NIMINEUVOS

Hän oli noita pikku virkamiehiä, noita ”ikuisia nimineuvoksia”,
joista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.

Minä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa
ruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä,
istuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän
niinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan
toisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä,
kun hän tuli, niin ajattelin minä aina: ”kas tuossapa hänkin tulee”
ja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että ”jopa se tuokin on
syömään ehtinyt”.

Ja hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett’ei
tarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä
syntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin,
niinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan
kuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen
kolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin
näkemättänikin, että ”kas tuossapa hänkin tulee”.

Kesäaikaan — ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen
tavallisesti näinkin — oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen,
vuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt
ovenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui
yltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki
hän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa
antaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi
tahi ehkäpä molemmistakin syistä. — Sormissa oli hänellä aina
harmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn
asetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle,
paperisalkkunsa päälle.

Muutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin
laiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa
takia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin
hoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat
sormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat
tätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet,
kalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen
silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä
siihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, — vaan hän ei
katsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan
läpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen
otsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän
edestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät
hiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin
hatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala
varsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota
hänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen,
litteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.

Kun tämä ruokavieras istuutui i’äti saman pöytänsä ääreen, riensi
palvelija — lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen — hänen
luoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani
suunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti
minusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet
yht’äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas
yht’äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen
silmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa
ja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan
kellään nähnyt. — Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa
nenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan
aikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli
saanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä
ja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi
syödä.

Ja olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti,
nauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän
pisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti
nautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki
ulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän
kirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä
hetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä
päivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä,
ellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan
nautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.

Yhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti
sen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä
syönyt noin neljä lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä
hartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa
päätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan
ilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa.
Vaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen
silmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin,
sulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa
kiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä
hitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski
hän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen
toisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi
koskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme
suurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka
päivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti
minua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen
elinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä
päättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka
varmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin
luumun sinertävän punaisen värin.

Nämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä
ruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä
siellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta
syöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän
siellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen
harvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän
oli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta,
kun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.

                                                  ⸻

Erään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan.
Istuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen
tataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti
päällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään,
kylmän kohteliaaseen hymyyn.

Minä määräsin ruokalajit.

Syötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini
tullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin
puhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää
toivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen,
epämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin
velvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.

— Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole
täällä tänään nähnyt? — kysyin lopuksi.

— Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, — vastasi isäntä
venäläiseen tapaan.

— Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.

— Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.

— Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi
juomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä
syödessään teki!

— Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.

— No, vaan kuinkas se sitte...?

— Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa
saman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein,
luullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä
huomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte
pöytäkumppania. — Minä tunsin hänet jo kauan, — siitä asti jo kun
tämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, —
muutaman talon päässä täältä — ja kävi täällä melkein joka päivä
syömässä. Miksi sanon ”melkein”, saatte kohta kuulla. En tiedä,
kuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta
ylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin
hämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli
hän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä
maksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin
huonekalut — tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja
samallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut — palveluksen
sekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän
sai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana
palveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä
hän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän
kotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli,
mutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette
suvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.

Virassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen,
ettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti
hyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään
oli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei
sitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan
yhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran
kuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja
silloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa
tiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa
kirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle
mielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa,
suurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui
aina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä,
jolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä,
mutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut.
Ja kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä
mielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja
maksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja
lausui aina samoilla sanoilla: ”Huomenna taas en tule päivälliselle,
sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden
surut talteen.” Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin
summan tätä ”reissuaan” varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt
seuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli
hän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen
se oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.

— Omituinen mies! — lausuin minä.

— Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt
virkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana päivänä,
kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni,
maksoi ja sanoi minulle: ”Huomenna taas en tule päivälliselle,
sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden
surut talteen.” Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta
takaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän jälkeisenä päivänä
humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan,
kompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin kuluttua
heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki
vähän paremman lopun ansainnut.

— Sääli! Sääli! — Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että
vaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.

Kumarsin ja lähdin.

Eikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia
kyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki — tavallisia ihmisiä vain.

Pietarissa v. 1889.