I

Jukan äiti oli kovasti sairaana; hän ei enää kyennyt kättään
nostamaan eikä huuliaan kastamaan. Tuoni oli jo painanut voittonsa
leimat kasvoille; ne olivat kalman valkoiset, silmät olivat kuopassa,
ja katse tuikea, terävä.

Moneen viikkoon ei ollut yhtenäkään yönä pieni läkkilamppu
sammunut huoneessa. Öisin oli sairas rauhattomampi ja hänen
tuskansa suurimmat, poltti suuta ja ahdisti henkeä; öisin pyrkivät
ajatuksetkin menemään sekaisin ja puheet ristiin.

Isä kävi talon töissä, iltasilla vasta tuli kotiin ja valvoi yöt
Anni-muorin kanssa. Nukahdettuaan hetken tai ei sitäkään, lähti taas
aikaisin aamulla työhön. Talo, jossa kävi työssä, ja jonka maalla
asuivat, oli suuri ja rikas Herttalan talo.

Anni oli vanha ja varaton vaimo; hän eli kehruusta ja Jumalan
armosta. Oma mökki hänellä toki oli ylhäällä Toramäellä. Jukan
kodista, joka oli alempana maantien lähellä, oli sinne suoraa tietä
noin kolme katajaisen jousen kantamaa. Mutta kun polku, joka sinne
ylös vei, ei kulkenutkaan suoraan, vaan kierti tuulimyllyn kautta,
myllyn ja navetan välitse, piteni se runsaasti toiset kolme jousen
kantamaa. Tuulimylly ja kaikki muut huoneet sen lähellä olivat Karun
omia, kuin sitä vastoin koko mäki ja kaikki pellot maantien toisella
puolella olivat Herttalan maata. Peltojensa keskellä sijaitsi uhkea
talo, inhimillisen suuruuden esikuvana Toramäen asukkaille.

Päivillä oli Jukan kanssa sairasta hoitamassa Kaisa. Tyttö oli orpo
ja Annin kasvatti; hänen syntymisensä oli maksanut äidille hengen ja
isälle maallisen onnen. Vaikka ei Annilla sanottavasti ollut muuta
omaisuutta kuin katto päänsä päällä ja kaksi tyhjää kättä, otti hän
kasvattaakseen lapsen, kuten oli valan sanoilla äidille luvannut.
Annin tuvassa Kaisan äiti kuolikin; isä lähti heti sen jälkeen
maailmalle kuulumattomiin. Ahnaat ja kovasydämiset vanhemmat eivät
ikävöineet häntä, vaan jakoivat hiellä ja työllä kootut tavaransa
nuoremmille lapsilleen; ne pitivät aineellisia etuja naimisiin
mennessään paremmin silmällä kuin vanhin veli, joka olisi tuonut
köyhän käsityöläisen tyttären emännäksi taloon. Juttu oli jo noin kahdeksan vuoden
vanha ja kotoisin vieraasta kylästä. Sen tuoreena
ollessa puhuttiin siitä paljokin pitäjässä, mutta vähä vähältä se
sammui. Elämä ja uudet tapahtumat sen työnsivät unholaan ja nyt ei
siitä enää kuultu sanaa sanottavan. Kerran toki tuli huhu kertomaan,
että maailmankulkijamies löysi tapaturmaisen haudan meren aalloissa.
Anni ei enää muista kertoa miten hän jaksoi elää ensimmäiset vuodet
pienen lapsen kanssa. Kärsimyksistä ja kovista päivistä ei jäänyt
muuta muistoon kuin ne illat, jolloin pani syömättä maata, säästäen
pienokaiselle maidon ja leivän. Haihtumattomaksi jäi sitä vastoin
mieleen miten kyläläiset rupesivat säälimään häntä ja orpoa. Köyhin
emäntä teki alun. Hän toi Annille kehruuta ja kankaankutomista;
niistä sitten maksoi kaksinkertaisen palkan. Hyvä esimerkki vaikutti
koko kylän emäntiin. Annille ruvettiin tuomaan työtä vähä joka
talosta ja palkkaa maksettiin aina hieman vauraammin kuin työ
kannatti. Siten köyhyys ja puute loppuivat. Monta vuotta oli Anni jo
pitänyt itseänsä ja tyttöänsä maailman onnellisimpina, heillä kun oli
leipää tarpeeksi, lämmin tupa ja tyytyväinen mieli.

Oli talvi, ja ilta oli jo tullut maille. Ilma oli monta päivää ollut
harmaata pakkasta, joka öiksi aina selkeni ja koveni; nytkin oli
taivas loistavana tähtimerenä. Jukka sytytti pienen läkkilampun
tuikuttamaan pöydälle; hiljaa meni sitte istumaan lattialle Kaisan
viereen. Sairas oli vaipunut uneen ja hengitti helpommin kuin
muina iltoina; rinnassa ei rohissut lainkaan, mutta kasvot olivat
valkoiset, kovin valkoiset. Vasta liki puolta päivää oli Anni mennyt
kotiinsa nukahtamaan hiukan, jotta taas jaksaisi valvoa yön. Mari,
myllyrengin vaimo, oli sillä ajalla kaksi kertaa käynyt sairasta
katsomassa; hyvin hiljaa oli käskenyt lasten olemaan, milloin vaan
sairas nukkuvan näytti.

