1.
”Merkillisiä ihmisiä!” ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle
uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka
puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.
”Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää
tappaa yhtä tai kahta!”
Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja
surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli
itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt — hukkaan menneen
työn vuoksi — tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli
kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä
puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja
räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.
— Ja tunnusta, sanoi Hannes, — että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt
läpitse!
Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen
äänensä oli ollut ratkaiseva.
Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi,
jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja
aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa.
Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen
sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.
Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän
joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa
liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja
kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi
Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen
eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja
tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti
ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin
puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi
Vasilille vielä seuraava seikka:
Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa ”Also sprach Zarathustra
”, joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein
evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin
säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen
täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen,
kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta
sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta
vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti
harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut
luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta!
”Minä en tarvitse tuota kirjaa”, oli Hannes vaan sanonut, ja se oli
vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos
Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana
hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta
viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä
kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen,
keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa,
vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei
lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla
yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla
hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten
valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja
mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin
ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin
olla suomalainen!
Mutta kuinka oli käynyt?
Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden,
ja — mikä ihmeellisintä — juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli
Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä, — siitä seikasta oli hän,
toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt
päässyt täysin perille.
Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili,
kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen
kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä.
Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli
hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että hän oli saanut
viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut
koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä
julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan
nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä,
kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen
purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi.
Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä,
ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan
pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa
kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan
ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän
paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä
erikoisesti — Vera Mihailovna.
Kuka oli Vera Mihailovna?
Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias,
iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja
vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään
mitä vanhoillisin — hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden
lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa, — mutta
sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli
ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä
parempaan ja lämpimämpään kotiin, — mitä sitten sanoakaan niistä
lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei
kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin
puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa,
joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää
yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli
Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.
Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:
Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta
teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret
vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa,
tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt
kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä
vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki
kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä
tukehdun! — Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä,
sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!
Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan
jätti pään hienoon hikeen.
Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä
myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria
kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä
ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut
mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun.
Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi
tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo
levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli
tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista
venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista
vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan,
joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa
arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden
tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean
voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa.
Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä
vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat
omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen
ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin
keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut
mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo
joukkomurhaan. — Toverit! — huusi hän suu vaahdossa: — Ensi kerran
tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman
kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan
asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta
joukossamme on — (hän huusi kimakasti:) — lalluksia!
Tämä teki suuren vaikutuksen.
Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen,
sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä
venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.
Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva
äänensä.
Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään.
Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä
ominaisuuksia!
Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä
suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä
etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla
torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen
oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys
olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin
alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen
tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että
kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat: — Vasili, minä hukun!
huutaa Vera Mihailovna. — Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien
nimessä, en itseni vuoksi — minä olen jo vanha, — vaan sinun tähtesi,
Vasili, Vasili!
Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.
Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa
hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun
lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa
näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa
kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan.
Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen
siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa
oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman
insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita,
jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä
teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen
näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan
suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:
— Vaadin suljettua äänestystä!
Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.
Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista
vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä.
Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin
heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen
silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä
vaa’alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun
päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun
päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili!
Vasili!
Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui
ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan
käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla
pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi
pöydälle asettanut.
Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto
siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti
onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että
hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja
siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi, — se kaikki oli
Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin
Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.
— Merkillisiä ihmisiä! — hoki Hannes.
Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen
tasaisessa tahdissa.
— Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää
tappaa yhtä tai kahta!
Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen
hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata.
Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen
sanat:
— Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!
Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat
Hanneksen suusta:
— Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette
osaa erottaa järkeä tunteista.
Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi
Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla
ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain
paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän,
Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen
tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin
lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.
Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:
— Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?
Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin
lapsen äidinsyliin.
Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia
oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen
harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja
toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus
hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. ”Kuule, et
suinkaan sinä vaan suuttunut” — ne sanat vetivät Vasilin
itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää
hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti
Hannekseen. — Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään
huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla. — Ei voi tuskatta
nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän
varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on asia, ei
epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi!
Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea
yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen
juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri,
mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa
voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona
pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne, — tuo
ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian
vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa, — jonka luona oleminen sentähden
yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen
luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden
työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva
hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään
säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä
murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se
uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen
voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin
sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt
ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa
olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle
turkille.
Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon
ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien
armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta.
Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän
personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua.
Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja
säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta,
käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet
viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin
ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa,
saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista
hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja
kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja
hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien
maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä,
ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä,
jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan
seuraava sielullinen tosiasia:
Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin
äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta
esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin
povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä; — se oli siellä jo
ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän,
seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan, — jolloin
hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen
parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä
mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän,
samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä
välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa
vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa
upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman
hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo
tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin
katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset
viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta
elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen
upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää
nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa. — Silloin, juuri tämän
katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut
Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että
Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä
kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo
valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille
tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä,
jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan
pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja
voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista
perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen
olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä
oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien
lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli
vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren
suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin
sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta
samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle
ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa
lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se
vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän
asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut
mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä
ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä
ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa,
siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen,
syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään
elämäänsä.
Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin
yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia
kohtaan.
Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:
— Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa
puolustivat!
— Millaisia ne olivat?
— En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista, — ne olivat kyllä
oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä, — sivistymättömiä, —
raakoja —. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta
sellaisten miesten käsiin!
— Hm, pani Hannes.
