V.
”Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme”,
huusi Eero. ”Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää
pääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti,
onpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa,
jonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea
venematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä
pistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä
jos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä
tulee.”
Ja onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana
vihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki
joukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.
”Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!” huusi Lauri ja hyökkäsi
kumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin
miehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.
Lauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat
ennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun
vahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen
rantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan
apua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi
seisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa
pelkäämättä.
”Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa”, virkkoi
Lauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja
tämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei
ennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.
”Minä näin tekosi”, kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa,
”ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua
siunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut
varjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme.”
”Te ette siis ole haavoitettu, äiti,” huusi Aina.
”En, lapseni, kauhistus ja kun näin vanhan kotimme häviön — —”
”Ja missä on Laurin isä?” virkkoi taas tyttö.
Raskas huokaus kuului huoneen toiselta puolelta. Siellä oli vanha
kalastaja pielusten suojassa, eikä yksikään luoti ollut hänen
turvapaikkaansa sattunut. Ilo loisti ukon silmistä, kun hän puristi
Ainan käsiä ja kuiskasi:
”Jumala sinua aina suojelkoon, lapseni; sinä olet pelastanut monta
ihmistä kuolemasta.”
Vanhus aikoi sanoa enemmänkin, mutta tähän keskeytti Eeron kiljaus:
”Tänne kirveinenne, riivatut pyrkivät tästä sisään, mutta — —”
Sanoja ei pitemmältä kuulunut tappelun melskeeltä ovella, —
Laukaus ja taas laukauksia, painettien pistoja, kirveen iskuja,
hurraahuutoja, kuolinkorahduksia näkyi ja kuului nyt toisen
tuvan edessä, jonne ensin naisten ja sitte miesten oli täytynyt
ensimmäisestä vetäytyä.
Ikkuna, joka oli tuolle kauhealle temmellyspaikalle päin, oli vielä
eheä, vaan kauanko se kestäisi. Suomalaisia ja venäläisiä häälyi
sekaisin ja vaimoparkain piti nähdä ja kuulla kaikkea tuota kauheaa
meteliä.
Aina istui sängyn laidalla, kädet äidin ympäri ja hypisteli pientä
pistoolia, jonka hän oli löytänyt ja tallentanut. Hänessä liikkui
outoja tunteita, hän ei tiennyt mistä se tuli, vaan ajatukset
vaihtelivat alati. Hän muisteli vaaroja, joista oli pelastunut,
muisteli Lauria ja miten tappelu riehui. Mutta hän ei saanut selkoa
ajatuksistaan, milloin ne olivat missäkin ja pääparkaa yhä enemmän
pyörrytti.
”Laupias Luoja, tuossa hän on!” parkasi leski, kun ikkuna sälähti ja
punainen pörrötukka pisti siitä sisään. ”Hän se on! Auta hyvä Jumala!”
Niilo siinä todella olikin. Hänen oli täytynyt kulkea venäläisten
mukana, olla raastettavana edestakaisin ja vihdoin oli hän joutunut
kotosaarelleen. Mutta miten oli nyt hänen kauniitten tupainsa laita?
Toinen oli jo kirveillä ja luodeilla turmeltu ja toiselle oli
juuri samoin käymässä. Eikä Niilo sittenkään ollut saanut Ainaa.
Päinvastoin oli hän nähnyt, miten Lauri tuli voittajana takaisin.
Raivo leimusi Niilossa ja hänen silmistään liekehti ainoastaan kostoa
naisia kohtaan. Venäläiset työnsivät häntä edellään, sitä kiivaammin
hyppäsi hän huoneesen, painetti välähti hänen käsissään ja julma
kirous karahti, vaan tuskin kuului naisten hätähuudolta. Olihan nyt
hänen edessään Aina, jonka tähden hän oli kaikki kärsinyt, jonka
tähden hän oli turmion tuottanut pienelle uutteralle kotokylällensä,
vihoissaan näyttäessään venäläisille tien sinne, luvaten, että sieltä
saisivat veneitä kyllä paetakseen Saimaalle.
Aina tiesikin, että häntä kohti Niilo pyrki, nousi ylös ja puristi
pistoolia kädessään.
”Pois tieltä”, huusi Niilo painetti lennossa naisten yli, jotka
olivat yhdessä ryhmässä Ainan edessä. ”Pois tieltä, tai halkaisen
päänne! Haa, nyt et pääse minua pakoon!”
Naiset hyökkäsivät vastaan kädet pystyssä, vaan Niilon huimaus ei
sattunutkaan, sillä samassa kuului pistoolin laukaus ja kun savu
vähän hälveni, seisoi Aina vielä pistooli kädessä ja tuo ennen ylpeä,
nyt kavaltaja Niilo makasi verissään tunnotonna. Luoti oli sattunut
rintaan.
”Oikein, tyttöseni”, huusi vanha Eero, joka samassa tuli Laurin
kanssa. ”Hän on saanut, minkä hän ansaitsi.”
”Lauri Lauri,”, huusi Aina ja riensi jääkärin luo. ”Hän tahtoi
murhata meidät ja sentähden — —”
”Hän on saanut, minkä hän ansaitsi, niinkuin vanha Eero jo sanoi”,
virkkoi Lauri vakaasti. ”Hän oli kavaltaja ja semmoisen pitää kuolla.
Me olemme nyt kuitenkin voittaneet, ja venäläiset ovat saarroksessa,
kun katteini Malm on päässyt perille ja heidän parkassinsa ovat
otetut kovalla taistelulla.”
