7.

Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin
Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen
syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone
oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja
nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi
ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti.
Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan
kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla:
”mina damer och herrar”, vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan
ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä,
katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin
hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa.
Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla ”mina
damer och herrar” sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka
auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen
kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat,
joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet
ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä
luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan,
saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten
kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän
itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla.
Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen
valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä,
niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat
ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän
huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi
häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi
päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

— Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. —
Minne sinä vaellat?

— Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka
katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

— Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. — Mitä sinä
sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä
minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt
ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan
huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä
väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi.
Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan
ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä,
sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen
syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin
heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään
katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan
totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä
vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten
pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai
tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen ei olisi koskaan
säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys,
minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai
muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon
renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän
leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista,
joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan
läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän
ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja
siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin
kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin
jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin
kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa
ehdotukseen:

— Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu
Osmolaan.

— Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei
itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen
taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää
Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja
mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli
aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu
ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen
asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan
lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan
paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä
melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän
kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä
ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken
ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui
heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli
yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta,
oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat
kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut
kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen
nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista,
kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä
runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti
säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat
he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä
jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys.
Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä
johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden
sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli — siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet
— kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei
nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja
siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat
tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja,
keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja
puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat
vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä
lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja
kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa,
puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo
asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut
mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

— Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

— Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus,
koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan
painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei
ärtyisesti:

— Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

— Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla
nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta —
eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan
enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta
velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa
olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin
usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten
luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut,
olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi
suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän
itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos
väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi
loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty
joukko syytöksiä.

— Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. — Emmehän
me tee mitään!

— Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka
tekevät.

— Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. — Enhän minä nyt virkamiesten
virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä.
Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita
kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään
psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet
ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

— Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti
niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. — Mehän elämme nykyään
aallonpohjassa, mutta...

— Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. — Me
elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan
ole mitään historiaakaan...

— Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa
ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja
jatkoi purkaustaan:

— Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän
kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei
koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä
historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka
peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi.
Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään
puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan,
aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä
vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen
eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta
hän oli lähtenyt — työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve
kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys
uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä
olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt
heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä
katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta
ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus
tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä
perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä.
Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä
omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen
itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla
olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri
tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan
onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja
Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen
sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä
kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä
täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään.
Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut
paikaltaan liikahtaneeksi — eipä edes katsettaan irroitetuksi sen
alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi
välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän
siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

— Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä
tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen
kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi
jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti
nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin
synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus.
Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

— Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä
ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

— Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi
Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan
silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut
myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista
leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen
saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa,
saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin
pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin
likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.