SISÄLLYS:

Kurimus.
Huutokauppa.
Juhannuskoivu.
Sairaalassa.
Nimineuvos.
Ksenia.
Kotiopettajatar.
”Elämäänsä kyllästynyt.”
Miettisen mummon asia.
Nekkusaksa.

KURIMUS

Kertomus Pietarin Suomalaisten oloista.

I.

Annasta alkoi rautatien matka jo tuntua tuskallisen pitkältä.
Noustuaan junaan Myllymäen asemalta, oli hän edellisenä päivänä
nähnyt Tampereen tehtaineen savuineen ja Hämeenlinnan vanhoine
linnoineen jäävän taaksensa, ja hiukan väsyneenä alituisesta
istumisesta oli hän iltasella saapunut Riihimäelle, jossa hänen
tuli olla yötä. Paljon uutta oli hän jo sinäkin päivänä nähnyt,
mutta sivumennen vain ja vilaukselta, jonka tähden se kaikki ei
ollenkaan hänen aivojansa askarruttanut hänen siinä yötään maatessaan
majatuvan kovalla penkillä. Ei — päinvastoin uneksi hän vain
uneksimistaan, loppumatta, ilman johdonmukaisuutta kaikesta siitä,
mitä hän ei ollut nähnyt, vaan mitä hän toivoi saavansa nähdä.
Matkansa määrästä uneksi hän; ja kaikessa oli jotakin sanomattoman
suurta ja suurenmoista, milloin kauhean iso kirkko kultakupusine
tornineen, jonka torninhuipussa olevasta rististä ikään kuin sininen
silmä nousi ylös ja katosi taivaan siintoon, milloin taas viisi- ja
kuusi-kerroksisista kivitaloista, joissa kuitenkin asui vain pelkkiä
muurahaisia, ja yht’äkkiä muuttui tämä kaikki komeaksi kaupungiksi,
mutta kaupunki taas yht’äkkiä suureksi muurahaispesäksi, jonka tuli
ja hämmensi kiiltävä kyykäärme. Hyi! Ja Anna säpsähti ja heräsi; hän
hypähti ylös eikä voinut enää nukkua, vaikka vielä olikin jotenkin
varhainen. Senpä tähden hän kohta sitte peseytyi, pukeutui ja alkoi
odottaa Pietariin menevän junan tuloa. Vaan hirveän pitkäksi ja
ikäväksi tämä odotus hänestä kävi asemahuoneen avarassa salissa,
vaikka hän ei jättänytkään käsityötä käsistään. Toisia junia siitä
väliin kulki, jotka lyhensivät ajan yksitoikkoisuutta, ja kaupaksi
asetettuja kirjojakin Anna tavan takaa meni katselemaan, sekä
kaapissa olevia että niitä, jotka pöydällä olivat rivitetyt, mutta
kaikki alkoi jo pitkästyttää, kun ei sitä junaa jo näkynyt tulevaksi.
Vaan tulipas se vihdoin kuitenkin!

Ja nyt istui Anna jo Pietarin junassa! Nythän sitä oli melkein kuin
perillä, kun ei tarvinnut enää junaa muuttaa! Koko sitä
vielä oli istua kökötettävä samalla paikalla, mutta jaksoihan toki
tuon, kun oli Pietariin menossa! Sinnehän hän jo oli niin kauan
toivonut. Ja nyt...!

Päivä kului kuitenkin vähitellen. Matka samoin. Lahden, Kaipiaisen,
Viipurin ja kaikki pienemmät, niiden väliset asemat olivat jo
sivuutetut ja ilta oli käsissä. Muutama tunti vielä, niin oltiin
Pietarissa. Kello kahdeksan aikaan otti Anna eväskorinsa penkin
alta esille ja alkoi hiukan haukata äitinsä matkalle laittamia
ruokia, vaan eipä nyt nekään enää tahtoneet maittaa, kun se jo oli
niin lähellä, tuo... Ja sitte oli Viipurista tullut niin paljon
matkustavaisia lisää, että täytyi pitää koria sylissään, kun oli niin
yhteen pakattu kolmannen luokan kapeisiin penkkeihin. Mutta kaikkein
harmittavin oli tuo herran tapainen tuolla vaunun nurkassa, joka ei
hetkeksikään luonut silmiään pois Annasta. Ihanhan se katsoi suoraan
suuhun ja tahtoi estää joka leipämurusen sinne joutumasta. Eihän ne
ihmiset toki näin röyhkeitä olleet siellä kotiseuduilla...

Ja väliin katseli se herra — ja katselivat sitä usein muutkin —
Annan valkoisia hampaita, jotka kahtena helminauhana hohtivat hänen
verevien huuliensa välistä, väliin noita sinisiä silmiä, jotka
näyttivät niin lempeiltä kuin pilvetön, korkea kesätaivas, väliin
taas noita kullalle vivahtavia suortuvia, jotka huivin alta otsalle
ja korvien viereen hiipivät. Ja niin hävyttömästi se herra katseli,
aivan kuin olisi tahtonut nielaista Annan kerrassaan, ett’ei hän
tietänyt kuinka istua. Niin tukalaltakin tämä jo alkoi tuntua, että
Annan useita kertoja teki mieli nousta ylös ja mennä ulos vaunusta
etusillalle...

Mutta oli jo hämäräkin ja Annaa vähän peloitti mennä ulos. Jos
sitä sinne putoaa pyörien alle, niin jääpi koko Pietarikin vielä
näkemättä. Eikä Anna mennytkään ulos, sillä hämärä alkoi auttaa
häntä, ett’ei tuo mokoma saanut häneen niin tirkistellä. Ja sitte
rupesi Anna melkein yhtä mittaa lasista ulos katselemaan, siellä
kun, aina sen mukaan kuin tie lyheni, pysäkkien välitkin lyhenivät,
niin että niitä jo alkoi tulla ihan toinen toisensa perästä, aivan
päällekkäinkin. Eikä se junakaan enää viitsinyt kaikkein huonoimpien
luona seisahtua, vihelsihän vain äkäisesti, aivan kuin repäisemällä,
ja mennä hörötti ylpeästi sivu... Mutta sielläkös näkyi rakennuksia
molemmin puolin rataa; jos oli suuria, niin oli pieniäkin: väliin
aivan kuin pieni piironki, jonka alalaatikko oli auki vedetty, jossa
taas ikäänkuin kasvoi muutama kukka, ja tulia siellä vilahteli,
lyhdyt oikein hipasivat vaunuja, ja hevosia siellä ajoi ja ihmisiä
siellä seisoskeli kuin mitä haamuja, toiset nenäliinojansa ja
hattujansa huiskutellen. Ja kah! Tuossa taas juna kerran vihelsi,
vaan sivu se meni, vaikka sieltä soittoakin kuului ja koko silta
oli täpö täynnä ihmisten päitä... Voi, voi, sitä mylläkkää, sitä
menoa ja huimaa vauhtia! Jokohan tämä nyt olisi sitä Pietaria? Vaan
ei suinkaan, koska sitä vielä näin mennään, että kiskotkin alla
ratisevat, eikä taideta enää pitkin kiskoja mennäkään, vaan poikki.
Ja kun tuolla taivaan rannalla näkyy tuommoinen tulijuova! Jokohan
sitä nyt tullaan Sodomiin ja Gomorraan, kun noin taivas palaa?!...
Hyi!

Kun säikäytti! Mikä se noin suhahti kamalasti?... Anna tempasi
pelästyneenä päänsä pois ikkunan luota... Toinen juna siinä taisi
vastaan tulia, koska noin ikkunoita ohi vilahteli ja tulia välkkyi!
Kumma, kun ei se päälle ajanut, kun semmoista kyytiä lentää!
No, onpas tätä nyt menoa! Mutta eiköhän se tämä juna Pietarissa
seisatukaan, vai jokohan minä olen väärään... kun se koko kaupungin
sivu laskettaa? Vaan vihdoin kuuluu pitkä, hyvin pitkä vihellys.
No, nyt se jo taitaa tulla, kun se noin pitkään... Mutta, Herranen
aika, tavaravaunujen joukkoonhan se nyt on joutunutkin ja kuka tästä
nyt ulos löytää ja mistä sen Liisankaan kiinni saapi? Tokkopahan se
Liisa edes tietää, millä kohdalla hänen pitäisi vastassa olla, jos
hän ollenkaan on vastaan tullutkaan? Vaan äläs huoli! Tuollahan se jo
sillan päässä näkyy se mies, jolla on punainen lyhty kädessä? Perillä
kai sitä ollaan, koska ihmisetkin jo nousevat ylös ja kamssujaan
alkavat ulos kantaa. Ja sieltäkös, odotussalin ovesta niitä ihmisiä
ulos tulvii! Voi, voi, jos se Liisa jo huomaisi minut täältä
ikkunasta; enhän minä muuten tohdi uloskaan mennä, vielä varastavat
koko ihmisen. Ei! Ei näykään piikoja yhtään. Kaikki ovat hattupäitä
ryökynöitä vain.

— Anna, drastui!

— Herra Jesta! Liisako se on? No, hyvää iltaa! Kun en tahtonut
tuntea! Luulin ryökynäksi sinuakin! Ja mitä sinä tuolla
päivänvarjostimella teet, eihän nyt aurinko paista? Vai paistaako se
täällä yölläkin?

— Älähän nyt joutavia rupata! Se on sontikka. Ota nyt tshemodanisi,
niin mennään vagonista ulos.

Ja Liisa auttoi Annaa. Mutta ei se Anna tietänyt tshemodania
matkalaukuksi arvata. Ei hänellä semmoista ollutkaan eikä hän
uskaltanut enää tässä kiireessä ruveta ”rupattamaankaan”. Nyyttinsä
ja eväskorinsa hän otti ja sanoi kirstunsa olevan ”pakaasissa” josta
tytöt sitte yhdessä lähtivät sitä perimään. Saatiinhan se sieltä
kyllä, mutta saipas sitä odottaakin kauan, vieläpä aukaistakin piti
ja povesta sen avain etsiä, kun ei Anna ollut arvannut Valkeasaaressa
antaa tullin kirstua tarkastaa. Ja niin he mylleröivät kaikki
vaatteet eivätkä paikoilleenkaan panneet, niinkuin ne olivat olleet,
vaan miten tahansa yhteen mättivät.

— Ovatko ne kaikki ihmiset täällä Pietarissa näin uteliaita, että ne
toisen kaikki salaisuudet tutkivat? kysyi Anna sekä ihmeissään että
hiukan vihoissaankin.

— No, ovathan ne vähän sinnepäin, vastasi Liisa, nauraen.

— Vai ovat sinnepäin! Ja tytöt lähtivät sitte yhdessä kirstua
kantamaan ajurin rattaille, jotka Liisa oli käynyt vuokraamassa sillä
välin kun Anna kirstuaan aukoi ja tullimiehille näytti...

Rrrrätätätätätätä ne rattaat vain panivat ja yhtä rätinätä, hyrinätä
ja huminata kuului joka taholta, niin että Annan korvat olivat
ihan lumpeen mennä eikä tahtonut oikein toistensa puhetta kuulla,
kortteeriin ajaessa. Mutta jo se Annan sydän hytkähti, kun Liteinin
sillalle tultiin ja sähkövalo silmiä häikäisi ja Nevan aallot,
yön pimeässä, tuolla alahalla mahtavasti vyörivat, ja pitkin sen
partaita, niin kauas kuin silmä kantoi, lyhtyjä paloi, kuvastuen
virrassa toisena rivinä, ja korkeiden kivitalojen katot ilmaan
hälvenivät, näkymättä tummaa taivasta vasten! Tuntui ihan kuin
olisi kirkaista tahtonut ilosta, vaan samalla tuli pelko ja nutisti
sen ilon sinne kurkun kuoppaan, jossa ne molemmat sitte toisiaan
kutkuttamaan rupesivat, niin ett’ei voinut paikallaan pysyä. Eikä
hän oikein tietänyt sanoa, mitenkä, mutta ihan sitä teki mieli kuin
lentoon lähteä, ja ehkäpä hän olisi lentomatkalle lähtenytkin, ellei
Liisa olisi häntä yht’äkkiä muistuttanut, sanomalla:

— Ethän sinä kuulekaan, mitä minä puhun!

— Kah! Niin vainkin! Mutta kukas se tuossa asuu?

— No, jo sinä nyt hassu olet! Luuletko sinä, että täällä tietää,
kuka missäkin asuu? Eihän sitä aina tiedä likimäisen naapurinsa
nimeäkään, joka samoilla portailla asuu, tuntemisesta ei puhettakaan.

— No, voi minun päiviäni! Mutta niin kai se on! Arvaahan sen! Vaan
sitähän minä tarkoitinkin, että tuossakos se asuu, se kaupungin
pää...?

— Ratonatsalnikkako? Sekö kaupungin päällikkö?

— Mikä raton nasikka? Se keisari, näet, se tämän kaupungin pää!

— Että missäkö keisari asuu? No, sano sitte niin! Se asuu
voretsissa, mutta sen saat nähdä toisen kerran ja päivällä.

— Voretsissa? Voi, voi, Liisa kulta, enhän minä sinun puhettasikaan
enää tahdo ymmärtää, kun tuommoista ranskan sekaista siansaksaa
latelet. Puhu ennemmin vaikka Kokkolan murretta, ell’et enää puhdasta
suomea osaa.

Liisa purskahti nauruun ja sanoi:

— Pian sen sinäkin opit, tämän Ryssän kielen, ja sen oppii ihan
itsestään, kun vain jonkun Vanjkan opettajaksesi saat.

Anna luuli Liisan nyt jo muuten ilkeydellään viisastelevan ja
hänestä, maalaistytöstä, tahtovan pilkkaa tehdä, eikä viitsinyt
siitä asiasta enää puhetta pitkittää. Hän alkoi sen sijaan
puhua kotipuolesta ja sanoi terveiset kaikilta. Mutta oikeata,
johdonmukaista puhetta ei tahtonut kuitenkaan syntyä, kun aina mikä
milloinkin ulkonainen seikka tuli ja kummastutti Annaa ja saattoi
puheen toiselle tolalle. Sitä paitsi oli heillä rattailla Annan
suurenlainen arkku, joka teki heidän tilansa niin niukaksi, että
jalat roikkuivat ulkopuolella rattaita. Istuminen oli siis heille
hyvin epämukava ja väsyttävä. Anna oli tosin pitkästä matkastansa
kovin väsyksissään, mutta kaikki se uusi, mitä hän näki, veti hänen
huomionsa puoleensa ja vähensi väsymyksen tunnetta. Liisa sen sijaan
alkoi jo tuskaantua ja riennätti ajuria, jotta pikemmin pääsisivät
kortteeriin.

Liisa palveli erään herrasväen luona, joka asui Snamenskaja
kadun varrella, ja sinne oli hän saanut luvan tuoda serkkunsakin
asumaan, siksi kuin tämä ehtisi saada itsellensä paikan tahi
ainakin ensimäiseksi ajaksi. Ja sen talon luo seisahtuivat he nyt.
Piharenki auttoi heitä kantamaan Annan arkkua kolmanteen kerrokseen,
jossa kortteeri oli ja jonne he nousivat keittiön portaita myöten
pihan puolelta. Kello oli jo kohta puolivälissä yksi yöllä, kun he
saapuivat kotiin.

Se oli samalla kertaa väsymyksen huokaus ja mielihyvän tunne, joka
pääsi Annan rinnasta, kun hän istuutui tuolille Liisan keittiössä.
Väsymyksestä ei hän jaksanut juoda kuin kupillisen Liisan tarjoamaa
teetä ja tyytyväisenä nukkui hän kohta, kun oli heittäytynyt
lattialle tekemälle tilallensa. Nythän oli hänen toivonsa toteutunut.
Hän oli nyt — Pietarissa.

Mutta yöllä hän kuitenkin uneksi, niinkuin hän yhä vielä olisi ollut
matkalla Pietariin. Ja niin kummallinen oli se kaupunki, jonne hän
oli menossa, ett’ei siitä tahtonut tulla tolkkua millään lailla.
Sinne kulki rautatiet ristiin rastiin ja eräässä vaunussa, ihan
perimmäisessä nurkassa, istui muuan herra, joka niin julkeasti
tuijotti häneen, että hän nousi ylös ja lähti pois. Vaan yht’äkkiä
näki hän äitinsä seisovan edessään. Hän oli olevinaan vielä
kotonaan. Hän oli polvillaan avonaisen arkkunsa vieressä ja pani
sinne vaatteitansa. Vastapäätä häntä, toisella puolen arkkua, seisoi
hänen äitinsä ja oli niin murheellisen näköinen: silmien pielissä
oli Anna hänellä näkevinään kyyneleet. Vaan ei hän kuitenkaan
Annalle mitään sanonut, mutta Anna tiesi hänen ajattelevan, että
”ole sinä varoillasi siellä Pietarissa, muutoin se, tuo herra, sinun
vielä...” Ja sitte heitti hän äitinsä hyvästi, ja molemmat rupesivat
itkemään... Ja Anna heräsi hypähtäen, mutta hän kääntyi vain toiselle
kylellensä ja nukkui taas.

II.

Noin puolitoista kuukautta Pietarissa oltuansa, kirjoitti Anna
äidillensä näin kuuluvan kirjeen:

’Rakas äitini!

Täten saan nyt lähestyä teitä ja tietää antaa, että minä
onnellisesti saavuin tänne, ja että Liisa oli minua tatsuunalla
vastaanottamassa, jonka luokse minä sitte menin yöksi ja hänen
pyynnöstänsä jäin asumaan siksi, että saisin itselleni paikan.
Niinkuin meidän kesken oli puhuttu, en minä teille ole ennen
kirjoittanut kuin paikan saisin, ja nyt minä olen sen saanut,
sen paikan. Muita pitäisihän minun kertoa alusta alkaen ja
kertoa, miltä se Pietari minusta ensin näytti, mutta jo se on
semmoinen kaupunki, etten minä muista enää itsekään, miltä se
minusta näytti, kun tuli niin paljon kaunista yht’aikaa, enkä
minä sitä osaisikaan kertoa näillä kahdella postipaperiarkilla,
jotka hovineuvos minulle antoi. Jätetään se nyt siksi, kuin te
tulette tänne, sillä nyt minä voin toivoa jo muutaman kuukauden perästä
saavani lähettää teille rahaa, että tekin pääsette
tänne tulemaan. Täällä kun maksetaan palvelijoille niin hyvä
palkka. Vaan kun te tulette tänne, niin älkää unhottako ottaa
passia kuvernööriltä, sillä ilman passia ei täällä kukaan saa
asua, vaikka ei se kuvernöörin antama passi kelpaa; täällä
sitte otetaan se passi Passitoimistossa pois ja annetaan toinen
sijaan, joka kelpaa, vaan ei sekään kelpaa kauemmaksi aikaa kuin
vuodeksi. Ja sitä paitsi pitää olla sitä passia saadaksensa
papinkirja, mikä minulla onneksi oli otettuna, kun on täällä
niin hirveän monet temput ja konstit ennen kuin ihminen täällä
rauhassa asumaan pääsee. Enkä minä sitte tiedä, mitä varten ne
minulle passia antaessaan kaupan päälliseksi semmoisen pöläkön
antoivat, ett’en minä toiste sinne toimistoon enää menekään. Se
harmaapartainenhan se, jolla kiiltonappisen takkinsa lävessä
oli pieni punainen rihma, sieltä passien luukusta minulle niin
saarnasi, että ”mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen
aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja
vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo
puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja
ilmestyy.” Niin, että minua rupesi oikein pelottamaan, mitä se
sillä tarkoittaa, ja sitte hävetti, kun kaikki ihmiset minuun
niin katsoivat ja miehet suunsa hymyyn vetivät. Ja kun minä näin
olin saanut sen passi-asian toimitetuksi, niin vei Liisa minut
erääseen konttooriin, jossa kaikenlaisia paikkoja palvelijoille
hankitaan, ja siellä ne kirjoittivat kirjoihinsa nimet ja
atressit ja lupasivat ilmoittaa, milloin minä paikan saan,
ett’ei minun siellä käydäkään tarvinnut. Näin ylpeästi täällä
eletään, ett’ei tarvitse muuta kuin palkkansa määrätä, niin tulee
paikka ihan itsestään! Enkä minä kahta viikkoa kauemmin odottaa
tarvinnutkaan, niin jo se tulikin. Ja minä toivon, että se tulee
olemaan hyvä, niin että aluksi voin olla tyytyväinen, ja sen minä
toivon varmaan. Palkkaa saan minä kahdeksan ruplaa kuukaudessa,
mikä Suomen rahassa tekee noin kaksikymmentä markkaa, ja sen
lisäksi naulan kahvia ja kaksi sokeria kuukaudessa. Sillä täällä
ei pestata palvelijoita vuosittain, vaan kuukausittain otetaan,
ja jos jostakin paikasta tahtoo lähteä pois, niin tarvitsee
vaan sanoa itsensä irti kolmea päivää ennen ja samoin tekee
herrasväkikin, kun he tahtovat palvelijansa pois lähettää.
Josta näette, äiti kulta, että täällä eivät palvelijat ole
ollenkaan huonommat herroja, vaan ainakin yhtä hyvät. Ja onni se
minulla oli, että minä tällaisen paikan sain, vaikka se sattui
Venäläiseen perheesen, mutta Liisa kyllä sanoi, että parempi
se on paikka Venäläisillä palveltavana kuin Suomalaisilla,
sillä Venäläiset, muka, sanoi hän, eivät ole niin saitoja kuin
Suomalaiset, vaan auliimmat. Ja jokohan minä lienen maininnut,
että herra, joka on niin kutsuttu hovineuvos, on oikein hyvä
ihminen ja minua niin hyvänä pitää, että välistä oikein hävettää,
mutta rouvan läsnä ollessa ei hän sitä tohdi näyttää, sillä
rouva vähän niinkuin karsaasti minuun katsoo, mutta ei kuin vain
toisinaan. Eikä heitä ole kuin kaksi henkeä, kun ei heillä ole
lapsia, niin että minulla sisäkkönä ei ole muuta tehtävää kuin
huoneita siistitä ja puhtaina pitää sekä vieraita vastaanottaa,
kun kelloa soitetaan. Ja hyvin komea kortteenkin heillä on, niin
että ylen rikkaita he mahtavat olla, kun on vain kaksi henkeä ja
seitsemän huonetta pitää olla. Mutta on se rouva vähän niinkuin
konstikas, vaan saattaahan se olla totta, mitä herra sanoo, että
se tulee siitä, että rouva on kivulloinen, ja niin kai se onkin.
Minä puolestani kyllä koetan olla niin, että minuun tyytyväisiä
olisivat, eivätkä vihastuisi, ja näyttäväthän he ylipäänsä sitä
olevankin. Te, äiti, minulle aina sanoitte, että ”varo sinä,
Anna, sitä kiukkuista luonnettasi, ett’ei se puhkeaisi, muutoin
se sinulle vahingon tuottaa”. Ja kyllä minä sitä varoa koetankin,
niin ett’ei tähän saakka ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.
Jonka tähden voitte nyt olla ihan huoleti ja rauhassa sen suhteen.

