SISÄLLYS:

Vallanpitäjä
Poikki hakatut kädet
Nuijapäällikkö
Kesken aseiden melskeen
Kun kansa näytti itsensä
Veretön sotaretki
Sukuhaaransa viimeinen
Tilipäivän iltana
Jouluyönä
Viimeinen side
Hakkapeliitat
Kaupunkitulijainen
Pitkä suomalainen
Kerrankin oikea mies!
Sotilaan kunnia
Karoliinin korvapuusti
Neljäntoistasadan retki
Jouluyö Ukrainassa
Isästä poikaan
Viimeiseen mieheen
Häviön jälkeen
Veljekset Poloinen
papintytär
Viimeinen varustus
Revontulten alla
Kukin kohdaltansa
Viimeinen koetus
Kotiin!
Totinen fennofiili
Nyrkki
Syysiltana
Siteet katkeavat

Vallanpitäjä

Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian
syntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596
tavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet
kauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja
kaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän
poikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta
Aningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien
sota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut
Pikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja
kylkiään amiraalilaivat ”Suomen Jalopeura” ja ”Suomen Joutsen”,
kaleerit ”lohikäärme”, ”Merenneito” ja ”Karhu”. ”Flemingin parkki”,
”Innamaan haaksi”, y.m. ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä
tungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta.

Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.

Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli
vanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina.
Tuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan
asioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä
Kaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki
esiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä.

Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:

”Hei miehet, täss’ on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!”

Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:

”No tuo joltakin kuuluu!” — ”Onpas siinä reilu poika!” — ”Se mies
ei olekaan Kitulasta kotoisin!”

Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.

Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:

”Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!”

”Eläköön! eläköön!” hoilasi joukko hänen perässään.

”Ja nyt marskin malja!” huusi huovi ja rahakukkaroaan helistä en
riensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.

Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.

”Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä
uusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta
sitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat.”

Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi.

Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta
torventoitotusta.

”Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä
siellä julistetaan”, huusi huovi.

Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui
kuin ulkoa opittua läksyä:

”Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltija yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille
hyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä.”

Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.

”Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa”, huusi huovi.

Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.

                                                  ⸻

Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen
kanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden
kanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle
sijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli
jalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli
viskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli
kuninkaalta saapuneita kirjeitä.

”Hö! hö!” — naurahti hän yhtäkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, ”saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!”

”Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia”, vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, ”ja uskon, että hän siinä
suhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa...”

Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja
alkoi tirkistellä ulos.

”Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko
muita pienempiä hengellisiä”, jatkoi hän hetken päästä.

”Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan”, murahti marski ja
kourasi pari kertaa harmahtavaa leukapartaansa.

Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltija, Ericus Erici Sorolainen
. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi
mustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät
valkoista röyhelökaulusta vastaan kalpeilta ja riutuneilta. Kirkkaat,
harmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin
marskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:

”Jumalan rauha, jalot herrat!”

”Jumalan rauha!” kuului marskin parrasta murahdus.

Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.

Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän
reunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan
akkunan luota toisen luo.

Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.

Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän
vetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin
sisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen
yli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin toiset juopuneet
kasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan
huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan
käännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.

Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra
kyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli
noista hänen esiinloihtimistaan ”kansan miehistä”.

”Hyvät ystävät, piispa, papit jäte rahvaan miehet!” katkaisi marskin
karkea basso äkkiä hiljaisuuden, ”kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni
teille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita
juuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään,
olimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti
heitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään
oikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä
vastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän
jälkeen lakkaavat.”

Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti
kalahteli pöydän laitaan.

”Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti”, jatkoi
hän kirjettä silmäillen, ”että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa,
se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.”

”Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen”, keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.

Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja
kaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat
hänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten
herra Kaarlo Horn.

Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli
yleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja
siihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli,
samoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä,
osaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja
hieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi
hän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi
tavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että
hänen ei tarvitse ketään kursastella.

Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän
tuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät
kajahtivat ja arkahermoisemmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä
jälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön
viereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä
alustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle:

”Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalaa kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?”

Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä
miesjoukkoa.

”Niin on!” — ”Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!”
— ”Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!” — kuului joukosta
rähiseviä ääniä.

Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:

”Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee,
että sellaiset muutokset peruutetaan.”

”Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä”, lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.

”Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen”, mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.

”Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!” — ”Papit vain ilman
juonittelevat!” — kuului rahvaan joukosta rähinää.

Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:

”Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltijan
tietoon sen raa’an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Räntämäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina
reuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän
jumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni
on, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta
sellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu.”

Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja
huudahduksia: ”Olipa ne poikia!” — ”Ei muuta kuin yli muurin vain!”

Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:

”En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista
arvoa!”

”Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!” huudahti Louhisaaren
herra heti perään.

”Ja minä!” lisäsi Kankaisten herra.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:

”Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin.”

Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan.

”No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!” —
kuului huutoja.

”On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään enää tällaisessa
kokouksessa!” huudahti Kaskisten herra.

Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: ”Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa”, —
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat
hänen esimerkkiään.

Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:

”Ei teitä, tolvanat, täällä enää tarvita!”

Pelästyneinä alkoivat silloin ”kansan miehet” sulloutua ovesta ulos.

”Vietävän risajaakot!” murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.

Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa
mustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi
etukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan
ja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.

”Tehkää tietä, marski tulee!” kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.

Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.

Poikki hakatut kädet

I.

Tuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri
asettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea
muori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.

”Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen
räminä?” virkkoi hän levotonna.

”Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?” hymähti joku joukosta.

”Ilman vain höpisee”, lausui emäntä.

”Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt
paikkansa”, sanoi isäntä vakavasti.

”Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa”, jatkoi muori omissa
ajatuksissaan.

Kukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.

Juuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen
astui pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne,
sillä tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja
nahkaköltereineen.

Tervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:

”Olutta pöytään vieraille!”

Tuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman
pitäjän mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin
hänkin, mutta oli mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi.
Kannukset saatuaan oli se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja
väkivaltaisesti kuin muutkin sotilaat.

”Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!”
vastasi Tuomas Heikinpoika lujasti.

”Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme”, sanoivat
huovit ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta
jouluoluet esiin.

Tuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän
juuri oli veistänyt viikatevartta.

”Koettakaapas ottaa väkisin!” huusi hän. ”Minulla on turvakirja
teidän koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin
autuuteni kautta vannon, että saatte maistaa kirveenterästä.”

Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän
vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas Heikinpoika
ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se
päättyi huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi,
sai muutamia verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi
kantoivat huovit kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät
hoilaten matkaansa.

Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja
tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,
katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:

”Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä.”

”Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!” murahti Tuomas Heikinpoika
uhkaavasti.

II.

Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen
alamaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä
konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta
tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa makasi
rautamarskin ikeen alla.

Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset
lisääntyivät yhtämittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat
näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua
petäjän kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä
alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten
vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun johtavan
valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua. Varsinkin
oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman paikkakunnan
talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina rehentelemään.

Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa
tilaa valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltijalle, herra
Götrik Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän hyvänsuovaksi
kansanmieheksi. Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä
antanut turvakirjan, jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen
vallattomuudelta ja laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin
saanut katkerasti kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.

Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas Heikinpojan
povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta
päin kuulumaan outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet
marskin sortovaltaa vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin
lähetetyt huovit sekä marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen.
Heidän sanottiin lähteneen marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle herttuan
kehotuksesta ja heidän joukossaan kerrottiin olevan
Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan. Mikäli tuhatkielinen huhu
kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli alkoivat syvät rivit
kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa matalissa pirteissä
helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja tahkottiin
teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä. Elettiin
kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren jäänlähdön
edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat vapauden
toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven pimeyttä
leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja Savon
miehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen
lähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän
joukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat
taivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat
kartanot.

”Muori näki oikein, vaikka onkin sokea”, sanoi Tuomas Heikinpoika ja
otti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.

Tällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin
sanansaattaja.

”Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalle
uskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina
lähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia
kapinannostajia”, julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.

”Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia”,
lausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.

Kun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon kirkolle
ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.

”Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin
liina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia”, neuvoi äiti ja
hänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.

”Haavani kirvelevät vielä!” vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti
eväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään
Joroisiin päin.

III.

Joroisten Häyrylään olivat pohjoisesta Tavisalmelta Ja Pieksämäeltä
tulleet nuijamiehet leiriytyneet. Siellä oli heihin yhtynyt joukko
Juvan ja Rantasalmen miehiä. He olivat ryöstäneet puti puhtaaksi
sikäläisen knaapin kartanon, mutta jättäneet sen vielä toistaiseksi
polttamatta, käyttäen sitä nyt kortteerinaan. Pihalla oli sikinsokin
ahkioita ja rekiä, joiden ääressä hevoset syödä narskuttivat
ryöstösaaliina otettua kauraa, ja kinoksessa seinän vierustalla
törrötti pystyssä pitkä rivi suksia. Navetan seinustalla näkyi
verilaimiskoita ja teurastettujen nautain sisälmyksiä, joiden
kimpussa ärhenteli joukko koiria.

Sisällä nokisessa pirtissä oli kuumaa ja ummehtunutta ja sankka huuru
purkautui ulos selkosen selälleen työnnetyistä seinäluukuista. Miehiä
istui penkit ja jakkarat täynnä ja huoneen täytti sekava äänten
sorina. Toiset söivät eväitään, joita oli lisätty vasta keitetyillä
raavaanlihoilla, toiset joivat olutta tynnyreistä, rentoilivat ja
riitelivät. Sitä mukaa kuin olut väheni, lisääntyi heidän rohkeutensa
ja voimansa. He uhkasivat hajottaa Olavinlinnan maantasalle, marssia
sitten Turkuun ja tehdä siellä saman tempun sekä viedä marskin ja
muut herrat Tukholmaan hirtettäviksi.

Pöydän takana istuivat pohjalaisten lähettämät johtomiehet, Pekka ja Paavo Palainen
sekä rautalampilainen Esko Utmark, joka oli
herraslähtöä sekä toimi nyt kirjurina nuijamiesten joukossa. Heidän
seurassaan pöydän ympärillä istui joukko vakavampia miehiä ja siinä
suunniteltiin lähipäivien yrityksiä.

”Muistakaakin, miehet, että Olavinlinnasta ei jätetä kiveä kiven
päälle!” terotti eräs oluenjuojista tovereilleen.

”Se on tietty”, vakuuttivat toiset, ”se hajotetaan jokaiselle
neljälle ilmansuunnalle.”

”Ja huovit haudataan elävinä raunioiden alle.”

”Niin, ja linnan mustan pässin me syömme tulomurkinaksemme.”

”Sepä kuuluukin sairastaneen joulusta saakka.”

”Ohoo, siinäpä onkin ennustus linnan häviöstä!”

”Mutta itse Kyöri meidän sentään sietäisi jättää henkiin.”

”Joo, Kyöri me säästetään, se on oikea kansan mies. Kuulkaas, te
siellä pöydän takana, me olemme tässä päättäneet, että Kyörille
Olavinlinnassa ei saa tapahtua mitään pahaa.”

Vanhempi Palaisista oli vastaamaisillaan jotakin kun Tuomas Heikinpoika,
joka äsken joukkoon saapuneena oli ääneti seisonut uunin
kupeella, virkkoi samassa:

”Jos minäkin saan tässä mieleni ilmaista, niin meidän on säästettävä
herra Kyöriä, sillä hän on aina ollut myötäsukainen tälle yhteiselle
kansalle. Jopa meidän minun mielestäni sopisi kehottaa häntä tulemaan
omalle puolellemme, vaikkapa päälliköksi meille.”

Palainen heitti epäluuloisia silmäyksiä puhujaan, mutta eräs oluen
juojista huusi:

”Se meidän pitää tehdä ja laittaa Kyörille semmoinen kirja, että me
otamme hänet päälliköksi, jos hän tulee meidän puolellemme.”

”Se pitää tehdä, Kyörille pitää lähettää kirja!” huusivat köörissä
oluttynnyrin ympärillä istujat.

Johtomiehet pöydän ympärillä neuvottelivat nyt matalalla äänellä ja
huomasivat viisaimmaksi toimittaa Olavinlinnan päällikölle, herra
Götrik Finckelle kehotuksen liittymään heihin. Kun kirjeen sisällöstä
oli suunnilleen sovittu, otti Esko Utmark kirjotusneuvonsa esille,
terotti hanhenkynän ja taidostaan ylpeänä teki ilmassa kaikenlaisia
vinkankonkkeja, ennenkuin laski kynän paperille ja alkoi siihen
todellisia kirjaimia raapustella. Hänen ympärilleen ahtautui
miehiä, jotka toistensa olkapäiden yli kurkotellen koettivat päästä
läheltä näkemään tuota merkillistä taitoa. Tavan takaa raivasi hän
olkapäillään itselleen paremman tilan ja kituutti ääneti hanhenkynää
paperilla.

Kun pitkä kirjelmä vihdoinkin oli valmis, nosti hän päätään ja kysyi,
kenen nimet siihen alle pannaan.

”Kaikkein nimet, sillä sehän on meidän yhteinen tahtomme”, huusivat
miehet.

”Mutta tässä ei ole tilaa läheskään kaikkien nimille”, epäsi Utmark.

”No panee sitten vain, että se on yhteisen kansan tahto”, ehdotti
joku miesjoukosta.

Kirjuri silmäsi epäröiden Palaisiin, mutta kun vanhempi näistä
nyökäytti päätään, kastoi hän kynän musteeseen ja kirjotti vielä
muutamia sanoja. Ripoteltuaan hiekkaa paperille alkoi hän lukea
kirjelmää ääneensä.

”Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina”, alkoi se. ”Hurskas Götrik Fincke
! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on
lähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnaleirin
väkeä, ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran
Klaus Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäineet
rahvasta kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä
ovat käsiinsä saaneet.” Sen jälkeen tiukattiin kirjeessä herra
Götrikiltä vastausta, tahtoiko hän uskoineen ja väkineen olla heidän
puolellaan. Edelleen vaadittiin siinä, että Fincke lähettäisi kansan
rangaistavaksi ne huovit, jotka olivat linnan turviin paenneet. Kirje
loppui sanoihin: ”Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne
tämän kautta jättäen Jumalan haltuun, annettu Joroisista Tammikuun 11 p. 1597
!” Allekirjotuksena oli sanat: ”Se on Yhteisen kansan tahto.”

”Mutta eihän siinä seisonutkaan, että me tahdomme Kyörin
päälliköksemme”, tivasi eräs miehistä ja kirjeen sisällöstä sukeutui
pitkä riita. Lopuksi päätettiin se kuitenkin lähettää semmoisenaan,
sillä Fincken päällikkyydestähän kerittiin myöhemminkin sopia, jahka
nyt ensinnä saataisiin kuulla, suostuiko hän tulemaan yhteisen kansan
puolelle.

Kun sen jälkeen tuli kysymys kirjeen viejistä vaikenivat miehet
kuin puulla päähän lyötyinä, sillä kukaan ei tuntenut halua pistää
nenäänsä sinne äärimmilleen ärtyneiden huovien keskelle.

”Eikös se ole selvintä, että kirjan vie se, joka asian on alullekin
pannut?” virkkoi vanhempi Palainen, heittäen vahingoniloisen katseen
Tuomas Heikinpoikaan. ”Mitäpä siinä, minä otan viedäkseni kirjan enkä
hellitä sitä ennenkuin herra Kyörin omaan käteen”, lausui Tuomas Heikinpoika
suoraksi ojentuen.

