HENKILÖT:

JUSTIINA, Suvantolan emäntä.
JANNE, hänen poikansa.
MIILI, orpo, kasvattityttö Suvantolassa.
NIKI, nuori mustalainen.
MANJA, hänen naisensa.
MIIHKA, |
NASTJA, | Nikin vanhemmat.
Pitäjän nuorisoa: poikia ja tyttöjä.
Mustalaisia: miehiä, naisia ja lapsia.

On ajateltu tapahtuvan Vuoksen varrella, mutta voidaan sovittaa mille
muullekin seudulle tahansa Suomessa. Sen mukaan on myöskin
kansallispukuja käytettävä ja mikäli mahdollista paikkakunnan lauluja
laulettava.

Mustalaiset puhuvat venäjänvoittoista karjalaissuomea ja heidän pukunsa
ovat kirjavan koreita, vaan enimmäkseen kuitenkin riekaleisia.

Laulut, joiden sanat eivät ole tähän painetut, löytyvät vastaavien
numerojen mukaan Erkki Melartinin julkaisemasta kokoelmasta
”Kansanlauluja Käkisalmelta”; ”Vihurin laulu” ja laulu ”Uskottomalle”,
jotka on säveltänyt herra Leevi Madetoja, sekä mustalaislaulujen
sävellykset ovat myös musiikkikaupoista ostettavissa.

Kykyjen ja varojen mukaan voi lauluja vaihtaa toisiinkin, jopa jonkun
jättää poiskin. Samoin voi menetellä tanssienkin suhteen — varsinkin
pienehköillä näyttämöillä.

Näyttämö kuvaa Suvantolan talon pihaa. Vasemmalla on asuinrakennus
portaikkoineen ja etualalla olevan ikkunan seinustalla kiikkulauta.
Oikealla on aittoja ja perempänä, toisella puolen tietä, talli.
Taustalla näkyy peltoa, laaja Vuoksen suvanto ja vastarannan
koivumetsä.

On tyyni, ihana, auringonpaisteinen, Juhannuksen jälkeinen
lauantai-ilta.

                                                  ⸻

MIILI (on etumaisessa aitassa, jonka ovi on auki ja hyräilee
puolikovaan laulua N:o 1: Melartin, ”Kansanlauluja Käkisalmelta”
n:o 19).

MANJA (jonka huivi on soljunut puoliväliin niskaa, niin että korvat
suurine koristerenkaineen ovat paljaat, tulee, hiipien ja vilkkuen
mustilla, hehkuvilla silmillään ympärilleen, aitan takaa esille,
pysähtyy nurkan kohdalle etualalle ja kuiskaa): Niki!... Niki!!

NIKI (jonka takaraivolle asetetun lakin alta mustankiiltävät
hiuskiehkurat valuvat otsalle, kauniisti varjostaen hänenkin tummia,
levottomia silmiään, ja jonka lyhyen, avoimen takin sekä karkean,
pesemättömän, kaulanapista aukiolevan paidan välistä näkyy puoli
rintaa, minkä poikki, toisen olkapään yli, on viskattu nuora- ja
rautalankavyyhti, siinä riippuvine avaimineen, tiirikoineen,
valinkauhoineen y.m. pikku työkaluineen, tulee, samoin varovasti,
vastaiselta puolelta esille asuinrakennuksen päädyn kohdalle ja
kuiskaa, kädellään sanojaan suojaten): Tiedän: kotona ovat... emäntä
tuvassa, nuori isäntä tallissa.

MANJA (Edelleen kuiskaten): Ja tyttö täällä — aitassa.

NIKI (Samoin): Tullaan myöhemmällä takaisin.

MANJA (Samoin): Hyvä! Kuka ties siksi... —

MIILI (kuuluu liikkuvan aitassa).

MANJA (Samoin): Hsss! (Huiskauttaa kädellään Nikille poistumismerkin ja
molemmat lentävät, kuin nuolet, takaisin, kumpikin taholleen.)

MIILI (Tulee aitan ovelle): Kuka se täällä?... Oli ihan kuin joku olisi
haastanut... Vai jokohan nyt korvissani kummitteli?! (Astuu alas pihaan
ja katsahtaa aitan taakse.) Kas! Kuka se tuonne metsään viilletti?...
Seköhän se... täältä...? Olisikohan ollut joku naapurin tytöistä
kujeilemassa... niemelle mennessään?... Vaan eihän se silloin
tuonnepäin... Katosi niin, ettei enää kinttujakaan erottanut.
(Menee takaisin aittaan ja alkaa jälleen ensin hyräillä, vaan sitte
laulaa, täydellä äänellä, samaa laulua.)

JUSTIINA (Tulee kohta ulos asuinrakennuksesta, pysähtyy portaikolle ja,
kun Miili on laulanut laulun loppuun, kutsuu leppeästi): Miili!

MIILI (hyräilee, kuulematta, edelleen puolikovaan).

JUSTIINA (Kovemmin, vaan samalla äänen sävyllä, kuin äskenkin):
Miili, hoi!

MIILI (Tulee esille, pukemistaan lopetellen,) Hoi, hoi! Täällä olen.

JUSTIINA: Sitähän minä kummastelen, että vielä kotona viivyttelet,
vaikka niin nuorten seuraan käkesit — niemelle...

MIILI: Ka, vielähän minä tuonne...

JUSTIINA: Entäs Janne? Missäs hän on?

MIILI: Eiköpähän hänkin vielä tuolla tallissa liene. Taannoin ainakin
vielä kuului sieltä hänen puhettaan ”Vihurin” kanssa.

JUSTIINA: No, on se poika nyt siihen oriiseensa, toden perään, niin
ihastunut, ettei maailmassa enää tahdo muuta muistaakaan.

JANNE (Ääni kuuluu samalla tallista): Soh, soh, ”Vihuri” poikaani,
soh!!

MIILI: Tuota! Enkös sanonut?! Siellähän se on.

JUSTIINA: Sielläpä siellä! On se...!!

JANNE (alkaa tallissa laulaa täyttä kurkkua laulua n:o 2: Melartin,
”Kansanlauluja Käkisalmelta” n:o 15).

MIILI: Ettäkö olisi pitänyt häntä puheillenne käydä käskemässä, vai?

JUSTIINA: Eikä. Muutenhan vain tiedustelin, kun minusta tupaan näytti,
ikäänkuin täällä olisi joku käynyt.

MIILI: Sitähän minäkin... Joku ehkä lienee ilman vain aikojaan... tästä
ohi puikahtanut.

JUSTIINA: Annas olla! Kuunnellaan sen laulua!

MIILI: Kuunnellaan!

JUSTIINA (Kun Janne on lopettanut laulunsa ja hiljakseen viheltelee sen
loppuosaa): Sinunpa äskeinen laulusi oli niin alakuloinen. Mitä se
semmoinen alituinen nuotti tietää? Eihän tuo nyt oikein sovi...

MIILI: Sehän se juuri minulle —

JUSTIINA: Niinkö? Ethän sentään alkane vielä ”Vihurille” kade olla,
vai, Miili?

MIILI: No, jospa ei muille, niin joutaa hän minun puolestani sen verran
hevostaan kyllä rakastaa.

JUSTIINA: Joutaa! Semminkin kun ”Vihuri” varmaan teidät papin
pakinoille viekin ja, kuka ties, jo kohtakin.

MIILI: Kukapa sen niin tietää?!

JUSTIINA: No? Kuinka niin?

MIILI (on vaiti).

JUSTIINA: Mitä sinä sillä, Miili, tarkoitat?

MIILI (Vältellen): Eipä mitään... sen kummempaa. Ei nyt puhuta siitä.

JUSTIINA: Puhutaan, puhutaan! Ja puhu nyt suusi puhtaaksi vain, kun
kerran puhuaksemme! — Sinäkö sitä sitte olet ruvennut lankoja
hellittämään, vai?

MIILI: Minäkö?! Enkä, en. Miksikäs minä? Kuinkas minä?...

JUSTIINA: Mikäs sen maidon sitte on hapannuttanut? Ettäkö olisi jotakin
Jannen puolelta...? Vaan johan hän on aikoja ollut niissä hommissa,
että...

MIILI: ... näyttää jo vähän siltä, kuin hän niihin hommiinsa vain
aikailemaan jäisikin.

JUSTIINA: Joutavia sinä nyt niin luulet, Miili. Tiedänhän minä, kuinka
hän on sinuun kiintynyt, vaikka hän muuten nuorekseen vielä — ja
ehkäpä luonnoltaankin — on siinä asiassa vähän niinkuin saamattomaksi
näyttäytynyt. Muuta siinä minun tietääkseni ei ole. Vai oletko sinä,
Miiliseni, jotakin muuta hänessä huomannut? Sano! Istutaan tähän
kiikkulaudalle! (Vetää Miiliä kädestä istumaan viereensä
kiikkulaudalle.) Noin, — no?! Sano! Kerro! Mikä syy sinulla on niin
ajatella?

