IV.

KIUSKERISSA TALVELLA.

Kiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin peninkulman
päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään
Pitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se
kulkee ”Ison Kalastajan” nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu
suomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti
tunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen
keskuspaikka.

Kun kesällä purjehtii näiden autioiden kallioiden ohi tai jos
matkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin
uskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja
hiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes
kaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka
öiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat
purjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat
rantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs
olekaan.

Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä
pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei
vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa
saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset,
suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät
perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja
eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, — norssikelkoiksi niitä
sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa.
Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja
hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille
nostettuja veneitä, — ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset
koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin
jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa.
Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, — heillä on näet
Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden
lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen
— ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä
keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu
kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva
puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven
kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin
mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin.
Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä
valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, — minkä paikan
silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan
kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle,
pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin
kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi
kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme
avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean
avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin
jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen
tuulelta hän pystyttää ympärilleen ”varjokepit”, kuusi yläpäistään
yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, — se on
pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja
kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää
kestää!

Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua
pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa
saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja
Uudeltakirkolta asti — heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, —
ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä,
saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen — mutta ilman veneitä —
jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista
rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli ”putkansa” ulos
jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja
muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen
pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen
rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri
pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee.
Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin
makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja
pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin
hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän
pakkasta kuin jääaavikolla, — terveyttä se elämä kysyy!

Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla.
Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet
juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä
pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä
heinärukoja ison kartanon vainiolla, — hyvin ison kartanon. Uudet
tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin
kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan
aamun saaliit.

Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten
tiu’ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja
tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa,
kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen,
tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta
kalastajat, vaikk’eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla,
ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät
niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun
hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja
ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha
kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi
saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä,
— vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia
pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa.
Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne
toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana,
muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan
perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina
ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä
merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon,
ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä
niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä,
tuiskussa ja pakkasessa.

Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole
esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei
tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa
toisen tehdä samoin.

Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan
kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, — siihenhän
sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen
huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka
tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille.
Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa,
silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja
merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja
repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee.
Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista
kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee
tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa
aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee
verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan
ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän
saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet
Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia
pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on
heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt’yleensä jäässä, silloin
eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan,
ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee
pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä
suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht’äkkiä kääntyy
toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva
jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin.
Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat
hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian
ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja
avuksi.

Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin
pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he
luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat
repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä
tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää
verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät
verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle.
Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki.
Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, — aina on jokin
ranta tullut vastaan.

Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo
koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan
ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; — ”niitä täytyy
sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä”, sanovat he.
Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti
taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat
asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, — sitä vailla, ettei
ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista
Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, — siellä se pyynti vasta
luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen
viisautena, — hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.

— Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran
Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain
varomattomuutta.

— Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa.
Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella
reissulla, — mutta yhden yön vain.

— Ähäs, kuinka se niin sattui?

— Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle
Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä
toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei
nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin
lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme
silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut — se
ei juuri enää vähällä kummalla repeä, — kaivoimme siihen tuurillamme
sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se
kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät
hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja
tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä
jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan.
Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä — en sitä yötä unohda.
Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun
olen sitä omaa yötäni muistanut.

— Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?

— Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me
taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin.
Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän
siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään
tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli
perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon
kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken
sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin
monelle tuottavat. —

Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas,
mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan,
silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä
kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa
majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan
savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike
on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen
aikaa Kiuskerin ympärillä.