5.

Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin
anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti
hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään
suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä
häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut
itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän
ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä
tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä
Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään
mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei
hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena
siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne
siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää
asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan
kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot
noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty
pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun
hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen
ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä
ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien
poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin
oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon
ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä
ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka
ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja
valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut
englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut
yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen
rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota
virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä
toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran
seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän
sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään
häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun
Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle,
että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja
että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki
laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja
ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä
kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin
kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle.
Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta
kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa — kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi
opettanut — saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään
rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin
selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista
olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa,
että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta
ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen
ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin
puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa — niitten pirun
maitopartain — täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen
mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi — ilman
mustatukkaa — Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain
valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat
enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja
maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne
oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan
pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen
vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin
tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä
annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki
mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin
pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo
kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin
Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten
edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille.
Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki
sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta
kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle
haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen
poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt
kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan
terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään.
Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: ”Veljet, sisaret,
kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus”... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja
ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta.
No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla
helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon
portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee
sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa,
olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo
pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin
entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa
näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi
heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen
vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni
täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat.
Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat,
kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen
vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin
luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen
teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän
käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen
kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään
miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta
viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille
anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi
oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa? — ajatteli
Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja
käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin
keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä
laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta
rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja
kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät
huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin vastaan.
Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä
tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta
haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja
ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin
vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa
vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi
sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin
yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja
oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen
ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä
hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

— Katos, katos, — sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein
rikkaimpien talojen ikkunoihin: — Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi,
niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan markkinoilla
! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta
aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta
syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

— Toinen tulisi! — myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki
oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

— Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi
sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli
vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin
siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

— Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin
osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa,
pankkipalatseissa... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli
saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

— Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa
Hinkin huoliin.

— Vielä mitä, sanoi Hinkki, — meidän kapteenia ne uskovat.

— Kas vaan sitä äpärää! — sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä
sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

— Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän
kohosi: — Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin
Veneh jakaa.

— Jakaa se, — sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä
suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat,
toiset menivät, — toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan
haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin
kysymyksiin, — toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset
näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat...

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

— Mitäs siinä on? — kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN
LAKKAUTETTU.

— Soo-o? — pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan
laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

— Häh? — kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes
selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen
Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään
soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa
talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia,
joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti
koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan
möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman
suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja
sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä,
hämähäkkien ja homeen seassa... Kyllä se mies olisi ollut aivan
ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä
Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta
viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten
ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman
palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili
ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas
huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu
hymyssä ajurirenkien puolelle.

— No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

— Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta
vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

— Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki, — sillä kun lakko loppuu,
vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet.
Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne,
ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa
viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä
nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen
luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

— Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas
olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja
hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin
asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa
vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi
miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin
kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet
töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin
ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa,
pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista
rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin
painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut
hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi — niinkuin
Hinkki — se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään,
ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli:
Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa
milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä
teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää
pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut
kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli
vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat
astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti
harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut
maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla,
oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin
rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä
vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja
mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä
varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa
esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen
tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen
mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä
tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut
ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle,
luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli
Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt
polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan
aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset
olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat
sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni
yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit,
konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat
nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä!
Pormestari — itse pormestarikin! — kumartaa kapteenille! Franssin täytyi
panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä
pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä? — Mitä? — Onko se
mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän
oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut
kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta,
että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin,
talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin
kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen
ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman
pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita
sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella
herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja
Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että
nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten
kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen
saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu
hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut,
oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle
vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla
hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan.
Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei
milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä
lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli
kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo
kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan
väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei
koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin
Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa
vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa.
Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen
sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu -- muuan
— oli vielä niin pitänyt ”Kolmasti, neljästi...”

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan
jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään
patajuopon — hyviä ystävyksiä olivatkin —, joka meni pelastusarmeijaan ja
rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille
ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin
aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli
aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää,
vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen
moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli
käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä
täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein
varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä
vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden perästä
eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle
tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa
ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä
ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan,
sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän
nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta
kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi
kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä
kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui,
olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla
tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta
Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi
anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä
hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että
ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se
olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset
olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan
pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin
puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei
sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku
keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä
voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä...

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin
pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän
kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä
siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

— Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa
esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät
päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä
ajasta.