MIILI: Mitäs minä?... Enhän minä... Ei minulla mitään erikoisempaa ole.

JUSTIINA: No, kun ei ole, niin mitä sitä syyttä sitte kummempia
kuvitteleekaan.

MIILI: Voipa ehkä hänkin mielessään — niinkuin varmaan tekeekin —
vielä kuvitella sitä viime syksyistä...

JUSTIINA: Vai sitä sinä?! No, nyt minä äkkäsin. Vai luulet sinä sen
mustalaistyttöletukan niin hänen sydämensä vallanneen, että hän
todenperään...

MIILI: Kukapa sen niin varmaan tietää?!

JUSTIINA: Tuommoinen jonnin joutava maankiertäjä, joka on päivän
täällä, toisen siellä. Jos se saattoi silmillään hetkeksi pojan pään
vähän pyörälle, niin se ei suinkaan sen enempää merkitse.

MIILI: Jokopahan sille sydämelle mitään mahtaa! Ei sille ole taidettu
ihmisvoimin aitoja panna koskaan.

JUSTIINA: Olisin minä ainakin sitte sille pikinaamalle semmoisen ojan
kaivanut, ettei se olisi päässyt siitä yli eikä ympäri — ei kissan
kuppiakaan tähän taloon nuoleksimaan.

MIILI: Ettei vain Janne silloin olisi puolestaan yli harpannut ja
perässä juossut — niine hyvineen!

JUSTIINA: No, jo minä nyt jotain kuulen! Vaikka itse olet tässä istunut
ja nähnyt, että pojalla on vieläkin ymmärrystä enemmän päässä, kuin
pitkissä koivissaan! Ole huoleti, Miili kulta! Vaikka Janne vielä nuori
ja vallaton onkin, niin on sillä semmoisen hölyn pölyn takana kyllä
vakavammat tuumansa. Tuon joutavan jutun takia ei sinulla ole
vähintäkään syytä luulla, ettet sinä olisi kuitenkin pohjimmalla hänen
sydämessään, — se on varma, se.

MIILI: Olisipa hän sitte, minusta nähden, jos se ihan niin olisi,
välimmekin sillä pohjalla pitemmälle, jopa perillekin, vienyt.

JUSTIINA: Luuletko sinä, etten minä ainakin puolestani ole sitä mitä
hartaimmin toivonut — joka suhteessa?!

MIILI: Enhän minä sitä epäillä saata — teidän puolestanne — varsinkin
kun sen nyt ihan omasta suustannekin kuulen.

JUSTIINA: Niinkö jo sitte kuitenkin, että olet voinut, Miili, uskoa,
että minä olisin tähän syypää ja olisin koettanut sitä vastaan
vaikuttaa? Jo minä nyt kummia kuulen!

MIILI: Enhän minä sitä... Elkää nyt niin...!

JUSTIINA: Se asia kun on ihan päinvastoin. Hartain toivoni se on —
oman, ainoan Jannenikin tähden. Pitäisihän, näetsen, sinun jo se tietää
kaikesta, että minä kovin mielelläni sinut hänelle suon, kovin
mielelläni sinut miniäkseni tahdon, ja etten, niinkuin jo sanoin,
mitään sen parempaa toivo, kuin että asiasta tulisi tosi niin pian kuin
suinkin.

MIILI (Painautuu, heltyen, Justiinan olkapäätä vastaan): Kyllähän
minä... Tiedänhän minä: tehän olette aina ollut niin hyvä minua —
orpotyttöä kohtaan. Kiittäähän minun vain teitä pitää kaikesta,
kaikesta...

JUSTIINA: Elä nyt joutavia — tuolla lailla, Miili! Ei tässä nyt
kiitoksista puhe ole. Sinä olet itse, sen sanon sinulle suoraan, niin
herttainen tyttö, reipas, ahkera ja työhön pystyvä, jotta harvasta
vieraasta palkkalaisestakaan talollemme niin suurta hyötyä olisi, kuin
sinusta.

MIILI: Mitäs minä...? Enhän minä muuta, kuin vain kykyni mukaan tahdon
velvollisuuteni täyttää teitä kohtaan, joka, kohtaloani säälien, minut
tänne taloonne otitte.

JUSTIINA: Miili kulta! Kukapa ei sinua olisi säälinyt, kun
neljättätoista käydessäsi täydeksi orvoksi maailmaan jäit. —
Tiedäthän, kultaseni, — olenhan senkin sinulle usein kertonut, — että
äitivainajasi oli minun paras lapsuuden toverini. Sen tautta, näet,
olet minulle vielä monta vertaa rakkaampi. Ja sen tauttakin juuri niin
halusti toivon sinua ainoan poikani vaimoksi, — tulen jättämään
sinulle Suvantolan emännän paikan. Talon vanhana leskiemäntänä tyydyn
sitte opettamaan teitä, nuoria, elämänne taipaleella, tulen iloitsemaan
onnesta, jota teille toivotan, ja rukoilen, että surun kuormaa tulisi
kannettavaksenne niin vähän kuin suinkin. — Niin, nuoria, reippaita ja
terveitähän te olette vielä molemmat. Iloitkaa siis elämästä, niin
kauan kuin se on sallittu! Kisailkaa ja laulakaa itsellenne iloksi,
ratoksi meille muillekin! Heitä pois nyt sinäkin, Miili, kaikki tuhmat
tuumat, musta mieli ja hapan naama! Laula minulle tuon äskeisen
surullisen viisun sijaan joku iloinen, leikkisä laulu, joka saa sydämen
sykähtelemään!

MIILI: No, saatanhan minä sen. Te saittekin tässä kuin loihtimalla
mieleni taas muuttumaan — hauskemmalle päälle. (Laulaa laulun n:o 3:
Melartin, ”Kansanlauluja Käkisalmelta” n:o 18.)

JUSTIINA: No, kiitos, kiitos siitä, kultaseni! Ja nyt minä otan sitten
sen äskeisen asian puheeksi Jannenkin kanssa. Hänen pitää saada kuulla,
että tahdon toivoni täytetyksi turhia viivyttelemättä. (Nousee
istualtaan.) Kas, tuollapa hän näkyy tulevankin.

MIILI: Ei... elkää nyt! Antaa hänen itsensä... Näyttää kuin tahallaan
tuppautuisi... Ei nyt...

JUSTIINA: No, kah! Kun ei, niin ei. Olkoon nyt sitte sinun kuullen.
Eihän sinun nyt noin tarvitse hätääntyä.

MIILI: Minä tästä muuten jo lähdenkin niemelle. (Aikoo mennä perälle.)

JANNE (Tulee samalla häntä vastaan, päitset kädessä, jotka ripustaa
tuvan nurkkahirteen): Täällähän sinä, Miili, vielä, näen mä, äidille
veisaat. Kai jo ääntäsi tuolla koivikossakin kaivataan.

MIILI: Eiköpähän sinunkin. Lähde mukaan!

JUSTIINA: Niin. Menkää yhdessä! Mene nyt Miilin kanssa, Janne!

JANNE: En minä sinne viitsi. Mitä minä siellä teen?

JUSTIINA: Mitäkö teet?! Sitä mitä muutkin nuoret. Vai ”Vihurilleko”
sinä ikäsi jo aiotkin veisata, sinä? Ihan taidat olla hullaantunut
siihen.

JANNE: On se vähän niinkuin totta sekin. — Rakkaus ei ole mikään
potaatti.

JUSTIINA: Ja tuon sinä vielä kehtaat — tässä...

MIILI (joka on seisahtunut perälle, kääntyy mennäkseen).

JUSTIINA (Soimaten Jannelle). Näetsen! Yksinkö hänet sitte lasket?

JANNE (Miilin jälkeen): Tpruu, säkki, hevonen putos! (Pidättäen häntä).
Kah! Minnekäs sinä semmoista kiirettä pidät? Et suinkaan sinä ollut
pahaksi panevinasi? Ymmärräthän sinä, ettei hevonen ole nauriin naatti?

MIILI: Kyllä, kyllä! Hyvinkin ymmärrän.

JUSTIINA: Vähemmästäkin! Että on siinä välinpitämättömyyttä enemmän
kuin tarpeeksi jo.

JANNE: Kah! Mitä tuossa hätäilee! Niinkuin ei vähemmällä kerittäisi.
Saatanhan minä mukaan tulla, jahka joudun. Odota sitte!

JUSTIINA: No, jo sinusta, todenperään, on tullut oikea
mustalaishuijari! Yhtä viisas taidat olla, kuin hevosesikin.

JANNE: Niinkö? No, ei sitte hätää. Sillä uskokaa pois, äiti, kyllä tämä
”Vihuri” on niin järkevä, että oikein tekee mieli yht’mittaa sen
kaulassa kiikkua ja turpaa pussata.

JUSTIINA: M-h-h! Ettei enää vaimoakaan tarvitse itselleen ajatella.

JANNE: No, ei ihan kuitenkaan. (Vilkaisee Miiliin.) Saattaahan se olla
vähän niinkuin toista, vaimoväki, luonnoltaan, ja ajan tullen tarvis
sitäkin.