Kun te nyt, äiti, vasta kirjoitatte Antille sinne Ameriikkaan,
niin laittakaa terveisiä hänelle hänen sisareltaankin Pietarista,
sillä itse minä en niin kohta joutane kirjoittamaan. Ja sanokaa
hänelle, että hänkin koettaisi rahaa tienata, että meille
kaikille kolmelle vihdoin onnenkin päivät koittaisivat. Sillä
minä kun kuukauden palkkani saan, niin vien siitä kuusi ruplaa
säästöpankkiin, josta annetaan neljän prosentin korko vuosittain,
niin että vuodessa voin siten säästää aina kuuteen, seitsemään kymmeneen ruplaan
saakka, mikä Suomen rahassa jo tekee noin puolitoista sataa markkaa,
ja sehän on jo nätti summa se köyhälle
palvelustytölle. Vaatteisiin en minä ensimäisenä vuonna taida
tarvita melkein mitään, koska minulla tarpeeksi on kaikkia
ja sitä paitsi täällä Venäjällä on tapana sekä Jouluksi että
Pääsiäiseksi palvelijoille lahjoja tahi rahaa antaa, niin että
minä siten varmaan saankin, jos jotakin tarvitsen, etten tarvitse
palkastani ottaa, vaan saan sen säästää, ell’ette te tahdo tänne
tulla, niinkuin minä lupasin teille matkarahoja laittaa.

Vaan jopa minun täytyy tämä kirjeeni lopettaa, kun se näin
pitkäksi on venynyt ja paperikin alkaa loppua, enkä minä tiedä,
tokko se enään yhdellä postimerkillä meneekään, kun on näin
paljon kerrotuksi tullut. Sanokaa siis terveiset kaikille, jotka
minua kotipuolella tuntevat, ja kun Yläjärven Kaarlen kirkolla
tapaatte, niin sanokaa hänellekin sydämelliset terveiset hänen
vanhalta tuttavaltansa Pietarin kaupungista. Liisa käskee teille
terveisensä sanomaan ja muille omaisillensa myöskin. Ja minä
olen, Jumalan kiitos, terve ja voin hyvin ja sitä samaa toivotan
teillekin, rakas äiti. Kiitoksia paljon hyvistä eväistänne, joita
me vielä viikon päivät täälläkin Liisan kanssa syötiin. Voikaa
nyt oikein hyvin ja eläkää onnellisena ja hyvässä terveydessä,
sitä toivoo

Teidän Anna.’

III.

Oli pyhäpäivä ja Anna oli tavallisuutensa mukaan tullut kirkkoon.
Siellä, vaimoväen puolella, näki hän Liisan istuvan ja pujottelihe
penkkiin hänen viereensä, siellä kun vielä oli sijaa yhdelle
hengelle. Laskettuaan nenäliinaan käärityn virsikirjansa, jonka
lehtien välistä sinisen kirjanmerkin nauhat molemmin puolin
riippuivat, penkin reunalle ja pantuaan, sen päälle oikean
käsivartensa, kumarsi hän päänsä sen yli ja luki itsekseen Isämeidän
ja Herran siunauksen. Sitte, sen tehtyänsä, sanoi hän hyvän päivän
Liisalle ja kätteli ja tiedusteli hiljakseen kuiskaten hänen
vointiansa.

Kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet, vaikka kirkko jo oli ihan
täysi; kaikki parvetkin olivat töpösen täynnä. Odotettiin pappia.
Kello ei liene vielä ollut määrällään tahi ei liene pappi vielä
ollut aamiaistaan lopettanut, koska häntä odotettiin. Ja odottaessa
kuului sieltä täältä yskimistä ja rykimistä vuorottaisin, milloin
miltäkin haaralta, välistä yht’aikaakin; kuka yskän tähden yski,
kuka taas muutoin vain rykäsi toisen yskän jatkoksi, että pappi
kuulisi, että ”nyt sitä jo ollaan koossa, tulkaa nyt”. Ja sitte
kuului taas tuoltapäin nenän niistämistä, hienoa, lyhyttä vain
— varmaankin joku nainen, jota jo itkettämään rupesi, vaan sen
jälkeen tuolta yläparvelta siihen kohta vastasi toinen, oikein
perinpohjaisesti, pitkään ja moneen kertaan, niin että toiset jo
kääntyivät sinnepäin katsomaankin: se oli varmaankin joku mies,
jolla oli ankara nuha. Muutamat sinnepäin katselivat, vaan toiset
olivat hyvin hartaita: toiset lukivat pää kumarassa jotakin kohtaa
virsikirjastansa, lukivat, eivätkä silmiänsäkään ylös luoneet, toiset
taas katsoivat hartaasti alttaritauluun, välistä sattuen silmillään
numerotauluunkin. Vaan oli siellä semmoisiakin, jotka tavan takaa
vilkkuivat urkulehterille päin, että ”eikö se urkurikaan jo tule ja
ala soittaa?” Vaan eihän se urkurikaan alkaa voinut, kun ei vielä
pappi ollut saapunut.

Tämän odotuksen aikaan se oli, kun Liisa Annalle sopotti:

— Kuulehan, Anna, minulla on sinulle jotakin kertomista.

— No, mitäs se olisi?

— Muistatkos sinä, kun me viimeisen kerran ”seurassa” oltiin?

— Senkö Suomalaisen hyväätekeväisyysseuran tanssi-iltamassa? Kyllä.
Mitäs sitte?

— Muistatkos sinä, kuka sinua siellä eniten tanssitti sinä iltana?

— Kuka? Enkä muista. Mitäs sinä nyt niin kyselet?

— Etkös sitäkään, joka yhden katrillin kanssasi tanssi ja vielä
toiseenkin pyysi, vaikka et mennyt, kun jo oli toinen ehtinyt pyytää?

— Sitäkö pientä, harmaasilmäistä miestä, jonka...?

— Niin juuri. Kultaseppä Oittinenhan se on.

— Entäs sitte?

— Hän kuuluu rakastuneen sinuun.

— Älä joutavia

Samassa helähti kello urkulehterillä ja kotvasen kuluttua alkoi
urkuri soittaa kaunista, juoksevaa alkusoittoa. Hiljakseen, vienosti
alkoi hän ja vaihteli sitte samaa aihetta monella tavoin ja korotti
sitä mahtavaan paisutukseen, josta hän jälleen laskeutui alas korvaa
hyväileviä akordeja myöten... Vaan kohta hän sitte yht’äkkiä pysähtyi
ja virsi alkoi, jota ensin lukkari yksin lauloi, vaan sitte yhtyi
siihen koko seurakunta ja Jumalanpalvelus oli alkanut.

Ennen kuin aamuvirsi oli loppuun laulettukaan, ehti Liisa jo sysäistä
Annaa kylkeen ja kuiskuttaa, päätään nyökäyttäen:

— Tuolla hän istuukin.

Todellakin. Siellä, miesten puolella, ristikäytävästä ylöspäin, hän
istui, se kultaseppä Oittinen. Eikä hän ollut vielä niin varsin vanha
mies. Poikana jo, orpona, oli hänen tätinsä tuottanut hänen Suomesta
Pietariin ja pannut hänen kultasepän oppiin. Siivo ja säästeliäs kun
hän oli, poikkeuksena useista muista käsityöläisistä, jotka joka
sunnuntaina viikkopalkkansa viinaan joivat, vaikka muuten hyviä
työmiehiä olivatkin, oli Oittinen osannut ottaa vaaria ajasta, ja
oppivuosistansa alkaen oli hän kerännyt säästöön kaikki ansionsa.
Sitte oli hänen tätinsä kuollut ja, koska hänellä ei muita sukulaisia
ollut, jättänyt perinnöksi veljensä pojalle melkoisen summan rahaa,
joka auttoi tätä toimekasta miestä omaa kultasepän liikettä alkamaan.
Näin oli Oittisella kaikki mitä hän tarvitsi: oma, vilkasliikkeisellä
paikalla sijaitseva pieni myymälä, joka lupasi hänelle hyvää
tulevaisuudessa. Eikä häneltä niin muodoin puuttunut aineellisessa
suhteessa mitään. Hänen likeiset tuttavansa luulivat kyllä häneltä
jotakin puuttuvan ja kyselivät häneltä sentähden usein, että ”etkös
sinä, Oittinen, jo ai’o niinkuin naimaan ruveta?” Ja kun Oittinen
siihen aina vastasi totisesti: ”mitä niistä nuorten hulluuksista”,
niin muistuttivat tuttavat siihen: ”kellekäs sinä sitte ai’ot kaikki
rikkautesi jättää?” ”Kirkolle ja valtiolle” oli silloin aina Oittisen
leikillinen vastaus, eikä siitä asiasta koskaan sen pitemmälle
päästy. Poikamieheksi se oli tähän saakka aina tuumannut jäädäkin,
se Oittinen, mutta niinhän se sananlasku sanoo, että ”ei kukaan ole
profeetta omassa maassansa”.

Eihän se asia ollut ihan niinkään päin, että Oittista olisi voinut
kovin laiskaksi kirkossa kävijäksi syyttää, mutta ei hän siellä
kuitenkaan joka pyhä käynnyt. Vaan kirkossa hän kyllä kävi ja kävi
kuin tavallinen mies ainakin. Viimeisinä aikoina ne pahat ihmiset
olivat alkaneet huomata, että Oittinen kävi joka sunnuntai kirkossa.
”Näinköhän se nyt alkaa vanhuuden raihnautta tuntea, tuo Oittinen,
vain onkohan se... kun se nyt käy joka sunnuntai, vaan ennen ei
käynyt?” tuumailivat he. Vaan ne, jotka olivat silloin ”seurassa”
olleet, ne luulivat jo tietävänsä oikean syynkin siihen. He olivat
nähneet Oittisen ”seurassa” ennenkin, mutta silloin oli hän siellä
aina ollut ”lautamiehenä” vain, se on, hän oli ainoastaan istunut
ja tanssia katsellut. Tanssimaan hän ei ”viitsinyt” mennä, niinkuin
hän vastasi, jos joku sattui kysymään, että ”miks’ei se Oittinen
tanssi?” Ja tämä vastaus tiesi, että Oittinen kyllä osasi, vaikk’ei
hän ”viitsinyt”. Mutta sitte, kun Anna oli alkanut ”seurassa” käydä
ja Oittinen näki hänen ja tutustui häneen, niin silloin hän ”viitsi”
ja tämä kummastutti kaikkia, eniten kuitenkin nuoria neitosia,
joiden ”silmät olivat häntä aina vartioineet”. Tähän saakka olivat
nämä olleet toisiaan kohtaan melkein kateutta vailla, sillä he
olivat ihan varmat siitä, ett’ei Oittinen kestään huoli. Mutta nyt
heitä tämä ”viitsiminen” vielä enemmän suututti kuin kummastutti,
kun näkivät hänen Annan kanssa tanssivan. ”Eikös se nyt parempaa
löytänyt kuin tuon...?” kuiskasi eräs suutarin tytär kumppanilleen
ja heitti ylönkatseellisesti päänsä syrjään. Puhvettiin taas juoksi
muuan pilkkakirves ja huusi: Menkäästä, pojat, katsoon! Nyt on piru
merrassa, kun Oittinen ”viitsii”...!

Ja sen erän perästä ruvettiin täydellä todella ajattelemaan, että
”Oittinen täyttää sen, mikä häneltä puuttuu”, varsinkin koska
hänen taajentuneet kirkossa käyntinsä lisäsivät varmuutta tälle
olettamukselle. Senpä tähden Liisakin oli niin varmaan tietävinään,
että kultaseppä Oittinen oli Annaan rakastunut.

Eikä se taitanut ihan perätöntä ollakaan. Sillä kun Oittinen oli
kirkkoon tullut ja paikalleen asettunut, niin katseli hän vähän
ympärilleen, mutta hyvin vakavasti, niinkuin se ei olisi mitään
merkinnyt, kääntyen ensin oikealle puolelle, että luultaisiin hänen
jotakin miestuttavaa etsivän, ja sanottuaan sinne päin pienellä pään
nyökkäyksellä hyvänpäivän tuonne ja tänne, kääntyi hän vasemmalle
puolelle ja antoi silmänsä hyvin tarkkaan juosta jokaista penkkiä
pitkin. Mutta kun ei hän sieltäkään huomannut, mitä hänen silmänsä
etsi, niin kääntyi hän suoraan eteenpäin ja istui totisena siinä
asennossa koko ajan, siksi kuin kirkonmenot alkoivat, vieläpä
koko aamuvirrenkin ajan. Sitte vasta, sen loputtua, katsahti hän
ikäänkuin sivumennen ja pikimältään vain vasemmalle päin taaksensa
ja nähtyään sen, minkä tahtoi nähdä, kääntyi hän hyvin sukkelaan
taas paikoilleen, vaikka tyytyväinen ilme kasvoissa. Ihan samalla
lailla katsahti hän sitte vielä kerran vähän ajan kuluttua ja olisi
ehkä katsellut kauemminkin, mutta samassa lankesi koko seurakunta
polvillensa ja Oittinen samoin, ja luki hattunsa sisään: ”Minä
vaivainen syntinen ihminen...”

Vaikka vilaukseltakin, mutta hän oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä
Annan. ”Prinsessalta hän näyttää muiden rinnalla!” ajatteli Oittinen
itsekseen. Mutta ei hän tietänyt oikein sanoa, kaunistiko tuo hattu,
joka Annalla oli päässänsä, yhtä paljon häntä kuin huivi, jossa hän
oli hänen ennen nähnyt. Nyt oli Annassa kuitenkin jotakin yhteistä
Pietarin muiden neitsyeiden kanssa ja sitä ei hän olisi tahtonut
hänessä nähdä. Huivi päässä, sitä vastoin, oli Annassa juuri sitä
puhdasta ja raitista, joka tuoksui Suomen ilmalta ja jota Oittinen
hänessä ennen oli ihaillutkin. ”Mutta ollaksensa kultasepän matami,
pitää hänellä kuitenkin olla hattu päässä”, vilahti yht’äkkiä
Oittisen aivoissa ajatus ja tämä ajatus häntä hiukan tyydytti.

Muutoin Anna todellakin näytti hänestä ”prinsessalta”. Hänen verevät
kasvonsa eivät olleet vielä rahtuistakaan ehtineet kadottaa uhkuvaa
tuoreuttansa ja hänen korkea, sopusointuinen vartalonsa teki hänen
oikein pulskaksi naiseksi. Sitä paitsi oli hän hyvin siististi
puettu: yllään oli hänellä paksu, musta verkapalttoo, joka näytti
aivan uudelta, ja sen hihojen ja mustien hansikkojen välistä hohti
pari valkoisia mansettia. Neitsyeksi häntä tuskin olisi voinut
luullakaan, vielä vähemmin siksi samaksi Annaksi, joka muutama kuukausi sitte
oli Suomesta tullut Pietarissa paikkaa etsiäksensä
ja joka rautatien asemalla piti Liisaakin ”hattupäänä ryökynänä”.
Edistys oli ollut suuri ja nopea ja se kummastutti hiukan Annan
serkkuakin.

Mutta sillä välin edistyi jo Jumalanpalveluskin. Sinä sunnuntaina
saarnattiin ”työmiehistä viinamäessä”. Pappi nousi kohta
saarnatuoliin ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Se oli hän, jota
kaikki toivoivat saada kuulla ja joka parhaiten osasi saarnata
”kaikkien” mieliksi. Ja hän saarnasikin, niin että seinät paukkuivat
ja niin ett’ei suntiolla ollut mitään sanankuulijoiden unen kanssa
tekemistä. Ainettaan osasi hän niin hyvin käsitellä, että siitä
saivat osansa sekä isännät että palkolliset. Ja niin sydämelle
kävivät hänen sanansa myöskin, että harva se nainen oli, joka ei
niistä heltynyt ja tuntenut katumuksen kyyneleiden herahtavan
silmiinsä, harva se mies, jonka rinnassa ei kohonnut vaikka hetken
huokaus ja jossa ei herännyt halua kääntyä paremmalle tielle.
Tiesipä hän sitte johtua aineestansa sellaisiinkin asioihin, jotka
sattuivat monen sanankuulijan kipeimpään paikkaan, aivan kuin hän
olisi tuntenut ja tietänyt kaikki mitä tapahtui. Hän puhui siitä,
että monet kirkonkäynnillänsä vain pahennusta herättävät ja että
sentähden ”olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän
kaulaansa ja he upotettaisiin meren syvyyteen”. ”Monet”, sanoi hän,
”tulevat vain kirkkoon sopottelemaan ja omia juorujansa juttelemaan,
niinkuin heillä ei olisi aikaa siihen viikon ajalla, ja siten
Herran huoneen saastuttavat; monien ajatukset liikkuvat kaukana
aivan toisissa asioissa ja, jos he tuntevatkin kirkossa pienen
pistoksen sydämessään, niin ovat he kotiin tultuansa aivan samat kuin
ennenkin, vieläpä pahempiakin; monia taas viettelee kiusaaja kirkossa
ympärilleen vilkkumaan riettaissa tarkoituksissa, niin että on aivan
sama kuin tyhjille seinille saarnaisi...” Ja paljon siihen suuntaan
puhui tuo oiva pappi. Ja monta oli naisten puolella, joihin tämä
kipeästi koski, monta myöskin miesten puolella, joille se oli sanottu
oikealla ajalla. Ikäänkuin häpeillen kuunteli seurakunta tarkkaan
tätä rakastetun pappinsa nuhdesaarnaa.

Ja vaikka itse saarnan aikaan olikin oltu hyvin tarkkaavaisia,
olivat korvat kuitenkin vieläkin enemmän hörkällään kuulutuksia
luettaessa. Varsinkaan ei kuulunut hiiskausta koko kirkossa, kun tuli
avioliittoon kuulutettavien vuoro. Näytti siltä kuin tämä olisi ollut
kirkonmenojen tärkein osa.

Vaan ei kultaseppä Oittinen malttanut kuitenkaan näidenkään aikaan
olla vilkaisematta sinnepäin, vaikka hänkin äsken oli tuntenut
”pienen pistoksen sydämessään”. Sillä se pistos, jonka hän oli
toiselta taholta sydämeensä saanut, oli tuota äskeistä paljoa
voimakkaampi. Ja samassa vilahti hänen päässänsä pieni ajatuksen
alku, että ”milloinkahan sitä meitäkin...?” Mutta siihen se
katkesikin, kun hän yht’äkkiä jälleen kääntyi paikoilleen.

Tuskin oli sitte saarna loppunut, kun jo suuri joukko ihmisiä
alkoi hiipiä ulos kirkosta, vaikka viimeinen alttaritoimitus vielä
oli tekemättä. Siellä he sitte seisoskelivat ja pakinoivat kirkon
rappusilla ja sen edustalla ja vielä vähän matkaa kadullakin,
estäen muita kulkijoita vapaasti ohitse pääsemästä. Olipa siellä
kadun vierustalla muutamia Viipurin rinkelien ja paperossienkin
kaupittelijoita, jotka olivat arvanneet käyttää tilaisuutta
hyväksensä hyötyäksensä muiden kirkonkäynnistä. Vaan kun sitte
loppuvärssy oli laulettu ja kaikki olivat kumarruksissa hiljaa
itseksensä kirkonkäyntinsä siunanneet, tyhjensi kirkko sisästänsä
koko tuon sakean, mustan joukon, joka tulvimalla tulvi ulos ja täytti
kadun pelkillä päillä, joista toiset jäivät muiden päiden kanssa
tarinoimaan, toiset taas ja ne, joilla oli tärkeimpiä toimitettavia,
hajosivat mikä millekin haaralle ja valuivat kuin juoksevat jokivedet
kadun käytäviä pitkin. Niiden joukossa, jotka seisahtuivat kirkon
edustalle keskenänsä puhelemaan, olivat Anna ja Liisakin. Liisa
ei ollut kirkossa ehtinyt loppuun puhua sitä asiaa, josta hän oli
alkanut, ja vei sentähden Annan vähän syrjään voidakseen, muiden
kuulematta, lausua vapaasti sanottavansa.

— Se on ihan totta, mitä sinulle sanoin, alkoi hän. Eräs suutarin
matami, jonka luona palvelee minun tuttavani, Leena niminen tyttö, on
tuttu kultaseppä Oittisen kanssa ja tämä, kuulen ma, on jo aikonut
pyytää matamia puhemieheksi eli vaahaksi, niinkuin täällä sanotaan.

— Maaloli [vähäkös siitä!], että on aikonut pyytää? sanoi Anna,
joka jo oli oppinut vähän venättäkin puheeseensa sekoittamaan. —
Mistä sen tietää, että hän minua kosia aikoo? Ja tokkopa minä hänestä
huolisinkaan!

— Älä sano niin! Hänen ottaisi mikä ryökynä tahansa.

— Vaan minäpä en huoli kenestäkään!

— Etkös sinä tiedä sitte, että hän on rikas? Ja sitte kuuluu hän
olevan oikein hyvä mies ja kunnollinen eikä ryyppää tippaakaan. Eikä
hän siltä itara ole, vaikka hän rikas on, jos sinä sitä pelkäät.
Kaunis hän ei ole, se on totta, mutta mitäs se tekee, kun mies
muutoin on kelpo ihminen. Olisitpa sinä onnellinen, jos hänen saisit!

— Olenpa minä onnellinen muutoinkin. — Katsopas tänne, Liisa! Mitä
sinä tästä tykkäät?

Ja Anna päästi palttoon kauluksensa ylimmät hakaset auki ja näytti
Liisalle rinnassaan olevan kultaisen solen, joka oli noin parin tuuman
pituinen ja poikki leikatun vitjan tapainen. Liisa ei ollut
uskoa omia silmiänsä.

— No, onpas sitä! Et suinkaan sinä ole tuota itse ostanut?

— Johan nyt! Menevät ne rahani muihinkin tarpeisiin.

— Keltäs sinä sitte olet sen saanut? Vaikka arvaahan tuon
kysymättäkin.

— Keltäs muulta kuin häneltä... hovineuvokselta. Hän antoi sen
minulle viime viikolla ja sanoi tahtoneensa antaa sen jo uuden vuoden
lahjaksi, mutta pelänneensä, että rouva saa sen tietää. Ja
sitte taputti hän minua poskelle ja pyysi, etten minä sitä koskaan
kotona pitäisi, vaan ulkona käydessäni saisin sitä kyllä pitää missä
tahansa. Niin hyvää herraa minä en ole koskaan...

— Hyvää päivää! Mitäs ne neidit täällä niin uutterasti...?

Se oli kultaseppä Oittinen, joka lähestyi heitä ja ryhtyi puheluun.
Hän oli ensin seisonut vähän aikaa kirkon portailla ja katsellut
ympärillensä ja huomattuaan, että väki oli jo melkein kokonaan
kirkolta hajonnut, päätti hän mennä Annaa puhuttelemaan. Hän tuli
Annan eteen juuri ennen kuin tämä ehti palttoonsa hakasia kiinni
saada ja huomasi hänen solkensa. Se pisti heti hänen silmiinsä,
mutta samalla pisti se pahasti hänen sydämeensäkin. Hän ei tullut
sanoneeksikaan sentähden ollenkaan sitä, mitä oli aikonut sanoa, vaan
aivan toista.

