I

Jukan äiti oli kovasti sairaana; hän ei enää kyennyt kättään
nostamaan eikä huuliaan kastamaan. Tuoni oli jo painanut voittonsa
leimat kasvoille; ne olivat kalman valkoiset, silmät olivat kuopassa,
ja katse tuikea, terävä.

Moneen viikkoon ei ollut yhtenäkään yönä pieni läkkilamppu
sammunut huoneessa. Öisin oli sairas rauhattomampi ja hänen
tuskansa suurimmat, poltti suuta ja ahdisti henkeä; öisin pyrkivät
ajatuksetkin menemään sekaisin ja puheet ristiin.

Isä kävi talon töissä, iltasilla vasta tuli kotiin ja valvoi yöt
Anni-muorin kanssa. Nukahdettuaan hetken tai ei sitäkään, lähti taas
aikaisin aamulla työhön. Talo, jossa kävi työssä, ja jonka maalla
asuivat, oli suuri ja rikas Herttalan talo.

Anni oli vanha ja varaton vaimo; hän eli kehruusta ja Jumalan
armosta. Oma mökki hänellä toki oli ylhäällä Toramäellä. Jukan
kodista, joka oli alempana maantien lähellä, oli sinne suoraa tietä
noin kolme katajaisen jousen kantamaa. Mutta kun polku, joka sinne
ylös vei, ei kulkenutkaan suoraan, vaan kierti tuulimyllyn kautta,
myllyn ja navetan välitse, piteni se runsaasti toiset kolme jousen
kantamaa. Tuulimylly ja kaikki muut huoneet sen lähellä olivat Karun
omia, kuin sitä vastoin koko mäki ja kaikki pellot maantien toisella
puolella olivat Herttalan maata. Peltojensa keskellä sijaitsi uhkea
talo, inhimillisen suuruuden esikuvana Toramäen asukkaille.

Päivillä oli Jukan kanssa sairasta hoitamassa Kaisa. Tyttö oli orpo
ja Annin kasvatti; hänen syntymisensä oli maksanut äidille hengen ja
isälle maallisen onnen. Vaikka ei Annilla sanottavasti ollut muuta
omaisuutta kuin katto päänsä päällä ja kaksi tyhjää kättä, otti hän
kasvattaakseen lapsen, kuten oli valan sanoilla äidille luvannut.
Annin tuvassa Kaisan äiti kuolikin; isä lähti heti sen jälkeen
maailmalle kuulumattomiin. Ahnaat ja kovasydämiset vanhemmat eivät
ikävöineet häntä, vaan jakoivat hiellä ja työllä kootut tavaransa
nuoremmille lapsilleen; ne pitivät aineellisia etuja naimisiin
mennessään paremmin silmällä kuin vanhin veli, joka olisi tuonut
köyhän käsityöläisen tyttären emännäksi taloon. Juttu oli jo noin kahdeksan vuoden
vanha ja kotoisin vieraasta kylästä. Sen tuoreena
ollessa puhuttiin siitä paljokin pitäjässä, mutta vähä vähältä se
sammui. Elämä ja uudet tapahtumat sen työnsivät unholaan ja nyt ei
siitä enää kuultu sanaa sanottavan. Kerran toki tuli huhu kertomaan,
että maailmankulkijamies löysi tapaturmaisen haudan meren aalloissa.
Anni ei enää muista kertoa miten hän jaksoi elää ensimmäiset vuodet
pienen lapsen kanssa. Kärsimyksistä ja kovista päivistä ei jäänyt
muuta muistoon kuin ne illat, jolloin pani syömättä maata, säästäen
pienokaiselle maidon ja leivän. Haihtumattomaksi jäi sitä vastoin
mieleen miten kyläläiset rupesivat säälimään häntä ja orpoa. Köyhin
emäntä teki alun. Hän toi Annille kehruuta ja kankaankutomista;
niistä sitten maksoi kaksinkertaisen palkan. Hyvä esimerkki vaikutti
koko kylän emäntiin. Annille ruvettiin tuomaan työtä vähä joka
talosta ja palkkaa maksettiin aina hieman vauraammin kuin työ
kannatti. Siten köyhyys ja puute loppuivat. Monta vuotta oli Anni jo
pitänyt itseänsä ja tyttöänsä maailman onnellisimpina, heillä kun oli
leipää tarpeeksi, lämmin tupa ja tyytyväinen mieli.

Oli talvi, ja ilta oli jo tullut maille. Ilma oli monta päivää ollut
harmaata pakkasta, joka öiksi aina selkeni ja koveni; nytkin oli
taivas loistavana tähtimerenä. Jukka sytytti pienen läkkilampun
tuikuttamaan pöydälle; hiljaa meni sitte istumaan lattialle Kaisan
viereen. Sairas oli vaipunut uneen ja hengitti helpommin kuin
muina iltoina; rinnassa ei rohissut lainkaan, mutta kasvot olivat
valkoiset, kovin valkoiset. Vasta liki puolta päivää oli Anni mennyt
kotiinsa nukahtamaan hiukan, jotta taas jaksaisi valvoa yön. Mari,
myllyrengin vaimo, oli sillä ajalla kaksi kertaa käynyt sairasta
katsomassa; hyvin hiljaa oli käskenyt lasten olemaan, milloin vaan
sairas nukkuvan näytti.

Ja nyt oli hän nukkunut ihan levollista unta lähes tunnin. Kaisa ja
Jukka istuivat lattialla ja leikkivät ”kuningasta”.

— Äiti vielä nukkuu, ollaan nyt hiljaa...

— Kuin hiiret.

— Sinä olet kuningas, määrää työ.

Kaisa hieman mietti ja katseli Jukkaa veitikkamaisesti, naurusuin
sitte virkkoi:

— Sinun pitää huutaa Herttalan Helmaa ja kauppiaan Ainua syömään
puuroa kanssasi.

— Helma ja Ainu! Jukka hiljaa hengellään huusi. Tulkaa syömään
puuroa kanssani.

— Mutta muistakaa tuoda lusikat tullessanne.

Molemmat hiljaa nauroivat. Uudestaan aikoivat alottaa leikin, mutta
sairas samassa raotti silmiään ja liikutti huuliaan.

— Se heräsi nyt ja tahtoo jotakin, sanoi Kaisa. Mene nyt sen luo.

Jukka nousi ylös ja meni vuoteen viereen.

Koskettaen kädellään äidin tulikuumaa otsaa kysyi hän hiljaa:

— Mitä sinä tahdot?

— Maitoa, kuumaa maitoa.

— Minä lähden tuomaan.

Kaisa seurasi silmillään sairaan huulien liikkeitä ja enemmän arvasi,
kuin kuuli pyynnön. Jukan etsiessä pulloa avasi hän pellin ja pöyhi
hiiloksen.

— Minä sill’aikaa teen tulen. Älä huoli viipyä kauan.

— Ota tuolta nurkasta kuivia lautoja, niillä saat pian syttymään.

— Kyllä se siksi ehtii. Pane minun liinani kaulaasi, ulkona on kylmä.

— Onhan minulla itsellänikin äidin virkkaama villainen huivi. Minne
lie taas joutunutkaan?

— Vaikka on, ota nyt vaan, että ehdit pian.

Jukka pani kaulaansa Kaisan liinan ja meni ovelle. Siinä vielä
virkkoi.

— Tee taas semmoinen ristivalkea, johon pata sopii.

— Kyllä teen. Menetkö alas Herttalaan vaiko...?

— En tiedä.

Avaten oven ketterästi, ett’ei kylmä tuulen henki päässyt tupaan,
meni Jukka ulos, mutta hän jäikin puuläjän luokse hetkiseksi
seisomaan ja miettimään. Kaksi polkua oli hänen edessään; toinen vei
alas maantielle ja Herttalaan, toinen ylös mäelle ja myllylle.

Kumpaako lähteä käymään?

Ehkä sitä, joka vie alas Herttalaan. Eipä vainkaan, sinne ei ole
hauska mennä. Isäntä ja Helma eivät tosin koskaan puhu pahaa, mutta
emäntä ja Oskari ovat kerrassaan kopeoita. Emäntä aina tiukoilee,
varsinkin jos isäntä ei ole tuvassa, ja Oskari tekee vääryyttä jonka
taitaa. Hänen puoltaan sitte pitää isäntä ja Helmakin, oli asiat
minne päin tahansa. Koirankin opetti Oskari hänelle vihaiseksi,
osotteli aina housunlahetta ja härsytti: Ota kiinni, ota kiinni!
No oppihan se ja hyväksi oppikin. Mutta kerran karkasi vahingossa
kauppiaan Franssiin kiinni, ja Franssilla oli jalassa uudet
verkahousut, kauniit ja kalliit. Kovan selkäsaunan sai koiraparka
erehdyksestään. Oskari löi pajukepillä niin kauan kuin väsyi
lyömiseen; poru kuului pellollekin, jossa isä ajeli hevosella. Toissa päivänä
hän sieltä viimeksi kävi maitoa hakemassa isän palkan eteen.
Emäntä oli sitä mieltä, ett’ei kahden tyhjän ihmisen olisi koskaan
pitänyt mennä naimisiin, ja rapun edessä sanoi Oskari Hurtalle: Ota
kiinni. Hurtta karkasi kiinni housunlahkeesen, repi sitä enemmän
rikki ja murisi vihaisesti. Oskari nauroi, että oli nikahtua ja
yllytti yhä vain: Paremmin, paremmin! Hän oli peljästyksissä ja kun
koira portin lähellä hellitti, löi hän kädellä reiteensä ja sanoi:
Tsoo, tsoo! Se oli sille mieleen, häntäänsä rupesi heti liputtamaan
ja edellä Toramäkeä kohden juoksemaan. Mutta siitä Oskari suuttui
kuin tuli ja valkea. Heti tarttui häneen kiinni ja tuuppaili
edellään pihalle. Siellä sitte sai Hurtan kiinni ja antoi sille
selkään. Isäntä ja Helma tulivat ulos katsomaan, mikä oli hätänä.
Niille Oskari sanoi, että hän vietteli koiraa kanssaan Toramäelle ja
omakseen. Kuinka sinä uskalsit semmoista tehdä? kysyi Helma. Miks’et
ole sovinnossa Oskarin kanssa? sanoi isäntä. Isä oli ruokatunnilla
ja näki akkunan lävitse koko kähäkän, mutta ei tullut ulos puhumaan
miten asia oikein oli. Ja isääkö Oskarin olisi tarvinnut pelätä? Ei
toki. Ei se poika piittaa juuri kenestäkään. Kyllähän isäntä ja Helma
hyviä olivat, mutta emäntä ja Oskari.

Suuri tähti loisti taivaan rannalla muita kauniimpana. Pieni
pilvensaarto levittihe Herttalan kohdalla, mutta ei ylettynyt
peittämään tähteä. Jukka katseli sitä ja virkkoi äänellä, josta
lapsen harras luottamus kuului:

— Se on Kointähti ja siellä on Kaisan äiti.

Sitte lähti hän käymään polkua ylös mäelle.

Jos Karu on hyvillä mielin, niin panee pyytämättä pullon täyteen
maitoa ... ja haukkuu nalkuttaa siinä sivussa, mutta jos on pahalla
päällä, niin käskee ulos ovesta eikä anna hikeäkään. Viimeinen turva
on siinä, että sanoo Annin maksavan. Jos eivät ne sanat auta, ei
auta mikään. Sitte on paras vaieta ja odottaa siksi, että Mari rupee
puhumaan. Rikas, mahdottoman rikas on Karukin, vaikka on vanha piika
ja ontuu rumasti; on ehkä Herttalaisten ja kauppiaan jälestä rikkain
ihminen maailmassa. Paitse kukkoa ja kanoja on siellä tuulimylly,
kaalimaa ja kippurasarvinen lehmä. Ei se koskaan käy rahatta
pyytämässä. Pyhäpukujakin sillä on paljo, kaikki uusia ja kalliita.
Oli äidilläkin ennen aikaan koreita kirkkovaatteita, mutta Karulle
möi ne kaikki, silloin kun itse oli niin kauan sairaana. Karu antoi
niistä rahaa, leipää ja särvintä. Niihin vaihtui paksu kultasormuskin
ja sinivierinen silkki, jotka molemmat olivat kovin kauniit ja
kalliit. Äiti itki silloin kun antoi ne kädestään, ja silloin hän
päätti itse mielessään, että heti kun kasvaa suureksi, niin menee
Herttalaan työhön ja ansaitsee rahaa niin paljon, että äiti voi
jälleen ostaa Karulta sormuksen ja silkin pois.

Jukka oli tullut ylös mäelle; siellä tuuli vinha pohjatuuli, mylly
pyöri huimasti ja vinkuen siivet leikkasivat ilmaa. Muutaman sylen
päässä myllystä seisoi keskikokoinen asuinrakennus, tarpeellisten
ulkohuoneiden ympäröimänä; niistä oli aittarakennus kaksinkertainen
ja punaiseksi maalattu.

Myllyn lähellä tuli Jukkaa vastaan renki, joka hoiti ja piti kunnossa
myllyä. Hän oli nuori, iloinen mies ja hänen kanssaan oli Jukka hyvä
tuttava. Siispä heti kysyi:

— Tiedätkös, Klaus, onko Karu jo lypsänyt?

— Lypsi se äsken. Haetko maitoa äidillesi?

— Haen, mutta en tiedä jos...

— No jos ei anna, niin tule myllyyn minun puheilleni. Onko sinun nyt
kyllä ikävä ollaksesi?

— Ikävä on. Kun äiti paranisi pian. — Onko se aina yhtäläinen?

— Nukkui se äsken hyvän aikaa.

— No sitte se paranee. Klaus huokasi syvään ja katsoi surullisesti
Jukkaa.

— Kun paranisi pian.

— Hm! Klaus astui askeleen myllyä kohti, mutta seisahti samassa.
Ehkä on parasta että minä tulen kanssasi.

— Tulkaa, hyvä Klaus.

He menivät yhdessä tupaan; Klaus astui perälle, mutta Jukka jäi
ovenpieleen. Tupa oli suurenpuoleinen, katto korkealla, seinät
savetut ja ikkunat leveät. Pöydällä paloi paksu talikynttilä,
liedellä tuikutti pieni läkkilamppu, ja sen lähellä istui Mari
rukkinsa ääressä. Iltavalkea oli jo palanut hiilelle.

— Jukka, tule lämmittämään käsiäsi, käski Mari.

Jukka meni, istui liedelle ja piteli polviensa välissä pulloa. Karu
ruoti höyheniä ja hyräili ehtoovirren tapaista säveltä. Ei ollut
näkevinäänkään häntä, mutta Klaus meni ihan eteen ja sanoi kovaa:

— Kuulitko että poika tuli pyytämään maitoa?

— Sen minä arvasin. Karu heitti helmastaan ruodat lattialle ja otti
seulasta höyheniä sijaan. Miks’et mennyt alas taloon?

Tuota kysymystä oli Jukka pelännytkin. Katsellen jalkoihinsa vastasi
hän:

— On niin kylmäkin, ja isä on jo velkaa sinne.

— Etkä edes tullut lypsyn ajalla. Mistä minä tiesin tallettaa maitoa
sinulle? Minä panin jo kirnuun kaikki.

Karu rupesi jälleen hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä, mutta
Klaus keskeytti hänet. Työntäen jalallaan seulaa tuonnemmaksi virkkoi
hän rohkeasti ja ivallisesti:

— Sinä luet aina omia lukujasi. Jätithän maitoa kermaksi, pane siitä
pojan pulloon.

Ollen läheistä sukua emännälleen huoli Klaus viis mielistä ja
kielistä. Hänettä ei kuitenkaan tultu toimeen heillä. Sai Karu
rengin mitä maata hyvänsä, ei se koskaan vuotta päähän palvellut.
Ensimmäisen viikon oli kelpo mies, mutta jo toisella tuli siihen
kaikki viat ja kolmannella ei enää kelvannut minnekään. Ei osannut
kynnyksenkään yli astua emännän mieltä myöten, saati sitte hoitaa
myllyä ja jauhattaa viljoja. Siihen tapaan se oli aina alku. Jutun
loppu oli se, että Karu meni kerjäämään Klauta takaisin. Kolme kertaa
oli siten jo käynyt. Klaus tuli aina takaisin, mutta lisäsi itselleen
joka kerralla palkkaa. Vahingoista viisastuneena ei Karu enää
yrittänytkään ottamaan rengiltään sitä isäntävaltaa pois, jonka tämä
ensimmäisestä päivästä alkaen oli itselleen vallannut.

— Missä kiusassa ihmisen pitää oleman muiden tähden! Karu nousi
istumasta ja pudotti helmastaan höyhenet. Onko sinulla edes astiata?

— On minulla pullo.

— Tuo tänne se.

Arasti kävellen meni Jukka Karun eteen. Katsoen lattiaan antoi hän
pullon ja virkkoi: — Tässä on.

— Onko se edes puhdas?

— Pesi mummo sen eilen.

— Ja olkoon mikä hyvänsä. Karu otti pullon ja käveli nilkutti
tupakamariin.

Jukasta ensin tuntui huoneessa peräti toisenlaiselta. Kylmä komeus
katosi, ja sijaan tuli lämmin herttaisuus. Korkeat ikkunat ja
liitujauhoilla valaistut seinätkin olivat lausuvinaan koreatauluisen
kellon kanssa:

— Jukkahan se onkin. Hyvää iltaa, poika.

Ja samassa Jukkakin muuttui iloiseksi, rohkeaksi. Hän puheli ja
naureskeli niinkuin kotosalla ja hyväin tuttavain parissa ainakin.

— Et sinä lainkaan ole joutanut käydä meidän Kaisua katsomassa,
sanoi Mari, jättäen villahahtuvan kesken kehräämättä ja nousten ylös.

— Ei sieltä pääse minnekään.

— Se nukkuu nyt, mutta katsotaan sentään. Klaus otti liedeltä lampun
ja meni edellä kehdon luo, jossa pieni lapsi nukkui.

— Tule nyt katsomaan; sille on tullut kaksi hammastakin.

— Ettäkö on? Jukan silmät rupesivat loistamaan, ja ihastus levisi
kasvoille.

— Ihan varmaan.

Mari hiljaa raotti sormellaan lapsen huulia ja Klaus vei lampun
lähemmäksi.

— Katso nyt, eikö ole.

— On sillä. Hoi, voi! Kaksi niin pientä ja kaunista hammasta.

— Perin pientä ja kaunista.

— Onko jo Kaisa nähnyt niitä?

— Ei ole!

— Hoi, voi! Kuinka hauskaa.

— Mutta käske tulemaan tänne, niin näytämme. Karun tultua tupaan
loppui ilo. Klaus meni myllyyn, ja Mari rupesi jälleen kehräämään.
Jukkakin herkesi nauraa hissuttamasta, sillä sydämeensä hiipi pelon
tunne. Huonekin muuttui samassa ylpeäksi, koleaksi, ja kuului siltä
kuin olisi koreatauluinen kellokin huutanut ylpeästi: Mene hiiteen
kerjäläinen.

Katsoen karsaasti Jukkaa, joka seisoi kehdon vieressä kuin noiduttu,
toi Karu pullon.

— Siinä nyt on, etkä siitä tarvitse mitään maksaa.

Jukka ei kuullut muuta kuin oman hengityksensä.

— Ei minulla ole pennejä, sanoi hän aralla äänellä ja otti pullon
vastaan. Mutta kyllä mummo maksaa.

— Tuo jo tiedetään sanomattasikin. Karu rupesi jälleen höyheniä
ruotimaan ja hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä...

Kotona ristivalkea, jonka Kaisa oli tehnyt pieneksi pilkotuista
puista, paloi rätisten ja valaisi huoneen yltympäri. Köyhyys ja
puute oli silminnähtävä. Huoneen kahdessa pienessä ikkunassa löytyi
tuskin ainoatakaan ehjää lasia. Mikä niistä oli monena kappaleena,
mikä pahasti säröillä; melkein jok’ainoaa oli paikattu päreillä ja
tuohinapeilla, yhtä enemmän, toista vähemmän. Peräseinää, jonka
edessä matala, karkeatekoinen pöytä seisoi, oli jolloinkin maailman
aikoina verhottu vanhoilla sanomalehdillä, mutta nekin olivat aikojen
kuluessa savuttuneet sysimustiksi. Astiat ja huonekalut, se vähä kuin
niitä oli, olivat kaikki järjestään vanhoja rämiä. Muualta piti huone
jotakuinkin lämmintä, mutta ikkunoista huokui kylmä sisään, ja tuulen
käydessä Herttalan pelloilta päin sammui tuikkulamppu pöydällä.
Jotta ei sairas konttuisi vuoteelleen teki Anni olkipeitteet, jotka
tuulisella säällä pantiin päiviksikin ikkunain eteen. Nyt niitä ei
kuitenkaan käytetty muulloin kuin öillä, sillä tuuli kävi mäeltä
päin ja puhalsi mökin ylitse; ovessa sen sijaan oli monenkertaiset
peitteet.

Pestyään puhtaaksi padan — senkin reunasta oli kolmikulmainen
kappale pois — meni Kaisa ikkunan lähelle. Ehjimmästä lasista, jossa
ei ollut kuin kaksi tuohinappia pidäkkeinä, löysi hän sen verran
jäätöntä syrjää, että toinen silmä sopi tähystämään ulos. Selitti
kyllä katsoa peltojen yli aina Herttalaan asti, mutta ketään ei
keksinyt tarkka silmä peltojen tiellä meneväksi tai tulevaksi.

— Nyt ne taas kiusaavat ja viivyttelevät... Olisin minä mennyt,
niin...

Sairas samassa yrähti heikosti. Kaisa käsitti sen kutsuksi ja meni
vuoteen lähelle.

— Kyllä se kohta tulee. Ehk’eivät ole vielä lypsäneet.

— Jumala siunatkoon sinua, Kaisa, lausui sairas hiljaa, ja...

Ulkoa kuului samassa askeleita, ja Jukka tuli sisään lumisena ja
hengästyneenä.

— Uh, minä kaaduin kinokseen myllyn lähellä, sanoi hän ja pudisteli
lunta itsestään, mutta pulloa en särkenyt. Se oli aika kuperikeikka,
jonka...

— Ylhäälläkö olitkin? Viivyit niin kauan, että minä luolin sinun
menneen Herttalaan.

— Ylhäällä minä olin.

Jukka kaatoi maidon pataan. Kaisa nosti padan tulelle ja heitti pari
suolan raetta sekaan. — Oliko Karu siellä kylläkin kopeana?

— Oli tavallisesti, mutta Klaus tuli vastaani pihalla ja kääntyi
kanssani.

— Sitte ei ollut Karun hyvä kitistä. Ohuessa padassa kuumeni maito
pian; syrjissä se jo rupesi kirputtelemaan.

— Pidä varas, tyttö paras, nauroi Jukka, ett’ei pääse kuohumaan
kolhon yli.

— Kerran kuohui, oli sitä siinäkin.

— Siellä on Klaun Kaisulla ja ... arvaappa mitä on!

— Mitähän sillä nyt olisi?

— Sillä on ... enpäs sano.

— Kas kuinka olet taas olevinasi.

— Sillä on ... kaksi hammasta!

— Kaksi hammasta! Nyt sinä kuitenkin.

— On sillä kaksi hammasta, perin pientä ja kaunista. Hoi, voi! Sinä
et ole vielä nähnytkään niitä.

— Ja sinä sitte olet.

— Minulle näytettiin. Käskettiin sinuakin katsomaan.

— Minä menen huomenna, jo aamulla.

Sairas katseli koko ajan kiinteästi lapsia, ja yksikään sana
ei jäänyt häneltä kuulematta, sillä hän oli vielä täydessä
ymmärryksessä. Lasten puhelu herätti tunteenilmauksia kuolonkalpeille
kasvoille, useimmiten oli ilmaus hellää hymyilyä.

— Jo kuohuu, varotti Jukka, kun maito rupesi kohoamaan.

Kaisa otti äkkiä padan pois tulelta ja kaatoi maidon vatiin.

— Kas niin, sanoi Jukka. Nyt sinä otat vadin ja minä otan lusikan.

Lapset menivät vuoteen lähelle, Jukka veti peitteen alemmaksi ja
nosti kaulalleen äidin käden; siten oli tämä maitoa juodessaan aina
ennenkin tahtonut tekemään. Otti sitte vadista, jota Kaisa piti
kädessään, lusikalla maitoa, puhalteli sitä ja kaatoi sairaan suuhun.
Tämä jaksoi sen vaivatta juoda. Toinen lusikallinen kesti kauemmin;
sairas nieli sitä monta kertaa, ennenkuin sai loppuun.

— Äiti, juo vielä, että paranet pian. Jukka tarjosi kolmatta
lusikallista.

Kuolevan kasvoille levisi hellä hymy, ja terävässä katseessa
näkyi kirkas säde, täynnä äidin rakkautta, äidin lempeyttä.
Katsoen rävähyttämättä Jukkaa silmiin, rupesi hän juomaan kolmatta
lusikallista. Pienen tilkan otti kerrallaan suuhunsa ja tuskalla
nieli sen. Kun oli juonut viimeisen hikosen, virkkoi hiljaa, mutta
ihmeen keveästi:

— Ei nyt enää, nyt on hyvä. Jumala siunatkoon sinua, Jukka.

Sanoja seurasi pitkä ja raskas hengen veto. Se tuntui lähteneen
luista ja ytimistä, ja rinnassa korahti se oudosti, koleasti.

Lapset seisoivat kuin kivettyneet vuoteen vieressä.

— Minun kruununi on valmis.

Sairaan ruumis rytkähti kerran, keveä, huokauksentapainen hengen veto
seurasi, ja samassa silmäin terävä valo oli sammunut ijäksi.

Huoneessa oli hiljaista kuin haudassa.

Mutta sitte hervahti kylmä käsi Jukan kaulalta alas, ja sitte Jukka
ja Kaisa pillahtivat itkemään.

                                                  ⸻

Seuraavana sunnuntaina lähti jo päivän valjetessa Toramäeltä pieni
surusaatto kulkemaan kirkolle. Klaus oli hakenut itselleen kylästä
hevosen ja hänen reessään oli Anni, Kaisa ja Jukka. Viimeksi mainittu
oli jo itkenyt kyyneleensä kuiviin. Kaikki mitä hän tunsi, rajoittui
siihen, että äitiä nyt vietiin hautaan. Isä ajoi edellä Herttalan
vanhaa hevosta, hevosen selässä oli valkoinen hursti, ja reessä oli
musta kirstu. Kirstussa makasi äiti kylmänä, kuolleena, kasvot niin
valkoiset kuin valkoisin lumi.

Perässä ajoi kaksi kylän miestä, joita oli pyydetty kantajiksi. He
olisivat mielellään ottaneet rekeensä Marin, mutta se ei käynyt
laatuun. Kaisu ei olisi voinut tulla kylmän tähden mukaan, ja sitä
paitsi tahtoi Anni Marin jäämään kotiin saattoväelle päivällistä
valmistamaan.

Hiljaa kuljettiin eteenpäin; matkaa oli toista penikulmaa.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli siltä tyyni
ja kylmänpuoleinen. Pian alkoi pilvistä putoilemaan pieniä
lumihiutaleita, ensin harvemmin, mutta hetkisen perästä yhä
tiheämmin. Kun saattoväki vihdoinkin ehti kirkolle, oli sakea
pyryilma. Läpikäytävän edessä pysäytettiin hevoset, miehet nostivat
kirstun alas reestä ja pujottivat kantoliinat alle. Pyryä pakoon
sitte menivät läpikäytävään, nojausivat seinään ja puhelivat
keskenään vainajan kuolonkamppauksesta, miten oli ihana, lyhyt ja
kevyt.

Jukka pysyttelihe Annin ja Kaisan lähellä. Hänellä oli yllä senkin
seitsemän nuttua ja vaatetta. Mutta Klaun punaruutuinen takki, joka
oli päällimmäisenä, ulottui kantapäihin saakka ja verhosi siten
kaikki mitä alla oli. Kun hartiain ja vyötäisten ympäri oli vielä
kiedottu Annin suuri villainen saali, olivat kaikki pituus- ja
paksuussuhteet joutuneet hukkateille.

Rovastin ja lukkarin tultua läpikäytävän lähelle humahtivat kellot
soimaan, miehet tarttuivat liinoihin, lukkari alotti veisaamaan ja
saattokulku lähti verkalleen hautausmaata kohden.

Oikealla puolellaan Kaisa ja vasemmalla puolellaan Jukka, käveli Anni
kirstun jäljessä haudalle. Se oli kaivettu keskelle kirkkotarhaa,
ristiä seisoi joka puolella ja ihan lähellä kasvoi pieni haapa.

Saattokulkuun ei yhtynyt ainoatakaan ihmistä, mutta haudalle keräytyi
kirkkoväkeä joltinenkin joukko, enimmäkseen vanhuksia ja vaimoja.
Lukkarin herjettyä veisaamasta alkoi lyhyt toimitus. Koko ajan satoi
lunta raskaasti, ja hiutaleista muodostui pian paksu lumikerros
kirstun kannelle.

Kun Anni ja Kaisa heittivät hiekkaa hautaan, heitti Jukkakin. Samassa
hän itsekseen ajatteli, että olisi paras hypätä alas hautaan,
heittäydä kirstun kannelle maata, nukkua siihen, eikä koskaan enää
herätä. Puhdas ja valkoinen lumi, jota taivaasta satoi, olisi kaunis
vuode, pehmeä peite...

Annin hellä käsi samassa kosketti häneen ja Kaisan kuiskaus kuului:

— Muistitko sanoa hyvästi?

— Enkä muistanut.

Jukka otti uuden kerran hiekkaa, heitti hautaan ja virkkoi hiljaa:

— Hyvästi, äiti.

Noita sanoja lausuessa koski häntä kipeästi sydämeen, ja täysi työ
oli estää itkua tulemasta. Hautakin äkkiä muuttui pimeäksi, maa
rupesi pyörimään, ristit liikkumaan. Mummotta olisi Jukka syöksynyt
pimeään hautaan.

— Nyt mennään kirkkoon! Anni lähti lasten kanssa hiljaa käymään.

Heidän tiensä osui menemään kauniin, mustasta kivestä tehdyn ristin
sivuitse; se seisoi melkein kirkkotarhan reunassa. Ristin lähellä
oli Jukan kokoinen poika, käsi kädessä sievän näköisen tytön kanssa.
Molemmat olivat hyvästi puetut ja molemmilla oli kauniit keltaiset
hiukset ja siniset silmät. He katselivat ristiä, jossa oli molemmin
puolin kultaisia kirjaimia.

Ohi mennessä puuttui Jukka puheisin pojan kanssa.

— Onko sinunkin äitisi kuollut? kysyi hän puolisurullisesti.

— On, vastasi poika, katsoen samassa sinillä silmillään Jukkaa.
Minun äitini kuoli jo kesällä, ja Anna ikävöi häntä vielä enemmän
kuin minä. Kuoliko sinunkin äitisi?

— Kuoli, mutta ei siitä ole vielä monta päivää.

— Anna ja minä olisimme ennen antaneet isän kuolla. Anna varsinkin
sanoo, ett’ei kukaan osaa pitää häntä niin hyvänä, kuin äiti piti.
Mutta mikä sinun nimesi on?

— Jukaksi minua kaikki sanovat. Tyttö tällä välin tutustui Kaisan
kanssa.

— Onko tuo poika sinun veljesi? kysyi hän, mitaten silmillään Jukkaa
kantapäästä kiiresen asti.

— Ei se minun veljeni ole, mutta tämä mummo on minun äitini.

— Kuka sinun veljesi sitte on?

— Ei minulla olekaan veljeä? minä olen Annin Kaisa.

— Vai ei sinulla olekaan veljeä! Sepä ihmeellistä.

— Etkö tule kanssamme kirkkoon?

— Kyllä, mutta minä tahdon istua sinun ja Laurin välissä.

He lähtivät yhdessä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään
ihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit,
kirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan,
sitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea.
Kohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti
siihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan.
Kirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun
puolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa,
vesisuojaa säätä.

Jukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli
ja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle,
mutta tämä heti torui:

— Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.

— Mutta minä en muistanutkaan aamulla muuttaa ehjiä sukkia.

— Se sinulle sitte joutikin. Olisit totellut mummoa ja jättänyt
hevoset katselematta, niin olisit muistanut.

Kirkosta tultua ilmoitti Anni Klaulle Jukan tuskat.

— Sen varpaita palelee ja kynnistelee nyt, sanoi hän. Täydymmeköhän
mennä johonkin lämmittelemään?

— Emme tarvitse mennä, kyllä minä tiedän sopivamman keinon; vastasi
Klaus. Hyppele, Jukka, hyppele niin tuhannen tavalla ja lyö kärkiä
korkoihin; kyllä varpaasi kuumenevat.

Jukka alkoi tekemään työtä neuvottua. Klaun puhdistaissa hevosta
ja hankkiessa lähtöön hyppeli hän reen vieressä, löi jalkateriä
kymmenellä eri tavalla toisiinsa, ponnahteli ylös ilmaan koroilla ja
kärjillä, tasakäpälässä ja vuorojalassa.

Klaus nauroi että vapisi.

— Sillä lailla niin, sanoi hän. Juuri tuolla tavalla noin.

Anna ja Lauri olivat tulleet samassa seurassa kirkosta. He seisoivat
Kaisan lähellä ja katselivat Jukkaa, kuinka tämä ponnahteli ja teki
temppujaan reen vieressä.

— Tuo keltainen talo on meidän kotomme, sanoi Anna, osottaen
Kaisalle kaunista taloa peltojen takana. Entä sinun kotosi? Missä
sinä asut?

— Minä asun Toramäellä.

— Missä se on?

— Se on niin kaukana täältä. Kun lähdetään ja pellot loppuvat,
tulee metsää niin pitkältä. Sitte tulee taas peltoja, ja peltojen
yläpuolella on Toramäki. Siellä on tuulimyllykin.

— Vai asutte te niin kaukana. Koska taas tulette kirkkoon?

— Sitä emme tiedä.

— Kesällä sunnuntaina Lauri ja minä käymme joka äidin haudalla.
Talvella ei isä laske meitä yksin ensinkään, mutta nyt sattui niin,
että hän lähti eilen kotoa pois. Minä tahdoin Laurin tulemaan
kanssani, ja me pääsimmekin kannaksille jo kodon kohdalla. Ehkä
taaskin...

Herttalan ja kauppiaan lapset samassa ajoivat siitä ohitse. Herttalan
isäntärenki oli heitä kyydissä, korskuvalla hevosella, välkkyvillä
valjailla. Vastamaa oli jo lopussa, mutta hevonen vielä käveli. Ohi
mennessä osotti Franssi sormellaan Jukkaa ja kysyi Oskarilta.

— Mikä pyöreä esine tuo tuossa vekkuloi?

— Se on Miekkosen Jukka.

— Nyt se on tullut hulluksi.

Paitsi Lauria ja Annaa ei kukaan muu kuin Kaisa kuullut
pilkkapuhetta. Jukan huoahtaissa sanoi hän:

— Katso tuonne, siellä ajaa herraspoikia.

— Ja herrastyttöjä.

Korskuva hevonen lähti samassa uljaasti juoksemaan, ja tuuli
heilahutteli karhunnahkaa tammenväriseksi maalatun reen perässä.

Kun komeat kulkijat ehtivät pois näkyvistä, kysyi Anna ihmetellen.

— Keitä ne olivat?

— Etkö sinä niitä tuntenut? Hoi, voi! Siinähän oli Herttalan Helma,
kauppiaan Ainu ja ... Jukka luetteli jonkinmoisella ylpeydellä
reessäolijat.

— Asuvatko nekin Toramäellä?

— Eihän ne siellä asu.

Annan mielestä oli sekin ihme. Hän itsekseen lausuili nimiä moneen
kertaan, ikäänkuin pelkäisi unhottavansa ne liian pian.

— No Jukka, kysyi Klaus, kun oli saanut reen ja hevosen puhtaaksi.
Miltä maistui hyppy?

— Hyvältä, peräti hyvältä, vastasi Jukka. Ei kylmä enää tunnukaan,
vaikka taannoin ihan poltti.

— Tarkenetko nyt? kysyi Anni.

— Tarkenen kylläkin.

— Mies on aina mies, kehahti Klaus, kääntäen hevosen maantielle.

— Ja onhan sinulla suuret saappaat, sanoi Kaisa. Liikuttele ahkeraan
varpaitasi, niin pysyvät kuumina.

— Ei niitä peiton sisässä enää...

— Eikä meillä ole liioin aikaakaan kylmän kanssa tappelemaan,
keskeytti Klaus, istuen samassa kuskilaudalle. Tulkoon Miekkonen
hevoshaljullaan perässä sitte kun ehtii, mutta me ajamme edellä
niinkuin paha sää; meillä onkin hevonen juoksijan sukua.

— Olisi kotonne täällä päin, sanoi Kaisa Annalle, niin tulisitte
kannaksille.

— Niinpä se. Lauri, mennään mekin. Lauri kääntyi menemään Annan
kanssa. Käsi kädessä astelivat he ihan vastakkaiseen suuntaan, kuin
hevonen, jota Klaus ajoi. Jukan katsahtaissa taakseen, ei heitä enää
näkynytkään.

— Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun.
Hei, hyvä hepo.

Pian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi.
Virkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään
ajaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä
kiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja
itkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa,
yksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan
ollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää
iloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin,
on kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta
pyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi
rikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.

— Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.

— Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.

— Enpä paljo mitään. Taas mentiin.

Hevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät
tanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden
perässä.

Metsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville,
ja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin
tuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen
oksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin
näytti muhkealta.

Klaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä
mielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt
palamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista.
Kaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten
tuloa oli nukkunut makeaan uneen.

Ensin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.

— Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja
päivällinen valmiina. Tule kanssamme.

Mutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta
syntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden
ylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.

— Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän
totutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.

Kylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin
tupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti
teetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja
eletyistä ajoista.

Istuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli
Miekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja
Jukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa
tuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen.
Samassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:

— Nyt Jukka olet orpo poika.

Ohuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta
alempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.

— Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului
isän ääni:

— Minne sinä jäit?

Jukka kiirehti polkua alas kotiin.

Tuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin
ulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla
palamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet
leuan alle.

Huoneessa oli jonkun aikaa hiljaista, mutta sitte Jukka virkkoi:

— Isä, minä olen väsyksissä.

— Mene maata ja siunaa itsesi.

Jukka riisui vaatteet yltään ja meni maata; peitteen veti ylitsensä
ja kasvonsa kätki päänaluiseen, jotta ei itku päässyt tulemaan.

Lyhyen hetken kuluttua oli hän unettarien hellissä helmoissa.

II.

Kuivempaa ja kuumempaa kesää eivät vanhemmatkaan ihmiset muistaneet.
Toukoja tehdessä satoi hereästi pari virkistävää sadetta, mutta
sitte ei herahtanut taivaasta veden pisaraakaan kahteen kuukauteen.
Sammalperäiset niityt kasvoivat niukalti heinää, ja ohra ja kaura
näytti pakosta jäävän surkean lyhyeksi ja harvaksi.

Mutta ruispelloilla viihtyi kylväjän silmä. Olki oli pitkää,
tähkäpäät lihavia, sormenpaksuisia. Kevät oli ollut harvinaisen
aikainen. Juhannuksena oli jo tähkissä pehmeitä jyvänalkuja,
heinäkuun loppupuolella oli paras leikkuu-aika.

Päivä oli illanpuolella, ilma oli tyyni, ja taivas huikaisevan
sininen. Tiedottomana näännyttävästä helteestä, joka koko kesän oli
rasittanut luomakuntaa, rehoitti tiheä kanervikko yksinvaltiaana
Toramäellä. Kanervain juurilla oli elämä täydessä vilkkaudessa,
siellä kun lukemattomat muurahaiset risteilivät kaikille ilman
suunnille, laahaten törkyä ja rikkoja uudelle, vasta-alotetulle
pesälleen.

Klaus työskenteli pihalla paitahihaisin, edessään joukko työ-aseita
ja myllyn kone-osia, ja petäjän luota kuului Jukan harras ääni
tavailevan sanoja, joita ”Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta” oli
painettu raamatunhistoriaan. Opettajan kallista virkaa toimitti
Kaisa. Kutoen sukkaa istui hän Jukan vieressä, tyytymättömyyden ja
nyreyden ilmauksia näkyi kasvoillaan. Opettajan toimi oli tuiki
työlästä ja raskasta, sillä Jukka oli kankea oppimaan ja lisäksi
vielä haluton. Hyvällä puheella ei ottanut juuri milloinkaan käteensä
kirjaa, aikavälin ei pelännyt pientä pahaakaan, tuumailipa vaan:

— Minkä minulle voitte?

Siten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti
Jukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo
sanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän
välinpitämättömästi virkkoi:

— Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan
sinua.

Kovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin
mummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän
juurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei
Jukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän
tokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi,
toivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa
koetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita,
mutta apua ei lähtenyt mistään.

— Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki
kirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka
seisoi keskellä mäkeä.

Kaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon
harmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.

— En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.

— Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.

— Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun,
vaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.

— Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan
mieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll’et
opettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.

Jukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta,
mutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.

— Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele
enää ketään.

— Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.

— Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.

— Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä
kärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä
iso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet
huomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.

— Lakkiasiko hakemaan?

— Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.

— Miksi karkasit?

— Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka
viereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle
ja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin
lähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi
mennyt.

— Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta,
uuvuksissa ja...

— Sano, tuletko kanssani, vai etkö?

— Tulen, jos tavaat sen luvun vielä kolmeen kertaan. Kyllä lakkisi
löytyy. Isäsi aina sanoo, ett’ei Kotosuo mikään suo ole, vaikka sitä
siksi sanotaan. Eihän siellä ole suota ja mättäitä leveältä.

— Ei olekaan.

— Tottahan löydämme, kun yhdessä haemme. — Siinä lähellä, josta
Herttalaan multaa ajetaan, se on.

— Eli valtaojan tienoilla.

— Ihan niin. Muualla ei siellä mättäitä olekaan.

— Alota jo.

— Voi toki näitä päiviä! Jukka huokasi syvään ja rupesi sitte
hartaalla äänellä tavaamaan.

Luvun loputtua seurasi lyhyt lomahetki. Se oli iloinen molemmille.
Kaisan kasvoilla ei enää näkynyt tyytymättömyyden ja nyreyden
ilmauksia, kun virkkoi:

— Nyt näit että opit, kun vaan tahdot. Kaksi sanaa kaikkiaan
tavasit, väärin.

— Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen illalla
löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon
kenkä.

— Voi olla.

— On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä
kotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa
se ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi.
Perässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta
hevonen tulee.

— Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.

Jukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei
tullut ainoatakaan virhettä.

— Nyt minä luen tavuttain yhteen.

— No lue nyt.

Kaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu
nurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen
moneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain
sanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei
tarvinnut kertaakaan.

— Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti
nilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.

— Eikä tullut yhtään virhettä.

— Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt
luku.

Kaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen
korviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia
ponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.

— Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.

Päivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi
illaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he
jäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.

— Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä
männynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös.
Voi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!

— Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. — Annetaan sen olla
siellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä
olen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä
kotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on
ovi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on
liesi, valkea ja...

— Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.

Lapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.

— Mitähän tuo tahtoo?

— Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän
käveli hitain ja epäilevin askelin.

— Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn
alimmainen kivi.

Nähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.

— Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua
tarvitsette.

— Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti
hopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan
isäntä tuli meille.

— Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista
varsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti
sitte kipasemaan aika juoksua kylään.

Kauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä
emäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi
kirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse
ei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin
taitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä,
hän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut
ja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti
ja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli
hevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi.
Kaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja
kateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne
kylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha,
mutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka
köyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on
harvassa.

— Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille.
Kirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa
jokaiselle markalle.

— Tietysti.

— Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.

— Tietysti.

— Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää
joka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.

Kauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille;
eräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti.
Omituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun
katseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista
hohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät
viljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita
ainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon.
Hänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet
hyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy
vielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin
kyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä
tarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot
ja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja
avusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee,
mutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin
sanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän
mikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin
joku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat
oikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua.
Jo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki
vielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät
raskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka
osaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja
kuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin
uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas
tahansa; mieheksi hän on aina huono...

Köyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli
puotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:

— Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?

— Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui
pahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä
tulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.

— Kenelle niitä viet? — Karulle.

— Onko siellä vieraita?

— On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.

— Pane sitte tuoreita, käski kauppias.

Ollen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja
jatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän:

— Kovin sinä olet äitisi näköinen, mutta kananvaras sinä sittekin
olet. Ei siinä auta mikään.

— En ole. Jukalta oli vähällä päästä itku. Sen todistaa Klauskin.

— Olet vainenkin, näkyyhän se silmistäsikin.

— Ei näy, eihän Karukaan sitä sano. Anna pian nisut, minulla on
kiire.

— Tuossa on. Franssi antoi paperiin käärityt nisut Jukalle. Tiedätkö
mikä muu sinä vielä olet, paitsi kananvaras.

— En minä tiedä. Mikä muu minä vielä olen?

— Sinä olet tuhkapöperö.

— Älähän mitä...

— Olet, tuhkapöperö niin sinä olet. Kauppias nauroi silmänsä
vesille. Moista sanaa ei usein kuulla vanhoilta markkinamiehiltäkään,
eikä sitä liioin ole kirjoissa eikä kansissa; ei sitä ole muualla
kuin Franssin viisaassa päässä. Ja yhden vuoden on veitikka vasta
käynyt kansakoulua. Isännät aina sanovat ett’ei Mikko mitään ymmärrä,
mutta nyt on Mikolla poika, viisas kuin pappi ja liukas kuin orava.
Kun Franssi tulee mieheksi, niin sitte näkevät, mikä on mitään.

Ihastuksissaan meni kauppias rouvallekin kertomaan, miten viisas ja
liukas heidän Franssinsa on.

Sillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa
ilmasta ja vuodentulosta.

— Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.

— Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.

— Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa
laihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa.
Jos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin
vähät, kun pelloissa nyt on.

— Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden
muiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin
muutamat kaatuelevat maanperiin.

— Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.

— Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.

Jukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän
ovenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:

— Olethan sinäkin tullut tänne.

— Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa.
Istu hiljaa nyt.

Klaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän
tervehti Herttalan isäntää ja sanoi:

— Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.

— Niin tulin.

— Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee
Marikin.

— Hyvä olisi.

Herttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli
lyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa
oli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen.
Mutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan
katosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki,
muuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli
lämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä
jäähdyttivät melkoisessa määrässä.

Uudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan
katse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän
lipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti
ja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä
pumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja
sanoi:

— Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo
lapset...?

— Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta
ateriaan.

— Näinköhän tulisitte?

— Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.

— Ja minä myös, lisäsi Jukka.

— En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden
leikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on
näppärät sormet ja notkea selkä.

— Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.

— Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.

— Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia,
sen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas
jouduitte meillekin; ette usein käykään.

Juotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.

Karu sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:

— Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat
saamattomatkin.

Kun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat
pitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua,
puiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti
virkkoi Jukka:

— Franssi sanoi minua kananvarkaaksi. Tiedätkö, mitä varten hän niin
teki?

— Hän ilvehti taasen sinun maksollasi. Kun on lakitta, sanotaan
pilalla kananvarkaaksi.

— Vai se siinä olikin. Eipä sitte Klaus suotta sanonutkaan minun
tehneen penteleitä, kun lakkini hukkasin.

— Jos tuo mukama nyt hukkui tahi ei.

— Älä puhu, se oli trikoota. — Ja niin rumaa ja vanhaa.

— Mutta mikä se tuhkapöperö sitte on?

— Sanoiko hän sinua siksikin?

— Sanoi.

— Se on semmoinen hyvä ja rehellinen poika, joka ei tee kenellekään
vääryyttä, vaan jota toiset pojat pitävät pilkkanaan. Lopuksi käy
tuhkapöperön aina hyvin ja pilkkaajitten huonosti. Minulla on kirja,
jossa on monta juttua hänestä.

— Mene oitis tuomaan kirja tänne. Minä tahdon lukea sitä nyt heti.

— Ei nyt enään lueta, nyt mennään syömään ja maata, että jaksetaan
huomenaamulla nousta aikaisin ylös, Klaus tulee herättämään minua
ja sitte tulemme alas teille; ole vaan valmis. Iloista hypynsäveltä
laulaen lähti Kaisa juoksemaan kotiinsa.

Jukka istui vielä hetkisen yksin kivellä, mietti siinä yhtä ja toista
Oskarista ja Hurtastakin ja lähti sitte käymään polkua alas. Isä ei
ollut vielä tullut Herttalasta kotiin, ja tupa oli tyhjä, ikävä.

— Aina se viipyy niin kauan iltaan. Voi että äidin piti kuoleman.

Syötyään leipää ja piimää meni Jukka maata ja nukkui heti, Aamulla
hän heräsi Klaun iloiseen ääneen.

— Ylös, sanoi tämä ja nosti Jukan istumaan. Herttalan emäntä käski
sanomaan sinulle, että heillä on jo aamukahvit valmiina.

Miekkonenkin nauroi omaan tapaansa hiljaa ja pehmeästi.

— Entä Kaisa ja Mari?

— Menevät edellä. Joudu, joudu.

Jukka tuli pian valmiiksi lähtemään.

Herttalan isäntä oli saanut haalituksi leikkuuväkeä pellolleen
kolmattakymmentä henkeä, joten niitä riitti neljään sarkaan.
Palvelijain ehdotus, ett’ei mitään kilpailua pantaisi toimeen ennen
kuin vihoviimeisissä saroissa, hyväksyttiin aamulla yksimielisesti.
Kun olki yli koko pellon oli yhtä vahvaa, sarat yhtä leveitä, ja
kun ei kilpailua ollut kysymyksessä, pysyivät leikkaajat suorassa
viivassa. Toramäkeläiset olivat sijoittuneet niittämään yhdessä.
Jukka sitoi Klaun ja Marin perään, ja Kaisan edellä niitti Karu ja
Herttalan nuorempi piika; kuhilaita teki Miekkonen.

Alussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään
sitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin
tuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja
sänkikin pisteli sääriin, mutta kaks’ kuus’ mokomista kiusoista.
Olihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.

Aikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja
aroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.

— En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.

— Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä
kotiin? ivasi Kaisa.

— Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta
sormeni ovat kovin kipeät.

— No näytä nyt niitä.

Jukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat
halkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.

— Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?

— Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni
menevät ihan rikki.

Kaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan
niinkuin vanne astian ympäri.

— Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että
on sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.

Jukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai
tuskatta sormet väliin.

— Sido sinäkin niin.

— Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen
lujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.

— Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään
kädet rautaa ole.

— Mutta jos tulevat liian hölliä.

— Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän
jokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona
panemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.

Luottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään;
hän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian
höllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi
kahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä
aurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten
ei pistellyt kipeästi sääriin.

Isäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat
lyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa.
Klaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan
unhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten
kamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään
altakulmaisen silmäyksen.

Ensimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta.
Taivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja
rasittava, mutta viidennen päivän laski aurinko pilveen.
Leikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat
lopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin,
silmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää
kapea kaistale.

Seuraava päivä oli viimeinen. Kapeasta kaistaleesta ei jäänyt
iltapuolen työksi muuta kuin neljä pitkää sarkaa; niissä siis tuli
kilpailun tapahtua. Päivällistä ei huoattu lainkaan, vaan mentiin
heti syötyä pellolle, hiottiin sirpit ja alettiin leikkuu niinkuin
yhdellä sanalla.

Jo kilpailun alussa joutui Jukka haltioihinsa; hyöri ja pyöri Klaun
kantapäillä, hokien yhtenään:

— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Kotvasen aikaa näytti epävarmalta, minkä saran väki voittajana ehtisi
päähän, mutta ennen pitkää se jo näkyi. Herttalan isäntärenki,
niittäen vierisarkaa niinkuin Toramäkeläisetkin, ennätti jo
puolivälissä edelle muita; Klaus oli jäänyt hiukan jäljelle hänestä,
ja keskimmäisten sarkain etumiehet noin pari syltä jäljelle Klausta.

Kilpailu oli enemmän totta kuin leikkiä; jokainen leikkasi voimainsa
takaa ja sirpintäydeltä. Saran juostessa loppua kohden kuin hiljainen
virta, kiihtyi into; leikkisanaa ei lausuttu, pilviä ei kurkisteltu.
Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin olki, joka rouskui ja paukkui
leikkaajain käsissä, ja Jukka, joka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin
kantapäillä, hokien yhtenään:

— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Klaus niitti kuin vihollinen, ja Karu, kylän kuulu leikkaaja hänkin,
rouhasi olkea kumoon tunnetulla taidollaan, mutta sitteki näkyi
isäntärengin väki pääsevän voittajiksi. Viiva hänestä Klauhun pysyi
vinossa ehkä noin sylen verran; keskimmäisten sarkain etumiehet
pysyivät toistensa rinnalla, mutta matka heidän ja Klaun välillä oli
venynyt toista vertaa pitemmäksi. Siis varsinainen kilpailu oli vaan
enää Toramäkeläisten ja isäntärengin joukon välillä. Viimeksimainittu
oli jo voitosta varma, kun sokea onnetar äkkiä tuli väliin ja
muutti pelin. Leikkaajan eteen tuli lyhyt kappale tuulen hasamaa
olkea, jossa oli pyörylöitä ja pesiä toinen toisensa vieressä.
Viivyke ei ollut suuri, mutta ennenkuin siitä selkesivät ja pääsivät
tasalakoiseen olkeen, oli viiva Klaun ja isäntärengin välillä
muuttunut vinoksi päinvastaiseen suuntaan.

Voitonpuolella olleet huomasivat onnettaren oikullisuuden, mutta
eivät siltä antauneet epätoivoon; he rynnistivät kahta uljaammin
eteenpäin.

Olki taas rouskui ja paukkui leikkaajan käsissä. Ja Jukka hyöri ja
pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:

— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Voitto oli neulankärjessä; olkien takaa näkyi jo neularuoho sarkain
päissä. Klaun sirppi ensiksi koski pientareen kasteheinää, sitte
Karun ja Herttalan piian; Mari vielä kumartui kerran, ja sarka oli
lopussa. Klaus ojensi selkäänsä ja katsoi isäntärengin saralle.
Siellä leikattiin vielä Marin jälkeen ... kolme sormausta!

Toramäkeläiset olivat voittaneet.

— Hyviä olimme. Isäntärenki tuli voittajain saralle ja tarjosi
Klaulle tupakkia piippuun. Tuo poika perhana teille voiton toi. Viime vuonna
ei sitä ollut ja...

— Silloin te voititte. Jukka niin voiton toi.

— Kolmatta tuntia kesti tämä tanssi.

— Ja pyöritys. Mutta minne aurinko on meiltä mennyt?

Nyt vasta oli aikaa tarkata säänmuutosta. Taivas oli vetäytynyt
siniseen pilveen ja pilvet kulkivat matalalla.

— Tulee sade.

— Tulee kuin tuleekin.

Vanha ja kaunis tapa vaati, että rukiinleikkuu piti lopetettaman
hoi-huudolla. Isäntärengin ja Klaun ympärille keräytyi siis
leikkuuväki, ja pian kuului voimakas hoi-huuto kuusi kertaa
Herttalan pellolta yli koko kylän. Huudon ajalla ilmaantui isännän
lyhyt vartalo kartanolle, ja uusi, vaaleanharmaa lakki kohousi
ylös ilmaan jokaiselle huudolle. Kepein askelin lähti leikkuuväki
käymään isäntää kohden. Jokainen tiesi, että Herttalassa pidettiin
leikkuunlopettajaiset varsinaisen juhlan arvoisina; makeata ja
karvasta ei silloin tavallisesti puuttunut pöydältä. Se oli isännän
tahto ja kunniaksi emännälle.

— Huusitko sinä kaikki kuusi kertaa yhtä kovasti? kysyi Jukka Kaisalta,
kun astelivat ylös taloa kohden.

— Huusin kai. Miksi sitä kysyt?

— En minä huutanut lujasti kuin viisi kertaa, hopearahoille vaan,
näetsä. Tästä päivästä ei saada muuta kuin kuparia, enkä minä...

— Nyt sinua taas hassuttaa.

Entistä enemmän oli tällä kertaa varustettu ruokaa ja juomaa
Herttalan pöydälle. Leikkuuväki kävi niihin rohkeasti käsiksi, ja
vilkas puhelu syntyi ruokapöydässä. Isäntä itse piti varalla, että
jokainen nautti.

— No Miekkonen, kaada itsellesi, sanoi hän samanlaisella äänellä,
jolla oli puhutellut Klautakin Karun luona. Ja kaada sinäkin Klaus;
ottakaa jokainen. Kylän pelloilla on leikkuu vasta parhaassa alussa.

Kahvia juotiin ruo’an edellä ja jälkeen; Helma ja emäntä sitä
tarjoilivat — Oskari oli mennyt Franssin ja Hurtan kanssa oravia
ampumaan kaaripyssyllä — ja Helma hoputti Jukkaa ottamaan rinkilän
lisäksi korppuakin. Hän oli kaunis tyttö ja ijältään Jukan
vanhuinen. Kasvojenpiirteet tosin pyrkivät olemaan kylmät kuin
isänkin, mutta silmissä oli jotaki lapsellista ja lempeätä, joka
lauhdutti piirteiden kylmyyttä. Kun äidin silmä vaan vältti, oli hän
vielä lapsi, jota huvitti palvelijain nauru ja lasten määkiminen.
Mutta saaden ani harvoin elää ominaista sielunelämää, tukehtui
luonnollisuus, lapsellisuus. Äidin suurellinen esimerkki vaikutti
vahingollisesti nuoreen sydämeen, ulkonainen kiilto ja loisto
turmelivat aikaisin puhtaan mielen. Kauniita kenkiä opetettiin
ihailemaan ja arvossa pitämään, rikkaita toisin kohtelemaan kuin
köyhiä. Äidin opetuksen mukaan osasi Helma jo erottaa paremmat
ja huonommat ihmiset toisistaan; rikkaat olivat parempia, köyhät
huonompia. Se oli peruskivi elämänviisaudessa. Mutta vaikka Helmalle
oli sataan kertaan sanottu, että hymyillessäkin piti muistaa erotus,
tuli joskus silmänräpäyksiä, jolloin hän unhotti äidin kaikki opit ja
neuvot ja oli lapsi niinkuin ikänsä vaatikin. Semmoinen silmänräpäys
tuli äskenkin, kahvia tarjotessa Jukalle.

— Ota enemmän, käski Helma luontaisella lapsellisuudellaan. Ota tuo
pala, jossa on kolme rusinaa.

— Helma! torui heti emäntä. Ethän anna rauhassa...

— No kun ei se ota korppuakaan, vastasi Helma punastuen ja hämille
joutuen.

Iloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi
rahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin
Jukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.

— Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett’et sekaannu laskuissa.

— Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti
mielessään, ett’ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.

Tuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat.
Jos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin.
Lähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan
vuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei
muusta lukua...

Klaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne
meni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina.
Äidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!

Peläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat,
joll’ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen
verran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi.
Se lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja
talveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja
viljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.

— Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä,
myllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta...

— Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.

— Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi
semmoinen sävel niin selvästi.

— Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä
hän pitää huolen, ett’et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri
penniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.

— Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta
minä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta
tekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi
rintani alla niin selvästi.

— Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka
joukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:

— Minne sinä menet?

— Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.

— Odota, minäkin tulen.

Rouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia
ratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana huomisena,
ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli
vielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas
tiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta
Ainu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen
vihdoin suostui.

— Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti
hän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.

Hänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista
puvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli
hänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät
hyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin
mökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden
tieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin;
siellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta
pian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli
puolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet
Mikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat
molemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut
toisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti
vihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja
lähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen
suosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen
väestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi
Mikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat — ja nehän eivät osaa
puhua — tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden
joukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett’ei
rouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska
hän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa
kovassa kurissa.

— Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan
kangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.

Kun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi,
kiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa.
Köyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa.
Kaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta
raiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi,
kulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on
sillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan
ruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen
kretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt
vaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri
sopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin
oli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä
töllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli
ja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään
sanan sanomista, mutta...

— Mitä sinä tahdot? rouva melkein tiuskaten kysyi Kaisalta.

— Virkkaneulan ja yhden kyynärän tuota kangasta esiliinaksi.

Jukka oli monissa ajatuksissaan ja hän ihan sävähti kun rouva repäisi
kankaan poikki.

— Entä sinä? Rouvan ääni oli jo ystävällisempi, ja hän katsoi
nauraen Jukan rohtuneita käsivarsia. Onko sinullakin rahaa ostaa
jotakin?

— On minulla yhtä paljo kuin Kaisallakin. Paljoko nuo vaaleanharmaat
lakit maksavat, nuo, joissa on lipun päällä pumpulat.

— Neljä markkaa?

— Voi sinun pojat! Entä nuo mustat samettilakit?

— Ne ovat helppoja. Rouva valitsi joukosta sopivan samettilakin ja
pani sen Jukan päähän. Markka niiden oikea hinta on, mutta sinulle
myön halvempaan; saat yhdeksästäkymmenestä pennistä.

— Taitaa näyttää sievältäkin.

— Näyttää maarkin. Sitä sopii pitää suven talven kanssa, eikä se
tunne likaansa niin pahasti kuin nuo vaaleanharmaat.

— Mutta ei ole pumpuloita. Neljäkö rahaa siihen sitte menee? Jukka
avasi vasemman nyrkkinsä, jossa piti hopearahoja.

— Neljä siihen menee, ja takaisin saat vielä kymmenen penniä.

— Antakaa sen edestä vaikka rintasokuria. Rouva antoi Jukalle
nyrkinkokoisen sokurinkappaleen. Lähteissä muisti Kaisa jättää
hyvästi, mutta rouva vaikeni, käänsi selkänsä lapsiin, ja rupesi
puhelemaan Ainun kanssa.

Kotiin mennessä murenteli Jukka sokuristaan kappaleita Kaisalle;
yhdessä tuumivat mitä jäljellä olevilla rahoilla ostaisivat.
Kaisallakin oli vielä joku penni taskussa, ja hän ehdotteli,
että ostaisivat jäännöksillä jonkinlaisen kuvakirjan yhteiseksi
omaisuudeksi. Tottuneena suostumaan Kaisan tahtoon kaikissa vaikeissa
seikoissa, sanoi Jukka:

— Se sopiikin. Klaus menee tällä viikolla kaupunkiin Karun
juottovasikkaa ja kanoja myömään, annetaan sille rahat.

— Kyllä se osaa ostaa.

Toramäen lähellä yllätti heidät sade; suuria pisaroita alkoi
putoilemaan taivaasta.

— Juoskaamme, ett’ei kastu sokuri ja uusi lakkini.

He juoksivat kaikin voimin kotoa kohden.

— Tule meille sateensuojaan, sanoi Jukka, kun ehti kodin ovelle;
katsellaan tarkemmin sun kangastasi.

— Kyllä.

Kaisa meni Jukan kotiin. Lattialle oli ripustettu tuoreita lepän ja
koivun oksia; hyvä haju lemusi huoneesen.

— Mummo on taas käynyt täällä.

— On se käynyt.

— Istumme nyt lattialle ja katselemme sun kangastasi.

He asettuivat istumaan lattialle; Jukka katseli ja kiitteli
kangasta, Kaisa samoin lakkia. Sokurilohkare oli heidän välillään, ja
siitä molemmat haukkoilivat tuon tuostakin.

Mutta ulkona rupesi satamaan yhä rankemmasti; moniaan
perästä juoksi vesi virtana maantiellä.

Minä olen täällä niinkauan kun sade menee ohitse. Kaisa laskihe
kyljelleen ja asetti kätensä päänalaiseksi.

— Ole vaan... ja syö sokuria niin paljo kuin mielesi tekee. Jukan
silmät olivat jo ummessa, ja hän hetkahti Kaisan viereen.

Vielä muutama silmänräpäys, niin nukkuivat molemmat sikeintä unta.

                                                  ⸻

Loppupuolen ja koko syksyn sateli melkein lakkaamatta. Ken
kiirehti, hän ehti saamaan rukiin kunnolliseen kylvöön, mutta ken
hidasteli, odottaen poutaa ja kylvöpeltojen valahtamista, hänen
täytyi lopulta pöpertää siemenen läpimärkään maahan. Taivas oli
kummallisen hereä satamaan. Ohuesta ja pienestäkin pilvestä,
josta poutaisilla ajoilla olisi ollut turhaa toivoa pisaraakaan
vettä, riitti runsas sade kastelemaan maita ja viljoja. Kylän
pelloilla orastuivat ruiskuhilaat, ja kaura ja ohra, jotka aroissa
ja laihemmissakin maissa olivat versoneet jotakuinkin kauneiksi,
homehtuivat ja mätänivät syksyllä keoissa.

Mutta Herttalan viljat saatiin hyvissä ajoin korjuun. Talossa oli
kaksi suurta riihtä, vankka työväki ja järkevä isäntä. Kun pahimmat
syksysateet alkoivat, olivat pellot tyhjät ja hinkalot hyvää viljaa
täynnä. Ruis oli myös ennätetty kylvää kuivaan maahan. Heti leikkuun
loputtua käytiin kylvöön käsiksi, vaikka vähä satelikin joka päivä.

— Rikkaalla on rikkaan onni, sanoivat ne, jotka turhaan odotettuaan
poutaa, lopulta kylvivät sateessa ja kurassa.

Perunain kanssa oltiin tekemisissä Herttalassakin. Niitä oli kylvössä
paljo, ja päiväväkeä oli milt’ei mahdoton saada, sillä ketään ei
haluttanut mennä rypemään kuraisille saroille; jokainen kiitti
Luojaansa, että sai omat vähänsä pois maasta mätänemästä.

Mutta kun Jukka kuuli Oskarin lähteneeksi kansakoulua käymään
kirkonkylään, meni hän Herttalan pellolle perunoita kaivamaan.
Paljasjaloin ja vanhat vaaterievut yllä hän siellä ryömi mullan
ja saven sisässä, huolimatta tuulesta tai sateesta, kylmästä tai
kurasta. Muista oli työ surkeata, mutta Jukasta se oli vallan
hauskaa. Milloin löysi tavallista suuremman perunan, heti sitä
näytteli muillekin, hokien samassa:

— Katsokaapa tämmöistä, tässä vasta on poikaa.

Väki nauroi hänelle, ja isäntärenki vakuutti useat kerrat, että
Jukatta kuolisivat he pellolla ikävään ja lokaan.

Kyllä olikin työ kurjaa. Jos tunnin oli poutaa, niin jo toisen satoi
roiskui. Suojaan meneminen ei auttanut, sillä sitte olisi suurin
osa päivää mennyt hukkaan, ja perunat olisivat kentiesi jääneet
lumen alle. Ikäänkuin kiusantekeiksi oli sää mitä epävarmin. Joskus
oli aamulla kirkas ja kaunis pouta, mutta jo ennen puolta päivää
oli taivas yltänään pilvessä, ja ehtoopuolen sitte satoi tihrutti
levähtämättä.

Osalta vietiin perunoita kuoppaan, osalta kannettiin niitä nurmelle
suuriin läjiin, jossa sade ne huuhtoi toisaalta puhtaiksi.

Kun sitte olivat pari viikkoa kömpineet pellolla, ehtivät vihdoinkin
viimeiseen sarkaan. Siitä riitti vako kullekin. Jukka kilpaili yksin
ja voitti kaikki muut; kysyi sitte:

— Hoilataanko myös?

— Emme viitsi, vastasi isäntärenki. Olemme niin perhanasti
yskässäkin joka mies.

— Työnsä oli Jukka tehnyt hyvin, mutta kylläpä sai palkankin
työn mukaan. Isäntä antoi hänelle käteen ihka uudet, mitan mukaan
tehdyt saappaat, ja emäntä toi koko kertamuksen Oskarin vanhoja
puolipitoisia vaatteita. Jukka kiitti kerran jokaisen kappaleen
osaksi ja virkkoi sitte:

— Missä Helma on? Hän lupasi minulle koiranpennun.

Helma haettiin tupaan ja isäntä kysyi:

— Oletko sinä luvannut Jukalle koiranpennun?

— Olen, vastasi Helma arastelevasti ja hieman häpeissään.

— No tuo tänne se nyt. Ei sanastaan saa minnekään mennä.

Emäntä aikoi ruveta nuhtelemaan Helmaa, mutta onneksi kauppiaan rouva
samassa astui portista pihaan. Emäntä meni vierasta vastaanottamaan,
ja nuhteet jäivät toiseen erään; Helma sai rauhassa etsiä
koiranpennun Jukalle.

— Hoida sitä hyvin, varotti hän. Muista se.

— Hoi, voi! Minä pidän sen niin hyvänä, ett’et uskokaan.

— Minä sitte tulen teille katsomaan.

Tullen juuri kamarista tupaan kuuli emäntä Helman lupauksen. Ylpeästi
ja tuiskahuttaen kysyi hän:

— Minne sinä menet?

Helma punastui ja pyörähti vasemman kengän korolla ympäri.

— Piloja minä puhuin, sanoi hän nauraa virnistäen. En minä teille
tule.

Jukalta heti katosi rohkea iloisuutensa. Typerän näköisenä katseli
hän kiiltonahkaisella ruusulla koristettua, pientä kenkää ja sen
korkeaa, kaartavaa korkoa.

— Mene kamariin tervehtimään rouvaa, emäntä taas tuiskahuttaen sanoi.

Helma heitti päänsä kauniisti kenoon ja meni. Samassa Jukkakin
muisti, että hän oli ollut päivämiehenä rikkaassa Herttalan talossa
ja saanut monenkertaisen palkankin käteensä.

— Kiitoksia nyt kaikesta, sanoi hän vielä emännälle ja lähti tuota
pikaa ovesta ulos.

Pihalle näkyi Toramäki, petäjä ja Annin tupa. Heti meni Jukan
mielestä pois emännän ylpeä ääni ja Helman pienet kengät, korkeine
korkoineen ja kiiltonahkaisine ruusuineen.

— Joka joutuisi pian Kaisan ja mummon luo.

Juosten koko matkan ehti Jukka pian kotiin. Siellä pesi hän silmänsä,
kätensä ja jalkansa, muutti ylleen vaatteet ja veti jalkaansa uudet
saappaat. Otti sitte käsivarrelleen koiranpennun ja lähti käymään
polkua ylös mäelle. Klaus oli menossa myllyyn, mutta nähtyään Jukan,
jäi hän seisomaan paikalleen.

— Siinä poika, joka ei pelkää sadetta eikä poutaa. Klaus paiskasi
kättä Jukalle. Terve nyt.

— Terve, terve.

— Perin ovat uudet nuo saappaat, ja varret ulottuvat lähes polviin
asti. Klaus koetteli käsin saappaita. Kyllä sinä olet kova mies.

— Aina vähäsen.

— Tuletko näyttämään Kaisulle ja Marillekin.

— Tulen, jahka ensin käyn mummon luona. Ilo syntyi Annin tuvassa,
kun Jukka sievissä tamineissaan astui sisään.

— Ei nyt ihmeempää, miten sievät ja sopivat ovat, huudahti Anni tuon
tuostakin.

— Taitaa ne olla sievät.

— Ja omaa ansaitsemaasi on kaikki. — Kaikki mitä näkyy.

— Ja nyt sinulla on koirakin, sanoi Kaisa. Annatko minunkin pitää
sitä omanani?

— Annan kai. Ei se täällä saa haukkua muita kuin...

— Karua! Kuinka kauniilta nuo mustat täplät näyttävät sen
valkoisessa rinnassa.

— Kaunis se on koko elävä.

— Sillä on jo silmätkin.

— Se on jo monen viikon vanha. Klaus sanoi, että se elää jo
vellilläkin vallan hyvin.

— Keneltä sen siellä sait?

— Helmalta. Se on toisinaan hyvin hyvä tyttö.

— Oletko jo pannut sille nimeä?

— Enkä ole. Jos sanoisimme sitä vaikka Jukaksi. Kun täällä
Toramäellä kerran on kaksi Kaisaa, olkoon kaksi Jukkaakin.

— Eihän ihmisen nimi koiralle sovi. Mutta eiköhän Hukka sopisi sille
nimeksi?

— Miks’ei sopisi? Ei nimi miestä pahenna, sanoo isä usein.

— No sanotaan sitä sitte Hukaksi, tästä päivästä alkaen, että
tottuu. Hukka, Hukka!

— Minä lasken sen lattialle, niin ruvetaan leikkimään sen kanssa.

— Laske.

Sydämellinen leikki ja nauru alkoi. Anni herkesi työstään, laski
silmälasinsa pöydälle ja katseli lasten iloa. Jukka ja Kaisa eivät
kuulleet, kun hän hiljaa virkkoi:

— Oi onnellista lapsuuden aikaa!

III.

Miekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä
vallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata
raivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen
asemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka
nurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta.
Kuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään
koturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen
ja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan
tilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään
raaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä
siellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin
on paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria.
Rautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä
kulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä
Jukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa
vielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin
tekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua
asuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta
voi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte
vanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona
lapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa
tarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä
enää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön
ikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin
ei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta;
tuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään.
Jukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi
sairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin
voi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on
pojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi
kevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla
ei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan.
Mutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo
kaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa
viimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan
laventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat
aina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee
naiminen mieleen; aikanansa kukin asia...

Moista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään
kuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä
heti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä
hirsitalkoosen.

Miekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei
ole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi
puolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa
hirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella;
kohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita
minkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa
joka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää
sadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää
panemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön
Oskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä
mitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa
tai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett’ei mikään unhotu. Sitte
kun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä
hänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan
tulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti
lehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on
kauppa vahva kahdenpuolen...

Herttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää
ja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi
eduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi
kauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen
tunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama,
jos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei
palvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin
kylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina
seurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten
usein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono
onni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin.
Ei se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta
mitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran
toisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen
suuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon
hyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on
vaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty
tekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää...

— Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.

— Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?

— Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.

— Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi,
ett’ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin
rakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.

— Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman
jälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne
saat ilmaiseksi.

— Hyvä on, hyvä on. Eikä tämän kaupan tarvitse kylään ääneksi tulla.
Miekkonen löi polveensa rukkasella ja nousi lähtemään. Näette, se
riippuu vielä monesta seikasta. Vilu voi viedä viljan ja leipä
voi kallistua, niin ett’ei palkaksi jää mitään; voi tulla tauteja
ja muita koettelemuksia. Sanotaan, ett’ei linnullakaan ole kaikki
kuvussa, mitä on nokassa. Pysyköön kauppamme salassa niinkauan kuin
pysyä voi, ett’ei kelvottomat sekaannu asiaan.

— Olkoon niin. Meidänhän kauppa onkin. Huomenna ruvetaan tarhan
kimppuun, ja Jukka saisi tulla ajamaan Sukkajalkaa. Vanha musta
kulkisi välissä ohjaamattakin, joten saisitte kahdessa miehessä lyödä
tukevia kuormia.

— Sitähän se on odottanutkin enemmän kuin joulua. Se on niin
hassunahkera hevosille.

— Tulkoon sitte aamulla kanssasi.