MIILI: Kyllä se on totta, — täytyy se minunkin sanoa, että ”Vihuri” on
hevosekseen harvinaisen älykäs eläin. Minunkin ääneni se jo etäältä
tuntee ja paikalla hirnahtaa, kun sille vihellän.

JANNE: Kuuletkos, äiti?!

JUSTIINA: Tietää, näen mä, kuka sen isännän kaurapussin täyttää,
heh-heh-heh!

MIILI: Niin ettei taitaisi olla vieraan hyvä ruveta sitä laitumilleen
viemään.

JANNE: No, se on varma, että kyllä se sen aika potkulla luotaan
käännyttäisi, kun vain oman väen äänen kuulee. — Ja, voi sun juutas,
kuinka kaunis se on! Kaikki siinä on ensimäistä sorttia. Kuulkaahan:
tämän laulunkin olen sille tekaissut! Se on ”Vihurin laula”.

(Laulaa laulun N:o 4.)

Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli,
Silmässä päivän kilo,
Norja sen niska, herkkä huuli,
Ohjissa olla ilo.

Vihurini, Vihurini, orhi oiva,
Siloinen silkkipinta,
Solakka selkä, lanne loiva,
Tuhansissa sillä hinta.

Vihurini, Vihurini, tuuli tuima,
Voimakas, viisas hepo,
Joutuisa juosten, vauhti huima,
Seistessä lempee lepo.

Vihurini, Vihurini, tuuli vinha,
Tuiskuna tietä juokse!
Haihduta huolet, mieli inha
Kiitäissä kullan luokse!

Vihurini, Vihurini, poika hellä, —
Kultaa nyt mull’ on kaksi,
Henttun’ on luotu hellitellä,
Poikapa juoksijaksi.

Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli.
Kotihin tuo jo kulta! —
Kiitokset kuiskaa armaan huuli,
Appehet saat sä multa.

No? Mitäs sanotte? Eikös se ollut laulu sekin?

MIILI: Olihan se, oikein hyvä.

JUSTIINA: Kaikkia sinä hassutteletkin.

JANNE: Mikäs siinä sitte oli vika? Rakkauden laulu, jota ei kukaan voi
panna pahakseen. (Taputtelee Miiliä olkapäälle.)

JUSTIINA: Minulla on tuosta vanhan vakavampi mieli.

JANNE: Mikä sitte? Antakaa tulla!

JUSTIINA (Tarkoittavasti): Että kyllä ne kaksinlaulut, joita niin usein
— ennen — Miilin kanssa käsitysten lauloitte, ovat paljoa, paljoa
kauniimmat. Ne laulut pitivät teitä yhdessä, vierekkäin, likempänä
toisianne.

JANNE: Nehän ovat jo niin loppuun kuluneet.

JUSTIINA (Kuin äsken): Vai loppuun kuluneet?!

JANNE: Eikö sinustakin, Miili?

MIILI (Kainosti, leppeästi): Ei-kä. Ei minusta...

JUSTIINA: Siinä sen näet. Koettakaahan vielä! Eikö tuo vanha herttainen
sydämen laulu nytkin kaikuisi kauniimmalta, kuin äskeinen kevytmielinen
rallatuksesi?!

JANNE: Ihanko totta?!

MIILI: Miksikä — ei. Kun ei Janne tahdo —

JUSTIINA (Pahastuen): No, kun ette sen vertaa tahdo mielikseni tehdä,
niin olkaa ilman! (Aikoo mennä sisään.)

JANNE (Pidättäen äitiään): No, nyt on pentele! Kaikkihan tässä
pillastuvat! Mitä te nyt noin, äiti?! Eihän tässä jäniksen selässä
olla. Lauletaanhan me, jahka saamme äänemme vireeseen. (Kakistelee
kurkkuaan.)

JUSTIINA (Leppyen): Olisipa tuo jo hyvinkin aika teidän saada äänenne
vireeseen!

JANNE: Lauletaan, Miili! — Tule tänne kainalooni!

MIILI (Jannen vieressä): Siitä onkin jo niin pitkä aika, kun on yhdessä
laulettu. Mutta koetetaan!

JANNE: Ehkä se vielä käy. — Elkää te vain, äiti, liiaksi tahtia
hopuuttako, muuten saattaa kaikki mennä penkin alle.

MIILI (Syrjään): Sitähän minäkin.

JUSTIINA: No, en, en nyt sitte... (Istuutuu portaille kuuntelemaan, pää
kämmenen varassa ja ajatuksiinsa vajoten.)

JANNE (Rykäisee): No! Höm! (Laulavat laulun n:o 5: Melartin,
”Kansanlauluja Käkisalmelta” n:o 16.)

MIILI (tempautuu, kun laulu on loppuun laulettu, Jannesta irti ja,
pyyhkien kyyneleitä silmistään, juoksee nopeasti perälle, vasemmalle).

JANNE: Kah! Jokos sauna rupesi palamaan, kun hän niin kiireesti
katosi?!

JUSTIINA (Myöskin heltyneenä): Voi, se tässä vähän muitakin itkettää,
kuin vain sitä, jonka hyppyset ovat tulessa. Vai miltä se itsestäsi
tuntui? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

JANNE: Että olisihan hän ainakin joutanut jäädä kiitoksia odottamaan.

JUSTIINA: Vai ei muuta? Ne hän minulta kyllä jo sai ennenkuin sinä
tänne tulitkaan. Se tyttö, näet, onkin semmoinen, ettei se turhista
välitä. Milloinkahan vain sinä, poikaseni, opit hänelle oikean arvon
antamaan?

JANNE: Koht’sillään, äiti, jahka tästä vähän vanhenen.

JUSTIINA: Ja viisastut, näsäviisas hulivili! Mutta jopa tuota pitäisi
parikymmenvuotiaalta voida hiukkasen vakavampaa luontoa vaatia.

JANNE: Voipa voi. Ja ehkä sitä antaakin on, kun oikein kovalle ottaa ja
talo tarvitsee.

JUSTIINA: Kyllä se jo, talo, oikein todella sinulta sitä tarvitsee, —
siinä sinä ihan kipeimpään kohtaan osasit. Eikä vain vakavampaa
luontoa, vaan myös aisoihinsa asettunutta perheellistä isäntää —
vankemmalta näyttääkseen sekä oman itsensä että muittenkin vuoksi.

JANNE: Kah! Mistäpä se tämmöinen aituri mielestänne sitte sen perheen
sieppaa, jos se asia vain siinä on. Tiedättehän sen, äiti, omasta
kokemuksestanne, ettei se taivaasta tipahda.

JUSTIINA: No, ei sinun kanssasi enää voi vakavasti puhuakaan. Kaikki
vain pilaksi käännät, vaikka minä ihan tosissani haastan. — Perheen
alku sinulla kyllä on ihan lähettyviltä otettavissa, kun vain et
vitkastele ilman aikojasi, — sen tiedät itsekin. Ja siitä vain tahdoin
sinulle huomauttaa, kun siihen juuri tässä aihettakin sain.

JANNE (Leikkisästi): Mutta Herran pieksut! Johan se juttu on alustettu
ja pytyssä nousemassa. Mitä siitä sitte joutavia intoilee?! Enpä totta
toisen kerran ole vielä semmoista äitiä nähnyt, jonka niin tekisi mieli
lapsenlapsia, kuin teidän.

JUSTIINA (Päivitellen): Voi, voi, sitä poikaa, mitä se haastaa! Ei sun
kanssasi nyt tolkkua tule mitään.

JANNE (Puhkeaa yht’äkkiä, äitinsä edessä, äänekkäästi laulamaan laulua
N:o 2, vaan katkaisee rutosti, kun kääntyy ja huomaa perällä NIKIN,
joka sinne tallin puolelta on esiin hiipinyt): Keh, keh! Mustalainen!!

JUSTIINA (Säpsähtäen): Hyi, kuin säikäytti! Oikein sydän hytkähti!

NIKI (Tulee lähemmäksi): Hyvää iltaa, hyvät inehmot!

JANNE: Vai täällä sinä taas olet meidän seudullamme, senkin
paholainen?!

NIKI (Nopeasti): Mustalainen olen, Niki nimeltäni, vaan en mitään pahaa
ole koskaan kenellekään tehnyt. Enkä tässä talossa liioin ole vielä
kertaakaan käynyt.

JANNE: Soh! Soh!

NIKI: En, jukoliste. Tänään ensi kerran.

JANNE: Et sitte näin pitkälle päässyt! Nimismies taisi jo tienhaarasta
takaisin käännyttää. — Tunnet kai meidän Holopaisen?

NIKI: En tunne, en. Rehellistä työtä teen. Eikö (Justiinalle) emännällä
satu olemaan vanhoja kattiloita paikata tahi (Jannelle) nuorella
isännällä sikoja kuohita, morsiamelle sitä paitsi kyllä osaan
korvarenkaita takoa.

JANNE: Ja kaupantekiäisiksi varastaa, mitä tielle sattuu.