Eikä siitä puheesta tahtonut oikein mitään tulla. Jaksamista siinä
kyllä tiedusteltiin ja sitä, kuinka Anna nyt Pietarissa viihtyi,
vaan enemmän se Oittinen oli mykäksi jäädä, hänen katseensa kun
vain lepäili Annan kasvoilla. Ja sitte häiritsi Liisan läsnäolokin
vähän kultasepän ajatusten juoksua, hän kun muutoinkin oli hiukan
kankeapuheinen. Vaan kun tytöt ikäänkuin käkesivät lähtemään pois,
niin kiirehti Oittinen kysymään:

— Aikovatko neidit tänä iltana ”seuraan” mennä? Hän puhutteli aina
heitä molempia yht’aikaa. Liisa, joka tiesi, ketä tämä kysymys
oikeastaan tarkoitti, katsahti Annaan, joka vastasi:

— Tänä iltana minä en enää pääse, mutta ehkä tulevana sunnuntaina...
Jaa, vainkin, jopa meidän täytyy kotiinkin lähteä... Hyvästi nyt!

— Hyvästi! Hyvästi! vastasi Oittinen, pannen ystävällisen äänen
painon vastaukseensa ja jäi kummissaan katsomaan, kuinka tytöt
rientäen lähtivät kulkemaan.

— Mitä sinä nyt noin, tuolla lailla... epäkohteliaasti...? muistutti
Liisa, kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän.

— Mitäs minä sitte olisin...?

— Näethän sinä nyt, että minun sanoissani on perää, kun hän
puhuttelemaankin tuli. Sillä ei suinkaan hän sitä minun tähteni
tehnyt.

— Kukapa sen tietää? Ehkäpä se sinun tähtesi olikin.

— Ole vait!... Mutta kuulehan, Anna, mitä minä sinulle sanon, mutta
älä suutu vain. Valitse nyt oikea tie, niin kauan kun sinä vielä tien
haarassa olet, muutoin sinä kadut kauppojasi.

— Älä saarnaa, vaan joudu pois! Kyllä minä tiedän mitä teen.

Liisa ei sanonut siihen enää mitään, ja molemmat tytöt kulkivat
jonkun matkaa ääneti. Liisan alkoi käydä serkkuansa vähän niinkuin
sääliksi. Hän ei tietänyt mitä keinoa olisi ollut käytettävä.

— Kuulehan Anna, sinä puhuit minulle kerran, silloin alussa vielä,
että sinä olit kirjoittanut äidillesi, jotta sinä tahdoit häntä
tulemaan tänne ja että ai’ot panna palkkasi säästöpankkiin. Hauskapa
olisi, jos äitisi kohta tulisi. Onko sinulla jo paljonkin säästettyä?
Ehkä sinä jo voit hänelle matkarahat laittaakin?

Liisa toivoi, että kenties voisi Annan äidin tulo jotakin hyvää
asiaan vaikuttaa, ja teki sentähden tämän kysymyksen. Mutta Anna,
joka luuli hänen ikäänkuin tahtovan soimata häntä, vihastui ja
vastasi kiukkuisesti:

— Vielä sitä viidellä ruplalla mihin pääsee, jotka minulla pankissa
on! Ja luuletkos sinä mitään jäävän säästöön pantavaksi, kun on
niin paljon tarpeita ostettavana? Enkä minä tätäkään palttoota ole
ilmaiseksi saanut. Muutoin äiti minulle kirjoittikin, ett’ei hän
tahdo Pietariin tulla, kun on jo siinä iässä, ja että hän tahtoo
kuolla omalla maalla.

Sillä välin olivat he tulleet Nevskille, josta heidän tiensä
erosivat. Annan oli poikettava Kasanskaja kadulle, Liisan taas oli
kulettava Nevskiä ylöspäin. Erotessa sanoi Liisa:

— No, hyvästi nyt, Anna. Pyydähän nyt päästä tällä viikolla jonakin
iltana minun luokseni, niin puhellaan kaikenlaista.

— Hyvästi! Käyhän kohta meilläkin! oli Annan lyhyt vastaus. Ja hän
lähti, vähän vihoissaan Liisalle, joka sitä vastoin astui, säälin
tunne sydämmessään, ja muutamia kertoja katsahtaen Kasanskajalle
päin, Annan jälkeen...

Mitä Oittiseen taas tulee, niin oli hän tästä kohtauksesta ikäänkuin
hiukan nolostunut. Mutta tämän tunteen lisäksi, kirveli hänen
sydämensä pohjalla vielä tuon äskeisen pistoksen jälki, sen näet,
jonka Annan solkineula siihen oli tehnyt. Hän ei alussa tietänyt
ollenkaan, mitä hän tästä näkemästänsä ajattelisi. Mutta kohta
tuli hän kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se saattanut olla
muuta kuin lahja. Ja tämä ajatus sai hänet hirveän pahoille mielin,
hän melkein katui, että oli kirkkoon ollenkaan tullutkaan. Annasta
rupesi hänessä yht’äkkiä liikkumaan kaikenlaisia mietteitä, joita
hän tuon tuostakin koki karkoittaa luotaan, mutta ne palasivat yhä
jälleen takaisin. Sitte näytti tuo Annan käytöskin hänestä vähän
kevytmieliseltä, vaikka hänen sydämensä koki sitäkin puolustaa,
lukien siihen syyksi sen, että Anna häntä liian vähän tunsi vielä ja
että hänen varmaankin oli kiire kotiinsa.

”Mutta mitähän ihmiset minusta ajattelevat?” tuli hän yht’äkkiä
ajatelleeksi ja vihastui itseensä. Vihossaan huusi hän luoksensa
ajurin ja käski ajaa mitä pikemmin kotiin.

Tavallisesti käypi niin, että kun ihminen, jolla on vakaa, totinen,
suora ja yksinkertainen luonne, yht’äkkiä tavalliselta uraltansa,
vaikka rahtusenkin, syrjähtää, niin näyttää hän ja hänen tekonsa ja
käytöksensä naurettavilta. Niinpä olisi ihmisten mielestä Oittinenkin
näyttänyt, jos he olisivat tietäneet yhtäpaljon, kuin hän itse tiesi.
Mutta, kaikeksi onneksi hänelle, olivat ainoastaan muutamat ja nekin
vain nuoret, jotka muutenkin pilantekijöinä tunnettiin, hänestä
jotakin tietävinään ja mitä he huhusivat, sitä eivät muut ihmiset
oikein ottaneet uskoaksensa, sillä Oittinen oli jo niin hyvältä
puolelta yleisesti tunnettu. Mutta se ajatus, että ihmiset saattoivat
luulla hänestä enemmänkin kuin hän itsekään itsestään tiesi, suututti
häntä kovin ja suutuksissaan ajoi hän suoraa päätä kotiinsa.

IV.

Annan palvelus oli tähän saakka ollut hyvin tasaista ja
sopusointuista. Mitäkään erityistä tyytymättömyyden syytä ei hänen
isäntäväellänsä ollut häntä vastaan, ei hänen töittensä eikä hänen
käytöksensäkään suhteen. Ne työt, jotka olivat Annan tehtävänä,
eivät tosin vaatineet suurta taitoa, vaan tarkkuutta, puhtautta
ja luotettavaisuutta, ja nämät ansiot olivat Annalla kyllä.
Suomessa, maalla ollessansa, oli hän ennenkin palvellut herrasväellä
samanlaisessa toimessa, vaikka toisissa oloissa, ja oli täyttänyt
paikkansa hyvin. Omasta itsestänsä taas oli hän aina pitänyt suurta
huolta, jonka tähden hän ei koskaan näyttäytynyt muutoin kuin
siististi puettuna, jopa oli vähän niinkin, että hän tahtoi näyttää
korealta ja niin sanoakseni ”silmään pistävältä”. Tämä ominaisuus
oli hänellä nyt, uusissa oloissa, kasvanut melkoisesti. Ensiksikin
vaati hänen tehtävänsä, jossa hänen joka päivä piti olla ensimäisenä
vieraiden silmien edessä, että hän oli nuhteettoman puhdas
puvussansa, ja tässä suhteessa saikin hän aina parhaimmat ylistykset
kaikilta, jotka hänen näkivät. Sitte oli hänen itserakkautensa, joka
ennen oli ollut vain horrostilassa, hänen olonsa aikana Pietarissa,
monella tavoin herätetty eloon ja kiihdytetty. Puvun ohessa rupesi
hänen ulkomuotonsakin antamaan hänelle yhä enemmän ajattelemisen
aihetta.

Käytökseltään muutoinkin oli Anna ollut tässäkin paikassa
hyväntapainen. Ulkona käymään oli hän pyytänyt harvoin, johon
tietysti pääasiallisena syynä oli se, ett’ei hänellä muita tuttavia
ollut kuin Liisa, ja niin hyvin tämän luota kuin kirkostakin ja niinä
parina kertana, jolloin hän ”seurassa” oli käynyt, oli hän sieltäkin
palannut aina määräajalla, myöhästymättä sen ajan yli, johon saakka
hänelle oli lupa annettu tahi jolloin hän oli sanonut tulevansa
kotia. Hänen luonansa taas ei käynyt kukaan muu kuin Liisa ja hänkin
jotenkin harvoin.

Päättäen siitä, että Anna kirjeessään äidillensä oli sanonut rouvan
olevan ”vähän niinkuin konstikkaan” sekä kohta sen jälkeen maininnut
äitinsä varoituksen hänen oman ”kiukkuisen luonteensa” suhteen, olisi
kyllä voinut luulla piankin jonkun ”yhteen törmäyksen” tapahtuvan
näiden henkilöjen välillä, mutta mitään sellaista ei vielä ollut,
sillä Anna oli koettanut huolellisesti hillitä itseänsä ja ”tietää
paikkansa”. Tältäkään kannalta siis ei ollut hänen käytöksensä
suhteen ollut mitään moitteen sijaan.

Mitä sitte Annan kielen taitoon tulee, niin ei hän ollut niitä
ihmisiä, jotka omaan puheeseensa takertuvat. Päin vastoin oli hänellä
hyvinkin ”kielen kanta irrallaan”, niinkuin Yläjärven Kaarle siellä
hänen kotipuolellansa aina oli sanonut. Ja vaikka Anna, Pietariin
tullessansa, ei osannut venättä ollenkaan, niin alkoi hän kuitenkin
jo heti tulla hyvin toimeen. Muutama sillon tällöin hätävaraksi
kysytty sana ja vilkkaat liikkeet niiden lisäksi auttoivat häntä
aina, Venäläiset kun muutoinkin helposti ymmärtävät mitä muukalainen
tahtoo sanoa. Ylipäänsä voi sanoa, että Anna tällä ajalla jo oli
oppinut venättä verrattain hyvin.

Pää-asiallisena syynä siihen, että Annan kaikki asiat olivat näin
hyvällä kannalla olleet, oli siis epäilemättä se, että hovineuvos
oli, niinkuin Anna äidillensä kirjoitti, ”oikein hyvä ihminen” ja
häntä, Annaa, ”niin hyvänä piti, että välistä oikein hävetti”. Ja
kuinka hyväksi hän ajan kuluessa vielä oli käynyt, siitä oli Annalla
todistuksena se vitjasolki, jota hän serkullensa niin hyvillä mielin
kirkollakin oli näyttänyt. Mutta ”rouvan läsnä ollessa ei hän,
hovineuvos, tohtinut kuitenkaan tätä hyvyyttänsä näyttää”, jonka
tähden hän olikin pyytänyt Annaa, ett’ei hän tuota lahjaa kotona
käyttäisi. Ennen kuin vielä hiukan katsellaan tämän hyvyyden laatua,
tahdomme lukijan suosiollisella luvalla luoda pienen silmäyksen
siihen perheesen, jossa nuori neitimme palveli.

Niinkuin tiedämme, kuului tähän perheesen ainoastaan hovineuvos ja
hänen rouvansa, jotka molemmat jo olivat noin neljän, viidenkymmenen
ikäisiä ihmisiä; rouva oli melkein yhtä vanha kuin hänen miehensä.
Hovineuvos, joka palveli eräässä virastossa, ollen siellä joka
aamupuoli päivää noin viisi tuntia, näytti, ikäänsä katsoen, vielä
hyvinkin nuorelta ja rivakkaalta. Hänen mustanpuhuvassa tukassansa
ei ollut yhtään harmaata karvaa, vaikka se oli käynyt harvemmaksi
entistänsä ja hänen otsansa oli hiukan ylennyt, muodostaen, silmien
kohdalta hiusten rajassa, kaksi lahdelmaa ja niiden väliin otsan
keskelle pienen niemekkeen, josta kasvava tuuheanläntä kihara aina
kallistui vasemmalle sivulle. Jotenkin suurien kulmakarvojen alta
vilkkuivat hänen vireät, tumman väriset silmänsä ja antoivat yhdessä
hänen paksun, käyrän nenänsä kanssa koko hänen ulkomuodollensa
jotakin ylimyksellistä, mihin vielä lisäsivät hieman keikarimaisuutta
hänen mustat viiksensä, jotka eivät olleet nuorten keikarien
viiksien tavoin pitkiksi naskaleiksi kierretyt, vaan lyhyenlaiset
ja päistä aina pienellä taskukammalla leveän tuuheiksi ja vähän
ylöspäin kammatut. Alaleukansa ajatti hän aina ihan sileäksi ja hänen
valkoiset hampaansa näyttivät pikemmin tekohampailta kuin omilta.
Hänen leveät poskensa ja hiukan etenevä alahuulensa tekivät hänen
vähän hekumallisen näköiseksi, — ei kovin, vähäsen ainoastaan.

Jos hovineuvos kasvoiltansa oli vain hieman keikarin näköinen,
niin oli hän puvultansa sen sijaan täysi keikari. Häntä, samoin
kuin kaikkia muitakin ylen hienoksi puettuja ihmisiä nähdessä,
tuli ajatelleeksi, että ”eiköhän tuokin tuon kauniin ja rikkaan
pukunsa alle ko’e kätkeä sielunsa ja ehkäpä ruumiinsakin
viheliäisyyttä?” Sillä puhtaus ja siisteys ei ketään ihmistä kiusaa,
mutta ylenmääräinen hienous usein kyllä. — Puhtautta noudatti
hovineuvos aina siinä määrin, että hän joka toinen päivä muutti
puhtaan paidan, hienoutta taas siinä, että hän myöskin joka päivä
vaihetteli keikarimaisesti tehtyjä pukujansa ja monen värisiä
kaulaliinojansa, joita aina seurasi erilainen neula. Omituisuutena
hänellä mainittakoon, että hänellä vasemman kätensä pikku sormessa
aina oli kaksi paksua sormusta, joista toisessa oli suuri timantti,
toisessa suuri safiiri, että hän hyvin rakasti käyttää valkoisia
liivejä, joiden päällä riippuvissa kellonperissä koreili koko tukku
kaikenlaisia esineitä, niinkuin sinetti, pienet sikarin sakset y.m.
ja että hän usein kävi kiiltonahkaisissa puolisaappaissa, joista
osa oli harmaasta vaatteesta tehty ja mustilla napeilla napitettu.
— Kasvultansa oli hän jotenkin pitkä mies, hyvin harteikas, mutta
hieman kumaraniskainen.

Hovineuvoksen ulkomuodosta oli melkein mahdotonta päättää mitäkään
hänen syntyperänsä suhteen ja tietämättömäksi oli se jäänyt hänen
virkaveljillensäkin, vaikka he kyllä kokivat arvata sinne ja
tänne. Hänen nimensä ja kykynsä eivät myöskään valaisseet tätä
asiata. Ylipäänsä ei hänen älyänsä asetettu varsin korkealle,
mutta myönnettiin kuitenkin, että hän oli taitava laskumies, puhui
hyvin monta kieltä, niiden joukossa hiukan ruotsiakin, vaikka
venäläisellä murteella ja saksalaisilla lauseen käänteillä, pelasi
mainiosti korttia ja osasi erinomaisen hyvin ostaa kaikkia, mitä
osti. Siihen virastoon, jossa hän nyt palveli, oli hän tullut jo
hyvin nuorena, lopettamatta vielä täydellisesti opintojansakaan
ja siitä syystä hyvin ylhäisten suositusten kautta. Kaikki, jotka
hänen tunsivat siitä saakka, sanoivat, että hän aina oli ollut
suuri keikari, huvittelihe mielellään paljon ja rakasti herkullisia
aterioita, vaan juoda hän ei tahtonut koskaan ylenmäärin, vaikka
aina joi parasta, mitä löytyi. Virkaansa oli hän aina hoitanut
tarkkaan ja huolellisesti; tuli lyömälleen virastoon ja lähti sieltä
aina viimeisenä pois. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän olikin
esimiestensä ainaisessa suosiossa.

Naimisiin oli hän mennyt vasta likemmä neljänkymmenen vanhana.
Ja tämä naiminen ei ollut yhtä satunnainen, kuin se oli muille
hämäräperäinen. Varmaan kuitenkin luultiin tiedettävän, että se
oli tapahtunut jonkin hänen ylhäisen suosijansa toimesta, sillä
nainen, jonka hän nai, oli vanhaa ylimyksellistä sukua, rikas
ja oli ollut hovineitinä. Hovista oli hänen yht’äkkiä täytynyt
jonkun onnettomuuden takia lähteä pois ja kohta tämän jälkeen oli
hän joutunut nykyiseen naimiseensa. Paitsi rikkautta ja korkeaa
sukuperää oli kuultu hovineuvoksen rouvalla olevan tahi ainakin
olleen kauneuttakin; ja oli kuultu ainoastaan, sillä virkaveljillensä
ei hovineuvos koskaan puolisoansa näyttänyt. Eikä tämä koskaan
seurustellut miehensä toverien vaimojenkaan kanssa. Ylipäänsä,
kun hovineuvoksen perheessä vieraita oli, niin oli herralla
omat ja rouvalla omat vieraansa erittäin ja eri aikana. Ja kun
hovineuvoksella oli yksinomaan miesvieraansa, niin silloin oli joka
suojassa korttipöydät levällään, joten koko talo näytti pikemmin
julkiselta pelihuoneelta kuin yksityisen asunnolta. Eikä hovineuvos
itse, erittäin kohtelias isäntä kun oli, sinä iltana pelannut vistiä
muutoin kuin viidentenä miehenä, jotta hänellä sillä välin olisi
aikaa käydä vieraita kehoittamassa syömään ja juomaan koko ajan
valmiiksi katetulta pöydältä. Rouva silloin, niinkuin sanottu, ei
näyttäytynyt koskaan, tokkopa lienee ollut kotonakaan.

Sama sitte oli laita, kun rouvalla vuorostansa oli pidot.

Mainitut asianhaarat todistanevat jo kylliksi, että rakkaus tässä
perheessä näytteli vain sivuosaa. Sitä paitsi lienevät syyt
siihen, että molempien aviopuolisoiden väliset suhteet olivat näin
höllällä, etsittävät sekä eroituksesta heidän sukuperässänsä ja
sivistyskannassansa, että rouvan huonosta terveydestä, joka seikka,
siitä johtuvan ”konstikkaisuuden” ohessa, pakotti nuoruudestaan
muutoinkin huveja rakastavaa hovineuvosta hakemaan niitä kodin
ulkopuolelta. Tämä taas antoi aihetta rouvalle väliin ruveta
kohtelemaan miestänsä ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi,
väliin keskinäiseen kinaan ja sanaotteluun, mikä tavallisesti
päättyi niin, että rouva tyrskähti itkuun ja sai hysterillisen
taudinkohtauksen. Siitä sitte se ”konstikkaisuus”, joka näyttäytyi
kaikkia, jopa palvelijoitakin kohtaan, ja joka kävi sitä pahemmaksi,
mitä taajemmat puolisoiden väliset riidat olivat. Näitä välttääksensä
oli hovineuvos ruvennut pysytteleimään yhä enemmän ulkosalla ja siten
oli heidän välinsä väljenemistänsä väljennyt.

Mutta siitä saakka, kun Anna oli heille palvelijaksi tullut, oli
rouva luullut huomaavansa, että hänen miehensä rupesi olemaan enemmän
kotona kuin ennen. Samalla, kun tämä luulo herätti hänessä ääretöntä
halveksimista miestänsä kohtaan siitä, että sellainen esine kuin
”piika”, oli tämän muutoksen matkaan saanut, syntyi hänessä myöskin
luulevaisutta, jota hän ei suinkaan tahtonut mustasukkaisuudeksi
tunnustaa. Hänkö olisi ollut mustasukkainen tuollaiselle
”mokomalle”?! Suurinta hävyttömyyttä vain oli tämä kaikki, eikä muuta
mitään! Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan saattanut olla
ryhtymättä pieniin vakoamiskokeisiin, joiden loppupäätöksistä hän ei
ollut hidas antamaan viittauksia miehellensä, jotka pääasiallisesti
näyttäytyivät äreässä ja kiukuttelevassa mielen tilassa. Sanottava
on, että hän tähän saakka oli yksinomaan syyttänyt miestänsä kaikesta
ja sentähden aina purkanut vain hänen päällensä vihansa vasamoita.
Anna sitä vastoin oli hänen mielestänsä viaton, sillä hän oli
vasti’kään maalta tullut eikä voinut sille mitään, että oli kaunis.
Sitä paitsi oli hovineuvoksen rouva niitä naisia, jotka ensimäiseksi
ovat valmiita lykkäämään kaikki miesten syyksi.

Salaisissa urkkimisissaan ei rouva kuitenkaan ollut suuresti
onnistunut. Se, mitä hän urkkimattakin huomasi, oli, että hänen
miehensä osotti tavallista suurempaa suopeutta Annaa kohtaan, jopa
oli toisinaan ikäänkuin valmis hänen puoltansakin pitämään, vaikka
hän ylipäänsä oli hyvin ankara palkollisillensa ja vaativainen.
Mutta Anna oli todellakin hyvin hänen mieliinsä. Ennen jo on
mainittu, ettei hovineuvoksellakaan ollut mitään hänen töitänsä ja
käytöstänsä vastaan muistuttamista. Tämän lisäksi tuli se, että Annan
kauneus oli häntä jo ensi silmänräpäyksestä hämmästyttänyt. Eikä
niin paljon hänen kauneutensa, sillä olihan hovineuvos eläessänsä
toki kummempiakin nähnyt, kuin enemmän Annan luonnon raikkautta ja
mehevyyttä uhkuva koko pulska olemus. Juuri tämmöistä hän, joka
oli kaupungin lapsi, ei muistanut nähneensä näin yksinkertaisessa
muodossa, ja tämä se herättikin vähitellen ”silmäin pyyntöä” tuossa
”monta kovaa kokeneessa miehessä”. Muuten tuskin olisi voinut tätä
viehätystä selittää.