Vasili katsahti Hannekseen.
— Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?
— On hyvä, — sanoi Hannes, — että komiteassa on myös voimamiehiä.
— Ei, — sanoi Vasili. — Voima ja hienous täytyy olla yhdessä
ihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,
— siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!
Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen
vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi
ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi
henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät,
korkeimmat luonteenominaisuudet, — jossa hienoin sielullinen kulttuuri
olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan.
Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut — kirjotti Vasili — niinkauan
puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen.
Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään
vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään
sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.
Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies
tuleva, — ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän
lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta
vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä
vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin
rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan
tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä
mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.
Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät
Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.
Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa
sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen
ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät
puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia
sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta
rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.
Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän
tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin
nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat
kiukkuisesti sivuille:
”Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät
lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa
aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.”
Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.
Hannes pysähtyi äkkiä:
”Pelkäänkö minä”? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä
ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.
Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta,
ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän
odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava
häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät
he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä
on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän
oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?
Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos
asia vaati oli hän valmis kaikkeen.
Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin —. Kuinka lapsellista ja
sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut:
se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli
uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen
valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa.
Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta
sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan, — vaikka hän varmaan muisti
jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin
ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin
luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen
tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin
luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat
jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen
lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin
tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli
äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä
oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka
lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin
Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta:
jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä
vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin
juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä
oli — niin he ajattelivat — valtaluokkien tahallista, hienoa petosta.
Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen
psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa
sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi
omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee.
Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat
kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia
kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei
olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin
olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä
pitkiä kuin olivat kasvultaan.
Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut,
ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa,
sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä
vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin ”säälistä”, jonka
herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan
ominaisen erityisesti ”kansanlapsille”. Siitä saakka kuin Vasili oli
näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä
hänkin tunsi itsensä ”kansanlapseksi”.
Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän
ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli
sanonut ”kansanlapsille” ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli
aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai
myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä!
Halpamaista!
Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut
tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä,
hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti
rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.
Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen
mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille
odottamatta siihen kehotusta.
Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja
iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.
Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän
suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen
johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.
Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten
lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä
muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:
— Onko serkkunne tila tyydyttävä? — tällä lauseella vaatien Hannekselta
vallankumouksellisten tunnussanaa.
Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.
Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa
kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha,
jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti
tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu
hirmuaikeistansa, sellaista suosi, — se viha kyllä puhui päänpudistamisen
puolesta.
Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät
kauheata uhkaa.
— Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä, — toisti vieras tahallisen
laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi
ollut jostakin serkusta.
Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen
vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja
raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin,
riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.
”Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!”
Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.
Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut
Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli
ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia Feodorovnan
aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään
muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään
eikä lopullista päämääräänsä.
— Täällä arkaillaan? — sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.
Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan
kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että
vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean
suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes
oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut,
että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän
viivytteli vastaustaan.
Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa,
ulvahti katossa, ulvahti maassa, — ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni
lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se
kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää
vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.
— ”Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?”
Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin
olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen
taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!
Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki
alkoi läpättää.
Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon
särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.
Ja Hannes ajatteli:
”Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!”
Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan,
rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon
ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.
Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.
Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän
taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin
olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki,
jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.
Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme
voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä
jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin
kerran on tehtävä: voita jumala!
Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn
vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.
Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä
hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja
vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä
jumalan herjaamiselta.
Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen
voiman tähden, joka Hanneksessa oli.
Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki
ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli
valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle
määränneet.
Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka
sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään
Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin keskushallituksen
kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen
avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston
saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa
niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen
äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain
nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu
kuin suinkin.
Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi
johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa
hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.
Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta
kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.
Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä
vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi
vihasesti:
— Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi
muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen
pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa
Suomenlahdessa sanoi:
— Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen
paikaksi.
Se oli Suursaari.
— Nerokasta! Sangen nerokasta! — sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei
mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo
”laivaston suojaama” saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi
tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita
pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden
saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan
välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.
Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen
istumaan ja jatkoi selostustansa.
Tämä oli suunnitelman toinen puoli.
Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman
Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja
Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.
Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston
nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden
kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä
Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.
Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.
Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa
edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari
sanaa — ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:
— Ystävä! — löi häntä olalle niin että koko mies tärähti
lyyhyksiin. — Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa! — sanoi hän, uudestaan
alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan
että sieramistaan.
Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei
voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi
kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta
nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä
yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta
loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin
mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä.
Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää
puhua.
— Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.
— Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä
teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa, — sanoi
vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:
— Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi teidän
osaksenne.
— Olen valmis, sanoi Hannes.
— Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.
Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.
Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja
päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.
Vieras pani paperin kirjekuoreen.
Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten
sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla
verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.
Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään
se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:
— Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa
Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa
suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa
vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne
väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi
vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä
uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän
sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien
kanssa.
— Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen
silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian
lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa
linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.
Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat
heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia
olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista
vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet,
epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo
äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.
”Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!”
Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen
huimaavain ajatustensa koossapysymistä.
Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin
hänen askeleillensakin.
Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.
Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman
ikkunakaaren edestä.
Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!
Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä
taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen
pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.
Ihmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina
strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki
luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka
kunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse
kuin — strategiaa ja linnotusoppia!
Riemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen
hyvältä.
Silloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:
Paistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä
hetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän
kamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen
kääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä
löi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille
sanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen
valmis!
Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön
rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on
epätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli
vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen
tyyntyneen meren maininki.