NIKI: Valetta on, valetta on se.

JUSTIINA: Mene nyt, hyvä mies, pois vain. Ei ole meillä mitään työtä
antaa.

JANNE: Vuottakaahan, äiti! Antakaahan kun minä sen kanssa vielä
pakisen. — Kuulehan: montako tusinaa teitä taaborissanne on?

NIKI: Ei ole kuin isä, äiti, nainen ja muutamia kakaroita. Toista
joukkoa on vähän toisella kymmenennellä, — kaikki nuorta ja kaunista
väkeä.

JANNE: Niinkuin sinäkin. — Ja missä te olette, — meidänkö maallamme,
että tiedän, kuinka herrasväki on vastaan otettava?

NIKI: Kiitoksia kysymästä: isännän maalla olen vain minä yksin.

JANNE: A muut?

NIKI: A muut ovat läävässä.

JANNE: Juuttaan väkäkoukku! Sano suoraan, missä ne mustat mammat ja
papat mustine kakaroineen ovat?

NIKI: Ymmärrän, herra vallesmanni.

JUSTIINA: Elä viitsi, Janne, kiusata!

JANNE: Vuottakaahan — enhän minä! Sano nyt suoraan vain ja
pelkäämättä: missä teidän leirinne on?

NIKI (Hyvin nopeasti): Tuolla, tuolla, maantien yläpuolia, alapuolella
jokea, auringosta oikealle, varjosta vähän vasemmalle, — isännän
puumerkkiä vain ei missään näkynyt.

JANNE: Vai niin! Se on siis korkean kruunun yhteistä syöttömaata, jossa
kahleet kalisee ja hampaat suussa loksuttaa, ellei pää kokonaan jo
hirressä riipu.

NIKI: Y... y... ymmärrän, herra vallesmanni. Minä siis puikin tieheni,
koska ei talosta ole työtä antaa eikä edes suuhun pantavaa.

JANNE (Estäen häntä): Seis, seis! Ei tästä talosta niinkään livistetä
lämpimittä. Pitäähän, todenperään, vieraan, olkoonpa hän vaikka
mustalainen, tulla jollakin lailla kestityksi, ettei naapurille
visukintuksi haukkuisi. Onhan teillä, äiti, siellä jälellä kaksi vatia
rokkaa? Pannaan siihen joku leipäkyörä ja piimää lisäksi, niin voidaan
pyytää nuo taivaan linnut ruualle vaikka tänne pihaan.

JUSTIINA (Puolikovaan Jannelle): Tokkohan tuosta nyt mitään hyvää
koituu — sinun hyväsydämisyydestäsi, Janne?

JANNE (Samoin puolikovaan): Ka, mitäs pahaakaan?

JUSTIINA (Samoin): En noita suosi ollenkaan, mustalaisia, sen tiedät.
Ei ole niihin luottamista. Harvoin ne hyvän hyvällä palkitsevat.
Muutenkin...

JANNE (Samoin): Mitä turhia! (Nikille, joka sillä valin on uteliaasti
silmäillyt ympärilleen.) Herrasväki on tervetullut! Emäntä pyytää
osoittaa herrasväelle vieraanvaraisuutta kutsumalla herrasväen
illalliselle.

NIKI (Syvään kumartaen): Kiitämme nöyrimmästi! Kiitämme nöyrimmästi!

JANNE: Mutta siitä hyvästä saatte meille povata, laulaa ja tanssia,
eikö niin?

NIKI: Kaikkia osataan, kaikkia. Ei olla kerran vain Pietarinkaan
kultaiselle nuorisolle Arkaadiassa ja Livaadiassa ja Krestovskilla,
sampanjan ääressä, aamuun asti iloa pidetty.

JANNE: Kuuletteko, äiti? Se poika ei valehtele tippaakaan. Näytteeksi
hän vaikka heti paikalla laulaa ”kansallis” laulunsa, joka on yhtä
iloinen kuin hän itsekin. Vai mitä?

NIKI: Laulan. Laulan mielelläni. Kas näin! (Laulaa laulun N:o 6):

Nuotioni.

Tuli nuotiostain hohtaa,
Säkeneitä sinkoen,
Yöll’ ei meitä kenkään kohtaa,
Riennän luokses sillallen.

Varhain ennen aamuyötä
Lähden kauas, kultasen’,
Kuljen mustalaisten myötä
Aromaillen aavoillen.

Hyvästiksi solmi silloin
Kirjoliina yllein kiin,
Kuin sen päät, niin aina illoin
Mekin yhteen yhdyttiin.

Ken mun kohtalostain säästää,
Kenpä huomenn’ ystäväin,
Kenpä rinnaltani päästää
Solmun, jonka sidoit näin?

Mua muista, vaikka vielä
Sua toinen armastais,
Sylissäsi soittais siellä,
Laulut laulais polvillais.

JANNE: No, meneehän se mukiin. Ehkä teidän muutakin sakkianne sitte
kuulla kelpaa. Tulkaa, ja joutuun!

NIKI (Iloisesti): Laadno — sanoo ryssä. (Justiinalle): Emäntä on hyvä
vain ja kantaa vadit pöytään, mustalaisella on aina juhlapuku päällään.
Olemme heti täällä! (Juoksee perälle, oikealle.)

JANNE (Pyörittäen äitiään): Ja minä hyppään sillä aikaa niemelle:
pyydän kaikki nuoretkin tänne yhteiseen iloon. Eikö niin, äiti?

JUSTIINA (Harvakseen): En minä tätä iloasi ja hyvää tuultasi paheksu,
Janne, mutta se yksi asia vieläkin muistuu mieleeni.

JANNE: Ettäkö mikä, mamma?

JUSTIINA (Samoin kuin edellä): Se se viime syksyinen mustalaistyttö.
Jos sekin on joukossa, niin ei se hyväksi ole, Janne. Miilinkin tähden,
poikaseni. Se ihan kuin kummittelee sinulla vieläkin aivoissasi, —
niin minusta näyttää. Ehkäpä Miili sittenkin on oikeassa.

JANNE (hieman ällistyy, on hetkisen vakava, ja alkaa sitte viheltää,
katsellen rakennusten kattoja).

JUSTIINA: No? Mikset sinä siihen sano mitään?

JANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen
mustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee,
— kyllä maar’ se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta,
vai?!

JUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!

JANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun
teistä tulee mustalaistytön anoppi!

JUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten
Janneen, astumaan sisään): Ihan minä... En minä todellakaan tiedä...
Tottako sinä? Vai leikkiä lasket?... Ihan minä jo pelkään sinua,
Janne...

JANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki
valmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.

JUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin!
(Menee sisään.)

JANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen
pidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta
ja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen
eteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten,
katsellen toisiaan silmiin.)

JANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että
ihastusta): Ooo-hoh!

MANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin... Minä tulin...
Anteeksi, jos... Ehkä minä...

JANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään...

MANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?

JANNE: Minäkö?!... Mutta sinä?

MANJA: Muistan — hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan —
laulusta, jonka sinulle opetin.

JANNE: Senkö tähden siis vain?

MANJA: Kyllä — muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.

JANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on
teikäläisten tapa.

MANJA: Miks’et tehnyt? Kadutko?

JANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet
minua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua
niin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.

MANJA: Veljeni?

JANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast’ikään kävi täällä.

MANJA: Ei hän veljeni ole.

JANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.

MANJA: Muuten vain sanoin. Olin hänen kasvattisisarensa. Nyt olen hänen
naisensa.

JANNE: Vai on se sillä lailla?! (Kotvan äänettömyys): Sinä olet nyt
siis naimisissa, Manja?

MANJA: Niin — olen. Hiljan vasta yhteen mentiin. Entäs sinä? Oletko
sinäkin jo kasvattisisaresi ottanut?

JANNE: En — ole — vielä.

MANJA: Miks’et?

JANNE: Enpä tietänyt, että olit minut jo ehtinyt unhottaa.

MANJA (Painautuu syrjittäin Jannen rintaa vasten ja luo katseensa
maahan, kuiskaten): En ole unhottanut, en. Aina muistan...

JANNE (Kiertää toisen käsivartensa Manjan olkapäiden ympäri ja nostaa
toisella leuan alta hänen kasvojaan ylös): Näytäppäs silmäsi!

MANJA (Luo häneen katseensa ja heittää molemmat kätensä hänen
olkapäilleen): Tuossa!

JANNE (Katsottuaan pitkän aikaa, ääneti, Manjaa silmiin): Olit sinä
silloin jo kaunis, mutta nyt olet vielä monta vertaa kauniimpi! —
Sanoppas! Miksi menit tuolle Nikille? (Sysää Manjan luotaan kuin
suutuksissaan, vaan kuitenkin hellästi.)

MANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas
kiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun
täytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks’et sinä silloin ottanut
minua, sinä?

JANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.

MANJA: Tämmöisen mustalaislikan, — phyh!

JANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna?
Minäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka
mustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka
sitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?

MANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään.
Et taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.

JANNE: Niinkö? Vai sillä lailla — ajattelematta — sinä sitte Nikille
jouduit?!

MANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht’äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö
sinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?

JANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle
paremmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):

Olen uskonut, toivonut, lempinyt,
Kaikk’ uhrannut lempeni tähden,
Sen edestä elää en empinyt
Ja kuoloonkin kernaasti lähden.

En ma luullut, että ois pettänyt
Oman armaansa parhain kulta,
Elon ihanin päivä jo että nyt
Näin sammuisi varhain multa.

Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton
Noilla synkillä sydänmailla.
Mit’ on elo, kun ystäv’ on uskoton,
Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!

Semmoinen se oli. — Tiedätkös kelle se laulu on tehty?

MANJA: No? Kelle?

JANNE: ”Uskottomalle.”

JUSTIINA (Tulee portaikolle): Sinäkö täällä — vielä? — — Kah!!

JANNE: En kerinnyt vielä lähteä muita hakemaan, kun tänne jo yksi
vieras tuli, — tämä tässä...!

MANJA (Juoksee Justiinaa vastaan, tahtoen häntä kädestä ottaa): Hyvää
iltaa, hyvä emäntä! Kiitoksia, että tahdotte kestitä... kutsutitte...

JUSTIINA (Tyytymättömänä, väistellen): Noh, noh! Antaahan olla!
(Janneen päin): Vai tämä se on täällä sittenkin? Tunnenhan minä.
Olisivat saaneet olla pidot pitämättä, näen mä.

MANJA (Joutuu hämille ja vetäytyy syrjään): Lähden pois. Ei sitte
tulla... kukaan.

JANNE (Ottaen Manjaa käsivarresta): Odotahan! Mitä tuossa!
(Justiinalle): Kuulkaahan nyt ensin, äiti, ennenkuin tässä pidot
pilaatte! Ei tämä nyt sen kummempi ole, kuin sen äskeisen Nikin vaimo,
niinkuin meidän oloissamme sanottaisiin. Sen hän tässä juuri itse
ilmoitti eikä teidän siis ole syytä pelätä paholaisen enää saunaa
lämmittävän, — siitä kyllä Niki huolen pitää.

JUSTIINA (Epäillen katsellen Manjaa): Kukapa sen riettaan juoniin voi
uskoa: tekeytyy milloin miksikin?! Eipä taida papinkirjaakaan olla
muassa?

MANJA (Lehahtaen vihasta): On. Mutta ei sitä joka talossa näytetä,
vaikka mustalaisiakin ollaan.

JANNE (Lepytellen): Maltahan! Maltahan! Manja!

JUSTIINA: Kas, kas! Onpas siinä pippuria!

MANJA (Syrjään, tyyntyen): On vielä turkkilaistakin, jos tarvitaan.

JANNE (Justiinalle): Mitä sitä nyt syyttä loukkaa! Ihmisiähän ne ovat,
nekin. Ja tänne kutsumiamme päälle päätteeksi — vieraiksi. Aikansa
ovat ja lähtevät maailmaa kiertämään taaskin, kun ovat saaneet vatsansa
täyteen. Johan se oli päätetty, että kuunnellaan heidän lauluaan ja
katsellaan heidän tanssiaan ja sillä hyvä. Tälläkin tässä (ottaa Manjaa
käsipuolesta) on taitoa sekä kurkussa että varpaissa. Hän laulaa teille
nyt kauneimman laulunsa sillä aikaa, kuin juoksen meidän joukkoamme
hakemassa. Eikö niin?

JUSTIINA: Jopa nuo näkyvät tulevan hakemattasikin, — minkä taannoin
ikkunasta huomasin.

JANNE: No, sitä parempi. — Laula sitte, Manja, meille molemmille.
Lepytä äiti! Laula sydämeen! Ei hän ole niin ankara, kuin miltä
näyttää.

JUSTIINA: Kuulen kai tuon sisäänkin... — tämän satakielen laulun.
(Aikoo mennä, vaan palaa sanomaan Jannelle puolikovaan.) Vielä kerran
sinulle sanon: ole varoillasi, Janne! (Menee sisään.)

JANNE (kohauttaa kummastellen vain olkapäitään).

MANJA (Juoksee Justiinan poistuttua Jannen luo): Mitä äitisi sanoi
sinulle?

JANNE: Mene, tiedä, mitä se joutaviaan höpisee!

MANJA (Kuiskaten): Kuule, Janne! Ainoastaan sinun pyynnöstäsi tyynnyin.
(Polkien jalkaansa ja välähyttäen silmiään): Muuten, saamari vie,
olisin näyttänyt, kuka olen.

JANNE (Hyväellen Manjaa): Elä ole milläsikään! Istu tuohon
kiikkulaudalle! Minä en salli kenenkään sinua loukata.

MANJA (istuutuu): Mutta istu viereeni! Muuten en uskalla olla täällä.
Vielä pilkkaa tekevät kyläläisesi, kun tulevat.

JANNE (Väistellen): Hah hah hah! Oletpa sinä mokoma!

MANJA: Etpäs uskalla sittenkään. En minäkään sitte yksin... (Nousee.)

JANNE (Istuutuu): Koko peijuoni! Istunhan minä, kah! Istu nyt sitte
sinäkin! (Vetää Manjan viereensä.)

MANJA (Istuutuu ja painautuu ihan Jannen viereen): Kas näin! Ei muuten
— sitte.

JANNE: Entäs se laulusi? Laula, laula se nyt minulle, ennenkuin muut
tulevat... se minun lauluni, muistathan?

MANJA (Kiertää käsivartensa Jannen kaulaan ja taputtaa häntä poskelle):
Muistan! Laulan! Sinulle! (Laulaa laulun N:o 8):

”Mun silmäin kyynel peittää”...

Mun silmäin kyynel peittää,
Kun sua muistan vain’,
Meit’ onnemmeko heittää,
Näin inhast’ erottain?
Minäkö unhottaisin
Katseesi loistehen?
Sydämmin hehkuvaisin
Ma aina muistan sen.
Voi, näinkö varhain
Jo haihtui rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!
Taas mulle kätes tarjoo
Ja katse hellä suo!
Pois poista murheen varjo
Ja rauha jälleen tuo!
Mun taas suo lempes juoda
Hunajaa hurmaavaa, —
Sen taas suo mulle luoda
Mont’ ihmeunelmaa!
Voi, näinkö varhain
Jo haihtuu rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!

(Kun Manja on laulanut laulunsa loppuun, tulevat perältä,
vasemmaltapäin, nuoret, iloisesti touhuten, esille, MIILI etunenässä,
ja aitan eteen ilmestyy, kuin taivaasta pudonneena, NIKI, joka tuimasti
iskee katseensa Janneen ja Manjaan. Nämä huomattuaan pysähtyvät ja
vaikenevat kaikki nuoret.)

MIILI (Saa vain sanotuksi): Tulimme ilmoittamaan... Mutta nehän ovatkin
— mustalaiset — jo täällä — vieraina!

JANNE (Nousee samalla paikaltaan ja lausuu reippaasti): Niin. Eivätkä
tässä vielä kaikki ole. Äiti ja minä olemme pyytäneet koko leirin tänne
ja minä aioin juuri tulla teitäkin hakemaan — yhdessä huvittelemaan
mustalaisten kanssa. Terve tuloa siis! Toivon, ettette näistä muista
loukkaannu (osoittaa Manjaan ja Nikiin), vaikk’ei niillä maassamme
olekaan muuta äänioikeutta, kuin laulamiseen.

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: ”Eipä suinkaan”, ”kiitoksia vain”, ”kernaasti
meidän puolestamme”, ”siitäpä hauska tulee” y.m.s.

JANNE (Nikille): A muut? Lääväänkö ne sitte jäivätkin? (Naurua.)

NIKI: Täällä ovat jo kaikki aitan takana. Tännekö tullaan — pihaan?

JANNE: Tänne, tänne. (Viittaa mustalaisia tulemaan): Tulkaa, tulkaa,
hyvät vieraat, kauniit ja kierot, vanhat ja nuoret, väärät ja suorat!
Kaikki olette tervetulleet, senhän olette kuulleet.

MIIHKA, NASTJA ja muut mustalaiset (tulla lappavat perätysten pihaan.)

MIIHKA (Tervehtien): Kiitämme nöyrimmästi! Hyvää peltovuotta, syvää
kalanuottaa!

NASTJA (Samoin): Kaikkea, mikä paljon rahaa tuottaa eikä vaivaa suuta
suotta, — sitä taloon toivotamme.

JANNE: Kiitos, kiitos! Käykää puulle! Ja missä ei ole puuta, painakaa
pehmeälle! Minä autan sillä välin äitiä tuomaan rokkavadit tänne. Tule,
Miili, sinäkin, että pikemmin saadaan ilot ylimmilleen. (Juoksee
vasemmalle sisään.)