Mutta tämä ”silmäin pyyntö” alkoi ajan mukaan kasvaa, ja aivan
huomaamatta; mihin määrin jo, siitä oli Annalla selvä todistus.
Ettemme pahennusta herättäisi, jätämme kertomatta kaikki nuo pienet
kohtaukset ja juonet, jotka aivankuin sivumennen ja silloin tällöin
Annan ja hovineuvoksen välillä tämän omassa kodissa tapahtuivat.
Sanomme ainoastaan, että kaikki ansat olivat niin luotettavasti
viritetyt, ettei pyydettävän siihen saakka turmelematta ollut
sydän lainkaan tuntenut, mihin pyytäjä häntä oikeastaan pyysi,
varsinkin koska edistys tapahtui niin pienin askelin. Kaikkien
suosion osotusten lisäksi oli Anna vielä saanut häneltä niin
selviä vakuutuksia siitä, että tällä kaikella tarkoitettiin vain
hänen parastansa. ”Kun rouva kesäksi lähtee ulkomaille kylpemään
ja minä muutan maalle huvilaan, niin saat sinä koko talouden
hoidettavaksesi”, oli hovineuvos kerran Annalle sanonut. Ja toisen
kerran taas: ”Jos rouva kuolisi ennen minua, niin varmaan naisin
sinut lohdutuksekseni kaikista noista itkuista ja riidoista.” Mikäpä
tyttö ei olisi herkkä semmoisesta soitosta viehättymään! Ja senpä
tähden Anna oli ollutkin silloin Liisan varoituksia kohtaan niin
kylmä sekä kultaseppä Oittisesta niin välinpitämätön.

Ajan pitkään ei rouva kuitenkaan voinut olla tuntematta, että tuo
”tyttö” alkoi käydä harmittavaksi, vaikka Anna yhä oli osannut
käyttäytyä niin, ett’ei rouva ollut löytänyt hänestä mitäkään syytä.
Tähän saakka ei rouva ollut niitä etsinytkään, mutta kohta alkoi Anna
huomata hänen rupeavan etsimään, ja etsimällähän toisesta aina syitä
löytää. Rouvassa heräsi vihdoin ajatus, että näiden suhteiden olisi
mahdotonta jatkua, ell’ei toiseltakin puolelta olisi siihen jollakin
lailla myötävaikutettu, jos ei muutoin, niin ainakin vastustelematta.
Olisi hän Annan kyllä voinut ilman mitään lähettää tiehensä, mutta
tällä oli kuitenkin niin paljon ansioita muissa suhteissa, että rouva
oli vielä päättänyt toistaiseksi kärsiä. Ja luulevaisuuttansa ei hän
kuitenkaan julkisesti tahtonut syyksi panna Annaa pois ajaaksensa,
jonka tähden hän rupesikin mainittua keinoa käyttämään.

Kun Anna tämän oli huomannut, teki hän lujan päätöksen, että
koettaisi niin paljon kuin mahdollista tehdä parastansa, ettei rouva
etsimälläkään saisi mitään häntä vastaan muistutettavaa. Ja tähän sai
hän yllykettä vielä toiseltakin haaralta. Mutta rouvaa alkoi tämä
vieläkin enemmän suututtaa ja hän rupesi yhä enemmän epäilemään,
että täten koetettiin vain asian oikeata laitaa salata niin paljon
kuin suinkin mahdollista oli. Vihdoinpa pääsi oikea luonto kuitenkin
voitolle kummallakin puolella...

Päivälleen viikko oli kulunut siitä, kun Anna oli ollut kirkossa,
jossa silloin Liisa ja kultaseppä Oittinenkin olivat olleet. Sinä
aamuna, niinkuin tavallisesti, oli Anna, jolla sisäkkönä oli
puhdistaminen ja tomun pyyhkiminen huoneissa tehtävänänsä, nämät
työnsä lopettamaisillaan hovineuvoksen molemmissa huoneissa, mutta
salissa ja vierashuoneessa olivat ne vielä tekemättä. Edellisenä iltana
oli hovineuvos jotenkin myöhään työskennellyt työhuoneessaan
sekä sitte sunnuntai-aamuna noussut varemmin ylös ja mennyt sinne
jotakin kirjoittelemaan. Rouvaa, joka kaikesta nyt oli käynyt
luulevaiseksi, tämä hiukan epäilytti ja vastoin tavallisuuttansa
nousi hän ylös jo kello kymmenen aikaan. Saliin mentyänsä, veti hän
kädellään yli mustan sohvapöydän, jossa silloisen muodin mukaan ei
pöydän peitettä ollut, ja näki, ettei tomua ollut pyyhitty. ”Ahaa!”
ajatteli hän ja soitti vihoissaan seinässä olevaa sähkökelloa, jonka
soitosta Anna, hiukan punaisena, kiirehti sisään hovineuvoksen
työhuoneesta.

— Miks’ei täällä tomua ole pyyhitty, vaikka kello jo on näin paljon?
kysyi rouva ärreästi Annalta.

— Minä lopettelen parast’aikaa herran huoneissa, vastasi tämä
tyynesti.

— Vaikka herra siellä parast’aikaa työtä tekee? kysyi rouva
ivallisesti.

— Toinen huone, jossa herra työtä tekee, on jo siivottu ja toinen on
kohta valmis.

— Mutta kello on jo niin paljon, että kohta voipi vieraitakin tulla
ja vierashuoneet eivät vielä ole siivotut?!

— Siksi kuin vieraat tulevat, ehdin minä ne kyllä siivota, sillä
vieraathan käyvät aina vasta kahden ja neljän välillä.

— S’ei ole sinun asiasi, mihinkä aikaan he käyvät, mutta huoneiden,
sanon minä, pitää olla valmiit, kun minä nousen ylös, kiihtyi rouva
kiihtymistään.

— Ne ovatkin silloin olleet valmiit, mutta tänään nousitte te
ihan kuin tahallanne varemmin ylös, tuli Anna, hiukan tulistuen,
sanoneeksi.

— Tahallaniko? Vai käyt sinä hävyttömäksi? Enkö minä saisi
katsoakaan, mitä minun palvelijani tekevät?! Hävytön kutale!

Tämä viimeinen sana sai veren nousemaan Annan kasvoihin.

— Minä en ole mikään kutale! tiuskasi hän tulipunaisena.

— Mitäs sinä sitte olet koko aamun herran puolella tehnyt? sanoi
rouva, yhä enemmän vihastuen ja kääntäen puhettansa siihen kohtaan,
joka häneen kipeimmin kävi.

— Herra on pyytänyt minua aamuisin ensiksi hänen huoneitansa
siivoamaan ja sentähden sen tänäänkin tein, muutoin olisin kyllä
ehtinyt vierashuoneet valmistaa paljoa ennen teidän ylösnousuannekin,
vastasi Anna ylpeästi.

— Herra sinua pyytää, vaan minä käsken, ja nyt käsken minä sinua
tuossa paikassa laittamaan itsesi pihalle! huusi rouva, korottaen
äänensä niin korkealle kuin suinkin. Samassa alkoivat jo kyyneleet
kiertyä hänen silmiinsä.

Kun hovineuvos oli kuullut itseänsäkin tässä mainittavan, riensi
hän, aamukauhtanaansa puettuna, saliin ja tuli sinne juuri ennenkuin
Anna ehti vastata näihin rouvan viimeisiin sanoihin. Viittaus herran
kädestä sai Annan vaikenemaan ja vetäytymään pois.

Samassa alkoi rouvan rinnasta nousta vihan katkaisemia, korisevia
hengähdyksiä ja hän purskahti kovaan hysteriseen itkuun, joka kuului
keittiöön saakka. Miehensä auttamana vaipui hän rentonaan salin
sohvalle...

Päivällisen jälkeen samana päivänä, noin kello seitsemän aikaan, tuli
Anna rouvan luo ja pyysi päästä ulos koko illaksi.

— Mene! vastasi toinen lyhyesti. Minä en tahdo sinua koskaan enää
nähdä!

V.

Kun kultaseppä Oittinen itseensä suuttuneena oli palannut kirkosta
kotia, teki hän lujan päätöksen, ett’ei hän tulevana sunnuntaina
menisi ”seuraan”, vaikka Anna oli hänelle sanonut silloin ehkä
menevänsä sinne. Ja koko viikon pysyi hän tässä päätöksessänsä.

Tuon kohtauksen jälkeen kirkon edustalla oli hän tuntenut jo samana iltana
rakkautensa ikäänkuin laimistuneen ja samalla tunsi hän
myöskin aivan kuin hän uudestaan olisi herännyt entiseen, hauskaan
poikamieselämäänsä, ravistettuansa pois hartioiltansa jotakin
ikäänkuin rasittavaa ja tuskallista — ikäänkuin kiven, vaikk’ei se
ollut kivikään, ikäänkuin pölyä, vaikk’ei se ollut pölyäkään. Unelta
se lopuksi rupesi hänestä näyttämään, mutta niin tuhmalta unelta,
että hän yht’äkkiä nousi tuoliltansa ylös, meni ikkunan luo ja alkoi
rallattaa niin kovasti, että sillä itseänsäkin hämmästytti.

Mutta se rakkaus kun on niin ihmeen kummallinen kappale! Varsinkin
tahtoo se hullunkurisuuttaan näyttää niissä ihmisissä, jotka se ennen
on rauhaan jättänyt, vaan joita se vanhemmalla i’ällä vaivaamaan
rupee. Silloin se tekee semmoisia tepposia, että älä Herra saata! Ja
nyt se juutas teki semmoisen Oittisparallekin!

Tuskin oli viikkoa vähäsen alkanut kulua, niin alkoi siellä
kultasepän sydämen sopukassa tuntua aivan kuin joku olisi siellä
nakerrellut tahi kaivellut. ”Ei suinkaan siellä hiiri ole, koska
se noin nakertelee?” tuli hän ajatelleeksi, mutta samassa vastasi
hän itse itsellensä: ”Ole joutavia! Mato se on, koska se noin
kaivelee”. Ja hän aikoi mennä jo lääkärin luo ajaaksensa madon toista
tietä pihalle, mutta muisti samassa ja sanoi: ”Hullukos minä olen?
Mahassahan ne madot ovat, eikä tuossa vasemman puolisten kylkiluiden
alla! Ell’ei minulla vain mahaa sydämen kohdalla ole? No, jo perhana
se olisi koko hirveä juttu!”

Mikäli sitte viikkoa kului, sikäli tuo tunne kävi yhä valtavammaksi
ja ihan se alkoi vasenta puolta niinkuin kallistaa sinne päin, missä
”seuran” silloinen koti oli. Torstaina oli Oittinen vielä kahdella
päällä: ”mennäkö vai eikö mennä?” Perjantaina ajatteli hän, että
”mikäs siinä olisi mennessä; enhän minä sinne mene muita kuin itseäni
varten ja olenhan minä siellä käynyt ennenkin”. Lauantaina sanoi hän,
että ”huomenna minä menen seuraan” ja sunnuntaina: ”tänäänhän minä
pääsen seuraan.” Ja ihan se oli kuin hän olisi oikein sitä iltaa
odottanutkin. Jotta aika pikemmin kuluisi, meni hän aamulla taaskin
kirkkoon... ”Jo se Oittinen nyt alkaa toden perään vanhuuttaan
potea, kun se käy ihan joka pyhä kirkossa”, ajatteli taas sama
pilkkakirves... Mutta ”sitä yhtä ihmistä” ei sinä pyhänä kirkossa
ollut. Ja Oittinen tuli kotiansa, söi sitte päivällisensä ja sen
päälle kävi hän nahkasohvallensa loikomaan ja nukahti...

Ja ihan uneksimatta hän siinä makasi, niin makeasti, niin makeasti,
että sylki oikein vuoti vasemmasta suupielestä. Eikä hän herännyt
ennen, kuin hän tunsi, että jokin ikäänkuin nosti hänen molemmat
jalkansa ilmaan ja lennätti ne sitten syrjään lattialle, niin että
toinen tohveli tupsahti uunin luo sylkylaatikkoon ja hän itse seisoi
suorana sohvansa edessä. Sitte hierasi hän molempia silmiänsä ja
ajatteli: ”Kah! Seuraanhan sitä minun piti lähteäkin?”

Mutta katsottuaan kelloansa, huomasi hän, että vielä oli aikaa, otti
piippunsa ja pani sen täyteen tupakkia. Sen jälkeen istuutui hän,
toinen jalka sukkasillaan, sohvallensa ja nielasi pari, kolme niin
makeata savua, että hän oikein tunsi niiden hyvyyden sydänalassaan.
Ja niin hyviltä tuntuivat ne, että hänen täytyi vasemmalla kädellään
oikein hivellä liivinkin päältä sitä kohtaa. Ja sitte vasta päästi
hän ne savut, suu pyöreänä, kuin tykin reikä, yhtä haavaa ulos, niin
että puoli huonetta jo oli, kuin höyryävä sauna. Niinikään vähän
aikaa nautittuansa, päätti hän ruveta pukeutumaan.

Mestarin saappaat ja kalossit piti vanhan Eevan uudestaan kiillottaa,
vaikka hän sen jo oli tehnyt sinä aamunakin, ennen kuin mestari
kirkkoon meni. Mutta oli ollut vähän ”roskainen” ilma ja ne olivat
ryvettyneet, ett’ei sitä sellaisissa ilennyt ”seuraan” mennä.
”Useinpa mestari onkin alkanut seurassa käydä”, — sanoi vanha Eeva
saappaita tuodessaan ja pannessaan ne oven luo, uunin viereen, sekä
samalla katsoen kierolla silmällään mestariin. ”Usein”, — vastasi
toinen, ikäänkuin ajatuksissaan, ja sillä meni Eeva keittiöönsä. —
Silloin oli kultaseppä Oittinen juuri ehtinyt saada mustat housunsa
jalkaan, kun Eeva toi saappaat sisään, niin ett’ei tämä häntä nähnyt
muutoin, kuin paitahihasillaan, ilman liivittä. ”Panenkohan minä tuon
avorintaisen liivin tänään päälleni vaiko tuon, joka on kahdeksalle
napille tehty?” ajatteli Oittinen ja päätti ottaa sen avorintaisen,
koska aamulla oli tullut puhdas paita, melkein uusi, päälle otetuksi.
Ja sitte otti hän pitkän, mustan takkinsa yllensä, mutta se takki oli
vähän pitempi, kuin siihen aikaan oli muoti käyttää. Vaan ”ei siitä
mitään, se käy kyllä päinsä minun ikäiselle miehelle” ja Oittinen oli
valmis lähtemään.

Koska vielä ei ollut kovin myöhäinen, astui hän seuraan hyvin
taitavasti ja verkalleen, mutta mikä siinä lie ollut: hän saapui
sinne kuitenkin ihan ensimäisinä. Paitsi palvelijoita ei siellä ollut
muita, kuin ”puhvettineiti”, sen illan ”isännät” ja se ylioppilas,
jonka sinä iltana oli luento pidettävä sekä pari ”mestaria”, jotka
tupakkahuoneessa dominoa pelasivat. Isännät istuivat tupakoiden
pilettipöydän oven luona ja juttelivat keskenään; ylioppilas taas
käveli, kädet selän takana, nurkasta nurkkaan, hiukan rauhattomana,
ikäänkuin ainettansa ajatellen, puhuen väliin muutaman sanan isäntien
kanssa, lähti sitte taas kävelemään, käveli ja kääntyi kerran huoneen
peränurkkaan päin, otti povitaskustansa täyteen kirjoitetun vihon,
silmäili hiukan sitä ja pani sen taas takaisin taskuun. Sitten meni
hän sinne, jossa sanomalehdet seinällä säilytettiin, katseli kotvan
aikaa, minkä tukun ottaisi ja otti ”Keski-Suomen”, jota hän kävi
lukemaan nurkassa olevan pyöreän pöydän ääressä.

Kun kultaseppä Oittinen katsoi isoon tanssisaliin, niin ei sielläkään
näkynyt muita, kuin pitkin seiniä rivitettyjä tuoleja ja tuolla
näyttämön viereisen ikkunan luona soitikko. Salista oikealle olevasta
naisten huoneesta kuului kahden naisen puhelua; ne olivat sen illan
emännät, jotka siellä kuvalehtiä katselivat ja tarinoivat keskenänsä
eräästä ikävästä, ”seuraa” koskevasta jutusta. Odottaessaan istuutui
Oittinen viidennelle tuolille, ovesta päin lukien, ja alkoi lukea
kuinka monta tuolia salissa oli, ensin luki hän ikkunain puoleisen
seinän. Ja lukemisensa uudisti hän kolme kertaa, ennen kuin sai
oikein.

Vähitellen rupesi kuitenkin ihmisiä kerääntymään ja noin kolmenneljännes tunnin
kuluttua oli siellä niin paljon, että
ylioppilas luuli voivansa alkaa luentonsa. Tämä nuorukainen oli
vasta yhden vuoden ollut ylioppilaana; hän oli filoloogi, ja oli jo
ehtinyt lukea yhtä ja toista tiedekuntansa aineista. Osaksi tältä,
mutta samalla yleisinhimilliseltäkin alalta oli hän luentonsa aineen
valinnut.

”Arvoisat kansalaiset!” — alkoi hän — ja alussa hänen äänensä
hiukan värähteli, mutta sitte se kohta tyyntyi: — ”minä tiedän ja
näen (ja hän katsoi merkitsevästi ympärillensä), että tällaiset
luennot ylipäänsä eivät huvita ’seurassa’ kävijöitä ja sentähden
olenkin hyvin vastahakoisesti ottanut luentoa pitääkseni, olletikin
koska varsin hyvin tunnen, ett’en minäkään voi mitään hauskempaa
tarjota. Kun nyt kerran kuitenkin olen tähän ryhtynyt, olen valinnut
sellaisen aineen, että se, jos se hiukan voisi huvittaakin, samalla
olisi opettavainenkin. Sillä emmekös me, esimerkiksi, melkein joka
päivä naura, vaikka aniharva meistä kuitenkin tulee ajatelleeksi
tahi tietää, mikä nauru oikeastaan on ja mikä naurun synnyttää,
puhumattakaan siitä, että moni nauraa ihan ilman syytäkin. Uskallan
siis pyytää vähän aikaa saada koettaa teidän hyväntahtoista
kärsivällisyyttänne tästä aineesta puhuessani.”

Tämän alkajaispuheensa jälkeen otti ylioppilas povitaskustansa
vihkonsa ja alkoi siitä lukea selvällä äänellä.

”Suuri saksalainen filosoofi Kant määritteli naurun seuraavalla
tavalla” niin alkoi hän ja mainitsi, mitä Kant naurusta sanoo. Tämän
jälkeen puhui hän siitä, missä naurun ”ruumiillinen syntymäpaikka”
on ja sanoi sen ”luultavasti sijaitsevan” ihmisen vatsanpohjalla,
jonka olettamuksen todeksi näkyy todistavan sekin seikka, että kun
joku lihava ihminen nauraa, niin ”selvään näkee” hänen vatsansa
hyppivän. (Salissa kuului pientä naurua ja tirskahduksia. Siellä
täällä näki todellakin jonkun suuren vatsan hyppivän ja kaikkikin,
paitsi niiden omistajat, katselivat häpeissään vatsojansa). Tämän
jälkeen kääntyi puhuja naurun ”siellutieteelliseen” puoleen ja
koetti tehdä selkoa siitä, kuinka monta eri lajia naurua löytyy.
Hän luetteli ”sydämellisen, harmittoman naurun”, ”pilkan naurun”,
”naurun, jonka läpi kiiltää kyyneleitä” j.n.e. ”Kalevalassa”, sanoi
hän, puhutaan tosin ”naisten naurusta”, mutta se oikeastaan ei kuulu
mihinkään erityiseen naurunlajiin, jonka tähden he (!) ovat luettavat
”tyhjän naurajien” luokkaan. (Tästä muutamien naisten suu meni
hiukan nyrpälleen, mutta toiset nauroivat harmittomasti tällekin.
Miesten kesken oli sen sijaan tästä suuri ilo. Yksi jo huusi ”hyvin”
ja toinen paukahutti kerran kämmeniään yhteen, mikä yksinäinen
paukaus vieläkin enemmän yllytti nauravien naurua. — Sillä välin
oli väkeä jo ”seuraan” lisääntynyt niin, että väliköstä kurkisteli
päitä toinen toisensa yli, uskaltamatta luennon kestäessä tulla
saliin, nämä kun juuri olivat niitä, jotka tahallaan myöhästyivät,
etteivät tarvitsisi ikävää luentoa kuunnella. Salista kuuluvat naurun
puuskat houkuttelivat heitä kuitenkin ovelle.) Naurun eri lajeista
johtui luennon pitäjä sitte kysymykseen: ”Mitkä ovat ne ulkonaiset
vaikuttimet, jotka naurun synnyttävät?” johon hän otti vastataksensa.
Selitettyään ne ensin tieteellisesti, otti hän useita esimerkkejäkin,
monia Aleksis Kiven teoksista, ja ne huvittivat kuulijoita paljon.
Puhuja sanoi nyt joutuneensa ”koomillisuuden” alalle ja luetteli
koomillisuuden kaikki eri muodot, valaisemalla nekin aina jollakin
hauskalla kuvalla. Jos minun luentoni, esimerkiksi, sanoi hän, nyt
on mennyt ”penkin alle”, niin on se kuulijoistani koomillista, sillä
he ovat odottaneet enemmän, kuin minä olen voinut antaa, ja sillä
lauseella lopetti hän sitte kaikkien mielihyväksi luentonsa. Ei
niin, että he olisivat olleet hyvillään luennon loppumisesta, vaan
päinvastoin. Kaikki sanoivat, nauraen ja käsiänsä paukutellen, että
”niin hauskaa luentoa emme ole kuulleet koskaan”. Ja ne, jotka olivat
tulleet myöhään, alkoivat katua, etteivät olleet saaneet kaikkea
alusta alkaen kuulla.

Näiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. — Kohta
sen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla
viimeisillä sanoilla: ”Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä”,
lähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa
itseänsä ajatuksella, että ”vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin
ja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä
Oittinen, johon heti voin turvautua.” Ja hän muisti samassa
edellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina
menevänsä ”seuraan”. ”Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne
pitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan”, ajatteli Anna ja
riennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein
kohtelias kultaseppä Oittiselle.

Liisa kun kuuli Annan aikovan mennä ”seuraan” ja tahtovan häntä sinne
myöskin, ihastui tästä kovin ja oli heti valmis pyytämään lupaa,
sillä hän muisti Annalle kirkolla lausumat varoitussanansa, että hän
”valitsisi oikean tien”, ja uskoi nyt visusti sanansa ”langenneen
hyvään maahan”. Tuota pikaa olikin Liisa, luvan saatuansa, puettu
ja tytöt lähtivät ”seuraan”, jonne mennessään Liisakin puolestansa
kehoitti Annaa olemaan ystävällinen Oittista kohtaan. Siihen Anna
myöntyi mielellään, vaan päivän tapauksesta ei hän hiiskunut
serkullensa sanaakaan. ”Seuraan” saapuivat tytöt juuri kun luento oli
loppumaisillansa.