Kaikki hengähtivät helpotuksesta ja Tuomas alkoi varustautua matkaan.
Huolellisesti kokoon taitettu kirje poveen säilytettynä nousi hän
suksilleen ja lähti lykkimään kohti Olavinlinnaa.

IV.

Oli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka
räiskyi erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin
tarpeen vaatima.

Tuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa
seinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi
silmäyksellä näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla
näkyi kuitenkin suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin
liikahtivat ja syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa,
lauseita sellaisia kuin:

”Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä
minä käpälänne kuumennan... totisesti minä ne kuumennan, niin että
vasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina...”

Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä
ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha
mies, jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea.
Käydessään ontui hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui
hervotonna sivulla. Hän oli linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja
nuo arvet samoin kuin käden ja jalan viat olivat hänellä muistoina
Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla parikymmentä vuotta sitten.

”Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki
yhtä liikkumatonta”, puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta
pesässä liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi
nelinkontin uuteen ikkunasyvennykseen.

Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja
tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät
nyt täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa.
Lunta, lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli
paksuina kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat
metsät ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se
oli tehnyt hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen
voimat olivat uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat
muurit korkealle yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta
ja erämaisen yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin
apeaksi. Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi
taloja vähäisten raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata
vasten litistyneinä sekä kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet
luomaan mitään eloa tuohon lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista
kohoava savu näytti kuin jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla.
Hevosella ajajaa tai suksin liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla
ja yksinäinen viittatie, joka luotojen välitse luikertaen hävisi
etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan lisäämään sitä painostavaa
orpouden tunnetta, jonka tämä näköala katsojassa herätti.

Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos
piilostaan. Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja
jonkun astuvan tornihuoneeseen.

”Sinäkö se olet, Simo?” huusi hän taakseen. ”Kuuluuko sinne alhaalle
mitään uutta?”

Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen
käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka Juusten,
joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan
Käkisalmesta pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan,
Paavali Juustenin poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies
ja ryhdiltään sotilaallinen.

”Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!” korjasi herra Götrik
erehdyksensä.

”Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies”, sanoi
puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.

”Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi
nimeä Juustinen”, huomautti herra Götrik kuivasti.

Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin
kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä
johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.

”Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään
Renkonen, kuten muistelen kuulleeni”, vastasi Juusten.

”Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet
omalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti
äitinsä nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen
sammumasta, kuten meillä on tapa.”

Tähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi
hänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He
istuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.

”Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit
tuoda muka avuksemme”, alkoi Fincke hetken kuluttua marista. ”Minä
saan edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin
ne hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa.
Eikö minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on
tosi kysymyksessä?”

”Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi” — Juusten empi hetkisen
ennenkuin jatkoi: ”sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri
vaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden
kanssa.”

Juusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa
herttuan kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten
lievensi hän sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus
kuitenkin omiaan kiukuttamaan Finckeä.

”Vai sovussa!” huusi hän. ”No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,
että talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?
Niin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia
ovat aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet
talonpoikia tai kauppasaksoja.”

Näistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja
kostaakseen kysyi hän hetkisen kuluttua: ”Tiedättekö, miksi marski
kuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä nimittäneen?”

”No miksi muka?” ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen
Juusteniin.

”Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta
puhaltavan tuulen mukaan.”

Se oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas
Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin
älyävän sen kohta:

”Tuuliviiri, mitä!” huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja
seisaalleen kavahtaen. ”Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan
on se joko sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä,
kyllä minä...”

Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi
seinästä toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi
heilahteli hervotonna sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä
tällä hetkellä muistutti herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka
myrskyn pyörteessä reutoo sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada
tavottelemaansa uhkausta sanoiksi, kun ovi työntyi naristen auki ja
kynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.

”No?” kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.

Joutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta
räjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:

”Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain
tahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen
teille.”

”No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne
hunsvotit meistä tahtovat”, tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.

Moniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui
Salajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.

”Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?” kivahti herra Götrik
uhkaavan näköisenä.

Tuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:

”Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan
miehiä koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen.”

”Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!” ärähti herra Götrik ja
tempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.

Hän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,
sitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa poikasi
hän ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi
nytkähteli, pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita
eleitä.

”Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!” korotti hän
loppuun päästyään äänensä. ”Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä
menettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan
uskotulta mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan
kuulua! Kyllä, kyllä, kyllä...”

Saadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas Heikinpoika
viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan
päästä kiinni:

”Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka
se asia taisi jäädä pois siitä kirjasta.”

Herra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen
kätensäkin lakkasi nytkimästä.

”Vai päälliköksi teille rakkareille!” karjasi hän saatuaan
puhekykynsä takaisin. ”Kyllä minä teidät päälliköitsen!” ja hän
paiskasi kirjeen Tuomas Heikinpojan silmille.

”Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?” kysyi
Tuomas Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.

”Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki”, huusi herra
Götrik alapäällikölleen, ”ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän
on tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä.”

Tuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta
Simo Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet
ulos ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja
vastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin
kiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat
hänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.

Herra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,
huudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten
ei uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti,
sillä herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen
tuosta tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin
istahti viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa
mitään huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla
palautui hänen tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi
hänestä menettelynsä kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan
malttamattomalta. Ja samalla epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan
oli omiaan vain ärsyttämään kapinallisia talonpoikia.

”Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!” mutisi hän itsekseen. ”Jos
koskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri.”

Hän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle
linnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera
tuli portilta.

”Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpanneet?”
sanoi hän.

”Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos
teillä on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat
hänen kyllä pian.”

Samassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,
jotka linnantuvasta kulkivat portille.

”No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen
oli sellainen kiiru!” sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.

V.

Kun Simo Olavinpoika kolme päivää myöhemmin sotaväen osaston kanssa
hyökkäsi pienemmän nuijajoukon kimppuun Juvan Härkölässä, hämmästyi
hän suuresti nähdessään, että talonpoikain johtajalla oli käsien
sijasta villariepuihin käärityt lyhyet tyngät. Itse ei tämä omituinen
päällikkö niin ollen voinut ottaa osaa taisteluun, mutta sitä
innokkaammin yllytti hän toisia, riehuen kuin vimmattu miestensä
keskellä, huitoen ilmaa kädentyngillään, valjuna ja liekehtivin
silmin. Simo Olavinpoika tunsi hänet pian samaksi talonpojaksi,
joka oli herra Götrikille tuonut nuijamiesten kirjeen ja jolta
hän esimiehensä käskystä oli hakkauttanut kädet poikki. Hänen
esiintymisensä synnytti kauhua sotamiehissä ja Simo Olavinpojalla oli
täysi työ, saadakseen heidät järjestyksessä pysyen käymään päälle.
Taistelu muuttui vimmatuksi ja ainoastaan suuremman mieslukunsa ja
parempien aseidensa avulla pääsivät sotamiehet lopulta voitolle,
kun talonpojista lähemmäs sata miestä makasi kuolleina hangella.
Loput pakenivat pohjoiseen päin ja niiden mukana hävisi sotamiesten
näkyvistä kädetön johtajakin.

Edellisenä yönä oli niinikään taisteltu Parkunmäen tienoilla,
muutamia virstoja Härkölästä itään, missä nuijamiesten jälkeläiset
parisataa vuotta myöhemmin saivat kunniakkaan voiton venäläisistä.
Talonpojat joutuivat täälläkin tappiolle ja näiden tapausten
vaikutuksesta raukeni pohjoissavolaisten kapinainto. He hajaantuivat
ja palasivat niine hyvineen kotitienoilleen.

Mutta Lounais-Savossa, jossa risteili suursavolaisten ja hämäläisten
muodostamia nuijajoukkoja, leimahteli vielä tuolla ja täällä
sodanliekki. Muutamia päiviä edellisen jälkeen taisteltiin Juvan
Koikkalassa. Siellä olivat nuijamiehet sijottuneet erääseen taloon,
jonka piha oli linnan tavoin umpeen rakennettu ja teljetty vahvalla
portilla. Kun sotamiehet lähestyivät sitä ja vaativat avattavaksi,
ilmestyi portin päälle talonpoikain johtaja Härkölästä. Typistettyjä
käsiään huitoen syyti hän sotamiehille kaameita kirouksia, samalla
kuin kapeiden ikkuna-aukkojen takana helähtelivät jousenjänteet ja
sulitetut nuolet alkoivat suhahdella ilmassa. Kammoksuen peräytyivät
sotamiehet eikä heidän päällikkönsä, joka oli itsekin saanut
nuolenhaavan otsaansa, samalla kuin toinen nuoli oli lävistänyt
hänen selkähaarniskansa, saanut heitä tekemään uutta yritystä
taloa vastaan. Tyhjin toimin peräytyivät he apuväkeä hakemaan ja
sotamiesten keskuuteen levisi kummallisia ja uskomattomia juttuja
kädettömästä miehestä, joka paholaisena riehui talonpoikain keskellä
ja yllytti heitä kapinaan.

Kun sotamiehet muutaman päivän kuluttua lisääntynein voimin palasivat
Koikkalaan, olivat kapinalliset talonpojat tipotiessään. Mutta
Remojärvellä kuulivat he joukon nuijamiehiä asettuneen samanlaiseen
linnotettuun taloon ja riensivät sinne. Tällä kertaa eivät he
yrittäneetkään taloa vallottaa, vaan sytyttivät sen nurkat tuleen.
Epätoivon hurjuudella tekivät talonpojat uloshyökkäyksiä, mutta kerta
kerralta ajettiin heidät takaisin palavaan taloon.

Unelias sydäntalven aurinko oli kiivennyt taivaanrannan yläpuolelle
ja katseli välinpitämätönnä kaameata näytelmää, kun palavasta talosta
syöksyi harmaalle pakkastaivaalle savua ja liekkejä ja ilman täytti
taistelevain karjunta, liekkeihin sortuneiden surkeat huudot ja
koirien valittava ulvonta. Nuolten loppuessa ampuivat talonpojat
puukoillaan, tarttuen sitten keihäisiin ja nuijiin ja tehden vielä
viimeisen ulosrynnistyksen.

Tällöin nähtiin jälleen kädetön mieskin Hän seisoi, kädentynkiään
ojennellen, savun keskellä asuinrakennuksen katolla, yllyttäen
tovereitaan ja solvaten sotamiehiä, jotka turhaan koettivat
ampuma-aseillaan häneen osata. Hetkistä ennen kuin katto putosi alas,
heittäysi hän maahan.

Kohta sen jälkeen lakkasi taistelu, sillä talonpojat olivat kaatuneet
viimeiseen mieheen ja laajalti talon ympärillä punersi lumi heidän
verestään. Mutta kaatuneiden joukosta ei löydetty kädetöntä miestä.
Häntä ei myöskään nähty enää mukana siinä kaameassa näytöksessä, joka
pari päivää tämän jälkeen Mikkelin pappilassa painoi loppusinetin
savolaisten nuijakapinalle — kun sotaväki katalasti sanansa
syöden teurasti varustuksestaan ulos tulleen ja aseensa jättäneen
talonpoikaisjoukon.

VI.

Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien
rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.
Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen
asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla
muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne
vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet
luovimaan näiden vuosien ohi.

Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella
suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan
tilaa ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen
kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta
linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain
kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat
olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja
omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi
hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän
armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän
Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen
kera laskea päänsä mestauspölkylle.

Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä
kulua, kun eräänä tammikuisena tapaamme herra Götrikin
matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi
ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli
kutsunut Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä
hänen oli määrä istua valtiopäivillä.

Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran
säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta
häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin
tielle vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna.
Herra Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät
nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen
päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.

Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa
kaadettu kuumennettua paloviinaa virkosi hän äkkiä tajuihinsa.
Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa
omituista, äänetöntä naurua.

”Sotamiehiä!” virkahti hän sitten yhtäkkiä. ”Vaan ettepä voi mitään,
sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä.”

Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti
käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät
tyngät. Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui
elävästi hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi
rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja
aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:

”Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin
tämä pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki.”

Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava
olla.

”Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on
menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt
kerjäten näillä tienoin”, ehätti talon vouti selittämään, toimittaen
samalla miehen renkitupaan.

Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle
mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu
puoliyön. Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin
puheilleen ja antoi hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen
hänen kuninkaankartanossa pitämään huolta tuosta kädettömästä
mielipuolesta. Sitten suoriusi hän kiiruusti tielle, joka vei häntä
kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian tämän jälkeen sai hän nimittäin
herttualta valtaneuvoksen arvon sekä suuria läänityksiä.

Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa
hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion
sotasankarin, Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle
huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti
hän niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan
panivat nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää.
Aina kun hän parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä
ajoilta ja keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni
hän äkkiä ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei
tiennyt, että nuijasodan kaameiden muistojen joukosta kohosi aina
tällöin vanhuksen eteen kaksi kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla
näkyi kaksi veriviirua, ja sitten kädetön mielipuoli, joka nauroi
äänettömästi ja näytti pilkallisesti kieltään.

Nuijapäällikkö

Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske
Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken
kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.

Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.

Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli
joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön
levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian
puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten
leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet,
huovien hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten
nuolet suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa
rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski
vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli
jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he
olleet saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.

Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn
lumivaippaa, mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin
sokin ympäri taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin
nuotiotulia ja toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit
olivat leiriin käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja
rahvaanvalta, vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden
.

Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut
kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja
äänekästä, rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun
päätyttyä murtautuneet Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet
sieltä oluttynnyrin nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan
ryösti kartanoa, oli Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan
oluttynnyreistä ja sulkenut loput kellariin, estääkseen siten
liiallisen juopottelun ja epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä
taistelulla katsoivat Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin
olutta ja niin he, taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat
ilman päällikön lupaa tunkeutuneet kellariin. ”Saapas tästä!” sanoi
tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin seuraavalle. ”Se ei olekaan
mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain väkiolutta.”

Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen
kiertämään, jatkoi ensimäinen:

”Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla
hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun
yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,
niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi.”

”Märkä pläsikö?” kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. ”Jopa
laskit oikein emävaleen!”

”Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?” karjui ensimäinen, mutta
toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:

”Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä
sinä olet! Lyödä miehen pää niin littiin, että kypäristäkään ei jää
jälelle muuta kuin märkää, ha, ha haa!”

”Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!” tiuskasi
ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.

”Mitä meteliä te täällä pidätte?” kuului samassa tiukka ja käskevä
ääni.

Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri
oli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jäntevä
mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeahko sekä iältään noin
neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki,
jonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt
turkkinsa oli keskeltä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa
hänellä oli pitkävartiset kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin
pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.

”Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?” jatkoi tulija
kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.

Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan astui hän ihan
ensimäisen eteen ja tiuskasi:

”Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta
tipahtanut?”

”Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa”,
vastasi mies hitaasti ja kyräten.

”Nokian kellarista me sen noudimme” kuului nyt toisten joukosta
röyhkeä ääni.

”Ja kenen luvalla?” tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
kipinöidä.

”Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta
lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta” vastasi sama
röyhkeä ääni.

Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan
sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle
pian haihtuvan vaahtoisen lätäkön.

”Mitä p—lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä
muita kuranssaamaan!” äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä
astui puhutellun eteen. ”Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me
muutkaan!”

Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja
heitti hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen
uhkaavasti toisia lausui hän:

”En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä
olen teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja
luvanneet minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää.
Sen tähden teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin,
koska meillä ei ollut aikaa oluen ääressä reuhata Vai luuletteko,
että me olisimme tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen
ja rautapukuisine ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa
räyhäävän joukon?”

Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi: ”Tuossa aivan
edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on uudistuva
huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain kömpinyt
pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin sopimattomampi
aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen, sillä huomenna
ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan vapautensa,
vai onko sen kannettava marskin iestä.”

Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös
kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa
ja poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla
kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko
niemen, tarkastaen olivatko vartiat valppaina asemillaan. Sen
tehtyään palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.

Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa.
Mutta tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa
nuotion Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne
hevosensa ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä
sekä omaa leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle
hyvän paikan muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa
erillään muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina
havuvuode, mutta itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille
tulille pakinoimaan. Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat
hevoset. Niistä oli toinen kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka
Ilkka päivällä oli anastanut eräältä huovipäälliköltä.

Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja
heittäysi pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi
viime päivien vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin
tuloksiin. Pari päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen
taistelu. Laukon herra ja Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä
lähteneet parinsadan huovin kanssa Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne
paenneille herraskartanoiden naisille, että he muutamalla potkulla
ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys
oli tapahtunut tällä samalla niemellä ja lyhyt ottelu oli päättynyt
niin, että Laukon herra ja Tavast olivat huoveineen suin päin
paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu sitten? Nuijajoukko oli
horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt taistelutantereen hallussaan.

Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko
Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun
tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä
kasvanut ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin
kynsiin jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista
tekemäänsä köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut
köyden katketessa alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta
siitä huolimatta onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään
takaisin Pohjanmaalle. Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan
johtajaksi ja hänen neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset
lähteneet liikkeelle kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen
aseisiin muun Suomen rahvasta.

Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen
mielikuvituksensa suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava
marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla?
Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään.
Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys
oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle,
vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä
eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten
omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja, että
Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi
Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän
olivat hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli
kuljettaessa, eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa,
jossa Kaarina kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan.
No, tärkeintähän oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli
murretuksi, ja sen toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä
mahdollisemmalta.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki
arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän
oli manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota
lukuisaa, järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs
pitää kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen
himoa. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat
oli surmattava tai karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä,
olipa hän päinvastoin koettanut vetää heistä muutamia rahvaan
puolelle, kuten Anolan herraa Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka
onnistumatta. Mutta tässä pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta
taistella omaa joukkoaan vastaan ja töintuskin oli hän saanut
Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot rauhotetuksi. Entistä
enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun marskista oli voitto
saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen lähenisivät Turkua.

Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut
muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä
olevan vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan.
Hän oli alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa
persoonaansa jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän
oli huomannut katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti
hän sitä ajan oloon viisaimpana.

                                                  ⸻

Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti
kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi
kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.
Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän
askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota
lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä
puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.

”Aina vaan humalassa!” sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen
äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.

Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu
ja että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei
yhtä menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina
paloviinaa. Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt
nuijajoukkoon ja hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella
käytöksellään ja puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä
hassuna, mutta Ilkka oli huomannut hänen käyttelevän viisaita
sananlaskujaan sangen sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä
neuvoja ja kohteli häntä sen vuoksi suopeasti.

”Elä sano aina, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin
humalainen päivä”, vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.

”En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat”, jatkoi
Ilkka, ”mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt.”

”Saa köyhäkin joskus juhlia”, vastasi Vilppu. ”Tähän saakka minä
olen naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä
luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin
pimeältä kuin se itse asiassa on.”

”Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat
pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti.”

”Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan
yli.”

”Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?” kysyi Ilkka vakavaksi
muuttuen. ”Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?”

”Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen”,
vastasi Vilppu. ”Mutta mitäpäs niistä.”

”Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään”, sanoi Ilkka,
ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. ”Missä
lienetkin piileskellyt.”

”Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin
syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka
rokassa, ja tulin taistelutantereelle.”

”Aseenasi tuo nassakka?”

”Niin”, vastasi Vilppu viattomasti, ”sillä muuta asetta minä en kotoa
lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi.”

”Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?”

”Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä
nostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin
sellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen
tehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin
hänet uudestaan taisteluun.”

”Aivan niin”, hymähti Ilkka suopeasti, ”sitenhän sinä olet saattanut
matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia.
Sinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista.”

”Kuten minä koko mieskin”, jatkoi Vilppu. ”Mutta se on minussa
syntymävika.”

Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:

”Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin
tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla
jalasjärveläisten nuotiolla.”

”Viis minä heidän renkutuksistaan”, vastasi Ilkka. ”Minua nukuttaa.”

”Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole”, pyyteli Vilppu ja alkoi
samassa venytellen laulaa:

”Ilkka ilkeä isäntä,
pää kero, sininen lakki,
ei konna tapella tainnut
eikä sammakko sotia,
että joi joka talossa,
joka knaapin kartanossa.”

Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka: ”Keneltä sinä sanoit
sen kuulleesi?”

”Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin.”

”Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin
heidän juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä.”

”Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan
loppuvaiheita ennustelen”, sanoi Vilppu hetken kuluttua.

”Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?” hymähti
Ilkka.

”Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita
kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia.”

Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,
havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:

”Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis
minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta.”

”Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta”, mukasi Vilppu ja jatkoi
matkaansa.

Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja
ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin
että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana.

                                                  ⸻

... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa
päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen
kyynärpäänsä varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen
jaloillaan istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa
rypyssä, kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten
päivällä taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti
hymyillä ja lausui: ”Enpä tainnut olla mieluisa vieras.” Kun Ilkka ei
puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin, jatkoi tämä:

”Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot
tuonut minua vastaan?”

”Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!”
kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa
vapaiksi.

Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi
alakuloisen rauhallisesti:

”Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että
herttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja
herttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä
jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten
hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman
maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua
kanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla
olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi
kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin,
niin siihen minulla on pakko... on pakko pitää suurta sotajoukkoa
aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan.
Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan
nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme
hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden veto ei enää käy
päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä enemmän, kunnes te
olette hajotetut kuin akanat tuuleen.”

Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti
ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka
teki epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja
— heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä
lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:

”Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!”

Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät
vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten
tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen
silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,
jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.

Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan
nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi
eteenpäin puolijuoksua.

”Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana”, ajatteli Ilkka.
”Ehkä juuri noista ratsastajista.”

”Uhhuh! uhhuh!” puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski
nassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.

”Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä
käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?” kysyi Ilkka.

”Ne olivat kauppiaita”, vastasi Vilppu. ”Heidän kaupoistaan tulinkin
juuri kertomaan sinulle.”

”Mitä höpiset?” tiuskasi Ilkka äreästi.

”Puhdasta totta”, vakuutti Vilppu mitä vilpittömimmällä äänellä. ”Ne
olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne
hieromaan kauppaa sinun nahastasi.”

”Minun nahastani?” kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmainsa väliin
ilmestyi syvä poimu. ”Puhutko sinä totta, mies?”

”Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi”, vakuutti Vilppu.
”He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme.
Marski oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen
haltuunsa, niin saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä
päälliseksi vapauden linnaleiristä.”

”Kas mikä salakavala ehdotus!” puhkesi Ilkka sanomaan. ”Etteivät
miehet napanneet niitä kataloita vangiksi.”

”Vangiksiko?” ihmetteli Vilppu. ”Mutta eihän silloin olisi kaupasta
tullut mitään.”

”Kaupasta!” kertasi Ilkka kalveten. ”Tietysti eivät miehemme
ruvenneet kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?”

”Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin
kaupat. Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna
marskille. Niin että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta
tuon anastamasi juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin.
He jäivät sinne vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka
tulevat sinua vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo
valmiina siihen toimeen.”

Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle
ja puuskutti:

”Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta
vangitsemaan!”

”Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!” sanoi Vilppu. ”Niitä kataloita!”
äsähti Ilkka hammastensa välitse. ”Kuka olisi tällaista uskonut!”

Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen.
Mutta sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen
lausuessaan:

”Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö ne häpeä
ja peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on
entistä vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni.”

Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat
häntä kiinni kumpikin puoleltaan. ”Elkää herran nimessä menkö,
isäntä!” pyysi renki hätääntyneenä. ”Ne alkavat olla jo juovuksissa,
sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta kokonainen kuorma
oluttynnyreitä.”

”Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä”,
lisäsi Vilppu. ”Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,
vaan panevat sinut heti nuoriin.”

Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut
persoonallisella väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman
puuhan mutta mitä saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.

”Kaikkiko sitten raukesikin tähän?” sanoi hän masentuneena ja seisoi
allapäin molempain uskollistensa välissä. ”Liian hyvin sinä, Vilppu,
ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken
näin kurjasti loppuvan!”

”Joutukaa, isäntä, joutukaa!” hoputti renki. ”Minä satuloitsen
hevosen valmiiksi.”

”Niinpä satuloitse sitten!” vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen
silmänsä leimahtivat jälleen. ”Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!”

Hän otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan
noustuaan kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:

”Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni minkä pääsette. Teille
he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten
joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua
taipaleelle.”

Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun,
niin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle.
Ennen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi
katsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat
punertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä
vaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.

Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä
kohti ja lausui hammastensa välitse:

”Sopikaa nyt valinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain
taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän
niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että
oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan.”

Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion
kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän
huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se
kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle
veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.

Kesken aseiden melskeen

”Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui”,
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana kertomustaan karkea ja
rentoileva ääni. Herra Ljungo, Kalajoen kirkkoherra, oli laskenut
hanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen
selkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja
antausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa
oli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli
yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin
matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken
Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa.
Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi
voudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista
oli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia
pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.

Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.

”Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka.
Mutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä 30 tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kujasi merkin ja silloin me karkasimme kuin
hurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta
vempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko
saattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen
reen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä
päältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä...”

Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:

”Mutta Krankan sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun —”.

Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia:

”Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli.”

Ympäri tupaa kuului naurun hörinää.

”No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan.”

Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa
ääntään.

”Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme Krankkaa itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —”.

Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:

”Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin
ja alkoi huutaa: ’elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen!’
Kesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin
oli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan.”

Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen
kuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa. ”Mutta kun me
tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä
näkynyt missään.”

”Vai jo kerkesi piiloon pökäistä”, keskeytti tässä jonkun kuulijan
ääni.

”Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen
ja livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme.
No, annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari
reilua miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä
ikinä kavioista lähti Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista peninkulmaa
olivat ehtineet livistää ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön
talossa Kruununkylässä Ihmettelimme me vain kovasti että tämä
Melkersonnikin jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on
vielä näin hyvässä lihassa.”

Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana
kohdeltiin herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa —
olkoonpa että tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita.
Omituinen vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan
ja sekaantumasta asiaan Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:

”Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa.”

”No ei kyllä ollutkaan”, tarttui taas Sokan Jaakko, ”pelkät housut
ja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta
niin lääpästyksissään olivat äijäparat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle.”

Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.

”Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä
aluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme heidän omissa
reissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet
tienvierihankeen.”

Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan ennenkuin ryhtyi jatkamaan:

”No eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peijakasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet
yöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään.”

”Mitenkäs heidän sitten kävi?” kysyi ääni kuulijajoukosta.

”Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle
samasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin
oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja...”

Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.

”Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!” päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen
hartioilleen. ”Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää,
joka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä.”

”No, no, muoriseni”, hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, ”oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia.”

”Pahoja unia!” kertasi vaimo, ”eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!”

”Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä.”

”Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö
enää ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan.”

”Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy”, sanoi
kirkkoherra luottavasti. ”Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen.”

”Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.”

”Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa jossa meidän
protestanttinen oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin
hänet ensi kerran tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä
hän käy, en minä ole hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu
hänelle.”

”Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin”,
huokasi Marketta-muori. ”Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle.”

”Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa
ja matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo
(hän viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä.
Matkalla voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät
kaikessa rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään
halua.”

Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.

”Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin.”

Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin
ja sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.

”Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle”, sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. ”Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä
painavampana kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen
lakitekstin.”

Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä
tätä levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan
kaaren toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat:
”Ylitse kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja
vallita linnat ja maakunnat...”

Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se
hänen mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.

Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.

Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä
hyvän aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku
yksinäinen säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra
Ljungon työpöydälle, missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi.
Sitä ennen ehti se kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa
pohjoisessa, lumen ja jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä
väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti
valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen
oli tuo yksinäinen kuunsäde saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen
maan, yli hävityksen raunioiden ja veristen taistelukenttien ja missä
se oli päässyt kurkistamaan sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä
se oli nähnyt joko juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia,
joiden katseesta hehkui milloin synkkä viha milloin hurja epätoivo.

Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistysperintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa
maassa vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja
liekkeihin. Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin
kammiossaan kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka
pitkät ajat tuli olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon
lähteenä Suomen kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli
se vielä eräässä pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka
runottarien myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen
Turun teinien latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään
toivossa lauloi täällä Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan
valtaa:

”Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap’ auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa.”

                                                  ⸻

Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä 1602
oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan
pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan
ulostekojaan sekä pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin
kirkkoherran ja veronkantajan aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun
puolesta tulleilta kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.

Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä
luona, katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta
ylämaan kuulumisia Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi
hän sen lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä
sisällä käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke
ja kohta sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue.
Hevosvaljaista, rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi
heti nähdä, että ne olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.

Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi
tyyten herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä,
jotka tällä kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen
kuin nuolenkäret, ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka
alati näyttivät sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän
paikalla vieraan herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi
hallitsijaksi, jolta enää puuttui ainoastaan kuninkaan nimi.

Herttua heitti ympärilleen nopeita ja tutkivia silmäyksiä, nyökäytti
ystävällisesti päätään tervehtiville talonpojille ja tunsi sitten
herra Ljungon, joka seisoi taampana.

”Hyvää päivää, kirkkoherra!” huusi hän kädellään viitaten, ”te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne.”

Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän
ollut Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille,
ja sieltä saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen
äkillinen ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta
yhtä odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.

Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti
hän hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta
sekaannuksissaan kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen
toivottamaan hänen ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.

Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan
saivat ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti
hän herra Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:

”Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen.”

Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle.
Hän oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä
oli muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin
jäsen, prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.

Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin
hänen sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti
miestään monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea,
kasvoiltaan kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa
ja selkeän siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja
piirteet suun ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.

Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt
jo malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylämaiden emännät
olivat häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän
puvun oli hän keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan
vieraita, joiden arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.

Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluavansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti
ja kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja
papinmuori suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet
ja jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.

Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa.
Hetken seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään
katsella, kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka
kehotuksesta he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski
Flemingiä vastaan.

Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttua-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies,
jolle yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja
joka vasta nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja
sisäisten vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla
ja ponnisti voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja
voimaa rappeutuneeseen valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön
elimellisesti jatkumaan. Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä
ennestään tiesivät, oli pelkkää hyvää. Että hänen luonteensa
hellittämätön ankaruus oli viime aikoina monesti puhjennut
suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään ollut vika eikä
mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään herroihin, heidän
luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien tiliretket herttuan
luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän kuuluisalla
hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi omin käsin
kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan suuresti
lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän korviinsa oli
jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä kuluneina kuukausina
Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja veronkanto ali
järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille seuduille oli
toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka autiotilat
olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja ja
kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu — tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.

Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.

Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.

”Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?” kääntyi hän
erään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.

”Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää.”

”Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne, laittakaa
ojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti
sontaa, niin saatte nähdä ette sadot kasvavat kaksinkertaisiksi.”

”Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää”, arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.

”Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan
puutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan
lisäksi havuja ja turpeita niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole.”

Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.

                                                  ⸻

Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:

”Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?”

”Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne”, vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.

Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan
paksu paperipinkka.

”Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin.”

Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että
tässä oli jälleen — puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa
oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa
kuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa — astuttu pieni askel
eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti
kansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui
maamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa,
tapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä
ikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi
käsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen
tulkitsikin herttua lausuessaan heille:

”Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä
oikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla
kielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin.
Ja tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne.”

”Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut”, kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.

Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:

”Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin.”

Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat
kostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että
seurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.

                                                  ⸻

Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa.
Pian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa
ja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja
huutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat
alas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan — tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen
kulkenut.

Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle
ja sanoi:

”Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika
vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa
ja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt
uskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?”

”Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi
hyvä olla”, vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.

”Mutta mitäs tästä sanot?” jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.

Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
hänen saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli
kiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan
ruokia.

”Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen”,
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.

”No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain”, huomautti hänen miehensä.

Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:

”Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan.”

Kun kansa näytti itsensä

Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut
Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan
kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja
jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä
huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken
ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät
käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat
aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti
alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja
käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu
herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he
toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista,
jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia
kertomaan, mitä Turussa oli sill’aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli
heti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella
kilpailijaansa.

Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: ”Porttiholvissa oli
herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat
neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein
suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin
nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että
hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan
sylilemmityinen.”

Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.
Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella
kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä,
marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson
jatkoi kaikessa rauhassa:

”Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä
herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville
siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö
hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen
kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja
näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat.”

”Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman
vihamiehensä kuolleena edessään?” kysyi Birkholtz uteliaasti.

Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:

”Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja
sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi
lujassa.”

”No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen”, virkkoi tähän
Birkholtz. ”Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat
aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä
palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi
Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan.”

Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan
pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä
Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä
närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää
suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa
olivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua
tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa.
Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin,
nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa
hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:

”Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä
vastenmielinen asia?”

”Eipä suinkaan”, vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen
edelleen. ”Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo
merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta
löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka
muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut
siellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan
talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon
ja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun
Krankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi
sitä oikein aikamiehen tavalla.”

”Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin
samasta tyrmästä?” kysyi Birkholtz.

”Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana
herttuan puheilla Tukholmassa?”

”Juuri sama mies.”

”Ei häntä ollut vankien joukossa — tai, maltahan, nyt muistankin.
Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen
aikaisemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin
juuri Pouttu.”

”Pfi-uu!” vihelsi Birkholtz pitkään. ”Siitä saa herttua yhden
syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan.”

”Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein
harvinaisen otuksen”, jatkoi Elofsson, ”oikean tonttu-ukon pitkine
partoineen ja hiippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha
kamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut
Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata
peljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena
lääkärinä täällä Turun linnassa.”

”Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin”, huomautti
Birkholtz.

”Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita
hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt
Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen
hän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin
Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin.
Sitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja
vastenmielisyyttä Kerniä vartaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa
valloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän
äijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet
ympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on
pitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan
niin että luut ryskivät.”

”Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?” tiedusteli Birkholtz.

”Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa”, vastasi
Eerik-kirjuri.

”No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?”

”Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan,
se vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat.
Mutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen
herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista
melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat
häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla
pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa
pyytämään.”

Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli
sillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin
johtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja
ja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät
herttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten
olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.

Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille
pyrkiviä talonpoikia läheni kaupungista päin ravia ajaen
korkeavartaloinen ratsastaja.

”Herttua tulee!” huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.

Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa
porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle
laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti
rypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli
kuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli
raatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se
oli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta
mieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä
saamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä
pidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään
palveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.

Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle
Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai
pihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs
puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.
Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.

”Mitä tämä on?” kysyi herttua tiuskaten.

”Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua
ja herjannut päälliköltään”, vastasi upseeri, ”ja me päätimme sulkea
hänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa.”

Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä,
jotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.

”Hirteen se rakkari!” lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa
lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. ”Ne ovat yhtä
rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät
saada heti alussa terveellisen varotuksen.”

Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja
lähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina Jagellonican
hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin
jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava
ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä
palavain kynttiläin valo.

”Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!”
virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella
kirkkoa kohti.

Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin.
Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven
eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen
seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli
kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli
latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven
päälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi
rapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan
varotus Suomen herroille:

Carolus huc veni, visi fusique rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.
Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis
Non illo parcet tempore dextra reis.

(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin:
Jälkiä jättämät’ täältä ma kiirein lähden.
Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!
Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)

Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi
monsieur Bignonin työtä.

”Hyvä on!” virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa
mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja
kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.

”Mitä kuulumisia Viipurista?”

Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi
viskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:

”Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta
odottakoot!”

Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla,
mikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla
saapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja
odottivat henkeään pidättäen.

Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka
jälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:

”Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina
kirjottamaan!”

Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän
paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi
jälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti
julistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin
ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia
kavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi
heidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka
varhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat
kuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.

Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: ”Annettu
Suomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597”, minkä jälkeen hän
nousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten.
Herttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään
ja lausui:

”Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni
suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä
Suomen kansa on näinä näyttänyt, että se on olemassa. Paha
vain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni
Juhana.”

Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti
suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille
ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä
edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.

Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui
herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja
kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Carolus. Kun nimikirjotus
oli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:

”Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja
lähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi.”

Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan
linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.

”Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä
suomenkielisen julistuksen alle?” virkkoi Eerik Elofsson herttuan
mentyä. ”Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia
alkuperäisinä ulos annettu.”

”Tuskinpa vain”, arveli siihen Birkholtz, ”mutta sen ovat
suomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan.”

Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa
kuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.

Veretön sotaretki

Upsalan yliopiston professori ja puhdasoppisuuden kiivas etuvartia,
dominus Nicolaus Bothtniensis, oli työntänyt hepreankielen
tutkimuksensa syrjään ja noussut sotajalalle. Hänet oli näet
kirjojensa keskellä rauhallisessa yliopistokaupungissa yllättänyt
tieto, että Ruotsinmaan vapauden ja puhdistetun opin pönkää, herttua
Kaarlea, uhkasi mitä suurin vaara. Etelästä päin oli tulossa kuningas
Sigismund suuren muukalaisen sotajoukon ja jesuiittain kanssa,
samalla kuin kapinalliset suomalaiset lähenivät suuren laivaston kera
idästä päin. Nämätpä ne, nämä niskurit ja noitien jälkeläiset, jotka
olivat paavilaisten ja jesuiittain kanssa vannoutuneet yhtä köyttä
vetämään, ennenkaikkia saivat rauhan miehen ja alkuraamatun tutkijan
miekkaan ryhtymään.

Etelää kohti rientäessään oli herttua lähettänyt kehotuksen Uplannin
talonpojille tehdä vastarintaa lähestyville suomalaisille niin kauan
kuin hän itse sotaväkensä kanssa viipyy etelässä. Mutta talonpojat
tarvitsevat johtajaa, harkitsi dominus Nicolaus, ja hän tunsi itsensä
velvoitetuksi astumaan esiin isänmaan ja puhtaan opin puolesta. Hänen
sanoistaan innostuneina liittyi häneen kaksi muuta professoria,
domini Jacobus Scinnerus ja Laurentius Paulinus. Ja niin nämä
hengenmiehet, esikuntanaan parvi riehakoita ylioppilaita, eräänä
kauniina heinäkuun päivänä 1598 lähtivät nostamaan Uplannin rahvasta
aseisiin.

                                                  ⸻

Lundan kirkonkylään oli kerääntynyt paljon talonpoikia ja dominus
Nicolaus puhui heille papintuvan portailta. Suomalaiset olivat sen
jälkeen kuin he olivat tulleet osallisiksi ristinuskosta, pysyneet
alallaan siellä meren takana. Mutta nyt heitä oli äkkiä ruvennut
riivaamaan vanha noituuden henki sekä entisten ryöväriretkien
muisto, niin että he olivat suurella laivastolla lähteneet
liikkeelle hävittääkseen Ruotsin maata ja yhdessä paavilaisten
kanssa tuhotakseen puhtaan opin. Kyllähän suomalaisten sotamiesten
julmuudet edellisvuosien nuijamellakoista olivat täällä yhtä tunnetut
kuin koko sikäläisen kansan suun noituus ja uppiniskaisuus. Niin,
niin, tässä ei ollut muuta valittavana, kuin temmata aseet tuvan
seinältä, täyttää eväspussit muonalla ja lähteä mies talosta niitä
julmettuneita vastaan.

Seuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan
nimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan
heidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa
tekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus
temmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin
esiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten
Kyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja
kinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan,
vihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua
kaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja
kyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin,
kuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli
nähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.

Talonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus
määrännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri
suunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin
ankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän
alueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa
vastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.

Ensimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan
mies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin
luona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman
yksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:

”Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön.”

”Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko
noitajoukosta”, alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin
toiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista
ryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli
tietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.

Silloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan
siunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin
taikatempuilla.

”No sitten ei ole hätääkään”, sanoivat miehet. ”Silloin sinun nuolesi
pystyvät vaikka itse paholaiseen.”

Jöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen
isoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski
merkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti
Gröneborgia.

Kun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon
vanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale
kolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä
yksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine
mastometsineen Jöns ylen mahtavalta.

Laivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä.
Rannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat
välkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät,
oliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei
Jöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.

No, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli
hän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen
metsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti
pensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää
nuoli suomalaispäällikön rintaan.

Vihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä,
saatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä,
jalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa
marssimaan eteenpäin.

Silmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko
ne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään
sarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman
näköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään
ne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen
pyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän
haasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun,
että Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn.
Hänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin
vakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet
herrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä
aatelismiehiä.

Jöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä
noitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään
erehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut
määrä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja
tuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt
niiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi
korviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis
ne olivat sittenkin suomalaisia!

Silloin raivostui Jöns Bulte ja tempasi jousensa vireeseen. Mutta
otollinen hetki oli mennyt jo ohitse, päällikkö ei ollut enää
ampumamatkan päässä. Ja jos hän lähtisi sitä juosten tavottamaan,
ampuisivat tai keihästäisivät nuo hänen miehensä hänet ennenkuin hän
olisi montakaan askelta ehtinyt ottaa. Sama kohtalo uhkasi häntä, jos
hän ampuisi jonkun noista jälempänä ratsastavista alapäälliköistä.
Taikatemput, joilla hän oli itsensä varaellut, unhotti hän
häiriössään kokonaan. Niin pysyi hän piilossaan ja hypisteli
epävarmana jousenvartta, kunnes koko sotajoukko oli ehtinyt marssia
ohitse. Silloin lähti hän nolona ja häpeissään hiipimään takaisin
Kullan kirkolle.

”Jöns Bulte on palannut”, huusivat talonpojat leirissä ja
kokoontuivat hänen ympärilleen. ”Mitä kuuluu, onnistuitko
yrityksessäsi?”

Jöns vältteli toisten kysymyksiä ja ilakoivia katseita, syleskeli
ja kiroili ja mutisi jotakin noidantempuista, joilla suomalaiset
olivat muuttaneet hahmonsa sekä lumonneet hänet niin, ettei hän
heidän sivu kulkiessaan kyennyt kättänsäkään liikauttamaan. Mutta
tästä saivat toiset ilonaihetta, he kyselivät, että livahtiko joku
suomalaisista jäniksen hahmossa Jönsin housuihin ja esti häntä
sankarillista aiettaan toteuttamasta. Ja pisteliäillä kysymyksillään
ja naurunrähäkällään tekivät he Jönsin elämän sinä iltapäivänä ihan
sietämättömäksi.

                                                  ⸻

Tällä välin kulki suomalainen sotajoukko kaikessa rauhassa eteenpäin.
Sen etupäässä ratsastava, pyöreäkasvoinen ja iloinen herra oli Suomen
käskynhaltia, Arvid Stålarm, joka oli saanut osakseen korjata sadon
rautamarskin kylvöstä, mutta jolle kohtalo ikäänkuin korvaukseksi
tästä oli syntymässä suonut mitä iloisimman ja päiväpaisteisimman
luonteen. Hänen rinnallaan ratsastava hienon ja ylhäisen näköinen
herra oli herra Arvidin lanko, oppinut ja vakainen Klaus Fleming
nuorempi. Heidän jälessään ratsastivat Akseli Kurki, edellisen veli
Lauri Fleming, sekä joukko muita enemmän tai vähemmän huomattavia
suomalaisia herroja. Kun tie oli kiivennyt muutamalle kunnaalle,
kohosivat etäämpänä laaksossa näkyviin erään herraskartanon katot.

”Kas, mikä paratiisillinen paikka”, virkkoi herra Arvid langolleen.
”Luulenpa että pysähdymme tuohon kartanoon lepäämään ja
vilvottelemaan.”

”Minun mielestäni me voisimme viipyä siellä vähän pitempäänkin sekä
lähettää sillaikaa tiedustelijoita Tukholmaan, sillä pelkäänpä,
ettei herttua ota meitä vastaan kovinkaan vieraanvaraisesti”, arveli
herra Klaus. Kun herrat olivat ajaneet kartanon pihamaalle, pyrähti
avaralle kuistille joukko eri-ikäisiä vallasnaisia. Stålarm paljasti
päänsä ja lausui kumarrellen:

”Jalosukuiset rouvat ja neidit, me olemme kierteleviä ritareita ja
rohkenemme turvautua vieraanvaraisuuteenne, sillä...”

Hänet keskeytti joukko iloisia huudahduksia ja hetken päästä koko
naisparvi syöksyi portaita alas. Ennenkuin herra Arvid ehti tointua
hämmästyksestään, kuuli hän takaansa Klaus herran syvän basson
julistavan:

”Minä syön ratsuni satuloineen päivineen, ellei tuolla seiso minun
oma Kaarinani.”

Hän loikkasi nopeasti maahan, samalla kuin rouvasväen joukosta muuan
solakka nainen syöksyi hänen syliinsä. Mikko Munck ja Hartikka Henrikinpoika
olivat myöskin jo maassa, saaden toinen toisensa
jälkeen naisen syliinsä.

”Suuret jumalat, mihin autuaitten saarelle te olettekaan meidät
saattaneet!” huudahti Stålarm, pudottaen hattunsa maahan ja lyöden
hämmästyksensä merkiksi kätensä sivuilleen, niin että tomu pöllysi
hänen ratsastustakistaan. ”Tunnenpa, veljet, kadehtivani teitä.
Vahinko, ettei herttua viime syksynä kuljettanut minunkin Elinaani
tänne Ruotsiin, jotta minäkin olisin päässyt osalliseksi tästä
onnellisesta löydöstä.”

Hän laskeusi satulasta ja kiersi tervehtimässä ystäväinsä rouvia
ja tyttäriä, suudellen kutakin heistä kädelle ja lausuen iloisia
sukkeluuksia. Itkien ja nauraen kertoivat naiset, mitä vaiheita
he olivat saaneet kokea sen jälkeen kuin herttua viime syksynä
Turunlinnan vallattuaan oli kulettanut heidät vankeina tänne
Ruotsiin. Aluksi heitä oli säilytetty Tukholmassa, sitten Örebrossa
ja minkä missäkin. Juhannuksen tienoissa heistä oli osa kuletettu
tähän kartanoon. He olivat äskettäin saaneet vihiä suomalaisten
saapumisesta ja kun joku hetki sitten heidän silmälläpitäjänsä olivat
hävinneet, olivat he arvanneet maanmiestensä lähenevän kartanoa ja
hyökänneet ulos kuistille.

”Nyt on taas kaikki hyvin, kun jokainen on löytänyt omansa. Sen
päälle vain iloinen hurraa!”

Herra Arvid heilutti hattuaan ja koko sotajoukko kajahutti
kolmikertaisen iloisen hurraa-huudon.