Ja nyt oli hän nukkunut ihan levollista unta lähes tunnin. Kaisa ja
Jukka istuivat lattialla ja leikkivät ”kuningasta”.

— Äiti vielä nukkuu, ollaan nyt hiljaa...

— Kuin hiiret.

— Sinä olet kuningas, määrää työ.

Kaisa hieman mietti ja katseli Jukkaa veitikkamaisesti, naurusuin
sitte virkkoi:

— Sinun pitää huutaa Herttalan Helmaa ja kauppiaan Ainua syömään
puuroa kanssasi.

— Helma ja Ainu! Jukka hiljaa hengellään huusi. Tulkaa syömään
puuroa kanssani.

— Mutta muistakaa tuoda lusikat tullessanne.

Molemmat hiljaa nauroivat. Uudestaan aikoivat alottaa leikin, mutta
sairas samassa raotti silmiään ja liikutti huuliaan.

— Se heräsi nyt ja tahtoo jotakin, sanoi Kaisa. Mene nyt sen luo.

Jukka nousi ylös ja meni vuoteen viereen.

Koskettaen kädellään äidin tulikuumaa otsaa kysyi hän hiljaa:

— Mitä sinä tahdot?

— Maitoa, kuumaa maitoa.

— Minä lähden tuomaan.

Kaisa seurasi silmillään sairaan huulien liikkeitä ja enemmän arvasi,
kuin kuuli pyynnön. Jukan etsiessä pulloa avasi hän pellin ja pöyhi
hiiloksen.

— Minä sill’aikaa teen tulen. Älä huoli viipyä kauan.

— Ota tuolta nurkasta kuivia lautoja, niillä saat pian syttymään.

— Kyllä se siksi ehtii. Pane minun liinani kaulaasi, ulkona on kylmä.

— Onhan minulla itsellänikin äidin virkkaama villainen huivi. Minne
lie taas joutunutkaan?

— Vaikka on, ota nyt vaan, että ehdit pian.

Jukka pani kaulaansa Kaisan liinan ja meni ovelle. Siinä vielä
virkkoi.

— Tee taas semmoinen ristivalkea, johon pata sopii.

— Kyllä teen. Menetkö alas Herttalaan vaiko...?

— En tiedä.

Avaten oven ketterästi, ett’ei kylmä tuulen henki päässyt tupaan,
meni Jukka ulos, mutta hän jäikin puuläjän luokse hetkiseksi
seisomaan ja miettimään. Kaksi polkua oli hänen edessään; toinen vei
alas maantielle ja Herttalaan, toinen ylös mäelle ja myllylle.

Kumpaako lähteä käymään?

Ehkä sitä, joka vie alas Herttalaan. Eipä vainkaan, sinne ei ole
hauska mennä. Isäntä ja Helma eivät tosin koskaan puhu pahaa, mutta
emäntä ja Oskari ovat kerrassaan kopeoita. Emäntä aina tiukoilee,
varsinkin jos isäntä ei ole tuvassa, ja Oskari tekee vääryyttä jonka
taitaa. Hänen puoltaan sitte pitää isäntä ja Helmakin, oli asiat
minne päin tahansa. Koirankin opetti Oskari hänelle vihaiseksi,
osotteli aina housunlahetta ja härsytti: Ota kiinni, ota kiinni!
No oppihan se ja hyväksi oppikin. Mutta kerran karkasi vahingossa
kauppiaan Franssiin kiinni, ja Franssilla oli jalassa uudet
verkahousut, kauniit ja kalliit. Kovan selkäsaunan sai koiraparka
erehdyksestään. Oskari löi pajukepillä niin kauan kuin väsyi
lyömiseen; poru kuului pellollekin, jossa isä ajeli hevosella. Toissa päivänä
hän sieltä viimeksi kävi maitoa hakemassa isän palkan eteen.
Emäntä oli sitä mieltä, ett’ei kahden tyhjän ihmisen olisi koskaan
pitänyt mennä naimisiin, ja rapun edessä sanoi Oskari Hurtalle: Ota
kiinni. Hurtta karkasi kiinni housunlahkeesen, repi sitä enemmän
rikki ja murisi vihaisesti. Oskari nauroi, että oli nikahtua ja
yllytti yhä vain: Paremmin, paremmin! Hän oli peljästyksissä ja kun
koira portin lähellä hellitti, löi hän kädellä reiteensä ja sanoi:
Tsoo, tsoo! Se oli sille mieleen, häntäänsä rupesi heti liputtamaan
ja edellä Toramäkeä kohden juoksemaan. Mutta siitä Oskari suuttui
kuin tuli ja valkea. Heti tarttui häneen kiinni ja tuuppaili
edellään pihalle. Siellä sitte sai Hurtan kiinni ja antoi sille
selkään. Isäntä ja Helma tulivat ulos katsomaan, mikä oli hätänä.
Niille Oskari sanoi, että hän vietteli koiraa kanssaan Toramäelle ja
omakseen. Kuinka sinä uskalsit semmoista tehdä? kysyi Helma. Miks’et
ole sovinnossa Oskarin kanssa? sanoi isäntä. Isä oli ruokatunnilla
ja näki akkunan lävitse koko kähäkän, mutta ei tullut ulos puhumaan
miten asia oikein oli. Ja isääkö Oskarin olisi tarvinnut pelätä? Ei
toki. Ei se poika piittaa juuri kenestäkään. Kyllähän isäntä ja Helma
hyviä olivat, mutta emäntä ja Oskari.