Sen loputtua ei pidetty pitkää lomaa, sillä tanssivien varpaita jo
kutkutti ja he kiertelivät salia, vilkkaasti puhellen keskenänsä
sekä kärsimättöminä odottaen tanssin alkua. Näyttämölle, jonka
esirippu oli ylös vedetty, oli kannettu jo nuottitelineitä ja
kohta nousi sinne seitsemän miestä, jotka puhuivat keskenänsä
saksaa. Ne olivat soittajat. Siellä oli kaksi viulua, violonselli,
bassoviulu, klarinetti, huilu ja torvi. Klarinetti antoi äänen ja
kaikki muut soittokoneet alkoivat sen mukaan kakistella ääniänsä,
josta syntyi tuota korvia vihlovaa vikinätä ja pörinätä, jota
kuulee joka paikassa, missä kaksi tahi kolme soittokonetta yhteen
tulee. Kun sitte kaikki olivat saadut asianomaiseen kuntoon,
ilmestyi näyttämölle hännystakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettu
pitkätukkainen ”kapellimestari”, joka välistä itse soitti, tarpeen
tullessa, ensimäistä viulua kahdeksantena miehenä. Tämä oli myöskin
saksalainen tahi pikemmin juutalainen, mutta niitä epämiellyttäviä
juutalaisia, jotka ovat valkoverisiä ja punapartaisia ja joiden
kasvot ovat täynnä kesakkoja. Hän istuutui ensin soittajien keskelle
ja napautti kaksi napausta tahtipuikollaan nuottitelineeseen; sitte,
puolen minutin kuluttua, nousi hän ylös, meni oman nuottitelineensä
eteen, napautti taas kaksi kertaa ja nosti kätensä kuin lentoon
lähtevä kotka levällensä. Ja kun hän sitte yht’äkkiä teki rajun
liikkeen päällään, käsillään, jaloillaan ja koko ruumiillansa,
päästivät soittokoneet kukin oman vikinänsä ja pörinänsä ja
pitkäveteisen, kuluneen valssin sävelmä hajoitti tuossa paikassa
keskellä lattiaa kävelevät pitkin seiniä. Mutta kuin saaliinsa päälle
syöksyvät pedot, riensivät ”kavaljeerit”, takertuen toinen toisensa
jalkoihin, ”daamiensa” luo ja veivät heidät huimaan pyörteeseen,
muodostaen siellä täällä parien väliin aukkoja ja toiseen paikkaan
taas niin sekavan, hyppivän ja huojuvan ryhmän, että tuskin koskaan
luuli heidän voivan siitä selviintyä. Vaan kuin taikasauvalla
selvitti vyyhden kohta kapellimestarin tahtipuikko ja parit
pääsivät taas entiseen vauhtiinsa kiitämään lattiaa pitkin, milloin
törmäisten vasten toisiansa, milloin astuen toistensa varpaille,
milloin, ollessaan ikäänkuin kaatumaisillaan tasapainosta, antaen
kyynärpäillään survauksia tuoleilla, seinän vierustalla, istuvien
kasvoihin ja rintaan. Ja vaikka hiki jo virtana valui kasvoilta,
täytyi, toisen heitettyään, heti ottaa toinen ja taas kiitää ja
pyöriä, pyöriä ja kiitää, siksi kuin johtajan puikko alkoi väsyä,
tahti harveni ja soitto vähitellen päättyi.

Anna sai alusta alkaen jo tanssia paljon, sillä hänellä oli
kavaljeereja kosolta, ja usein oli Liisakin lattialla. Etenkin
tanssitti Liisaa eräs rautatien mies. Kultaseppä Oittinen ei valssia
tanssinut.

Valssin loputtua tulvi iso osa ihmisiä ravintola- ja
tupakkahuoneisiin, täyttäen ne ei ainoastaan omilla ruumiillansa,
vaan vieläpä niin paksulla savulla, että siellä oli kuin
sumuisella merellä. Ne taas, jotka saliin jäivät, lepäsivät kuka
miten innokkaasta työstänsä, toiset istuskellen, toiset taaskin
salia kiertäen, vaan kaikki olivat punaiset kuin saunamiehet,
ja löyhöttelivät nenäliinoin ja viuhkoin hikisiä kasvojansa. Ja
tanssia seuraavalla loma-ajalla kokoontui lauluseura saliin ja ensin
lauloi mieskööri pari laulua ja sitte sekakööri muutamia, osottaen
jommoistakin taitoa yhteislaulannossa. Äänetkin olivat, huolimatta
salissa vallitsevasta kuumuudesta, hyvässä kunnossa ja varsinkin
kuului sopranojen joukosta korkea, heleä ääni.

Tämän jälkeen tanssittiin sitte ensimäinen katrilli ja siihen oli
kultaseppä Oittinen jo ehtinyt pyytää Annaa ennen kuin ensimäinen
merkkikään oli soitettu katrilliksi. Ja ensimäisinä oli tämä pari
paikkaakin itsellensä valitsemassa, kavaljeerilla kun oli niin
paljon puhumista daaminsa kanssa. Ennen kuin oikea soitto ja tanssi
oli alkanut, näkyi kuitenkin niinkuin ei heidänkään puheensa vielä
olisi oikeaan vauhtiin päässyt, vaikka Oittinen kyllä ajatuksiansa
ponnisteli ja Anna niiden syvämielisyyttä aprikoi. Mutta sitte, kun
ensimäiseen ”tuuriin” päästiin ja ”figureeraamaan” ruvettiin, niin
silloin vilkastui puhelukin ja kävi oikeaksi ”resonemangiksi”.

— Se oli todellakin vahinko, ett’ette ollut tämänpäiväistä esitelmää
kuulemassa, se kun oli niin hupaisa, että oikein, puhui Oittinen
sillä välin kun ”sekondi” tanssi.

— Niin kuului olleen, vaikk’ei ne sitä ylipäänsä ole. Ne nuoret
ylioppilaat tahtovat aina liian oppineesti... Minä kuulin kerran
luennon Porthanista, enkä muista siitä yhtään vuosilukua, vaikka
niitä siinä niin paljon lueteltiin. Vahinko todellakin, että
myöhästyin, sanoi Anna.

— Onkos teillä sunnuntaisinkin niin paljon työtä, koska ette
kerinnyt tänne aikaisemmin?

— No, o-onhan sitä aina, kuului Annan hiukan epäröivä vastaus, ja
hän katsahti alakuloisesti maahan.

— Senpä tähden se oma koti onkin parempi, kun ei tarvitse toisen
käskettävänä olla...

— Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan
närkästyneenä, vaikk’ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin
muistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa...

— Figurez, les dames! Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi
samassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka
oli ”seuran” paras ja uutterin tanssija.

”Oho!” ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa
figureerasi: — ”Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui.
Eikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein.” Tästä huolimatta
astui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen
syrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti
sitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa
eteen.

— Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein,
mitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy
omassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin
mahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin
keväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.

— Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii
siihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin
vielä ulkona lenneskellä.

Tässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti
silloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein
ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että ”ei se tyttö vastannut
niinkään tuhmasti”.

Tanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi
lujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi
kyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi
hilpeästi:

— No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan...

... Ja lintuja, jatkoi Anna. — Ja sitte he lensivät niin, että
siipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.

Näin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat
lopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi
rajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.

Katrillin loputtua kysyi Oittinen Annalta, tahtoisiko hän lähteä
ravintolaan jotakin nauttimaan. Mutta sinne ei Anna tahtonut mennä,
vaan koska ”mestari” oli niin hyvä ja tarjosi hänelle, niin söisi hän
kyllä mielellään, siellä salissa, vähän jäätelöä. Ja Oittinen meni ja
tilasi kaksi annosta jäätelöä, jotka hän käski ravintolan palvelijan
tarjottimella tuoda sisään.

Sillä välin kuin Oittinen oli jäätelöä tilaamassa, oli Liisa tullut
ja istuutunut Annan viereen.

— No, mitä hän sinulle puhui koko katrillin ajan, kun te niin
toimessanne olitte?

— Mitäs? Loruja vain, vastasi toinen.

Samassa tuli Oittinen takaisin ja hänen jälessänsä tarjuri, tuoden
jäätelöä. Kun Oittinen näki Liisan istuvan Annan rinnalla, tarjosi
hän Liisalle oman annoksensa ja käski palvelijan tuoda vielä yhden
lisää. Tämä teko sai Liisan perästäpäin sanomaan Annalle, kun
Oittinen oli mennyt pois:

— Näetkös nyt, ett’ei hän ole saita ollenkaan, niinkuin vanhatpojat
tapaavat olla; antoi oman osansa minulle ja vielä pyysi itsellensä
uuden.

— Tak shtoshe? [Entäs sitte?] Huono kavaljeeripa hän olisi ollut,
ell’ei hän niin olisi tehnyt, vastasi Anna.

— Niinmuodoin on hän hyvä kuitenkin, niinkuin minä sanoin? härnäsi
Liisa ja iloitsi itse aivan kuin hän olisi suuren voiton voittanut...

Ja sinä iltana tanssittiin ”seurassa” vielä monet valssit, polkat,
masurkat ja katrillit, vieläpä kahdesti tansseista kaikkein kauniin
tanssi, lancierkin, vaikk’ei siitä kuitenkaan voi sanoa, että sitä
kauniisti tanssittiin, se kun vaatii niin verrattoman paljon suloa.
Mutta ahkerasti kaikkia tansseja tanssittiin, minkä todisti sekin,
että viimeiseltä tuntui aivan kuin höyrypannussa olisi oltu.

Tämä kuumuus ei kuitenkaan estänyt muutamia ihmisiä sisällisesti
hehkumasta. — Uutterasti ja innokkaasti pyöritti Oittinen Annaa
ja väliin Liisaakin polkassa ja kun kolmas katrilli tuli, meni hän
jälleen Annan luo ja sanoi:

— Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette
minun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon,
niinkuin viiden leiviskän puntin, ”hyviä” sanan päälle.

— Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin
viekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän
tunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli
hän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei
Oittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.

Ja se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi,
kuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat
olisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk’eivät he
olleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan
siitä, ett’ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa
niin mit’ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin
paljon muuta hauskempaa puhuttavaa.

Seuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen
teki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa,
mutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään
eikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä ”seuran”
iltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin
Oittiselle kuin Annalle.

Kun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä
pois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi,
että monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne
siellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin,
josta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa
nuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta
puolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot
vakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin
tyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten
sunnuntai-ilosta.

Tässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot
Annan ja Liisan päälle, jotka lähtivät ”seurasta” yhdessä
kotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden
Oittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta
pukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi
Oittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.

VI.

Muutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman
mitäkään erityistä huomattavaa. — Se ehkä kummastuttanee, että Anna
vielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka
hyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan
vielä ollut sen suurempia seurauksia.

Anna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi,
vaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli
jotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella,
hovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin
kiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi
Anna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä
hänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen
kanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: ”Pidä sinä
kalkattimesi lukkojen takana!” Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea
entistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi
vaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään
varoitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen
sanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.

Alussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden
olisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä
menettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi
lähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin
aikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi
tämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä
silloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä
itsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta
mitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja
toivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen
menettelemään, niinkuin hän menetteli...

Eräänä iltana — ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että
hänen rouvansa olemaan poissa kotoa — tuli Liisa erään vanhan
naisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin
ennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas
kätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä
asia koski.

Ennen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen
puolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän
sen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla
ja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla
kukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.

— Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini
tällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet.
Minusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa
soittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden
välistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.

— Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte,
vastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.

Huoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen
palvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä,
keittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona.
Teetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen
asiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.

Hän alkoi siitä ”seuran” iltamasta ja sanoi, että niissä on jo ”moni
omansa löytänyt” ja että ”seura” ylipäänsä on ollut oikea siunaus
kaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa
heillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei
Pietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte
luetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat ”seuran”
kaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin ”saamattomia”,
etteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli
enemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä
Oittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta
se olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä
avuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat
ja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa
tytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin
kultaseppä Oittisenkin käynyt, ell’ei hän olisi välittäjäksi tullut,
hän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan
rakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa
sitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut
mitään sitä vastaan?

Näitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa
päille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta
riippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi
ähkikin puhuessansa.

— Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile,
vastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.

— Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän
puoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen
katsoo.

— Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä
kehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.

— Eikös sitte sydäntänsä tällaisissa asioissa kysyä pidäkään, vaan
päätänsä ainoastaan? puuttui vihdoin Annakin puheeseen.

Ämmä naurahti yhden kerran kuivasti.

— Raha voittaa nykyään sekä sydämen että pään. Yksinkertaista
sydäntä kaikki halveksivat, sydämetöntä järkeä pidetään usein
kyllä suuressa arvossa, mutta rikkaus, missä muodossa tahansa, vie
kuitenkin voiton kaikilta.

— Mutta jos voisi samasta löytää hyvän sydämen, ymmärryksen ja
rikkauden...?

— Ei ne sovi yhteen. Kaksi niistä välistä kyllä, vaan kaikki kolme
— melkein ei koskaan.

Anna tahtoi tätä vastustaa muistaessaan hovineuvosta, jolla hänen
mielestänsä oli kaikki nämät ominaisuudet. Ja sydämestänsä ei hän
löytänyt rahtustakaan rakkauden tunnetta Oittista kohtaan, vaan sen
sijaan oli se kokonaan tuon toisen valloittama.

— Vaan jos on vara valita, niin valitsee aina sydämensä mukaisen
rikkauden, muodosti Anna ajatuksensa.

— Mutta sydänpä vie paljoa useammin harhaan kuin mikään muu, ell’ei
kokemus tule avuksi. Ja sitä varten on Jumala sellaisia ihmisiä
luonut, jotka voivat toisia tässä asiassa auttaa. Minäkin olen vanha
ja kokenut ja tunnen asiat ja sen voin sanoa, että sellaista miestä
ette saa koskaan, kun se on, jota teille nyt tarjotaan, — puheli
ämmä, ikäänkuin pahastuen Annan epäröimisestä. Ja hetkisen vaitiolon
jälkeen kysyi hän pontevasti:

— Minkä vastauksen käskette siis antamaan kultaseppä Oittiselle?

Anna ei antanut heti vastausta. Hän rupesi miettimään.

— Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää
vastauksen olla.

Anna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli
käynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä
niinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten
kaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli
jo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta,
että hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että
tämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä
vieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:

— Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää
tämän asian salassa syksyyn saakka...

Olihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi
lopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua
ja muuttua.

— No, minä otan, sanoi Anna yht’äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin
teeskennellen iloisuutta.

Ämmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen
vaivansa olivat korvatut!

Näistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä
iltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta
pelastunut vaarallisesta kurimuksesta.

VII.

Mutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä
käydä entistä ”hyvää” menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran
liehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti,
samalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta,
mutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata
saattoi että, ell’ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi
”puuska” heidän välillänsä puhkeaisi.

Ennen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin
oli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä
hyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.

Toalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota
hän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle
sinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa
olemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä,
ensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään
epäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta
joka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne
se oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä
hyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas,
joka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana,
kielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell’ei sitä Anna
ollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen
luonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa.
Tämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille
huoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja
hyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan
häviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt
ollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa,
mutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla
vieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen
tämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta,
jonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.

Vaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. ”Ehkä on tuo
ämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä
syitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan
keksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja
varsinkin täällä Pietarissa löytyy?” ajatteli Anna ja hänen sydämensä
alkoi vihasta kiehua.

Samalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla,
sanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia
pidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen
päähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen
lähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki
kolme. ”Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä... kateudesta... tahi
mistä sen tietää...?” vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja
hän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään.
Hirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän
kautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta,
jonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut
millä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka
hän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista
juonista itseänsä vastaan. ”Kateudesta kai se Liisa silloin
kirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään”,
ajatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä.
Kävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka
olisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut
koskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet
valtaamistansa...

Kuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän
tämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa.
Suorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, —
vaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy
mitään mailmassa, — mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän
huoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti
luottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä
vastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli
Anna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo
lähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin,
etteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä
itsellensä toisen paikan.

Tämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen
vuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.

Silloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä
makasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä,
itki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi,
heltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä
haavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.

Samana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin
huoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut
vielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä
ja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi
punoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:

— Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän
edessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani
tuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja
sen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän
teiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle
todistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla
rukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja
palkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.

Tämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei
ollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin
hyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen
tila oli hänelle todellakin varsin edullinen.

— Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat
heti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin
ehdit saada itsellesi toisen paikan.

Sillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.

Ja kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.

Muutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen
lähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut
rannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.

Kesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.

VIII.

Helposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista
teille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.

Tuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna
suostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta
elämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi
tuoda kotiinsa oman ”kainaloisen kanansa”, niin tuli hänelle tieto,
ettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit
tuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen
jälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten
kiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä.
Tuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän
kivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.

Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän
tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut,
oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän
itse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen,
toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla
ei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle,
kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei
ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä
hyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt,
kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät
he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä
enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan
lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne
oli toimittanut. ”Luultavasti”, niin vastattiin, ”on hän lähtenyt
Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan
rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se
rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä.”

Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että
Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa,
joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi.
”Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä
hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt
minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä”, ajatteli Liisa. Ja
jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän
päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan
äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne
matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan.
Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella
hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin
itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.

Ja niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului
kesä ja jo kappale sateista syksyäkin.

Eräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli
suuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli
kaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista,
kotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja
huvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian
höllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys
tallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä
ääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli
juuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka
tähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman
työnsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti
pientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään
vilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen
ajatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät
liidelleetkään.

Ehkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän
silloin tällöin oli ”seurassa” tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että
hyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä
talossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa
talossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet
ja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan
ohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä
näyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää,
jolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa
lypsämässä...

Kyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta,
vaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin
portailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän
rautakoukun aukaisi, kysyi hän:

— Kuka siellä?

— Minä. Päästähän, Liisa, sisään.

Tämä ääni sai Liisan säpsähtämään.

Hän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta
oli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu
henkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.

Hämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.

— Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? —
kysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan
olkapäätä vastaan.

— Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä:
— mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä
olet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!

Mutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.

Sitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta
alkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä
anteeksi, ett’ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.

— Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän,
huoaten onnettomuuden taakkansa painosta. — Mutta, tiedätkös, minä
tunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk’ei se ollut vielä
mitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään
olla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma.
Sydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun
piti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä
mailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut
tulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.

— Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?

— Milläkö lailla?

— Niin. Jesus minua siunatkoon!

— Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua
kadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen
sinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä
onnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta
tahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni,
jonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että
minä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se
ämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka
varastajaksi minua nyt luullaan.

— Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis,
että sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin
rouvan lähtiessä ulkomaille.

Anna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän
lausuneeksi puoli kovaan:

— Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään... Se
ilkiö!

Hetkinen kului äänettömyyteen.

— Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään
petoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. — Etkö
sinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi
tahtonut?

— Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä
en sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo,
viha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä,
ajatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä
itseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut
häpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja
kiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt
liian myöhään huomannut.

— Miksi liian myöhään? Älä nyt niin

— Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!

— Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan
nyt, Anna, hillitä itseäsi ja... sitte taas elää uutta elämää.

— Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa,
saanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell’et sinä ole
huomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman kuukauden perästä
- äidiksi.

Liisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen
kuluttua sanoi hän:

— Mutta olethan sinä... kihloissa...?

— Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa,
sillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti
juosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon
minä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä
arvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa.
Kun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa
huvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Siellä
se sitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme,
mutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan,
vaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään
pahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi.
Mutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä
päivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja
kuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni
koettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää
minua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa
pois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin
taas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua
siksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin
etsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni
ja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan
hän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää
minun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä,
viheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia
huonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla
siis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä
jo toista kuukautta toisen kuukauteni päivänä elänyt. Tämän rahoja ei hän
määräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana
nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi
ottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo
huoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli,
alkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen
silmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla
hänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa
minulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut,
kuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa... Mutta mitä
sinä nyt noin itket, Liisa?

— Voi, Anna, Anna! Miks’ et sinä ennen tullut minun luokseni?

— Miks’ en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin
sinulle, miks’ en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta
vasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos,
vaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen
pikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti
päästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki
mieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta
silloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja
itsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa
kulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi
häirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun
piti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa... Ja hän painoi
päänsä Liisan syliin ja itki, itki...

— Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni
olisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut
sinua jollakin lailla auttaa.

— Silloin... ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on
kaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten
auttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin
enää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä
onnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa
siunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett’en voinut häntä
edes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä
tänne tullessani niin suuresti ai’oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa,
jotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut
ja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin
panttiin panna, vaan sitä en ai’o koskaan takaisin lunastaa, sillä en
tahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä
Oittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten
tahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte
minun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle
tämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en
ole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro
sinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä
sinä näet, ett’ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole
elämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.

Nämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja
paatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.

— Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden
sanain merkityksen. — Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile
hartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä
kaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa
sinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!

— Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. — Mikä Jumala voisi
minua auttaa?

— Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun
noin villisti!

Ja Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.

— Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.

— Ei! Älä mene! Jää tänne yöksi, niin rukoillaan yhdessä! Sinä et
saa mennä, Anna!

Vaan toinen oli jo menossa ulos.

— Anna, hoi!

— Toisen kerran! vastasi tämä.

— Kuulehan, Anna! Sanohan edes, missä sinä asut.

Anna sanoi ja astui portaita alas.

— Hyvästi sitte, rakas Anna! Rukoilehan Jumalaa maata pannessasi,
huusi Liisa hänen jälkeensä ja palasi keittiöön.

Ja sade pieksi ikkunoita, muodosteli suuria lätäköltä ja virtoja
kivikadulle ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli...

IX.

Annan kerran tuohon kurimukseen jouduttua, oli arvattava, että hän
alkaisi pyöriä sen mukaan ja joutuisi lopullisesti virran vietäväksi.
Sillä hän oli niitä luonteita, joita hirvittää, joiden päätä
pyörryttää katsoa taaksensa, vaan jotka suinpäin syöksyvät eteenpäin,
tuli mikä tuli.

Jo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa,
verrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen
oli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän
veltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen,
välinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa
itseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä
eikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla
hän kuukautisen ”palkkansa” sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi
myödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi
useammin ”ainoan aarteensa” avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä
suurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä
huomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä
mielellään epätoivon hurjuudessakin.

Kaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna
tähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa,
mutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon
rajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät
kuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman
pitkät ja pimeät syksy- talvi-illat ja! Ne ikään kuin pakoittivat
häntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen
sille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta
vähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä
”tilasta”...

Vaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein
kuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta
odottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa
joko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä
mahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon
synkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada
elää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin
taistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan,
että hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä
ei nyt ollut.

Ja se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin
se onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten.
Muutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän
kolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava.
Ja sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa.
Mutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen
aika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä,
ja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä
ennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut
auttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä
määrin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään
laitoksesta leipäänsä etsimään.

Tämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut
hiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä
kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.

Liisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen
joutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt,
niin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään
saksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin
kaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona,
jopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle
kaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama kuukausi
kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen
luonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi
paikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat
häntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien
samanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut
lainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli
jälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä,
joka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi
kuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa
hän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari
kuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin
huikentelevaksi, ett’ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt
laiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa
ja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä
pois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin
vuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä
hänen ainainen vuorottelemisensa.

Talvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin,
nähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen
askeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan
hitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa,
tuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse
oli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi
katsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon
tuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui
jonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja
kertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo
ulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään
ja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen
seisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu
silmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka
ja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen
käynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän
korot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi
pantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana.
Mutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka
turmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan
ryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista
huomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli
hyvinkin tunnetuksi.

