
piippuansa sytyttämään.) Mutta mene sinä, tai lähetä teistä joku muu.
Tehän osaatte olla nöyriä.

KOLJOLA. Emme mekään voi mennä. Me olemme juuri pahimpia
rauhanhäiritsijöitä hänen mielestänsä.

HARRI. En tiedä sitten muuta keinoa, kuin (sytyttää piipun) odottaa.
Kyllä aika ja maailma miehen masentavat. Suuremmatkin sonnit ovat
täällä joutunehet ikehenalaisiksi.

KOLJOLA. Tarkoitatko, että vallesmanni —

HARRI. Niinkuin metsähän huutaa, niin sieltä kaiku vastaa. Ja näillä
lakeuksilla kantaa kaiku kauas.

(Istuu entiselle paikalleen.)

KOLJOLA. Ei, ei! — Esivalta on Jumalan asettama. Se ei saa tapahtua.
Vallesmannille täytyy selittää ja saada hänet ymmärtämähän, että —

HARRI (Ylimielisesti.) Opiksi se vaan on koiralle kylmä kylpy.

KOLJOLA (Puoliksi itsekseen.) Väkivalta nousee väkivaltaa vastahan.
Ihmiset kulkevat sokeina leveää tietä, ja johtajat ovat kaikista
sokeimmat. Taivahan valo ei johdata meitä (Harrille.) Sinäkin,
naapurini. Miksi paadutat sydämesi. Lankea maahan ristin juurehen,
ennenkuin se on myöhäistä, sillä emme tiedä aikaa eikä hetkeä, koska
meidän lähtemän pitää.

13:s kohtaus.

Harri, Koljola, Antti, Maija, Jussi, Heikki, Liisa ja kyläläisiä.

ANTTI, MAIJA, JUSSI, ja HEIKKI (Tulevat ulkoa ja asettuvat istumaan
etunäyttämölle paitsi MAIJA, joka menee perälle talousaskareita
toimittamaan.)

HARRI. Sinä tuhlaat sanoja. Minä olen kristitty, mutta en rupea
körttiläiseksi. Mitä varten teihin yhtyisin? Miksei yhtähyvin
Vasulaisihin, Yli-Koljoselaisihin, Renqvistiläisihin tai muihin
hurmahenkisihin ja huutajihin. Kuka teistä lopulta on oikeassa?

KOLJOLA. Totuutta etsiessänsä saattavat ihmiset erehtyä, mutta
etsiminenkin on jo parempi kuin suruttomuuden tila.

HARRI. Teidän joukossanne on niin paljon ulkokullatulta, tekopyhiä ja,
suorahan sanoen, kieroja ihmisiä, että jos hedelmistä puu tunnetahan —

LIISA (Noin 18-vuotias, siistissä työpuvussa tulee ulkoa kantaen puisia
maitoastioita ja jää perälle, jossa taloustoimia toimittaessaan
keskustelee naisväen kanssa, mutta seuraa kumminkin keskusteluakin,
varsinkin Jussin vuorosanoja.)

KOLJOLA. Jokaisen kyntäjän jälessä lentelee haaskalintuja etsimässä
vakojen pohjasta kupunsa täytettä.

HARRI. Onhan teissä kyllä rehtiäkin väkeä. Mutta ette te sittenkään
sovi yhtehen mun uskoni kanssa. — Te kuljette seuroissa ja kulutatte
aikaanne viikottain. Kiirehenäkin työaikana ilmestyy joku saarnamies,
ja silloin heitetähän työt odottamahan. Pellot jäävät kesannoiksi
(Vähän ivallisesti.) Uskonsisaria ja -veljiä kulkee pitäjästä
pitäjähän, kestiä pidetähän tuon tuostakin. Jyvähinkalot tyhjentyvät ja
ruokavarat vähenevät. — Hm! Sehän on teidän asianne. Voihkikaa vain
maailman pahuutta ja kurjuutta. — Mullakin on oma uskoni. Ja
uskossansa kukin autuahaksi tulee. Mun evankeliumini on lyhyt ja selvä.
Se kuuluu: Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä
työtä. — Sen evankeliumin on nälkä tällä tasangolla opettanut.

KOLJOLA. Ei ihminen elä ainoastansa leivästä —

MAIJA (On tullut astiakaapille.) — vaan jokaisesta sanasta kuin
Jumalan suusta lähtee.

HEIKKI. Mutta kyllä sitä täytyy olla vähän muutakin yritystä kuin
ruumiillinen työ. Lukemahan pitäisi kaikkien oppia ja kirjoittamahan ja
kaikkien olisi suostuttava raittiutehen.

LIISA (Tulee Maijan luo.) Joko illallinen pannahan pöytähän?

MAIJA. Me söimmekin jo muut paitse isä. Ja Kaappo ei näy olevan
kotonakaan.

KOLJOLA (Heikille.) Raittius on sitä renqvistiläistä omahyväisyyttä.
Ei siitä yksistänsä siunausta tule.

HEIKKI. Paljon parempaa olisi vaan elämä täälläkin, jos viinaa
lakattaisihin juomasta. Ja vähemmän häjytkin silloin riehuisivat.