Suuri tähti loisti taivaan rannalla muita kauniimpana. Pieni
pilvensaarto levittihe Herttalan kohdalla, mutta ei ylettynyt
peittämään tähteä. Jukka katseli sitä ja virkkoi äänellä, josta
lapsen harras luottamus kuului:

— Se on Kointähti ja siellä on Kaisan äiti.

Sitte lähti hän käymään polkua ylös mäelle.

Jos Karu on hyvillä mielin, niin panee pyytämättä pullon täyteen
maitoa ... ja haukkuu nalkuttaa siinä sivussa, mutta jos on pahalla
päällä, niin käskee ulos ovesta eikä anna hikeäkään. Viimeinen turva
on siinä, että sanoo Annin maksavan. Jos eivät ne sanat auta, ei
auta mikään. Sitte on paras vaieta ja odottaa siksi, että Mari rupee
puhumaan. Rikas, mahdottoman rikas on Karukin, vaikka on vanha piika
ja ontuu rumasti; on ehkä Herttalaisten ja kauppiaan jälestä rikkain
ihminen maailmassa. Paitse kukkoa ja kanoja on siellä tuulimylly,
kaalimaa ja kippurasarvinen lehmä. Ei se koskaan käy rahatta
pyytämässä. Pyhäpukujakin sillä on paljo, kaikki uusia ja kalliita.
Oli äidilläkin ennen aikaan koreita kirkkovaatteita, mutta Karulle
möi ne kaikki, silloin kun itse oli niin kauan sairaana. Karu antoi
niistä rahaa, leipää ja särvintä. Niihin vaihtui paksu kultasormuskin
ja sinivierinen silkki, jotka molemmat olivat kovin kauniit ja
kalliit. Äiti itki silloin kun antoi ne kädestään, ja silloin hän
päätti itse mielessään, että heti kun kasvaa suureksi, niin menee
Herttalaan työhön ja ansaitsee rahaa niin paljon, että äiti voi
jälleen ostaa Karulta sormuksen ja silkin pois.

Jukka oli tullut ylös mäelle; siellä tuuli vinha pohjatuuli, mylly
pyöri huimasti ja vinkuen siivet leikkasivat ilmaa. Muutaman sylen
päässä myllystä seisoi keskikokoinen asuinrakennus, tarpeellisten
ulkohuoneiden ympäröimänä; niistä oli aittarakennus kaksinkertainen
ja punaiseksi maalattu.

Myllyn lähellä tuli Jukkaa vastaan renki, joka hoiti ja piti kunnossa
myllyä. Hän oli nuori, iloinen mies ja hänen kanssaan oli Jukka hyvä
tuttava. Siispä heti kysyi:

— Tiedätkös, Klaus, onko Karu jo lypsänyt?

— Lypsi se äsken. Haetko maitoa äidillesi?

— Haen, mutta en tiedä jos...

— No jos ei anna, niin tule myllyyn minun puheilleni. Onko sinun nyt
kyllä ikävä ollaksesi?

— Ikävä on. Kun äiti paranisi pian. — Onko se aina yhtäläinen?

— Nukkui se äsken hyvän aikaa.

— No sitte se paranee. Klaus huokasi syvään ja katsoi surullisesti
Jukkaa.

— Kun paranisi pian.

— Hm! Klaus astui askeleen myllyä kohti, mutta seisahti samassa.
Ehkä on parasta että minä tulen kanssasi.

— Tulkaa, hyvä Klaus.

He menivät yhdessä tupaan; Klaus astui perälle, mutta Jukka jäi
ovenpieleen. Tupa oli suurenpuoleinen, katto korkealla, seinät
savetut ja ikkunat leveät. Pöydällä paloi paksu talikynttilä,
liedellä tuikutti pieni läkkilamppu, ja sen lähellä istui Mari
rukkinsa ääressä. Iltavalkea oli jo palanut hiilelle.

— Jukka, tule lämmittämään käsiäsi, käski Mari.

Jukka meni, istui liedelle ja piteli polviensa välissä pulloa. Karu
ruoti höyheniä ja hyräili ehtoovirren tapaista säveltä. Ei ollut
näkevinäänkään häntä, mutta Klaus meni ihan eteen ja sanoi kovaa:

— Kuulitko että poika tuli pyytämään maitoa?