Ja kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine,
rääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen
ja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä
Annaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin
lähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä
eläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli
loppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä,
nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen ”puoli-ylhäisön”
naisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen
ahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien
täyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun
ravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä,
rajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu
avonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa
koko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen
lasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin
tuohon ”yölepakkojen” muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon
kalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla
rautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin
tavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa
sen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.

Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen
elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen
hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen
hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan
näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi
se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja
sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan
jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa
kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä
tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen.
Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä
hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään...

Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi ”julkiselta näyttämöltä”.
Minne, sen voipi jo arvatakin.

Olemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan
seuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan
siihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia vuosia
vietti.

X.

Kevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa
Viipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä
kortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat,
joiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa:
odotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten
toimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta
tietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän
näköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen
kanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin,
ulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen
paikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.

— Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.

— Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin
Liisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee,
vastasi sulhanen.

— No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.

— Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan
halu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa
edullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa
vanhettua.

— Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.

— Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että
te näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.

— Niinhän ne ihmiset sanovat.

— Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan
vaivata?

— Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi.
Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan
se on sitäkään?

— Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea
ansiopaikkannekin.

— Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!

— Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin...

— En minä koskaan... Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti
totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.

Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.

Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi
puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän
itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja
teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi
todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.

Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle
pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä
Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään
koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan
tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään
hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän
pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi
toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä,
hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.

Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois
lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi
vähän, vastasi hän:

— Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda.
Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N——in
sairaalaan.

                                                  ⸻

N——in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun
pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan
tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen
haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä
molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa
näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme
määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine
peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä
taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin
vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan
kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin
aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus
selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen,
missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina,
edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden
palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä
pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa
vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia.
— Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän
oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin
ja ristiäisistä hautajaisiin.

Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.

Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka
häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen,
mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen
ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen,
kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, — syöpä maksassa oli ajanut
sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että
iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat
kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet
kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat
vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi
hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän
tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta,
päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut,
että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin
sellaisena ”prinsessana” Pietariin saapui.

Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen
korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti
kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat:
”Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi
vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä
poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on
kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy.” Ja inho
pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi
tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.

Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin
huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen
vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä
ylenannattaa ja ruo’an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin.
Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän
pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä
ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt.
Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten,
eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun
sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut,
edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia,
niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt
ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin
kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.

Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän
askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki
papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin
papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän
matkan päähän vuoteesta.

Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.

— Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä
vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin
laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi
antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua,
en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen
avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä
ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut
pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut
kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset, jo siitä saakka kuin
Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen
ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani... Ja Anna nosti ristissä
olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:

— O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän,
kalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta...!

— Rakas ystävä! — lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett’et
joutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta
itseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle,
joka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja
tahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin
esimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle,
jonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat
Moseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan.
Silloinhan Jesus sanoi heille: ”joka teistä on synnitön, se
heittäköön häntä kivellä.” Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan
vaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: ”en Minä myös sinua
tuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee.” Ja eikös Kristus itse
sano: ”En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen
kutsumaan?” Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja
sille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä
tunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit
anteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.

— Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun
syntini anteeksi, rukoili sairas.

— Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: —
Vaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle
anteeksi!

Tämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla,
jotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan,
hänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän
ei ollut moneen vuoteen nauttinut.

Vaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset
lohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen
päin sanoen:

— Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.

Pastori kummastui hiukan, mutta sanoi:

— No, sanokaa vain.

— Minulla olisi pieni pyyntö.

— Mikäs se olisi?

— Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.

— Mitä te oikein tarkoitatte?

— Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne
palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että
täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa.
Jumala heitä siitä varjelkoon!

Pastori kummastui vieläkin enemmän.

— Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.

Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa
Annakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.

Lappeenrannassa 1888.

HUUTOKAUPPA

Erään pienen maaseutukaupungin kadun risteyksessä helähteli
selvä-ääninen aisakello. Läheisen kauppapuodin rappusille juoksivat
kauppapalvelijat ulos paljain päin. Kadun toisella puolen olevan
kulmatalon ikkuna aukeni ja kyynäspäihinsä nojautumaan kävi siihen
punaisen-kirjavaan aamukauhtanaan puettu, musta patalakki päässä,
sileä- ja paksunaamainen herra, jonka nenän kärjessä oli silmälasit
ja hampaissa hyvin pitkä piippu. Kadun kulmaan, keskelle risteystä,
juosta lippasi pari koulupoikaa ja asettui, kädet selän takana,
seisomaan aivan kaupunginpalvelijan suun eteen, joka kovalla,
kaikuvalla äänellä, pitäen sormiensa välissä paperilippua, luki ulkoa
ja sujuvasti:

’Kuulutus!

Tänä päivänä kello 10 edellä puolen päivän myödään julkisella
huutokaupalla kauppias Heikki Jaatis-vainajan konkurssipesään
kuuluvaa kaikellaista irtainta omaisuutta, niinkuin huonekaluja,
sänky-, liina- ja käymävaatteita, hopea- ja kulta-kaluja,
porsliini- ja muita astioita y.m., y.m., joka täten halullisille
ostajille ilmoitetaan. J:ssä 24 p.

Viran puolesta:

Kustaa Karén.’

Kaupunginpalvelija kääntyi ja lähti seuraavaan kadun kulmaan,
koulupojat juoksivat pois, ikkuna paukahti kiinni ja kauppapalvelijat
menivät takaisin tiskiensä taakse.

Kauppias Jaatis-vainajan ennen uhkeassa salissa oli kaikki mullin
mallin. Entiset kauniit, leveät uutimet, jotka peittivät ikkunat
kokonaan ja riippuivat kullatuissa karniiseissa, olivat poissa.
Myöskin ovista olivat paksut verhot otetut pois lisäämään salin
alastomuutta. Muutama vuosi sitte Pietarista ostetut, pähkinäpuusta
tehdyt ja tummanpunaisella kukitetulla samettikankaalla peitetyt
huonekalut vetelehtivät husin hasin siellä täällä nurkissa ja
seinustalla. Hyllypöytä seisoi tyhjänä oven suussa ja sen päältä
olivat kaikki pienet porsliinikoristukset siirretyt kalliin Beckerin
soitikon tomuiselle kannelle, jonka edessä seisoi rivittäin muutamia
suuria kasveja, lehdet riipuksissa. Keskelle salia oli useimmista
pöydistä yhdistetty yksi pitkän pitkä pöytä, jonka päälle, päästä
päähän, oli lajiteltu pöytäliina- ja lakanakääryjä, pyyhkeitä,
suuliinoja, juoma- ja ryyppy-laseja, kulhoja, lautasia, kahvikuppeja,
veitsiä, haarukoita, hopealusikoita — suuria ja pieniä —
kastrulleja, läkkiastioita, riehtilöitä ja kaikellaisia muita kaluja,
mitkä eivät katsojaa kummastuta, kun vain ovat ruokahuoneen kaapissa
tahi kyökin hyllyillä. Pöydän takana istui paperinsa ja mustepullonsa
ääressä, kynä korvan takana, neuvosmies, jolla oli huutokaupan
pitäminen toimenaan. Hänen ympärillään ja edessään, aina oven suuhun
asti, tungeskeli kaikellaista kansaa, jotka hiekkaisilla jaloillaan
tallasivat salin ennen kiiltävän-keltaista lattiata. Takimaiset
ihmiset eivät nähneet neuvosmiestä, kuulivat vain, kun hän käheällä
äänellään huusi:

— Tässä menee taaskin yksi tusina kahvikuppeja. Oikein kauniita,
läpikuultavia, japaanilaisia! Mitäs niistä tarjotaan?

— Kolme markkaa, huusi joku.

— Kolmeko markkaa?! Oh-hoh! No jo se on liian vähän tämmöisistä,
joista ehkä on kolmesataakin annettu. Mutta olkoon menneeksi: kolme markkaa
ensimäinen...

— Kolme ja viisikymmentä!

— Kol...

— Viisi markkaa!

— Viisi markkaa — ensimäinen... viisi markkaa... toinen...

— Kuus’!

Ja niin jatkui huuto, kunnes vasara pamahti ja kauniit,
läpikuultavat, japaanilaiset kahvikupit polkuhinnasta aivan joutuivat
erään paksun ”matamin” käsiin.

Kädet korkealla, tavaraansa kantaen, tunkeutui ”matami” joukon
läpi, vähä väliä innokkaasti lausuen: ”päästäkää, päästäkää!” Ja
kun jäänmurtajan edessä lohkeni sakea kansanlauma hänen kookkaan
vartalonsa ja hirveän ison, hyllyvän vatsansa edessä. Toisinaan
takertuivat hänen virttyneen, kellahtavan waterproofinsa siivet
jonkun hakaseen tahi nappiin ja silloin viskasivat hänen pienet,
harmaat, lihaviin poskiin vajonneet silmänsä nenän päässä riippuvien
pyöreiden silmälasien läpi syylliseen vihaisen katseen. ”Aina sitä
pitää jotain olla...”, puhkui paksu matami ja kansa nauroi tälle
ikuiselle huutokaupoissa kävijälle, joka intoili ja hikoili omassa
elementissään.

Soitikon luo päästyään, laski matami kahvikuppinsa sen kannelle ja
sopotti itsekseen: ”sepä oiva kauppa, sepä oiva kauppa.” Likellä
sattui seisomaan muuan herra, joka näytti matkustavaiselta, ainakaan
ei matami tuntenut häntä sen kaupungin asujaimeksi. Aivan odottamatta
kääntyi matami hänen puoleensa ja alkoi puhua innokkaasti:

— Katsokaas, herra, nämä kupit täytyi Jaatis-vainajan ostaa poikansa
ristijäisiksi. Minä sanoin: täytyi, sillä semmoinen oli tässä
talossa kuranssi, että mitä rouva tahtoi, se herran täytyi tehdä,
saattoipa sitte tahi ei. Ja kovassa piehkinässä se miesparka...

— Seitsemän markkaa viisikolmatta — ensimäinen, kuului neuvosmiehen
huuto.

— Viisi penniä lisää, kiljahti matami. Mitäs ne myökään? Jassoo!
Enpä minä siitä serviisistä huolikaan, vadit olivat kaikki halenneet.
Niin, kovassa piehkinässä se mies-parka oli yhtämittaa, räpätti
matami, kääntyen jälleen tuntemattoman herran puoleen — yhtämittaa
siitä päivästä, kun tuon linnun taloonsa toi. Mutta eihän herra näy
tuntevan koko historiaakaan — se on hauska historia — ja eihän
herra ole varmaan sitä lintuakaan nähnyt? Ei? No niinpä onkin! Herra
tulee tänne, niin minä näytän, — ja matami veti herraa hihasta.

— En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.

— Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin
— ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä
ra’otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:

— Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt
se on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa,
kahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki
oli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee
vasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan,
vaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan.
Muuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden
surua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan
kovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot
ryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä
rehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen
ympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan
näköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä
omaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi... Mutta mitäs ne myökään
nyt? Minä pistäydyn salissa.

Ja matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi
pöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden
mukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka
hän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka
myöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.

— Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja
vielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi:
kuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies
se Jaatis-vainaja olikin — rauha hänen tomulleen! — ettei toista
semmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin
aikoihin...

Herra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä
tehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen
kansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä
vaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä
ollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä,
että hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.

— Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu
matami, — ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista.
Enkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä
tarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti
matamiin) — niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin,
niinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt
ja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja
kohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän
kaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin
kauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa... Ai,
joko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa
anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä
tulen takaisin...

Ja matami tunkeutui jälleen pöydän luo.

Muuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni
hänen luokseen ja sanoi nauraen:

— Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän
hassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.

— Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, — kuului neuvosmiehen
ääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.

Alussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi
korkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan
lähellä seisoville.

—... ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä — kolmas
kerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt
pormestarille, joka ne oli huutanut.

— Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että
kaikki kuulivat.

— Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies
tyynesti.

Väen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui
korviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon
läpi ovelle.

— Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, —
kyllä väinkin te huutaa jaksatte.

— Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa
hauskempi jutella, — tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa
naurua herätetyksi.

Tuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä
herraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta,
saadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä
välittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.

— Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, — mutta tämä
vieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata,
varsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea
maistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut
hyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin
mies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen
Kronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon,
perusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat
ja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät!
Kalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä!
Tyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään
vain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä
sulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas
kaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias
ja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi
rupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen
sukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii...
Ai! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi.
Paperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon,
tuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut
kävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä
jäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi
naiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta
syntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin
Jaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten
vastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa!
Eiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta
hän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan,
evenemangi meidän pikku-kaupungissa.

— Puoli tusinaa kahdenkymmenen neljän hengen pöytäliinoja, — mitä
niistä tarjotaan? kuului neuvosmiehen ääni.

— Jaa, menkääpäs niitä katsomaan, niin saatte nähdä minkälaiset
uhkeat myötäjäiset Jaatisen rouvalle annettiin. Vaikka voittepa te,
hyvät herrat, uskoa minua, niitä näkemättäkin. Mutta kuulkaahan,
— puhui matami kuiskaten, — meidän kesken sanottuna: Jaatisen
rahoillapa ne ovat ostetutkin. Sillä eipä ollut monta viikkoa
kulunut siitä päivästä, kuin Jaatinen oli nuoren rouvan taloonsa
tuonut, niin jo alkoi hänen maksettavakseen oikein tulvimalla tulvia
kaikellaisia rätinkejä jos mistä hyvästä. Eikä siinä kyllin. Apenkin
kaikki velat ja velkakirjat, ne laitettiin vain Jaatisen niskoille.
Kuinkas se semmoinen siivo vävy voisi sen sallia, että rakkaat apet
ja anopit häpeälliseen konkurssitilaan pantaisiin ja koko komeus
pakkohuutokaupalla myötäisiin. Eipä suinkaan. Jaatinen maksoi velat,
otti kelvottomat tehtaat omalle nimelleen ja antoi vanhemmille vielä
reissurahat päälliseksi. Ruotsiin ne lähtivät muun roskaväen joukkoon
ja sieltä kai ne olivat tulleetkin, sharkongista päättäen. — Mutta
mitäs tämä vieras herra oikeastaan on tullut täältä ostamaan, jos
saan luvun kysyä? tokaisi matami yhtäkkiä.

— Enpä häntä tiedä itsekään. Muutoin vain katselemaan tulin. Mutta
jos tämä flyygeli sattuisi helposta menemään, niin ehkäpä sen
huutaisin, vaikka tuskin siltä näyttää, että siihen asti tänäpäivänä
ehditään, vastasi herra.

— Matami tarkasteli herraa rikkiviisaasti ja tutkivasti nenän
kärjessä riippuvien pyöreiden rilliensä lävitse koko sen ajan, kuin
herra vastasi. Sitte hän taas puhkesi puhumaan:

— M-hhh! Jassoo! Vai niin! Jaa-hah! Siihenkin instrumenttiin sitä
Jaatis-vainajalta meni koko kolme tuhatta markkaa, vaikka kolikot
kauppiaan kukkarossa jo hyvin tiukalla olivat. Mutta Jaatisen
rouva sen tahtoi, — sillä eihän hänen olisi käynyt olla huonompi
tohtorinnaakaan, jolla semmoinen oli, — ja Jaatisen täytyi se ostaa,
niinkuin sanotaan, skandaalia välttääkseen. Sillä, meidän kesken
sanottuna, olisi rouva kyennyt sitäkin tekemään: olisipa, vain
ottanut ja karannut, kukatiesi Ruotsiin, kukatiesi Ameriikkaankin. Ja
oivallisen koneen hän sai, mutta ei sillä hyvä: se oli uudistettava
ja sitä varten pantiin toimeen loppiaisena — siitä on jo kolmas vuosi
kulumassa — mitä komeimmat tanssijaiset, joiden vertaisia
ennen tuskin lienee nähtykään tässä meidän pikkuisessa kunnon
kaupungissamme. Tässä salissa juuri sitä tanssittiin niin, että
lattia oli sen jälkeen uudestaan maalattava. Ja tyytyväiseltä hän
oli näyttänyt, tuo hiljainen, kelpo Jaatinen, vaikka silloin oli
ensimäisen velkansa ottanut ja haikealla mielin nimensä vekseliin
piirtänyt. Tehtaan ja muun hyvän, mitkä hän oli apeitaan perinyt
velkojen kanssa, oli hänen jo ennen täytynyt hypoteekkiyhdistykseen
pantata ja kun sitte rouva kerran oli pannut mäenlaskun alkuun, niin
jo sitä aljettiin luisua alaspäin oikein huimaavaa vauhtia. Koetapa
siinä sitte seisattua, niin olet mies, semminkin kun sattuu iljanne
olemaan! Ja mitä taas sisälliseen perhe-elämään tulee, niin älkää
siitä mitään kysykö, sillä mitä kaikkea avioliiton kulissien takana
tapahtuu, sen tiedän ainoastaan minä ja sinä ja taivaan Herra,
eikä kukaan muu. Tietystikään ei siellä huvinäytelmiä näytelty,
vaan murhenäytelmiä vissistikin, niinkuin meidän emansipeeratulla
aikakaudellamme ainakin...

— Mitäs se Masalinin matami täällä selittää, — sanoi
telegraafiaseman päällikkö, tullen tervehtimään kassööriä, joka vielä
seisoi siinä vieraan herran kera ja kuunteli matamin pakinoita.
Siellä matamia kaivataan hienoja liinavaatteita huutamaan. Vai
eivätkö ne matamin välikauppoihin passaakaan?

— Enkä minä noita viitsi... Jo minä ne olen kaikki katsellut ja
tarkastellut. Huutakoot muut, kun haluavat.

— Varmaankin se matami jotakin hauskaa kertoo, koska näin on
huutokaupan suhteen laimistunut — suottaili telegraafiaseman
päällikkö.

— Hauska mikä hauska! Vaan muutoinpa se Jaatis-vainajan surullinen
juttu kaupungissamme unhotuksiin joutuisi, ell’en minä...

—... sitä vireillä pitäisi, liitti kassööri. — Se on vissi se! —
Ja herrat nauroivat yhdessä.

— Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, — jatkoi taas
matami, kerran vauhtiin päästyänsä, — kun omat varat kaikki olivat
menneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi
siivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin
viimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon!
Onnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään
Golgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän
hänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.

— Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin
kauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.

— Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö
herroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat
ymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi’ellä
ja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän
on rakkautensa ja elämänsä uhrannut, — näkee, sanon minä, sen
olennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin
Mähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat
sitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta
samasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen
omaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja
yhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä
ei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä
alle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka
kestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin
sanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä
tähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan...

— No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa,
tunnettua historiaa lisäksi, — keskeytti telegraafiaseman päällikkö.
Eihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.

— Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla.
Meidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä
varmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli.
Mutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne,
niin minä selitän.

Ja matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle
olevaan huoneeseen.

— Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan,
kabinetti, — jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, — ja
tuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä.
Siitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä
pilaantunut, — ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin
jäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään.
Tässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön
saakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän
tutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut
reunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä
näytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö
ei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo ”mitä ihmiset
sanovat”, se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin
hänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun
vajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli
niin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa
tavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi
ollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä
taakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella
olisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin
vielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei
niin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua
saattoi?! — Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, —
palovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut ”kello on yksi lyönyt” ja
kummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli
palamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin
ja kun astuttiin huoneeseen, — Welin, se palovartija oli myös
tullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, — niin tässä makasi
Jaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja
pää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä,
josta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta
oikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli...

—... ja viisikymmentä markkaa 12 penniä — kolmas kerta, — kuului
neuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.

— No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne
Jaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan,
loistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se
rouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä,
miltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse
rouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen
pikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen
kasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä
varjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa
on! Jaahah! Se on vissi se!

Pietarissa 1890.

JUHANNUSKOIVU

Kevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin
tavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen
siivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien,
vainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille
saloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet
taivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään
paistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä
jään, kunnailta kylmät kinokset. Povessaan oli se mukanansa tuonnut
tuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä
karisteli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan
oli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja
metsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.

Kuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla
lavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet
vienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet
nuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille
huojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa
metsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan
kalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana
näkyi syvällä Ahdin linna vilpoinen, permantonaan pilvetön, sininen
taivas.

Siellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu.
Suorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen
neiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja
ihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi
sekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät,
hauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei
valtamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää
eikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen
nuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.

Oli juhannusaaton. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta
kehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen
säkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni;
paikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa,
joka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan
ammeeseensa...

Pappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa
kirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi
takatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman,
vene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää
se, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii
soutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten
kivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa
korkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa
kirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja
tyvestä latvaan ja joka taholta...

Henkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis
koivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa
pari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat
säälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon,
surkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee
lehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen,
ett’ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet
huomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:

— Mikä ihmeen kaunis koivu! — Painaa koivua rintaan vasemmalla
kädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.

Tainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa
iskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:

— Sääli on kuitenkin hakata se poikki!

Tästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan
häntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena
kantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:

”Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme,
jonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen
laulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen
kunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi,
suo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän
polttavilta säteiltä. Sitte, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota
meidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä
että vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä
meiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme...”

— Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu
yht’äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu
maahan...

Verkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat
koivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen
vettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja
vedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.

Päivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan
kuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa.
Nytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta
riippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät.
Kunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien
joukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa
tahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät
muut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään
nutistaakseen ja maahan heittääkseen. Näkeepä se, kuinka siitä,
pappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan
emännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle
tuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa
makeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen
toisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi,
kuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet
hunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski
astuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo...

Pari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli
niitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu
vääntyy vinoon kuopassaan.

— Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä.
Pois ne pitää heittää!

Ja renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä
pari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen ”koivurieskaa”,
jott’ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta
kolttuaan kastelemaan. Mutta sitte ne makaavat siinä liiterin
seinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden
polttopuiden joukkoon.

Pietarissa 1890.

SAIRAALASSA

Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin klinikan
ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen,
kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä,
jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä
päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden
leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne
yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että
olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara,
kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen
luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui
minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään
olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi:
minä, näet, olin ”mahdottomasti” rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan
oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast’aikaa olin
tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa
saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon
”mahdottoman” rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton
mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin
oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa
oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella,
joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin
kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.

Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en
tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista
”asiapaperia” jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein
näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli
senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin
tahtoi tunkeutua aivoista esille, että ”mitäs jos minä nyt todella
kuolenkin?” Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista
mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin
rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella
osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se,
jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin
määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin
ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten
tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon
syynä oli se, että varmaan tiesin ”hänen” minua kovin rakastavan ja
tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin
”häntä” paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut
minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin,
että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi
itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi,
joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan
”tavallaan”. Mainitsinpa kirjeessäni, ettei ”hänen” pitäisi minua
surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka
ansaitsisivat saada ”hänen” paljoa paremmin, kuin minä ja jotka
voisivat tehdä ”hänen” onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi,
niinkuin ehkä minä tekisin ”hänet” enemmän eloon jäämällä, kuin nyt
mahdollisella kuolemallani. — Toiseksi kirjoitin paperilipulle
kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin
lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin
saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi
kirjoitin ”jäähyväisrunon mailmalle” (siihen aikaan kirjoittelin
vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi
mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin
sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun
täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet,
ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.

Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua
leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili
nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka
päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis,
mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi
pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille.
Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.

Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta,
niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että
joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma
musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan
päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi,
mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja
kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen
ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää
ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen
käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan
aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman minuutin kuluttua,
ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä
sammuu — ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin
mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen
aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin
kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan
ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi,
niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: ”kuinka monta lyöntiä tekee
valtasuoni?” — ”Sata kaksi kymmentä viisi”, oli vastaus. — ”Nyt
se loppui”, kuulin sitte erään äänen. — ”Mikä loppui”, tulin
ajatelleeksi; ”elämänikö? Se ei ole totta”, tahdoin vastata, ”sillä
minä elän vielä”, Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen
äänen, joka sanoi: ”tuokaa sitte pian kloroformia lisää!” Kloroformi
siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta
tuo ”nyt se loppui”, kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin
kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin
sanat: ”Bravo herra V——lle!” Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo
huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin
minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika,
että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo ”bravo”
siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon
hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin
kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin
himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan
mitään vastausta tälle minun arvelulleni.

Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin
ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, — näköaistin
palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin
olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat
salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui
niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana päivänä,
mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin
oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta
lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en
ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.

Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli
vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin
sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan
nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin
juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen
vaikuttaneen.

Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä
seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä
sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin
oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode,
joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa
nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan
edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella,
istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna
sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin,
jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin
takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta
sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan
päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani,
olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut,
vaikk’en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä
teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että
hänellä kasvoissa oli ”lupus”, että hän kauan oli sen tähden ollut
sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä
välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen
sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit
itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä
ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen
vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa,
oli ”muiden tohtorien” joukossa ollut.

Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä
söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle
tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa
sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika
iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo’asta itseksensä
mutisikin, että ”se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen”.
Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän
teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla,
että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana
juustopalastansa syödessään sanoi: ”Kah, kun taas ovat ihan
reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen
tulisi”. Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi
hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo’an sisään toi, sanoen: ”Eikös
teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?”
— ”Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?”
kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. — ”Pedothan ne vain
haaskoja syövät”, vastasi Ville nenäänsä honisten.

Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä
yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän
unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa
ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti
siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä
istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla
kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi
yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta
mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin
reipas eikä ollenkaan ruma.

Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin
ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä
taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa
kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin
lukea:

Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni...

Luin sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori
seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui
meidänkin huoneeseemme.

Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski
hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä
tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin,
niin paljon kuin se oli mahdollista.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta
alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen
kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman
kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita
riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja
ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi
käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle
selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin,
että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä
kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen
ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana,
että hän oli tappelussa haavansa saanut. ”Oho!” arvelin minä, ”onpas
minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!”

Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin
ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan,
vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua
ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa
keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli
vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun
hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin
oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta,
milloin pääsisi pois. ”Ehkä parin viikon kuluttua”, luvattiin hänelle
hymyillen.

Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni
käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin.
Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän
minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti
niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta
kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa.
Vaan kun minä sitte huo’ahdin lu’ustani ja nousin ylös kävelemään
edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:

— Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?

— Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.

— Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska
nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.

— En. Eilisestä vain.

Minä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan
ikäänkuin tahdoin välttää puhelua ”puukkojunkkarin” kanssa.

— Onkos teitä, herra, leikattu? — kysyi toinen jälleen.

— On kyllä.

— Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette
ylös päässyt.

— Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin
sanoakseni.

— Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?

En minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä
leikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin
kloroformilla nukutettu.

— Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut,
tokaisi siihen Pohjolainen.

— No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.

— Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon
toki mies kärsiä, jatkoi toinen.

Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla
silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.

— Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen,
vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi
ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.

— Näin, vastasin minä. — Puukolla kai se oli... kysyin sen jälkeen.

— Puukolla... Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun
hän tätä ajatteli ja muisteli.

— Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.

— Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, —
muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt...

— No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi...?

Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä
oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan
heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa’an
tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin
kysyneeksikin.

Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe
ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin
joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen
välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen
katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi
taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat,
mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi
siitä asiasta.

— Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen
puhetta toisaanne.

— Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia
tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.

— Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.

— Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut
tuolla Annan kadun varrella.

— Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska
niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn
puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?

— Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä
kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle
tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että
minulla täällä on morsian.

— Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi
minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää
enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia
sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä
vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan
varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, — siinä erotus
välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa
tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.

— Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette?
kysyin minä.

— Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä
hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän
nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi
irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan,
selitti Pohjolainen alakuloisesti.

— Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette
haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, — sanoin
minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä
itselleni selkoa tämän asian laidasta.

— No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan
nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta
jos huomenna... olettehan te vielä huomenna täällä?

— Kyllä. Olen.

— Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.

— Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä
tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.

Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta
kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas
mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.

Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu’in vähän, mutta sillä
välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli
yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli
sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin
huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä
mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa,
mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta
niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti
kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu
Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita
kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.

Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen,
sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän
sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan
puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän
haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme
eilisestä aineestamme.

— Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin
minä, kun olimme sille alalle tulleet: — mitä hän täällä tekee ja
koska olette te tutustuneet?

— Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan
tunteneet.

— Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?

— On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan
poika, mutta hän — rikkaan talon tytär.

— Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin
kummastellen.

— Niin!

— No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.
Ell’en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.

— No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä
syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein
jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen
vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme
parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen
ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa vuotta
nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett’ei
isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa,
näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan.
Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä
vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi
uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii
hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta,
olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan
hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan Antti
nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen
tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä
neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on
yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi.
Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä
kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari
hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta,
kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. ”Silloin
on tämän talon ovi sinulta suljettu”, oli hänen isänsä kiljaissut
eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä,
että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy,
eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt
on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen
varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja,
josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia.
Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä
nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää.
Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin,
niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin
syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä,
täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat
olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin
hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien
suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin
saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht’äkkiä,
ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti
suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme
kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin
verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei
tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä
pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa,
jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla
työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt...

Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.

— Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa
jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.

— Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai’oin ruveta puhumaankin, puuttui
hän taas puheeseen. — Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi
hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me,
Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa
jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän
puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen
vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni
siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni
tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän
naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni
taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan
syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti
kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen
asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti
tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo
valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä
lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä
enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa
lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari
ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran
salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla
työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin
pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen
isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin,
sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin
sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi — hänen äitiinsä tämä
ero koski kipeästi — ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut
pari vuotta palveluksessa.

— Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta,
tänä keväänä? kysyin minä.

— Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja
silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli
nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.

— Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä
näin rehelliset aikeet on? — utelin jälleen.

— Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän
varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että
saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, — kertoi
nuori mies.

— Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen
taaskin kysymykseni.

— Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut,
sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.

Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen,
että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen
silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta
ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa
ääneti.

— Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt
Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä
rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän
näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin
kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin,
että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin
koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen
ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon
hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole
ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin
hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla
koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla
lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä
en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan
tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi
olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä
aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista
itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja
juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa...

— Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on
näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? —
kysyin minä.

— Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin
kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän
jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen
palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin
on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla
siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta.
Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi
mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan,
että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin,
koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi
vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime lauantaina
Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa
ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin
me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää
häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria
kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat
muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet
sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen
lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt,
ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää
kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä
tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä,
joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa
ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti
jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella
odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei
häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä
onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten
varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet
Marin kanssa portille, — minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin
lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, —
niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä
kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme
häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että ”ollaan me vain
tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa”. Ja kun hän
sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua
ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja
toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun,
ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: ”kukas se tämä vieras on?”
— ”On se niin vieras”, sanoi Mari, ”että jollei Antti sitä tunne,
niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni.” — ”Mitä? Sulhanenko?
Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa”, sanoi
Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta
Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni.
Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata
hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja
repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin
niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä
vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä
välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun
ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua
kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään
toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta
pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi
hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin
sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me
pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.

— Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.

— Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä
jätti Marin silläkään rauhaan. — Seuraavana, noin kymmenen aikaan,
niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu
pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja
minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli
ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan
lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä
käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua
hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin ”sovinto-olutta” juomaan,
jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin.
Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan
pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan,
kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu
hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin
lailla luuli hänestä irti pääsevänsä...

Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan
arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa,
ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin
taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian
laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett’en voinut tulla, koska
minun täytyi olla työssä, ja ett’en siitä pääsisi koko päivänä irti.
Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut
Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin,
mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla
tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani
vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti
seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää
kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota,
niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän
kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan
lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa
minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta
kaikkiaan.

Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin
luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme,
niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua
pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia
saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki
oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin
salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle
istumaan — Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä
minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua
— ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin
osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen
siihen lorujansa rakkaudestaan, — näkyi, että hän jo taas alkoi olla
päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin
Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett’emme
vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja
minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti
jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin
jyrkästi, sanoen, ett’emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi
lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht’äkkiä, ennenkuin mitään
aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja
iski minua takaa selkään, sanoen: ”Täss’ on sulle sitte sovintoa
eilisestäkin, perkeleen sulhanen!” Tunnettuani iskun keuhkoissani,
koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin
syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota
pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa,
paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei
yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin
huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas
tuotiin heti paikalla tänne...

Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin
ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.

— Sepä vasta oli raakaa kostoa, — en minäkään voinut olla mieltäni
osoittamatta.

— No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri
tehdä, — lisäsi toinen.

— Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet
hänestä i’äksi vapaiksi, sanoin jälleen.

— Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta
paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin
kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman
sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa
hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.

— Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta
kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä
vielä ole puheellenne päästetty.

— Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa
mitäkään tietoja saanut, — ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: —
vaikka jo olen täällä kohta ollut.

Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja
toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että
tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan
nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan.
Sitä lu’in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni
kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna
toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa
vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun
täytyi olla siellä vielä huomisenkin päivää yli. Vaan kaikesta, mitä
sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään
eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin ollut.

Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän
huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti
Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen
puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe
ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin
jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.

Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään.
Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa
hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja
tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat,
ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin
kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.

— Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! —
kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.

— Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut?
Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? — kysyi
hänen sulhasensa.

He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä
alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin
tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin
liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle
jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:

— Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä
tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki
kertonut.

He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.

— Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä
olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä
ollut.

Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin
hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että
joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että
vieras tiesi heidän salaisuutensa.

— Enhän minä oikein tiedä... pitäisikö minun jo...? Minä olen niin
iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa... mutta nyt tuli
minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri
auki nenäliinastaan kirjeen.

— No, mikä nyt on? kysyi Johannes. — Mikä kirje se on? Mistä se on?

— Se on kotoa.

— Onko mitä tapahtunut?

— On.

Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.

— Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.

— Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin
tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.

— Kuollut?! huudahti Johannes.

— Kuollut?! — tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.

— Niin... Halvaukseen... ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki
kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä
aloin sitte ensiksi sanoen:

— Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää.
Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan
se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta
puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi
ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo
Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta
liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen
äiti on ai’ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut.
Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin
hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme
vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä
sairaalasta.

— Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän
tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, —
myöntelivät molemmat.

Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä
asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin
pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä
ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan.
Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi
Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän
siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa
taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä
itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa
pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois
lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin — pikaiseen
näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan
katsomassa...

Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni
pikaista parantumista.

— No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? —
sanoin lähtiessäni.

— Toivottavasti syksyllä, ell’ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi
toinen hyvillä mielin.

Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.

Pietarissa 1888.

NIMINEUVOS

Hän oli noita pikku virkamiehiä, noita ”ikuisia nimineuvoksia”,
joista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.

Minä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa
ruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä,
istuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän
niinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan
toisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä,
kun hän tuli, niin ajattelin minä aina: ”kas tuossapa hänkin tulee”
ja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että ”jopa se tuokin on
syömään ehtinyt”.

Ja hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett’ei
tarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä
syntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin,
niinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan
kuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen
kolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin
näkemättänikin, että ”kas tuossapa hänkin tulee”.

Kesäaikaan — ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen
tavallisesti näinkin — oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen,
vuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt
ovenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui
yltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki
hän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa
antaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi
tahi ehkäpä molemmistakin syistä. — Sormissa oli hänellä aina
harmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn
asetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle,
paperisalkkunsa päälle.

Muutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin
laiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa
takia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin
hoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat
sormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat
tätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet,
kalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen
silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä
siihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, — vaan hän ei
katsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan
läpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen
otsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän
edestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät
hiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin
hatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala
varsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota
hänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen,
litteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.

Kun tämä ruokavieras istuutui i’äti saman pöytänsä ääreen, riensi
palvelija — lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen — hänen
luoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani
suunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti
minusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet
yht’äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas
yht’äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen
silmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa
ja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan
kellään nähnyt. — Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa
nenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan
aikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli
saanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä
ja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi
syödä.

Ja olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti,
nauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän
pisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti
nautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki
ulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän
kirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä
hetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä
päivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä,
ellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan
nautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.

Yhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti
sen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä
syönyt noin neljä lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä
hartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa
päätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan
ilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa.
Vaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen
silmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin,
sulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa
kiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä
hitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski
hän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen
toisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi
koskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme
suurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka
päivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti
minua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen
elinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä
päättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka
varmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin
luumun sinertävän punaisen värin.

Nämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä
ruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä
siellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta
syöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän
siellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen
harvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän
oli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta,
kun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.

                                                  ⸻

Erään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan.
Istuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen
tataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti
päällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään,
kylmän kohteliaaseen hymyyn.

Minä määräsin ruokalajit.

Syötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini
tullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin
puhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää
toivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen,
epämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin
velvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.

— Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole
täällä tänään nähnyt? — kysyin lopuksi.

— Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, — vastasi isäntä
venäläiseen tapaan.

— Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.

— Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.

— Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi
juomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä
syödessään teki!

— Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.

— No, vaan kuinkas se sitte...?

— Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa
saman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein,
luullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä
huomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte
pöytäkumppania. — Minä tunsin hänet jo kauan, — siitä asti jo kun
tämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, —
muutaman talon päässä täältä — ja kävi täällä melkein joka päivä
syömässä. Miksi sanon ”melkein”, saatte kohta kuulla. En tiedä,
kuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta
ylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin
hämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli
hän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä
maksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin
huonekalut — tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja
samallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut — palveluksen
sekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän
sai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana
palveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä
hän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän
kotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli,
mutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette
suvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.

Virassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen,
ettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti
hyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään
oli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei
sitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan
yhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran
kuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja
silloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa
tiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa
kirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle
mielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa,
suurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui
aina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä,
jolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä,
mutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut.
Ja kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä
mielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja
maksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja
lausui aina samoilla sanoilla: ”Huomenna taas en tule päivälliselle,
sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden
surut talteen.” Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin
summan tätä ”reissuaan” varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt
seuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli
hän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen
se oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.

— Omituinen mies! — lausuin minä.

— Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt
virkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana päivänä,
kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni,
maksoi ja sanoi minulle: ”Huomenna taas en tule päivälliselle,
sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden
surut talteen.” Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta
takaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän jälkeisenä päivänä
humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan,
kompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin kuluttua
heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki
vähän paremman lopun ansainnut.

— Sääli! Sääli! — Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että
vaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.

Kumarsin ja lähdin.

Eikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia
kyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki — tavallisia ihmisiä vain.

Pietarissa v. 1889.

KSENIA

Erään haudanvartijan kertomuksen mukaan.

Kaikki varmaan tietävät, että Keisarimme [Tämä kertomus on
kirjoitettu Aleksanteri III hallituksen aikaan. Tapahtuma on
siltä ajalta, jolloin hän itse vielä oli perintöruhtinas.] ja
Suuriruhtinaamme vanhimman tyttären nimi on Ksenia, mutta ani harva
tietänee, kuinka hän tuli tämän nimen saaneeksi.

Jos suvaitsette, kerron sen teille. Toivon, ettei sensori löydä
mitäkään luvatonta tästä viattomasta tarinasta, ellei se olisikaan
aivan niin, kuin olen kuullut sen kerrottavan. Toivon myöskin, että
suotte minulle suosiollisesti anteeksi, etten kykene sitä kyllin
kauniisti kertomaan.

                                                  ⸻

Suuriruhtinas, nykyinen Perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitsh
sairasti kovaa lavantautia. Hovin parhaimmat lääkärit vartioivat
vuoron perään sairaan vuoteen ääressä. Anitshkovin palatsissa ei oltu
pitkiin aikoihin yöllä valoa sammutettu. Kärsimättöminä odottivat
ihmiset joka aamu sanomalehtiä saadaksensa lukea bulletiinejä ja
kuullaksensa edes sanankin lohdutusta, toivoa. Mutta vieläkin
kärsimättömämpinä rukoilivat sairaan korkeat vanhemmat taivaalta
lohdutusta, toivoa...

— Mitä sanoo Botkin? — kysyy Hänen Keisarillinen Korkeutensa Maria Feodorovna
eräänä aamuna korkealta puolisoltansa. — Onko parempi?

Suuriruhtinas, Perintöruhtinas pudistaa vastaukseksi päätään ja
pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleensä.

— Montako astetta on kuume?

— Kello kahdeksan oli 39 ja nyt, parin tunnin kuluttua, jo 40,1°.
Kylmät ammekylvyt vähentävät tuskin ollenkaan kuumetta.

Suuriruhtinatar purskahti jälleen katkeraan, hurjaan itkuun.

— Eikö siis toivoa mitään, ei mitään?!

Perintöruhtinas poistuu synkkänä kuin syystaivas.

Läheiset hovinaiset koettavat lohduttaa Suuriruhtinatarta.

— Jumala on armollinen! Hän kuulee Teidän Korkeutenne rukoukset! Hän
auttaa kyllä! — lohduttaa vanha ruhtinatar W—— ja pyyhkii myöskin
kyyneleitä itkettyneiltä poskiltansa.

— Lähettäkää käsky Kasanskin katedraalikirkkoon, että lakkaamatta on
pidettävä esirukouksia Suuriruhtinaan puolesta!

Käskyä lähdetään viipymättä täyttämään.

— Oi, minä olen rukoillut Neitsyt Mariaa, ihmeitä tekevää Nikolaita
ja muita pyhimyksiä, olen luettanut esirukouksia ja lakkaamatta
poltattanut kyntteleitä luostareissa ja kirkoissa, vaan kaikki turha!
Herra ryöstää minulta viimeisenkin toivon!!... En tiedä enää, mitä
koettaakaan!... Ja minä antaisin vaikka mitä, minä tekisin kaikki,
jos vain tietäisin jonkin voivan pelastaa rakkaan esikoiseni.

— Teidän korkeutenne, lausui ruhtinatar W——, viimeiset sananne
antavat minulle rohkeutta tehdä Teidän Korkeudellenne pienen
esityksen, joka minulla jo kauan on sydämelläni ollut. Suvaitsetteko
minun lausua se?

— Jospa voisitte, hyvä ruhtinatar, neuvoa apua! Puhukaa!

— Teidän Korkeutenne, suonette anteeksi, että tällaisella hetkellä
esitän näin yksinkertaisen koetuskeinon, joka, jos suvaitsette
siihen turvautua, ehkä tulee olemaan yhtä epävarma, kuin kaikki
muutkin tähän asti käytetyt. Mutta hädässähän usein usko on suurin
ja Herran näkymätön käsi myöskin yksinkertaisimmassa keinossa läsnä.
— Teidän Korkeutenne! Monta kymmentä vuotta sitte sanotaan täällä
Pietarissa olleen erään Ksenia-nimisen ihmeitä tekevän vaimoihmisen.
Häntä pidettiin mielipuolena. Missä hän asui, millä eli, sitä ei
tietänyt kukaan. Mutta Kasanskin kirkon ovella hänen nähtiin aina
Jumalanpalveluksen aikaan seisovan almuja kerjäämässä. Ja siellä
ainoastaan tapasi hänen, jos ken tahtoi kysyä häneltä neuvoa tahi
pyytää hänen apuansa taudeissa tahi muissa onnettomuuksissa. Sillä
yleisesti tunnettu oli, että kun kaikkea muuta apua oli turhaan
koetettu, niin saattoi Ksenia melkein aina auttaa. Hänessä sanotaan
olleen Herran voiman. Hän rukoili kauan, usein koko yön, yksin
sairaan vuoteen ääressä ja sairas parani. Eikä Ksenia koskaan ottanut
maksua avustaan, vaikka almua muutoin kerjäelikin. Näin salaperäinen
ja hämärä oli koko hänen elämänsä, joka vihdoin loppui, kun hän oli
83 vuoden vanha. Ja kuollessa ei häneltä jäänyt jälkeen mitään, ei
ainoatakaan kopeikkaa. Mutta kuitenkin kuuluu hän tehneen kalliin
testamentin: ”Rukoilkaa minun haudallani”, oli hän kuolinvuoteellaan
sanonut, ”niin rukoilen minä taivaassa Herraa auttamaan teitä teidän
vaivoissanne.” Ksenia on haudattu Smolenskin hautuumaahan. Hänen
haudallansa on vain yksinkertainen puuristi, mutta tämän ristin
juurella on moni ylhäinenkin jo käynyt rukoilemassa ja apua anomassa,
kun maallinen apu on ollut turha, ja aina ovat he jonkun ajan
kuluttua palanneet sinne takaisin kiitosrukousta pitämään sieltä avun
löydettyään...

                                                  ⸻

Puoli tuntia tämän jälkeen ajoivat Suuriruhtinattaren vaunut
Anitshkovin palatsin portista ulos Nevskille, kulkien Amiraliteetille
päin. Satoi kauheata lumiräntää ja ihmisiä oli vähän liikkeellä,
niin varhainen kun muutoinkin oli. Mutta ne, joiden täytyi ulkona
olla, seisattuivat ja paljastivat päänsä, kun vaunut kiitivät
ohi. ”Minne ajaa Suuriruhtinatar näin varhain? Varmaan on jotakin
tapahtunut”, ajattelivat he ihmeissään... Vaunut kääntyivät
Suurelle-Morskajalle... kulkivat Nikolain sillan yli... Vasiljevski
Ostrovin poikki... ja saapuivat Smolenskin hautuumaalle.

— Ruhtinatar W——, joka seurasi Suuriruhtinattaren mukana, viittasi
hautuumaan portilla seisovan vartian luokseen ja sanoi hänelle:

— Juokse hautuumaan batjushkan luo ja pyydä häntä tulemaan
sielumessua pitämään eräälle haudalle!

Vartia lähti. Mutta hän ei tietänyt, kuka hänen lähetti, ja saattoiko
edes odottaakaan semmoiseen aikaan niin ylhäisiä vieraita.

— Batjushka ei voi tulla... ei ole aikaa... ja sitte on tämmöinen
ilmakin, — toi vartia sanan vastaukseksi.

— Vie meidät Ksenian haudalle, sanoi Suuriruhtinatar ja astui ulos
vaunuista.

Vartia totteli. Suuriruhtinatar ja ruhtinatar W—— seurasivat.