Jukka oli onnen kukkulalla, kun pääsi Herttalaan työhön, lantaa
ajamaan isäntärengin kanssa. Sukkajalka oli vielä nuori hevonen,
mutta varsin hyväntapainen ja helläsuinen; sen kanssa tuli Jukka
hyvin toimeen.

Ilma oli puolipakkasta, joten lumi ei kastanut ja vaatteet
eivät rähjääntyneet. Isäntärenki, mies parhaallaan, kajahutteli
laulunpätkiä ja pani tupakiksi mennen tullen. Jukkakin oppi
polttamaan. Ensin väkevät savut häntä pyörryttivät, mutta pian
luontonsa tottui; toisena päivänä hän jo savutteli kuin aikamiehet.

Iltasin oli hauska tavata Kaisaa ja Hukkaa. Viimeksi mainittu itki
ja vaikeroi ilosta, niin että polvelle piti ottaa, siinä silitellä
ja hyväillä hyvän aikaa, ennenkuin tyyntyi ja malttui. Kaisalle piti
kertoa Herttalan oloista. Niistä oli tärkein Hurtan haikea suru
Helman perään, kun tämä maanantaisin lähti kouluun Oskarin kanssa.
Kerran raukka karkasi kotoa kirkonkylään ja odotti koulun portailla
Helmaa. Kun lapsilaumasta sitte kaivatun löysi, niin jalkoihin
heittihe, kenkiä nuoli, itki ja viukui.

Lannan vedon loputtua ajettiin tarhaan havuja, ja Jukka pääsi niitä
pienentämään. Palkkaa maksettiin viisi penniä kuormalta ynnä talon
ruoka. Sitte vedettiin tarhaan Kotosuolta multaa monta sataa kuormaa,
ja Jukka sai taas ajaa mielihevostaan, Sukkajalkaa. Mullan päälle
tuotiin taas havuja, ja kun ne olivat pienennetyt, oli sydäntalvikin
mennyt. Mutta ajotyötä riitti vielä kevätpuolellakin, jolloin navetat
tyhjennettiin; kaikissa helpommissa ajotöissä oli Jukka mukana.

Kesällä teki hän Herttalassa yhtä ja toista pientä askaretta.
Karjan käydessä Takahaassa ajoi hän ne aamusilla perille; iltasella
saattoi hän karjan kotiin, tuoden mukanaan piioille luudaksia ja
vispilänvarpuja. Paniko isäntärenki aitaa, heti siihen tuli Jukkakin,
aidaksia kantamaan ja vitsakeppejä hakemaan. Yleensä oli hänellä
erinomainen onni olla tarvittaissa saapuvilla. Jos hevosia vietiin
niitylle tai lähdettiin niitä tuomaan, puikahti Jukka nurkista esille
juuri paraasen aikaan.

— Taas tulit niinkuin käsketty, olikin isäntärengin tapana sanoa.

Oskarin kanssa sattui riitoja usein, mutta harvoin ne enää tulivat
Jukalle yksin syyksi, sillä Helmalla oli tarkka oikeudentunto, ja
hän oikasi monta asiaa toisenkin riitakumppanin osalle. Eikä Oskari
niin paha ollutkaan, kuin päältä näytti. Jos Jukka pani kovan
kovaa vastaa, sammui riita pian. Mutta jos kauppiaan Franssi oli
kolmantena joukossa, silloin ei auttanut muu kuin karku tai armojen
alle antautuminen. Hänen seurassaan yltyi Oskari puolta häijymmäksi.
Kerrankin pistelivät takkiaisia Jukan hiukset täyteen, pieksivätpä
vielä nokkosilla sääriin, ennenkuin päästivät käsistään.

Valittamatta kärsi Jukka vääryydet. Herttalan ja kauppiaan väki
olivat niin paljon ylempänä muita ihmisiä, kuin taivas oli ylempänä
maata. He tekivät mitä tahtoivat, eikä heihin kenenkään tullut mitään.

Rukiin kylvölle ruvettaissa käski isäntä Jukkaa tulemaan ojia luomaan.

— Tule ja tuo Kaisa kanssasi, sanoi hän. Saatte saman viisikolmatta penniä
päivältänne.

— Kyllä tulemme.

Kun siis uusia rahatuloja oli tiedossa, osti Jukka vanhoilla
säästöillään itselleen puodista siniraitaisen paitakankaan, vei sen
Marille neulottavaksi ja meni sitte ilmoittamaan Kaisalle Herttalan
isännän käskyä; Hukka jäi ulos mäelle loikomaan auringonpaisteesen.

— Onko teillä, mummo, siankarvoja? kysyi Jukka, vetäen samassa
taskustaan mustan nahkatilkan, jonka oli puodista paitakankaan kera
ostanut.

— On minulla vähäsen?

— Ei paljoa tarvitakaan. Tästä nahasta pitäisi tehdä pallo, jolla
saisi heittää lyyryä. Oskari ja Franssi heittävät niin mainiosti.

— Helma ja Ainukin heittävät hyvin, lisäsi Kaisa. Tehdään mekin
pallo itsellemme; mummo leikatkoon, kyllä minä neulon.

Kova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi
joutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona
ahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu
hyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa,
mutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin.
Siunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.

— Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut,
huut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan;
mäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.

— Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.

Kanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne
piilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.

— Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi,
että itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja
rääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett’et kuole nälkään
ja...

— Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.

— Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman
ett’ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin...

— Hau, hau, ärähti koira taaskin.

— Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla
vihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.

Kova lyönti sattui polveen.

— Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään
kanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.

— Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä
minä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden.
Vartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.

Yhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.

— Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka
kiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se
löi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta
kiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.

Seuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon
ojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin
suuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty
sekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.

Auringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin;
kumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin,
mutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat
aamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.

— Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen
oven alta ulos ja mennyt...

— Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.

Suuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona.
Heti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle,
väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain
juuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:

— Hukka, Hukka.

Mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia
myöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi.
Turhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.

— Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja
mennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on
mennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.

— Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta
alas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko
uudestaan.

He taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin
rastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja
ylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia
myöten.

Turhaa työtä oli kaikki etsiminen.

Väsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä
iltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.

Aamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä
kuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät
kyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa
ei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku
irvihammas, ett’ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi
muka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.

Suuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle
heittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he
saivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan
maantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan
hurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi
voimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni
ja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja
aina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut
punaisen aitan vuoro, ja sitte...

— Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen;
huulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?

— Jo minä kävin.

— Eikä ollut sielläkään.

— Ei ollut.

— No mihin ihmeille...?

Jukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin,
ja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun
kaalimaahan.

— Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin
menemme petäjän juurelle; minäkin heitän.

Jukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle,
ja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina
aina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa
nauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:

— Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun
kaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä
sittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka...
Karulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki
kaikui.

Jukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta
ja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.

— Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.

Jukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle
retkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka.
Siinä sitte irvisti toisen kerran.

— Sinä pahuksen kyynysilmä ja irvisuu. Silmäsi ovat aina kyynyssä
ja...

Jukka ei kuullut haukkumisesta muuta kuin jonkun katkonaisen sanan.
Mielessään kuvaili hän kuinka Karu eilen aamulla vietteli Hukkaa
lihalla ja leivällä. Koira ensin pelkäsi ja vältti, mutta vihdoin
suostui ja laski liki. Sitte lie käynyt sillä tavalla, että Karu otti
sukkasiteensä, teki siihen mutkan, jonka pani Hukan kaulaan. Tämä
potki ja sätki vähän aikaa, sitte oli henki mennyt. Metsäsian pesä,
Toramäen takimmaisella kupeella, oli sopiva kätkö, sillä sinne pääsi
kiertämään maantien kautta, ett’ei nähnyt Klaus eikä kukaan...

— Kyllä on pallot ja seipäät kädessäsi, mutta etpähän ota kirjaa
käteesi, et pyhäpäivänäkään. Jos olisit...

— Älä kaakota, kun et munikaan. Jukka pudottihe aidalta alas ja
juoksi Kaisan luo.

Tämä nauroi ja puserteli käsiään.

— Rohkea varas sinä olit. Voi, voi!

— Älä viitsi nauraa. Minulla on jo pieniä tietoja niinkuin
nokkahiirellä. Tule kanssani metsäsian pesälle, niin näet mitä...

— Voi, voi! Luuletko että Karu olisi tappanut Hukan?

— Ihan varmaan. Saat nähdä että se on unhottanut sukkasiteensä uhrin
kaulaan.

Toramäen takimmaisella kupeella seisoi suuri kivi, ja kiven alla oli
pieni luola. Vanhat ihmiset tiesivät kertoa, että siinä ammoisina
aikoina piti metsäsika pesää. Miekkosen isänisä, Toramäen ensimmäinen
asukas, oli sen ampunut piilukkoisella kiväärillä, jota vielä muuan
isäntä säilytti tupansa seinässä.

Pian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita
oli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne
potki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja
muuta rojua oli luola täynnä.

— Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.

— Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen
päätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo
kala maalle.

Jukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.

— Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään,
mutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti
samassa tuli mieleen.

— Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti
selkäänsä raadon.

— Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta
vettä.

— No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.

— Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista
se.

Lasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja
tuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki,
sillä kesäpäivä oli lämmin.

— Istu sinä tuohon kivelle, sanoi Jukka, kun ehtivät myllyn lähelle.
Minä menen tuonne.

Kaisaa jo nauratti, ja hän istui kivelle, mutta Jukka meni avattua
ikkunaa kohden. Jääden niin etäälle, että hyvästi näki tupaan, rupesi
hän kävelemään ikkunan ohi edes ja takaisin, roikattaen selässään
koiranraatoa.

Kun Karu yhä luki hartauskirjaa yrmeällä äänellään eikä tullut
ikkunan luo katsomaan, rupesi Jukka kävellessään laulamaan kovalla
äänellä:

”Kukapa sen myllärin tyttären nais
Ja sen kippurasarvisen lehmän sais?”

IV.

Raittiusliike oli vielä yksi niitä ulkomaan monia ihmeitä, joista
suomalainen talonpoika ei tietänyt niin iki mitään. Kun mies joi
itsensä humalaan, niin hän oli humalassa, mutta kun ei hän juonut,
niin ei hän tullut humalaankaan. Raittiita kyllä löytyi, mutta ei
raitismielisiä; aatteen vuoksi ei kukaan kammonut väkeviä juomia.
Toisen tottuessa nauttimaan niitä, tottui toinen elämään raittiisti,
mutta molemmat olivat yhtä tyytyväisiä oleviin oloihin. Juominen
ja juomattomuus eivät antaneet aihetta mihinkään ajattelemiseen;
niiden suhteen nukuttiin suloista unta. Sitä ihmistä, joka olisi
väittänyt väkijuomain valmistajan tekevän syntiä Jumalaa ja isänmaata
vastaan ja valmistavan hautaa kansalaisilleen, olisi jokainen pitänyt
mielipuolena.

Pitäjässä oli jo vanhaltaan viinapolttimo. Hellästä huolenpidosta
talonpoikia ja rahvaskansaa kohtaan oli eräs suurisukuinen herra
sen rakennuttanut. Kovan tarpeen vaatima se olikin! Kotipoltto
oli lakkautettu, ja kaupunkiin oli matkaa kymmenkunta penikulmaa,
syrjäkylistä enemmänkin. Polttimotta olisi kasvava sukupolvi ehkä
kokonaan vieraantunut viinasta; juopumusta olisi ehkä pian ruvettu
pitämään entisaikojen vitsauksena, niinkuin sotia ja ruttotautejakin.
Mutta niin ei saanut millään ehdolla tapahtua. Talonpojan piti saada
muutakin kaulankostuketta kuin kaljaa ja piimää, nuoremman sukupolven
piti astua isäin teitä ja kärsiä juopumuksen kirouksesta niinkuin
heidänkin.

Polttimo rakennettiin, ja sieltä kannettiin viinaa ympäri pitäjän.

Olojen väritys ei suurestikaan eronnut kotipolton kultaisista
ajoista; jos yksi kylä oli salakapakatta, oli niitä toisissa
sen sijaan kymmenen. Rahvaskansa kunnosti itseään juomisessa
erinomaisesti. Nuorisosta nousevasta kasvoi viinamiehiä niinkuin
sieniä sateen jälkeen; tappelut, joissa veri vuoti ja henki oli
kilpana, kuuluivat päivän järjestykseen.

Mutta sivistyneiden ja säätyläisten mielestä oli rahvaan raaka elämä
kumoamattomimpana todistuksena suomalaisen rodun eläimellisyydestä!

Polttimon jäljestä hommattiin pitäjään kansakoulu. Rovasti vanhus
alusti homman, ja herrat myöntyivät tuumaan. Vanhan tottumuksen
vuoksi eivät talonpojat käyneet kokouksissa. Kun saivat kuulla
koulupuuhan, virkkoivat itserakkaasti:

— Hyvä että meidän pitäjä pysyy etunenässä.

Kansakoulun jäljestä tuli olutpanimon vuoro. Herrat olivat saaneet
päähänsä, että ihmisellä, ollakseen onnellinen ja vapaa, pitää
välttämättä olla tilaisuus pahaankin. Siten on laita kaikissa
suurissa kaupungeissa ja sivistysmaissa. Molemmissa ovat hyvän- ja
pahantiedon puut sikin sokin, mutta ihmiset ovat onnellisia ja
vapaita!

Kirkonkylään, jossa kansakoulukin oli, päättivät herrat rakentaa
olutpanimon.

Kaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous,
jossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa
kolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan,
mitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt
kovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly —
hänkin oli rikas ja suurta sukua — valaisi sen päivän selväksi.
Pullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista
juomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin
kaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät
juojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä
vastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on
yksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa
työmiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä
muutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta
arvaamattomiin!

— Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.

Paroni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin.
Mairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa
kaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet
maantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa
jokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin.
Mutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa
verokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa
löytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja
jokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten
vuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.

Älykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.

— Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat
syvempään kuin ensi kerralla.

Sitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan
ja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee
arvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.

Mutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa
kirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin
työssä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen,
oli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää,
jolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa
suurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei
ollut, mutta hutikkaan siitä tuli.

— Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä
ei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli
iloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo
humalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta,
tarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja
pihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt
eläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön
herrat!

— Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka
panimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja
käännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu
herrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä
sinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: Olutkauppa,
käänsi hevosen kauppiaan oven eteen.

Pari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä
olutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi
mainitun suhteen korkeimmilleen.

— Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä,
mutta suuri herra se oli.

— Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan
naapureillekin.

Hetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat
äänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:

— Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett’ei
sen luo kehtaisi mennä.

— Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha
hevoshuijarihan Mikko on.

— Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.

— Kun mennään, niin menty on.

Isännät tulivat puotiin. Kauppias otti kohteliaasti heidät vastaan,
käski puotikamariin ja toi olutpulloja pöydälle.

— Tämä on niinkuin maistajaisiksi, sanoi hän ja kaatoi olutta
lasiin. Ottakaa nyt.

Isännät nieleskelivät lasit tyhjiksi; sitä tehdessä meni monen suu
väärään.

— No, minkämoista on?

— Karvasta, kovin karvasta on. Ei tätä olueksi kannata sanoa.
Humalavesi tälle sopisi nimeksi.

— Vika lie meidän suussamme. Kauppias kaatoi taas laseihin olutta.
Emme ole vielä tottuneet. Astioistakin on ehkä imenyt itseensä
vieraita makuja, mutta toivokaamme, että perässä paranee. Ja kun
totumme, ehkä on hyvääkin.

— Ensimmäisen kerran iässäni minä sitä join, sanoi muuan vanhahko
isäntä.

— Niin minäkin, kuului usea ääni.

— Mutta kyllä nyt joudutte useammin maistamaan. Kipataan nyt.

Ani harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat
kielensä ja rohkein virkkoi:

— Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.

Kauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut
vieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi.
Isännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet.
Puhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:

— Mikä herra tänne äsken tuli?

Kauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.

— Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin
maksaa tuhansia.

— Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?

— Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri
tukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja.
Teilläkin, velikullat, on metsiä.

— On jok’ainoalla sorkalla.

— Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.

Isännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa
silmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää
heille jokaiselle.

— Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.

Tarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:

— Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa.
Koettakaapa mennä käskemään.

— Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti
isäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui
rouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä,
jotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran
kadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa’an
näköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa.
Rahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä
tulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa
kumarteli häntä ja hänen väskyään.

Niinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa
puotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias
kaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.

— Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä
lasin.

Isäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan
kamaripalvelija.

— Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja
tyhjensi sen äsköiseen tapaan.

— Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on
melkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!

Kauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että
vieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli
hyviä, aataminaikuisia metsiä.

— Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan
asti. Mutta joll’ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan
teiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.

— Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.

— Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina
rahaa.

— Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta
lasiin. Ei metsistä puutetta ole.

— Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?

— Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui
toverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.

— Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen
viimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:

— Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.

— Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole
oikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät
rupeevat koiriksi...

— Älkää toki semmoisia puhuko, vastasivat isännät. Ette meitä
tarvitse pelätä. Pitäjän hyötyä ovat kaikki olutkaupat. Emme me
koiria ole.

— Ei semmoisia puheita tarvita meidän kesken, sanoi herra. Ainahan
ihmiset ihmisiä ovat. Minä jään tähän asumaan näiksi muutamiksi päiviksi
ja sitte koko talveksi, jos kauppoja rupee syntymään.
Isännätkin juovat kanssani lasin olutta.

— Juomme me lasillisen.

Mutta kun isännät näkivät, miten suuren röykkiön pulloja kauppias
kantoi pöydälle, niin kylmäksi kävi mieli ja epäilys hiipi sydämeen.

— Nuo ovat ehkä ansaksi meille, ajattelivat he itsekseen.

Kun olivat juoneet lasillisen kukin, survasi rohkein isäntä
naapuriaan varpaille ja katsoi samassa vinoon. Naapuri teki samoin
naapurilleen ja kun sana ehti viimeiseen, nousivat isännät ylös kuin
yksi mies ja lähtivät tiehensä. Raitilla sitte rohkein sanoi:

— Ei talonpojan pidä juoda herrain lasista, sillä siitä voi käydä
huonosti.

— Ei pidäkään, sanoivat toiset. Herrat ovat aina herroja.

— Ei se meitä petä, olkoon niin suuri ja viisas herra kuin onkin.

— Ei petäkään.

Seuraavana päivänä meni tukkiherra kylän metsään puita lukemaan,
eli oikeammin, arvioimaan vähä suunnille, sillä hän heti näki, että
sieltä lähtee pölkky poikineen. Urakassa sitte osti isäntäin metsät
ja maksoi rahat paikalla. Yksi sai enemmän, toinen vähemmän, mutta
tuhansia saivat kaikki. Kantokauppaa tai kappalelaskua ei kukaan
ymmärtänyt ehdotellakaan; lohkomyynti oli jokaisen mielestä parahin
ja selvin, tuli sitte metsästä puita minkä verran hyvänsä; tuhatluvut
olivat helppoja ymmärtää.

Kauppias matkusti kaupunkiin, toi kuormittain kankaita, kaikenlaista
helyä ja sälyä puotiin. Isännille ja emännille hoki hän lakkaamatta:

— Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Tuli sitte syksy ja talvi, niin alkoi puiden kaataminen ja vetäminen
ojan rannalle, Herttalan taakse. Kummaksi muuttuivat kylän olot.
Ennen oli eletty hiljaista elämää, mutta nyt oltiin niinkuin
markkinoilla. Naapuriseurakunnista, jopa kaukaa Pohjanperiltäkin,
tuli kansaa tukkitöihin. Rehellisen rinnalla tuli varas, siivon
sivussa raivopää riitamies, ja niin oli koko joukko mitä kirjavin.
Humalaiset eivät päivän pitkään loppuneet raitilta, ja oluella
oli tavattoman hyvä menekki; väliin ei tahtonut kuorma riittää
päivääkään. Kauppias hieroi käsiään, iski silmää ja hoki hokemataan:

— Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Raha liikkui hyvin ja sen arvo aleni mitättömiin; ennen pidettiin
penni tarkemmalla, kuin nyt markka. Tukkitöissä maksettiin korkeita
palkkoja; kymmenen markkaa ja enemmänkin ansaitsivat sahurit ja
ajurit päivässä. Maantöitä ruvettiin, halveksimaan ja laiminlyömään;
isännät ja täysikasvuiset miehet riensivät kilvan luomaan lapiolla
rahaa kokoon.

Klauskaan ei jäänyt uinailemaan Toramäelle, vaan osti hevosen ja
lähti pölkkyjä ajamaan. Joukon ahneimpana kääri hän rahaa kokoon
enemmän kuin muut; kyynärääkään ei ostanut kalleita kankaita,
pulloakaan ei juonut karvasta olutta.

— Nyt se onnenpotkaus tuli, sanoi hän Marille, jonka sävel minun
rintani alla kolotti vuosikausia. Tuli, perhana vieköön, niinkin.

Mari hoiti myllärinvirkaa uupumatta ja setelitukko kasvoi
kasvamistaan.

Kylässä ei niin eletty, siellä tuhlattiin tuhlaamalla rahoja.
Ylellisyys vaatteissa ja yksin valjaissakin tuli vallalle.
Puolivillaisessa puvussa ei enää kehdattu käydä nurkkatansseihinkaan,
vaan piti olla yllä trikoovaatteet, kello lakkarissa ja kalliit
valjaat hevosen selässä. Upeilijoilla olikin mielilauluna:

— Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa
oluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä
työhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:

— Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Heidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett’ei raha ole
enempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.

Pölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett’ei niitä kaikkia ensimmäisenä
ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain.
Se oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja
hiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.

Isännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun
keväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin
tulleen maksamaan, vastasi tämä:

— Ehkä noin _viisikolmatta penniä!_

Isännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän
silmilleen.

— Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi
pilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:

— Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi
metsämme.

— Miks’ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.

— Viisikolmatta penniä kanto! Hievattu! Kymmenes osa hintaahan se on.

— Niin se on.

— Sinä olet petturi ja väärä mies.

— Unhotatteko, että pitäjässä löytyy lautamiehiä? Herra ei enää
nauranut.

— Hievattu! En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut sanoa. Rohkein
isäntä oli myöskin mainio ketunkirjaa lukemaan.

— Mitä muuta sitte, joll’ei pahaa?

— Hä sitä että olet suuri ja viisas herra!

— Sitte se on vallan eri juttu.

Keväällä lähtivät kylän potrimmat pojat tukkijoelle. Siellä oli
heillä korkea päiväpalkka, työ kevyttä ja elämä iloista. Aamusta ehtoosen
kuului ojan rannalta laulu:

— Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Miekkonen oli yksi niitä harvoja, joiden luonto pysyi vanhallaan.
Hän teki Herttalan työtä samoihin palkkoihin kuin ennenkin. Hänen
mielestään nauroivat harakatkin sekä kylän isäntiä, jotka möivät
viiteenkolmatta penniin satoja vuosia vanhan puun ja ostelivat sitte
rahoilla kalleita kankaita ja venäjänvaljaita, että nuoria miehiä,
jotka raskittivat jättää peltotyöt ikämiesten niskoille ja lähteä
kävelemään keksi kädessä rantoja pitkin.

— Ei siitä hyvää seuraa, sanoi hän muutamille nuorille miehille,
jotka hurjuudessa pyrkivät muiden edelle, kun tuolla tavalla alatte
elämään.

— Voi sinua toukkaa, vastasivat hurjailijat. Etkö ole kuullut, että
nyt Suomen pellot saavat levätä Ja kasvaa kasteheinää? Nyt ruvetaan
elämään rahalla.

— Vai rahalla ruvetaan elämään. Miekkonen ei huolinut pitemmälle
puhella heidän kanssaan.

Kesällä nähtiin hänen usein naurahtelevan itsekseen. Jotkut
arvelivat hänen ihailevan kulunutta pukuaan, mutta jotkut osasivat
naurahtelemisesta laatia vieläkin maukkaamman johtopäätöksen.
Arvelivat Miekkosen salaa surreen vaimoaan siihen määrään, että oli
tullut pehmeäpäiseksi! Sitä todisti sekin seikka, ett’ei katsonut
omaa etuaan ja lähtenyt tukkitöihin, vaikk’ei mitään vuosikauppaa
ollut hänen ja isännän välillä Herttalan töistä, vaan teki ja
huolehti kuten pehmeäpäinen ainakin.

Levisi sitte syksytalvella kylään äkkiä huhu, että Miekkonen ajeli
hirsiä Kotosuon rantaan ja mietti rakentaa itsellen torppaa ja
torpanmaita. Suunpieksijät sanoivat heti:

— Mehän jo kesällä väitimme, että se on kummallinen mies, vaikk’ei
puhettamme kukaan uskonut.

Ne, jotka pitivät tarkoin muistissa Miekkosen kuluneen puvun kaikki
eri värit, päättivät että hän suurissa aikeissaan lyö päänsä pahasti
kantoon.

— Tämmöisenä rahallisena aikana, sanoivat he säälien ja nauraen,
jolloin mies ansaitsee markan, kun vaan vähäkin luitaan liikuttelee.
Ja annas lähteä suon rantaan nälkää näkemään! Siellä, jos missään
maksaa leivänkannikas. Ennenkuin sen kivikosta ottaa, siinä Luojansa
tulee tuntemaan.

— Todellakin pehmeäpäinen mies, sanoivat suunpieksijät.

Kaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli
jo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli
maassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten
ajo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen
pari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta
kivijalkaa.

Siitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.

— Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä
viimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala
yhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule
tuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja
katossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan,
ja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä
kotiin, onkin jo ilta.

Seuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin
tulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute
kun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.

Talvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian
paljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin
riitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan
selväksi suojaksi.

Sinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot
pääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla
tavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli
sidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi
äitivainajan villainen liina.

Kylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa
muuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi
sammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.

— Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä
lasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.

Ja samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja
seurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa
hautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita,
silmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:

— Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä?
Samassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.

— Kas sitä ei vaan tiedä, ennenkuin näkee, sanoivat miehet ja
seurasivat Klaun esimerkkiä.

Iloisia kilkahduksia rupesi kuulumaan samalla.

Jukka ja Kaisa istuivat sammalläjälle, jonka kevätilmat olivat
kuivattaneet, ja katselivat miesten työtä.

— Nyt sinulle tehdään uusi koti, huomautti Kaisa.

— Niin tehdään, myönsi Jukka. Miekkonen pani nysäänsä tupakkia,
nosti toisen jalkansa hirsiläjälle ja naurahteli itsekseen. Hän ei
ollut mikään tunteellinen mies, mutta omituisen suloisia värähdyksiä
nuo kilkahdukset panivat liikkeelle hänen sydämessään. Kaikukin,
joka niihin vastasi, oli rakasta ja suloista. Ihan se jokaiselle
kirveenlyönnille vastasi:

— Terve tänne tulemasta.

Koivumetsässä suhahteli hieno tuuli, lehdet räpisivät ja kuiskailivat
hiljaa nekin:

— Terve tänne tulemasta.

Ja käki, joka kukkui korpimetsässä, kuului sekin ihan selvästi
sanovan:

— Terve tänne tulemasta.

                                                  ⸻

Syksyllä aurasi Miekkonen tuvan takaa pienen kappaleen nurmea ja
ojitti sen sarkoihin. Klaus teki pärehöylän, ja hätä hätää saatiin
uutisasunto vesikattoon. Korkea ja komea ei se ollut, mutta katsojaan
se teki hyvän vaikutuksen. Silmä siirtyi mielellään ruskeasta
tuvasta, jossa on aina jotakin toivotonta ja mieltä masentavaa,
sievän ja vaatimattoman näköiseen rakennukseen. Valkoisine seinineen,
pärekattoineen ja ikkuna-aukkoineen pilkisti se iloisena ja
ystävällisenä katsojalle silmään.

Miekkosen mielestä oli se kuin kuninkaan linna laaksossa. Hiljaisuus,
joka seudulla vallitsi, soveltui täydellisesti hänen mielenlaatuunsa.
Elämä tuli täällä olemaan hiljaista ja rauhallista taistelua, jossa
aseina käytetään kuokkaa ja auraa, ja jossa sotasäveleitä laulaa pyy
ja muut metsän linnut.

Kylä oli muuttunut hänelle vastenmieliseksi siitä pitäin, kun
kauppias siellä rupesi myömään olutta. Juopuneet eivät enää päivän
pitkään loppuneet maanteiltä ja kujain kulmista; kauas Herttalan
maille asti kuului kylästä alinomaa humalaisten räyhy.

Ja olutkaupan viereen oli tullut viinakauppa. Jo ennen tukkiherran
tuloa kylään osti kauppias talon samalta köyhältä emännältä, jonka
kerran olemme tavanneet puodissa, ja pani sen vuokralle. Talon
eräs mökkiläinen, jolla oli papinkirjassa monta pahaa piirua,
rupesi myömään viinaa. Kauppias tosin kävi todistajain kanssa häntä
kieltämässä, mutta se tapahtui pelkän muodon vuoksi. Yleisesti
tiedettiin, että liike oli tykkänään kauppiaan, ja myöjä hänen
kätyrinsä, joka harjotti ammattiaan määrätyn palkan eteen.

Ylellisyys oli ihmeteltävässä määrässä höllittänyt siveyden
käsitteitä. Muutama vuosi sitte olivat isännät keskuudessaan
päättäneet, ett’eivät suvaitsisi kapakoitsijoita maallaan.
He pitivätkin lupauksensa. Sittemmin kun Karua sakotettiin
luvattomasta viinan myynnistä, ei kukaan koko kylässä yrittänytkään
salakapakoitsijan ammattiin. Se olikin luonnollista, koska lain
laatijoilla oli myöskin rankaisuvalta. Mutta nyt kun kauppiaan taloon
ilmaantui salakapakka, ei sitä enää kukaan ihmetellytkään; kun se
kerran tuotti hyvää voittoa, oli sen olemassaolo luonnollinen.

Vanhemmat miehet eivät nauttineet väkeviä arveluttavammassa määrässä,
mutta nuoriso ei voinut välttää kiusausta. Sen riveissä teki juopumus
hävitystyötään hirmuisella vauhdilla. Varsinkin olutta juotiin
suurissa määrin. Rengit, niin hyvin kuin talollistenkin pojat,
seurasivat kauppiaan kehotusta ja iloitsivat ilon aikana.

— Tuo olut on ihan kirottua, sanoi Miekkonen Klaulle erään kerran,
jolloin Toramäellekin kuului hurja meno oluvilan pihalta. Jos
tämmöistä elämää riittää vielä joku vuosi, ovat kylän kaikki miehet
anturajuoppoja.

— Ovat ylikanteen, vastasi Klaus. Oluenjuominen päättyy
viinanjuomiseen samoin kuin valhetteleminen päättyy varkauteen.

— Oikein minua hirvittää, kun ajattelen että nuoret miehet, joiden
käsivarsissa on paras voima vallalla, huvittelevat itseään oluen
juonnilla.

— Olutpanimo on kirottu laitos, ja kylän kauppias on kirottu mies.
Ei täällä kukaan muu olisi ottanut olutkauppaa.

— Ei olisikaan.

— Joka elää, näkee miten lopulta käy. Minä uskon, että kerran
herätään nostamaan sulkua olutvirran eteen ja herätään niinkuin yksi
mies.

— Ja minä uskon, että kerran tulee hetki, jolloin ei kauppiaalla
ole jäljellä kaikesta tuosta rikkaudesta, jota hän oikein ja väärin
kokoon käärii, muuta kuin vähä hapseita.

— Hm! Aioin sanoa sinulle, että saat minulta hevosen, jos itse
rupeet tiiliä tekemään. Ostaen ne tulevat kalliiksi.

— Niin taitavat tulla. Kun vaan saan tupani valmiiksi, muutan heti
täältä.

— Kesällä minulle tulee hyvää aikaa, silloin teen ikkunat ja ovet.
Kyllä se valmiiksi saadaan. Mutta oletko kuullut, josko Herttalan
isäntä myö metsäänsä.

— Kyllä ne vahvasti kaupoissa ovat, eikä riitaa kuuluu olevan muusta
kuin myömistavasta; isäntä tahtoo kantokaupan mukaan.

— Sitte minä vuokraan hevoselleni vielä täksi kesäksi laitumen. Jos
ajohinnat pysyvät entisellään, menen talvella tukin ajoon Herttalan
metsään. Keväällä sitte myön hevoseni ja elän tunnustelen taas täällä
Toramäellä niinkuin ennenkin.

— Sinulla lie jo myllynhinta koossa?

— On valehtelematta?

Hymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi.
Molemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen
taivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän
puolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin
purppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli
lauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja
Toramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.

— Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota
heikko kevättuuli hiljaa pyöritti.

— Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.

Sitte kumpikin lähti kotiinsa.

                                                  ⸻

Herttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi
vaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi
mätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten
harventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi
sittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen:

— Rikkaalla on rikkaan onni.

Emännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla
tyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen
kultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei
tuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin
tarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi,
ett’ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan
kivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.

— Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?

— En minä ymmärrä miesten asioita, vastasi emäntä. Ja kai se kivestä
parempi tulee.

— Ja peltoakin teillä on niin siunatusti.

— Mutta eihän lisä pahaa tee. Lasten eduksihan kaikki tulevat. Ei
vaan Oskari ja Helma koskaan voi syyttää vanhempiaan, että olisivat
tuhlanneet heille kuuluvaa hyvyyttä.

— Ei maarkaan.

Samalla kertaa otettiin Kotosuon uutisasukaskin puheeksi.

— Kovin teillä tätä Miekkosta holhotaan, sanoi Karu. Nyt sillä on
uudet huoneet melkein valmiit, ja keväällä se jo kylvää perunoita
uuteen peltoonsa. Lyhyt aika taakse päin oli se köyhä kuin
kirkonvaivainen.

— Köyhä se niin oli, vastasi emäntä, ja ilman meitä se olisi köyhä
vielä tänäkin päivänä. Nuoremman ja terveemmän miehen minä olisin
ottanut Kotosuolle torppariksi, mutta meidän isäntä kohtelee sitä
Miekkosta niinkuin omaa veljeään.

— Ihan niin kohtelee.

— Kun se on talon vanha palvelija ja ahkera työmies.

— Ahkera se kyllä on, mutta on liian hidas. Teillä se saa olla
niinkuin itse tahtoo; ei muissa taloissa niin oltaisi.

— Mutta jos se taas rupee sairastamaan, sitte siitä vasta harmia on.
Anna velkaa velan päälle.

— Eli Jumalan maksoon.

— Minä jo ihan väsyin paljaasen punnitsemiseen ja mittaamiseen,
silloin kun sen vaimo sairasti kuolemantautia; niille piti antaa
maitoon ja kaljaan saakka. Lopulta se jo kävi ihan kiusalliseksi;
minä tulin oikein pahoinvoivaksi, kun kuulin vaan mainittavankaan
Miekkosia.

— Suuttuu ihminen lopulta, vaikka olisi enkeli. Autoin minäkin niitä
auttamistani, mutta kyllä sain kauniin palkan. Ei kymmenen kertaa
riitä, kuin se poika on haukkunut minut ja minun lehmänikin.

— Kippurasarveksi. Herttalan emäntä päästi heleän naurun.

— Kuulittehan siitä koirasta, se raukka vasta päiviin joutui. Mitä
niillä riitti antaa syödä sille? Ei mitään. Koira oli aina nälässä,
että kylkiluut hohtivat nahan läpi. Minun tuli elukkaa armot, ja
salaa toimitin sen hengiltä pois, ennenkuin ehti nälissään syödä
kanani.

— Kyllä sen kahun koko kylä sai kuulla. Helma laps’hulluudessaan
sille pojalle lupasi koiran, ja isäntä tahtoi, että lupaus piti
täytettämän. Mutta se siitä sitte tuli. Tiesihän jokainen, ett’ei
niillä ollut varaa koiraa ruokkia. Minä jo silloin heti mielessäni
suutuin, mutta minkä enää tein; se oli annettu kuin annettu. Ei
köyhille pidä koskaan ystävyyttä osottaa, sillä sitte he nostavat
nenänsä korkealle.

— Oikein sanoitte, emäntä kulta. Hyvänä esimerkkinä siitä on Annin
Kaisa meidän mäellä. Jokainen talo on osaltaan häntä ruokkinut
ja elättänyt, ja nyt on tyttö hieno kuin herrain ryökynät. Ei
kellään ole hameessa niin kauneita kettereitä kuin Kaisalla, ei
talollistenkaan tyttäret näytä niin hennoilta kuin se. Sanoin minä
sille kerran vasten silmiä, että joutaisi nyt palkita ihmisten
hyvyyttä ja mennä joka taloon paimeneksi. Mutta jokos meni? Huiveja
vaan virkkailee ja kaikkia turhia koruja neuloskelee. Kädet pysyvät
pehmeinä, kasvot valkoisina, ja rahoja kuuluu tulevan hyvin.

— Se on kummallista että ne menevät kaupaksi, vaikka ei kauppiaan
rouva ottanut niitä puotiin myytäväksi.

— Paljon tuo oli aiottukin. Ostettujahan niiden pitää olla, joita
puodissa myydään. Mutta kaupaksi ne menevät. Koko sen tytön laita on
vähän kummallista. Kun ei se vaan vielä kerran viettelisi häntäänsä
jotakin talollisen poikaa; oikein minä pelkään niiden osaavan
noituakin.

— En minä pelkää taikataitoja. Tiedetäänhän mitä siitä seuraa,
kun köyhä tyttö pyrkii olemaan kaunis. Herttalan emäntä naurahti
hienosti. Itku siitä lopuksi tulee.

— Se joutaisi Annillekin. Ihan ilettää sivullista se helliminen ja
hyväileminen; ei koskaan vitsaa, ei koskaan kuria. Ja joka kuritta
kasvaa, se kunniatta kuolee.