JUSSI. Häjyt ja muut hurjapäät pitävät itseänsä myöskin muita
parempina. Jokainen heistä koettaa hankkia itsellensä mainetta. Ja
muuta keinoa eivät löydä kuin riehumisen (Nousee.) Kaikki ihmiset
pyrkivät parempahan. Mutta kaikki kulkevat vielä syrjäpolkuja. Sitä
tietä, joka yhdistää polut, ei vielä ole löydetty. Täytyy tulla
voimakkaampi herätys, joka antaa täyden selvyyden. Minä en tiedä, mikä
se herätys on. Mutta sitä tarvitahan, ja se tulee.

(Menee peremmälle.)

HEIKKI. Mitä sinä puhut? En minä ymmärrä. — Mitä sitä voisi vielä
ihmiseltä vaatia, jos se osaa lukea ja kirjoittaa, eikä juo viinaa,
eikä tappele. — Ja kyllä sitä jo vähän parempia ollahankin (Nauraen.)
Entisehen aikahan ne saivat opetella puustavetkin jalkapuussa.

HARRI (Nousee, tulee keskilattialle.) Liirum, laarum lapset. Te puhutte
aikamiesten asioista, ennenkuin korvantaustat ovat kuivat. Te luette
kirjoja ja opettelette kirjoittamahan. Luulette herroiksi pääsevänne ja
jäätte sille välille. Kokoherraa, Jumalan kiitos, talonpojan pojasta ei
koskaan voi tulla. Ja ne, jotka luulevat täysiherroiksi päässehensä,
ovat täysiä narreja. — Te moititte vanhempaa polvea, ennenkuin itse
olette mitään toimittanehet. Katsokaa, kuinka paljon korpi on paennut,
kuinka paljon suota on saatu sulille kumminkin sen aikana! Mutta työtä
jää teillekin. Laittakaa Takaluoman neva heinää kasvamahan ja tehkää
Hallakorpi pelloksi. Siinä on teille litania. Lukekaa sitä, niin käy
hartianne köyryhyn ilman kirjoja. Ja se työ on teidän tehtävä. Me emme
enää ehdi.

(Tämän kohtauksen aikana on kyläläisiä, nuoria naisia ja miehiä
pyhäpukineissa tullut ulkoa ja asettunut istumaan näyttämön perälle,
mikä minnekin. Antti on mennyt sinne keskustelemaan muutamain poikain
kanssa.)

14:s kohtaus.

Edelliset, Kaisa, Vallesmanni ja Renki.

KAISA (Tulee ulkoa vähän hengästyneenä.) Vallesmanni tulee! Sen
aisakellon ääni kuuluu tuolta vainiolta.

HARRI. No mikä hätä sillä kiirehellä on? Antaa tulla vain.

(Istuutuu entiselle paikalleen.)

ANTTI (Katkerasti.) Herra tulee katsomahan, miltä talonpoika näyttää
vangin puvussa —

JUSSI. — tai pitämähän järjestystä.

KOLJOLA. Minä taidan tästä lähteä. Johan hevonen onkin saanut levätä.

HARRI (Hymähtäen.) Pelkäätkö vallesmannia?

KOLJOLA. En pelkää. Mutta en välitä tapaamisestakaan. Kristityn ihmisen
tulee olla nöyrä esivaltaa kohtahan, mutta se on niin vaikeaa, kun tämä
vallesmanni on esivaltana. Sentähden mieluummin väistyn.

(Lähtee ulospäin. Kuullessaan Jussin vuorosanat pysähtyy kuin
tahtoisi jotain vastata, mutta jatkaa kumminkin matkaansa.)

JUSSI. Sen, jolla on oikeus puolellansa, ei tarvitse väistyä.
Nöyrtyminen ja kärsiminen on sitä uskovaisten maitoharikkoa.

HARRI (Keskeyttäen.) Jussi mene sinä hakemahan Antin passi. Se on
tuolla kamarissa pöydän laatikossa.

JUSSI (Menee kamariin.)

VALLESMANNI (Noin 40-vuotias, sotilaan ryhti, tarmokkaan, mutta
samalla ilkeän näköinen, ruoska oikeassa kädessä. Astuu korskeana
keskilattialle.)

RENKI (Noin 30-vuotias, tavallinen, ehkä hieman herrahtava. Jää oven
luo.)

HARRI (Panee lakkinsa naulaan. Nousee seisomaan.)

VALLESMANNI (Katselee ympärilleen.) Ettekö ymmärrä, että lakki on
otettava päästä lain edustajan edessä?

KAIKKI (Ottavat lakin päästään hitaasti ja vastenmielisesti, jotkut
hymähtävätkin.)

VALLESMANNI (Kiihtyneenä tästä hitaudesta.) Te — te — te olette
raakalaisia. Te olette kuin villipedot. Ja te olette tähän asti saaneet
olla omassa vapaudessanne. Mutta kyllä minä teen siitä lopun! — Te
juotte ja tappelette, Yökaudet ajelette pitkin teitä ja karjutte. Te
olette ynseitä esivaltaa vastaan. Mutta minä taivutan jäykätkin niskat!
Minut on sitä varten tänne lähetetty. Ja minä nöyryytän teidät! Minä
tuotan tänne komppanian kasakoita. Katsotaan, eikö silloin lakkikin
lähde vähän helpommin päästä.