— Sen minä arvasin. Karu heitti helmastaan ruodat lattialle ja otti
seulasta höyheniä sijaan. Miks’et mennyt alas taloon?

Tuota kysymystä oli Jukka pelännytkin. Katsellen jalkoihinsa vastasi
hän:

— On niin kylmäkin, ja isä on jo velkaa sinne.

— Etkä edes tullut lypsyn ajalla. Mistä minä tiesin tallettaa maitoa
sinulle? Minä panin jo kirnuun kaikki.

Karu rupesi jälleen hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä, mutta
Klaus keskeytti hänet. Työntäen jalallaan seulaa tuonnemmaksi virkkoi
hän rohkeasti ja ivallisesti:

— Sinä luet aina omia lukujasi. Jätithän maitoa kermaksi, pane siitä
pojan pulloon.

Ollen läheistä sukua emännälleen huoli Klaus viis mielistä ja
kielistä. Hänettä ei kuitenkaan tultu toimeen heillä. Sai Karu
rengin mitä maata hyvänsä, ei se koskaan vuotta päähän palvellut.
Ensimmäisen viikon oli kelpo mies, mutta jo toisella tuli siihen
kaikki viat ja kolmannella ei enää kelvannut minnekään. Ei osannut
kynnyksenkään yli astua emännän mieltä myöten, saati sitte hoitaa
myllyä ja jauhattaa viljoja. Siihen tapaan se oli aina alku. Jutun
loppu oli se, että Karu meni kerjäämään Klauta takaisin. Kolme kertaa
oli siten jo käynyt. Klaus tuli aina takaisin, mutta lisäsi itselleen
joka kerralla palkkaa. Vahingoista viisastuneena ei Karu enää
yrittänytkään ottamaan rengiltään sitä isäntävaltaa pois, jonka tämä
ensimmäisestä päivästä alkaen oli itselleen vallannut.

— Missä kiusassa ihmisen pitää oleman muiden tähden! Karu nousi
istumasta ja pudotti helmastaan höyhenet. Onko sinulla edes astiata?

— On minulla pullo.

— Tuo tänne se.

Arasti kävellen meni Jukka Karun eteen. Katsoen lattiaan antoi hän
pullon ja virkkoi: — Tässä on.

— Onko se edes puhdas?

— Pesi mummo sen eilen.

— Ja olkoon mikä hyvänsä. Karu otti pullon ja käveli nilkutti
tupakamariin.

Jukasta ensin tuntui huoneessa peräti toisenlaiselta. Kylmä komeus
katosi, ja sijaan tuli lämmin herttaisuus. Korkeat ikkunat ja
liitujauhoilla valaistut seinätkin olivat lausuvinaan koreatauluisen
kellon kanssa:

— Jukkahan se onkin. Hyvää iltaa, poika.

Ja samassa Jukkakin muuttui iloiseksi, rohkeaksi. Hän puheli ja
naureskeli niinkuin kotosalla ja hyväin tuttavain parissa ainakin.

— Et sinä lainkaan ole joutanut käydä meidän Kaisua katsomassa,
sanoi Mari, jättäen villahahtuvan kesken kehräämättä ja nousten ylös.

— Ei sieltä pääse minnekään.

— Se nukkuu nyt, mutta katsotaan sentään. Klaus otti liedeltä lampun
ja meni edellä kehdon luo, jossa pieni lapsi nukkui.

— Tule nyt katsomaan; sille on tullut kaksi hammastakin.

— Ettäkö on? Jukan silmät rupesivat loistamaan, ja ihastus levisi
kasvoille.

— Ihan varmaan.

Mari hiljaa raotti sormellaan lapsen huulia ja Klaus vei lampun
lähemmäksi.

— Katso nyt, eikö ole.

— On sillä. Hoi, voi! Kaksi niin pientä ja kaunista hammasta.

— Perin pientä ja kaunista.

— Onko jo Kaisa nähnyt niitä?

— Ei ole!

— Hoi, voi! Kuinka hauskaa.

— Mutta käske tulemaan tänne, niin näytämme. Karun tultua tupaan
loppui ilo. Klaus meni myllyyn, ja Mari rupesi jälleen kehräämään.
Jukkakin herkesi nauraa hissuttamasta, sillä sydämeensä hiipi pelon
tunne. Huonekin muuttui samassa ylpeäksi, koleaksi, ja kuului siltä
kuin olisi koreatauluinen kellokin huutanut ylpeästi: Mene hiiteen
kerjäläinen.

Katsoen karsaasti Jukkaa, joka seisoi kehdon vieressä kuin noiduttu,
toi Karu pullon.

— Siinä nyt on, etkä siitä tarvitse mitään maksaa.

Jukka ei kuullut muuta kuin oman hengityksensä.

— Ei minulla ole pennejä, sanoi hän aralla äänellä ja otti pullon
vastaan. Mutta kyllä mummo maksaa.