Henkilöt, joista noin kovia sanoja puhuttiin, elivät hiljaa kuin
myyrät, omissa iloissaan, omissa toiveissaan. Kaisa ja Jukka olivat
vielä lapsia, ja yhteistä oli heillä ilot ja surut, Miekkosen hyvästä
terveydestä ei kukaan enempää iloinnut kuin Mari, ja Klaus ei
rajoittanut ystävyyttään pelkkiin kehottaviin ja tyhjiin sanoihin,
hänen ansiokseen lie luettava rakennuspuuhani kaikinpuolinen
onnistuminen.

— Nyt on uusi kotimme valmis, sanoi Miekkonen Jukalle eräänä iltana,
kun tuli työstä kotiin. Tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.

— Minun tulee ikävä mummoa ja Kaisaa, vastasi Jukka. Tuleepa ikäväni
Klauta ja Kaisuakin.

— Vaikka olet jo iso poika. Kun vaan tulee kesä ja kuiva, niin
muutamme.

Ja kesä tuli. Puissa oli taas vehreät lehdet, nurmi oli vihanta, ja
käki kukkuili metsässä. Tuli Juhannuspäiväkin, ja silloin muutti
Miekkonen Toramäeltä. Päivän merkitys oli hänelle suuri, siksipä
kutsuikin ystävänsä muistojuhlaan. Niitä oli Klaun perhe, Anni ja
Kaisa. Aamupäivällä lähdettiin astumaan Kotosuota kohden. Miekkonen
käveli edellä Klaun kanssa; hän puheli käydessänsä ahkerasti
ja valaisi usein sanojaan kädenliikkeillä, Klaus naurahteli ja
lasketteli leikkisanoja vuoden vanhalle pojalleen, jota kantoi
käsivarrellaan.

Jukka tuli naisväen seurassa, ja kullakin heistä oli kannettavaa
juhlatarpeita. Kun joukko ehti Kotosuon lähelle, pilkisti uutisasunto
ystävällisenä katsojille silmiin. Anni joutui vallan ihmetyksiin, kun
näki uutisasunnon ja seudun.

— Kukaan ei olisi paremmin osannut valita asuinpaikkaa kuin
Miekkonen, sanoi hän. Täällähän on niin kaunis nurmi ja lehtimetsä,
että ihan ruokahalu menee, kun näkee ne. Eihän tämän kauniimpaa osaa
ihminen ajatellakaan.

— Talvella täällä vasta kaunista on, sanoi Mari. Aurinko paistaa
Herttalasta päin, ja lumihärmä välkkyy tuhansina kristalleina
koivujen oksilla. Talvella on tuo korpimetsäkin kauneita kammioita ja
saleja täynnä. Ei mikään ole niin kaunis kuin talvi.

Lapsia viehätti enin koivumetsä. Kaisu heti kysyi Jukalta:

— Laitatko minulle ja Kaisalle keinun tuonne koivujen väliin?

— Laitan, vastasi Jukka, sinulle pienemmän, Kaisalle ja itselleni
isomman.

Tuvan lähellä kasvoi kahdessa sarassa perunoita. Suotuisia sateita
oli sadellut kevätkesällä, joten perunan varsi oli mustaa ja lihavaa.
Kun Miekkonen tuli Klaun kanssa sarkaa lähelle, valaisi hän jokaisen
sanansa kädenliikkeellä. Klaus naurahteli, ja kun sai sanan vuoron,
niin virkkoi:

— Hyvä perunamaa.

— Hyvä, peräti hyvä, varmensi Miekkonen.

Kamari ei ollut vielä valmis, ja raputkin puuttuivat rakennuksesta
kokonaan, mutta kaksi puuta oli pantu kynnykselle portaiksi ja nuoria
koivuja portaiden molemmin puolin, joten siihen oli tehty lehtokuja.

— Tulkaa sisään, sanoi Miekkonen vierailleen ja meni itse edellä.

Tupa oli suuri, valoisa ja jotenkin korkea. Huonekaluja oli Klaun
tekemä suurenpuolinen pöytä, vanha kaappi, hylly ja muutamia tuoleja.
Peräseinää koristi lähetystoimen kartta ja kaksi paperilehteä,
kummassakin lyhyt raamatunlause punaisilla kirjaimilla. Kiertelevältä
kauppiaalta oli Jukka ne omilla rahoillaan ostanut, ja Kaisa oli
kalliit lauseet valinnut parhaan ymmärryksensä mukaan.

— Niinhän tämä on kuin talon tupa, sanoi Anni silmäillen huonetta,
jonka keskellä lattiata seisoi suuri ja lehtevä koivu.

Marin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa
kontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan
isännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo
sovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa,
mutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli
mutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta
sarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa
ensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi,
vaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän
viikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään.
Suonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella,
ett’ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona,
tulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä
viikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai
hänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä
parempi vaan Herttalan isännälle.

— Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun
torppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.

— En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti
tai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia
enkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta
kun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani
kanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo,
kyllä meidän isäntä puheensa pitää.

Klaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet
kahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.

— Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu,
osottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.

Klaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.

— Yhtä mustaa se on täälläkin.

— Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.

— Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?

— Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. — Vainenkin, muistanhan
minäkin sen.

— Eikä sitä vielä moneen aikaan tarvitakaan. Jahka Jukasta tulee
mies.

— Miestä täällä niin tarvitaan.

— Ja hevosta.

Päivällinen syötiin nurmella. Ruokia oli kuivaa lihaa, viilipiimää,
mansikoita ja maitoa. Ennenkuin Miekkonen siunasi ruokansa, virkkoi
hän:

— Minä toivoin saavani kerran viettää tämmöistä juhlaa
vaimovainajani kanssa, mutta toivoni ei toteutunutkaan. Tuon tähden
tuntuu rinnassani haikealta, onpa ilooni sekotettu näkymätöntä
surua niin paljon, ett’ei kukaan arvaakaan. Te hyvin tiedätte, mitä
vainajan osaksi tuli täällä elämässä. Kurjuutta, pelkkää kurjuutta
ja kärsimystä. Joll’ei uskoisi tulevaista elämää ja kuolleitten
ylösnousemista, haastaisin Luojani oikeuden eteen ja lukisin
kannekirjasta, jonka muistan kannesta kanteen ulkoa, kaikki nuo
hirmuiset vääryydet, joita Hän meitä vastaan harjoitti. Mutta nyt
minä sen sijaan sanon nöyrästi: Kiitetty olkoon Hänen nimensä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Miekkosen silmistä vihannalle nurmelle.

V.

Käytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä
lupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.

Ihka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä
oli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä
oli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha
toivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli
viimeinkin käynyt toteen.

Miekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja
tehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan
ollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja
muut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä
pienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä
olkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa
nuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli
karjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle.
Tosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia
toimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat,
piti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa
vahvalti perunamaahan.

— Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät
tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän
Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka
ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.

— Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina
teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin
suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt
kuin huhdassa.

— Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei
köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.

Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi
Jukka hänet melkein joka, joten ei tuntenut kovempaa
kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä,
jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja
salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli
asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.

— Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa,
minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota
muistella ja ajatella.

Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä
mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja
kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten
lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen,
kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa
äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta
kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea
sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli,
seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana...

Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan markkaan
. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa
sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun
kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä
kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan
semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.

Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki
Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut
rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei
kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei
puolestaan pannut suurta arvoa rengille.

— Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin
sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin
täyteen.

Emäntä oli salaa samaa mieltä. — Ei siitä pelkoa, että leipä jää
syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.

— Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on
yhdenlainen, toinen toisenlainen.

— No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen
eteensä?

— En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.

Pyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli
hän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua
sanaakaan.

Jukalle alkoi kolmas vuosi.

— Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden
viimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä
olet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.

— Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.

— Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja
sentähden en pestipäivinä puhunut mitään.

— Mielelläni minä teillä palvelen.

Yö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja
virkkoi:

— Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?

— Tahdon, vastasi isäntä, joll’et mahdottomia pyydä.

— Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan
Sukkajalan varsan?

— Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.

— Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden perästä
on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille
rengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen
olla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä
samaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään
saisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?

— Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä
työhön ja tulet viimeisenä kotiin.

Kaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.

— Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta
kahdeksantoista vuoden vanha.

— Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä
ja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun
semmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden
etujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.

— No kun niin tahdotte.

— Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa,
etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna
sille nimen.

— Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.

Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä
perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat
metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli
Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei
hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen
säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:

— Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.

— Mutta jos kuolette.

— En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen
tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin
nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä.
Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti
juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä
asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina
ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko
vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.

— Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan
lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.

Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään,
herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni
itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä
miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi
isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin
tavallista enemmän.

— Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!

Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi
Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli,
ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän
pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto
lapsuuden ajoilta!

Kaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.

— Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi
tyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.

— Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?

— Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin
kiire, ett’ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei
väkisin.

— Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut
tietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.

— Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.

— En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja...

— Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.

— Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin...

— Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän
näki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi.
Pehmeästi nauraen virkkoi hän:

— Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin
pahalla päällä tutulle pojalle.

Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta
rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka
antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan
kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:

— Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut,
siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä
veripunaisiksi.

— Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa
hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse
päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.

— Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte
äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.

— Mitenkä niin?

— Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja
sitä et tullut minulle ennen sanomaan.

— Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa
itseäni.

— Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko
minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?

— En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu,
että sinä mielelläsi katselet ... meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni
kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat
lohenneet kovan painon alta.

Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä
syvimmässä.

— Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia
juttuja, tuommoisia valheita?

— En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas
ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.

— No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe,
etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita,
juoksujuttuja?

Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku
kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja
kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä
hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi
säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.

— Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen
tapaan. Sano, etkö luota enemmän?

Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.

— Luotan, vastasi hän naurahtaen.

— Ylpeä ja epäluuloinen poika.

Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan
paikalleen.

— Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.

— Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?

— Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja
muita pieniä etuja.

— Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.

— Juuri sen.

— Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi
talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja...

— Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin vuotta
kasvaa, nielee se talon törkyneen.

— Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei
taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää.
Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi
tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka
kärsii niin paljon, ett’ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän
yöllä itkemään.

Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään.
Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa
ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä
tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja
äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka
tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä
maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit.
Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se
maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.

— Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi
kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.

— Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja
kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.

— On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa,
sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet
väräjävät...

— Tulethan, Jukka?

— Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole
tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne,
niin kysykööt.

Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän
kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista
puheen ainetta.

— Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla
sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan
minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja
nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta
kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan
viitsisit kumartua ottamaan.

Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia
oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se
kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.

Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja
Onnin kanssa.

— Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.

— Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret
tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me
laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka
löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.

— Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.

Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona.
Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän
nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä.
Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären
tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren
olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.

Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa
lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi
liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut
punnita tarkalleen.

— Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan
maantielle.

— Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni
tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle.
Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:

— Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.

— Onhan niissä kahteen rekeen.

— Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran
katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä,
miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett’ei isän silmä
koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka
nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi
ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja
tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin
kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä
hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä
nauraisi kylän siatkin.

— Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja
katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä
hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.

— Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää...
Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti
oven auki.

Franssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen.
Heidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja
täytettyjä olutlaseja.

— Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan
pitkää-nenää pojille.

— Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.

— Tulkaapa tänne.

Pojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa,
mutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.

— Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat
ehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.

Franssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:

— Siellä tanssitaan kai taas.

— Niin minäkin luulen.

— Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin
jälleen kamariin ja sulki oven.

Toi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä
osotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja
menettelytavan.

— Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa
Herttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.

— Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt
estivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.

Vasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen
jäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun
ei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.

— Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks’ei
teidän isäntä laskenut Helmaa?

— En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla
puhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.

— Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on
sanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei
häntä estänyt.

Tanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri
jo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli
joukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti
uusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein
mukaan.

Niinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta
viuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön
silmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin
verrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen
ja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi
ulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja,
teräsvitjat pilkoittivat sen alta.

Anna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan
perälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi
ja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden.
Samassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän
salata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.

— Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti
ja vapaasti kuin omaa sisartaan.

— Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä
ollut voimaa vetää kättään pois.

Franssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten
silmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa
ei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina
puolikuntaisilta.

— Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli
tuvan ja hän tuli Kaisan eteen.

Oivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla.
Nauraa helähyttäen vastasi hän:

— Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.

Jukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän
vastauksen kuiskasi hän Heikille:

— Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.

— Sen minä teen.

Mutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta
istumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut
Franssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan
pois.

Katsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä.
Purpurin aljettua kysyi toinen.

— Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?

— Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.

— Niin on minunkin mielestäni.

Purpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin
asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy,
johon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan
ympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:

— Tanssi vaan sen kanssa.

Kaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä
lähelle.

Franssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet,
oliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa
kanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut
pistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin
vapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten
näytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin
kypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi
valaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä
huomiota herättää.

Heikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana
luonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka
verensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti
silmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa;
joskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon.
Sitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri
herjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin
kohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa
kohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana
hänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis
kilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku
raukka. Tuo kiukutti Annaa ... silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa
pyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:

Keikun, keikun kaunihisti
kultani kiusallakin!
Poimin maasta mansikoita
kultani kiusallakin!

Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin
pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui
hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään
kostontuumia.

Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin
hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä
hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta
Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi
rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:

— Heikkikin on kerran huippelissa.

— Ja aikalailla onkin.

Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui
lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta
sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan
riitaa tämän kanssa.

— Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä
kirouksella.

— Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä
Pälkäneenpolkkaa.

— Mitä p—leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan
kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin
ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä
nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen
kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria
silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli
perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos
pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan,
sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse
olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.

Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima
veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä
jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita
poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä
enemmän kuin Oskaria.

— Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin
tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.

— Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän
kurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.

Mutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin
kauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista
kiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.

Jos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta
lattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin
joka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän
oikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi
ja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä
vaakasuoraan asentoon.

Voimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:

— Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.

— Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi
alkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.

— Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin
leikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa
yhtä poikaa.

Tuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

Vihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä
häpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään.
Käsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta
ja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan
jäisi alakynteen koko kylän pojat...

Franssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa
sanoi hän:

— En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä
haluavan. Parempi, ett’ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän ...
Oskari, tule pois.

Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat
ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru
ja kuiske täytti tuvan.

Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.

Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna
oli joutunut.

— Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen
villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla
ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.

— Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.

— Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin
pihalla.

Kaisa rauhottui pojan sanoista.

Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta
taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu
kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi,
kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.

Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe
rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte
sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.

Iloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon
pihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.

Toramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan
juuressa.

— Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan
ja kosketti Annaa. Anna kulta.

— Jätä minut rauhaan.

— Tule kotiin, Anna kulta!

Anna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen
hiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen
helmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.

Nähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen
käymään Jukan rinnalle.

— Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet
pelloille kääntyvän tien kohdalle.

— Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.

— Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.

— Tule.

Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä,
ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän
kohdalle virkkoi Jukka:

— Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.

— Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua
kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta
muuta kuin että hän pettäisi minut.

— Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä...

— Älä soimaa Annaa. Joll’ei sinulla ole muuta sanomista niin...

— On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk’ei
minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?

— Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.

— Itse hyvin tiedät, ett’en ole tuhlannut rahojani ja ett’en saa
rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat,
ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.

— Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni
ilman. Sido kaulaani Annan liina.

Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui
Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen
kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:

— Tuo kirkas tähti on todistajani, ett’en ota muilta kihloja.

Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä
kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:

— Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.

Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään
huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki
alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta.
Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan,
elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli
sen sijaan kaikkialla.

Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia
kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa
lauloivat tuhannet satakielet:

— Hoi, voi! Hoi, voi!

VI.

Halvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki
tauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen
puolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti
vaan hämärästi kurjan tilansa.

Jukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa
tuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli
ponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei
ollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin
käsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan
joukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa
miehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei
kukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat
olleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä
hyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.

Näihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän
toimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä
valvomasta, näki hän ett’ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään
tositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja.
Kauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja
häntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu
isäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan
kevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin
uteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä
välinpitämättömästi:

— Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.

Oskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle
äkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari
vielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi
Jukka, ett’ei hän elänyt yhtään vesiselvänä. Franssin
luota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon.
Samoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä.
Naispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä,
joksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.

Kohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen
vapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu
venettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika
humalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli vuotta
taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa
viikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta,
vaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä
kerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä
päivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot
tulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää
hävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin,
hän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen
ei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut
väkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.

— Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi
Jukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä
minä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.

Helmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä
ja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse
lämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto,
jota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta,
jopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni
halvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois
iltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista
paranemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen
kamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä
ja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa,
jotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla
peitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin,
monta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut
salintakaiseen kamariin.

Siten oli eletty vuosi.

Isännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli
jo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen
kerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan
täytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.

— Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä
ohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien
omani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä
myö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä
hevosissa aina.

— Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.

— Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka
vaan itse tarvitsee.

Oskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta
viidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan
kartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun
lauloi:

Eikä mun taloni kymiin mennyt,
Vaikk’ oli kymi läsnä.

Kuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se
pihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja
virkkoi:

— Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt
olemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.

— Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.

— Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?

— Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa,
ett’ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa,
niin minä voitan.

Jukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa
vaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.

— Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan
perässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat
taipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.

Julma kirous pääsi Oskarin huulilta.

Juuri samassa tuli emäntä ulos. Ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta
nähtyään hevosen kykertyvän polvilleen ja syöksevän punaista verta
lumelle, peräytyi hän askeleen taakse päin.

— Voi tuhatta helvettiä! kirosi Oskari uudestaan.

Rajusti hengittäen ojensi hevonen jalkansa suoriksi ja heitti
henkensä. Jukka silloin sanoi:

— Nyt se kuoli, sen sydän pakahtui.

Mutta Franssi hymyili ivallisesti. Katsoen Oskariin sanoi hän:

— Kun minä lyön vetoa, niin minä voitan. Tule pois ja maksa rahat.

Emäntä ehti jo tointua. Hän tuli Franssin lähelle ja kysyi
tuskallisesti:

— Millä nyt tukimme ihmisten kielet? Piikoja oli äsken kaivolla.

Kukaan ei vastannut kysymykseen, sillä jokainen mietti asiaa omalta
kannaltaan. Kymmenen ajatusta ehti jo tulla emännän mieleen, mutta
pelastusta ei löytänyt yhdestäkään.

Vihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett’eivät
kangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:

— Mikä hevosen tuli?

— Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.

Sukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi
kasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana
hetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä.
Kasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa
paloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken
huikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.

— Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti;
tauti sen tappoi.

— Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin
jos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan
voi, se tulee silloin kun tulee.

Hän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli
tullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen
iho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen
piirteissä oli ankaraa ja kovaa.

— Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!

Franssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut
julkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären
edestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla
kädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia
kohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän
hetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:

— Rohkea rokan syö!

Lausuttuaan Jukalle muutamia käskyjä kuolleen hevosen suhteen lähti
emäntä menemään Oskarin kanssa. Käydessä hän vielä virkkoi:

— Hyvä, että tulitte ihan vesipäällä kotiin. Hevosen lensi lento, ja
Jukan kieli ei ole kerkeä.

Oskari oli jo unhottanut koko asian. Hoilaten jotakin markkinoilla
opittua rivolaulua asteli hän emännän rinnalla huolettomana rappuja
ylös.

Hänen maineensa ei kärsinyt petomaisesta työstä, sillä vaikka
arveluita ensin liikkui, sammuivat ne, kun Jukka vakuutti hevosen
kuolleen äkkinäiseen tautiin. Jukan puhetta uskottiin kylässä
paremmin kuin lakikirjaa. Viisaimmat arvelivat vahingon Luojan
kädestä lähteneen, sillä perusteella, että onnettomuus tuo toisen.

— Herttalassakin ensin löi isännän halvaus, sanoivat he
viisaudessaan, ja nyt lensi lento paraan hevosen. Kuka tietää, kuinka
monta onnettomuutta vielä tulee. Harvoin ne yhteen ja kahteen jäävät.
Franssilta osti Oskari uuden hevosen, kalliin ja uljaan. Emäntä
kielsi, ett’ei sitä saa ensinkään valjastaa raskaan ajon eteen.

— Meillä on ennenkin ruokittu yksi kunniahevonen, sanoi hän Jukalle.
On köyhemmilläkin isännillä oma hevosensa, jolla ajavat kirkolla ja
vieraisilla. Katso perään, ett’ei kaurat ja apilaat lopu Oskarin
hevosen edestä.

Keväillä tapahtui se kumma asia Herttalassa, että heinät ja pehut
loppuivat, vaikka lunta oli vielä korttelin paksulta maassa.
Kun Jukka ilmoitti asianlaadun emännälle, tuli tämä kasvoiltaan
punaiseksi kuin tulen liekki.

— Että kehtaat tulla sanomaan minulle sitä, tiuskasi hän vihoissaan.

Jukka oli valmistautunut pahaa säätä varten, ja hän virkkoi tyynesti:

— Kenelle sitte, jos en teille? Oskari meni äsken kylään.

— Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa,
ja heinät ovat jo kaikki.

— Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.

— Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.

— Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.

— Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.

— Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa
syksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit,
muistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen
jauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan
että Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo
toisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä
tarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa
tapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi
pari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on
vähentynyt. — No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat
joutuneet?

— Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks’ette uskoneet
minua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono
hoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin
ajaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan
katsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.

— Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!

— Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan
ihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett’ei
lehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.

— Valhe, suuri valhe!

— Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä
ei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita.
Käskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin
viimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää
minua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett’en minä tule.
Jukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli
kadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä
liikkeissä näkyville.

— Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.

Samassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti
arvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta
jotenkin pisteliäästi virkkoi hän:

— Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en
puhuisi noin kopeasti emännälleni.

Jukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi
nauraen virkkoi hän:

— Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin
vetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan
tämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja
syntymäpäivät.

Harmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että
iva oli täysin oikeutettua.

— Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän
haikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme
poistaa hädän, ivaat ja...

— Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman
olento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme
tänäpänä heinän ostoon.

— Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi
myöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset
viisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin...

— Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki
lähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?

— Kelpaa.

— Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme
vertaa kalliimmaksi.

— Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.

— Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan
hevoset, pitäkää te surullanne muu karja.

Siihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan
olkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat
suoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät,
Jukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä
kylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu
Herttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.

— No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä
jyskättiin.

Omituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat
survoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla
istui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta
hymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi
tahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien
kasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta,
outoa, ja paras unen aika oli kulumassa.

— Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa
hauskaa työtä.

— Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää.
Minä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi
laskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin
käskin tyttöjä tänne survomaan, jott’ei miesten päiviä haaskaantuisi.

— Ja tytöt tulivat.

— Tulivat nöyrästi, mutta minullapa olikin kädessä isännän pitkä
piiska.

— Vie helmetti! Oskari heitti Jukalle kourallisen sikaareja, sulki
oven ja meni pois.

Ankarampaa kevättä, kuin nyt tuli, ei oltu miesmuistiin eletty. Sää
oli selkeätä ja kuivaa, kylmä tuuli kävi yhäti, joten lumi suli
hitaasti ja ikäänkuin raueten. Niityt ja nurmet eivät voineet elpyä
vihannoimaan, sillä hanki ja jää oli polttanut ne ruskeankeltaisiksi.
Kylmä tuuli harventi oraiden juuret, ja touot olivat surkastua
ituihinsa.

Epätoivo jo täytti mielet.

Mutta äkkiä kääntyikin tuuli mereen, toi sieltä lämmintä ilmaa,
pilviä ja sateita. Kolmessa vuorokaudessa vaihtui kylmä ja kolkko
kevät lämpöiseen ja ihanaan kesään. Ruis kasvoi silmin nähden, lumen
polttamat niityt ja nurmet vaihtoivat kolmessa yössä ruskeankeltaisen
pukunsa uuteen viheriään verhoon, ja toukojen oraat virkistyivät
täyteen kasvuvoimaan.

Epätoivo jo pakeni mielistä.

Herttalassa kovia koettiin. Helma kävi piikain kanssa navetassa
auttamassa lehmiä aamuisin ylös, ja Jukka kävi tallissa kymmenen
kertaa yössä. Omaa hevostaan vaivasi ankara ähkytauti; ruoan
äkillinen muutos sen vaikutti. Tuskissaan eläin lakkaamatta telmi ja
jyrsi pilttuun seinää. Uni ei tullut yhtenäkään yönä Jukalle silmiin.
Hän odotti joka hetki sitä silmänräpäystä, jolloin Hukka kykertyisi
polvilleen ja heittäisi henkensä.

— Jos Jumala näistä päivistä vielä auttaisi, huokaili hän joka
askeleella.

Sitte tuuli toi merestä lämpimiä sateita, ja Herttalan kunnia
oli pelastettu. Kolmessa kasvoi Takahakaan pitkä ruoho,
sinne vietiin karja ja hevoset. Kun Jukka palasi hevosia viemästä,
heittäytyi hän vaatteissaan vuoteelle ja nukkui kylkeään kääntämättä
toista vuorokautta.

Elettiin sitte pyhäinpäivään. Jukka oli palvellut kolme vuotta
isäntärenkinä, ja hevonen oli nyt hänen omansa. Jo keväällä,
sanaillessaan emännän kanssa, oli hän päättänyt erota, tuli elämän
eteen mikä hyvänsä. Pyhäinpäivän aamulla rupesi hän kantamaan
vaatteitaan aitasta tupaan. Oskari hankki lähtöä kylään, ja kun näki
Jukan tulevan aitasta tupaan, meni hän perässä ja kysyi:

— Aiotko sinä oikein todenperästä lähteä meiltä?

— En minä leikin vuoksi ole tottunut mitään tekemään, vastasi Jukka
tyynesti. Elämä on minulle aina ollut täyttä totta.

— Mutta nyt ei tule lähdöstäsi mitään.

— Miks’ei tule?

— Siksi että minä kiellän.

— Ole vaiti. Jukka näki, että Oskari oli vielä tavallisessa
humalassa.

— Minä en tee sinulle mitään kontrahtia, jos nyt eroot.

— Ole ilman.

— Enkä annan sinun kuokkia enää yhtään uutta sarkaa.

— En minä pyydäkään. Jukan hidas veri rupesi kuumenemaan, ja hän ei
enää miettinyt sanojaan. Pääseikka oli, että hän vaan puhui jyrkästi
vastaan. Kuoki itse sarkasi tai anna vaivaisille.

— Ha haa. Mutta sinä täydyt vanhoistakin tehdä veroa, puolet enemmän.

— Jos kihlakunnanoikeus määrää, mutta en sinun käskylläsi.

— Kihlakunnanoikeus! Mitä? Vai semmoinen herra sinusta on tullutkin!
Etkö tiedä, että sinun kihlakunnanoikeutesi on meillä. Sinun mökkisi,
huoneittesi ja sarkojesi tuomari olen minä; minä annan ne kenelle
tahdon. Antaakseen parempaa pontta sanoilleen löi Oskari jalkaa ja
kirosi.

— Et sinä pahalla minulle suuriakaan voi, lausui Jukka vastoin
parempaa vakuutustaan.

— Pian sinä näet, mitä minä voin. Ylen suuttuneena lähti Oskari
ovesta ulos.

Emäntä samassa tuli kamarista tupaan. Hän virkkoi sävyisästi:

— Eikö sinun nyt kelpaa meillä olla, kun Oskarikin niin tahtoo.
Olisihan sovinto parempi kuin riita.

— Olisi kyllä.

— Jää sitte meille vielä vuodeksi. Sinä tunnet talon tavat ja...

— Miksi se yhdestä vuodesta paranee? Erottavaksi tässä kuitenkin
tulee.

— Vaikka. Tulevana vuonna toimitan minä Oskarin naimaan; sitte hän
vakaantuu ja jättää kylänkäymiset ja muut liiallisuudet.

— Kenen Oskari nai?

— Kauppiaan Ainun. Ainu saa myötäjäisiä viisikymmentä tuhatta.

— Ja Franssi nai Helman. Niinkö?

— Franssi ja Helma ovat syntymästään saakka olleet määrätyt
toisilleen.

— Miks’ei Oskari nainut jo tänä vuonna?

— No kun Franssin ja Helman väli on sotkeutunut.

— Mitä se Oskarin naimiseen koskee?

— Koskee se. Sinulla on salaisuus kuin haudassa, siksi voin sen
ilmoittaa. Rouva ei annakaan Ainua Oskarille, joll’ei Franssi saa
Helmaa. Helmalle on juoruttu, ja nyt olemme kuin suossa. Jää meille
vielä yhdeksi vuodeksi, ja jos Helma sattuu sinulta kysymään noita
maailman juoruja, niin sano että ovat valheita, kateellisten ämmäin
keksimiä. Helma luottaa sinuun, ja yksi ainoa sanasi vaikuttaa häneen
enemmän kuin koko kylän juorut. Tulevana vuonna sitte tanssitaan
kahdet häät...

Tällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa
aikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja
kuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan.
Sama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin.
Mutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva
hymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä
tervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät
kylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks’ei
sanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen,
vaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin
rakeita...

— En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden.
Vietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään
hyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen
vaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en
sitäkään.

— Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla,
jotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä.
Niin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä
kaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla
on kiukkuinen luonto, ja ett’ei hän tule laatuun kenenkä kanssa
hyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä
kopeuttasi.

— Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että
jokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi
sen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa
jäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät.
Vasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta,
samoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.

Kaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta
kohden.

— Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille
vettä.

Samassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin
askelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut
nähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja
pilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli
pahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja
itki siellä tuntikausittain.

— Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata,
että oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.

— Menossa ollaan.

— Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.

— Niin jää. Enkä minä vihaa mitään sen enemmän kuin laihaa hevosta
ja laiskaa miestä. Minun tulee ihan pääni kipeäksi, jos näen toisen
tai toisen.

— Jukka, älä mene vielä pois meiltä. Jukka ei vastannut sanaakaan.

— Hevosesi nimi muistuttaa minulle erästä lapsuutemme aikuista
tapausta. Sinä pyysit ja rukoilit minulta koiranpentua...

— Muilta en uskaltanut.

— Minä pelkäsin luvata, mutta lupasin sentään, syystä että pyysit
niin kauniisti ja sydämellisesti. Nyt minä väitän, että se oli hyvä
työ...

— Oli se, eikä vallan vähäpätöinen ollutkaan.

— Ja että se on kasvanut korkoja tähän päivään asti. Nyt voit maksaa
sen takaisin korkoineen. Olen Annilta tiedustellut, ett’ei sinun ja
Kaisan pappiloihin menosta vielä tule valmista tulevanakaan vuonna.
Siis on sinulla lähes kaksi vuotta nuoren miehen päiviä jäljellä. Ole
ne vuodet meillä, isäntärenkinä...

Jukka ei vieläkään vastannut.

— Herttalan emäntä jo nöyrtyi edessäsi, nyt tuli tytär. Ja vielä
olet kahden vaiheilla. Se seuraa siitä, että sinä vihaat meidän
talon elämää; muuten et puhuisikaan pois mennäksesi. Sinulle seuraa
tappiota erosta, se kiusaa mieltäsi aina. Huomenna sinä jo vältät
tulla ketään meitä kolmea vastaan, jos tuota päätä menet.

— Tappiota kyllä tulee erosta, myönsi Jukka; sen minä uskon
helposti. Tulevana kesänä täydyn ehkä jo lähteä työn hakuun. Oskarin
ei tarvitse keltään lupaa kysyä, kun tulee kylvämään isäni sarkoihin.
Mutta minä olen mies, minä en aio elää kenenkään armoilla. Minä
vakuutan, että kymmenen vuoden perästä minulla kuitenkin on tupa
ja peltoa niin paljon kuin tarvitsen, purkakoon Oskari vaikka jo
huomenna...

— Älä toki tuommoisia ajattele, keskeytti Helma nuhtelevaisesti;
eihän Oskari mikään peto ole. Hyvempää ja hellempää luontoa,
kuin hänellä on, ei ole sinullakaan. Mitä hän juovuspäissään ja
suutuksissaan puhuu, ei merkitse mitään; selvänä ollessaan ei
hän ajattelekaan pahaa. Mutta hän on niin altis vaikutuksille.
Vahvempiluontoinen voi saattaa hänet tekemään minkä hurjan työn
hyvänsä; jota hurjempi työ, sitä hauskempi Oskarille. Jo senkin
tähden tahtoisin teitä eroomaan sovinnossa. Ja näethän minkälaista
vauhtia tässä ajetaan. Mitä meidän elämästämme tulee, kun sinä lähdet
pois? Ihan minua vapisuttaa tulevaisuus. Ajattele itseäsi minun
asemassani. Isäni on kuin heikko lapsi. Veljeni palvelee himojansa,
ja äitini ajattelee yöt päivät lapsilleen rikkaita naimisia. Minä
olen ihan yksin, jää minun tähteni meille. Tosin minä nytkin annan
sinulle sovinnon käden, mutta jos Herttalan häviö jo on
päätetty auttamattomiin, niin kerran minäkin syytän sinua, että
juuri pahimpaan ryöppyyn meidät jätit... Mutta vielä minä toivon
pelastusta. Sinä johdat peltotöitä, minä käyn navetassa. Tottahan
sitte tapahtuu jotakin, joka äkkiä muuttaa elämän; tottahan on ilta
pilviselläkin päivällä...

Helman katse oli niin luottavainen, hänen olentonsa niin naisellisen
puhdas, että Jukalta pääsi salainen säälin huokaus, kun muisti
miehen, joka oli hänelle valittu elämänkumppaniksi.

— Mitä sanot, Hukka? Syömmekö sanamme?

Hevonen hörähti ja katsoi talliin päin. Hymyillen tempasi Helma äkkiä
Jukan kädestä marhaminnan varren ja heitti sen hevosen kaulalle.

— Hukka, lähde minne mielesi palaa. Kaarestaen kaulaansa lähti
hevonen juoksemaan ympäri pihan, että pitkä harjansa häilyi. Tallia
kohden sitte suuntasi juoksunsa ja jäi oven taakse seisomaan.

— Viisas hevonen! Helma nauroi ja löi hiljaa käsiään yhteen.
Viisaampi kuin isäntä.

— Melkein kyllä. Jukan ääni oli jo pehmeä ja myöntyväinen. Mutta
työhön en minä mene, ennenkun saan kontrahdin käteeni.

— Sen saat vaikka huomenna. Aamulla on Oskari selvä, silloin
valjastat hevosen, ja lähdette yhdessä kirjoitusmiehen luo.

— Niin se on tehtävä.

— Ja nyt tulet aamiaiselle, minä laitan ruokaa. Helma läksi
kiireesti tupaan.

Laskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli
jälleen Herttalan isäntärenki.

                                                  ⸻

Ennen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei
kärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät
häntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. —
Onhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti
hakemaan puoskaria.

Tämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen
työtä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli
kovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa.
Kaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan
kerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki
otsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan
sielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään
syntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää
valaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.

Ja tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin
testamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan
kuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa
pakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan
kunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten
ehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä
yksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen
kiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu
puolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin
myytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.

Rikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman
jäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon
rikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri
kätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu
käsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.

Huutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan markan
rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi
irtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli
toistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja,
rintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa
huudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:

— Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden
hinnan, viisikolmatta markkaa.

Jukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti
sitte pöytään, ja sormus oli Jukan.

Samoin sai hän sinivierisen silkin.

Mari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet,
Miekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin
jättihe osattomaksi.

— Huuda toki jotakin, kaski Mari.

— Enkä huuda, vastasi Kaisa.

— Toivot ehkä saavasi lahjaksi.

Jukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.

— Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.

Kaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.

— Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.

— Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka
silkin ja sormuksen Kaisalle.

— Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti.
Tuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita
kalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun
muistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki
ja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin.
Vaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu
jouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin
sanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin
muisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään,
kun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset
murheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt
pitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja...

— Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti
kädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun
korvissani kauniilta.

— En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin
kaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän
kuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla
ylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.

— Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla
oli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?

— Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!

— Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi
Jukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.

Jukan tie vei alas Herttalaan.

                                                  ⸻

Kylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa
suhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen
hinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten
palkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa,
edistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka
kiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.

Komeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen
miellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin
suosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta
vaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino
on koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus
oli niinikään saavutettu, nimittäin ett’eivät suuret tulot rikastuta,
vaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat
huvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin
mieltä.

— Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle,
päivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin
möimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme
sitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän
halusi.

Sanotaan, ett’ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin.
Puheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty
paraimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään
epäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija.
Kysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina
vastaus: Mikon kukkaroon!

— Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi?
Siksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa
ahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla,
katseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka
nähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei
ollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja
vitsaus.

— Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin
huomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on
hirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen
ihmisille on kirottua työtä.

Syttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla
liekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta
se poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan
nenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa
omaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi,
mustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla
tarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt
puheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi
niitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti
häntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi
paisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä
kourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan
ajattelivat.

— Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän
mustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja
sitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan
kenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta
maksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun
yhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa
katsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä,
saarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia markkoja,
tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!

VII.

Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä
tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä;
hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.

Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli
silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä
pohjatuuli puhalsi nurkissa.

Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois
ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja,
alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate,
jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin.
Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi.
Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.

— Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.

Katse samassa keksi lattialla lapsen.

— Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa,
polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni,
minun häpeääni!

Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.

— Elääköhän se vielä?

Heikko, valittava ääni kuului lattialla.

— Kiitos, taivaan Herra!

Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen
rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä
kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.

— Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi
värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä
ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni,
minun häpeääni!

Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.

Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki
takapihalla Kaisan ja huusi hänelle:

— Oletko nähnyt Annaa?

— En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?

— Yöllä se on hukkunut.

Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja
suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:

— Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka
veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta
sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.

Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok’ainoan sanan, ja tuntui, kuin
olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.

— Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi
hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden...

— Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt
lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.

Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon
säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka
kuului heidän takapihalle.

— No mutta Jumalan tähden... Emäntä ei vieläkään voinut uskoa
todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.

Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti
erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo
mennä ohi.

— Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä
emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan.
Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle
päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä
nyt sinne.

Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi
näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset
olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja
lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä
puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu
palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä
kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli
heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin
päiväkaudeksi.

— Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja... Emäntä lähti kiireesti
alas viinatupaan.

Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.

Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen
peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä,
sylissään lapsi, vieressään Kaisa.

Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.
Sulkien silmänsä kuiskasi hän:

— Kaisa!

— Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan
rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.

Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään
liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan
odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja
katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat
äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten
ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton
anteeksianto.

— Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu
oli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli
tottunut.

— En erittäin.

— Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu
ruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi
lasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään
parempaa.

Anna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla.
Annettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.

Kaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:

— Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.

— Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.

Katuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun
Kaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:

— Jäävätkö ne henkiin?

— Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.

— Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en
muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei
kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi
tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme
mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen
että...

— Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus.
Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori
hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.

— Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta
kodista.

— Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.

Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan.
Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt,
että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta
oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi
oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin
ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää
lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat — niitä oli
Annalla paljon — nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle
hyviä ystäviä — niitäkin oli paljo — sekä surkuttelivat että
iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon
— niitä oli peräti vähä — tunsivat todellista sääliä.

— Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat
kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita
parempi. Nyt siitä meni kunnia.

— Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja
purra yht’aikaa. Kaunis aina kelpaa.

— Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä
täytyy.

Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto
voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen,
etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku
koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei
päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.

Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka
yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin
olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa
joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka
kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti
Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain
asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett’ei
keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten
Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi
tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.

Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä
jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.

Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista vuoden
vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen
oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian
vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit
valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia
virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä
vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin
hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.

Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa,
tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä
ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän sunnuntaina tullessa
Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa
emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa
nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi
kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa
vetosivat asianomaiseen, ja eräänä tuli emäntä alas
viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:

— Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo
kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja
tai muita hupia?

— Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.

— Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.

— Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo
minulle hyvää.

— Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.

— Aioinkin jo pyytää.

— Minä sen jo arvasin.

Omituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon
töistä ja tupa-askareista.

Herttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan
arka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui
hiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä,
kun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua
päättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi
tulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen
johdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana.
Oskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti
väkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta
jouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte
lyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies,
pojalle rikas vaimo.

Mutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle
taivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia
myöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett’ei kukaan muu
rikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi,
että Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa
ainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät
tytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin
vertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.

Pilvi oli todellakin uhkaava.

Sopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman
silmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin.
Kyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen,
mitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman
kuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.

Alusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli
Kaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan
emäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut
Ainuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa.
Helman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen
virkkoi hän:

— Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.

— Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei
tänne mitään kuulunut.

— Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.

— Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?

— Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni
eilen aamulla.

— Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi
tulikin?

— Se siitä tuli.

Helma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä
myötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen
elämäkertansa vuoksi.

— Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä
Helman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti
kysymyksensä.

Rouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten
tapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:

— Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja
kertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja
vietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään
sovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton
kenenkään tietää.

— Miksi?

— Suoraan sanoen siksi, ett’ei Anna itsekään kuulu olevan varma
hänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.

Myrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä
häpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat
sopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.

— Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla
likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.

Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!

— Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.

— Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen
liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.

— Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se
sietää vielä enemmän.

— Ehkä niin.

— Täydymme jatkaa tähän tapaan.

— Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.

— Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään,
ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.

— Siten se käy laatuun.

— Sitä liehakkaa vihaa moni.

Rouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että
Annalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia,
ja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla
petetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä
toisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.

Herttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta
kun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän
sillä näyttänyt väitteensä toteen.

— Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka
kerran pettää yhden, se pettää toisenkin.

Väitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan
rouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut
hänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten
rakkausseikoista.

Tapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo
tapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin
hänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan
täydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon
muuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna
ei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja
kirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin
oli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten
esine.

— Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen,
kun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin
monta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin,
oi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia
itselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on
tosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista vuoden vanhana,
voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos
hän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi.
Mutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä
yhtäänne päin. Ja sanotaan, ett’ei savua, jos ei tulta.

Niissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten
enempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen
varmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.

— Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun
tähteni ette tarvitse häitä viivytellä.

Siten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan
kiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä
taivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä
monta vertaa suuremmiksi.

— Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa
sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet
kuulemaan.

Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon
ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä
tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni
yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista,
nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja
vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä
nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät
tunteet tulivat kernaasti rintaan.

— Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi
tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki
muut ovat onnellisia.

Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta
kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä.
Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin
välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka
yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli
jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.

Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain
iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma
maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti
vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään
näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa
morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä
täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät
surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle
seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä
muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä,
mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui
kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta
silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden
kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat
iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän
vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.

Siihen kohtaan hän heräsi.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla.
Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden
juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat
jo kuivia.

— Kummallinen uni!

Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä
puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille
iloisesti.

— Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on
yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.

Helma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui
kevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään
ahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä
unhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä,
vapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.

— Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta
ihanuudesta, joka häntä ympäröi.

Karjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta
puhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan
selvästi puutarhaan.

— Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan
suuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian
mainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:

— Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.

Franssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia
tunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta,
tekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat
istuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:

— Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi
piika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen
katsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä.
Mutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään
kanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.

— Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli
idealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut.
Hän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen
pyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule,
eikä niitä ole.

— On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla
hyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista,
mutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti.
Syöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi,
häväistäväksi.

— Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett’ei Franssi
häntä nai kuuna kullan valkeana.

— Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin
takkiainen?

— Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi
oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi...

— Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän
muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven
kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on
puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin
Franssin, sitten itseni. Se on tosi.

— Puhut niinkuin lapset.

— Meidän Helmaakin minä oikein säälin.

— Mitä varten?

— Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen
tytön käsivarrella.

— Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä.
Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä
surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte
joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et
toki sulhastasi, vaan...

Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden
ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen
pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän
jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas.
Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti,
jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.

— Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut
väkisin tukahuttaa, ovat tosia.

Kun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas
kulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun
emäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.

— Miks’et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi.
Ääni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.

Helma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.

Juotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen
aamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis
ilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin
kaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja
halvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:

— Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene
minnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne
Oskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat
aikasi kulumaan.

— Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä... Vastausta kuulematta
tuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden,
mutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari sekuntia
. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään
tiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään
vanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa
kanssa.

Helman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä
hän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja
jalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse
seisomaan.

— Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän
luulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?

Säikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää
takaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:

— Ensiksi rikoin kasteen liiton.
Toiseksi hylkäsin Jumalan.

Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.

— Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä
oven ja astui sisään.

Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista
vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän
hymyillen ovea kohden ... ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.

— Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi
hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.

Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen
aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut
osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta
voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine
hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli
sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton
kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen
piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt
sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.

Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja
mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman
silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.

— Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään
ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä
onneton kuin sinäkin.

Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen
Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä,
lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:

— Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja...?

— Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti.
Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut
kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin
onnettomuudekseni.

Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan
hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta
tähtien tuolla puolen.

— Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että
ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama.
Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun
lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.

Kyynel tuli Annan silmään.

— Tiedän varmaan, ett’et vihaa minua. Helma asettui istumaan
lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet
hiukan vapisivat...

— Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli
rukoilevainen.

Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:

— Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut
kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi.
Sitä varten tulin tänne.

Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran
raskaasti virkkoi hän:

— Se on vaikeata, mutta...

— Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni.
Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on
sama, petetyt olemme molemmat.

Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä
lattiaan alkoi hän puhua:

— Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä
kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut
välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän
käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa.
Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen
väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli
hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo
mennä Heikille vaimoksi, mutta...

— Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että...

— Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta
lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti
silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni
ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän
muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä
suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä
oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä
enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni
arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli
halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi
pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin
tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi;
täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina.
Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi
sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni
läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta
minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin
hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty.
Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa
minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon
ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen
valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä
ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin
myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä
sormukseen ja...

— Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.

— pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi
silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:

— Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin,
ei sormus ollutkaan sormessani.

— Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen
tietämättäsi.

— Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.

— Ja kallista kultaa.

— Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen
ristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja
viimeisen kirjaimen.

— Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.

— Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun
pääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli
semmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos
en syyttäisi häntä sanallakaan.

— Voi konnaa!

— Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä
yksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen
silmiään koskaan näen.

— Kuka se on?

— Se on veljeni.

— Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita
kokemassa.

— Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän
ole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä
uskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme
päätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän
isäntänä.

Anna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui
rauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis
värisi tuskan vallassa.

— Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen
käteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen
ystäväsi.

— Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna,
kyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt
vasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!

— Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää
halveksimista.

— Tiedän, että se on synti, suuri synti.

— Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen
kerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut,
pysyy salassa. Rauhoitu nyt.

Helma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa
kylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita
ja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän
käyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi,
ennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta
Helma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan.
Vasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.

Osaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat
käyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli
häntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi
esirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin
palkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä,
kun tervehti Helmaa:

— Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.

Tietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä
ämmän tervehdykseen.

— Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.

— Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett’ei ämmä milloinkaan tyhjän
tähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi.
Se olikin hyvä keino.

— Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.

— Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että
Annan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti
ämmää asiaan.

— Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas.
Inhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te
kiitätte minua.

— Miksi teitä kiittäisin?

— Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne
eroon kultahiuksisesta tytöstä.

— Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.

— Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle
juoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni,
silloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja
vahtimaan.

— Näittekö myös?

— Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä
varten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin
poika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena
iltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt,
vaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö
ollut viisas?

Hävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se
oli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.

— Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston
ämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän
varsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen.
Palkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen
tavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa
kahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan
emäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. —
Tottahan muistatte.

— Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan
ivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille
nytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin
halukkaasti.

Ämmä päästi käheän naurun.

— Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät,
toiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin
äitinne.

— Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän
nauramaan ja meni tietään eteenpäin.

Pellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille.
Helma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:

— Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.

— Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli
Jukka. Isäni saa huonon ruissadon.

— Kylvikö hän uudella?

— Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot
ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett’ei kunnon maamiehelle tule
katovuotta usein elämässä.

Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli
jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti,
mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen
lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia,
Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.

— Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan
tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.

Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen
kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto
ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa,
elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus,
sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett’ei omaatuntoa
kalvanut mikään rikos, mikään synti.

— Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi
sanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa
ainakin.

— Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka,
yhtyen Helman sydämelliseen nauruun.

— Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?

— Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.

— Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.

— En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.

— Olet ylpeä.

— Niin kaikki muutkin rikkaat ovat.

— Ja tulevana vuonna sinä sitte nait.

— Niin on mieleni.

— Mutta jäät yhä edelleenkin Herttalan isäntärengiksi.

— Isäni semmoisia saarnaa, vaan en minä.

— Ei sinua vielä kaivata kotonasi; paitse jos olisi pääomia panna
liikkeelle.

— Minulla on hyvät pääomat, hevonen ja vahvat käsivarret. Ja jos
tarvitaan, osaan minä syödä suolavettä ja leipääkin.

— Taas puhuit ylpeästi. Käsketkö minut häihisi, minä käsken sitte
sinun.

— Herttalaanhan häitä ensin tulee. Isäntä nai, ja tytär ottaa
miehen, molemmat samassa kahinassa.

— Ei tule häitä meille. Isäntä on sairas, ja tyttären sulhanen on
vielä maiden ja merten takana. Mutta hän onkin jalo ja kaunis mies.
Vartalo on suuri niinkuin sinullakin, mutta silmissä on enemmän
sinistä, hiuksissa enemmän keltaa. Ketä näet, kun et minuun katso.

— Kauppiaan rouva tulee teille. Jukka näki rouvan kääntyvän alas
Herttalan tielle. Onko tuli kylässä irti vai...?

— Rouva se onkin. Nyt sillä on tärkeitä asioita, koska noin
tuiskuttaen astuu. Menköön edellä, minä menen jäljessä; minullakin on
tärkeitä asioita hänelle.

— Tulee kai kysymys hääpäivästä.

Helma katseli rouvan jälkeen, siksi että tämä ehti kääntyä pihan
portista sisään. Sitte hän äkkiä nousi ylös ja virkkoi:

— Rouva tuli tänäpänä viimeistä kertaa meillä käymään. Viime vuonna
sanoin sinulle toivovani jotakin tapahtumaa, joka äkkiä muuttaisi
elämäni. Se tapahtuma on jo tapahtunut.

— Tuleeko purkajaiset?

— Tulee niinkin. Kotiin mentyäni teen ensimmäiseksi työkseni
Franssista eron, selvän eron.

— Miksi?

— Siksi että hän on heittiö, suuri heittiö. Hämmästyneenä katsoi
Jukka Helmaa silmiin.

Uhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara,
musertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan
elämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri
samanlaiseksi.

— Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt.
Enkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä.
Jukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön.
Minä olen rehellinen ja suora mies.

— Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus.
Helma lähti.

Tyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan.
Viivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin.
Ulkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt
jälkeäkään.

Rouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat
loivat Helmaan läpitunkevan katseen.

— Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.

— Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?

— Annan luona, kuului tyyni vastaus.

Sanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa
istui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:

— Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt
Annan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn
tytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki
konnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta
älkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat
takaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää
teitä, hyvä rouva...

— Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja
sinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.

Emännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä
kellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.

— Ottakaa omanne.

Ensimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan
masentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja
ilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään,
jopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää
surua, virkkoi hän:

— Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun
emme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa,
ett’en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen
Franssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä
väität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin,
että Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.

— Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa
muuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen
hymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä,
miten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka
monta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla
sen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin
häntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin
vaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani,
autuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin,
että hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi.
Joll’ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän
rupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti
minua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole
kylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin
muistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.

— Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta,
huomautti rouva.

— Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät
nuoruutesi sulhasen.

— Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla
näkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut
hänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä
se kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett’en minä tänäpänä enää
voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi,
enkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein
julkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön.
Ja mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan
laskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan,
joka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää
kevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää
mitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi
puolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun
terveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön
kengänrihmojakaan päästämään.

Rouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä
vihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä
kamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa.
Siveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle
ennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli
sointu kokonaan kadonnut.

— Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten...

— Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen
tuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän
asiaan?

— Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei...

— Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin
ihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna.
Erittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa
papin puheille.

— Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän
on kaikki tavara ja rikkaudet omaa.

— Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta
salaa pudisti hän Helmaa kädestä.

— Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen
hullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.

Käsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi
rouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat,
meni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen
juolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle:

— Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä
sinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni
toivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta,
paljonko hän on velassa Franssille.

— Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta
salaa puristi hän Helmaa kädestä.

— Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.

— Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa
tosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu
kasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.

— Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?

— Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako
korttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme
keskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja ... tasaisissa
sadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut
enemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään.
Ei raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin
olla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä
ei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja
puristi Helmaa kädestä.

— Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet
Franssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan
omaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä...

— No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja
polki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?

— Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen
tuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi
esineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset
ja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen
pöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta.
Huomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan,
irtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun
täytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen
heti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne
tuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin
Franssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi
sielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten
Helmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen
kuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu
seitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.

                                                  ⸻

Herttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä
valmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa.
Helma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen,
ja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse
vainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja
rikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi
vainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen
sekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin
Klaus ja moni muu kunnon työmies.

Kauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli
tullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut
kauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu
ei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin
kihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä
muutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään
matkalle oli rouva lausunut:

— Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon
nuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.

Helma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun,
enemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta
semmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman
kevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista,
hienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.

— Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat
kirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja
sain sillä ajalla sata suudelmaa.

— Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.

Helman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa.
Alkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla
kaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului
jo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen
himojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin
lääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara.
Jokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen
noudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas
tuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman
kuva.

Hänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa
olivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui
ensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia
sielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran,
että nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin
ja sanoi Helmalle:

— Mene sinä täksi maata, minä jään tänne.

— Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.

— Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet... Ne ovat nyt
molemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.

— Olkoot.

— En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä
voi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja
parastasi minä ajattelin.

Helma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

— Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun
Jukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun
ajattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli
taloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa.
Mikä sen velan suittaa?

— Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta
Jukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa
tulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa,
niin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat
ovat nousemaan päin.

— Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.

— Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron.
Rouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi
olisi tullut.

— Taidat olla oikeassa.

— Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken
pahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun
ajattelen yhtä seikkaa.

— Mikä seikka se on?

— No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä
kaunis ... ja olet vielä oma rakas äitini.

— Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut...

— Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi,
jos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos
milloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät
tyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.

— Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen
tähden.

— Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa
alle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi.
Koskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan
sanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös,
halasi äitiään kaulasta ja meni maata.

                                                  ⸻

Kesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet
häät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu.
Ahdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun
houkuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen,
että piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin
kanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin.
Vanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita
puheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin
yhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän
kerran kuiskasi:

— Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se
on Annillekin.

— Tietysti, vastasi Klaus.

Kaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet.
Kiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri
lehtimaja.

Uutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi
säleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä
katsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä.
Uusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se
sijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja
Klaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä
katto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.

Keveästi käveli Anni kasvattityttönsä häissä, vaikka hiuksensa
jo olivat hopean valkoiset. Hänestä oli tullut uudestaan lapsi;
hän ajatteli kaikista ihmisistä hyvää ja katsoi kaikkia asioita
hyvältä puolelta. Lasten parissa hän parahiten viihtyi häissäkin,
ne yksinomaisesti olivat hänen huomionsa ja hellyytensä esineinä.
Klaun perheesen kuului jo kuusi henkeä, ja nuorimmat jäsenet olivat
mummon varsinaisia lemmikkejä. Käsivarrellaan kantaen Annan poikaa
hääräili Anni lasten kanssa, täytti jokaisen vaatimuksen ja vastasi
turhimpiinkin kysymyksiin...

Hääiltana ratkaistiin lehtimajassa Heikin ajallinen onni.

Näytä nyt, että rakastat minua, sanoi Anna, ja hänen äänensä hiukan
värähteli, mutta katseensa oli tyyni ja rauhallinen. Miksi et lähde?

— Siksi ett’en voi erota sinusta, vastasi Heikki intohimoisella
äänellä; en voi jättää sinua.

— Mutta tiedäthän, että ainoastaan eron tie voipi viedä meidät
yhteen. Päätöstäni et voi millään horjuttaa, muulla ehdolla en tule
vaimoksesi. Siellä kaukana ei menneisyys myrkytä onneamme.

— Sinä haaveilet.

— En lainkaan, päinvastoin ajattelen hyvinkin tyynesti ja kylmästi.
Vaikka onnellisuus perustuu rakkauteen, riippuu sen menestyminen
tuhansista pikkuseikoista. Jo yksi pilkallinen silmäys, jo yksi
ivallinen sana joltakulta tuttavaltasi tekisi mielesi karvaaksi.
Kävisi ehkä niin, että täytyisit aina kärsiä minun tähteni. Muista
omia sukulaisia. Ethän voisi viedä minua rinnallasi heidän seuraansa,
hetihän minä alentaisin sinun arvoasi. Kotimme kynnyksen ulkopuolella
ei sinulla koskaan olisi hyvää omaatuntoa. Sinä et nyt voi punnita,
mitä tuo ajan pitkään vaikuttaisi; mutta onneksi on minulla sen
verran tervettä järkeä, että näen, mitä surkeutta siitä seuraisi.

— Jo myönnän, ett’et haaveilekaan. Heikki nousi äkkiä ylös ja aikoi
sulkea syliinsä Annan, mutta tämä teki estävän liikkeen kädellään ja
astui askeleen kauemmaksi.

— Ole mies ja lähde. Jota kauemmaksi menet, sitä lähemmäksi minua
tulet.

— Minä myön taloni ja lähden. Heikki otti kunnioittavaisesti Annaa
kädestä kiinni. Kun tästä on kulunut viisi vuotta, tulen
noutamaan sinua meren takaiseen maahan. Tuletko silloin vaimokseni?

— Tulen. Anna veti hiljaa kätensä irti Heikin kädestä ja lähti
edellä käymään häätupaan.

VIII.

Rikastuminen oli kauppiaan olemuksen tuote. Niinkuin sieni vetää
vettä sisäänsä, samoin imi hän rikkautta itselleen. Liikkuen ahtaassa
näkypiirissään erinomaisen taitavasti keksi hän silmällään aina
oikean langan, jota myöten rahavirta hereästi juoksi puotiin. Siten
hänestä oli tullut ”kylän suuri rikas.”

Rouvan ylpeys oli paisunut samassa määrässä, kuin Mikon rikkaudet
olivat lisääntyneet. Hän jo julkisesti osotti halveksimisensa köyhää
kansaa kohtaan; varakkaimmille emännille hymyili hän armollisesti.
Kolmesta intohimostaan, nimittäin nautinnosta, rikkaudesta ja
kunnianhimosta oli viimeksi mainittua vaikein tyydyttää. Herttalaiset
olivat vielä kylän mahtavimpia. Yhtenä syynä, joka vaikeutti ylimpään
kunniaan pääsemistä, oli Mikon henkinen ala-arvoisuus. Sen rouvakin
hyvin tiesi. Mikkoa pitivät renkimiehetkin vertahisenaan, edessä ja
takana häntä kirottiin ahneeksi, koronkiskuriksi ja verenimijäksi.
Toisenlaista virttä veisattiin Herttalaisista. — Oskarista tosin
oli tullut tuhlari ja juoppo, mutta viina ja olut olivat tehneet
kylässä niin suuria tuhotöitä, ett’ei ketään erittäin voitu
sormella osottaa. Uhreja löytyi lähempänäkin, ett’ei niitä tarvittu
Herttalasta saakka etsiä. Jos joku oli niin onnellinen, että oma
lapsi pelastui, niin vei olut uhrikseen veljen, tai jonkun muun
sukulaisen. Siten juoppouden suhteen ei yksi ollut onnellisempi kuin
toinenkaan. — Herttalan isäntävainajata oli kunnioitettu vapaan
talonpojan esikuvana. Ymmärtäväisenä ja kunnollisena maanviljelijänä
oli hänellä ensimmäinen kunniasia kylän isäntäin joukossa. Kunnioitus
kulki perintönä leskelle ja lapsillekin, ja Jukan ansio oli, että
kunnioitus viime vuosina oli pikemmin noussut kuin laskeutunut.
Herttalaisten kannalle pyrki jokainen isäntä maanviljelyksessä ja
karjanhoidossa, sillä Herttalan pelloissa oli aina leveät ojat,
paksu ruokamulta ja pitkä laiho; samoin oli siellä myödä maitoa,
voita ja juustoa ympäri vuoden. Lyhyesti sanoen olivat Herttalaiset
vielä samassa kunniassa kuin isäntävainajankin aikana. Se tuli aina
ilmi. Hurjat renkipojatkin, jotka, aikamiesten esimerkkiä seuraten
lausuilivat Mikolle törkeitä sukkeluuksia, panivat Herttalan emännän
ja tyttären lähellä kauniimmat puolensa näkyville. Herttalan talo
oli heille, kuten se oli aikoinaan Jukallekin ollut, ihmeellinen
kuninkaanlinna.

Yleiseen kunnioitukseen Herttalaisia kohtaan vaikutti myöskin
velattomuus suuresti. Kauppiaan rouva huomasi sen ja pani
kymmentuhantisen velkakirjan uloshakuun, asianomaisille tietoakaan
lähettämättä.

— Minä näytän, kuka tässä ylimmäisenä istuu, sanoi hän miehelleen.
Millähän luulevat maksavansa?

— Milläpä sen maksavat? tuumi kauppias. Kukkarossa ei niillä ole, ja
lainaksi ei ne mene hakemaan. Siitä tulee kirjoitus ja ryöstö.

— Ja kylä on köyhiä raukkoja täynnä. Ahdas näköpiiri ja kaiken
korkeamman katsantokannan puute estivät kauppiasta näkemästä, mitä
merkillistä hänen ympärillään viime vuosina oli tapahtunut. Hän
eli vaan kootakseen rahaa ja rikkautta, pieninkään valo ei päässyt
paistamaan hänelle, ajatuksensa kun alituiseen rypivät omanvoiton
ja aineellisuuden loassa. Hän oli tavallaan eläimen kannalla. Hyvä
ja paha, onnellisuus ja onnettomuus, eli kaikki se kirjavuus,
joka muodostaa ihmiselämän, pysyi hänelle salattuna arvoituksena.
Alhainen sielunsa ja ahne luontonsa oli sidottu rahaan niin monella
siteellä, ett’ei edes silmänräpäyksellinen irtautuminen voinut
tulla kysymykseen. Menestys ja onni olivat hänessä kasvattaneet
itseensä luottamista ja jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Kaikkea
uutta hän vaistomaisesti vihasi ja halveksi. Mielipiteensä, jos
niitä semmoisiksi saattaa sanoa, koska pikemmin olivat kehittyneitä
viettejä, piti hän ihmisviisauden summana. Ja ne olivat samat,
kuin hänellä oli nuoruudessaankin. Eläminen rikastumatta on sama,
kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, se oli vieläkin hänen
mielilauseensa. Päättäen siitä ahneudesta ja viekkaudesta, jota hän
osotti, kun tuli kysymykseen voittaa markka sieltä, penni täältä,
olisi outo luullut hänen henkensä riippuvan juuri niistä samoista
kolikoista. Suuressa rikkaudessaankin oli hän köyhä!

Talonpoikain sekä aineellinen että henkinen tila oli jo ilahuttava.
Kulunut vuosikymmen oli tullut käänneajaksi koko pitäjälle. Joka
taholla herättiin edistymään. Uusia kansakouluja perustettiin
toinen toisensa jälkeen, ja yhteisiä asioita ruvettiin harrastamaan
innokkaammin. Sanomalehdet tulivat välttämättömän tarpeellisiksi
joka kylässä, niitä luki nuoret ja vanhat, ja niistä virtasi valoa
mataliinkin majoihin.

Oli juuri se aika käsissä, jolloin syvät rivit alkoivat herätä unesta.

Taloudellinen tila ei suinkaan ollut herääville suotuisa. Viljaa
myötiin vielä polkuhinnasta, joten markka oli isännille kahta
ahtaammalla kuin ennen, ja kuitenkin kasvoivat työväen vaatimukset
vuosi vuodelta. Mutta huolimatta taloudellisesta pulasta ryhdyttiin
innokkaasti työhön, rahamenoja ei nureksittu, veroja ei valitettu
suuriksi. Samalla kun talonpojat tunsivat suonissaan suurta
elinvoimaa, oppivat he itsenäisesti ajattelemaan. Monet seurat ja
kokoukset muodostuivat ajatusten voimisteluharjoitukseksi. Myöskin
ne rakensivat yhdyssiteitä jäsenten välillä ja tekivät siten
hajanaisesta vahvan kokonaisuuden. Kunnan asioissa oli tähän asti
ollut herroilla valta, mutta kun talonpojat heräsivät, ottivat
he kauniisti vallan itselleen; he eivät enää suostuneet olemaan
alaikäisiä ja johdettavia niissä tärkeissä asioissa, jotka suorastaan
koskivat heitä ja heidän hyväänsä. Edistys oli jokaisen tunnussanana.

Nuori sukupolvi riensi vanhojen edellä valoa kohden. Pidettiin
arpajaisia ja iltahuvia, perustettiin kirjastoja, luku- ja
sanomalehtiyhtiöitä. Talonpoikaisista kodeista lähti lahjakkaita
nuorukaisia opin teille, ja he sytyttelivät sydämiä tuleen. Moni
harmaahapsinen vanhus tuli herätetyksi koulupojan kautta, monelle
siskolle näytti veli ihanan isänmaan, ja ihmeekseen kuuli moni
kyntömies nuoren ylioppilaan pukevaan sanoiksi juuri sitä, jota hän
oli salaa sydämessään tuntenut auran jäljessä astuessaan ja lintujen
viserrystä kuullessaan.

Tämmöisenä mahtavana herätyksen aikana ei raittiusliike voinut
olla löytämättä pitäjään, jossa viinan ja oluen tuhotyöt olivat
yhtä surkeat joka kylässä. Se tuli kuin väkevä tuulenpuuska ja
voitti kokonaisuudessaan mielet. Sivuseikoista tosin väiteltiin ja
riideltiin, mutta itse aate, yleinen raittius, myönnettiin jaloksi,
jopa mahdolliseksikin toteuttaa käytännössä.

Kauppias ei lukenut sanomalehtiä, joten hän pysyi täydellisessä
tietämättömyydessä viimeiseen hetkeen saakka. Saatuaan joiltakuilta
liikkeesen perehtymättömiltä hajanaisia tietoja uudenaikuisista
ihmisistä, jotka juhlallisella lupauksella luopuivat juovuttavien
juomien nautinnosta, nauroi hän makeasti. Kaikki oli muka ilvettä,
koirankuria. Kun asiasta kuitenkin ruvettiin meluamaan yhä enemmän,
täytyi kauppiaankin koettaa saada parempi selko raittiusmiehistä ja
heidän aikeistaan.

— Mitä menninkäisiä ne oikein ovat? kysyi hän eräältä isännältä,
josta muutamassa vuodessa oli tullut etevä ja melkoisilla tiedoilla
varustettu mies. Eihän niitä ole ennen kuultukaan.

— Ei tänne syrjäkylään kuulu mikään asia liian aikaisin, vastasi
isäntä. Ulkomailla on raittiusmiehiä ollut jo kauan, ja siellä he
ovat kasvaneet suureksi joukoksi.

— Älkää hittoja! Ovatko sitte ulkomaan ihmiset hassuja?

— Sitä minä en luule. Päinvastoin ovat he monessa asiassa viisaampia
kuin me, ja yhteisissä oloissakin paremmin edistyneitä kuin me täällä
kaukaisessa pohjolassa. Mutta me kämmimme hiljaa perässä ja panemme
tarkoin muistiin kaikki ne paikat, joissa he ovat lyöneet päänsä
seinään.

— Keitähän täältä meidän kylästä on mennyt seuraan? Varmaankin
Kaaren uusi isäntä, joka kaiken kummallisen perässä juoksee.

— Kaaren isäntä on älykäs mies, älykkäämpi kuin minä ja te yhteensä.

— Nuorten äly ei kannata kiitosta, vanhana mies vasta tunnetaan.
Arvasinhan minä, että se meni seuraan ja vei mukanaan, ketä sai.

— Eipä mennyt, eikä ole meidän kylästä kukaan mennyt.

— Mitä hyvää siitä seurasta sitte on?

— No se on sillä tavalla, selitti isäntä, joka monissa kokouksissa
oli oppinut itsenäisesti ajattelemaan, ett’ei raittiuslupaus ole
saavuttanut täällä meidän kylässä puoltajia. Ei juoppoa auta se, että
hän menee raittiusseuraan. Niinkauan kun olutta ja viinaa myödään,
niinkauan niitä juodaankin. Poikkeuksia kyllä voi löytyä, mutta
niiden merkitys yleiseen raittiuteen, jota me ajamme takaa, on yhtä
suuri kuin pisaran mereen.

— Voi velikulta, kuinka viisaasti puhut.

— Raittiit eivät kernaasti rasita omaatuntoaan lupauksilla, vaikka
se olisikin suotava hyvän esimerkin vuoksi.

— Niin on asia, velikulta. Tänne meidän kylään sopisi rovastin ja
lukkarin tulla koulua käymään.

— Mutta itse aatteen me hyväksymme ja seurallisten lupauksistakin
olemme ottaneet noudattaaksemme tehokkaimmat kohdat. Tästä lähin
ei kukaan isäntä tuo juovuttavia juomia kaupungista paraalle
ystävälleenkään, ja pidoissa tulee käytäntöön kannu-olut pullo-oluen
ja muiden karvaiden juomien sijaan.

— Nuo asiat on Kaaren isäntä teidän päähänne pannut.

— Ja viina- ja olutkauppojen suhteen olemme kaikki yksimielisiä.
Sekä seuralliset että seurattomat katsovat niiden hävittämisen
välttämättömän tarpeelliseksi, jos elää aiotaan ja edistyä tahdotaan.

— Mutta olutkauppojen suhteen ainakin lyötte kirveenne kantoon.
Herrat eivät suostu niiden hävittämiseen.

— Saamme nähdä.

Viikko tuskin ehti kuluneeksi edellä kerrotusta keskustelusta, kun
jo kylän isännät eräänä päivänä lähtivät miehissä kuntakokoukseen.
Edellä ajoi Kaaren isäntä, ja hänen rattaillaan oli tuo itsenäisesti
ajatteleva isäntä; perässä tulijoilla oli heilläkin jokaisella
naapuri tai tuttava rinnalla. Näkyi, että heillä kaikilla oli yksi
tie, yksi asia.

Istuen puodissa näki kauppias isäntäin ajavan kirkolle päin. Hän
vihasi vaistomaisesti Kaaren isäntää, vaikka vältti tuoda vihaansa
näkyville. Kurkistaissaan lasin lävitse maantielle mutisi hän:

— Jos kukaan ihminen maailmassa kaivaisi minulle mielellään haudan,
niin tekisi sen juuri tuo Kaaren isäntä. Mitähän vehkeitä sillä nyt
taas on?

Tuohon tapaan jatkettuaan mutinaa kotvasen aikaa meni kauppias
saliin, rouvan luo. Tämä istui sohvalla ja luki kirjettä, jonka oli
saanut Ainun sulhaselta.

— Mitä siellä kirjeessä Franssista sanotaan? Kauppias istui sohvan
toiseen päähän ja katsoi uteliaasti rouvaa.

— Franssi paranee, taudinkohtaukset käyvät yhä harvemmiksi, jota
säännöllisempää elämää hän viettää, vastasi rouva. Niin kirjoittaa
tuomari. Ainu tahtoo viettää häät tänä kesänä ja ... voi sitä Annaa
jumalatonta!

— Epäiletkö että hän...?

— En minä epäile, minä annan vaikka silvota sormeni sen päälle, että
Anna tartutti Franssiin kaatuvan taudin.

— Mutta kun ei hänessä itsessäänkään...

— Ole vaiti, rouva taas keskeytti kärsimättömästi, ei sinun älysi
riitä tämmöisiin. Kaatuvaa tautia voi toiseen ihmiseen tartuttua,
vaikk’ei itsessä olekaan, sitä voi hankkia muilta. Ei tarvita kuin
pisara...

— Sitä vaahtoako?

— Juuri sitä, yksi pisara vaahtoa kahvin tai muun nautittavan
sekaan, sillä se on tehty. Heti keväällähän Franssikin kaatui
ensimmäisen kerran. Anna kosti, kun näki ett’ei tullutkaan naimista.
Hänen toimestaan kai kelloa soitettiin niin kauas kuin mahdollista.
Ja semmoinen rikas ja rakas tyttö sitte antoi kaatuvan taudin tähden
rukkaset Franssille. Mutta kyllä minäkin osaan kostaa. Minä palkkaan
jonkun heittämään varia vettä Annan-silmille.

— Varo, ett’et puhu muiden kuullen tuommoisia. Kaaren isäntä on
Annan veli, ja sinä tiedät mitä seuraa, jos hänelle kerrotaan noita
puheitasi.

— Ei köyhä kirkonvaivainen mitään voi. Talokin on velkana.

— Ei se siihen kuulu, kyllä köyhäkin vihata voi ja pahaa suoda.
Äsken hän näkyi laahanneen isäntiä kanssaan kirkolle päin, arvatenkin
johonkin kokoukseen. Paha henki niitä seuroja ja kokouksia, joiden
kanssa ihmiset tähän maailman aikaan ovat ihan hulluina! Jumala
tiesi, mitä niistä lopulta seuraa.

— Ei niistä mitään seuraa, menkööt kokoukseen tai kokouksen taakse;
ei köyhät raukat mitään aikaan saa.

— Hm! Riston pitäisi jo joutua kotiin, joll’ei vaan ole tiellä
ruvennut ryypiskelemään.

— Ei se mikään taattu mies ole. Moittivat, että panee vettäkin
sekaan.

— Sittehän sietävät useamman ryypyn. Risto hyötyy, ja minä hyödyn.

Risto, kauppiaan nykyinen kätyri, oli viisas ja viekas. Hänen
johtamanaan kukoisti liike paremmin kuin koskaan ennen ja tuotti
myöskin suurempaa voittoa, sillä viinassa oli vettä lähes kolmas
osa; sitä annettiin ainoastaan lapsille, jotka eivät kelvanneet
todistajiksi. Pitäjän uutta nimismiestä, joka alituisesti ahdisteli
salakauppiaita ja viinan kuljettajia, oli hän monta kertaa vetänyt
nenästä. Keinot olivat monenmoiset. Useimmiten tuli vanha veijari
viinakuormineen kirkonkylän lävitse yöllä, jolloin valpas virkamies
nukkui. Edellinen matkansa oli tullut naurun-aiheeksi koko pitäjälle
ja suureksi häpeäksi nimismiehelle ja hänen kotkansilmilleen. Risto
tuli nimittäin kotiin vaaralliselta matkaltaan sydänpäivällä.
Nimismies sattui juuri silloin seisomaan kartanolla, ja hän näki
rattailla lootia, anturanahkaa, nuoraa ja sen seitsemää lajia,
kuten kauppiaan tavarakuormassa ainakin. Risto käveli vakavana
miehenä hevosen rinnalla. Tultuaan nimismiehen kohdalle lausui hän
hyvänpäivän ja tiedusteli samassa, mikä aika päivästä oli kulumassa.
Kello on kaksitoista, huusi nimismies. Risto, jolla oli hyvät
leuat, vastasi: Nyt ei herra vallesmannin kello käykään tarkasti!
Sitte tuli sana, että se olikin viinakuorma. Silloin oli nimismies
kynsinyt korvansa juurta ja kiroten vakuuttanut, että joll’ei
Risto seuraavalla kerralla kulje pilviä pitkin kotiin, joutuu hän
kiinniottoon.