MIILI (joka kummastellen on seurannut Jannen puuhaa ja tuon tuostakin
tutkivasti katsellut Manjaan, joka yksin, pelkoa teeskennellen, on
jäänyt kiikkulaudalle istumaan, aikoo epäröiden mennä sisään, kun)

NIKI (äkkiä asettuu hänen eteensä ja ojentaa hänelle kätensä): Pyydän
anteeksi: en ole vielä tervehtinyt nuorta emäntää! Hyvää iltaa,
onnellista elämää nuorelle emännälle!

MIILI (Vastahakoisesti tervehtien): En ole emäntä enkä sitä sukua,
josta tähän taloon emäntä otettanee.

NIKI: Kyllä, kyllä! Näytäppäs emolle kätesi — anna hänen katsoa! Hän
sinulle toden sanoo.

NASTJA (Tullen luo): Näytä, kaunokaiseni, näytä! (Ottaa Miiliä
kädestä.) Pane kämmenellesi hopearaha, niin saat kohtalosi kuulla! Joka
ikinen sana on tosi...

MIILI (Vihjaten Nikille): Taisivatpa sen toden jo kaikki muut nähdä
paitsi — pesemättömät silmät.

NIKI (Siitä välittämättä, Nastjalle): Katso, katso, äiti, vain! Kyllä
hän sinulle onnensa perästäpäinkin palkitsee vaikka kullalla!

NASTJA (Miilille): Tule, kultaseni, tule! Elä pelkää, elä! Ei sinua
kova onni kohtaa, sen jo peukalostasikin tunnen. (Vetää Miilin
mustalaisjoukon keskelle, nuorten kerääntyessä heidän ympärilleen.)

NIKI (menee samassa Manjan luo ja ottaa hänet syrjään näyttämön
etualalle, salaperäisesti kuiskaten): Tallin ovi on auki — ori irti —
puoliksi käsissäni jo.

MANJA (Samoin puolikovaan): Ja isäntä minun, — niinkuin näit.

NIKI (Kuin äsken): Pidä kiinni — elä päästä kynsistäsi!

MANJA (Samoin): Ole huoleti minusta, — (pään nykäyksellä Miiliin päin)
kunpa vain ei tuo tyttö vihiä saisi.

NIKI (Vilkaistuaan Miiliin ja huomattuaan hänen syrjäsilmällä
hellittämättä seuranneen heidän keskusteluaan, sysää teeskennellen
vihaa Manjan luotaan): Öh, senkin luuska!

MANJA (Teeskennellen loukattua): Mitä siinä syyttä haukut, vanha koni,
— paistikas?! (Yleinen naurun rähäkkä sekä Manjan ja Nikin
kohtaukselle että Nastjan ennustuksille).

NASTJA: — — Kuuntele minua tarkkaan, kaunokaiseni, kuuntele! — Sinä
olet ollut kovin, kovin onneton elämässäsi — — paljon, paljon
sydämesi tähden — — ja tuo viiva tuossa, joka tännepäin käännäkse,
sekin vielä vastatuulta tietää, mutta tuossa se liitäkse tähän toiseen,
leveämpään ja syvempään, ja siinä, näetsen, onnesi tie alkaa, — saat
sen, jota toivot, omaksesi halaat, saat, saat vissistikin. Joudut,
näetsen, kultaseni, rakkaan ja rikkaan miehen mutsuksi, hyvän pohatan
kanaseksi kainaloiseksi, ja seitsemän, niin justiinsa, seitsemän lasta
saat, elät kauan, kauan, lastenlapsesi lapsetkin nähdä saat — —
(Naurua.)

ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA: Se oli valehtijan määrä.

MIILI (Tempaa irti kätensä): Ja valetta kaikki tyyni alusta loppuun.

NASTJA: Ei ole valetta, ei, — totta kaikki.

MIIHKA: Ei ole meidän muori koskaan vielä väärin käteen katsonut.

NIKI (Miilin edessä rehennellen): Paikkansa se pitää. Ja minkä sanoin,
sanon vieläkin, että onnea vain nuorelle emännälle ja lykkyä tykö!

MIILI (Uhotellen): ”Jumalall’ on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet,
ei katehen kainalossa, pahansuovan sormenpäissä.” (Rähähtää iloiseen
nauruun vasten Nikin silmiä.) Ha-ha-ha-ha-ha-haa!

NIKI (Hieman hämillään): Miksi naurat, sano?! Minulleko naurat?
(Katsahtaa Manjaan.)

MIILI (Nauraa edelleen): Muuten vain lystikseni. — Kuule! Miksi tuolla
lailla äsken tyttöä loukkasit, sano?!

NIKI (Suuttuneena): Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. (Poistuu
muitten mustalaisten joukkoon.)

MIILI (Manjalle): Näetsen, ei ne kukot tykkää siitä, että kanat joskus
laulavat. Mutta ei olla millämmekään! Lauletaan pois vain —
uhallammekin!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Laulakaa! Laulakaa!

MANJA (ei vastaa mitään, vaan vetäytyy, Miiliin pitkään silmäten,
joukon taa).

JUSTIINA ja JANNE (palaavat, kantaen ruokavateja ja juomahaarikoita).

JANNE: Miili, hoi! Minnekäs sinä jäit?!

MIILI: Tulen, tulen. (Juoksee vastaan ja rupee myöskin kantamaan
syötävää mustalaisille.)

JANNE: Kas niin! Annetaan näitten kaukaisten vieraitten ensin panna
vähän suuhunsa ja lauletaan me heille sillä välin, lauletaan ja
polskaksi pistetään, eikö niin, kyläläiset?!

NUORTEN ÄÄNIÄ: No, niin! Tehdään sillä lailla.

JANNE: Sitte saamme me heidän taitoaan ihaella. Vuoroin vieraissa!...

(Mustalaiset ryhmittyvät syömään. Nuoret laulavat ja tanssivat. Sillä
välin alkaa päivä painua mailleen ja taivas punottaa.)

MIILIN ja JANNEN (välillä tapahtuu, etualalla, tanssin alkaessa mykkä
kohtaus, josta käy ilmi, että MIILI soimaa Jannea hänen käytöksestään
Manjan kanssa, JANNE puolustautuu ja ikäänkuin pyytää anteeksi, vaan
MIILI osoittaa hänelle Manjaa ja yllyttää edelleen vain pysymään hänen
luonaan. Lopulta MIILI katoaa tanssivien taa perälle ja JANNE,
kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, menee mustalaisten
joukkoon).

JANNE (Tanssin lakattua): No niin! Nyt siis alkaa ohjelman toinen osa,
joka on yhtä hyvä kuin edellinenkin — ainakin. (Mustalaisille.) Tehkää
niin hyvin! (Nuorille.) Ja me, omat, käydään nyt istumaan, suu
kolmantena silmänä. (Istuutuu Justiinan kanssa kiikkulaudalle, nuoret
portaille ja seinustalle.)

(NIKI laulaa ensin laulun N:o 9, mustalaiskuoron kerratessa hänen
jälkeensä joka värsyn):

”Vähät mä vaikka kiroo, soimaa.”

Vähät mä, vaikka kiroo, soimaa
Mua pahat kielet maailman,
Ken tuntenut on lemmen voimaa,
Ei suotta soimaa milloinkaan.

Kaikk’ oothan maailmassa mulle,
Muu kaikki arvotonta ain’,
Hetkelle tälle kaivatulle
Suo lempes leima muistoks vain!

Sä lähdet pois ja, ällös kiellä,
Et palaa koskaan, armahin,
Mut saman vannon lemmen vielä
Sinulle aina sittenkin.

Petosta olkoon muu, sen verran
Tok’ itseäin en pettänyt,
Sua, tunnustan sen eessä Herran,
Kuin hullu lemmin vielä nyt.

Ja sitten MANJA, kuoron säestäessä loppusäestöä, laulun N:o 10:

”Kautta hempesi hurmaavan tai’an.”

Kautta hempesi hurmaavan tai’an
Eloon elpyvi poveni paas’,
Herää unelmat entisen ai’an,
Tahdon lempiä, kärsiä taas.
Suudellen suo unhotusta,
Tasaa syämmen tuskain tie,
Poista luotain mieli musta,
Hyväellen henki vie!

Joskin järkeni jäyhästi väittää,
Että kylmenet, hylkäät sä mun,
En voi hempesi kahleita heittää,
Olen orjana tenhosi sun.
Suudellen suo j.n.e.

Tahdon sakkahan saakka ma juoda
Himon hehkuvan maljani tään,
Vaikka hurmion tuokio tuoda
Voisi haudankin palkaksi pään.
Suudellen suo j.n.e.

(Laulun kuluessa joku vuoron perään tanssii mustalaisten hartiain
nytkähyttelemis- ja permantoa pitkin liitelemistanssia. Kuoron
laulaessa kuiskaa MANJA jotakin NIKILLE, joka, levottomasti vilkkuen
ympärilleen, pujahtaa aitan taa oikealle.)