— Tuo jo tiedetään sanomattasikin. Karu rupesi jälleen höyheniä
ruotimaan ja hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä...

Kotona ristivalkea, jonka Kaisa oli tehnyt pieneksi pilkotuista
puista, paloi rätisten ja valaisi huoneen yltympäri. Köyhyys ja
puute oli silminnähtävä. Huoneen kahdessa pienessä ikkunassa löytyi
tuskin ainoatakaan ehjää lasia. Mikä niistä oli monena kappaleena,
mikä pahasti säröillä; melkein jok’ainoaa oli paikattu päreillä ja
tuohinapeilla, yhtä enemmän, toista vähemmän. Peräseinää, jonka
edessä matala, karkeatekoinen pöytä seisoi, oli jolloinkin maailman
aikoina verhottu vanhoilla sanomalehdillä, mutta nekin olivat aikojen
kuluessa savuttuneet sysimustiksi. Astiat ja huonekalut, se vähä kuin
niitä oli, olivat kaikki järjestään vanhoja rämiä. Muualta piti huone
jotakuinkin lämmintä, mutta ikkunoista huokui kylmä sisään, ja tuulen
käydessä Herttalan pelloilta päin sammui tuikkulamppu pöydällä.
Jotta ei sairas konttuisi vuoteelleen teki Anni olkipeitteet, jotka
tuulisella säällä pantiin päiviksikin ikkunain eteen. Nyt niitä ei
kuitenkaan käytetty muulloin kuin öillä, sillä tuuli kävi mäeltä
päin ja puhalsi mökin ylitse; ovessa sen sijaan oli monenkertaiset
peitteet.

Pestyään puhtaaksi padan — senkin reunasta oli kolmikulmainen
kappale pois — meni Kaisa ikkunan lähelle. Ehjimmästä lasista, jossa
ei ollut kuin kaksi tuohinappia pidäkkeinä, löysi hän sen verran
jäätöntä syrjää, että toinen silmä sopi tähystämään ulos. Selitti
kyllä katsoa peltojen yli aina Herttalaan asti, mutta ketään ei
keksinyt tarkka silmä peltojen tiellä meneväksi tai tulevaksi.

— Nyt ne taas kiusaavat ja viivyttelevät... Olisin minä mennyt,
niin...

Sairas samassa yrähti heikosti. Kaisa käsitti sen kutsuksi ja meni
vuoteen lähelle.

— Kyllä se kohta tulee. Ehk’eivät ole vielä lypsäneet.

— Jumala siunatkoon sinua, Kaisa, lausui sairas hiljaa, ja...

Ulkoa kuului samassa askeleita, ja Jukka tuli sisään lumisena ja
hengästyneenä.

— Uh, minä kaaduin kinokseen myllyn lähellä, sanoi hän ja pudisteli
lunta itsestään, mutta pulloa en särkenyt. Se oli aika kuperikeikka,
jonka...

— Ylhäälläkö olitkin? Viivyit niin kauan, että minä luolin sinun
menneen Herttalaan.

— Ylhäällä minä olin.

Jukka kaatoi maidon pataan. Kaisa nosti padan tulelle ja heitti pari
suolan raetta sekaan. — Oliko Karu siellä kylläkin kopeana?

— Oli tavallisesti, mutta Klaus tuli vastaani pihalla ja kääntyi
kanssani.

— Sitte ei ollut Karun hyvä kitistä. Ohuessa padassa kuumeni maito
pian; syrjissä se jo rupesi kirputtelemaan.

— Pidä varas, tyttö paras, nauroi Jukka, ett’ei pääse kuohumaan
kolhon yli.

— Kerran kuohui, oli sitä siinäkin.

— Siellä on Klaun Kaisulla ja ... arvaappa mitä on!

— Mitähän sillä nyt olisi?

— Sillä on ... enpäs sano.

— Kas kuinka olet taas olevinasi.

— Sillä on ... kaksi hammasta!

— Kaksi hammasta! Nyt sinä kuitenkin.

— On sillä kaksi hammasta, perin pientä ja kaunista. Hoi, voi! Sinä
et ole vielä nähnytkään niitä.

— Ja sinä sitte olet.

— Minulle näytettiin. Käskettiin sinuakin katsomaan.

— Minä menen huomenna, jo aamulla.

Sairas katseli koko ajan kiinteästi lapsia, ja yksikään sana
ei jäänyt häneltä kuulematta, sillä hän oli vielä täydessä
ymmärryksessä. Lasten puhelu herätti tunteenilmauksia kuolonkalpeille
kasvoille, useimmiten oli ilmaus hellää hymyilyä.

— Jo kuohuu, varotti Jukka, kun maito rupesi kohoamaan.

Kaisa otti äkkiä padan pois tulelta ja kaatoi maidon vatiin.

— Kas niin, sanoi Jukka. Nyt sinä otat vadin ja minä otan lusikan.