Lauri olikin oikeassa. Tappelu oli melkoisesti laimentunut ja tuvista
olivat venäläiset jo enimmäkseen karkoitetut. Vielä oli venesilta
otettava, mutta miehissä onnistui ajaa venäläiset sieltäkin. Muutamat
olivat päässeet pakoon, vaan enimpäin täytyi antautua ehdoitta.
Julmalta näytti tupain ympärys, missä tappelu oli kiivaimmin
raivonnut. Suomalaisia ja venäläisiä oli maassa sekaisin niin
tiheässä, että tuskin taisi erottaa ystävää vihollisesta. Lisäksi
oli ylt’ympäri kaikellaisia aseita ja vaatekappaleita ja permantona
verinen maa.
Kun vihdoin viimeinen laukaus oli kajahtanut ja venäläiset parkassein
menetettyä myös menettivät rohkeutensa, oli aurinko jo mailleen
menemässä, hämärä tuli ja kesäyö peitti tienoon.
⸻
Siitä tuvasta, missä ratkaiseva taistelu oli raivonnut, oli sen
jäljet poistettu, miten oli voitu. Huoneet oli siivottu, eikä
ympärilläkään enää ollut ruumisläjiä. Veripilkut oli huuhdottu
pois, mutta se paikka, missä kavaltaja Niilo oli kuollut, oli vielä
veressä. Jäisikö se merkki tupaan todistamaan omistajan ilkeätä tekoa
ja ansaittua loppua? Siltä ainakin näytti.
Tässä huoneessa istuivat sairasvuoteen ääressä, Laurin vanhan isän
ympärillä, Svärdin leski, Aina, Lauri, vanha Eero ja Antti. Synkkä
äänettömyys vallitsi aluksi, eikä ihme ollutkaan; olihan paljon
outoa, odottamatonta tapahtunut sitte auringon nousun.
”Onko meiltä monta kaatunut?” kysyi Svärdin leski Eeroon kääntyen.
”Neljä on mennyt Tuonen”, vastasi ukko, ”ja kuusi on pahoin
haavoitettua. Lääkäri, joka on sotamiesten mukana, sanoo niiden
kuitenkin paranevan.”
”Ketkä ovat kuolleet?”
Eero luetteli ne nimeltään ja lausui päätteeksi: ”Emme me aio antaa
niiden leskien kärsiä puutetta. Eipä niin, sen olen luvannut, ja jos
ei kukaan muu ota niitä, niin otan minä kaikki hoitooni.”
Viimein jäi asia siihen, että läsnäolijat päättivät tehdä mitä
velvollisuus vaati, ja sitte käännyttiin muihin aineisiin.
”No, kauaksiko, Lauri, jäät nyt luoksemme?” kysyi Eero iloisen
ystävällisesti. ”Tapasin poikani, joka on samassa komppaniassa kuin
sinä, ja hän sanoi että teidän piti marssia jo tänä yönä.”
”Jo tänä”, huudahti Aina ja vetäytyi kiinni Lauriin, ”ei
katteini niin pian saa ottaa sinua minulta.”
”Ohhoo, se ei häntä suuresti surettane, kun hän ei malta käydä
omiaankaan katsomassa”, vastasi nuorukainen hymyillen. ”Muutoin
luulen, että seisatumme vähäksi aikaa näille tienoille.”
”Niinkö luulet”, kysyi Svärdin leski iloisesti katsahtaen ylös.
”Niin olen kuullut kerrottavan”, vastasi Lauri. ”Mutta minne olette
Niilon vieneet, pitäneehän hänet toki haudata kunniallisesti?”
”Niilo”, keskeytti Antti pyyhkäisten otsaansa, ”hän on jo siellä,
minne, hän jääkin.”
”Toisten joukossa siis”, sanoi Lauri säälien.
”Niin, venäläisten”, vastasi Antti vakaasti katsoen nuorukaista
silmiin. ”Hän oli venäläinen ja hänen pitää siis maata samassa
haudassa kuin he. Hän on jo kaivettu kauas metsään heidän joukkoonsa.”
”Kuka sen on käskenyt?” kysyi Lauri innokkaasti. ”Jos minä olisin sen
tiennyt, ei se olisi koskaan tapahtunut.”
”Sen olen minä käskenyt, jos välttämättömästi tahdot tuon tietää”,
vastasi Antti lujasti ja epäilemättä. ”Me emme tahtoneet kavaltajaa
joukkoomme — —”
”No niin. Voit olla ankaruudessasi oikeassa”, lausui tähän Lauri
rauhoittuen ja jatkoi vakavaan, synkkään ääneen: ”Olisittepa olleet
niinkuin minä useammassa tällaisessa kahakassa, kuin tänään,
niin olisitte oppineet sen, mitä pappi sanoi meille lähtiessämme
taisteluun, että viha ja katkeruus loppuu haudalla. Minä olen nähnyt
suomalaisen ja venäläisen syleilevän toisiaan kuollessaan ja — —”
Antti oli mennyt ulos; sen huomasi puhuja vasta nyt. ”No jaa”, sanoi
hän mennessään, ”tehty mikä tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi.”
Samassa kuului ulkoa selvään rummun ääni.
”Hyvästi toistaiseksi!” kuiskasi Lauri syleillen Ainaansa. ”Kohta
tulen takaisin.”
Samassa sieppasi hän kiväärinsä ja syöksi ulos.
Svärdin leski, vanha Eero sekä Aina valmistausivat myös liikkeelle.
Silloin pyysi vanha sairas: ”Auta minua, Aina, oven ulkopuolelle.
Ilta on niin ihana, että minunkin tekee mieli ulos.”
Vanhukselle tehtiin mieliksi ja muutettiin vuode ulos tuvan eteen.
Mutta muut kolme menivät hiljaa venesillalle, joka vielä oli
paikoillaan, ja jolle sotamiehet kokoontuivat riveihinsä.