Kauan, kauan rukoili Suuriruhtinatar hartaasti tuon yksinkertaisen
puuristin juurella.

Noustuaan ylös poislähteäksensä sanoi hän vartialle:

— Kas tässä tämä sadanruplan seteli! Vie se batjushkalle ja sano,
että Venäjän tuleva keisarinna lähetti sen hautuumaan kirkon hyväksi!
Ja tämä on sulle!

Vartia sai kultarahan ja kumarsi syvään. Hänen hämmästyksensä oli
ääretön.

— Ruhtinatar, puhui Suuriruhtinatar paluumatkalla, — minä olen
sydämessäni luvannut, että jos rakas poikani paranee ja lapsi, joka
mulle vasta syntyy, on tyttö, niin annan sille nimeksi Ksenia.
Tapahtukoon Herran tahto!

Ja vaunut vierivät nopeasti takaisin.

                                                  ⸻

Muutaman päivän kuluttua oli ylhäisen sairaan tila jo koko joukon
parempi ja kuukauden perästä oli hän aivan terve. 6 p. Huhtikuuta (v. 1.
) v. 1875 syntyi hänelle sisar, joka sai nimekseen Ksenia.

”Batjushka” siirrettiin jonkun ajan kuluttua pois toiseen paikkaan
ja Ksenian, Smolenskin hautuumaalle, rakennettiin kivestä
kaunis rukoushuone, jossa alati palaa Jumalankuvan edessä öljylamppu
ja jossa keisarinna joka vuosi tänä samana aamuna rukoilemassa käypi.

Pietarissa v. 1890.

KOTIOPETTAJATAR

Hän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli
oikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua
säihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla,
korkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset
hampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa
poskessa ja solakka, täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea
etelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha.

Hän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa
erään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa — ei
muuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta
hänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteessa,
kotiopettajattareksi ja odotti, siksi kuin hänen sulhonsa voisi naida
hänet.

Rautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli kotiopettajattarena
— kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä
hoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa
ja isänsä — vanhanpuoleinen herra — siinä talon herrasväki.
Vieraita kävi talossa usein ja paljon.

Kaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äitinsä ja tätinsä. Ja kaikki
hänen kauneuttaan ihailivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän
tuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli,
ja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä,
riippuva, rietas alahuuli — hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina
näkyi olevan.

Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa
kävelemässä:

— Mademoiselle, isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!

— Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!

Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä
valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he
kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän
ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakaan,
mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin
tuskastuttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään,
mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan
kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin.
Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui
heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi,
noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se
oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin
tukalaa...

Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun
perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi jättää
paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime
kirjeessään kirjoittanut.

Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun
saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja
hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa
leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille
elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella,
ei ole muita kotona, kuin kotiopettajatar yksin, joka ruokasalissa
ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä,
mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneessa kuuluu
ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista,
lennähtää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka
vihellys rautatieradalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.

Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat ratisten pihalle: poika
toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja
ruokasalin ovi avautuu.

”Patruuna!” Vetiset kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!

— Mademoiselle, kirjettä ei teille postissa ollut, mutta, ehkä
tahdotte lukea sanomalehtiä? — kuuluu ääni ovelta.

Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa
toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt
katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luo lähestyvään
patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotka hän vapisevalla
äänellä töintuskin saa huuliltansa:

— Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.

Silmänräpäys.

Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna
neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ettei hän voisi nousta
ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.

Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos
kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.

Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa
kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran
kuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta
naamaa.

Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin
helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään
neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa,
joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä,
hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jää siihen seisomaan, luomatta
vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan
pitemmällä, himoisasti värähdellen.

Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan
loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen.
Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko
tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden
katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.

Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä
suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy,
kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja
veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä
kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä
katseltuaan, lähtee hän keittiön kautta ulos, lapsia puutarhasta
tavoittelemaan.

— Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen? — kysyy rouva
neidiltä teepöydässä samana iltana.

— Ei mikään, — vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.

Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla.
Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana
sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneeseensa. Nukkua ei
hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.

Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunan näki hän tämän
jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päiviäkin, ettei häntä nähnyt,
ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn
myöhästyäkseen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.

Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään,
muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.

— Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, — sanoi
rouva lähtöpäivänä neidille.

— Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en
minä tarvitse hevosta, — koetti tämä päästä pulasta.

Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään
auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli
koetus kestettävä.

Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. Siitä saakka
he eivät olleet puhuneet keskenään. Eikä nytkään patruuna tahtonut
saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki syrjäsilmällä, että tämä,
hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja
tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin kuuli hän sanat:

— Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta... mutta minä rakastin
teitä ja minä rakastan teitä vieläkin...

Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän
tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.

— Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa!
Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette voi rakastaa. Se on
hävytöntä!...

Eikä sanaakaan enää.

Rautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi.
Nytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän
hänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, riettaan
alahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti
häntä kauemmaksi tältä asemalta.

Eikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta
sulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan.

Pietarissa v. 1890.

"ELÄMÄÄNSÄ KYLLÄSTYNYT"

Tällä päällekirjoituksella luettiin kerran sanomalehdissä seuraava
uutinen:

”Maanantaiaamuna heittäytyi nuori naisihminen mereen lähellä
Ruoholahden rantalaituria. Kun hänet autettiin ylös, oli hän sanonut:
’antakaa minun kuolla, ei minusta enää kukaan huoli...’”

Kuka hän oli? Miksi tahtoi hän hukuttaa itsensä?

Sattumalta sain kohta tämän tapauksen jälkeen vastauksen näihin
kysymyksiin ja koetan nyt panna koko kertomuksen paperille
semmoisena, kuin sen kuulin.

                                                  ⸻

Elna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo
pikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta
eläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat
käsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.

Äiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan
pelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita,
joita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja
kirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen
yksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän
hänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi
vapaaoppilaaksi.

Vaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin
käyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös
äidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon
toivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun
tytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää — siinä hänen koko
itsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa
tämän vanhoilla päivillä — jos nimittäin Jumala soisi ikää niin
kauan, — niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.

Elnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja
antanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta
kuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset
voimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut
kauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse
jaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi
ottaa tyttö pois koulusta.

Pari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että
erääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi ”siivo
ja sievä nuori tyttö”. Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut,
mutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska
tyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä,
niin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin
tuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että
hän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat
sinne.

Siivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä
muut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan
sikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa
puvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan
kaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman
laskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin
miehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa
ja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi
raapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna
hänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös
kirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin,
jotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.

Sehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin
takana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin
puodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä,
milloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon
yläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa
vanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään
nutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän
ihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat
siellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa
tuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi
kyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa.
Istuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen
kauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu
suustansa.

— Tiedättekö mitä, neiti? — sanoi kerran luutnantti N——,
katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne — sanotaan, että
korkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni
naisille on korkea otsa päinvastoin ruma — katsellessani teidän
kaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat
sopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä
sellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne
nähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.

Se ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon
surua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana
kahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.

Ja siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset
imartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa
vaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän
muodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen
sukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn
käytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino
tiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita
valkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen,
nopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.

Elnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen
kokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen
puolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon
oli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä
itserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet
hänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin
vähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa
hänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään
hänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja
rakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin
paljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin
paljon, jos vain saisi omistaa hänet.

Ne olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt
hänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä
poissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten
myöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat,
lempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan
hyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas,
jos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen
huomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän
mullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin
kissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon
ja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen,
kuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle
itselleen hyödyksi jos ollakseen.

Monesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja
tanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi
mielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän
uskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti
päästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu
vanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille
siteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja
usein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä
varoituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä
pidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä
enemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen
ja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä
maksoi.

Pahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen
modistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella
puolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä
Elnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja
nähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja
kun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen
toisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat
keskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin,
puolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen
toistaan kotiin.

Liina — Elnan uusi tuttava — oli myöskin näppärän näköinen tyttö,
niinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen.
Jo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt
tämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon,
vakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin
Liinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei
hänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett’ei
hän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa
aikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta,
joka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle
sydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan
tyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan
sikaripuotiin toimittanut.

Onnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla
silmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät.
Talven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla
heikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä
hyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen
maatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa,
että Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan
Elna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää
huolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. ”Ja Herra olkoon
hänen suojelijansa”, ajatteli äiti lähtiessään.

Oi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta
makealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli
omituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan
kokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut
ikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin,
hengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon
suloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että
ell’ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän
vähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä
purtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos
ollenkaan.

Nyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että ”saanko minä tänä iltana mennä
sinne ja sinne”, nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut
määrätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä
silloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain
Liinalle korvaan, että ”huomennahan on taas sunnuntai, tule minua
hakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle” tahi kun
iltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin
edustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja
katselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään
silloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin
penkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen
salaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli
uskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä,
syrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla
hänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään
rintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä
sitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen,
että tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua
saattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama
halu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa
itseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.

Ja samaa lystiä oli sitte koko kesän.

Tuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein
istui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä
kimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren
pinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei
näyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he
istuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa,
laivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja,
ja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan
taas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti
hän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten
ympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri,
joka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti.
Siellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää
sotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat
sähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja
söivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun
edellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa
vaelsivat.

                                                  ⸻

— Voi Herra! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän!
Autahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan
kumppanilleen valittamaan.

— Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi
luo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.

— Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai mene hänen luo? Etkö
luule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää
mulle selkänsä. ”Olenkos minä siihen syypää?” sanoi hän. ”ja mistä
sen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut.”

— Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.

— Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en
tätä kestä. Minä... hukutan itseni.

— Ole hupsuttelematta!

Elna raukka! Näin yht’äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko
elämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen
vastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys. Häntä, jota hän ennen
oli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen
maneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka
välistä tuntuikin niinkuin hän olisi ollut ainoa, joka voisi häntä
lohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen
hänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä
epätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo,
joka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä
kauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään,
äidin kotiatulo ja — Jumala!

Nämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut,
seisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli
äiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän
tulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä
kuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes
voisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin
tahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen, häntä odottaessa, ne
tuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät
tahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän
seisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on
tullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle
anteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan
toisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa,
häpeää...

Häpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä,
omantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä.
Ei, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä
pimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen,
tahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä.
Mutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä
on, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään,
että hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan
tuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että ”mikä häntä vaivaa” tahi
”miksi hän on niin muuttunut”, vastaamaan ”ei mikään, en minä ole
muuttunut”...

Tulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi päivää
kokonaista enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra
Jumala! Mitä pitää nyt tehdä?

”Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset”, muistaa Elna
yht’äkkiä Liinan sanat. ”Mitäs jos todellakin...?” ajattelee hän.
”Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan
tänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna
vietävät isännälle. Mitäs jos minä ne... jos minä ne lainaisin?” Ja
iltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin
tavallisesti, tilin kassastaan.

Huomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla.
Siellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee
vain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria
portaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön
puuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa.
Eteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään
ja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka
tavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain
luo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku
käsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä
seisoessaan kuulee hän yht’äkkiä äänen.

— Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.

— Enkä. Malmin asemalle vain.

”Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa
ajamaan”, tuli hän ajatelleeksi.

Ja hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa
toisen, minne tahtoo.

Soitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan
ja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen
etsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut
erääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle
puolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan,
ettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan
ikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto,
kolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte
veturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva ”puh,
puh”. Ja juna kiitää pois...

Mutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee
vain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin
metsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle.
Ensin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku’ottaa. Voi,
Herra Jumala Jesus! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään.
Taaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa
ulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain
pelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean
otsansa. Voi, Herra auta!

Vihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee
lähellä olevaan latoon maata...

Hän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin
rauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä
kesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin,
niin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut
nenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta
salkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut
sinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne
rahat, jotka hän edellisenä oli puodista mukaansa ottanut,
isännän rahat!

Yht’äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimään sitä
mätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen
siellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy
missään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin
unhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka
etsisi.

Epätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut.
”Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk’en muista, ja
ripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon.” Vaan salkkua ei
löydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös
alasin. ”Se on siis todellakin poissa ja minä olen — varas!”

”Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!”

”Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua
ja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus.”

Ja Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään
luona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas
lähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä,
seuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan,
hänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan
paikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja
pahempi!

Kun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan
kohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä
kukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo
ja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun
nurkkaan, hatun harso silmillä...

Luulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet
valtaamistaan. ”Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen
Helsinkiin”, ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan,
toinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain
riksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään
eteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia
tuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei
kukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.

Mutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna,
tiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla
muistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja
isännän rahat ja poliisin ja vankeuden...

”Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä...! Herra Jesus Kristus
auta!” ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin
vuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.

Ja siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen
rukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja
valvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä
sekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia.
Toisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin
olisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei
jaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei
tahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta
sitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä
jotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä
ennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki
mieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain
ei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin
jäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.

Seinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.

Silloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta
kun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut,
vaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin
päällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä,
mitä piti tehdä.

Hän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa
Ruoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli
tasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun
tuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan
rakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä,
kuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja
huonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin
yhtään ristisielua.

Hän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan.
Vähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin
rakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni
ja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.

Siinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies
vesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa
ja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin
äärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja — hyppää veteen.

Vesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen
vehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.

Kuuluu paukaus.

Ne olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle
ja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä
hyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.

— Antakaa minun kuolla, sanoi hän — ei minusta enää kukaan huoli.

Mutta hän vietiin lähimäiseen poliisikonttoriin.

Ja Elna jäi eloon, mutta älkää kysykökään, kuinka hänen sitte
kävi. Siinä alkaa taas toinen tarina, ehkä surullisempi kuin tämä,
paatuneen sydämen tarina.

Pari kuukautta tämän jälkeen kuoli hänen äitinsä suruun.

Pietarissa v. 1890.

MIETTISEN MUMMON ASIA

Sinne Keisarin kansliaan, Pietarissa, se tuli, Miettisen mummo.

Tuollainen pieni, kuivettunut akan känttyrä: keltaiset kasvot isoissa
rypyissä ja harmaat silmät sisäänvajonneet, punaiset ja vetiset,
mutta terävät ja toimekkaat. Päässä ruutukas villahuivi; kapeista
hartioista polviin ulottuva, kotikutoinen ”topattu” palttoo ihan
omaa, hauskaa, kotoista muotiaan, ja sen alla uutuuttaan pönköttävä
rantuinen hame, kotikutoinen ja -tekoinen sekin. Ja sydänalan
kohdalla nenäliinaan kääritty paperitukko, puristettu peukalojen ja
ristiin pantujen sormien väliin.

... ”Oli käynyt Ministerin luona ja Ministeri oli laittanut ylös
kansliaan”, — ilmoitti vahtimestari.

— Hyvää päivää!

Mummo niiaa syvään, jäykkänä kuin vihkituolissa papin kysymykseen
vastatessa.

— Mitäs ois’ asiaa?

— Vai mitä asiaa? — mummo hymähtää. — Niinkuin ei ne herrat jo
minun asiaani tietäisi.

— Mistä ne kaikki tietää? Vähäkös niitä on asioita?!

— No, ka niin. Vaikka johan se kolmatta kymmentä vuotta minun asiani
on vireillä ollut, vaan ei tahdo tolkkua lähteä mistään. Ei, vaikka
itse annoin Hatsinassa Keisarille valitukseni: omakätisesti sen vielä
ottikin, kun vaunuissa ohi ajoi, ja lupasi toimittaa...

— Milloinka niin?

Ka, silloin... mikä siitä lie kymmenkunta vuotta.

— No? Ettekö sen koomin ole mitään tietoa asiastanne saanut?

— Enkä. Herrojen teille se on varmaan Keisarinkin päätös jäänyt.

— Miksi sitä täältä tulette kuulustelemaan? Ettehän sitä tänne ole
antanut.

— Tännehän se, kuulen ma, on lähetetty.

— Mistä sen tiedätte?

— Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne
se oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se
uus’ anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät
näyttämään...

Mummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella
villalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat
käsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun,
jossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen
päivämäärä ja numero, selittää hän:

— Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin
Keisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä
vastausta odottamassa.

— Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?

— Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,
Karhilantaipaleen kylästä.

— No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?

— Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni
Lunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa
neljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin.
Ja vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja
antanut; — silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä
sitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja
virattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.

Mummo pyyhkii vesiä silmistään.

— Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?

— No, katsokaa! Jaksaahan tuon, ka, uottaa

                                                  ⸻

Ovat, — ovat tulleet, ja ovat menneetkin. Ne on lähetetty täältä
kenraalikuvernöörille, joka ne lähettää kuvernöörille ja se ottaa
asiasta selon.

— Sieltäkö mitä selkoa lähtisi?! Herrajumala! Harva kertako jo olen
kuvernöörissä käynyt ja kysellyt. Senaatissakin asti olen käynyt,
vaan ei se oikeus lähtenyt... Tässähän ne on Senaatin paperit.

Mummo näyttää.

Todellakin. Senaatissa asti oli käynyt. Siinähän on silloisen
prokuraattorin Sederholmin allekirjoittama päätös. Ei ole ollut syytä
valituksen tekemiseen.

— Taitaa mummo itse olla väärässä. Senaattihan jo näkyy ratkaisseen
asian, ammoin aikoja.

Mummo ei sano mitään. Katsahtaa vain, ja hänen kasvonsa ilmaisevat
jotakin ylenkatsetta toista kohtaan ja oman oikeuden tuntoa.

— Asiakirjoista näkyy, että Keisarille antama valituksenne oli kyllä
aikoinaan tämän kautta Suomeen lähetetty, mutta että alkuperäinen
päätös oli jäänyt voimaan.

— Keisariko ei olisi oikeutta antanut?! Herrat ne on muuttaneet...

— Eihän se Keisari itse kerkiä kaikkia asioita tutkimaan.

— Vai ei?—hymähtää mummo taas ylenkatseellisesti: — kun itse
omasta kädestäni paperini otti. Ei kerkiä?!

Sen sanoo, ihan kuin ajatellen, että ”vielä häntä tuossa puhuu”.

Ja alkaa kääriä paperinsa kokoon:

— Toiseen kertaan monta kymmentä kulkee, vaan ei näy
tulevan tolkkua missään mitään. Paikasta paikkaan vaan lähetetään.

Pyyhki taas vesiä silmistään.

— Minkäs sille voi? Niinkuin sanoin, niin ovat paperinne taas
lähetetty Suomeen. Jos oikeus on teidän puolellanne, niin sen kai
saattekin.

Mummo sitoo punaisen villalangan solmuun papereinsa ympäri ja ne
nenäliinaan käärii:

— Oikeus! — huokaa hän. — Eipä taida enää muu auttaa, kuin Ruotsin
kirjoittaa pitää, ett’ei sitä ole oikeutta enää täällä
mitään.

Ja hän meni tiehensä uskossaan, että on sitä oikeutta jossakin vielä
sittenkin.

Eikä jäähyvästiäkään sanonut, mummo parka!

Pietarissa v. 1893.

NEKKUSAKSA

Se oli siihen aikaan kun pamput vielä kipeästi läiskähtelivät
kämmeniin ja peräpakaroihin, korvapuustit saivat nuoret posket
punottamaan ja hiuksia tuiverrettiin tuimilla tukistuksilla. Nykyään
sitä semmoista kasvatusta pidetään ihmisarvon alentamisena, mutta
tokkopa se sittenkään oli niinkään epäterveellistä. ”Miehinä”
muistellaan kasvattajia ja ”miehiä” on tullut semmoisen kasvatuksen
saaneista.

Siihen aikaan sitä myöskin luettiin ja tapeltiin, — oli tietysti
vastakohtiakin — mutta lisäksi keitettiin ja syötiin nekkuja.
Kuinka terveellistä tämä viimeksi mainittu tapa oli, siitä voinevat
asianomaisten hampaat ja ruo’ansulattimet antaa tarkempia tietoja,
Mutta sen ajan elinehtoihin kuului sekin — ainakin muutamille. Niitä
olivat ne, jotka nekkuja keittivät ja kaupittelivat eli niin kutsutut
nekkusaksat.

Niistä oli yksi varsinainen mestari. Hän se vain tunsi siirapin,
sokerin ja mantelien oikeat suhteet, osasi keittää juuri niin kauan
kuin hyviä nekkuja oli keitettävä ja taisi taitavasti kiertää paperin
siroiksi suppiloiksi ja täyttää ne niin, että olivat puhtoiset kuin
lumi, jossa ne olivat koviksi jäähdytetyt.

Hän oli köyhä korven poika, hänkin — yksi niitä monia, jotka
kotikuusen kuiskeessa olivat kuulleet raskaan huokauksen oman
suomalaisen sivistyksen puutteesta. Mutta olihan vihdoinkin
omakielinen opinahjo hänellekin olemassa. Sinne! Sinne hän vietiinkin.

Taival edessä pitkä ja vaivaloinen. Kukkaro pieni ja laiha.
Lukukauden varalle pantiin, — minkä riitti, — eväitä kotoa mukaan.
Mutta tarvittiin sitä lisää ja rahalla olivat huonevuokra ja kirjat
ja muut koulutarpeet maksettavat. Kun ei ihminen elä ainoastaan
leivästä, niin piti siis henkinen ravinto hankkia tavalla vaikka
millä. Ja hän sen hankki nekkukaupalla. Eli itse, kustansi koulunsa
ja auttoipa, — niin sanottiin, — sillä lopulla leskeksi jäänyttä
äitiänsäkin.

Hän asui siellä jossakin pihanperällä viheliäisessä puuhökkelissä
erään pesumatamin luona. Ja sieltä ne tulivat, ne maailman
mainioimmat nekut, kahdesti päivässä aamu- ja iltatunteja varten.
Eipä kumma! Nehän olivat nekkusaksan omassa kastrullissa keitetyt.

Näitä valmisteitaan hän sitte myi, seisoen jollakin
vilkasliikkeisellä paikalla koulussa, toisessa kädessä kirja,
josta vielä viimeisinä minuutteina ahtoi läksyä päähänsä.
Hänen tavallisimpia seisontapaikkojaan oli suuren, rukous- ja
voimistelusalin nurkka, uunin ja ikkunan välissä, soittokellon alla.
Siinä, näet, oli koko koululiikkeen pääväylä kadun ja pihanpuoleisten
luokkahuoneiden välillä. Eikä siinä useinkaan tarvinnut nekkusaksan
kauan ostajia odottaa. Tuota pikaa korjasi hän viispenniset taskuunsa
loppuun myydystä keitoksesta.

Sitä kauppaa hän piti yläluokille asti. Sillä, niinkuin sanottu,
se ”löi leiväksi”. Ja ”ahkeruus kovankin onnen voitti”. Hän pääsi
ylioppilaaksi ja luki sitte papiksi. Oli tietysti ensin apulaisena,
nai heti viran saatuaan ja on nyt monilukuisen perheen isä ja —
rovasti. Suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkää ikää!

Niistä kotoisista pienistä taimista haaraantuu ja leviää nyt yhä
uusia vesoja Suomenniemen kansallisen sivistyksen viljelysmaille.

Helsingissä v. 1908.