Lapset menivät vuoteen lähelle, Jukka veti peitteen alemmaksi ja
nosti kaulalleen äidin käden; siten oli tämä maitoa juodessaan aina
ennenkin tahtonut tekemään. Otti sitte vadista, jota Kaisa piti
kädessään, lusikalla maitoa, puhalteli sitä ja kaatoi sairaan suuhun.
Tämä jaksoi sen vaivatta juoda. Toinen lusikallinen kesti kauemmin;
sairas nieli sitä monta kertaa, ennenkuin sai loppuun.

— Äiti, juo vielä, että paranet pian. Jukka tarjosi kolmatta
lusikallista.

Kuolevan kasvoille levisi hellä hymy, ja terävässä katseessa
näkyi kirkas säde, täynnä äidin rakkautta, äidin lempeyttä.
Katsoen rävähyttämättä Jukkaa silmiin, rupesi hän juomaan kolmatta
lusikallista. Pienen tilkan otti kerrallaan suuhunsa ja tuskalla
nieli sen. Kun oli juonut viimeisen hikosen, virkkoi hiljaa, mutta
ihmeen keveästi:

— Ei nyt enää, nyt on hyvä. Jumala siunatkoon sinua, Jukka.

Sanoja seurasi pitkä ja raskas hengen veto. Se tuntui lähteneen
luista ja ytimistä, ja rinnassa korahti se oudosti, koleasti.

Lapset seisoivat kuin kivettyneet vuoteen vieressä.

— Minun kruununi on valmis.

Sairaan ruumis rytkähti kerran, keveä, huokauksentapainen hengen veto
seurasi, ja samassa silmäin terävä valo oli sammunut ijäksi.

Huoneessa oli hiljaista kuin haudassa.

Mutta sitte hervahti kylmä käsi Jukan kaulalta alas, ja sitte Jukka
ja Kaisa pillahtivat itkemään.

                                                  ⸻

Seuraavana sunnuntaina lähti jo päivän valjetessa Toramäeltä pieni
surusaatto kulkemaan kirkolle. Klaus oli hakenut itselleen kylästä
hevosen ja hänen reessään oli Anni, Kaisa ja Jukka. Viimeksi mainittu
oli jo itkenyt kyyneleensä kuiviin. Kaikki mitä hän tunsi, rajoittui
siihen, että äitiä nyt vietiin hautaan. Isä ajoi edellä Herttalan
vanhaa hevosta, hevosen selässä oli valkoinen hursti, ja reessä oli
musta kirstu. Kirstussa makasi äiti kylmänä, kuolleena, kasvot niin
valkoiset kuin valkoisin lumi.

Perässä ajoi kaksi kylän miestä, joita oli pyydetty kantajiksi. He
olisivat mielellään ottaneet rekeensä Marin, mutta se ei käynyt
laatuun. Kaisu ei olisi voinut tulla kylmän tähden mukaan, ja sitä
paitsi tahtoi Anni Marin jäämään kotiin saattoväelle päivällistä
valmistamaan.

Hiljaa kuljettiin eteenpäin; matkaa oli toista penikulmaa.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli siltä tyyni
ja kylmänpuoleinen. Pian alkoi pilvistä putoilemaan pieniä
lumihiutaleita, ensin harvemmin, mutta hetkisen perästä yhä
tiheämmin. Kun saattoväki vihdoinkin ehti kirkolle, oli sakea
pyryilma. Läpikäytävän edessä pysäytettiin hevoset, miehet nostivat
kirstun alas reestä ja pujottivat kantoliinat alle. Pyryä pakoon
sitte menivät läpikäytävään, nojausivat seinään ja puhelivat
keskenään vainajan kuolonkamppauksesta, miten oli ihana, lyhyt ja
kevyt.

Jukka pysyttelihe Annin ja Kaisan lähellä. Hänellä oli yllä senkin
seitsemän nuttua ja vaatetta. Mutta Klaun punaruutuinen takki, joka
oli päällimmäisenä, ulottui kantapäihin saakka ja verhosi siten
kaikki mitä alla oli. Kun hartiain ja vyötäisten ympäri oli vielä
kiedottu Annin suuri villainen saali, olivat kaikki pituus- ja
paksuussuhteet joutuneet hukkateille.

Rovastin ja lukkarin tultua läpikäytävän lähelle humahtivat kellot
soimaan, miehet tarttuivat liinoihin, lukkari alotti veisaamaan ja
saattokulku lähti verkalleen hautausmaata kohden.

Oikealla puolellaan Kaisa ja vasemmalla puolellaan Jukka, käveli Anni
kirstun jäljessä haudalle. Se oli kaivettu keskelle kirkkotarhaa,
ristiä seisoi joka puolella ja ihan lähellä kasvoi pieni haapa.

Saattokulkuun ei yhtynyt ainoatakaan ihmistä, mutta haudalle keräytyi
kirkkoväkeä joltinenkin joukko, enimmäkseen vanhuksia ja vaimoja.
Lukkarin herjettyä veisaamasta alkoi lyhyt toimitus. Koko ajan satoi
lunta raskaasti, ja hiutaleista muodostui pian paksu lumikerros
kirstun kannelle.

