MIETTISEN MUMMON ASIA

Sinne Keisarin kansliaan, Pietarissa, se tuli, Miettisen mummo.

Tuollainen pieni, kuivettunut akan känttyrä: keltaiset kasvot isoissa
rypyissä ja harmaat silmät sisäänvajonneet, punaiset ja vetiset,
mutta terävät ja toimekkaat. Päässä ruutukas villahuivi; kapeista
hartioista polviin ulottuva, kotikutoinen ”topattu” palttoo ihan
omaa, hauskaa, kotoista muotiaan, ja sen alla uutuuttaan pönköttävä
rantuinen hame, kotikutoinen ja -tekoinen sekin. Ja sydänalan
kohdalla nenäliinaan kääritty paperitukko, puristettu peukalojen ja
ristiin pantujen sormien väliin.

... ”Oli käynyt Ministerin luona ja Ministeri oli laittanut ylös
kansliaan”, — ilmoitti vahtimestari.

— Hyvää päivää!

Mummo niiaa syvään, jäykkänä kuin vihkituolissa papin kysymykseen
vastatessa.

— Mitäs ois’ asiaa?

— Vai mitä asiaa? — mummo hymähtää. — Niinkuin ei ne herrat jo
minun asiaani tietäisi.

— Mistä ne kaikki tietää? Vähäkös niitä on asioita?!

— No, ka niin. Vaikka johan se kolmatta kymmentä vuotta minun asiani
on vireillä ollut, vaan ei tahdo tolkkua lähteä mistään. Ei, vaikka
itse annoin Hatsinassa Keisarille valitukseni: omakätisesti sen vielä
ottikin, kun vaunuissa ohi ajoi, ja lupasi toimittaa...

— Milloinka niin?

Ka, silloin... mikä siitä lie kymmenkunta vuotta.

— No? Ettekö sen koomin ole mitään tietoa asiastanne saanut?

— Enkä. Herrojen teille se on varmaan Keisarinkin päätös jäänyt.

— Miksi sitä täältä tulette kuulustelemaan? Ettehän sitä tänne ole
antanut.

— Tännehän se, kuulen ma, on lähetetty.

— Mistä sen tiedätte?

— Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne
se oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se
uus’ anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät
näyttämään...

Mummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella
villalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat
käsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun,
jossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen
päivämäärä ja numero, selittää hän:

— Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin
Keisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä
vastausta odottamassa.

— Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?

— Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,
Karhilantaipaleen kylästä.

— No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?

— Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni
Lunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa
neljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin.
Ja vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja
antanut; — silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä
sitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja
virattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.

Mummo pyyhkii vesiä silmistään.

— Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?

— No, katsokaa! Jaksaahan tuon, ka, uottaa

                                                  ⸻

Ovat, — ovat tulleet, ja ovat menneetkin. Ne on lähetetty täältä
kenraalikuvernöörille, joka ne lähettää kuvernöörille ja se ottaa
asiasta selon.

— Sieltäkö mitä selkoa lähtisi?! Herrajumala! Harva kertako jo olen
kuvernöörissä käynyt ja kysellyt. Senaatissakin asti olen käynyt,
vaan ei se oikeus lähtenyt... Tässähän ne on Senaatin paperit.

Mummo näyttää.

Todellakin. Senaatissa asti oli käynyt. Siinähän on silloisen
prokuraattorin Sederholmin allekirjoittama päätös. Ei ole ollut syytä
valituksen tekemiseen.

— Taitaa mummo itse olla väärässä. Senaattihan jo näkyy ratkaisseen
asian, ammoin aikoja.

Mummo ei sano mitään. Katsahtaa vain, ja hänen kasvonsa ilmaisevat
jotakin ylenkatsetta toista kohtaan ja oman oikeuden tuntoa.

— Asiakirjoista näkyy, että Keisarille antama valituksenne oli kyllä
aikoinaan tämän kautta Suomeen lähetetty, mutta että alkuperäinen
päätös oli jäänyt voimaan.

— Keisariko ei olisi oikeutta antanut?! Herrat ne on muuttaneet...

— Eihän se Keisari itse kerkiä kaikkia asioita tutkimaan.

— Vai ei?—hymähtää mummo taas ylenkatseellisesti: — kun itse
omasta kädestäni paperini otti. Ei kerkiä?!

Sen sanoo, ihan kuin ajatellen, että ”vielä häntä tuossa puhuu”.

Ja alkaa kääriä paperinsa kokoon:

— Toiseen kertaan monta kymmentä kulkee, vaan ei näy
tulevan tolkkua missään mitään. Paikasta paikkaan vaan lähetetään.

Pyyhki taas vesiä silmistään.

— Minkäs sille voi? Niinkuin sanoin, niin ovat paperinne taas
lähetetty Suomeen. Jos oikeus on teidän puolellanne, niin sen kai
saattekin.

Mummo sitoo punaisen villalangan solmuun papereinsa ympäri ja ne
nenäliinaan käärii:

— Oikeus! — huokaa hän. — Eipä taida enää muu auttaa, kuin Ruotsin
kirjoittaa pitää, ett’ei sitä ole oikeutta enää täällä
mitään.

Ja hän meni tiehensä uskossaan, että on sitä oikeutta jossakin vielä
sittenkin.

Eikä jäähyvästiäkään sanonut, mummo parka!

Pietarissa v. 1893.