MANJA (Tanssin loputtua): Mutta nytpä pitää meidän saada kuulla talon
nuoren emännän laulavan. Hänellähän kuuluu olevan niin ihana ääni.

JANNE: Kuuletteko, äiti? Talon nuori emäntä. Ylös laulamaan!

JUSTIINA: Vai minä? Kyllä se tiesi, ketä tarkoitti! Miiliähän se...

MANJA: Häntä, häntä juuri.

JUSTIINA: Miili! Missä Miili on? Miili, hoi!

JANNE: Ehkä hän on sisällä. — Miili!

(Nuoret huutelevat myöskin ”Miiliä”, joku käy sisälläkin katsomassa,
vaan palaa ilmoittamaan: ”ei häntä näy sielläkään.”)

JUSTIINA: Minnekäs ihmeellä hän on mennyt?

JANNE: Kylläpähän kohta tulee! (Mustalaisille.) Laulakaa sitte sillä
välin vielä te! Niki esimerkiksi, — vuorostaan taas... Vaan, kah!
Missäs hän on?

MANJA (Tahtoen sekoittaa asian): Ei, laula sinä! Nyt on sinun vuorosi!
Nyt tahdomme sinua kuulla.

JANNE (Katsellen, etsien): Kyllä, kyllä! Mutta minnekäs hänkin, Nikisi,
on joutunut?

JUSTIINA: Toden perään! Minnekäs hänkin on kadonnut? Ja molemmat —
Miili ja Niki — molemmat poissa! (Yleistä puheen solinaa, hälinää ja
hakemista molemmissa ryhmissä.)

MANJA (Kuin äsken): Mitäs hänestä! Kylläpähän taas ilmestyy!

JANNE (Justiinalle): Mitäs kummaa tämä...?!

JUSTIINA (Hätääntyen): Enkös minä sanonut?! Siinä sen nyt sait! —
Hyvänen aika tokiinsa, mitä tämä nyt merkitsee?! (Rientäen perälle.)

MANJA (Juoksee samalla Jannen eteen, joka myös aikoo mennä perälle):
Elä ole milläsikään, Janne! Tyttö on mustasukkainen... taisi suuttua
minuun ja lähti piiloon. Vaan elä välitä siitä, — me kyllä lauletaan
ja tanssitaan teille! — Isä, äiti, muut, — laulakaa, laulakaa!

(Mustalaiset alkavat puolikovaan laulaa viimeksimainitun laulun
kuoroa.)

JANNE (Yhä enemmän epäluuloisena): Mutta missä miehesi on, sano?!
Minnekä hän on mennyt?

MANJA: Mistä minä tiedän. Vähät hänestä! Olkoon omilla teillään! (Alkaa
myös laulaa kuoron mukana, mutta yhä pidätellen Jannea.)

JANNE: Mitä tämä on? Miksi pidätät minua? Laske! Kah! (Yrittää
perälle.)

MANJA: Elä mene! Niki on mustasukkainen, hänkin. Vielä tappaa sinut...
Pysy täällä, pysy täällä, Janne!!

JUSTIINA (Kauhistuneena juosten perältä): Janne, Janne! Oriisi on
poissa! ”Vihuri” on varastettu!

JANNE (Tulistuen): Jumalani! — Nyt sinut ymmärrän, käärme! (Paiskaa
Manjan pitkäkseen maahan.)

(Mustalaisten laulu lakkaa rutosti.)

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: ”Hevonen on varastettu!” ”Niki sen on
varastanut!” ”Mustalaiset ovat yksissä tuumin!” ”Mustalaiset!
Mustalaiset!”

ÄÄNIÄ MUSTALAISTEN JOUKOSTA: ”S’ei ole totta.” ”Solvaavat.” ”Ei olla
mitään tehty.” ”Ei mitään varastettu.” (Osa nuorista miehistä on
lähtenyt Jannen perässä juoksemaan, huutaen: ”etsimään! kiinni
ottamaan.”)

MANJA (On noussut ylös ja liittynyt muuhun mustalaisjoukkoon): Sillä
lailla! Suotta syyttää! Loukkaa! — Lähtään pois, lähtään pois!! (Osa
mustalaisnaisista lapsineen livistää pakoon aitan taa.)

JUSTIINA (Tarttuen Manjaa kädestä, vetää hänet etualalle): Etpäs
lähdekään, senkin kavala otus! — Pojat, pitäkää kiinni hänet, kunnes
hevonen on takaisin saatu! Ne ovat keskenään liitossa kaikki. Teljetkää
aittaan hänet — lunnaiksi!

NUORET POJAT (Tarttuen kiinni Manjaan): Pannaan aittaan! Pannaan
aittaan!

MANJA: Ette saa! Ette saa! Minä en ole teille mitään tehnyt.

NASTJA ja MIIHKA (Puolustaen Manjaa): Ette saa! Ette saa! Ei olla
mitään tehty, ei.

JUSTIINA: Vallesmannia hakemaan, vallesmannia! Sittepähän nähdään, kuka
on varastanut. Pannaan kaikki kiinni! (Nuoret saavat MANJAN teljetyksi
aittaan. Muut mustalaiset lähtevät karkuun, voivottaen, huutaen:
”Vallesmanni! Vallesmanni!”)

JUSTIINA (Aitan ovella): Kas niin! Laula siellä nyt liverryksiäsi,
senkin ilolintu!

MUUAN NUORISTA (Palaa juosten perältä): ”Vihuri” on löydetty, ”Vihuri”
on löydetty! Tulkaa katsomaan! Tuolla se tulla pyyhkäisee kotia päin.
(Kaikki vetäytyvät, ihmetellen, perälle katsomaan.)

JUSTIINA (Ihastuneena): Totta toisen kerran! Se se on! No, hyvänen
aika! Hyvänen aika! Vaan kukas... kukas sen selässä on? Eikös...?
Miilihän se on, Miili!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Miili, Miili se on!!

JUSTIINA: Sekös on tyttö! Ja kuinka se laskettaa! Koht’sillään on
kotona. Tuota!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Reipas tyttö! Reipas tyttö!!

JUSTIINA: Kas tuollahan Jannekin on — vastassa! Totta toisen kerran!
Juoksee kuin hullu talliin päin kilvan — ”Vihurin” kanssa!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!! (Kätten taputuksia ja huutoa
näyttämöllä ja näyttämön takana.)

JUSTIINA: Sillä lailla! Suoraa päätä talliin sisään! Muistipas Miili
vielä kumartua, ettei päätään kamanaan puhkaissut! Koko tyttö!

JANNEN ÄÄNI: ”Vihuri” tallissa taas! — — ”Vihurini”! ”Vihurini”!

JUSTIINA: Ja tallin ovi kiinni! No nyt!... Kas niin! Syliin koppasi
Miilin ja kantaa tänne!...

NUORTEN ÄÄNIÄ: Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!! (Kätten taputuksia
jälleen.)

JANNE (kantaa MIILIN pihaan, nuorten heitä iloisesti seuratessa).

JUSTIINA (juoksee heitä vastaan ja sulkee molemmat syliinsä). Jumalan
kiitos! Jumalan kiitos!!

JANNE (Laskee Miilin maahan): Ja nyt, Miili, kerro, kerro kaikki!!

JUSTIINA: Niin! Kuinka se kävi? Kuinka pääsit perille asiasta? Kuinka
sait kiinni tuon rosvon?

MIILI (Hengästyneenä): Huh! Jahka tästä sydän asettuu! En ole saada
henkeäni käymään.

JUSTIINA (Ihastuneena): Arvaahan sen, kultaseni!

JANNE (Pojille): Eikös ole, pojat, siinä tyttöä, joka mustalaisestakin
voiton vei?!

POJAT: Vielä häntä kysyy?! — No jo! — Onpa on!

MUUAN ÄÄNI: Kelpaa vaikka poliisimestariksi Helsinkiin. (Naurun
rähäkkä.)

MIILI: No, istukaa nyt ja kuulkaa!

JUSTIINA: Istutaan, kuunnellaan. (Istuutuu Miilin viereen, Janne
toiselle puolelle, kaikki muut ryhmittyvät sinne tänne.)

MIILI (Kertoo innostuneesti): Nähkääs: minä huomasin paikalla, että nyt
on jotakin juuttaalla tekeillä.

JANNE: Mitenkä? Mistä?

MIILI: Kun tallissa olit, niin joku täällä salassa liikkui ja katosi
sitte äkkiä — kuin kippa kaivoon.

JUSTIINA: No, nyt minä... Se se oli.

MIILI: Se. Ja kun sitte taas äkkiä näin mustalaiset täällä, sen tytön
juonet sinun kanssasi, Janne...

JANNE: Koko piru onkin!

JUSTIINA: Näet sen nyt! Näet sen nyt!!

MIILI: ... Ja sen salaiset kuiskeet ja kavalan pelin sen rosmon kanssa
tässä...

JUSTIINA: Milloinka?

MIILI: Kun sisällä olitte, — heille ruokaa toimititte.

JANNE: Olipas se hyvä, että tänne jäit.