Kun Anni ja Kaisa heittivät hiekkaa hautaan, heitti Jukkakin. Samassa
hän itsekseen ajatteli, että olisi paras hypätä alas hautaan,
heittäydä kirstun kannelle maata, nukkua siihen, eikä koskaan enää
herätä. Puhdas ja valkoinen lumi, jota taivaasta satoi, olisi kaunis
vuode, pehmeä peite...

Annin hellä käsi samassa kosketti häneen ja Kaisan kuiskaus kuului:

— Muistitko sanoa hyvästi?

— Enkä muistanut.

Jukka otti uuden kerran hiekkaa, heitti hautaan ja virkkoi hiljaa:

— Hyvästi, äiti.

Noita sanoja lausuessa koski häntä kipeästi sydämeen, ja täysi työ
oli estää itkua tulemasta. Hautakin äkkiä muuttui pimeäksi, maa
rupesi pyörimään, ristit liikkumaan. Mummotta olisi Jukka syöksynyt
pimeään hautaan.

— Nyt mennään kirkkoon! Anni lähti lasten kanssa hiljaa käymään.

Heidän tiensä osui menemään kauniin, mustasta kivestä tehdyn ristin
sivuitse; se seisoi melkein kirkkotarhan reunassa. Ristin lähellä
oli Jukan kokoinen poika, käsi kädessä sievän näköisen tytön kanssa.
Molemmat olivat hyvästi puetut ja molemmilla oli kauniit keltaiset
hiukset ja siniset silmät. He katselivat ristiä, jossa oli molemmin
puolin kultaisia kirjaimia.

Ohi mennessä puuttui Jukka puheisin pojan kanssa.

— Onko sinunkin äitisi kuollut? kysyi hän puolisurullisesti.

— On, vastasi poika, katsoen samassa sinillä silmillään Jukkaa.
Minun äitini kuoli jo kesällä, ja Anna ikävöi häntä vielä enemmän
kuin minä. Kuoliko sinunkin äitisi?

— Kuoli, mutta ei siitä ole vielä monta päivää.

— Anna ja minä olisimme ennen antaneet isän kuolla. Anna varsinkin
sanoo, ett’ei kukaan osaa pitää häntä niin hyvänä, kuin äiti piti.
Mutta mikä sinun nimesi on?

— Jukaksi minua kaikki sanovat. Tyttö tällä välin tutustui Kaisan
kanssa.

— Onko tuo poika sinun veljesi? kysyi hän, mitaten silmillään Jukkaa
kantapäästä kiiresen asti.

— Ei se minun veljeni ole, mutta tämä mummo on minun äitini.

— Kuka sinun veljesi sitte on?

— Ei minulla olekaan veljeä? minä olen Annin Kaisa.

— Vai ei sinulla olekaan veljeä! Sepä ihmeellistä.

— Etkö tule kanssamme kirkkoon?

— Kyllä, mutta minä tahdon istua sinun ja Laurin välissä.

He lähtivät yhdessä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään
ihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit,
kirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan,
sitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea.
Kohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti
siihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan.
Kirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun
puolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa,
vesisuojaa säätä.

Jukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli
ja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle,
mutta tämä heti torui:

— Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.

— Mutta minä en muistanutkaan aamulla muuttaa ehjiä sukkia.

— Se sinulle sitte joutikin. Olisit totellut mummoa ja jättänyt
hevoset katselematta, niin olisit muistanut.

Kirkosta tultua ilmoitti Anni Klaulle Jukan tuskat.

— Sen varpaita palelee ja kynnistelee nyt, sanoi hän. Täydymmeköhän
mennä johonkin lämmittelemään?

— Emme tarvitse mennä, kyllä minä tiedän sopivamman keinon; vastasi
Klaus. Hyppele, Jukka, hyppele niin tuhannen tavalla ja lyö kärkiä
korkoihin; kyllä varpaasi kuumenevat.

Jukka alkoi tekemään työtä neuvottua. Klaun puhdistaissa hevosta
ja hankkiessa lähtöön hyppeli hän reen vieressä, löi jalkateriä
kymmenellä eri tavalla toisiinsa, ponnahteli ylös ilmaan koroilla ja
kärjillä, tasakäpälässä ja vuorojalassa.

Klaus nauroi että vapisi.

— Sillä lailla niin, sanoi hän. Juuri tuolla tavalla noin.

Anna ja Lauri olivat tulleet samassa seurassa kirkosta. He seisoivat
Kaisan lähellä ja katselivat Jukkaa, kuinka tämä ponnahteli ja teki
temppujaan reen vieressä.

— Tuo keltainen talo on meidän kotomme, sanoi Anna, osottaen
Kaisalle kaunista taloa peltojen takana. Entä sinun kotosi? Missä
sinä asut?

— Minä asun Toramäellä.

— Missä se on?

— Se on niin kaukana täältä. Kun lähdetään ja pellot loppuvat,
tulee metsää niin pitkältä. Sitte tulee taas peltoja, ja peltojen
yläpuolella on Toramäki. Siellä on tuulimyllykin.