Uhkaus kerrottiin kauppiaallekin mutta hän ja Risto löivät älynsä
yhteen. Viimeksi mainittu oli jo edellisen päivän aamuna lähtenyt
matkalle, ja vasta tänä aamuna piti hänen palata. Nimismiehen
nukkuessa makeinta aamu-untaan piti Riston ajaa kirkonkylän lävitse
ja siten taaskin päästä ehjin nahoin kotiin.

— Liiaksi Risto sittekin viipyy. Kauppias katsoi kelloonsa ja rupesi
kävelemään rauhattomasti edes ja takaisin. Kun ei vaan olisi piru
merrassa.

— Sitä minä en pelkää, tuumi rouva. Kuuden ajoissa nimismies vielä
nukkui kauniisti.

— Mutta jos Risto olisi kuuden ajoissa ajanut kirkonkylän lävitse,
olisi hän nyt jo kotosalla. Kun ei vaan pirun kello olisi tänäpänä
käynyt tarkasti.

Kauppias odotti hukkaan koko päiväsydämen.

Illanpuolella palasivat isännät. Harmaalla hevosellaan ajoi Kaaren
isäntä taaskin edellä; hän poikkesi puotiin toverinsa kera, osti
sikaareja, rautanauloja ja kirjoituspaperia. Antaessaan tulta
isännille kysyi kauppias!

— Mikä kokous siellä taas oli?

— Kuntakokous, vastasi Kaaren isäntä. — Oliko tärkeitä ja sattuvia
asioita esillä?

— Oli maarkin, viinat ja oluet siellä olivat kysymyksessä.
Talonpojat ja herrat tappelivat niin, että sitä oli hauska katsella
ja kuunnella; ajatukset löivät oikein sylipainia.

— Arvaan minäkin sen. Talonpojat tahtoivat hävittää pitäjän
olutkaupat, mutta herrat eivät suostuneet.

— Suostuivatpa.

— Älkää peeveliä!

— Herrain oli pakko suostua, sillä he jäivät äänestyksessä
vähemmistöön.

— Ai peeveli! Talonpoikia oli paljon.

— Pitäjän kaikki isännät. Olvilat päätettiin hävittää joka kylästä.
Uudenvuoden päivästä alkaen ei olutta enää myödä muualla kuin
panimossa ja pitäjän kievariloissa. Ja sitte isännälle, jonka maalla
harjoitetaan viinakauppaa, määrättiin neljänkymmenen markan sakko.

— Mutta hullun päätöksen teitte, ainakin oluen suhteen. Totta kai
olutta täytyy saada myödä, koska sitä kerran suvaitaan valmistaakin;
Jumala on sen asettanut maailmaan niinkuin veden ja kaljankin.
Olutpanimo on paronin pelto. Mitä te sanoisitte, jos äkkiä tulisi
laki, joka kieltäisi teitä myömästä viljaa, voita ja mitä aitoissanne
on?

— Semmoista lakia ei tule, sillä ihmiset eivät elä syömättä.

— Ja leipä on Jumalan asettama, lisäsi toveri, mutta olut ja viina
ovat paholaisen keksimiä; ne vievät ihmiseltä sielun ja ruumiin.
Viinatta ja oluetta eläisi nuorin veljeni tänäkin päivänä. Ajaessaan
kumoon rattaat ja hevosen oli hän juovuksissa. Isku, jonka sai kumoon
kaatuessaan, vei häneltä hengen, mutta iskun vaikutti olut ja viina.
Selväpäisenä ei hän milloinkaan lyönyt hevoista, eikä milloinkaan
ajanut hurjasti, mutta olut ja viina tekivät hänestä pedon. Kuinka
niitä sitte voitte väittää Jumalan asettamiksi? Paholainen ne on
keksinyt niiden ihmisten tähden, joita ei muilla keinoilla saa
valtaansa.

Kauppias huomasi vaikenemisen parhaaksi.

Tekosyyllä, ett’ei lootassa ole pieniä rahoja, esteli hän ottaa
Kaaren isännältä maksoa.

— Annetaan olla toiseen kertaan, sanoi hän, sillä minä juuri äsken
korjasin pienet rahat. Käyttehän te usein meillä.

— Maksetaan pois, selvä on aina selvä.

— Sama tuo. Kauppias otti setelin, meni saliin ja toi sieltä pieniä
rahoja. Rouva tuli hänen perässään ja jäi kynnykselle seisomaan.

— Tässä on takaisin. Kauppias luki rahat tiskille ja mainitsi
samassa summan, joka ostoksiin meni.

— Mitenkä sitä niin paljon meni? Kysyjä näytti hyvinkin
hämmästyneeltä.

— Eihän sitä paljoa mennyt. Sikaarit maksoivat kaksikymmentä penniä,
rautanaulat markan ja paperi yhdeksänkymmentä penniä. Selvähän se on.

— Mutta tehän otatte sata prosenttia voittoa, eli toisin sanoen
viette rahat ja kukkarot.

— Elää minunkin täytyy. Tavaroissa seisoo suuria summia kiinni.

— Olkaa tulematta meille, tiuskasi rouva. Että tuommoiset kehtaavat,
kun eivät muut paremmatkaan. Emmehän me tyrkytä teille tavaroitamme.
Ostakaa muualta.

— No, no, hyvä rouva, Kaaren isäntä naurahtaen virkkoi. Kyllä minä
kuulen hiljaisemmankin puheen.

— Kehtaatte moittia ja morkata, niinkuin hyvätkin! Rouva poistui
saliin, mutta paiskasi oven täydellä voimalla perässään kiinni.

— Olkaamme ystäviä, sanoi kauppias? Mitä me miehet huolimme akkain
puheista? Entä muita kuulumisia kirkonkylästä?

Ei sieltä erittäin mitään kuulu. Nimismies vainenkin, otti tänä aamuna
takavarikkoon Riston viinat, viisikymmentä kannua.

Kauppiaan kasvot muuttuivat hiilimustiksi.

— Olvilan ohi ajaessamme makasi Risto pihalla pitkänään,
arvattavasti perin humalassa. Minulle joku sanoikin, että miesparka
häpeää tulla kotiin, kun ei rattailla hölkykään viinatynnyri.

— Sehän koko koira herraksi ja virkamieheksi, kauppias vihdoinkin
änkytti. Pohjanmaalla saisi semmoinen nimismies puukkoa, että kyllä
muistaisi toisen viinat vieneensä.

— Hm! Täällä emme häntä ainakaan puukota. Päinvastoin aikovat
raittiusmieliset ostaa hänelle jonkun lahjan, siten osoittaakseen
julkista kiitollisuutta valppaalle virkamiehelle. Kultakello lie
sopivin, se kun useimmiten käy tarkasti! Kai tekin annatte markan...

— Vai lahjat vielä sille koiralle, vai vielä kultakellot. Ja Risto,
senkin sika, rupesi sitte juomaan...

— Minkä suruissaan ja häpeissään enää tekee? Isännät menivät ulos,
ja rattaille noustessaan virkkoi Kaaren isäntä:

— Paimenessa ollessamme saimme me pojat kerran kyyn elävänä kiinni,
panimme sen pihtiin, annoimme sen sähistä ja pihistä siinä koko päiväkauden
. Puodissa äsken muistui tuo tapaus elävästi mieleeni.
Kauppias oli juuri kuin meidän kyykäärmeemme pihdissä.

— Hm! Täynnä vihaa ja myrkkyä, mutta voimaton vahingottamaan ketään.

Mikkoa oli ensi kerran elämässä kohdannut huono onni.

Pian se tuli toisenkin kerran tervehtimään häntä. Pari päivää
kuuluisan kuntakokouksen jäljestä tuli Kaaren isäntä ostamaan häneltä
taloa ja tarjosi siitä kelpo hinnan.

— Myökää minulle talonne, sanoi hän suoraan. Ette saa siitä vuokraa
niin paljoa, kuin tarjoomani hinta kasvaa korkoa viidenkin mukaan.

— En saakaan. Kauppias rupesi miettimään tarkemmin.

Jollekulle muulle ostajalle olisi hän mielellään myynyt talonsa
noin hyvään hintaan, mutta Kaaren isäntä häntä epäilytti. Entä jos
suorien sanojen takana piilikin petos, kosto ja vaino? Entä jos koko
talonkauppa oli pelkkä paula? Mutta tarjottu hinta oli ylen hyvä ...
ja talo oli ylen huono, eli oikeammin sanoen ylen huonossa tilassa.
Köyhä emäntä oli sitä hoitanut niin ja näin, ja velkoihin se sitte
kokonaan meni. Vuokraaja, jonka hallussa se oli ollut kymmenkunta vuotta,
oli köyhä ja kykenemätön, joten teki paljasta vahinkoa
talolle ja pelloille. Mutta nyt tarjottiin talosta hyvä hinta.

— Ei kukaan järjellinen ihminen maksa teille siitä niin paljoa, kuin
minä nyt maksan, sanoi Kaaren isäntä kaikella sillä suoruudella, joka
oli hänelle omituista ja luontaista. Sitä on vuosikaudet viljelty
huonosti ja rakennukset eivät nekään enää ole kehuttavassa kunnossa.
Syksyllä loppuu nykyisen vuokra-ajan kontrahti, ja teillä ei ole
muuta valittavaa, kuin joko nyt myötte talon minulle, tai otatte
syksyllä uuden vuokraajan, ja alennatte vuokraa, jotta siinä voi
alkaa elää. Jos nimittäin ette tahdo suoraa tappiota itsellenne.

— Mitä varten sitte te sitä haluatte niin kovasti?

— Sitä varten että sen maat sopii yhdistää Kaaren talon maihin,
jok’ainoa kyynärä.

— Ai peeveli! Kaikki epäilykset jo katosivat. Sekö siinä olikin
mattina?

— Juuri se. Tämä kauppa on semmoinen, että siitä voitamme molemmat.

— Selittäkääpä tuo tarkemmin.

— Kernaasti sen teen. Eikö ensiksikin tarjoomani hinta ole hyvä?

— Sitä en voi kieltää. On siinä hintaa sille talolle.

— Ei kukaan teille siitä niin paljoa maksa, eikä kenenkään sovikaan
maksaa. Minä yksin voin maksaa siitä ylihintoja, sillä minä hyödyn
siitä enemmän kuin kukaan muu. Parilla esimerkillä näytän sanani
todeksi. Tätä nykyä on meillä kolme hevosta ja kaksi renkiä. Liiaksi
siinä on kumpiakin, mutta kiireisenä aikana ei riitä kaksi hevosta
ja yksi renki. Ostettuani teidän talonne otan minä lisää korkeintaan
yhden rengin ja kaksi hevosta. Tuloni suurentuvat kaksinkertaisesti,
mutta menot eivät lisäännykään samassa määrässä; ne jäävät vähempään
joka kohdassa. Sillä tavoin minä nyhdän siitä voittoa joka mutkassa.
Että se tapahtuu ajan pitkään, ymmärrätte sanomattanikin. Hyvät
heinämaat jo alussa osaksi korvaavat, mitä pelloista tulee tappiota.
Aionkin ruveta parantamaan karjanhoitoa, jos lyötte kaupan valmiiksi.

— Miks’en löisi? Mutta velkakauppoja en mielelläni tekisi, nykyjään
en ensinkään, sillä Ainun häät ovat tänä kesänä, ja minä olen
luvannut vävylleni puhtaat rahat, viisikymmentä. Miestä
minussakin on. Köyhästä pojasta olen alottanut ja tämmöisiin varoihin
olen päässyt. Jos teillä olisi...

— Minulla on rahat taskussa.

— Te taidattekin olla rikas.

— En minä rikas ole, mutta minulla on hyvä nimi.

Vielä samana päivänä tehtiin talonkauppa valmiiksi. Kaaren isäntä
itse kirjoitti kauppakirjat, ja hän vaati rikkojaisiksi puolet
kauppasummasta. Kauppias siihen empimättä suostui. Piirtäessään
puumerkkiään kauppakirjoihin unhotti hän nimismiehen koiruudet ja
kaikki muut ikävät. Mikko oli taas sama onnen mies, joka ottaa
kärsimänsä vahingon kymmenkertaisesti takaisin.

— Ihmeen luja mies te olette, sanoi hän Kaaren isäntää ja otti
pöydältä setelikimpun. Voi peeveli miten luja mies olette, puolet
kauppasummasta panitte rikkojaisiksi.

— Asiat väliin vaativat lujaakin.

Kaaren isäntä korjasi kauppakirjat ja meni todistajain kanssa
piammiten pois. Ulkona sitte virkkoi:

— Te ette tiedä, miten väsynyt minä olen pelkästä
mielenponnistuksesta. Vaikka näytin tyyneltä, kuohui ja kiehui
vereni. Viimeiseen silmänräpäykseen asti epäilin. Kun hän oli
piirtänyt kauppakirjoihin puumerkkinsä, ihmettelin ett’ei hän samassa
repinyt niitä tuhansiksi kappaleiksi. Ja kuitenkin olin tyyni.

— Hätäileminen olisi tehnyt hittoja.

— Tämä talonkauppa oli minun edistymiselleni hengenehto. Mikko teki
hyvän kaupan, mutta minä tein vielä paremman.

— Kaaren talosta tulee pieni kartano.

— Mennään meille juomaan harjaiskahvia. Kylässä on aina laulettu,
ett’ei sitä miestä synny, joka Mikon pettäisi, mutta kyllä minä sen
nyt petin. Vanha kettu muistaa myyneensä talon hyvästä hinnasta.

— Muistaa maarkin, jahka saa vähän tietoja.

— Iloinen hän oli, kun ei tarvinnut ostaa harjakannujakaan, vaikka
sai tuhansia yhdessä erässä; mutta minä pelkään, että ilo tulee
olemaan lyhyt.

Niin kävikin.

Saadakseen Oskarin velan maksetuksi oli Helma lähettänyt eräälle
puuliikkeen harjoittajalle tiedon, että heillä löytyy metsää myödä.
Heti kesän tullessa tuli Herttalaan tukkiherra, joka luki puut ja
teki tarjouksen, kolme markkaa kannolta. Helma suostui tarjoukseen,
mutta tinki kontrahtiin tärkeän ehdon, nimittäin että lähes koko
kauppasumma eli kymmenentuhatta markkaa piti heti maksettaman. Pieni
sanakiista siitä syntyi, mutta Helma osasi, polttavaa rahantarvetta
kuitenkaan ilmoittamatta, ajaa hyvin asiansa, ja herra suostui
siihenkin ehtoon.

— Turhaa on teidän naisten kanssa väitellä, sanoi hän ja kirjoitti
mainitun maksuehdon.

Kontrahdin saatuaan lähti Helma heti Jukan hevosella kaupunkiin
rahoja noutamaan.

Mutta herra meni salavihkaa kylän metsään, käveli ja kurkisteli
siellä pari päivää. Sitte meni hän kylään ja poikkesi mennessään
puotiin. Kauppiaan hiukset ihan nousivat pystyyn, kun kuuli että
jokaisen talon metsässä löytyy yhdeksän tuuman vahvuisia puita
niinkuin seinää.

— Möiväthän ne joka mies jo metsänsä, sanoi hän, ja kasvonsa olivat
mustat kuin pata.

— Siitä on jo enemmän kuin kymmenen vuotta, virkkoi herra.
Harvennettu metsä ehtii kymmenessä vuodessa kasvaa paljon. Kyllä
tämän kylän metsästä lähtee puita ja rahaa, jos vaan myövät.

— Paljonko arvaatte tulevan taloa kohden?

— Sitä on vaikea sanoa, sillä se riippuu siitä, miten kauppa
tehdään. Mutta puita on perhanasti, ja hyviä puita. Liikkeen
alkaessa, jolloin metsiä saatiin pilkkahinnoilla, ei niin tarkasti
eletty, toinen hutiloi enemmän, toinen vähemmän. Joka täällä on työtä
johtanut, ei ole liioin tarkkaa tehnyt; paikoittain ei ole viety
muuta kuin mastopuut. Perhanan hyviä ovat tämän kylän metsät.

— Älkää hitossa.

— Minkämoisissa varoissa täällä talot ovat?

— Huonoissa, peräti huonoissa, isännät ovat köyhiä kuin kirkon
rotat. Kyllä he myövät vaikka seiväspuutkin. Paljonko Herttalan
metsästä tulee rahaa?

— Tulisihan sieltä paljonkin, mutta ne eivät myö kaikkia.
Isäntärenki jätti suuren kulman, johon ei saada sattuakaan, ja tytär
pidätti itselleen oikeuden lopettaa, jos hän niin tahtoo, hakkuu
heti, kun kymmenentuhannen markan edestä on otettu puita. Semmoisia
metsiä kuin täällä en ole eläissäni tavannut, paljasta korpea ja puut
yhtä paksuja latvasta kuin tyvestäkin. Älkää sitä sentään juosko
isännille kertomaan.

— Olkaa turhia puhumatta, mitä siitä tulisin paremmaksi? Käykää
sisään juomaan lasi olutta.

— Kiitoksia! Minä kuulun raittiusseuraan! Herran mentyä tapaamaan
kylän isäntiä päästi kauppias vihansa valloilleen. Hän repi tukkaansa
ja kiroili yhteen sijaan puolen tuntia. Tavattuaan rouvan ruikutti
hän:

— Voi suurta surkeutta! Kaaren isäntä sai minulta talon ilmaiseksi.
Puodissa kävi äsken tukkiherra, joka Herttalan metsää ostelee, ja
hän tuli tänne kylään tekemään kauppoja isäntäin kanssa. Niillä
kerjäläisillä on jok’ainoalla metsiä myydä. Ja minä hullu ennätin
myödä taloni, metsineen päivineen. Kirottu mies se Kaaren isäntä.
Puheli minulle hevosista ja heinämaista, vaikka metsät ja tukit
paloivat mielessä. Se vasta on kirottu mies.

— Enkö minä kieltänyt sinua ryhtymästä hänen kanssaan kauppoihin?
virkkoi rouva vihoissaan. Ennen minä olisin heittänyt taloni vaikka
mereen, ennenkuin vihamiehelleni olisin sen myönyt. Kun hyvin sopii,
saa hän rahaa metsästä niin paljon, että pääsee eroon kaikista
veloistaan, ja Anna on kuin kahden talon emäntä tietenkin. Kuka heitä
sitte jaksaa katsella?

— Voi tätä turhuutta! Velkakirjankin panimme liian myöhään
liikkeelle. Helma saa metsästä rahaa niinkuin lantaa; ei ne kiipeliin
joudu. Piruko niillä luuli olevan niin suurta metsää jäljellä?

— Joutuvat ne kovaan kiipeliin. Ensi viikolla tulee kuvernörin
päätös, ja silloin maksa pois! Mutta mistä saada rahat? Sukulaisten
luo eivät kehtaa mennä, ja rikkaita tuttavia niillä ei ole tässä
kylässä, eikä muuallakaan. Kun nimismies siellä kävi välipäätöksen
kanssa, pääsi emännältä itku, mutta ensi viikolla ajaa nimismies
uudestaan oven eteen, ja sitte ei päästäkään enää itkulla. Tarvitaan
rahaa, mutta sitä ei talossa ole, eikä saadakaan, ennenkun arvatenkin
talvella. Kovaan kiipeliin ne joutuvat.

— Jospa joutuisivat. En minä odota tuntiakaan. Vuotta ennen jo olisi
tarvinnut hätyyttää heitä, mutta kun Helma rupesi velan takaajaksi,
niin eihän sitä raskinut heti. Mutta nyt on jo aika. Tuleehan
kirjoitus kuitenkin, vaikk’ei ryöstöä tulekaan. Hyvää tekee jo sekin.

— Siinä Herttalan emäntä taas saa hautoa päätään kylmällä vedellä,
kun nimismies on mennyt ja kirjoihinsa kirjoittanut eläimet, laihot
ja muun irtaimiston. Eikä tule rahoja, vaikka Helma kiireesti
kirjoitti tukkiherran perään heti kun välipäätöksen saivat.

— Ennen se jo kirjoitti. Herra käveli jo metsää, kun nimismies
sinne meni. Mutta heti illalla sitte syntyivät kaupat. Olisi herra
asunut täällä lähempänä, että olisimme ulottuneet kuiskaamaan hänelle
pari sanaa korvaan, ei sitte lapiolla olisi tarvittu luoda rahaa,
kuivuneet ne olisivat puoleen.

— Eihän ne itse saa rahoja pitää, meillehän ne tuodaan.

— Se on totta. Ja parin vuoden perästä kysyn minä Kaaren isännältä,
arvaako hän kenen kukkaroon isäntäin rahat ovat pysähtyneet. Luulen,
että hän osaa vastata kysymykseeni.

Seuraavana päivänä matkusti kauppias kaupunkiin ja toi sieltä
monta hevosenkuormallista helppoa ja huonoa tavaraa; kattuuneja ja
trikoitakin oli kahtakymmentä eri lajia. Kauneimmat tavarat, jotka
enin silmää houkuttelivat, asetti hän näkyville. Eräs isäntä tuli
puotiin terästä ostamaan kauppiaan juuri levitellessä kauneita
tavaroita seinille.

— Iloitaan ystävät, sanoi hän isännälle. Nyt tulee ilon aika.

— Mikä ilon aika? kysyi isäntä.

— Hä kun metsiänne myötte ja suuria rahoja saatte. Jo tässä on
köyhyyttä kärsittykin. Paljonko saitte käsirahoja mieheen?

— Käsirahoja, hm! Kyllä nyt saatte iloita yksin, me emme myö
puutakaan tänä vuonna, emme vielä toisenakaan.

— No helvetti! Paremmin en taida sanoa teille. Eikö rahaa kelpaa
ottaa silloin kun sitä saa?

— Kyllä joskus, mutt’ei aina. Talonpojan pitää elää
maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, niihin hänen tulee luottaa.
Helposti ansaittu raha, kuten metsänhinnat, hupenee käsistä ett’ei
tiedäkään ennenkuin on viimeinen penni mennyt. Sitte ei ole kuin
haikea mieli jäljellä. Eikä suuret rahasummat vaikuta terveellisesti
talonpojan tapoihin. Kun on rahaa isommissa määrissä, tekee mieli
yhtä ja toista turhaa, mutta kun metsä saa olla pystyssä, kasvaa se
suureksi pääomaksi, josta hädän hetkenä voi saada apua. Me olemme
käyneet kovaa koulua viimekuluneena vuosikymmenenä päivää, emmekä enää myö
ja osta niinkuin viimeistä.

— Voi tarhapöllöt teitänne, kun kuuntelette Kaaren isännän
lipotuksia. Voi vietävä teidän järkeänne! Ihan tupaan tullaan rahaa
tarjolle, ja te ette huoli, vaikka velka kasvaa miehen korvien
tasalle.

— Unhotatte että metsäkin kasvaa. Senkin unhotatte, että viime vuosina
on jokainen velkahinen isäntä maksanut velkansa korot, onpa
joku vähentänyt pääomaakin. Muiden mukana maksoin minäkin korkojen
lisäksi pääomaa sata markkaa. Tänä vuonna aion maksaa kaksisataa.
Sanokaa vaan meitä tarhapöllöiksi, mutta metsiä emme myö. Poikivia
lehmiä, nuoria hevosia, viljaa ja karjantuotteita kyllä myömme.
Ostakaa itse talo ja koettakaa ruveta elämään sen tuloilla, niin
saatte kokea, kelpaako siihen toimeen tarhapöllö. Seistä täällä
puodissa, nylkeä ihmisiä ja siten rikastua, siihen ei syvää viisautta
tarvita. Mutta saada pieni talo siihen kuntoon, että siinä voi
suuri perhe elää ja edistyä, siihen tarvitaan miehen mieltä, vaimon
tarkkuutta. Isäntä otti tiskiltä teräskappaleen, sylkäsi lattiaan ja
lähti ovesta ulos.

Yksin jäätyään rupesi kauppias kiroilemaan koko kylän isäntiä.

Saman ehtoopuolella tuli Herttalan puotiin ja virkkoi
iloisesti:

— Minä tulin maksamaan sitä velkaa, tuokaa velkakirja tänne.

Kauppias hätääntyi, eikä osannut vastata mitään.

— Tuokaa pian; minulla on kiire.

— Tule saliin istumaan, sanoi kauppias hädissään. En minä nyt saa
velkakirjaa käsiini.

— Kenellä se sitte on?

— Jos Franssi erhetyksessä otti sen mukaansa kaupunkiin. Käy
istumaan saliin.

— Ei minulla ole aikaa. Kirjoittakaa kuitti, että velka on maksettu,
ja hakekaa joku todistajaksi.

— Kenenkä tässä sais? Kaaren isäntä näkyy tuolla kyntävän
perunamaata. Jos ma käsken hänen, hän osaa kirjoittaa.

— Käskekää.

Kauppias meni rapulle ja huusi Kaaren isäntää, joka kynti perunamaata
harmaalla hevosellaan, tulemaan heille.

— Tulkaa tänne, sanoi hän, täällä vähän tarvittaisiin teitä.

Kaaren isäntä kynti sahrat kiinni, pani ohjakset lyhyelle ja meni
puotiin.

— Mennään saliin, käski kauppias taaskin.

— En minä tule likaamaan huoneitanne, kielsi Kaaren isäntä.
Näettehän, miten olen savessa ja loassa.

Samassa hän näki Helman. Tämä seisoi melkein kätkössä ja luki rahoja,
ihka uusia seteleitä. Hän loi hätäisen silmäyksen äsken tulleesen,
ja sitten levisi hieno puna hänen kasvoilleen, ja katseensa näytti
hämmästyneeltä.

Esittelemättä tervehtivät he toisiaan; Kaaren isäntä ensiksi ojensi
suuren kätensä. Hänkin joutui hämille nähdessään ensi kerran naisen,
josta Anna oli niin paljon puhunut. Lopettaakseen kiusallisen
äänettömyyden virkkoi hän leikillisesti:

— Täälläkö se rikas tyttö onkin, jota minä olen ikäni etsinyt.

Lausujan olento vaikutti, ett’ei sukkeluus kuulunut julkealta Helman
korvissa. Hän vastasi yhtä leikillisesti:

— Ja niin ahkeraan, että hiki on hatussanne. Samassa hän punastui
enemmän. Kaunis mies, joka unessa ilmaantui kääpiösulhasen sijaan,
seisoi ilmielävänä hänen edessään. Siniset silmät, keltaiset hiukset,
roteva ja kehkeytynyt vartalo, kaikki olivat ihka samat. Yksi pieni
virhe toki oli muistikuvassa. Musta pilkku vasemman korvan lähellä,
johon Helman huomio oli erittäin kiintynyt silloin, kun kätensä
ojensi ja vihkituoliin astui, ei ollutkaan suuri ja häiritsevä...

— Hirmuisen paljon teillä on rahaa. Kenelle ne annatte?

— Minulle, hyvälle miehelle ne annetaan, vastasi kauppias. Te kun
kykenette kynään, kirjoittakaa kuitti. Mutta käydään saliin, ei
meillä peikkoja ole.

— En minä tule, kielsi Helma taaskin. Kirjoittakaa kuitti, että minä
olen tänäpänä maksanut kauppiaalle veljeni velan, kymmenentuhatta markkaa
. Velka on koroton, joten olemme kuitit. En minä ainakaan
tiedä mitään muuta.

— Ei muuta olekaan, todisti kauppias. Selvät me sitte olemme.

— Tässä rahat, lukekaa, onko oikein. Helma työnsi suuren seteliläjän
kauppiaan eteen.

Tämä ensin antoi Kaaren isännälle kirjoitusvehkeet ja rupesi sitte
lukemaan rahoja. Kädet vapisivat, silmät kiiluivat ja kasvoille
levisi onnellinen hymy. Rahain lukeminen oli hänelle jumalain
nautintoa.

— Oikein on. Käsi, joka piteli setelejä, vapisi niinkuin kuolemaan
tuomitun.

Puumerkkiäkin kirjoittaissaan kuittiin vapisi hän kättään yhtä
väkevästi.

— Nyt on kaikki hyvin ja oikein. Käydään nyt sisään.

Mutta pyydetyt eivät suostuneet tulemaan. Asiansa suoritettuaan
lähti Helma heti pois, ja Kaaren isäntä jouduttihe hänen kanssaan.
Maantiellä sitte kysyi Helmalta:

— Miksi lopetitte seurustelemisen Annan kanssa heti kun minä tulin
tänne? Ette ole kertaakaan käyneet meillä.

— Eihän Annakaan ole tullut meille, vastasi Helma. Ja tiedättehän,
että veljeni on heikkona sairaana. Tuskaa teki, että pääsin nytkään
lähtemään, mutta kun ei äitini millään ehdolla suostunut tulemaan,
täytyi minun tulla.

— Älkäämme riidelkö näin ensi kerran tavatessa. Tänään iltapäivällä
en ole vielä juonut kahvia, ja Anna odottaa minua. Menkää edellä
meille, minä sidon hevosen lujemmasti kiinni ja tulen sitte perässä.

— Kauniistihan se seisoo. Tulkaa kanssani, ett’en saa toruja.

— Syyllisellä on aina paha omatunto. Käydään sitte.

He lähtivät yhdessä käymään.

— Mitenkä nuori Miekkonen jakselee näin kevätkiireillä? kysyi Kaaren
isäntä. Sitä miestä ei näy täällä kylässä päin koskaan.

— Hyvin siellä jaksetaan, vastasi Helma. Anni muutti tänäpänä vanhan
Miekkosen naapuriksi. Mummon tuli tyttöään niin ikävä, että huone
täytyi muuttaa. Hän ei ikäväänsä kenellekään ilmoittanut, mutta
mylläri ja vaimonsa huomasivat, että hän salaa itki ja suri. Tämä päivä
on Annille ja vanhalle Miekkoselle ilon päivä.

— Eikö sinne jo kohta tule ristiäisiä?

— En minä tiedä. Mitä varten sitä kysytte?

— Minun pitäisi päästä kummiksi, ensimmäisen kerran...

— Taidatte olla Jukan kanssa hyväkin tuttava?

— Olemmehan me vanhoja tuttavia. Hautausmaalla tapasimme toisemme
jo silloin kun Jukan äitiä haudattiin. Silloin ei Annalla ja minulla
ollut vielä äitipuolta. En tiedä, miksi kohtaus jäi mieleeni
haihtumattomaksi. Jos olisin piirustaja, muistaisin tehdä vielä
nytkin Jukan kuvan, niin ehjän ja tarkan, ett’ei suinkaan virhettä
tulisi. Punaruutuinen takki, harmaa saali, suuret saappaat,
avomieliset ja hiukan typerät kasvot, kaikki nuo jäivät ainaiseksi
mieleeni. Silloin näin teidätkin.

— Minutko? Nyt muistatte väärin.

— Ihan Herttalan Helman minä näin. Hän istui miellyttävän näköisen,
mustatukkaisen pojan rinnalla; poika oli muistaakseni kauppiaan
Franssi. Reessä oli vielä veljenne ja joku muu tyttö, mutta heitä en
tullut katsoneeksi tarkkaan.

— Teilläpä on hyvä muisti.

— Joku tapaus on semmoinen, ett’ei mene koskaan mielestä. Ei
ihmekään, että Jukan kuva on pysynyt muistossani ja himmentymisen
sijaan vaan tullut selkeämmäksi. Pääpiirteissään ovat elämämme
yhtäläiset. Molemmat tiedämme, mitä leipä ja vaate maksavat, ja
molemmille koittaa nyt kaunis tulevaisuus. Anna ja Jukka ovat
luonteiltaan siinä yhtäläiset, ett’eivät surut ja taistelut jättäneet
heihin tuntuvia jälkiä, kun sitä vastoin minussa on aina jotakin
raskasta ja surullista, minä en koskaan voi näyttää oikein iloiselta.
Tuolla Anna jo juoksee vastaamme, näette miten hän osaa olla
iloinen...

— Ja ilonsa on niin luonnollista, tarttuvaista... Anna purskahti
nauramaan, kun tuli Helman eteen. Kaaren isäntä joutui naurusta
hämille. Pyyhkien otsaltaan hikeä lähti hän käymään edellä tupaan.

Vasta illalla pääsi Helma lähtemään Annan luota kotoa kohden. Kylän
ohi ehdittyään käveli hän melkein juosten. Pian vaikutti kiireinen
käynti kovan hengästyksen; Toramäen kohdalla hänen jo täytyi
hiljentää askeleitaan ja hengittää syvään.

Ilta oli erittäin ihana; tuomet olivat kukassa ja metsistä kuului
lintujen viserrys. Joku sanomattoman onnellinen tunne hiipi Helman
rintaan, ja hän tunsi kevyttä rauhaa, hyvinvointia. Unhottunut
oli entinen elämä taisteluineen, tuskineen; suuri valtameri oli
nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Maailma ja elämä tuntuivat
kokonaan uusilta, onnellinen tunne loi kultakiiltoa turhempaankin
ajatukseen, vähäpätöisimpäänkin esineesen.

Peltojen tiellä otti Helma käteensä kuitin, jonka Kaaren isäntä oli
kirjoittanut ja todistanut.

— Minkämoista lie käsiala? kysyi hän itseltään ja rupesi lukemaan
kuittia.

Ensin näyttivät kirjaimet oudoilta ja liian teräviltä, mutta kun
silmä tottui niihin, näkyi sopusuhtainen kauneus yltä ylitse.
Sievyydellä oli oma uransa. Kirjaimet olivat koruttomia, mutta
ihmetyttävän säännöllisiä, joten kirjoitus kokonaisuudessaan näytti
niinkuin vaksiin painetulta.

— Hän on etevä, hirmuisen etevä, virkkoi Helma, kun oli silmäillyt
kuittia, mutta sanojaan ei hän osaa laatia hyvin. Sama vika hänessä
kuin Jukassakin. Etevyyttä lukuunottamatta onkin hän kaikessa
olennossaan juuri kuin Jukka. Sama tyyni mieli, luja tahto ja sama
ujosteleva, melkein kömpelö käytös on molemmilla. Mutta etevä,
hirmuisen etevä hän on, vaikka näyttää niin tavalliselta.

Ennenkun Helma taittoi kuitin kokoon, luki hän sen vielä kertaan
lävitse. Nauttien onnellisesta tunteesta tuli hän pihalle ja aikoi
mennä vielä puutarhaan haaveksimaan hetkiseksi ja nauttimaan kaikesta
siitä ihanuudesta, jota tunsi ja näki, mutta samassa kuuli hän
epätoivon ja tuskan sanat:

— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo. Emäntä ne lausui, tuskan
musertamana.

Helma tunsi miten hervottomiksi hänen polvensa äkkiä kävivät. Seisoen
rapulla toisti emäntä sanat:

— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo.

Nojaten äitiinsä jaksoi Helma käydä kamariin. Oskari makasi
kuollunna, kalpeana; Jukka seisoi lähellä, silmänsä olivat kosteat,
kasvonsa liikutetun näköiset.

— Onko siitä kauankin? Helma tuskin kuultavasti kysyi.

— Ehkä viisi minuuttia, vastasi Jukka hilliten liikutustaan ja
pyyhkien silmiään.

— Miten hän kuoli? Mitä hän puhui viimeiseksi?

— Kauniisti hän kuoli, yhtä kauniisti kuin äitini? Antaen toisen
kätensä emännälle ja toisen kätensä minulle sanoi hän: Jääkää hyvästi
ja sanokaa Helmalle, että minä olen saanut kaikki syntini anteeksi.
Sitte hän veti kolme kovaa henkäystä...

— Hyvä Jumala! Helma heittäikse vuoteelle ja kiersi kätensä kuolleen
kaulan ympäri.

Kauan hän kyyneleillään kasteli kylmiä, kalpeita kasvoja.

IX.

Jo samana kesänä kiinnitti Kaaren isäntä molemmat talonsa
hypoteekkiyhdistykselle. Arvioimisessa myönnettiin hänelle niin suuri
summa, että se riitti kaikkiin velkoihin. Siten köyhällä miehellä oli
parhaat takeet päästä itsenäiseen, muista rippumattomaan asemaan.

Hänen esimerkkiään seurasi jokainen velkahinen isäntä. Kun kauppiaan
Ainun ja tuomarin häitä vietettiin, tarkasteli agronomi kylän peltoja
ja rakennuksia, joiden parantamisessa viime aikoina oli kiitettävää
intoa osotettu. Talot arvioittiin kalliisen arvoon, joten myönnetty
summa tuli riittämään kunkin suurempiin ja pienempiin velkoihin;
monelle myönnettiin enemmän kuin tarvitsikaan.

— Kaaren isännän juonia kaikki tyyni, sanoi kauppias, kun eräs
isäntä hänelle kertoi ja selitti lainapuuhat. Sillä miehellä on
keinojen keinot, ja te tarhapöllöt juoksette hänen perässään vaikka
kaivoon.

— Ei kaivoon juostu tässä puuhassa, vastasi kertoja, joka oli kylän
köyhempiä isäntiä. Kyllä minä tiedän, mitä yksityiselle velassa
oleminen merkitsee. Pää on aina painossa.

— Voi sinua tarhapöllöä! Pankki vasta piru onkin, sillä se ei leiki
korkojen kanssa, vaan ottaa ne ulos vaikka silmän sisästä.

— Me tiedämme sen, ja se onkin juuri hyvä kohta, sillä sittehän ei
velka pääse kasvamaan.

— Mutta jos vilu tapaa viedä viljanne. Entä sitte? Menee talonne
niinkuin pilanpäiten.

