SAIRAALASSA

Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin klinikan
ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen,
kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä,
jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä
päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden
leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne
yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että
olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara,
kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen
luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui
minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään
olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi:
minä, näet, olin ”mahdottomasti” rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan
oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast’aikaa olin
tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa
saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon
”mahdottoman” rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton
mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin
oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa
oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella,
joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin
kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.

Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en
tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista
”asiapaperia” jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein
näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli
senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin
tahtoi tunkeutua aivoista esille, että ”mitäs jos minä nyt todella
kuolenkin?” Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista
mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin
rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella
osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se,
jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin
määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin
ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten
tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon
syynä oli se, että varmaan tiesin ”hänen” minua kovin rakastavan ja
tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin
”häntä” paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut
minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin,
että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi
itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi,
joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan
”tavallaan”. Mainitsinpa kirjeessäni, ettei ”hänen” pitäisi minua
surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka
ansaitsisivat saada ”hänen” paljoa paremmin, kuin minä ja jotka
voisivat tehdä ”hänen” onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi,
niinkuin ehkä minä tekisin ”hänet” enemmän eloon jäämällä, kuin nyt
mahdollisella kuolemallani. — Toiseksi kirjoitin paperilipulle
kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin
lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin
saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi
kirjoitin ”jäähyväisrunon mailmalle” (siihen aikaan kirjoittelin
vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi
mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin
sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun
täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet,
ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.

Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua
leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili
nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka
päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis,
mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi
pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille.
Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.

Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta,
niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että
joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma
musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan
päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi,
mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja
kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen
ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää
ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen
käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan
aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman minuutin kuluttua,
ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä
sammuu — ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin
mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen
aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin
kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan
ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi,
niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: ”kuinka monta lyöntiä tekee
valtasuoni?” — ”Sata kaksi kymmentä viisi”, oli vastaus. — ”Nyt
se loppui”, kuulin sitte erään äänen. — ”Mikä loppui”, tulin
ajatelleeksi; ”elämänikö? Se ei ole totta”, tahdoin vastata, ”sillä
minä elän vielä”, Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen
äänen, joka sanoi: ”tuokaa sitte pian kloroformia lisää!” Kloroformi
siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta
tuo ”nyt se loppui”, kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin
kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin
sanat: ”Bravo herra V——lle!” Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo
huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin
minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika,
että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo ”bravo”
siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon
hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin
kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin
himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan
mitään vastausta tälle minun arvelulleni.

Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin
ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, — näköaistin
palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin
olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat
salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui
niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana päivänä,
mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin
oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta
lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en
ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.

Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli
vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin
sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan
nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin
juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen
vaikuttaneen.

Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä
seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä
sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin
oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode,
joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa
nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan
edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella,
istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna
sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin,
jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin
takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta
sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan
päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani,
olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut,
vaikk’en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä
teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että
hänellä kasvoissa oli ”lupus”, että hän kauan oli sen tähden ollut
sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä
välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen
sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit
itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä
ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen
vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa,
oli ”muiden tohtorien” joukossa ollut.

Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä
söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle
tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa
sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika
iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo’asta itseksensä
mutisikin, että ”se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen”.
Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän
teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla,
että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana
juustopalastansa syödessään sanoi: ”Kah, kun taas ovat ihan
reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen
tulisi”. Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi
hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo’an sisään toi, sanoen: ”Eikös
teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?”
— ”Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?”
kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. — ”Pedothan ne vain
haaskoja syövät”, vastasi Ville nenäänsä honisten.

Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä
yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän
unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa
ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti
siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä
istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla
kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi
yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta
mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin
reipas eikä ollenkaan ruma.

Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin
ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä
taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa
kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin
lukea:

Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni...

Luin sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori
seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui
meidänkin huoneeseemme.

Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski
hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä
tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin,
niin paljon kuin se oli mahdollista.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta
alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen
kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman
kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita
riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja
ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi
käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle
selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin,
että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä
kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen
ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana,
että hän oli tappelussa haavansa saanut. ”Oho!” arvelin minä, ”onpas
minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!”

Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin
ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan,
vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua
ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa
keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli
vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun
hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin
oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta,
milloin pääsisi pois. ”Ehkä parin viikon kuluttua”, luvattiin hänelle
hymyillen.

Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni
käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin.
Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän
minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti
niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta
kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa.
Vaan kun minä sitte huo’ahdin lu’ustani ja nousin ylös kävelemään
edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:

— Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?

— Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.

— Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska
nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.

— En. Eilisestä vain.

Minä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan
ikäänkuin tahdoin välttää puhelua ”puukkojunkkarin” kanssa.

— Onkos teitä, herra, leikattu? — kysyi toinen jälleen.

— On kyllä.

— Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette
ylös päässyt.

— Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin
sanoakseni.

— Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?

En minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä
leikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin
kloroformilla nukutettu.

— Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut,
tokaisi siihen Pohjolainen.

— No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.

— Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon
toki mies kärsiä, jatkoi toinen.

Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla
silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.

— Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen,
vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi
ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.

— Näin, vastasin minä. — Puukolla kai se oli... kysyin sen jälkeen.

— Puukolla... Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun
hän tätä ajatteli ja muisteli.

— Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.

— Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, —
muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt...

— No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi...?

Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä
oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan
heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa’an
tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin
kysyneeksikin.

Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe
ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin
joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen
välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen
katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi
taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat,
mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi
siitä asiasta.

— Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen
puhetta toisaanne.

— Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia
tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.

— Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.

— Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut
tuolla Annan kadun varrella.

— Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska
niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn
puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?

— Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä
kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle
tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että
minulla täällä on morsian.

— Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi
minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää
enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia
sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä
vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan
varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, — siinä erotus
välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa
tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.

— Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette?
kysyin minä.

— Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä
hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän
nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi
irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan,
selitti Pohjolainen alakuloisesti.

— Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette
haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, — sanoin
minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä
itselleni selkoa tämän asian laidasta.

— No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan
nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta
jos huomenna... olettehan te vielä huomenna täällä?

— Kyllä. Olen.

— Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.

— Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä
tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.

Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta
kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas
mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.

Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu’in vähän, mutta sillä
välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli
yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli
sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin
huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä
mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa,
mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta
niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti
kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu
Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita
kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.

Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen,
sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän
sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan
puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän
haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme
eilisestä aineestamme.

— Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin
minä, kun olimme sille alalle tulleet: — mitä hän täällä tekee ja
koska olette te tutustuneet?

— Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan
tunteneet.

— Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?

— On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan
poika, mutta hän — rikkaan talon tytär.

— Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin
kummastellen.

— Niin!

— No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.
Ell’en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.

— No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä
syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein
jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen
vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme
parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen
ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa vuotta
nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett’ei
isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa,
näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan.
Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä
vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi
uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii
hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta,
olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan
hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan Antti
nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen
tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä
neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on
yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi.
Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä
kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari
hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta,
kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. ”Silloin
on tämän talon ovi sinulta suljettu”, oli hänen isänsä kiljaissut
eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä,
että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy,
eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt
on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen
varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja,
josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia.
Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä
nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää.
Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin,
niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin
syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä,
täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat
olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin
hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien
suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin
saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht’äkkiä,
ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti
suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme
kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin
verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei
tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä
pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa,
jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla
työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt...

Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.

— Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa
jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.

— Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai’oin ruveta puhumaankin, puuttui
hän taas puheeseen. — Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi
hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me,
Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa
jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän
puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen
vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni
siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni
tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän
naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni
taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan
syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti
kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen
asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti
tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo
valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä
lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä
enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa
lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari
ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran
salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla
työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin
pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen
isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin,
sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin
sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi — hänen äitiinsä tämä
ero koski kipeästi — ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut
pari vuotta palveluksessa.

— Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta,
tänä keväänä? kysyin minä.

— Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja
silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli
nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.

— Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä
näin rehelliset aikeet on? — utelin jälleen.

— Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän
varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että
saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, — kertoi
nuori mies.

— Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen
taaskin kysymykseni.

— Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut,
sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.

Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen,
että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen
silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta
ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa
ääneti.

— Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt
Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä
rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän
näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin
kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin,
että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin
koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen
ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon
hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole
ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin
hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla
koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla
lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä
en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan
tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi
olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä
aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista
itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja
juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa...

— Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on
näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? —
kysyin minä.

— Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin
kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän
jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen
palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin
on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla
siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta.
Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi
mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan,
että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin,
koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi
vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime lauantaina
Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa
ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin
me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää
häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria
kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat
muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet
sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen
lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt,
ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää
kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä
tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä,
joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa
ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti
jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella
odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei
häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä
onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten
varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet
Marin kanssa portille, — minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin
lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, —
niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä
kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme
häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että ”ollaan me vain
tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa”. Ja kun hän
sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua
ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja
toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun,
ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: ”kukas se tämä vieras on?”
— ”On se niin vieras”, sanoi Mari, ”että jollei Antti sitä tunne,
niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni.” — ”Mitä? Sulhanenko?
Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa”, sanoi
Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta
Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni.
Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata
hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja
repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin
niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä
vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä
välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun
ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua
kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään
toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta
pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi
hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin
sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me
pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.

— Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.

— Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä
jätti Marin silläkään rauhaan. — Seuraavana, noin kymmenen aikaan,
niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu
pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja
minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli
ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan
lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä
käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua
hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin ”sovinto-olutta” juomaan,
jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin.
Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan
pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan,
kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu
hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin
lailla luuli hänestä irti pääsevänsä...

Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan
arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa,
ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin
taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian
laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett’en voinut tulla, koska
minun täytyi olla työssä, ja ett’en siitä pääsisi koko päivänä irti.
Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut
Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin,
mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla
tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani
vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti
seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää
kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota,
niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän
kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan
lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa
minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta
kaikkiaan.

Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin
luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme,
niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua
pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia
saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki
oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin
salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle
istumaan — Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä
minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua
— ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin
osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen
siihen lorujansa rakkaudestaan, — näkyi, että hän jo taas alkoi olla
päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin
Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett’emme
vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja
minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti
jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin
jyrkästi, sanoen, ett’emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi
lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht’äkkiä, ennenkuin mitään
aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja
iski minua takaa selkään, sanoen: ”Täss’ on sulle sitte sovintoa
eilisestäkin, perkeleen sulhanen!” Tunnettuani iskun keuhkoissani,
koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin
syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota
pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa,
paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei
yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin
huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas
tuotiin heti paikalla tänne...

Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin
ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.

— Sepä vasta oli raakaa kostoa, — en minäkään voinut olla mieltäni
osoittamatta.

— No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri
tehdä, — lisäsi toinen.

— Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet
hänestä i’äksi vapaiksi, sanoin jälleen.

— Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta
paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin
kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman
sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa
hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.

— Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta
kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä
vielä ole puheellenne päästetty.

— Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa
mitäkään tietoja saanut, — ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: —
vaikka jo olen täällä kohta ollut.

Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja
toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että
tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan
nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan.
Sitä lu’in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni
kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna
toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa
vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun
täytyi olla siellä vielä huomisenkin päivää yli. Vaan kaikesta, mitä
sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään
eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin ollut.

Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän
huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti
Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen
puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe
ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin
jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.

Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään.
Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa
hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja
tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat,
ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin
kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.

— Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! —
kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.

— Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut?
Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? — kysyi
hänen sulhasensa.

He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä
alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin
tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin
liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle
jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:

— Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä
tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki
kertonut.

He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.

— Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä
olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä
ollut.

Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin
hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että
joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että
vieras tiesi heidän salaisuutensa.

— Enhän minä oikein tiedä... pitäisikö minun jo...? Minä olen niin
iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa... mutta nyt tuli
minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri
auki nenäliinastaan kirjeen.

— No, mikä nyt on? kysyi Johannes. — Mikä kirje se on? Mistä se on?

— Se on kotoa.

— Onko mitä tapahtunut?

— On.

Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.

— Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.

— Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin
tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.

— Kuollut?! huudahti Johannes.

— Kuollut?! — tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.

— Niin... Halvaukseen... ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki
kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä
aloin sitte ensiksi sanoen:

— Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää.
Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan
se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta
puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi
ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo
Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta
liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen
äiti on ai’ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut.
Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin
hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme
vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä
sairaalasta.

— Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän
tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, —
myöntelivät molemmat.

Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä
asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin
pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä
ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan.
Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi
Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän
siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa
taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä
itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa
pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois
lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin — pikaiseen
näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan
katsomassa...

Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni
pikaista parantumista.

— No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? —
sanoin lähtiessäni.

— Toivottavasti syksyllä, ell’ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi
toinen hyvillä mielin.

Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.

Pietarissa 1888.