— Vai asutte te niin kaukana. Koska taas tulette kirkkoon?

— Sitä emme tiedä.

— Kesällä sunnuntaina Lauri ja minä käymme joka äidin haudalla.
Talvella ei isä laske meitä yksin ensinkään, mutta nyt sattui niin,
että hän lähti eilen kotoa pois. Minä tahdoin Laurin tulemaan
kanssani, ja me pääsimmekin kannaksille jo kodon kohdalla. Ehkä
taaskin...

Herttalan ja kauppiaan lapset samassa ajoivat siitä ohitse. Herttalan
isäntärenki oli heitä kyydissä, korskuvalla hevosella, välkkyvillä
valjailla. Vastamaa oli jo lopussa, mutta hevonen vielä käveli. Ohi
mennessä osotti Franssi sormellaan Jukkaa ja kysyi Oskarilta.

— Mikä pyöreä esine tuo tuossa vekkuloi?

— Se on Miekkosen Jukka.

— Nyt se on tullut hulluksi.

Paitsi Lauria ja Annaa ei kukaan muu kuin Kaisa kuullut
pilkkapuhetta. Jukan huoahtaissa sanoi hän:

— Katso tuonne, siellä ajaa herraspoikia.

— Ja herrastyttöjä.

Korskuva hevonen lähti samassa uljaasti juoksemaan, ja tuuli
heilahutteli karhunnahkaa tammenväriseksi maalatun reen perässä.

Kun komeat kulkijat ehtivät pois näkyvistä, kysyi Anna ihmetellen.

— Keitä ne olivat?

— Etkö sinä niitä tuntenut? Hoi, voi! Siinähän oli Herttalan Helma,
kauppiaan Ainu ja ... Jukka luetteli jonkinmoisella ylpeydellä
reessäolijat.

— Asuvatko nekin Toramäellä?

— Eihän ne siellä asu.

Annan mielestä oli sekin ihme. Hän itsekseen lausuili nimiä moneen
kertaan, ikäänkuin pelkäisi unhottavansa ne liian pian.

— No Jukka, kysyi Klaus, kun oli saanut reen ja hevosen puhtaaksi.
Miltä maistui hyppy?

— Hyvältä, peräti hyvältä, vastasi Jukka. Ei kylmä enää tunnukaan,
vaikka taannoin ihan poltti.

— Tarkenetko nyt? kysyi Anni.

— Tarkenen kylläkin.

— Mies on aina mies, kehahti Klaus, kääntäen hevosen maantielle.

— Ja onhan sinulla suuret saappaat, sanoi Kaisa. Liikuttele ahkeraan
varpaitasi, niin pysyvät kuumina.

— Ei niitä peiton sisässä enää...

— Eikä meillä ole liioin aikaakaan kylmän kanssa tappelemaan,
keskeytti Klaus, istuen samassa kuskilaudalle. Tulkoon Miekkonen
hevoshaljullaan perässä sitte kun ehtii, mutta me ajamme edellä
niinkuin paha sää; meillä onkin hevonen juoksijan sukua.

— Olisi kotonne täällä päin, sanoi Kaisa Annalle, niin tulisitte
kannaksille.

— Niinpä se. Lauri, mennään mekin. Lauri kääntyi menemään Annan
kanssa. Käsi kädessä astelivat he ihan vastakkaiseen suuntaan, kuin
hevonen, jota Klaus ajoi. Jukan katsahtaissa taakseen, ei heitä enää
näkynytkään.

— Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun.
Hei, hyvä hepo.

Pian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi.
Virkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään
ajaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä
kiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja
itkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa,
yksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan
ollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää
iloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin,
on kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta
pyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi
rikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.

— Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.

— Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.

— Enpä paljo mitään. Taas mentiin.

Hevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät
tanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden
perässä.

Metsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville,
ja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin
tuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen
oksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin
näytti muhkealta.

Klaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä
mielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt
palamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista.
Kaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten
tuloa oli nukkunut makeaan uneen.

Ensin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.

— Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja
päivällinen valmiina. Tule kanssamme.

Mutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta
syntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden
ylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.

— Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän
totutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.

Kylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin
tupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti
teetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja
eletyistä ajoista.

Istuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli
Miekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja
Jukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa
tuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen.
Samassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:

— Nyt Jukka olet orpo poika.

Ohuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta
alempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.

— Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului
isän ääni:

— Minne sinä jäit?

Jukka kiirehti polkua alas kotiin.

Tuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin
ulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla
palamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet
leuan alle.

Huoneessa oli jonkun aikaa hiljaista, mutta sitte Jukka virkkoi:

— Isä, minä olen väsyksissä.

— Mene maata ja siunaa itsesi.

Jukka riisui vaatteet yltään ja meni maata; peitteen veti ylitsensä
ja kasvonsa kätki päänaluiseen, jotta ei itku päässyt tulemaan.

Lyhyen hetken kuluttua oli hän unettarien hellissä helmoissa.