— Yleisen hädän aikana voi pankki armahtaa ja odottaa. Ja kokemus
on osottanut, että juuri yksityiset velkojat ovat hädän aikana
pahimpia. Jos katovuosi tulee, silloinhan ne syöksevät saaliisensa
niinkuin sudet. Viimeisessä hädässä voimme turvautua metsiimme. Jos
kovalle käy, maksamme metsäntuotteilla vaikka useamman vuoden korot
yhtämittaa, eikä metsä lainkaan vähenny. Tämä lainahanke oli meillä
jo keväällä mielessä, ja siksi emme kukaan myöneet metsiä. Nyt ne
ovat meille hyvänä turvana.

— Voi varjelemaan, kuinka viisaita ja rikkaita olette!

— Te vihaatte tätäkin puuhaa, kuten kaikkea yleistä edistystä, omien
etujenne tähden. Ei kukaan niin hävytön velkoja ole kuin te.

— Mitenkä niin? Milloin minä olen lentänyt kenenkään silmille liian
aikaiseen? Odottanuthan minä aina olen.

— Niin olettekin, mutta entä korot ja korkojen korot? Moni sadan markan
suuruinen velka on hätä kättä teidän kaapissanne kasvanut
tuhanneksi markaksi. Mutta kohta loppuu teiltä sekin rahasuoni.
Heti rahat saatuani maksan minäkin teille velkani, jota olette
keloneet suureksi jos jollakin lailla. Ette suotta sanokaan meitä
tarhapöllöiksi. Me olemme hikoilleet ja tehneet työtä, mutta te
olette saaneet työmme hyödyn, kaiken hyvyyden. Nyt toki jo lakkaamme
rikastuttamasta teitä ja lakkaammekin yksimielisesti. Nyt eivät ole
ajat enää niinkuin oli ennen. Tarhapöllöt ymmärtävät jo muutakin,
kuin kantaa rahaa teille. Jonakuna vievät he vielä teiltä
koreasti leivän suustanne. Ette tiedä kuinka vihattu olette.

— Te raukat ette vihallanne minulle mitään voi. Sinäkin nyt
ylvästelet, kun on rahoja tulossa, mutta pian ne menevät kädestäsi.
Kyllä sitte taas tulet nöyränä miehenä...

— Valhe, niin pitkä valhe, kuin meiltä tänne teille.

Eläen ahtaassa näköpiirissä ei kauppias voinut käsittää, miten kylän
isännät kykenisivät viemään häneltä leivän suusta. Että he sen
mielellään tekisivät, sen hän kyllä uskoi, mutta millä keinoin sen
voisivat tehdä, oli hänen mahdoton ymmärtää.

— Myrkyttää minua eivät tohdi ja kauppaoikeuksiani eivät saa millään
pois, tuumasi hän itsekseen. Hurjassa vihassaan vaan uhkailevat ja
pelottelevat.

Kuitenkin vaikutti uhkaus kauppiaassa salaista pelkoa ja
levottomuutta. Monena yönä pakeni uni silmistä, ja kasvojen kavalat
rypyt painuivat syvälle muutamassa vuorokaudessa. Urkkijoita
käyttämällä hänen vihdoin onnistui päästä uhkauksen perille. Se
olikin tosi ja pahinta laatua, sillä kylään hommattiin yhtiön
kauppaa. Puuhan etupäässä oli Kaaren isäntä ja Herttalan Helma.
Kaksi kokoustakin oli jo salaa pidetty, ja tärkeimmistä kohdista oli
jo sovittu. Liike alotettaisiin viidentuhannen markan pääomalla,
ja osakkeiden hinta oli määrätty kymmeneksi markaksi. Liikkeen
hoitajaksi oli ehdoteltu Klaun Kaisua, ja johtokuntaan oli valittu
Kaaren isäntä, Herttalan Helma, ynnä kylän muut etevät isännät.

— Se keino niiltä piruilta vielä puuttui, sanoi kauppias. Kaikkia
muita ovat jo kokeneet. Mutta minäpä tiedän, mitä teen. Minä ostan
kolmesataa osaketta, niin saan vallan käsiini.

Huono lohdutus, sillä urkkija toi tiedon, ett’ei osakkeita myödä
kellekään kymmentä enempää. Tuo kohta oli otettu erityiseen huomioon;
jopa Kaaren isäntäkin oli sanonut, ett’ei hän takaa itseänsäkään
voitonhimolta, joll’ei osakkeiden määrää rajoiteta.

Kolmas kokous, osakkeiden kirjoitusta varten pidettiin syyskesällä,
jolloin lainaajat olivat hypoteekkiyhdistykseltä saaneet rahoja.
Julkinen käsky, että yhtiön kauppaa harrastavat henkilöt saapuisivat
Kaaren taloon, oli lähetetty ympäri kylän. Moni isäntä, joka
parikymmentä vuotta oli kumarrellut kauppiasta, asteli nyt rynkeänä
kokoukseen, sata markkaa kukkarossa osakkeiden ostoa varten.

Kauppias oli ihan kidutuskoneessa.

— Tuokin nokinenä menee kokoukseen, sanoi hän, kun näki Jukan
astelevan Helman ja Klaun kanssa kylään. Ovat muut ihmiset joskus
siistiä ja puhtaita, mutta tuon miehen kädet ovat aina lannassa.

— Ja tuo myllärikin, joka ei koskaan tee meillä kauppaa, menee
tuulen mukana, virkkoi rouva. Ei nyt ihmeempää, miten pahasisuisia ja
kateellisia ihmisiä pitää löytymän maailmassa.

— Jos minäkin menen.

— Mene ja osta pilkoilla yksi osake. Mutta tule ensin tänne
katsomaan. Näitkö, tuomari, Ainu ja Franssi joutuivat Helmaa vastaan.
Oh, tuomari ei nostanut hattuakaan, ja Franssi löi piiskalla
silkkimustaa. Kuinka muhkeat nuo ranskalaiseen malliin tehdyt
ajopelit ovat, kai ne häikäsivät Miekkosen pojan silmiä. Menkää
kokoukseen tai kokouksen taa, ette meitä köyhiksi voi tehdä. Ainu saa
viisikymmentätuhatta myötäjäisiksi; hänen rinnallaan on Herttalan Helmakin
kuin tavallisen torpan tytär. Menkää vaan kokoukseen, raukat.

— Kiusallakin menen minä sinne. Kiroten Kaaren isäntää meni kauppias
ulos ja lyöttäytyi ohi kulkevain seuraan.

Samassa ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit kääntyivät pihaan.
Rouva riensi vastaanottamaan vävyään ja virkkoi:

— Kaukana te ajoittekin.

— Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat
arkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?

— Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta
kuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja
perunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.

— Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä
kaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen
ja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.

— Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin
sinne?

— Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.

— Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko
juttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään
edellä.

Mustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine
silmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys.
Kaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran
rinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku,
ja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki
kasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan
hänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:

— Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi
hän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.

Rouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:

— Sinä kykenet runoilijaksikin.

Kauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan
ilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin
rinnalle sanoi hän:

— Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.

— Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.

— Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja
isäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa,
muuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän
keskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri
ensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille
väkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä
Klaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti.
Kymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän
kuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat
välkkyivät...

— Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta
yhtiön puotiin. Sitä onnea!

— Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias
kertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan
ostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen
itsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se
kutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika
alotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.

Tuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse
Franssi. Hän pysyi kylmänä.

— Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.

— Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän
kanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.

— Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia
viisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan
kaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä
samassa vähentää yleistä ostohalua.

— Sepä oivaa!

— Yhtiön puoti rupee tekemään kauppaa parhaasta päästä kotimaisilla
tavaroilla, tavaran pitää olla hyvää, halpaa ja välttämättömän
tarpeellista.

Turhat ja kalliit tavarat pois kylästä ja koko Suomesta, kirkuvat
isännät, koturit ja rengit.

— Se on sitä nurkka-isänmaallisuutta, joka nykyään on muodissa.
Ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet omaa tunkiota edempänä,
innostuvat siihen. Tyhjät sanat ja tyhjät päät mieltyvät toisiinsa ja
ylpeilevät yhdessä.

— Tuo oli kohdalla sanottu. Meidän kylän isännät pitävät itseänsä
maailman viisaimpina, ja itse mielestään kelpaisivat he vaikka
kuninkaan neuvonantajiksi. Ei sitä asiaa, jota he eivät pysty
arvostelemaan. Eivätkä he tarvitse nähdä tai kuulla mitään, sillä
kaikki viisaus on sanomalehdissä niinkuin vesi järvessä. Kauha
vaan käteen, niin kyllä viisautta lähtee. Kun minä olin nuori, oli
kyläkunnassa joku viisas mies, joka tiesi ja ymmärsi lakikirjat
ja muut ennustukset, mutta nyt on jokainen viisas. Ja ne kirotut
sanomalehdet! Niistä ovat he onkineet aivoihinsa yhtiökaupankin.
Siellä ja siellä pitäjässä on jo semmoinen, sanovat he, miksi ei
se kävisi täälläkin laatuun? Herrat ennen sanomalehtiä lukivat, ja
talonpojilla oli virsikirjat. En minä voi ymmärtää, mitä valtamiehet
ajattelevat, kun painattavat sanomalehtiä suomeksi. Ei siitä hyvää
seuraa.

— Ei seuraakaan, todisti tuomari. Nyt jo on alituinen riita kansan
ja virkamiesten välillä. Talonpojat pistävät nenänsä, missä vaan
on rako, johon mahtuu, ja sitte sanomalehdet kirkuvat ja parkuvat,
miten meillä Suomessa on Egyptin pimeys ja turkkilaiset virkamiehet.
Siksipä en minäkään viitsinyt pieniin virkoihin ruveta, mutta kun
pääsen tuomariksi, niin tuomitsen minä talonpojille ropoja niskaan.

— Ei ne pirut muuta ansaitsekaan. Mutta sanokaapa, mitenkä minun
tulee menetellä, kun yhtiön puoti avataan. Mitenkä minä voin kukistaa
sen?

— Siten että myötte helpompaan; se on yksi ja ainoa keino. Parikin vuotta
kiusaatte, eivätköhän jo sitte väsy.

— Sitä minä en luule. Osakkeiden korko on nyt aluksi tavattoman
alhainen, nimittäin neljä sadalta, huoneet ilmaiseksi ja hoitajan
palkka pieni. Sitäpaitse ovat osakkaat sitoutuneet kärsimään
tappiotakin alkuaikoina; jos kireälle käy, ei makseta korkoja
lainkaan. Siten sen menestyminen on kaiken uhalla taattu. Jokainen
osakas on hyvinvoipa; ei heille tunnukaan, vaikka osakkeiden
korot jäävät joinakuina vuosina tulematta; ajan pitkään saavat he
monenkertaisesti takaisin. Ja niinpian kun yhtiön kauppa avataan,
käyvät he sieltä ostamassa, se on tiettykin. Yhteinen kateus minua
vastaan yhdistää heidät yhdeksi mieheksi. Minä en voi uida niin
väkevää vastavirtaa, en voi joukolle mitään. Kaaren isäntä vei leivän
suustani.

— Myökää puotinne tyhjäksi ja eläkää rauhassa rahoillanne tai
rahojenne koroilla. Siten ainakin minä tekisin teidän sijassanne.

Vävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.

— Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä
tule, kun ei raha lopu.

— Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan
lopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat
niinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme
johonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei
sekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.

— Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo
ottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin
aloilla.

— Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä
olisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin
kalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja...

— Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin
hyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.

— Se on vielä saamatta.

— Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat
kuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut,
kuten novelleissa sanotaan.

— Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei
maanviljelyksellä kukaan rikastu.

— Mutta sillä pysyy rikkaana.

— Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin
semmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon
perinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä
pitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.

Tuomari naurahti.

— Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä,
välinpitämättömältä.

— Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta
puoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.

Rouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte
sanoi kuiskaten:

— Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.

— Missä hän tänäpänä Helman näki?

— Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä
kahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.

— Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen
kaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli
semmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä
sen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin
myöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä...

— Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu.
Tiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen
väliin ja... Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan
vilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja
maailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää
kuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä
siihen sopii lääkkeeksi?

— Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni
jälleen saliin.

Franssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot
surullisen, mietteliään näköiset.

— Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt,
ja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll’et nyt?

Franssi ei vastannut sanaakaan.

— Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän
totivettä.

— En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos
pannaan rahaa pöytään.

— Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista
pieniä.

Kotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi
ainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului
saliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.

Kaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan
arpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston
hyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren
isäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.

— Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin
tuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan
mene.

— Mihin tulot käytetään?

— Kirjaston perustamiseen. Nuorilla on niin hyvä lukuhalu, että
siitä oikein sopii iloita. Minun kirjani kulkevat ympäri kylää
yhtenään.

— Ne ovat arvatenkin semmoisia lorukirjoja, joita Ainukin nuorena
tyttönä lueskeli. Ja ne ovat turhia. Toiset ihmiset niissä maalataan
sysimustiksi, toiset lumivalkoisiksi. Mitä varten, on mahdoton
meikäläisen ymmärtää. Meissä on kaikissa vähä vikaa, yhdessä yhtä
lajia, toisessa toista lajia, mutta piruja tai enkelejä emme ole
kukaan. Ja vaikka tuhannen joukossa löytyisikin yksi jalo ihminen,
niin mitä hyvää siitä lähtee, että minä luen kirjasta hänen elämänsä.
Ajan haaskausta lorukirjain lukeminen on, eikä muuta. Ei ihminen
kirja kädessä tule toimeen.

— Minä en katso asiaa siltä kannalta kuin te. Joka ei mitään
lue, hän ei mitään tiedäkään. Muista hyödyllisistä kirjoista
puhumattakaan, ovat lorukirjatkin nuorille tarpeellisia, niiden
jalostava vaikutus nuoreen sydämeen on äärettömän suuri. Tuon
tiedän omasta kokemuksestani. Paimenpoikana minä luin ensimmäisen
lorukirjani. Sankarin kuva painui ainaiseksi sydämeeni, ja minä
päätin tulla samanlaiseksi. Päätös oli minulle hyvinkin tarpeellinen.
Sankarin vaiheisin en tosin joutunut, mutta jouduin kuljeksimaan
maailmaa, jouduin hyvien ja huonojen ihmisten pariin. Minä asuin
kolme vuotta talossa, josta oli vaan kymmenkunta askeletta kapakkaan
ja saman verran julkiseen synninpesään. Mutta minulla oli sydämessä
lorukirjani sankari, ja minä olin omissa silmissäni suurempi kuin
muut kuolevaiset. Hauskin huvitukseni oli lukeminen. Vanhoja kirjoja
vein pois, uusia toin, ja kun ne kolme vuotta saivat kuluneeksi
kovassa työssä ja ahkerassa lukemisessa, oli minusta tullut aika
mies. Mitä työlläni voin säästää, ne säästyivät tarkkaan. Saatuani
pienen perintöni tulin sisartani tervehtimään, ja nyt minä olen
kahden talon isäntä.

— Olin minäkin nuori ja kuljin maailmaa, muita turhia kirjoja en
lukenut. Kuitenkin voin vakuuttaa, ett’en käynyt kapakoissa, enkä
hypännyt tyttöjen perässä.

— Minä en voi vielä nytkään elää lukematta. Raskas työ ja hyvät
kirjat ovat minulle välttämättömiä.

— Voivat olla teille, mutta minä en ainakaan kaipaa lukemista. Ja
luulen, ett’ei se sovikaan minun ammattiini.

— Hm! Minä taas olen vakuutettu, että juuri lukemattomuus ja
aineellisuuden jumaloiminen vaikuttivat perikadoksenne. Palvelitte
kultaista vasikkaa liian hartaasti, liian sokeasti. Tavattoman suuri
voitto, jota otitte tavaroista, niinkuin myös olut- ja viinakauppa...

— Älkäämme puhuko niistä enää. Perin kerjäämälläkö te aiotte saada
arpajaisvoitot?

— Ei muu keino auta tällä erällä.

— Onko jo yhtään voittoja tiedossa?

— On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen
perunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän
varalliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.

— Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te
olette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt
vain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä
asiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja
Franssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan...

— Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili
kauppiaalle.

— Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti.
Sanotaan, ett’ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän,
että Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen
Annan.

— Vai niin.

— Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme
tämänkin asian menemään mieltämme myöden.

— Vai niin.

— Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.

— Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.

— Onko se totta?

— En minä valehtele koskaan.

— Tulkaa sitte huomenna ottamaan meiltä voittoja, mutta tulkaa
hevosella.

— Kyllä tulen. Kaaren isäntä naurahti, hymyili ja läksi tyytyväisenä
pois.

Arpajaiset, ensimmäiset laatuansa kylässä, pidettiin Kaaren talossa,
jossa oli tilavia huoneita. Rahallisessa suhteessa ne onnistuivat
hyvin, sillä väkeä tuli huoneet täyteen; olikin jouluinen aika,
jolloin ei ollut töillä kiirettä. Raakaa menoa ja humalaisia, jotka
molemmat ennen olivat kaikkiin huvituksiin yhdistyneitä, ei näkynyt;
siisteys käytöksessä ja puvuissakin oli yleinen. Kotikutoinen kangas
oli jälleen vallassa, ja jonkunmoinen ujous somisti nuorien käytöstä.
Se miellytti vanhoillisia, jotka rakastivat siivoutta ja suomalaisen
miettiväisyyttä.

Arpoja möivät Helma, Anna ja Kaisu; heidän ympärillään ihan kiehui
ostajia. Innokkain onnen-onkija oli kauppias. Koko ajan kun arpoja
myötiin hääräili hän Annan lähellä, lahjoitellen voittolippuja
lapsille ja puhellen iloisesti kansan sivistymisestä. Se oli
hänellekin tullut rakkaaksi; kaikkiin rientoihin ja pyrintöihin,
jotka kansan parasta tarkoittivat, oli hän sydämestään mieltynyt. Kun
arvat olivat myödyt loppuun, ja voittojen jakaminen anasti yleisen
huomion, virkkoi hän Annalle:

— Ikävä, ett’ei Franssi päässyt tänne. Hän olisi ostanut sinulta
urakassa kaikki arvat.

— Miks’ei tullut?

— No ei hän ole kotonakaan; Ainu kirjoitti ja vaati tulemaan sinne.
Eilen Franssi lähti rouvan kanssa, ja minulla oli ikävä ilta. Aioin
jo tulla teille, mutta...

— Olisitte tulleet. Anna katsoi terävästi ja epäilevästi kauppiasta
silmiin.

— Tule sinä huomenillalla veljesi kanssa meille. Jos tulevat kotiin,
niin saadaan tulijaisia.

— Eivät he sieltä niin pian joudu kotiin, kun on yksi tie ja kaksi
asiaa. Morsiamissa käyvät samalla.

— Eivätkä käykään. Eikö veljesi olekaan sinulle puhunut?

— Mitä hänen piti puhuman?

— Hä sinun ja Franssin entisestä välistä.

— Aikoi hän kerran puhua, mutta minä suutuin ja läksin ovesta ulos.

— Mitä varten? Ei se nyt enää leikkiä ole, sillä Franssi aikoo tulla
oikein todenperästä kihlaamaan sinua. Hän olisi jo tullut, mutta
epäilee ja häpee...

Annan kasvot tulivat punaisiksi kuin orjantappuran ruusu. Katsoen
terävästi kauppiasta virkkoi hän:

— Jos Franssi niissä aikeissa tulee minua lähelle, syljen minä häntä
silmille.

— No jo nyt on ihme ja kumma. Osaamatta muuta sanoa lähti kauppias
kiireesti pois. Kansan sivistys ja kaikki hyvät riennot olivat
samassa silmänräpäyksessä menettäneet kaiken arvonsa.

Mutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja
salaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi
julkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita
tuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta
ei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä
saanut omia rahojaankaan.

Kaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.

— Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia
aina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin.
Saatte kahvia ja kangasta helpolla.

— Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta
punnitaan kahvia.

Kauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen
säkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa
ostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte
myötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet
yhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis
vihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka
oli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana
pelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:

— Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?

— Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä
vihaa teitä. Menkää muille maille.

— En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.

— Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta
niin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi
ollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia
tietäisi muut kuin Jumala.

— En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne
tahdotte, mutta tähän ette sitä laita.

Arpajaiset tuottivat puhdasta voittoa yli puolentuhannen markan,
jotka rahat käytettiin kirjojen ostamiseen. Lukuhalu oli niin
suuri, että satakunta, nuorukaista ja neitoa sitoutui lukuyhtiön
vakituisiksi jäseniksi; jäsenmaksu määrättiin viideksikymmeneksi penniksi
vuodelta. Siten kirjaston tulevaisuus oli johonkin määrin
turvattu.

Huomaten, että nuoret jo kaipasivat puhtaampia huveja, kuin mitä
nurkkatanssit ja muut sentapaiset raa’at ilot voivat tarjota,
ehdotteli Kaaren isäntä Helmalle ompeluseuran perustamista
kyläkuntaan. Helmasta tuli heti puuhan innokas puoltaja. Hän
kävi puhuttelemassa ikäisiänsä nuorukaisia ja neitoja, joille
useammalle oli ompeluseurakin ihka uutta. Yksi ajatteli siitä yhtä,
toinen toista, mutta kun Helma selitti, ett’ei muuta pääsymaksua
vaadita kuin iloinen luonto, puhtaat kädet ja kangaskappale tai
lankakerä, niin suostui jokainen pyydetty tulemaan. Ensimmäisen
kerran yhdyttiin Herttalassa. Nuoria tuli suuri joukko, kaikilla
arkivaatteet yllä, ja jokaisella tytöllä pientä nyperrystä mukana.
Työstä ei ensimmäisenä iltana tullut sanottavia, sillä aika kului
jonkinlaisessa vallattomuudessa, mutta hyvä alku oli tehty ja mielet
voitettu. Siisti ilo pani monen nuoren salaa häpeemään omaa itseään,
kun muistui mieleen nurkkatanssit ja muut hurjat huvitukset himmeine
valoineen, rivoine ja raakoine iloineen.

Vaikka Helma oli käskenyt vanhempiakin nuorten seuraan, ei kylästä
tullut muita kuin Annan entinen emäntä. Hän käsitti, mikä siveellinen
vaikutusvoima tämmöisellä seuralla, jota johtivat niin puhtaat ja
jalot henkilöt kuin Kaaren isäntä ja Herttalan Helma, tuli olemaan
nuorisoon. Siksipä hän tuli ja toi mukanaan vanhimman tyttärensä,
joka vasta oli rippikoulun ijässä.

— Kun ensi kerran yhdytte, niin tulkaa meille, sanoi hän omituisen
kylmällä äänellään, meilläkin on suuri tupa.

— Kyllä tulemme, vastasi Kaaren isäntä. Näin talvella aiomme yhtyä
joka viikko, mutta tuonnempana kesällä harvemmin. Tulevana vuonna
pidämme suuret arpajaiset, joihin emme tarvitse enää voittoja
kerjätä. Tulot käytetään paloruiskun hankkimiseksi kylään. Kesällä
voimme viettää pienet kansanhuvit näytelmällä, leikeillä ja muilla
vehkeillä.

— Kylläpä sitte on hommaa.

— Kansakoulua tarvitsisi myöskin ajoissa ruveta puuhaamaan. Nuori,
innokas opettaja voisi meidän keskemme vaikuttaa paljon. Emme saa
ruveta nukkumaan, vaikka onnistuimmekin saamaan oluet ja viinat pois;
pahan sija pitää täyttää hyvällä.

— Ja yhtiön kaupan saitte kylään.

— Se alkaa menestyä hyvin, sillä keskimääräinen päivätulo
tavoittelee jo kuuteen- ja seitsemäänkymmeneen markkaan. Toivon, että
kohta voimme laventaa liikettä ja alentaa vieläkin hintoja. Äskenkin
oli siellä väkeä, joten ei ryökynä, joksi Mikko ystävämme Kaisua
kutsuu, päässyt vielä lähtemään. Anna jäi puotiin odottamaan.

— Eivät he suinkaan jalkaisin tule.

— Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin
edellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten
ainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.

Samassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä
viereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri
huonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen
pojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen.
Kaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll’ei Kaaren
isäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne
siten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan,
joka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua ”Jussin
turkeista”. Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan
naurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan
huulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan
luonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton
Jussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi
Kaaren isäntä:

— Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa
toimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä
kukaan muu osaa lukea niin hyvin.

— En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa
yhdytte, silloin tulen.

— Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä
seuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.

— Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa
ja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.

— Kyllä tulemme teillekin.

Herttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää,
että hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn
miehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan
tavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja
ääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin
kauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun.
Sama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli
huolehtiva, surullinen.

— Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun
oli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.

Toisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin.
Niissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne
mitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin
kauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen.
Lähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko
mieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi
mieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi
Jukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa
kuin harpun matala kieli.

— Ihmiset eivät ole missään suhteessa hänestä liikoja laskeneet,
tunnusti hän itselleen.

Sitte käski hän nuoria iloitsemaan.

— Lyökää nyt iloksi, sanoi hän viehättävän iloisesti, Tanssikaa
laulun mukaan, tai leikkikää muuten.

Kaaren isäntä vastusti hyppyä.

— Ei siinä mitään sopimatontakaan ole, saati sitte pahaa, sanoi hän.
Mutta se voisi vahingottaa seuran mainetta.

Häneen yhtyi Helma ja usea muu. Ensin mainittu sanoi:

— Meidän täytyy elää näissä seuroissa niin, ett’eivät
ahdasmielisimmätkään saa moitteen syytä. Tanssit ovat nykyaikana
joutuneet huonoon huutoon, ja syystäkin. Niitä jokainen vanhin,
jolla on lapsia ja nuoria tyttäriä, pelkää kuin ruttoa. Häitä ja
kihlajaisia lukuun ottamatta ei yleinen mielipide enää hyväksy muita
kuin julkisia huveja, joissa saa kuulla ja nähdä muutakin kuin viulua
ja uusia pukuja.

Leikkejä vastaan ei kenelläkään ollut sanottavaa. Kaaren isännän
ehdotukseen, ett’ei kukaan saisi suuttua, mitä leikissä sattuisikin
osaksi, suostuttiin yksimielisesti. Aljettiin panttisilla-olosta.
Sitte seurasi kysymys- ja vastausleikkejä ynnä monia muita
samanlaisia; pieniä naarmuja niissä vedettiin, mutta kukaan ei
loukkaantunut. Monta luotia ammuttiin Annaankin. Joku poikaveitikka
vaati jo panttien lunastuksessa Annaa sanomaan suorimman keinon,
jolla kauppias voisi kukistaa yhtiön kaupan. Kun Laurikin rupesi
veitikan puolelle, täytyi Annan puhua sula totuus.

— Suorin keino lie se, että Franssi nai minut, sanoi hän. Ja minä
vaikutan Lauriin, että hänestä tulee luopio, puolueensa pettäjä.

Jukkaa ja Kaisaakaan ei unhotettu. Heiltä tiedusteltiin, milloin kova
halla nousee Kotosuosta, ja milloin Anni ja Miekkonen pappiloihin
lähtevät.

Mutta säädyllisyyttä ei unhotettu, ja siten jäi jokaiselle hyvä
omatunto.

Aiottiin jo illanvietto lopettaa, mutta Kaaren isäntä ehdotteli vielä
uuden leikin, sillä nimenomaisella ehdolla, ett’ei siitäkään saisi
suuttua.

— Lupaatko, ett’et loukkaannu? kysyi hän Helmalta.

— Lupaan, vastasi Helma.

— Hyvä on. Jukka, peitä Helman silmät, vie hänet keskelle lattiata
ja jää itse taakse.

Jukka teki niinkuin käskettiin. Sill’aika Kaisu riisui jalastaan
kengät, ja kun Kaaren isäntä raskain askelin, jotka Helmakin hyvin
tunsi, lähti käymään lattialla, hiipi Kaisu sivussa Helman eteen ja
suuteli häntä rohkeasti. Toisten tyttöjen taakse sitte pujahti, mutta
Kaaren isäntä jäi seisomaan paikalleen ja viittasi Jukkaa päästämään
peitteen auki.

Leikki onnistui oivallisesti. Helma punastui tulipunaiseksi, oikea
kätensä kohousi äkkiä, kimahdus kuului, ja Kaaren isännän vasen poski
muuttui vuorostaan punaiseksi kuin pihlajanmarja.

Raikas nauru täytti salin. Pidellen käsivarsiaan lausui emäntä:

—... Tule ja siunaa tuota meidän Helmaa! Kun leikistä suuttui.

— Nyt on paras aika lähteä, kuului usea ääni, ja vallaton joukko
syöksyi etehiseen; sieltä vielä huutelivat hyvästihuutoja Helmalle ja
emännälle.

Kaaren isäntä kiirehti joukkoon.

— Nyt rekeen ja kotiin, sanoi hän emännälle. Kyllä minä vihamiesteni
kanssa aikaan tulen. Hyvästi!

— Hyvästi! vastasi emäntä. Pitäkää hyvänänne mitä saitte.

Vallattomasti nauraen syöksyi joukko etehisestä ulos. Silmänräpäyksen
kuluttua oli Herttalan suuressa salissa jälleen hiljaista.

Lukittuaan ovet ja sammuteltuaan tulet meni emäntä Helman kamariin.
Helma istui pöydän ääressä, täytetty vesilasi edessä ja puoliarkkinen
paperia kädessä. Sitä hän repi pieniksi kappaleiksi, joita sitte
pudotteli vesilasiin.

— Helma! Kun leikistä suutuit niinkuin lapset. Emäntä istui sängyn
laidalle ja nauroi heleällä äänellään.

— Leikistä! Helman kädet vapisivat, ja kyynel oli tulossa silmään.
Pilkkaahan se jo oli.

— Eipä ollut kuin leikkiä. Emännän kävi jo sääliksi. Ei Kaaren
isäntä sinuun sattunutkaan.

— Kuka sitte?

— Kaisu. Sukkasissa tuli eteesi ja suuteli sinua. Kaikki oli
sukkelaa petosta.

— Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle
kaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?

— Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että
ottaisit hänet.

— Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett’ei siinä
ole muuta kuin ottaa?

— Oikein minä kiitän Jumalaa, ett’ei sinun ja Franssin naimisesta
tullutkaan totta?

— Joko silmäsi ovat auenneet?

— Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan
hullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä
kiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.

— Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä
paljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee
mitään muuta paitse köyhyyttä.

— Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka
tule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa
hetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.

— Mutt’ei Franssin himoilla; hän on elukka.

— Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.

— Anna on veljeltään saanut urkituksi, ett’ei rouvan omakaan elämä
ole niin tahraton ja kaunis kuin pukunsa.

— Minäkin suuresti epäilen sitä. Oskarin kuolema oli ankara isku
sydämelleni. Koko mennyt elämä kuvastui silmiini oikeassa valossaan,
minä rupesin näkemään ja ymmärtämään. Moni sana, jonka rouva
ajattelemattomasti lausui, on nyt vasta selvennyt. Tiedätkö, hän on
salajuoppo.

— Se tiedetään kylässä jo yleisesti. Kauppias on jo kahdesti
saanut hävetä silmänsä maalle, ja Franssi kuului kerran kurittaneen
juopunutta rouvaa. Hyvä Jumala! Poika löi omaa äitiään.

— Kun rouva oli nauttinut liiemmäksi, ei hän yhtään ajatellut
sanojaan. Kuudetta käskyä...

— Älä niitä minulle kertoile. Kuinka vanha olit miehelään mennessäsi?

— Seitsemäntoista, vast’ikään täyttänyt.

— Niin nuori! Milloin sitte kauppias tuli kylään?

— Samana vuonna.

— Ja sinä rupesit ahkerasti seurustelemaan rouvan kanssa.

— Niin tein. Hän oli yhtä vanha kuin minäkin. Minä olin rikkaasta
kodista, lapsellinen ja ymmärtämätön.

— Entä isäni? Eikö hän koettanut estää sinua?

— Hän helli liiaksi nuorta vaimoaan, ja muutenkin ei meidän
välillämme koskaan ollut kinasanaa. Aikaa mukaan rupesi Mikko
rikastumaan hyvää vauhtia, ja rikkaudella on erinomainen lumousvoima.
Isäsi rupesi pitämään arvossa taitavaa kauppiasta. Silloin olivatkin
ajat toisenlaiset kuin nyt, ei ollut kirjoja eikä kouluja. Rouva tuli
pian esikuvakseni kaikessa. Minä oikein vapisen, kun ajattelen sitä
syvyyttä, jonka partaalle jo olimme joutuneet. Sinä pelastit itsesi
ja minun.

— Osaatko nyt kuvitella, minkämoista olisi Herttalan talon elämä,
jos Franssista olisi tullut vävy.

— Luulenpa osaavani. Vanha emäntä olisi takamuorina, ja nuori emäntä
saisi selkäänsä joka päivä, joll’ei nauraisi ja olisi iloinen, kun
mies tulee kotiin sivuvaimojensa luota.

— Joku vuosi taakse päin olin minä niin löyhämielinen, että luulin
voivani vaikuttaa Franssiin ja herättää hänessä jalompia tunteita,
puhtaampia tapoja.

— Samanlainen houkka minäkin olin. Oskarilla oli hyvä ja hellä
luonto, mutta varjele Franssia; sen ei tule armot toista ihmistä.
Sillä lailla julkesi pelata ja pettää Oskariltakin. Tuskin kymmentä
sataa antoi rahaa.

— Sairaana ollessaan tunnusti Oskari minulle kaikki rikoksensa.
Franssi oli hänen paha henkensä; yhdestä synnistä talutti toiseen
niinkuin hevosta suitsista.

Emäntä huokasi raskaasti.

— Mikä paperi tuossa pöydällä on?

— Minä olin hupsuna äsken. Helma meni pöydän luo, kaatoi
kukkaruukkuun veden ja levitteli paperipalaset pöydälle. Kuivakoot
tuossa. Voi kuinka olin hupsu!

— Etkö jää kanssani maata? kysyi hän sitte ja tuli jälleen
hyväilemään emäntää.

— Kyllä jään, vastasi emäntä, mutta syömme ensin.

— Ei minun ole nälkä.

— Syödään toki voitaleipää ja maitoa, minä menen ottamaan.

Helma myöntyi emännän tahtoon. Syödessä tulikin hyvä ruokahalu; tuore
leipä, voi ja rieska maito rupesivat maistamaan hyvältä.

— Juo vielä edes puoli lasia, sanoi emäntä ja kaatoi maitoa lasiin,
niin kasvat jälleen kauniiksi.

— Olenko minä sitte tullut entistä rumemmaksi?

— No et ainakaan kauniimmaksi ole tullut, näinä kahtena
tarkoitan minä. Kylässä huhuilevat, ett’ei Ainun mies olekaan oikein
kunniallinen herra, vaikka rouva hänestä on ylpeillyt kuin kalkkuuna.
Alkutunnista minä jo vähän sitä epäilin. Joka kerran on tuomarin
koulun käynyt, ett’ei muuta puutu kuin vihkiminen ja vala, kuten
rouva on kehunut, hän ei sano Ainulle muuta kuin hyvänpäivän ja
hyvästin.

— Tuomarin koulut ovat menneet viinapulloon. Ylioppilas hän on
ollut, mutta kurjinta lajia. Syntyisin köyhistä vanhemmista on hän
nauttinut jaloluontoisten ihmisten apua koko koulukäyntinsä ajan;
pää hänellä kuuluu olevan hyvä, mutta sydän huono. Syytettynä
vekselinväärennyksestä ja monesta muusta konnantyöstä viskattiin
hän yliopistosta suoraan kadulle; kadulla sitte tuttavuuskin syntyi
Ainun kanssa. Jonakuna kuutamoiltana tulivat he kolme kertaa toisiaan
vastaan, kolmannella kerralla rupesi Ainu nauramaan. Se on niin
hassua, että syljettää.

— Ja tuttavuus päättyi siihen, että Ainu pääsi miehelään ja sai
herran.

— Sormuksen ostamisessa joutui katusankari kovaan pälkähäsen.
Mutta kumppanit auttoivat vanhaa veikkoa, jolle onni äkkiä rupesi
niin kirkkaasti hymyilemään. Joku iloinen veitikka pani listan
kiertämään osakuntalaisten kesken, ja onnellinen sulho sai käteensä
rahaa niin paljon, että riitti vielä hyvät humalatkin yli. Kaupungin
hienoimmassa ravintolassa ne juotiin, ja Ainukin oli mukana. Rouva
sitte täällä kehui, miten komioissa kemuissa tyttärensä oli ollut.

— Muistan minäkin kuulleeni jutun. Piti olleen niin paljon iloisia
tuomareja, tohtoreja ja muita herroja, ett’ei kukaan ihminen usko.
Mitähän nuori pari toimii uudessa kodissaan?

— Elävät hienoa elämää, käyvät teaattereissa, laulajaisissa ja
muissa huveissa. Rouva opettelee songertamaan ruotsia, ja herra aikoo
pyrkiä ylimääräiseksi lääninkanslistiksi. Jos ei papinkirja sulje
hänen edestään kuvernörinviraston ovia, ja jos kaikki menestyy hyvin,
tulee hänestä vielä nimismies, ennenkuin kauppias kuolee.

— Katajaan sitte kapsahtikin.

— Minua väsyttää jo.

— Nyt onkin jo myöhä. Mennään maata.

Sytytettyään lyhyen kynttilän palamaan sammutti emäntä lampun. Kuu
nousi taivaalle ja loi hämärää valoaan korkean akkunan lävitse
kamariin. Kului hetkinen hiljaisuudessa, molempain mielikuvitus
nautti talvisen salaperäisestä hiljaisuudesta. Sitte Helma
virkkoi:

— Sammuta kynttilä ja käänny minuun päin.

— Kyllä. Emäntä puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Helmaan päin.

— Pois lähteissään hän puhui jotakin, mutta minä en lainkaan kuullut
mitä se oli. Helma kiersi kätensä emännän kaulan ympäri ja kätki
kasvonsa olkapäätä vasten.

