Murrosajan mies
Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen
siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä
menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä
ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse
rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä
kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä
oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He
eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle
odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius,
istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän
oli puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota
hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva
kultainen risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi
ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen
vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli
läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä
istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori
Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui
harmaapartainen taloudenhoitaja.
”Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten
kirjeiden kanssa”, sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti
vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. ”Laskekaahan sisään seuraava
odottaja”, nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.
Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä,
jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla
varustettu piispansormus.
”Valituksiako, poikani?” kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa
ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
”Niin, teidän isällisyytenne”, myönnytti pappi aralla ja valittavalla
äänellä. ”Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi
osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta
talosta saanut.”
”Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys?” kysyi piispa jotakin
sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
”Ei läheskään”, kiiruhti pappi selittämään, ”mitäs vielä, sillä viime kesänähän
saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo
maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat
ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei
papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...”
”Pannallako?” keskeytti piispa vakavasti.
”Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta sekään ei
ole auttanut.”
”Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt
eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.”
”Mutta entäs pyhä isä Roomassa?” uskalsi pappi hiljaa väittää.
”Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani”, sanoi piispa
kartteliaasti. ”Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä
salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta
olemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että
se asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella
seurakunnalle.”
Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:
”Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?”
”Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...”
Hän vaikeni punastuen.
”Hm, sinulla on siis perhettäkin?”
”On”, sanoi pappi maahan katsoen, ”enkä minä suinkaan ole ainoa”,
yritti hän puolustautua.
”Kyllä tiedän, kyllä tiedän”, keskeytti piispa. ”Onko perhe sinun
luonasi pappilassa?”
”Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen”,
ehätti pappi selittämään.
”Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?”
Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa. ”Se kieltää papilta kokonaan
yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen”, sanoi piispa,
”ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon
vanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut
lapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä
molempia vanhempi, velvota niistä myöskin huolta pitämään? No niin,
jos hätäsi on kova niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi
niin paljon kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän.”
Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa
jätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui
sitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:
”Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen
melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät
uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he
julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.
Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua
asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.”
Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan
ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla
äänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan
markkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan
veronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.
”Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on
kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muina kuin kymmenenä viikkona
vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain
kuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi”, vastasi piispa.
”Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin
pyhää isää Roomassa?” sanoi munkki kiivaasti.
”Siinä ollaan taas, poikani”, huokasi piispa. ”Mutta voitko sinä,
joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle,
että näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa
totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?”
Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:
”Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä
pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena
aikana.”
”Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme
pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,
niin kuolemme me nälkään”, väitti munkki.
”Hm, sekin on totta”, myönsi piispa ja katsahti epäröiden
taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä
pudisti päätään.
”Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,
mutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei
hän suostu teille apua osottamaan, niin... aina kun minun hinkaloni
täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen veljeskunta
on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän
on mahdoton rangaista, mutta voutia olen minä nuhteleva hänen
käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälelläolevilla tällaisina
aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja
paastossa.”
Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki
huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä
silmänsä ja sanoi valittaen:
”Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen
kuin paaluun sidottu.”
Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien
asiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta
saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.
”Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo”,
alkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, ”kiirehtimään rästinä olevaa
kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien
joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.”
Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:
”Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.”
”Rukiita puolitoista lastia”, jatkoi kirjuri.
”Ainakin yksi lasti voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan
välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.”
”Kaksi lästiä voita, lasti lohta, kolme kippuntaa haukia”, luetteli
kirjuri rästilistasta.
Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen
mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään
astui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika.
Hän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli
jotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä
uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä
sivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään
katkeraa mieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla
arvokkuudella sanoi hän:
”Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen
kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin
Valpurinmessuna.”
”Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,
sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin
jäsenten lukumäärää on vähennettävä”, vastasi piispa hieman
arastellen.
Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:
”Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi
kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän
palkkatulonsa.”
”Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:sen
aikanakin?” kysyi piispa.
”Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.”
”Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti
ja piispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin
eivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä
tarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun
ymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme
jättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden
tulot valtakunnan velkojen maksamiseen.”
”Ja tehdä sen pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän
suostumusta?”
”Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun
sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän
välillä?” kysyi piispa vuorostaan.
”Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina
minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä”, vastasi
tuomiorovasti varmasti.
”Seurauksiinko katsomatta?”
”Ne minä jättäisin Jumalan huomaan”.
”Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää
niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?”
”Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja
kirkonryöstäjään?”
Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:
”Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan
muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin
erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala.
Että hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me
kyllä hyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin
tulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin
jos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.”
Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta
esimiehensä kimppuun.
”Muutoin oli myöskin asianani”, sanoi hän, ”saattaa teidän
isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää sitten
käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa,
että tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut
erään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.”
”Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut
itselleen kuninkaan luvalla.”
”Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän
isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?”
”Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin luostarilla
on tiloja yllinkyllin”, vastasi piispa vältellen.
”Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista
vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.”
”Mitkä ovat luvattomia perheitä?”
”Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä. hyvin kuin minäkin,
että papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli
tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy
yhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen ohi kulkiessani tuli kansaa
kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,
joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka
kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?”
”Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,
mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta
poikkeavasti.” Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen
piirre. Piispa jatkoi:
”Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut
esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriötä
matkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät
käsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja
se se sittenkin on tärkeintä.”
Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi
hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.
”Nyt menemme köyhien luo”, sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja
yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat
osansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten
valmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin
lapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän
toimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi
työhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin
kokoonpanemat kirjeet.
Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi
tullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle
haikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.
”Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen
uusin voimin.”
Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukisi piispa
päällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta
pistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa,
jossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia
toimittanut.
Alkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän
raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti
astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartia seisoi sakariston
rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa
kuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston
läpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja
pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti
kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin
ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten
jäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien
seiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan
ennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat
hänelle kuin käyntejä entisyydessä.
Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan
keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo
miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla
laulavalla äänellä:
”Pie Jesu, Domine, dona ei requiem...” [Pyhä Herra Jeesus,
anna hälle rauha] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt
keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo
sanat lausunut.
Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa
erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut
siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.
Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan
ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana
saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti
täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.
Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin
kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz
. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja
hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti
hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta
väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista.
Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva
ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi
kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan
papin messu.
Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa
olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen
edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan
ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon
lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain
halunsa jo päästä...
Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni
ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita
ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin
seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin Kaikilla
oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän
yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa
hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja
ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen
viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä,
että he siinä istuivat.
Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja,
Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa
kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän
erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat
kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen
piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä
edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut.
Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksimainittujen
joukossa unioniajan sotainen piispa, Konrad Bitz, ja hänen
piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan
miekanponsi. Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi
hitaasti silmänsä ja kysyi:
”Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?”
”Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen
päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi sen
järjestin?” vastasi piispa Katillus.
”Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa”,
ilmotti Maunu I.
”Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat
tuomiokirkon Onko se korjattu?” kysyi Ragvald II.
”Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut
kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla”, vastasi tarmokas
kirkkovaltias Benediktus. ”Minä järjestin kymmenysverot ja pidin
ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni
pysyneet voimassa?”
Sananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään
ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:
”Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.
Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa,
olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.
Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja
ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut
tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä
kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston
velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut
käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen
toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut
maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia
pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?”
”Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja
käyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin
alulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata
virkaani ainoastaan kaksi vuotta”, ilmotti oppinut Johannes II, joka
nuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina. ”Minä olen sen
työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa
Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla”,
täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.
Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla
rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa
sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
”Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot
ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja
ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta
kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.”
Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli
”palvellut kuin kuninkaallista majesteettia”, lausui nyt lempeällä
äänellä:
”Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming piispan
aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä
piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin
Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia
ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla
valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä
ympäri maatani, suojelin talonpoikia aateliston sorrolta ja valvoin
pappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti
kalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin
uusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen,
niin että tuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta
iltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja,
opetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja
hurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin.
Ovatko kaikki nämä pysyneet voimassaan?”
Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo
kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:
”Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten
avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja
niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.”
Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina
ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla
perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:
”Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen
kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat
saaneet jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä
kuitenkin maani etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin
varani ja sotajoukkoni taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä
vastaan, jonka käsistä minä ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin
Viipurin. Järjestystä ja kirkon valtaa olen koettanut ylläpitää ja
syventää kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa
käytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä.”
”Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme
aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä”,
ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.
Viimeisenä, lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti
sanoi hän:
”Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena.
Turku ja olivat piispaksi tullessani raa’an vihollisen
hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.
Uutta ei minun suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini
mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,
mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut
luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle
rakentamaan.”
Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta
Suomen kirkon entistä, päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet
nimensä ”Jumalan armosta Turun piispa”, katsoi häneen, ja totisina
ja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti
kättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki
seinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä
messun hyminä ja hän kertasi hiljaa:
”Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!”
Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille
tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin
puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen
miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä
että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti
hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä
miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä.
”Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle”,
ajatteli hän ja astui alas portailta.
Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:
”Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään
asian takia.”
Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli
dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.
”Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella”, sanoi
piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.
Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa,
sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:
”No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?”
”Minä olen päättänyt jättää luostarin.” Piispan kasvoilla kuvastui
pieni pettymys, kun hän virkkoi:
”Et siis voi luopua Magdalenastasi?”
”En”, vastasi Karpalainen alas katsoen.
”Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn
kuuluvaa menemästä naimisiin?”
”Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi
laki taasen sallii sen, nimittäin pyhässä ilmotettu
jumalallinen laki”, sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.
”Niin”, sanoi piispa ja loi katseensa alas, ”niin, niin, olette
oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.”
”Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin
te, isä, annatte suostumuksenne”, sanoi Karpalainen. ”Myöskään en
tahdo ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan
suostumuksella, vaan...”
”Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani”, kiirehti piispa
sanomaan, ”ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku
nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta
Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.
Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te
voitte kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni
suoritettava jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja
tunnettava vanhan mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se
välistä koskee kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen
viivähtäessäni ja kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni
kaikki edeltäjäni piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta
ajatellessani, etten ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta
teitä nuoria nähdessäni kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin
tuntuu minusta aina, että vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut
aikaan, niin sentäänkin on Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun
siirryn sinne edeltäjäini joukkoon.”
Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin
tervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään.
Yksin jäätyään otti piispa kynttilän käteensä ja siirtyi
makuuhuoneeseensa. Se oli pieni kammio valkeaksi kalkituin seinin.
Nurkassa oli matala ja kapea sänky kovine olkipatjoineen ja karkeine
villapeitteineen. Lähellä sitä oli rukoustuoli ja sen päällä seinällä
ristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen edessä polvillaan laskeutui
piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja silmänsä ummistaen
huokasi:
”Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!”
⸻
Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi
luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän
kuormaa ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän
lepäämään edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti
oli jo paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen
työnsä jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin
kypsynyt Mikael Agricola.