HARRI (Hillitysti, mutta hieman ivallisesti.) Herra vallesmanni ei
pahastu. Me olemme vain yksinkertaisia talonpoikia, emmekä ole
tottunehet ottamahan lakkia päästämme muualla kuin lakituvassa ja
Jumalan huonehessa.

VALLESMANNI. Niin. Te olette yksinkertaisia talonpoikia ja
(kyläläisille) moukkia, mutta te olette ilkeitä kaikki. Ja ilkeys on
teistä piiskattava pois. — Sanokaa! Kuka heitti viime yönä kiven
kamarini ikkunasta sisään? Te kyllä tiedätte. Te olette kaikki samassa
juonessa. Mitä tämä väen paljous täällä merkitsee. Pidättekö pitoja tai
seuroja? Kenenkä luvalla? (Huomaa Antin.) Ja vanki kulkee vapaana
samassa joukossa (Harrille.) Lukitse se sängynpatsaaseen kiinni. Siinä
on vangin paikka.

JUSSI (Tulee kamarista. Antaa vallesmannille paperin.) Tässä olisi
vankipassi.

VALLESMANNI (Ei katsahdakaan paperiin. Huutaa Jussille.) Ota lakki
päästäsi! Kollo!

JUSSI (Vähän hämmästyneenä, sitten suuttuen.) Päässähän lakki näkyy
vallesmannillakin olevan. Mutta jos mun lakkini tiellä on, niin
voisihan sen poiskin ottaa.

VALLESMANNI. Lurjus! (Lyö piiskan varrella lakin Jussin päästä.)

LIISA. Herra Jumala!

JUSSI (Kiskaisee ruoskan vallesmannin kädestä.)

VALLESMANNI (Horjahtaa kuin lyöntiä väistääkseen.)

KAIKKI (Nousevat seisaalleen. Naiset huudahtavat, miehet näyttävät
uhkaavilta.)

MAIJA (Juoksee, ottaa Jussin syliinsä. — Hätäisenä.) Jussi! Jumalan
tähden. Kunnioita lakia ja esivaltaa.

JUSSI (Työntää Maijan syrjään.) Niin, lakia, mutta ei tätä.

(Murtaa ruoskan käsissään poikki ja viskaa kappaleet oven luo.)

VALLESMANNI (Katsahtaa ympärillensä. Hillitsee kiukkunsa. Pistää
paperin taskuunsa. — Pirullisesti.) Sinä poika-nulikka. Sinä et tiedä,
ketä vastaan nousit. Kyllä me tapaamme vielä toistekin.

(Menee ulos.)

RENKI (Ottaa ruoskan kappaleet. Menee ulos vallesmannin jälessä.)

(Vallesmannin mentyä laukee jännitys. Joukko rupeaa
liikkumaan. Sieltä täältä kuuluu miesten vuorosanoja.)

JUSSI. Miksei sitä vähän pehmitetty? — Olisi annettu sille omalla
piiskallansa. — Paljas käsikin olisi riittänyt. Pitää meitä kuin
koiria! — Kuusi tuumaa terästä se olisi tarvinnut. Vähemmän silloin
ärjyisi.

LIISA (Katselee ihaillen Jussia.) Tuollainen on oikea mies!

MAIJA (Seisoo pöydän luona. — Kiihkeästi.) Älkää uhatko. — Älkää
antako vihalle valtaa. Jumala vihaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa
armon. — Älkää miekkahan ruvetko. — Rukoilkaa, että Jumala antaisi
teille nöyrän sydämen.

KYLÄLÄISET (Hämmästyvät ja nolostuvat. Osa menee pilkallisesti nauraen
ovea kohti.)

ANTTI (Keskeyttää Maijan. Toruvasti.) Maija! Älä häpäise itseäsi!

HARRI (Keskeyttää Maijan. Lyö nyrkillä pöytään.) Hiljaa! Mun taloni ei
ole körttiläisten kirkko. (Katsoo oveen, josta vallesmanni meni.)
Eikä täällä saa muutkaan hurjapäät komentaa (Hillitysti, vähän
ivallisesti.) Mutta tietysti te kylällä kumminkin kertoisitte, että
Harrin talo on muuttunut körttiläiseksi. Sentähden saatte huomenna
pitää täällä hypyt. Silloin ei kukaan usko sellaisia puheitanne
(Muistaa vallesmannin.) — Ja minä itse annan luvan (Antille.) Sinäkin
Antti, saatat silloin pistää polskaksi, kun ei vallesmannikaan enää voi
sinua sängynpatsahasehen lukita.

ANTTI. Kukapa tietää. Vallesmanni sai taas uutta kostettavaa.

JUSSI (On seisonut synkän näköisenä mietteissään.) Minä taisin tehdä
pahasti. Mutta yksikään mies ei olisi voinut tehdä toisin.