— Kuka?

— Kaaren isäntä. Helman ääni kuului salaiselta kuiskaukselta. Etkö
sinäkään muista, mitä hän sanoi?

— Hän sanoi sanasta sanaan: Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan
tulen.

— Vai niin hän sanoi. Helma kertaili kuiskaten sanoja ja puristihe
lujemmasti emäntään kiinni.

Kun lyhyt hetki taas kului hiljaisuudessa, sulkeutuivat hänen
silmänsä, ja kasvoille levisi nukkuvan omituinen rauhallisuus.

Mutta emännän sydäntä poltti moni tuskainen ajatus, ja rinnasta tuli
monta raskasta huokausta. Saadakseen unen nosti hän hiljaa peitettä
ylemmäksi, kiersi oikean kätensä Helman lämpöisen vartalon ympäri ja
sulki silmänsä.

Vihdoin sitte nukkui hänkin.

                                                  ⸻

Ompeluseuran illanvietot tulivat suosituiksi koko kylässä. Jo
pelkkä puhdas huvikin, jota niissä nuorille tarjottiin, oli omiaan
voittamaan vanhoillisimpainkin mielet. Tanssit ja muut hurjat
huvitukset joutuivat kerrassaan tieltä pois, jota vastoin lukuhalu
kasvoi ihmetyttävässä määrässä.

Kevät jo ehti tulla, ennenkuin ompeluseura keräytyi Kaaren taloon;
sinne meni nuori Miekkonenkin vaimonsa kera. Kokous oli tavallista
tärkeämpi sen vuoksi, että näytelmä, joka aiotuissa kansanhuveissa
piti näyteltämän, harjoiteltiin nyt ensi kerran täydellisesti ulkoa.
Monen jankutuksen perästä oli vihdoinkin edistytty niin pitkälle,
että kukin näyttelijä muisti osansa ulkoa. Kaaren isäntä, jolta
kaikki johtajan ominaisuudet puuttuivat, pani paraansa liikkeelle
voidakseen pitää vallatonta joukkoa pari tuntia aisoissa. Hän
onnistuikin siihen määrään, että näytelmä, joka kuvasi kansan elämää,
päästiin onnellisesti lävitse, opeteltiinpa vielä äänenpainoakin
erityiskohdissa ja luonnollisuutta yleensä lausumisessa ja liikkeissä.

Jukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli
hän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli
täynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja
myönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle
korkeimman kiitoksen.

— Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja
kuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.

— Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että
nahan alla ovat asiat vielä hullummasti.

— Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin,
luettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa
vapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja,
toisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin
vastasi jäsenten lukua.

Vasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa
tulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo
talonpoika yhtyi joukkoon.

— Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta...

— Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule
vaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään,
ett’ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut
mies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.

He lähtivät. Muuan pari kolme syltä lienee ollut matkaa kunkin parin
väliä.

Kevätyö oli lämmin. Hieno tuuli kulki etelästä päin, ja taivas
oli yltänään sinisessä pilvessä. Lunta ei enää näkynyt missään.
Edellisten öiden lämpöiset sateet olivat nuolaisseet pellon ojatkin
puhtaiksi, ja ylt’ympäri kuului purojen iloinen lirinä. Puolipimeänä
yönä, kuten nyt, kuului lirinä herttaiselta; se jo muistutti kevään
ihanuutta ja leivojen laulua.

Kauppiaan lähellä Jukka äkkiä pysähtyi. Katsoen maantien ojaan huusi
hän:

— Älkää menkö; täällä makaa mies ojassa.

Edellä kävijät seisahtivat, ja vasta sitte kun Jukka oli huutanut
toisen kerran, tulivat he paikalle.

— Minä käyn niin harvoin kylässä, ett’en tunne kuka se on. Katsokaa
nyt.

Kaikki seisoivat hämmästyneinä, kunnes Helma ja Anna yhtä aikaa
huudahtivat:

— Taivaan tähden! Se on Franssi!

— Herättäkää hänet, käski Kaisu, jota kamala näky vapisutti.

— Pelkään, ett’ei hän enää herää, sanoi Kaaren isäntä ja kosketti
samassa ojassa makaajaa kaulaan. Ihan tämä on kylmä. Ojassa on juuri
niin paljon vettä, että ihminen tuonlaisessa asennossa siihen kuolee
ja tukehtuu muutamassa minuutissa.

Franssi makasi poikittain maantien ojassa, ja oja muodosti sillä
kohdalla pienen syvänteen, johon kevätvesiä oli virrannut. Syvänne
ei ollut suuri, ehkä noin korttelin syvyinen ja sylen pituinen,
mutta Franssin haudaksi se oli tullut. Kurja mies makasi suullaan
lätäkössä, jalat olivat polvia myöten ylhäällä vedestä, ja vasen
käsi oli hartioilla koukussa; nimettömässä sormessa kiilsi paksu
kultasormus.

— Juhannuksena piti tuleman häät, sanoi Anna, kun katseensa osui
sormukseen. Ja nyt makaa sulhanen tuossa lätäkössä.

— Vetäkää hänet ylös, käski Kaisu. Ehkä tulee henkiin.

— Jonkun meistä täytyy ensin mennä herättämään kauppias ylös,
tuumaili Kaaren isäntä. Kuka menee?

Paljaita kieltäviä vastauksia kuului. Anna vihdoin sanoi:

— Menköön Jukka.

— Kyllä minä menen. Jukka lähti kiireesti käymään.

Pihalle tultuaan näki hän rouvan kamarissa valkean. Uutimet olivat
huolimattomasti lasketut alas, joten ulos näkyi vallan hyvästi suurin
osa huonetta. Rouva istui pöydän ääressä sikaari kädessä ja pullo
edessä, ja kauppias käveli kiivain askelin edes ja takaisin. Milloin
hän pysähtyi rouvan eteen, kuului riitaisia sanoja molempain suusta.

Ikkunan taakse ehdittyään löi Jukka hiljaa lasiin.

— Kuka siellä? kuului tyyni ääni, ja kauppiaan laihat kasvot
ilmaantuivat uutimen viereen.

— Älkää peljästykö, minä olen Miekkosen Jukka. Tulkaa pian ulos,
Franssin laita ei ole nyt hyvin.

Silmänräpäyksen kuluttua seisoi kauppias Jukan edessä. Rouva tuli
pian jäljessä, ja hän oli sika humalassa. Vedellen sikaarista savuja
sanoi hän Jukalle:

— Vastako sinä naineena miehenä yökengässä kuljet? Kerran sinä jo
Franssin niskaan lensit, mutta Jumala armahda, jos toisen kerran
vielä olet niin tehnyt, puhkaisen minä silmät päästäsi.

— Suusi kiinni, ärjäsi kauppias ja työnsi rouvan tuonnemmaksi. Mikä
Franssin on tullut? Missä hän on?

— Tuolla maantien ojassa. Tulkaa pian.

— Maantien ojassa, toisti kauppias vaaleten samassa. Niinkö sanoit?

— Jos te roistot olette lyöneet häntä, niin... Hoiperrelleen sinne
ja tänne näytti rouva Jukalle nyrkkiä.

— Suusi kiinni! Kauppias lähti edellä juoksemaan maantielle.

Hädissään ei hän tiennyt, minne päin kääntyä, mutta Kaaren isännän
ääni kuului:

— Tulkaa tänne, tulkaa tänne.

Kuin mielipuoli läksi kauppias juoksemaan ääntä kohden.

Rouva käveli hoiperrellen perässä. Kun hän ehti paikalle, oli Franssi
jo vedetty vedestä ylös. Kamala näky ajoi viinahöyryt rouvan päästä,
hän rupesi parkumaan ja huutamaan:

— Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani!

Franssi makasi maantiellä kuolleena, kankeana. Kauniit kasvot olivat
muuttuneet hiilimustiksi, silmät olivat vähän raollaan ja tuijottivat
kamalasti ylös; silmäterien väike meni rouvan luiden ja ytimien
lävitse. Hän taas rupesi huutamaan ja parkumaan:

— Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani! Kauppias oli polvillaan
kuolleen vieressä, ja hän ei kyennyt sanaakaan lausumaan. Kun
hän aikoi puhua, vapisivat huulensa, ja ääni sorahteli kurkussa
kaiuttomasti.

— Franssi, nouse ylös, sai hän vihdoin sanoneeksi epäselvällä ja
sorahtavalla äänellä.

Rouvan tuska ja kauhu muuttui pian vimmaksi läsnäolijoita kohtaan.

— Huomenna pannaan murhamies rautoihin, sanoi hän nyrkkiä pudistaen
ja raivoisia liikkeitä tehden. Roistot, luuletteko tuolla tavalla
saavanne elää ja murhata?

Kaaren isäntää rouvan olento inhotti ja hyristytti.

— Älkää ketään sokeasti syyttäkö, virkkoi hän kaunissointuisella
äänellään. Minä luulen, ett’ei tässä ole murhaa tapahtunut.
Pojassanne oli kaatuva tauti, ja mikään ei ole luonnollisempaa,
kuin että hän on äkkiä saanut taudinkohtauksen ja siten kaatunut
kasvoilleen tuohon lätäkköön. Pari kyynärää ylemmäksi tai alemmaksi
olisi pelastanut hänet kuolemasta.

Kaikki muut ymmärsivät Kaaren isännän puheen, mutta kauppias ei
siitä ymmärtänyt sanaakaan. Liikahtamatta hän yhä oli polvillaan
kuolleen vieressä, ja kun hän yritti puhumaan, liikkuivat tosin hänen
huulensa, mutta ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.

Jonkun kerran sai hän epäselvästi sanotuksi:

— Franssi, nouse ylös.

X.

Jukan muistellessa, että hääpäivästään oli kulunut täyteen viisi vuolta,
aukeni tuvan ovi, ja Klaus astui sisään. Hänellä oli yhäti
sama iloinen mieli, sama nuori ja lämmin sydän.

— Ulkona on tyyni ja lämmin, sanoi hän ja istahti Jukan lähelle.
Minä olen tämmöisinä kesäpäivinä aina vihoissani tuulimyllylle.
Höyrymylly olisi parempi, ei se piittaisi tuulista.

— Totelkaa sitte Herttalan isäntää, lainatkaa vähän rahaa ja
hommatkaa höyrymylly, virkkoi Jukka.

— En minä uskalla niin suuriin ryhtyä, ryhtyköön Onni, sitte kun
kasvaa mieheksi. Ei Marikaan ole tottunut höyrymyllyihin, hän pelkää
että se köyhdyttää meidät, ja niin minäkin pelkään. Kaisu, tule
lyömään kättä.

Jukan kiltti tyttö istui lattialla ja leikki käpyjen kanssa. Hän oli
pyöreäposkinen ja lihavanpuoleinen lapsi, neljä vuotta äskettäin
täyttänyt.

— Paljon sinulla onkin lehmiä ja lampaita. Tule pian lyömään kättä.

Tyttö tuli ja löi kättä vanhalle myllärille. Mutta huvitus oli
siksi hauskaa, että heti meni jatkamaan sitä; suoriin riveihin ja
ympyröihin asetteli käpyjä, kasteheiniä ja vuohensilmiä pani rehuksi
eteen. Peräikkuna, josta näki suolle, oli auki, ja laskeuva aurinko
paistoi keskelle lattiata, jossa Kaisu karjaansa paimenti.

— Missä teidän muut väet ovat?

— Isä lupasi mennä riihessä käymään ja suolle ruiskuhilaita
katsomaan, Kaisa viruttelee vaatteita lähteen luona, ja mummo on
tuolla kamarissa Laurin kanssa. Joko kylässä saavat rukiin leikatuksi?

— Ei tänäpänä vielä. Sinulla on jo siemenriihi kuivamassa.

— Niin on. Isä siellä polttaa kengänrajoja ja Herra tiesi mitä muuta
lisäksi, että siemen tulisi.

— Tänä vuonna näimme, miten kylän yleinen varallisuus on kasvanut
raittiuden ja työhalun kanssa. Ei sitä taloa koko kylässä, jonka
ruista ei vilu viime kesänä olisi nipistänyt joko enemmän tai
vähemmän...

— Täällä se teki perin tarkkaa ja puhdasta. Se vähä kuin rukiita
tuli oli tuiki huonoa. Jyvät niin hentoja ja hoikkia kuin
kuusenneulaset, ja kun jauhoista sitte piti tehtämän leipää, ei
tahtonut tulla kerrassaan mitään. Taikina tuli yhä vetelämmäksi, jota
enemmän siihen panit jauhoja.

— Samaa valittivat kylän kaikki emännät. Mutta minä tiedän, ett’ei
lainaleipää tai velkaa ole syöty yhdessäkään talossa. Jolla ei ollut
hinkalossa vanhaa viljaa, osti puhtaalla rahalla uutta.

— Touot kasvoivat hyvin, ja se vaikutti paljon; meillekin tuli
semmoinen kauravuosi, ett’ei koskaan ennen.

— Ja nyt kuului suonkulma kasvaneen pitkän rukiin. Herttalan vanha
emäntä on perin muuttunut. Hän sopii vävynsä kanssa hyvin, ei niillä
kuulu olevan keskenään milloinkaan sanankäännettä.

— Minä huomasin muutoksen jo Oskarin kuolinpäivänä. Oskarin kuolema
löi emännän sydämeen syviä haavoja. Hän jo muutaman päivän kuluttua
tunnusti kyynelsilmin minulle, ett’ei vähempi kuritus olisi hänelle
riittänytkään. Ja sitte hän oppi tuntemaan tulevan vävynsä, Kaaren
entisen isännän. Suloisempaa avioliittoa kuin Helman ei ihminen osaa
ajatella. Herttalassa ovat nyt onnellisia nuoret ja vanhat.

— Vanha emäntä on monta kertaa sanonut, ett’ei toista semmoista
vävyä, kuin hänellä on, ole maan päällä eikä...

— Taivaasta anneta. Että se on totta, tiedän parahiten minä. Se
näkyy molempain emäntäin silmistä ja tuntuu jo sieramiinikin, kun
avaan tuvan oven. Ei voi verratakaan talon nykyistä elämää niihin
aikoihin, jolloin Helma oli kihloissa Franssin kanssa. Silloin oli
surua...

— Silkkilangasta riippui silloin kaikki, mutta kun Helma totteli
jaloa sydäntänsä, ei lanka katkennutkaan. Kauppiaan rouva kuuluu jo
katuvan tekoaan, kun antoi Franssinkin osuudet vävylleen. Kyllähän se
oli kaunis ajatus asua talvet vävyn luona kaupungissa ja kesät täällä
maalla, mutta järkevä ajatus se ei ollut. Kulunut talvi oli vasta
ensimmäinen, ja rouva sai jo siitäkin tarpeekseen. Tuomari kuuluu
ryypiskelevän liian ahkeraan ja viettävän liian iloista elämää.
Minkälaista tuo iloinen elämä sitte on, arvaa jokainen, joka tuntee
rouvan.

— Helposti sen arvaa. Ei rouva turhista piittaa.

— Ainu on saanut kaikkiaan osuutta satatuhatta markkaa.

— Mutta viimeistä summaa ei pistettykään enää tuomarille kouraan;
sen sanoi rouva itse. Ainu sai rahat talon ostoa varten. Kauppiaan ja
rouvan lähteissä tänne kesäkotiin oli kauppakin jo melkein valmis;
tuhat markkaa vaan enää oli riitarahaa.

— Minkä hintaista taloa nuo ostelevat?

— Kallista, kovin kallista. Myöjä tahtoo yli viidenkymmenen tuhannen.

— Siinä kaupassa rouva paikkaa tuhmuutensa. Koska ei kerran tuomari
kuulu kelpaavan minkäänmoisiin virkoihin...

— Ei edes vieraaksi mieheksikään.

— Niin viisainta on ostaa hyvä talo ja elellä hyyryrahoilla.
Ensimmäiset viisikymmentä tuhatta, jotka Ainu myötäjäisiksi sai,
liotti tuomari yhdessä vuodessa, mutta kun Ainu ostaa talon,
säästyvät rahat, ja kova köyhyys ei pääse vieraaksi koskaan. Jos
tänäpänä rahaa puuttuu, niin jo huomenna saa. Rouva teki oikein
viisaasti antaissaan Ainulle rahat.

— En minäkään ymmärrä, mitä katumista siinä olisi, paitse jos ainoat
markkansa antoivat.

— Tuskin he sitä tekivät.

— No ei tiedä. Ainakin minä luulen, ett’ei jäännöksiä tarvita
tuhansittain lukea. Mikko on monelle vakuuttanut, että hän on köyhä
mies, rahan suhteen nimittäin. Tavaraa niillä kyllä on, ei niille
nälkä koskaan kuppiin tule.

— Mutta liiat rikkaudet ovat menneet niinkuin ovat tulleetkin.

Leviteltyään puhtaiksi virutetut vaatteet pensaille kuivaamaan tuli
Kaisa kamariin Annin luo ja antoi lapselle rintaa. Tupaan sitte meni
ja sanoi miehille:

— Minä keitän teille jotakin kuumaa!

— Keitä niin, käski Jukka, me menemme siksi ajaksi rapulle istumaan.

Klaus ja Jukka menivät ulos ja asettuivat kynnykselle istumaan.

Päivä oli jo lähellä iltaa, polttava kuumuus oli lauhtunut haaleaksi
lämmöksi, ja korkeudessa siinti sinitaivas kirkkaana, puhtaana. Oli
kaunein kesäilta, mitä ajatella voi.

Uutis-asunto oli vuosien kuluessa muuttunut sieväksi torpaksi. Nurmi
ja koko lehtimetsä oli peltona, ja saroissa kasvoivat kauniit laihot.
Suuret kiviröykkiöt, jotka piirittivät peltoja, todistivat torpanväen
väsymättömyydestä ja uutteruudesta. Ulkohuoneita oli karttunut
tarpeen mukaan. Uusi ja tilavampi navetta oli tehty tallin rinnalle,
ja vanhaa käytettiin lammasläättinä. Ahdoksessa olevasta riihestä
nousi sakea savu, leviten pihaan saakka. Hukka seisoi säleaidan
vieressä ja pärskyi, kun savua meni sieramiin.

— Kohta pääsemme kylvölle, sanoi Jukka, silmäten jonkunmoisella
ylpeydellä kaunista eläintä. Kyntäminen käy minulta ja Hukalta
niinkuin tanssi.

— Sinulla on täällä kauniit olot. Saitko omasta talosta paljonkin
heinämaata?

— Ehkä kymmenen häkinalaa.

— Mitä maksoit?

— En minä tiedä, mitä ne tulevat maksamaan. Isäntä ja isä mutisivat
salaa kaupat, ja isä niittikin ne melkein yksin. Heinämaa minulle
vaan kiusaa tekeekin, ei niittyä saa enää kylästä niin helpolla
kuin ennen. Isäntä on minulle ehdotellut, että rupeisin raivaamaan
Multakorvesta niittyä, eikä tässä muu taida auttaakaan.

— Mutta siihenkin tarvitsisi lainata rahaa, ja sinä vihaat velkaa
vielä enemmän kuin minä.

— Velkaa siinä tarvitsisi vähän tehdä, ja velka on semmoista hylkyä,
kasvaa maatessakin. Onni sitte on tänäpänä ensimmäistä päivää
yksinään yhtiön kaupanhoitajana.

— Niin on. Mutta ei hän siinä toimessa tule yhtä hyvin laatuun kuin
Kaisu. Onni on hiljainen ja ujo, juuri niinkuin äitikin, Kaisu taas
on luonnoltaan niinkuin minä.

— Onnilla on ylen hyvä todistus kansakoulusta.

— Kyllä hän etevä on, etevämpi Kaisua moneen kertaan, mutta ei ole
niin liukas. Jos Onni menestyisi siinä yhtä hyvin kuin Kaisu, niin
tulisi Toramäelle rakentaa muutaman vuoden perästä höyrymylly.

— Kyllä Onni aikaan tulee. Ihmeen hyvin on yhtiön kauppa menestynyt,
vaikka niin pienellä pääomalla aljettiin.

— On se menestynyt näihin asti, ja menestyy se vast’edeskin,
joll’eivät rupea liiaksi rehentelemään ja vaunulastittain tavaroita
tuomaan. Herttalan isäntä on yritteliäs mies. Kylämeijeri sillä nyt
palaa mielessä.

— Hyvä on, että joku yrittää, kyllä niitä on yrittämättömiäkin
ihmisiä: Riittäisi meiltäkin joskus myödä kannu maitoa, kun olisi
joka ostaisi.

— Tuletko Kaisun häihin?

— Tulen toki, ja isäkin tulee. Pois emme jää kukaan.

— En minä niin suurellisia häitä tahtonut, eikä Marikaan,
vaan sulhanen ja hänen vanhempansa. Sinne tulee torvet ja
virrenlaulajatkin. Sukkelinta kaikista on, että sulhanen on vielä
sotamiehenä. Kohta hänen pitäisi tulla kotiin ja Kaisun kanssa
sitte oitis pappiloihin. Siitäkin syystä, että on kolme vuotta
kunniallisesti palvellut sotilaana, tahtovat vanhemmat iloisia häitä.
Lisäksi heillä on rahaa, suuret huoneet ja paljon sukulaisia. Kyllä
susi syitä saa, kun...

— Ei siinä mitään moitittavaa ole; heidän sijassaan tekisin minäkin
samoin. Vanhemmista lapsistaan saivat paljasta surua ja häpeätä;
väärin olisi heiltä kieltää tätä iloa.

— Taitaapa kyllä olla asia niinkin. Mutta kuka tuolta Herttalasta
päin tulee tänne semmoista juoksua? Eikös olekin Klaun Kaisu ryökynä?

Kaisu sieltä tulikin. Käyden kiireesti ehti hän pian rapun eteen.

— Onko Kaisa kotona? kysyi hän Jukalta.

— On, mitä hänellä teet?

— Haen häntä Herttalaan. Tulkaa kanssani tupaan, niin saatte kuulla
iloisia ja ikäviä uutisia.

— Mennään, sanoi Jukka ja lähti Klaun kanssa jälleen tupaan.

Siellä Kaisu hämmästytti heidät aikalailla, kun löi kädellä helmaansa
ja virkkoi:

— Kaaren Heikki on täällä.

— Heikki täällä! Kaisa läiskähytti tapaturmassa kermaa lattialle. Et
suinkaan pilaa puhu.

— En puhu pilaa.

— Koska hän tuli?

— Siitä lie noin pari tuntia. Anna ja minä olimme puodissa, kun
hyvästi puettu mies ajoi kyytihevosella Kaaren taloon. Menimme
molemmat joutuin jäljessä. Mies olikin Heikki. Ensi silmäyksellä
emme häntä tunteneet, sillä hän on vähän kasvanut ja lihonutkin,
ja pukunsakin oli erilainen kuin täällä päin käytetään, mutta kun
hän tutulla äänellään mainitsi meitä molempia nimeltä, seisoimme
kuin puusta pudonneet. Sitte hän äkkiä tuli ja otti meidät molemmat
syliinsä. Älkää naurako, ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä
Heikki olisi syleillyt vaikka kotipihansa kiviä. Isoon aikaan emme
osanneet puhua mitään, ja minunkin silmääni tuli kyynel. Yhdessä
äsken tulimme Herttalaan, ja Helma lähetti minut hakemaan Kaisaa.

— Kyllä minä tulen.

— Ota kuteita mukaasi, siellä on jo liinaloiminen kangas suulla.

— Vai jo Heikki tuli noutamaan Annaa, sanoi Jukka. Lähdöstä ei
tulekaan mitään, sillä asiat käytetään peräti toisella tavalla.
Herttalassa on päätetty, että Heikki rupeaa Kaaren talon isännäksi
ja Anna emännäksi. Asiassa ei ole muuta kuin yksi mutkikas kohta, ja
se on Annan poika. Pojasta tulee riita. Helma tahtoisi sen omakseen,
mutta minä pelkään, ett’ei Anna siihen ensimmäisenä huomenisena
suostu.

— Eihän Helma kasvattia tarvitsekaan, huomautti Klaus leikillisesti.
Itsellä jo on perillisen toivo.

— Taitaa olla yhdentekevä, kummallako riidankapula on, arveli Kaisa.
Nyt on kahvia jo kaadettu. Tulkaa juomaan, minä menen hakemaan
lankoja ja käskemään mummoa kahville.

Melkein kuulumattomin askelin tuli Anni tupaan, sylissä vuoden vanha
poika. Viimeiset vuodet eivät olleet vaikuttaneet hänessä mitään
huomattavaa muutosta. Hiuksiin oli ehkä tullut enemmän hopeanväriä ja
kasvoihin ehkä enemmän rauhallista loistoa, mutta muuten oli hän sama
tyytyväinen lapsi kuin viisi vuotta sitte.

— Kylästä kuuluu ikäviäkin uutisia, virkkoi Kaisu, ottaen Annilta
hyväiltäväkseen lapsen. Kauppiaan rouva, joka ei ole ketään köyhää
pitänyt ihmisen arvossa, on nyt äkkiä tullut itse köyhäksi. Ainu tuli
viime yönä kotiin, ja hänen suuresta rikkaudestaan ei ollut muuta
jäljellä kuin pieni käärö vaatteita, jonka tuo tyttö olisi vallan
hyvin jaksanut kantaa.

Annia lukuunottamatta näkyi kaikkein kasvoilla suurin ihmettely ja
kummastus.

— Riston vaimon kautta on asia tullut näin pian ilmi. Kauppias tunsi
itsensä eilen illalla pahoinvoivaksi ja lähetti hakemaan hierojaa.
Sydänyöllä tuli Ainu kolkuttamaan kotinsa ovea. Hän oli niin
uuvuksissa, että kykertyi kynnykselle omille jaloilleen, ennenkuin
ehti istumaan. Miehensä on tehnyt hirmuisia töitä. Pelattuaan yhtenä
yönä kaiken omaisuutensa silmäneulaan saakka rupesi hän rääkkäämään
vaimoaan ja käymään pelikumppaneittensa hengen päälle. Ne tahtoivat
varjella Ainua julman miehen käsistä, mutta tämäpä ampuikin heitä
revolverilla. Peliveikoista makaa nyt kaksi kuoleman kielissä, ja
kamala mies viettää aikojaan vankilassa.

— Väärin menee väärin saatu, kunnia hyvä tavara, virkkoi Klaus. Kun
joku viime vuonna kertoi tuomarin pitäneen semmoiset pidot, että
yksin juomatavaratkin maksoivat lähes tuhanteen markkaan, vastasi
rouva ylpeästi: Rikkaat tekevät rikkaan töitä. En minä vanhempia
surkeile, mutta Ainu raukka minua säälittää. Turhamainen ja ylpeä
hän oli, mutta ei muuten häijyluontoinen, vaikka kävi joka päivä
semmoisessa koulussa, ett’ei toinenkaan tyttö.

— Säälittää Ainu minuakin, virkkoi Kaisa. Mutta Ainustahan Herttalan
isäntä nyt saakin kyläkoulun opettajan. Kyläkoulua ovat isännät
jo tuumineet kauan. Kauppiaan entinen talo sopii koulutaloksi, ja
hyväluontoinen Ainu sopii opettajaksi. Kyllä lapsia kouluun tulee.

— Mutta mitenkä tuomari sai käsiinsä Ainun omaisuuden? kysyi Klaus.
Rahat olivat Ainulla, kuulin kerrottavan. Eikö hän ostanutkaan taloa?

— Ei hän ehtinyt ostaa taloa, vastasi Kaisu.

— Sepä kova onni, sanoi Jukka. Mutta miten se roisto ne sai käsiinsä?

— Ainu antoi vietellä itsensä, vastasi Kaisu. Ne
viisikymmentätuhatta markkaa, jotka sai talon ostoa varten, kätki
hän hyvään kätköön seinäpaperien väliin. Mutta kun kauppias ja rouva
tulivat sieltä pois ja jättivät talonkaupan puolitekoiseksi, rupesi
tuomari kiusaamaan rahoja. Hän suuteli Ainua niinkauan, että sai
käteensä rahat. Yhtenä yönä ne sitte pelasi.

— Mitäpä rikas huolii? arveli Klaus.

— Ilman kauppiasta olisi rouva potkinut Ainun ulos huoneesta.
Sitä elämää ei osaa puhua muut kuin Riston ämmä; siellä on itku ja
hammasten kiristys.

— Kyllä kai onkin. Kylän suuresta rikkaasta tuli kahdella askeleella
tavallinen köyhä raukka. Rahat, ranskalaiset ajopelit, silkkimusta ja
kaikki kalliimmat kalut, kullat ja hopeat menivät kuin mereen.

— Kun rouva tarpeekseen oli kiroillut Ainua, käänsi hän raivonsa
Herttalan isäntään, molempia emäntiä ja Annaa vastaan. Eläin ei ole
vihassaan raaempi ja julmempi. Rouva kiroili ja raivoili niinkauan,
että kaatui tunnotonna lattialle. Herättyään joi hän kaksi kupillista
viinaa. Kauppias taitaa tulla mielipuoleksi. Hän on tänäpänä istunut
tyhjässä puodissa ostajia odotellen ja kysellen ohikulkevilta,
milloin Franssin ja Annan häitä vietetään.

— Suuri on sitte surkeus, virkkoi Jukka, joka sääli kauppiasta,
kuten kaikkia muitakin onnettomia maailmassa.

— Mutta kauan viivynkin täällä.

— Minä tulen heti. Kaisa otti käsivarrelleen kuteita ja läksi salaa
edellä ulos.

Kiltti tyttö huomasikin petoksen ja rupesi itkemään äidin perään.
Jukka, joka oli liiaksi hellinyt tyttöään, alkoi viettelemään sitä
makuulle. Ensin se ei onnistunut, sillä Kaisu vain kiukutteli, vaikka
olikin vallan väsyksissä, ja itki ääneensä. Klaus koetti torua, mutta
ei sekään auttanut.

— Ei pahalla mitään aikaan saada, sanoi Jukka, joka vihasi vitsaa ja
kaikkea kuritusta — onneksi oli Kaisu siinä asiassa toista mieltä —
mutta hyvällä saadaan. Paha äiti meni kylään.

— Ei äiti ole paha, riiteli tyttö.

— Onhan, kun antaa vitsaa isän kiltille tytölle. — Vaikka.

— No ei olekaan äiti paha. Ja Kaisukin on kiltti.

— Eipäs ole. Kaisu tahtoo kylään.

— Huomenna mennään yhdessä, isä itse vie. Mutta nyt isän kiltti
tyttö panee maata. Mörkö ei saa tulla kehtoon, mutta Lauri saa tulla.
Eikös saakin?

— Saa Lauri tulla.

Väsynyt lapsi antoi nostaa itsensä kehtoon. Anni teki toiseenkin
päähän sijan, johon asetti pojan nukkumaan, itse jäi viereen istumaan.

— Kas niin. Mummo tuutii Lauria, ja isä kilttiä Kaisua. Pannaan
silmät kiinni ja nukutaan pian.

— Isän pitää laulaa, ei Kaisu muuten nuku.

— Mitä isä sitte laulaisi?

— Kissanlaulua,

— Ai hiipeli! Vai sitä laulua isän tyttö, tahtookin.

Pehmeällä äänellä rupesi Jukka hartaasti laulamaan:

Eihän kissalla saappaita ole,
Tuupeli, juupeli, saappaita ole.

Istuen kehdon toisella puolella hyräili Anni samaa laulua.

— Laulakaa lapset nukkumaan, sanoi Klaus. Minä menen Miekkosen
kanssa peltoja katselemaan.

Hän lähti ulos.

                                                  ⸻

Viskattuaan kengänrajoja riihen uuniin ja tarkastettuaan, oliko
ahdos jo tarpeeksi kuiva, lähti Miekkonen kävelemään toukopeltojen
kautta suonkulmaa kohti. Hän astuskeli hiljaa, kuten puolisairas.
Kova pistotauti hartioissa oli vaivannut häntä taasen viikon päivät.
Aamulla lieventi toki sen verran, että rohkeni ruveta liikkeellä
olemaan, ja illalla vaiventuivat vaivat kokonaan.

— Jumala on hyvä, armahtaa ihmistä.

Mutta hiljaa piti astua, sillä äkkinäinen ja varomaton liike olisi
palauttanut tuskat takaisin. Selkäluut tuntuivat aroilta kuin
silmäterä, ja rohkea hengitys koski kylkeen kipeästi, juuri niinkuin
olisi kuumalla raudalla kosketeltu.

Vanhan raihnanen ruumis ei suuria siedä. Sahrain kynnet löysivät
sarassa kiven, kivi oli suuri ja syvässä. Poishan piti peto saada
kiusaa tekemästä vastaisuudessa. Kiveä ylös vivutessa sitte vihlaisi
hartioita ja selkää, juuri kuin olisi partaveitsellä vedetty luut
halki. Ja illalla poltti jokaista jäsentä.

Jukka tuli Herttalasta kotiin, näki pellon pientareella suuren kiven
ja pihalla ehjät sahrat. Sahroistako mitään lukua? Niitä saa toisia
sijaan, mutta henkeä ei saa millään.

— Ette tottele, ennenkuin tapatte itsenne, sanoi Jukka. Eihän pellon
mikään hengenhätä ollut.

— Ei sen kiire ollutkaan, mutta tehty kuin tehty. Nyt se on
kahteen kertaan kerrattu ja pientä kuin pajatuhka. Kuolemako siitä
vipuamisesta? Ei, tyhjää puhetta se on. Ei ihminen kuole, ennenkuin
Herra hengen ottaa. Esimerkkiä siitä, ett’ei ruumiin holhoominen
elonpäiviä lisää, nähdään usein. Kelpaisi sitte ostaa ikää ja elää
kauan niinkuin Methusala...

— Hyvää iltaa! kuului samassa Klaun ystävällinen ääni. Jo sinä taas
olet terve.

— Jo olen, Luojan kiitos, vastasi Miekkonen. Terveys on kallis lahja.

— On se kallis.

— En päässyt ruista leikkaamaan omalle pellolle. Se oli karvasta
kärsiä.

— Kyllä kai olikin. Touot ovat taaskin menestyneet erinomaisen hyvin.

— Niin ovat. Pellava on pitkää, ohra ja kaura mustaa ja lakoon
kaatumaisillaan. Ainakin ohra on sirpillä niitettävä. Ennen
maailmassa leikattiin kaurakin sirpillä, ja leipää silloinkin
syötiin. Väliin oli leipä kaunaista, väliin puhdasta, aina miten
Herra kasvun antoi. Sama laki on vielä nytkin, vaikka ihmisillä on
hirmuisen paljon koneita...

— Ja kiirettä.

— Tuonne ohran taakse kylvetään tänä vuonna ruista, ehkä jo parin päivän perästä
. Sarkoihin menee tynnyrin kylvö, vähä runsaamminkin.
Ei leipä lopu, jos Herra taas kasvun antaa. Tuossa ensimmäisessä
sarassa se kivi kuohui sahrain kynsiin. Mistä lie kuohunutkaan,
mutta peijakkaan suuri oli, ja niin syvässä. Kaksi kankea piti olla,
joilla vääntää hirviötä. Vaan mitäs siitä. Kun kerran tuli ylös, niin
ylhäällä pysyy. On niistä saroista monta muutakin kiveä kaivettu.
Jukka ei armoitellut käsivarsiaan, vaan iski iskemätään kuokalla, ja
pelloksi muuttui koivumetsä, ja väkeväksi mieheksi kasvoi. Jukka,
vaikka kärsikin lapsena vilua ja nälkää. On se Jumala hyvä.

— On se.

— Katso noita ruissarkoja. Montakohan lie kuhilasta kussakin? Neljä,
kuusi, kahdeksan...

— Kaksitoista niitä on.

— Ja suurilta näyttävät tänne kauaskin. Entä sitte läheltä?

— Mennään luokse

Hiljalleen kävelivät he ruissaralle. Miekkonen levitti kätensä ja
rupesi sylellään mittaamaan kuhilasta.

— Aika suuria ovatkin! Ei uletu miehen syli ylhäältäkään ympäri,
auki jää enemmän kuin puolet.

— Suuria ne ovat.

— Lakkiahan niille pitää nostaa, kerta kullekin. Kaksi, neljä,
kuusi, kahdeksan...

— Kaksitoista.

— Jumala on hyvä, ihmisille ja kaarneenpojille antaa heidän ruokansa.

— On se hyvä.

Vajoten alas kuhilaiden taakse laski aurinko juuri, korkeuksille vaan
vielä loi kullanruskeata valoaan. Linnut olivat menneet levolle,
maassa oli rauha. Sininen taivas päilyi korkealla, äärettömän
kirkkaana, äärettömän kauniina.

— En osaa oikein sanoiksi lausua, mitä nyt rinnassani tunnen,
virkkoi Miekkonen silmäten ylös kirkkaasen korkeuteen. Olisi nyt
tässä lähellä jonkun vieraan valtakunnan ihminen, joka on paljon
nähnyt, paljon kulkenut, niin kysyisin häneltä: Missä muualla
maailmassa on näin kaunista, näin ihanata?

— Hänen täytyisi vastata: Ei missään, ei missään!

— Siitä minäkin olen varma. Jukka taas laulaa tyttöä nukkumaan.
Vainaja lauloi usein, ja hänellä oli kaunis ääni, semmoinen heleä ja
hellä.

Monta hänen äänensä värähdystä on Jukka perinyt. Tuo pehmeä,
surumielinen värähdys on ihan äidin.

— Mutta vakavuus, vahvuus on pojan omaa.

— Laulu on sanoineen sävelineen äidin opettama. Lukemattomat kerrat
on Jukka nukkunut suloiseen uneen äidin laulaessa:

Eihän kissalla saappaita ole,
Tuupeli, juupeli, saappaita ole.

Hiljaa ja varovasti lähti Miekkonen Klaun rinnalla kävelemään
laulunääntä kohden.