MIILI: Niin silloin arvasin, että nyt on hevosvarkailla ”Vihuri”
mielessä.

JANNE (Kynsii päätään): Saamari!

JUSTIINA: Kynsi, kynsi, hevosmies, vain mieltä päähäsi nyt! (Naurua.)

MIILI: Ei muuta kuin talliin katsomaan, niin pian kuin vain huomaamatta
kadota voin. Näin, että ovi on auki — ”Vihuri” poissa! Sillä lailla!
Sydän oli siihen paikkaan seisattua!

JANNE (Hellästi): Miili hyvä!

JUSTIINA: Siinä! ”Vihuri” on, näköjään, sille yhtä rakas kuin
Jannellekin!

MIILI: Sitte oli minulla jo ymmärrys varpaissa. Läksin juoksemaan,
katselin, viheltelin. Eikös ollutkin ”Vihuri” tienhaarassa,
ait’vieressä, syömässä?! — Joku rosmon apuri kai sen sinne oli ajanut.
— Päätään heti ori nosti, kun ääneni kuuli, tunsi, näetsen, minun, —
sanoinhan sen, että tuntee.

JANNE: Ei ole päästä pilattu tyttö eikä hevonenkaan.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Viisaita molemmat.

JUSTIINA: Entä sitte? Entä sitte?

MIILI: Ajattelin: vuotanpahan kotvan piilotellen, mikä tästä tulee.
Eikä tarvinnut kauvan vuottaakaan, niin jo tulla viilettää itse rosvo
— Niki — äskeinen vieraamme, rokanpopsija ja laulutaituri, ensimäisen
luokan hevosvaras. (Naurua.)

JANNE: No? No? Anna tulla!

MIILI: Lähestyy, kuin isäntä ainakin, kutsuu, sohittaa. ”Vihuri”
katselee, hirnahtaa, mutta sitte pärskähyttää äkkiä vihaisesti
sieraimillaan, kääntää takapuolensa ja lennättää ilmaan semmoisen
potkun molemmilla takajaloillaan, häntä ojona, että osuapa siihen
lähemmäksi Niki, niin olisipa jo taitanut laulu häneltä jäädä
ikipäiviksi. (Naurua.)

JANNE: Olisipa sen ansainnutkin, potkun.

JUSTIINA: Entäs sinä? Mitäs sinä?

MIILI: Minä silloin piilostani esiin eikä aikaakaan, niin jo ”Vihuri”
minut selkäänsä laski — vanhan tuttavansa. Että siitä mustalainen
käpälämäkeen lähti, kun minun huutoni: ”vai sinä se varas olet?!”
kuuli, sen saattaa itsestään arvata pitemmittä puheittakin.

JANNE: Pentele, kun pääsi, vallesmannissa käymättä!...

JUSTIINA: Toden perään! Kyllä ei se enää kiinni saatavissa liene.

MIILI: Ja kuinka ”Vihuri” minut sitte kotia toi...

JANNE: ... se kyllä nähtiin! ”Vihuri” poikaani!

JUSTIINA: Niin! Se kyllä nähtiin!

KAIKKI MUUT (Samalla): Se kyllä nähtiin! Se kyllä nähtiin!!

MANJA (Itkun sekaisella äänellä, ryskyttäen aitan ovea): Päästäkää jo!
Päästäkää minut jo!

MIILI ja JANNE (Yht’aikaa): Kuka siellä?

JUSTIINA: Sielläkö? Niin vainkin: tehän ette tiedä. Se on se vieras
ilolintu, joka muitten pakoonlentäessä sulettiin tänne häkkiin
piipattamaan.

JANNE: Manjako?

JUSTIINA: Se sama. Niin että ei se varastamisyritys vielä ole loppuun
sovitettu, jos niin tahdotaan.

MANJA (Kuin äsken) Päästäkää! Päästäkää!

JANNE: Kyllä, kyllä — sitte, jahka Holopainen tulee.

MIILI: Elä viitsi, Janne! Päästä hänet!

NASTJA ja MIIHKA (Tulevat samassa aitan takaa esille ja puhuvat
rukoilevasti yht’aikaa): Rakas emäntä! Rakas isäntä! Olkaa niin hyvät!
Päästäkää tyttömme pois! Ei hän ole syypää! Emme mekään ole pahaa
tehneet! Olkaa laupiaat! Antakaa anteeksi! Päästäkää hänet! Päästäkää
hänet!

MANJA (Samalla myös sisältä) Minä rukoilen, minä rukoilen. Päästäkää!
Päästäkää!

JANNE (joka mustalaisten huutaessa ja nuorten nauraessa ei ole saanut
suun vuoroa, huutaa lopulta, jalkaansa polkien): Hiljaa sitten,
senkin... pakanat, että minäkin saan haastaa.

NASTJA ja MIIHKA (Yht’aikaa): Haasta, haasta, hyvä isäntä, haasta!

JANNE: Me ehkä päästämme sitte, mutta yhdellä ehdolla.

NASTJA ja MIIHKA (Yht’aikaa) Kaikki täytämme, kaikki täytämme! Vaikka
koko yön tässä vielä laulamme teille.

MANJA (Sisältä): Koko yön, koko yön laulan sinulle. (Naurua).

JANNE (Avaten aitan oven): Kyllä tulee teidän laulustanne nietua nyt
(MANJA tulee ulos Jannen häntä pidellessä käsivarresta) ja iäksi
päiviksi. Sillä ehtomme on se, että jos ette halua Holopaista nähdä,
niin on teidän heti paikalla ennenkuin aurinko nousee lähdettävä täältä
tipposen tiehenne ja niin, ettei teistä koko maassa enää hajun
haamettakaan tunnu kuuna kullan valkeana.

NASTJA ja MIIHKA (Tarttuen Manjaan): Lähdetään, lähdetään!

JANNE (Pidellen vielä Manjaa, jota Nastja ja Miihka vetävät pois):
Kiitoksia sinulle nyt tästä laulusta! Sitä en unhota koskaan, se on
varma.

MANJA (Välähyttäen hänelle vihaisesti silmiään): Ei kestä kiittää!
(Riuhtaisekse irti.)

NASTJA ja MIIHKA (Vieden Manjan mukanaan, huutaen jälkeensä): Kiitoksia
kiittämästä! Kiitoksia kestistä.

NIKI (juoksee samassa salaman nopeudella poikki näyttämön, perältä,
sinne päin, jonne edelliset mustalaiset poistuivat.)

MIILI: Kas! Kas!

JUSTIINA: Niki! Nikihän se oli.

JANNE: Niki, Niki. Eipäs tahtonut jättää omaansa pulaan
viimeiseltäkään, kun vielä uskalsi tänne tulla.

JUSTIINA: Kunpa sen ei vain vieläkin olisi ”Vihuriasi” mieli tehnyt.

JANNE: Taisi se jäädä nyt tekemättä — ainiaaksi.

MIILI: Rautahan siihen kyllä oven poikki lukittiin yhdessä.

JANNE (Ottaa Miilin kainaloonsa): Mutta yhdessä se jo huomenna avataan,
Miili, ja ”Vihuri” vie meidät nyt aika kyytiä pappilaan, eikö niin,
häh?

MIILI (Veikeästi, vienosti): Saattaahan se nyt — viedä.

JUSTIINA: Vie, vie, nyt se vie, rakkaani. (Nuorille muille.)
Kuulitteko, mitä tässä nyt tapahtui?

NUORET: Kuulimme! Kuulimme!

MUUAN JOUKOSTA: Ei se ihan veres uutinen kuitenkaan ollutkaan.

JUSTIINA: Vaikk’ei, niin saattaahan näille siltä onnea toivottaa, kah!

NUORET (Huutavat): Eläkööt! Eläkööt! Eläkööt! (Ja keikuttelevat Miiliä
ja Jannea käsillään.)

JANNE: Kiitoksia, kiitoksia — meidän molempien puolesta — sydämen
pohjasta!

JUSTIINA: Mutta nyt pitää meidän vielä lopuksi saada kuulla Miilin ja
Jannen yhdessä laulavan. Siitä se varmaan nyt oikea sydämen laulu
kaikuu. Laulakaa!

MIILI ja JANNE (Yht’aikaa): Lauletaan — tietysti! (Laulavat laulun
N:o 11: Melartin, ”Kansanlauluja Käkisalmelta” N:o 25.)

JANNE: Ja nyt — kun tämä lyhyt kesäyö näin on kulunut ja aurinko
tuolla nousullaan tämän jutun lopettaa, niin pyörikäämme, tanhutkaamme,
tanssikaamme, ennenkuin eroamme, kukin ottaen oman kultansa, niinkuin
minä omani. (Asettuu Miilin kanssa tanssimaan, korottaen hänet
vyötäisestä korkealle ilmaan.)

NUORET: Tanssitaan! Tanssitaan!

JUSTIINA: Tanssikaa, iloitkaa, ja minä, vanha, istun ja ihaelen.

(Nuoret tanssivat esim. purpuritanssin.)

Esirippu.