Armeija leiriytyi kartanoon ja sen lähimpään ympäristöön.
Pihanurmikolle katettiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä päälliköitä
kestitettiin, ja läheiselle ruohokentälle vieritettiin sotamiesten
tarpeeksi oluttynnyri toisensa jälkeen.

Kun kestailu auringon laskiessa päättyi, alkoivat huilut ja
säkkipillit soida. Silloin alotti Stålarm iloisen tanssin. Pari
toisensa jälkeen noudatti hänen esimerkkiään ja pian levisi tanssin
humu myöskin sotilasten kentälle, jonne raikuva musiikki houkutteli
nuorta naisväkeä kartanon aluskunnasta.

Ihmetellen ja suut auki katsoivat tätä menoa ne talonpoikain
tiedustelijat, jotka olivat hiipineet kartanon läheisyyteen ottamaan
selvää suomalaisten tuumista.

Tätä rattoisaa kemuilemista jatkui vielä seuraavanakin päivänä.
Mutta ennen iltaa sille tuli nopea loppu Stålarmin lähettämät
miehet palasivat Tukholmasta tuoden tiedon, että kuningas ei ollut
vielä tullut Kalmariin eikä ollut tietoakaan, milloin hän saapuisi.
Lisäksi oli herra Jaakob Bagge lähettänyt miesten mukana tiedon, että
Uplannin rahvas herttuan käskystä parhaillaan asestautui ja kerääntyi
ahdistamaan suomalaisia maan puolelta, samalla kuin meren puolelta
uhkasi amiraali Scheel herttuan laivastolla, joka oli saapunut jo
Wärmdön luo ja odotti siellä sopivaa tuulta, päästäkseen suomalaisen
laivaston kimppuun.

Stålarm kutsui heti mukanaan olevat herrat neuvotteluun. Hän
lausui omana mielipiteenään, että koska he olivat tulleet Ruotsiin
kuningasta vastaan, mutta kun tämä ei ollut vielä saapunut, niin ei
heidän pitäisi alottaa vihollisuuksia, vaan välttää yhteentörmäystä
ja vetäytyä takaisin Ahvenaan odottamaan kuninkaan saapumista. Kaikki
yhtyivät häneen ja kun lisäksi saatiin kuulla, että talonpoikain
leiri oli aivan lähellä, ja että heitä oli jo koolla useita
tuhansia, niin päätettiin viivyttelemättä palata takaisin laivoihin.
Herrat ottivat niin odottamatta löytyneet vaimonsa ja tyttärensä
luonnollisesti mukaansa ja ennen auringon laskua oli koko suomalainen
sotajoukko matkalla takaisin Gröneborgin satamaan.

Kun laivoihin astuminen oli päättymässä, huomattiin että joukosta
puuttui eräs jalkamiesosasto. Kyselyjä lenteli ristiin rastiin ja
lopuksi kävi selville, että kysymyksen alainen osasto oli leiriytynyt
erikseen muutamaan koivulehtoon hiukan ulompana kartanosta. Oli
jotakuinkin varmaa, että he vieläkin oleskelivat siellä kaikessa
rauhassa, tietämättä mitään muun sotajoukon pikaisesta lähdöstä. Sen
vuoksi lähetettiin pari ratsumiestä ottamaan selkoa asiasta sekä
antamaan poutaa noille kuhnailijoille.

Ratsumiehet löysivät kuin löysivätkin puuttuvan sotilasosaston
mainitusta lehdosta. Miehet olivat laittaneet siellä koivujen
siimeksessä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He olivat kulettaneet
sinne pari oluttynnyriä ja virittäneet pienen nuotion, jossa he
käristivät rasvamakkaroita. Kun sotilaat olivat Ahvenan saaristossa
teurastaneet anastamiaan raavaita, olivat he valmistaneet suuremman
joukon makkaroita, joita oli eväinä miltei joka miehen repussa.
Tämän omaan rauhaansa vetäytyneen osaston miehet olivat yhteisestä
sopimuksesta tyhjentäneet reppunsa samaan kasaan, niin että
oluttynnyrien välissä oli kokonainen pino houkuttelevia makkaroita.
Se joka noppapelissä joutui tappiolle sai tehtäväkseen pujotella
tuosta yhteisestä kasasta makkaroita vartaaseen sekä käristää niitä
tovereilleen. Miehet olivat riisuutuneet ylisilleen, noppanappulat
kalisivat rummun pohjalla ja ahkerasti kulki oluttuoppi kädestä
käteen. Silmät haljakoina uisakoivat he täällä kaikessa rauhassa ja
piittaamatta mitään muun maailman menosta.

Ratsumiesten tulo sai heidät kuitenkin nopeasti jalkeille. Ja
vieläkin kiireempi tuli heille, kun läheiselle kunnaalle ilmestyi
Uplannin talonpoikain etujoukko jousineen ja kirveineen. Joutamatta
muuta kuin vaatteensa ja aseensa sieppaamaan lähtivät he päätä pahkaa
juoksemaan Gröneborgia kohti, päästen onnellisesti tovereihinsa
yhtymään.

Talonpoikain etujoukko, joka siihen saakka oli hiipinyt hyvin
varovasti, sai tuulta purjeisiinsa, nähdessään joukon suomalaisia
syöksyvän suinpäin pakoon. Huutaen ja menoten karkasivat he lehtoon
anastaakseen vihollisten leirin. Siinä tuokiossa olivat nuotio,
oluttynnyrit ja makkaraläjä saarretut.

”Kas, makkaroita!” huusi eräs, haihduttaakseen sitä noloutta, jota
saaliin vähyys oli heissä kaikissa synnyttänyt.

Hän otti yhden makkaroista keihäänsä kärkeen, mutta silloin huudahti
toinen:

”Elä hitossa kajoa, ne ovat suomalaisia!”

”Mitä, makkaroitahan nuo ovat!” sanoi ensimäinen hölmistyneenä.

”Niin, mutta ne ovat noitatempuillaan muuttaneet itsensä
makkaroiksi”, väitti toinen. ”Minä näin selvästi tullessamme, että
ne liikkuivat tuossa läjässä.” Ensimäinen mies heitti makkaran
maahan ja siirtyi pari askelta taammas. Useat muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Mutta Jöns Bulte, joka myöskin oli joukossa, astui sen
sijaan pari askelta eteenpäin ja pysähtyi ihan makkaraläjän ääreen.
Hän tunsi hetken tulleen, jolloin hänen sopi tovereilleen näyttää,
ettei hän ollut mikään pelkuri eikä siis sen vuoksi ollut jättänyt
suomalaisten päällikköä ampumatta.

”Mikä on kerran makkaraksi tehty, se on ja pysyy makkarana”, sanoi
hän päättävästi, ojensi kätensä ja tarttui päällimmäiseen kiekuraan.

Hän puristi sitä lujasti ja tultuaan vakuutetuksi, ettei se liikkunut
eikä pyristellyt, ummisti hän silmänsä ja haukkasi siitä aimo palan.
Saatuaan sen vaivalla niellyksi ja tunnettuaan, ettei siitä seurannut
mitään vatsanväänteitä, haukkasi hän toisen suupalan avoimin silmin.

Toiset seurasivat melkein henkeä pidättäen hänen syöntiään. Kun
Jönsillä oli makkarasta enää tikku jälellä ja kun hän väriään
muuttamatta, huutamatta tai maassa kiemurtelematta yhä seisoi omilla
jaloillaan, siirtyivät he lähemmäs ja kävivät yksi toisensa jälkeen
käsiksi makkaroihin, jotka siinä tuokiossa hävisivät heidän avaroihin
eväsreppuihinsa.

Se olikin ainoa saalis, jonka Uplannin talonpojat saivat suomalaisten
leiristä. Sillä välin olivat laivat nostaneet ankkurinsa ja
poistuneet hiljalleen Ruotsin rannikolta, vieden mukanaan joukon
onnellisia rouvia ja neitosia, jotka monien seikkailujen jälkeen niin
odottamatta olivat päässeet omaisiinsa yhtymään.

Tämä onkin ainoa retki, jonka suomalaiset sotaisissa tarkotuksissa
ovat sitten pakanuuden päivien Ruotsin mantereelle tehneet. Tuon
uplantilaisten saaman sotasaaliin johdosta on historia antanut sille
leikillisen nimen makkararetki.

Sukuhaaransa viimeinen

Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu
kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen
antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming
perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:

Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina Flemingille
.

Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun
tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän
vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole
vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten
suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,
että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkuin
Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti
minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi
rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden
äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.

Tiedä siis, että alun toista sitten täytyi meidän
jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen
armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,
jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.
Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin
toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä
meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään
laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;
ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän
hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon
ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän
kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin
näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.
Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa
saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin
kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en
siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen
polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja
kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että
minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan
olin ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni
isäni poikana.

Kuolemaan — sillä samana päivänä julistettiin meille
kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari
vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna
täytäntöön.

Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä
onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman
holvikammio — lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;
viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea
ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat
velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini.

Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan
monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari
jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä
kirjotan — siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne
koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla
muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä
piirsit minun nimikirjainteni päälle.

Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme
ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään
muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja
juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes
hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.

Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi
Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla
Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi
kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä
sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin
laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,
että vietän sillä kertaa viimeisen rakkaassa, nyt miltei
autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa
unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät
sydämeni, ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat
unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka
kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen
sormeansa.

Kun aamulla Kirsti-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani
kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja
katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot
tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun
suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle
pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.
Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut
jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.
Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän
vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi
kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston
kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.
Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi
tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.

Lähdin kohta Arvid Eerikin pojan seurassa Turkuun, missä
sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin,
tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi
karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä
olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin
iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin
pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä
heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta
ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla
kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.
Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin
kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja
jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa
olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni
perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen
kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa
on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta
säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka
vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina
viihtymään meidän parissamme.

Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan
kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren
elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan
alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne
elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!
Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja
ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan
mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan
tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,
että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein
vastenmieliseltä.

Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin
minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia,
joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta
minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään
tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en
siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua
autuaalliseen kuolemaan.

Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isävainajamme.
Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun
sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä
mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,
olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin
Suomen ylimmäinen käskynhaltija ja hänen sekä herttuan välit
olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut
Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen
jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin
syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui
mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en
sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme
jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.

”Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?” kysyi
äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen
puhellen: ”Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan
suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen
hänen setänsä, herttua”. — ”Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi
asettunut häntä vastaan”, huomautti äitimme. Kireämmällä
äänellä vastasi tähän isä: ”Miksi hän tahtoo sekaantua meidän
suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat
asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,
kunnes —”. Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti
kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin
pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi
omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla
kun hän minun tukkaani silitellen lausui: ”Niin, Klaus, miksi se
ei voisi istua tässäkin!”

Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,
kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle
yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat Suomen kuningaskruunua,
itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus,
mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa,
olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin,
sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää
mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin.
Mutta — juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja
ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!

Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni
saapuu juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen
ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy
testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava
perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. — Niin totta
kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,
niin totta pyydän sinua nyt olemaan liioin murehtimatta, vaan
muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme
kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten
lausuu sinulle hyvää yötä

veljesi Juhana.

                                                  ⸻

Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku
tuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava:

Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.
Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan
selkä kimalteli ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut
kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo
tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli,
Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään
kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen
jäleltä jääneen patterin harjalla, näkyivät seivästen neniin
pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden
onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta sitten
asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen
miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet
näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja
liikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä.

Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,
aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi
lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan
johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen
herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.
Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana Fleming
. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,
Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika
y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,
Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät
oli määrätty lisätutkimuksia varten Ruotsiin vietäviksi.

Väkijoukkojen huomio kiintyi ennen kaikkia Juhana Flemingiin. Tuo
yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään
samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen
kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään
hänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
mutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon
tuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.

Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius Teitti,
ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin
saattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin
itkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja.
Heidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi
kuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki
saattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit
välkehtivät auringossa.

Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan
kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:

”Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle
minun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle
mitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä
kantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun
viimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun
viimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen
surun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun
tätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja
minä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan
ainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen
iloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran
tapaavani.”

Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki
joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää
ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli
kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin
kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja
itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen
omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portailla
ja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat
olleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.

Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen
edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi
punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat
kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra
riisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä
puristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten
kohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki
piirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen
väkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti:

”Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,
hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille
lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä
hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan
minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;
mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole
mitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan,
ja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä
isäni suku.”

Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka
juoksi esille ja huusi:

”Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut
minun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on
kääntänyt teidän omaksi turmioksenne.”

”Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä,
mitä te väitätte?” kysyi Juhana herra. ”Ja onko minut laillisesti
tuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa
luettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut
nurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta
ja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen.”

Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja
jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä
sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri
oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:

”Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en
täältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty
kuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani
Jumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut
ovat kuolemaan määränneet.”

Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville
naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille
kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi
hän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille
pienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui
hän:

”Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne
palvelijani huostaan.”

Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle
matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään
hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa
lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti
silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi
äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa — ja
Fleming suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.

Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan
alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana
kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran
maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä
rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli
asetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat
rautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.

Tilipäivän iltana

Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja
aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä
lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan
Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista
torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle
taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoille kuivamaan
levitettyjä lehmänvuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin
oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren
rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja
närhiä.

Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekin mäelle, oli oikealla
kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari
kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen
muureista kulettanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli
siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä
ammottava ikkuna-aukko.

Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös
Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli
nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.

Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli
sirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi
tuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä
Markus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli
rynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään.

Kaikki kolme tähystelivät äänettöminä myllylautaan, johon oli
puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.

”Eipä seppä älyä siirtää”, ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti
silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai
kolme riviin ja sanoi:

”Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.”

He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran
peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet
tuopit.

”Annahan vielä sitä viinaa”, kuului nyt ovensuusta, jossa istui
yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.

”Kolmasko tuopillinen?” kysyi Sipi vastahakoisesti.

”Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kuin muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota.”

Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:

”Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä
katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän
samanlaisissa toimissa kuin minäkin?”

”Pthyi!” sylkäsi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoltaan uuteen
peliin.

Mies oven suussa rupesi nauramaan.

”Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa?” sanoi Hollo vihaisesti ja
mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:

”He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra
Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko
itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä
luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.”

Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti
siirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa
lörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:

”Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä
katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä.
Mutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä
marskivainajan pojalta pään litkautin, he, he...”

Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:

”Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo
muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään
hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se
vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.
Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle,
niin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he,
he. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan
rämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin
häntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla
odottaa.”

”Pthyi, paholaista!” sylkäsi taas Piikki, teki väärän siirron ja
joutui tappiolle.

”He, he, hee!” nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja
lähti hoipertelemaan ulos.

”Lähtipäs pakana viimeinkin”, sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan
syrjään. ”On se silläkin miehellä ammatti.”

”Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä?”
huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä
nurkkakaapin alimmalle hyllylle.

”Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa”, sanoi hän
ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan
suvaitsi mokomata vierasta.

                                                  ⸻

”Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra”, sanoi nyt Hollo, joka oli
katsellut ikkunasta alas polulle.

”Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin”, myönsi Piikki silmättyään hänkin
ulos.

”Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan”, sanoi Sipi pesää
kohentaessaan. ”Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän
tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä
koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.”

Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva
mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana
ja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla
veitikkamainen ilme. Kulussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan
aatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.

”Herttuan rauha, ystävät ja naapurit!” tervehti hän huoneeseen
tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen
käsiään hieromaan.

Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,
paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän
piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja
Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja
ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä
ja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa
asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä
ystävänä ja puoluelaisena istunut Eerik kuninkaan kuuluisassa
lautakunnassa, mutta kääntänyt Eerikin kukistuessa nopeasti turkkinsa
nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpana syyttäjänä.
Siten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun
muassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä
Liuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän
nyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa,
ollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen
pormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä. Sipin vaimo
tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli
muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.

”Mikä suloinen tuoksu!” huudahti Teitti sieramiaan levittäen
ja pöytää läheten. ”Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on
kaksinkertainen!”

Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti
makkaroihin käsiksi.

”Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona
Pernajassa”, sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain
tyhjä makkaratikku. ”Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita
paistaa, osaa totisesti.” Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille uuden
herkkupalan.

”Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia”, sanoi tämä käännellen
mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. ”On sitä näinä
päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani itse
pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?”

”Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin
asettuu rauha maahan?”

”Mikäpäs on asettuessa”, vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa.
”Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakkireuhkojaan ilmaan,
kun saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitä. Ja nuo taas,
joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan
katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan
perut on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.”

”Kai hänestä nyt tulee kuningas?” arveli Hollo, kaivellen
makkaratikulla hampaitaan.

”Se on selvää”, vastasi Teitti. ”Ja, uskokaa jos tahdotte, minä
sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran
vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea
isänsä seuraaja.”

”Mistä te sen näitte?” kysyi Piikki yksinkertaisesti.

”Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin huuti,
rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi!
Luulenpa, että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista,
jos joutuisitte silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos
omallatunnollanne olisi jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen
valahtivat Suomen herratkin toissa päivänä linnan edustalla, kun
tuomiota luettaessa herttua viikset vihasta tärähdellen astui heidän
eteensä vartiajoukon keskelle. Polvilleen putosi Vuolteen herrakin,
putosi niin että paksu niskansa tärähti, vaikka hän kerran oli
vannonut sylkevänsä herttuata vasten silmiä, kun joutuu vastakkain
hänen kanssaan.”

”Hm, sääliksi käy melkein herra-polosia, sillä eiväthän he muuta
tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta
vannoneet”, sanoi Sipi.

”Mhyy”, äänsi Teitti ja siemasi olutta. ”Se on sen alamaisen
uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille
uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta
kun hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua
uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita
sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet
samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan
myöskin Eerik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan
puhjetessa herttuain puolelle.”

”Mutta Eerikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä
poikasena ollessani tänne Turkuun toivat”, huomautti Sipi.

”Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa”, vastasi
Teitti. ”Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo
typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan
pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan
erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta
miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle,
kun on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä
valtakunnasta huolta pitämään?”

”Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa
kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt?” huomautti Hollo.

”Niin, siinäpä se puntti onkin!” sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.
”Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa
valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi
itsensä kiepauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt
viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli
Suitian nokinenä liian tyhmä.”

”Oliko marski sekterin mielestä tyhmä?” kysyi Sipi.

”Tyhmä kuin saapas!” vahvisti Teitti. ”Ei muuta kuin raaka
sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen jäykkyyden ja
vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein kovalle
otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin kruunauksen
aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua uhkasi
jättää säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies, lasketti
minä-vaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Paijanneensa ja
panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi
ja parannusta lupasi.”

”Ähää, no saikos anteeksi?”

”Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman
pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä
harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole
tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.”

Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:

”Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin... missä se on
näkynyt? Sanokaapas.”

Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja
vastasi kysymyksellä:

”Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marskivainaja
olisi ollut vielä elossa.”

”Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että
marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.”

”Äläst, niinkö uskotte?”

”Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta
puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä
elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat
uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla
kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut
kahden tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt
pitämään paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa
vihollinen sen sijaan ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan
samanlaisen lopun kuin nytkin.”

”Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan
nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan”,
arveli Sipi.

”Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha
heissä oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies
kokonaan toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia
kuin ainakin viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet?
Niin, Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marskivainajan
peruja ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.”

Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:

”Jos hän viisas olisi ollut, marskivainaja, ja jos hän kerta aikoi
täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla
hänen olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun
pitäisi hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä
aina levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin
sitä hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin,
nylki, ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen
ja siten itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh?
Viisas mies olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt
miehissä pahimman ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on
huovien ja nihtien ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja
muuten hiljakseen, niin me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja
annamme palttua ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut
älliä. Onko nyt surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat
omaa valtaa, peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat
hätäänsä valittamaan juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat.
Jos mitä rakentaa, niin kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja
lujaksi laittaa, muuten menee kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta.
Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja siksi hänen valtansa lepää lujalla
pohjalla ja siksi hänestä tulee kuningas, vaikka seitsemän marskia
ja Sigismundia olisi vastaan hosumassa. Jos marskikin olisi siitä
laidasta alkanut, niin sitten en sano, kuinka taistelu olisi
päättynyt.”

Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja
sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.

”Mutta kova sotakarhu se marskivainaja sentään oli, ja kyllä siinä
olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista”, väitti Hollo.

”Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta
ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön
viisautta? Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi
heidän ryöstää ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt
herttuan tultua tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja
karkailivat linnasta kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen
niinkuin lapsenkin, se tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin
kelvata. Entäs näyttikö marski sotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten
Venäjän retkellä? Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan
Novgorodin eteen, mutta sen sijaan että olisi vallottanut sen ja
siten pitkäksi aikaa nujertanut ryssältä niskat, poltti ja ryösteli
hän ympäristöllä talonpoikain hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä.
Vihollinen luonnollisesti varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei
sitä ajattele, vaan kotiin palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen
linnaleiriin. Ota sitten ja kokoa ne käden käänteessä ympäri maata,
kun vihollinen tulee ja riehuu kuin paholainen Viipurin ympärillä.
Niin, entä merisodassa Eerikin aikana? Hän ei saanut miehistöään
tottelemaan ja sai Ölannin luona selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun
herra, Klaus Horn, hänen sijalleen ja hän ajoi samalla laivastolla
tanskalaiset kolmessa päivässä Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi
Flemingin taas ottaa amiraaliohjat käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan,
että hän viisauden ja ansioiden perusteella sellaiseen mahtiin
kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata sellaisten vätysten kuin
Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi, puhui törkeyksiä ja
pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä suorana ja rehtinä
miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin muihin. Mutta
sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?”

”Ei missään!” puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti.
”Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki
hänen yrityksensä ja ponnistuksensa ovat — fiuu! aivankuin tuuli
olisi ne tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyyhän sentään vielä
jotakin hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan
katolla, samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut,
raiskatut naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.”

”Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat
joutuneet raastuvan katolle?” kysyi Piikki.

”Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski
siitä syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että
moni niistä älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään
mennyt Hornien tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet
siltä peikolta. Ja nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli paras
puhua uskollisuudesta Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he
ovat kaikki tyyni saaneet syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon
marskia huonommat rahvaan sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet
tunnen jo Kustaa kuninkaan ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla
kuin Horneilla. Ja aivan yhtä typeriä vastustustuumissaan kuin
marskikin. Jos talonpoikain kapina olikin kukistettava, niin eihän
silti olisi tarvinnut sellaisia teurastajaisia toimeenpanna kuin
Nyystölässä ja Suursavon pappilassa. Kun talonpojat kerran nöyrtyivät
ja aseensa pois laskivat, niin olisi sanonut, että no, menkää nyt
kotiinne ja muistakaa vasta pysyä alallanne, sillä yhtä kansaahan
tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään vain aseettoman joukon kimppuun
kuin korpit ja murhataan satalukuisesta laumasta joka sorkka. Kun
raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään, niin ota sitten ja
taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on Iivari Tavastinkin,
Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan harjalla. Stålarm vain oli
toista maata ja hänpä nähtävästi saakin päänsä pitää.”

”Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa
eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä”, huomautti Sipi.

”Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.
Nuori ja lempeäluontoinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä,
ja sittenkin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot
lankeavat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä
viimeinen vesa olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja
isänisällä oli sen sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä
minä Kustaa kuninkaan aikana tulin tietämään sen suvun asiat.
Viis kuus miestä löi Eerikki herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin
käsin kuoliaaksi ja niitä, joita hän muuten rääkkäsi, pieksi ja
Suitian vankikellareissa piinasi, on kokonainen legio. Ja kun
talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle valittamaan, saivat he
tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät koko kyläkuntain
väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa. Entä miten
hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän niitä joko
rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti pilkkahinnalla,
kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja kun joku
alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli Eerikki
herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön naimisiin
jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun perinnöstä
tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki kuninkaankaaresta,
että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin talonpoikaisen miehen
kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön perintötilan otti
hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä tuulella olemaan,
taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan juttu. Muistatte kai
Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä Turussa? No niin, hän
sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi Naantaliin, muutaman talon
Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin sen itselleen. Kun Jönssi
vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming hänet raajarikoksi. Eikä
siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti siitä käräjäjutun, niin
toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo sillä välin kuollut,
oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä valalla todistamaan,
että Jönssin syytös on perätön. Niin, ja pakottipa vielä uhkauksilla
Paimion papinkin antamaan samanlaisen väärän todistuksen. Pappi itse
tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan käskystä kiertelin niiden
vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä Kuitian Flemingeillä oli
vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en ihmettelekään, jos se
haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.”

Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun
Sipi ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:

”Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.”

Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori
oli vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan.

Saatuaan tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuijottaen ja
naputti sormellaan pöytään.

”No minkä asian?” kiirehti Sipi.

”Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät
hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian
retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja
juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla
syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit
hieromaan kauppaa omien päälliköiden päistä! Entä mitä minulle
keväällä jutteli Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa
kukistamassa? Olavinlinnan ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät
liittyä muihin Savon kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun
sotaväki tuli väliin. Silloin he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa
kapinaa kukistamaan ja ostivat toisia talonpoikia paljon pahemmin
kuin yksikään huoveista. Ihan nahatkin elävien lehmien selästä
kertoi Juusten heidän riistäneet ja monesti oli sotamiesten täytynyt
mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se se on sitä oikeata
suomalaista peliä!”

Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.

”Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään”,
puheli hän nikotellen, ”saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan
kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä
vähitellen jo tarvitaankin.”

”Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika?” kysyi Hollo, joka samoin
kuin Piikkikin teki lähtöä.

”O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin
tarkotti, vaikka minua miellyttivät enemmän nämä maalliset toimet.
No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä
minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja
muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!”

Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas
Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan
pihaansa.

Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän askeleensa
kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa heilahtelivat heidän
varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä kuului navetoista
illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien narinaa. Jossakin
pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä ulvonnalla toinen
Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui navetan ja saunan
hajua.

He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo
lankesi pitkin tyhjää toria.

”Siinä se tilinteko tänään päätettiin”, sanoi Teitti viitaten
pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.

Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä
raatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla
rautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden
pitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.

”Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja” sanoi Teitti. ”Mutta
sääli äijä-poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla
on Vuolteen herra ja sitten Nuhjalan herra. Suomen eturivin miehiä
ne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle,
että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille.
Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen
saat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen
toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja työ niskaan, että istuuko
pää lujassa.”

Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa
Jokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun
puolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla
Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörisevä yksinpuhelunsa
ja nikottelunsa.

Jouluyönä

”Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa
ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa”, puheli itsekseen vanha Jesperi Yövartia,
astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä
katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että
toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli
liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli
kuullut isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.

”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto”, hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat
vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.

Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt
käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen
lähtenyt virkaansa toimittamaan: kiertelemään vanhan Torkkelin
kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli
tehnyt tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen
vaellukseensa niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä
alallaan.

Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan
joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa
bibliasta: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on
Kristus, Herra Davidin kaupungissa.” Kolmihaaraiset joulukynttilät
paloivat pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden
valo ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha
Jesperi vartioitsi kaupungin turvallisuutta.

Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla
oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä
kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa
ylös tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät
niin eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan
julistaneet rauhansanomaa maanasuville. Kuin paimen laumansa
ympäröimänä helotti niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan
yli lumisten maisemien, joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi
korkeana ja jylhänä, heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.

Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt
vihdoinkin asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita
olikaan vanha Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten,
hävityksen ja verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä
itselleen ja sen synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen vuosisadan
. Parin viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 ja uusi
vuosisata oli astuva vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika
rauhan tulla maan päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat
päättyneen vuosisadan mullistukset elämänonnen murskanneet.

Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä
ne olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha
yövartia, joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui
muiden valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan
hallituskaudelle ja sen kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala
palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.

Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten
luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena
maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja
kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä
leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut
hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman
munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat
uuden ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat
kaapunsa riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä
Andreas oli levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä ja itse
luostarista ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä.

Haikein mielin oli Jesperi nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi
käyneen synnyinsijansa seisovan hyljättynä, syyssateiden valellessa
sen paikkaamattomia kattoja ja taivaan tuulten puhaltaessa sisään
ränstyneistä ovista ja akkunoista. Kuinka surullisesti tuuli
olikin vaikertanut sen autioissa käytävissä, aivankuin vanhain
luostariveljien henget olisivat siellä yksinäisyyttään valittaneet!
Mutta sitten oli luostari muutettu viljamakasiiniksi ja lopuksi
se oli revitty hajalleen ja tiilet ja kivet käytetty kaupungin
muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt myöskin mustainveljesten
luostarin. Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon
häviävään menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään
katolilainen, vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa
uusiuskoiseen jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein
ristinmerkin, luki luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen
pätkiä ja poltti kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle,
jonka isä Andreas kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi
ja orvoksi tunsi hän itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä
öisillä vaelluksillaan saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan
ja siksi oli hän niin kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään
olisi malttanut pysyä pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.

                                                  ⸻

”Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan
ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!” puheli Jesperi
itsekseen, pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen
ja sydän täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin
harjalle. Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen
miesten päät, jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet
Kaarle-herttuan koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät,
kaksitoista miestä, oli mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka
olivat heidän päänsä olleet Karjaportin päällä tuulten ja sateiden
tuiverreltavana sekä kaupunkiin tulevien maalaisten kammona.

Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään pysähtynyt portin
eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa. ”Ja mitä he
olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet uskollisina
lailliselle kuninkaalleen?” Niin, niin, vanha Jesperi oli ollut
sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä
merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä
hän ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle
muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan
puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle
kaupungin portitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.

Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen
niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi
jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta
olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa
tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.

”Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies,
kova mies, mutta Jumalapa hänet kerran tuominnee!” puhui Jesperi
herttuaa tarkottaen. ”Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika”,
jatkoi hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat
etumaisina oikealla. ”Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli
täällä miehensä ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut,
tuonne täytyi jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan
lintujen raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä
isänsäkin menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja,
on, on... Eikä poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä
siunattuun maahan!”

Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen
johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin
jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa
olisi ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun
lähetessä alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin
lupinsa saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan
hänen velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja
vanhan uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän
jättänyt sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä,
tunsi omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat
kuin syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin,
luki rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin
astelemaan takaisin keskikaupungille.

Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan,
kun hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua.
Turhaan koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka
vallassa hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti
särkynyt siellä Karjaportin edessä.

Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä
pilkotti kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä
virren veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja
päästyään selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.

Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli
tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä.
Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle
pitkän tuliviirun.

Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin
veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä
taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan käin ylhäältä
ilmasta ja sävel yleni ylenemistään. Pian erotti Jesperi sanatkin.
Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli nukkuvan kaupungin:

”Rauhan ne meill’ pitää suoman,
Vaikk’ ovat kiukuss’ ja hullun’;
Sill’ Kristus on meidän voimamm’,
Hän on meit’ auttamaan tullut.”

Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki
hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat
mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat
ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden
äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden
jykevän basson.

Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille.
Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä,
joka mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:

”Jos he meilt’ pois tempaavat
Hengen ja tavarat,
Olkoon ne heill’,
Jää kuitenkin meill’
Jumalan valtakunta.”

Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin
matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä
silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat
siellä entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne
merkitsevästi tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne
olivat juuri hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.

”Ihme, ihme”, puheli hän itsekseen, ”tässä on tapahtunut suuri
Jumalan ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat.
Olisinpa paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin
sen vieläkin tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä
päästä lepäämään siunatussa mullassa.”

Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua
palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät
tikapuut.

                                                  ⸻

Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot
kiekuivat aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia
joulukirkkoon. Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä
oli uskonut sen suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut.

Vahakynttilät tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi
riemuisasti:

”Piltin synnytt’ Betlehem, Betlehem,
Jost’ ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja!”

Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat
hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä
oli tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä
aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta
jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto,
että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön
hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta
psalmia. Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan
hän, sillä pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat
sydänyön aikana kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan
juuri tuota samaa virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota
pikaa kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.

Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille.
Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät
rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla
oli viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla
valmiiksi avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon
haudan umpeen luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon
arveluita lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan,
mutta kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä
oli oikein ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet
rauhan, kuten he yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.

Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan
levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden
veristen tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet
vuodet olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos
alempien säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta
olikin kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä
kertomus sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon
kyyneleen kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä
kohtaan vihasta kipinöinyt Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin,
seurasi sen kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että
hän oli nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin
kuin mitä oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.

Viimeinen side

Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,
tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois
hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli
aivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että
pienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla
ja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli
se maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt
häiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja
järvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän
vieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.

Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut.

— Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain
pauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto.

Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo
ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa
kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat
hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain
ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon.
Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä
pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.

Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun
hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar
lähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille
alustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä
kahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla
varustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän
kaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä
taisteluaan.

Toinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän
silmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten
ilmotti, että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että
hän äsken tajulla ollessaan tiedusteli, eikö isä Johannesta ole vielä
kuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan
kiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.

Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä
vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla
varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin
erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään
ja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja
lyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva,
joka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut
ja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen
saloilla särkynyttä perheonneaan itkeä.

Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen
päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin
keltaiset kutrinsa, joita Eerik kuningas oli niin usein hyväellen
silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa
ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla
paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet
värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja
melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa.

Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina,
joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa
emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän
jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut
tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja
pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin
surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja
melkein huomaamatta oli neljäkymmentä harmaata vuotta liukunut ohi.
Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin
seuraava perässä.

Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä,
mutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä
hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello
aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja
anopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti
kolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle
Sigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää
vaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen
eteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja
värillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle
kauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti,
sikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.

Malina pisti taas päänsä akkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli
asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt
tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi
entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen
hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta.
Hän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot
värähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja
sairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus
näki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki
ja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta
värähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.

Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia
hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta
elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi
oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja
yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin
Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja
joka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän,
vasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Eerikin kanssa.
Oli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Eerik oli
viimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen
sekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, ”pikku Kaarina”,
oli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut
olla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Eerik palkita
sen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Eerik
ja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa,
työnnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa
ja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa
kiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin
loihtivat. ”Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni”, sanoi Eerik,
otti käteensä luutun ja alkoi sitä näppäillen laulaa. Kuningas oli
koko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän
kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi.

Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen
mieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen
uudelleen, oli se harmaiden takaa kohonnut hänen eteensä
kuin ihana kangastus. Hän näki niin selvästi Eerikin kosteat silmät
ja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä
näppäillen lauloi:

”Rikasten oven luo kun kuljen,
useinkin näen sen lukitun;
mun tyttön’ oveaan ei sulje:
min’ olen hänen ja hän on mun.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan.

Ei kultaa, aarteit’ ole hällä,
Mut niitäkö ma pyytäisin!
Hän sydämellään lämpimällä
on kallihimpi kultaakin.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan.”

Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen
hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan
juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan
metsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi
ja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja
kun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa
talonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas
kauhusta tuijottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen
epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.

Mutta tuo Eerikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.
”Kaarina, Kaarina”, kuuli hän Eerikin epätoivoisen ja särkyneen
äänen, ”Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun
puolestani!” Niin oli Eerik huudellut Vesteroosin linnan ahtaassa
vankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena
toisistaan erotettu. Poloinen Eerik, jolle oli uskoteltu,
että Kaarina lasten kanssa asun samassa linnassa, vaikka hän onnensa
haaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti
kyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Eerik sitä ennen
oli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli
hänelle noista Eerikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein
elävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn
ulvonnassa syysiltoina, ja samalla hän aina oli nähnyt Eerikin
epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.

”Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!”

Niin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat
olivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli
hän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat
kruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois
seitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata.
Mielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä
vapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan
olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui
suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi,
oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid,
joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.

Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli
hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta
ja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut
uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä
kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren
mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä
vuosikymmenen takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän kasvonsa liinaan.

Pihalta kuului kavionkapsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi
voudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen
kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta
kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan
iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden paikkeille
ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut
Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa.
Nyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut
Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt
rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta
aamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe,
ja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan ”isä Johannesta”,
kuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolisen tavan mukaan.

Ratsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä
tämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli
juuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan
mieheltä, Hannu Boijelta, ja sisarenpojalta, Jaakko de la Gardielta,
joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät
pitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan
Kaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä
saattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija
saapui häntä kiirehtimään.

Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen
kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat
pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot
ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin
unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään.
Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen
ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:

”Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi
side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä: Kustaa, minun
poikani, minun poikani!”

Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja
sanoi:

”Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun
vapauteensa.”

Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:

”Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra
ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut.
Jaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin
kaupungin luona.”

”Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä”, kuiskasi kuningatar
ja ummisti silmänsä.

Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan
asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina
auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.

”Viisi vuotta sitten, sanoitte te?” kääntyi hän kirkkoherran puoleen
ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:

”Sehän ilmotettiin minulle jo silloin... Kustaa itse ilmotti, vaikka
minä en ole tohtinut siihen luottaa.”

Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella
ja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten
istui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään
ja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten
tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän
jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan
sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi häneen eteensä Kustaa
sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,
laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä
syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta
sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että
Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.

Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla
herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut
kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:
”— — kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään”, värähti
hänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän
ollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi
iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen
majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja
kirkastama. Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä
jälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin
johonkin etäisyyteen.

Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli
koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa
ylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt
olivat kuin glorian ympäröiminä, laikutuksensa unhottaen katsoivat
kirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.

Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.
Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja
lähestyi vuodelta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät
katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen
otsalleen, oli se kylmä.

”Erinnyt!” kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki
emäntänsä silmät.

Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua
levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman
tuulenhengen levittämä tieto:

”Kuningatar on kuollut.”

Hakkapeliitat

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivää, mutta siitä
huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä nurpea,
äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan
kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja
kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei piitannut
arpapelistä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa
vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen,
eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi
läheisiä kohtalotovereita. Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen
suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.

Kustaa Aadolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet
Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne
Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin
vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä
muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto
hänen ja Kustaa Aadolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen
oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön
ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten
valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen
pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan,
ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua
viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan
Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja
ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan
kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen
humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta
käytäntöön tullut piippunysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja
hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa
kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit
yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille,
vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas
oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille
kunniasijan Ruotsin armeijassa.

”Sanokaapas”, huusi hän, ”sanokaapas, mikä merkitys on sillä
ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä
nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin
teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka
ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaa tien muille. Ja tämän
meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri
minun suomalaiseni.”

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,
skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia
kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä
rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.

”Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?” puhui
hän ivallisella äänellä. ”Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia
teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja
putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän
käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin.”

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia
liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

”Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja
samalla yhtä pieni vastus Tillylle”, jatkoi hän. ”Jo pelkkä kroatien
kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen.”

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita
Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin
sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista
Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja
kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari
kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan
kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua.
Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka.
Olivathan nuo ”pohjan barbaarit”, kuten heitä oli pilkallisesti
nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan
tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja
kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden
voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän
sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät
hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään
alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi
kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans — Tallijussi
—, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet
Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken
puhvelinnahkaisen hansikkaan.

Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua
toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen
vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä — mikä muutoin saattoi usein
ja helposti tapahtua — ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti
hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lähtemään paikalla pidoista
ja menemään leiriin rykmenttiinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi
Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti
irvistellessä hänen jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko
rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,
että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston
mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle
päätteeksi muutamain jonninjoutavain saksilaisteikkarien tähden,
joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas
olikin saattanut menetellä siten sen sijaan, että hänen olisi
tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin jänikset, joilla oli
ruhtinaanakin sellainen saamaton oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään
kohdanneeseen loukkaukseen.

                                                  ⸻

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle
Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten
kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä
kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi,
siellä kajahtivat valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta
suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän
tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle
Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä ylettämään siinä
järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,
puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui
hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt
ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,
Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken
kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun
eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin
ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen
tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken
viereen ja ojensi hänelle kätensä. Enempää ei tarvittu ja huudot:
eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.

”Suomalaiset!” puhui kuningas, ”teillä on nyt ensi kertaa
taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te
tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella
olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen
kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin
muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän
asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian
menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,
riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti
teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman
minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan
suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!”

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan
ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin
rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta
pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä,
ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan.
Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

                                                  ⸻

Ruotsin armeijan kulkiessa Loberpuron yli, oli keisarillinen
sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle
matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.
Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa
keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt.

Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias
Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan
maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota.
Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset,
sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla
Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen
kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien
kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput
ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä
käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit
ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät
kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet
tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojensi
ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.

Kun Kustaa Aadolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas
laskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen
rukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä
hiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä
sotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti
toisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan, ratkaisun lykätä vielä
moniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien
hulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä,
jonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen.
Taistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja
turvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita
seudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa
mahtavata näytelmää.

Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Aadolfin
taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan
merkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin.
Etummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan
kantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.

”Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen
saavat aikaan”, lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. ”Kummalta
puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö.”

Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta
ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa.
Mutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja
kappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja
multaa.

Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti
samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä
suomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti
kätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli
eversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta
kanuunanlaukauksesta siten sai surmansa.

”Hurraa! voitto on meidän!” huusi Stålhandske.

Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot
noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina
pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki
eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä
siis tienneet syytä hurraamiseen.

Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti
yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät
sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa
kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.

Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut
saaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan
järkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset
ja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä
kotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne
olivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta
omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä
eläimiä.

Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske, mikäli ruudinsavulta
kykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:

”Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit
niskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja
pitäkää sitten kieli suorana suussa!”

Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä
kuului tuttavallisia huutoja: ”Valmiita ollaan, antaa tulla vain!”
— ”Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!” — ”Tulkoon nyt vaikka
itse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!”

”Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!”
varotteli Stålhandske.

”Ei kai Hanskia ala jänistää?” kuului rivistä ja sitten tuttavallista
naurun hörötystä.

Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin
huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin
hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:

”Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,
vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte
ratsastajastakin.”

Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:

”Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin
lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa.”

Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:

”Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin
hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi,
että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa.”

”Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten
kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt.”

”Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on
tappelussa paljon keveämpi liikkua näin sarkatamineissa.”

”On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa,
vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?”

”Muistona Puolan sodasta”, lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita
kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketin
kuulan jättämää lovea.

Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan
toisenluontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi
tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten
taisteluhuuto: ”Jeesus-Maaria!”

”Valmiit!” hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin, ja
seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven
keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.

”Jeesus-Maaria!” kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat
esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.

”Hakkaa päälle!” karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa
tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen
rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten
korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.

Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,
minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla
nopeudella kuin oli tullutkin.

”Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!”
huusi Stålhandske, ”sillä sen verran kuin minä Pappenheimiä tunnen,
ei hän niin vähällä meitä jätä.”

Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit
uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.
Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen
asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit
päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen
pakoon.

Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo
yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne
noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän
kertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön
jälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja
kauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim
kyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan järjestykseen
saamaan.

Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset
siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,
jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat
kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien
sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä
taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää
itseänsä kannullisella olutta.

Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen
Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja
oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua
saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn
joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä
peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta
siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin
taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta.
Ratsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä
sekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä
irtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei
läpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin
marssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan
ja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa
toistivat taisteluhuutoaan ”Jumala kanssamme!” välttyäkseen siten
käymästä toistensa kimppuun.

Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,
sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen
sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken
joukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama
alkuaan oli seisonut.

Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan
laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.
Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään
kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.
”Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!” vastasi kuningas
Stålhandsken ehdotukseen.

Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä.
Miekkaansa heiluttaen huusi hän:

”Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.
Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia.
Ja nyt kannukset hevosten, nivusiin ja mies se, joka ensimäisen
kanuunavartian alas hakkaa!”

Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle
Stålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän
yli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: ”Hakkaa päälle!
hakkaa päälle!”

Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan
hakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten
muistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa
havahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin,
joka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti:

”Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?”

Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi
oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen
huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän
vastaan poikamaisella intomielellä:

”Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!” Ja ikäänkuin itsetiedottomasti
ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko
rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään:

”Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!”

Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa
hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen.

Hetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja
kuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan.

Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena
eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron
vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa
päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään
ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,
purskahti hermostuneeseen itkuun.

Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,
että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko
Ruotsin armeija sitten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan,
päivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin
rakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet
viimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin
ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että
he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet.
Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he
näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat
edelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin
suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Aadolfin sotajoukossa ja kun
he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen
kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot
toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan
rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen
hiljalleen Leipzigiä kohti.

”Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme”, lausui
Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.

Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken
toivomus. Silloin oli Kustaa Aadolfin voitokas armeija siirtynyt
jo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin
joukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja
voitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit
edellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään
nurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää
saksalaiset etummaisina surman kitaan.

”Hyvä”, vastasi kuningas, ”minä lähetän suomalaiset tuleen ja
saammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen
muutoksen.”

Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat
hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla
niityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa,
iskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan
vastaan Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt
alkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin ”voittamattomat”
päällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten
jäädessä voittajina tantereelle.

Kaupunkitulijainen

Oli anivarhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642. Kukon aamuvirsi
oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan
rannalla vilkutteli vielä kointähti.

Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä
kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta
nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään
viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa
kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä
varten jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.

Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla
voideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden
kuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä,
samalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava
kirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni
itse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman
hyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään
aitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä
vierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn
hopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias
Agricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan
ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli
isäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä
retkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa.
Toiset hän oli myöhemmin hankkinut.

Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko
tappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin
vietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina
äsken perustetussa yliopistossa.

Aamiaisen haukattuaan lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa
antoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän
varalle.

”Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unhottaa aitan
suulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua
pääsee kylpyyn. Ja kuulehan...”

Isäntä mietti hetkisen ennenkuin jatkoi:

”... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että
tulevat kylvyn jälkeen meille.”

”No mitä varten?” ällistyi emäntä.

”Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä”, vastasi isäntä ja läheni
ovea.

Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen
porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän
porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli
viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen
litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta
emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.

”Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin
tulee rahaa?” ei hän voinut olla kysymättä.

Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken
tavassa:

”Kylläpähän sitten kerkeät nähdä.”

Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä
omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen
liikkeelle.

Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä kohti
navettaa kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön
ajan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän
se niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään
pitoja pantu toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten
varustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä
sitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä.

Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvun helinä ja
reennarina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä
päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri
lopettivat aamulypsyä.

                                                  ⸻

Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea
kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän
aikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina
Teppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.

Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei
hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta
näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä
myöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään.
Isänpä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen, kirstuunsa.
Mikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa
rengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa,
oli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja
peittävän rekeensä.

No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtäneen, lohdutteli emäntä.

Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain
väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi
liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä
ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään
jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen
kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:
kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei
ollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.

Mutta kaupunkikuulumisista juteltiin vain sivumennen kuin jotakin
tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys
ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin
saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla
perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien
emännälleen.

”Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän
nokalle.”

”Joulukynttiläkö?” kysyi emäntä ihmeissään.

”No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin”, vastasi isäntä
tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.

Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.

”Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä”, supisivat pirttiin
jääneet.

Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi
honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin
kääritty esine, joka muistutti suurenpuoleista lipasta. Isäntä laski
kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen
hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä
esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat
isännän käden liikkeitä.

Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa
oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta
toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa
ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli
uutuuttaan.

”No kirjako tuo nyt on vai...?” katkasi emäntä ensimäisenä
äänettömyyden.

”Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä”, lausui
isäntä arvokkaasti, ryhtyen hakasia avaamaan.

Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi
nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää
aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin
ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.

”Vai tuommoinen se nyt on!” — ”No onpa se!” — ”On totisesti siinä
kirjaa!” — kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä
yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.

Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu
oli tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus,
yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut
sitä vielä odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa
käydessään kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse
kirkkoherrakaan ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli
Teppolainen koko eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin
kaikista ensimäisenä raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän
aamulla ottanut mukaansa ne vaskiplootut siltä varalta, ettei
kaurojen ja juottovasikan hinta sattuisi sen lunnaiksi riittämään.

”Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle
kielelle saatu”, virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin
uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.

”No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta”, sanoi isäntä.

Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.
Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan
ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja
luki sitten harvakseen ensimäiset sanat:

”Alussa loi Jumala taivaan ja maan.”

Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.
Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi
lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui
väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki
on siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen
kielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.

”Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä”, jatkoi
isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja
ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään
tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän
ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän
vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.

”Huomennapa tuota sopii jatkaa”, lausui isäntä, kääntäen kirjan
kiinni ja napsauttaen hakaset paikoilleen.

”Ihmeellisiä asioita siellä on”, sanoi äskeinen naapuri ja siihen
arveli toinen:

”Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin
nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei
hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei
minua nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi.”

Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä
aarteensa vierastuvan hyllylle.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto,
että Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että
kuka hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan
valtavasta koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun
uutisen mukana seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu,
että ”se on niin suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi
vaikka minkälaisen härän kuoliaaksi.”

Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja
hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä kantoi raamatun
pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.

Pitkä suomalainen

Kasvatti emo kanoja,
suuren joukon joutsenia.
Tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu niin sirotti:
Yhen vei Venäehelle,
toisen kantoi Karjalahan
kolmannen kotihin heitti

Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut
keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän
avasi verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin
käsin päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken
maailman kuparisepät valinneet sen työpajakseen.

Eilispäivän ja viime vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä
ja katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia
suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa
ryypännyt paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara
tappelun rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut
ja hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen
kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä
viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään
aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.

Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi
Uole tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen
olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla
ja aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa.
Valoa huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästikin
samalla toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei
siis epäilystäkään että hän istui laivan ruumassa.

Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin
matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen
suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin
mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa
hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet
omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli
kenties syntynyt juuri sen johdosta.

Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia,
jotka kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat.
Hänen teki mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista
olosuhteista, joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti
häntä paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi
esti häntä lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti
vihaamiaan ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita
kannelle ja koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.

Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa
olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä
punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista
kivistystä ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No,
nyt hänen raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren
alkoi hän kiivetä kannelle.

Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,
viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten
tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.
Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä
oli aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä
silmissä epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin
vuorisilla sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan
aikana Suomesta muuttanut.

Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli
kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina
vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat
olot muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset
olivat tulleet karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen
seuraajainsa Kustaa Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren
aikana sai ruotsalaisten talonpoikain kateus ja viha ensinnä
maaherrat ja lopulta maan ylimmän hallituksenkin yllytetyksi
suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan lain suojaa vaille ja
elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi sissisodaksi. Murhaten
ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden rauhallisten uutisasukasten
kimppuun ja katkeroituneina maksoivat suomalaiset samalla mitalla.

Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon
ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset
housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin
ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin
huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan
halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi
hän Stinalta isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin.
Mutta se sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kämpi tämä
pirttiin, sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan,
että poika oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä
äidille:

”Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.”

Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä
häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät
totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä
käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:

”Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.”

Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta
vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla
tavallaan hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui
heitä joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen
Niin kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.

Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta
kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita
ja kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan
tekemisiin. Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi
ja peljätyksi. Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi
häntä tuho. Kun maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa
alla, päätti hän muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän
pitkiä kiertoteitä myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun
suomalaisen laivan mukana isänsä syntymämaahan.

                                                  ⸻

Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi
raikkaan tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas
fregatti, nimeltä ”Aarnihaukka”. Täysin purjein eteni se Tukholmasta,
joka oli jo hävinnyt saarten suojaan.

Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole
siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.

”No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!” pääsi Uolelta ja ilostuneena
lähestyi hän miehiä.

Hän sai kuulla nyt, että ”Aarnihaukka” oli matkalla Uuteen Ruotsiin
Delaware-joen suuhun Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa
suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja
kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne
kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka
siellä lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät
olot sekä saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.

Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan
yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain
kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä
tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei
suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna
laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.
Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu
kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki
heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei
laivaväen tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.

Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta
matkan muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään
omaisia eikä rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät
liikkumatilat. Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia,
joten hän sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta
kannalta ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat
vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet tietoja aikaisemmin
muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja
hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät
tyytymään kohtaloonsa.

Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän
harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän
erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja
kahdenkymmenenvuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut
nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin
Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan
vieraana. ”Aarnihaukka” ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita
loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista
valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle
oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.

Atlantin merelle tultua otti ”Aarnihaukka” suunnakseen etelälounaan,
lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen
käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli
Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin
Delaware-joen suuhun.

Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla
valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli
”Aarnihaukkaa” kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa
huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat
siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet
”Aarnihaukan”.

Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta
jos sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada
mukaan ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia
uhkasi turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti
ottamaan osaa taisteluun.

Tuskin oli ”Aarnihaukalla” saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset
suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.
Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen ja
pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä
sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja
ennenkuin ”Aarnihaukka” oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat
enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin
kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut
merirosvot ”Aarnihaukan” kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa
suomalaiskarhujen tiheä joukko — miehiä, joiden kanssa he eivät
koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he
piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät
takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja
irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä
muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.

Taistelua turkkilaislaivankannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta
hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi
samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa
perikadon ja saatuaan ”Aarnihaukan” kanuunatulesta tuntuvia
vaurioita, kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan
taakse. Mutta saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi ”Aarnihaukka”
kulkunsa Kanarian saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen
kuolleensa.

Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,
mikä ”Aarnihaukan” pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka
vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen
saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.
Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta
kohti suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä
muonavaroja uudistettu.

Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa nämä
pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta aikaisemmin
olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia
maita, öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut
valtameren helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas
ja päivisin puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja
ilmaan ja välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta
toiselle.

Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen
saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän
rannikon edessä risteillessään syöksähti ”Aarnihaukka” vedenalaiselle
riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja
kanuunat vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin
laivaveneisiin ja suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset
rannalle.

Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun
he pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen
varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä
epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt
olla vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,
ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.
Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi
vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa
päämäärään.

Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä jo toisaalla
ahnas Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi
heidän haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään
muuan sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he
ilman kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli
heidän pakko antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren
pääpaikkaan. Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne
oli hänen täällä alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän
villiintynyt, kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä.
Kidutuksilla koetti hän pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa
he näillä vesillä liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän
heistä useita. Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi
ranskalaisille maatilanomistajille.

Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin
seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti
oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä
kajahti raudanluja päättäväisyys:

”Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan,
sillä minä olen varmasti saapuva!” Näitä kahta rakastavaista
lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset
kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat heistä olivat jo sortuneet
kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun Kristiina muutamien kuukausien kuluttua
heräsi yösydännä kopissaan siihen, että joku
päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien ponnistusten
jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa mukaan oli
saapunut häntä vapauttamaan.

Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,
osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä
veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen
mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa
valtaan.

Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi vuorokautta
merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi
heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Tämän
jälkeen oli heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse
Uuden Ruotsin Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.

Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan
ja onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä
osanottoa ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden
elämän alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin
haaveensa.

Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan
maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin
käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät
metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.
Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä
sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä
parhaimmassa sovussa. ”Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa,
verrattuna Ruotsin sydänmaihin”, lausui Kristiina eräänä syyskesän
iltana, kun Uole oli juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä
istuivat majansa portailla. ”Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.”

”Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää”, arveli siihen
Uole, johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä,
ettei hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.

Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei
ollutkaan syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle
kuitenkin varannut Kullervon osan. Uuden Ruotsin siirtokunta
oli alusta alkain ollut hollantilaisten silmätikkuna, he kun
olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle ja katsoivat
lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli
päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi
hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa
katkesi. Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun
ajan kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,
englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.

Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin
kauan kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.
Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan,
niin tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta
englantilaiset menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden
rajan yli ja silloin alkoi siirtokunnassa kuohua. Eräänä
elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen
siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä
päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina
jäykkäniskaisuutensa takia, Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin
kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään
puhui hän tovereilleen:

”Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat
synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina
Ruotsiin, koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa
rauhassa viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme
saaneet omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka
puolelta kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla,
täällä ovat taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan
me emme ole ketään häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada
rauhassa viljellä peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään
saavan, ellemme sitä itse hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia
kauemmin niskassamme! Onhan meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me
yksimielisesti ja lujin kourin ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme
asiaan, niin me olemme pian vapaita painajaisestamme. Ja jos he
palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina voisi pitää tähänastisia
kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä lännemmäksi. Siellä on
yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien kanssa me olemme aina
eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä, niin isketään, niin
kauan kuin rauta on kuumana!”

Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui
hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin
vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,
että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin
tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin
siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi
päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan
ratkaisun hetkeä.

Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko
englantilaiset pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei
jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt, seikka vain on se, että
pari päivää edellä kerrotun jälkeen vangittiin yhtäkkiä Uole sekä
muutamia muita salaliiton johtavimpia miehiä, samalla kun kaikilta
otettiin ampuma-aseet takavarikkoon. Seurasi nyt joukko tutkintoja
ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio. Toiset pääsivät pakkotyöhön
siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota pidettiin pääsyyllisenä,
tuomittiin kuolemaan.

Kun Länsi-Intian saaristoon kuuluva Barbadossaari näihin aikoihin
oli joutunut portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin
Pohjois-Amerikan siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja
orjiksi mainitulle saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi.
Poltinraudalla merkittynä ja kahleisiin lyötynä vietiin hänet
Barbados-saarelle.

Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän
vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:

”Odottakaa, vielä minä kerran palaan!”

Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa
pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka
vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran
ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua
nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.

Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon
alla yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan
viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa
enää piti yllä, oli hänen suuri villansa, jolle hän vielä kerran
tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun
oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä
Kullervo-raivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka
tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa
maailman alkutyhjyyteensä. Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei
lakannut yöllä eikä päivällä kihelmöimästä ja se piti vireillä
hänen vihansa loimua. Mustat orjat hänen ympärillään raatoivat
tylsinä ja mistään piittaamattomina ja olivat valmiit vähimpäinkin
armonosotusten johdosta nuolemaan käskijäinsä käsiä. Uole halveksi
heitä sydämestään, hän tunsi itsensä kokonaan yksinäiseksi heidän
keskellään eikä antautunut mihinkään yhteistuumiin heidän kanssansa.

Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen
povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.

                                                  ⸻

Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli
saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin
Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien
intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa
oli pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu
antaa suurempaa merkitystä eikä myöskään ryhdytty millinkään
huomattavampiin varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta
myrskyn jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin
joukoin hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.

Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden
kylät hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro
ja hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään
villit intiaanijoukot.

Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko
Suomi-kylän hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja
sytyttivät palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän
kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,
sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti
kävi hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen
kädessään tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.

Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,
hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla
kielellään:

”Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille
mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja
hollantilaisia hävittämään.” Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat
vielä hämmästyksissään ja empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen.
Intiaanien johtaja oli juuri saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan
edustalle. Siinä hän pysähtyi, laski tomahawkinsa ja teki liikkeen
ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta samassa putosi verinen ase hänen
kädestään, hän horjahti ja raivoisasti karjahtaen kaatui kynnyksen
eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen musketista surmanluodin
sydämeensä.

Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat
kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota
olisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana
alkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka
virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla.
Heidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat
vielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön.
Sinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jääneet tuota pikaa
taistelutantereelta.

Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja
intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia
kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.

Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin
kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa
intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta
tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt
ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka
viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.

Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli vuotta sitten
ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät
kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan.
Hänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset
siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä
olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.

Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen
oli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleiltaan, minkä jälkeen hän
oli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana
yönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt
jäljettömiin.

Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen
leposijansa kentällä Suomi-kylän laidassa. Kylän miehet, joita
kapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut,
loivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen,
kun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja
Haltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat
kylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä,
joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan
kimppuun.

Kerrankin oikea mies!

Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan
kamariviskaali, Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa
eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha
ja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen
toverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen
teini tai ylioppilas-beaani.

Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja
seinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies
siirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja
ryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan
vahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:

”Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista
nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan
sivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen
kähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs
Kaarle, oikeassa lausuessaan, että se, joka on ollut viisi vuotta
kruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.”

Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa
viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen
Ruotsin sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja
varsinkin Turun hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän
vahti kärsineensä jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan
ollut pariin vuoteen ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten
aika oli käynyt hänelle pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä
asioihin käsiksi, kuten hän sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän
tullut kamariviskaali Äimän luokse, jonka kanssa hän aikoinaan
oli Saksan yliopistoissa opiskellut lakitiedettä, tarjoten
palvelustaan entiselle toverilleen. Niin huonossa huudossa kuin
Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet kuitenkin ottanut
jonkunlaiseen sihteerintoimeen.

”Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan
hirsipuun vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti”, jatkoi
Speitz.

”Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana”,
arveli Simo.

”Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?” kysyi
Speitz.

”Ei, mutta... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai
siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin”, koetti Simo
päästä pälkähästä.

”Näkyy, että sinä olet vielä beaani”, huomautti Speitz isällisesti.
”Ja muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia
taipumuksia, niin kehitä ja vartuta itseäsi yleensä kaikessa
vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi taattu.”

”Entä iankaikkinen?” kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli
kuunnellut esimiehensä neuvoja.

”Siitä en todellakaan mene takuuseen”, vastasi Speitz, ”mutta
ajallisesta sitä varmemmin.”

”Niin, niin, totta minä tarkotan!” jatkoi hän miltei tiukasti,
kun huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. ”Minussa näet siihen
oivallisen esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen
sijaan, että minä opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin
kihlakunnan tuomarina tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä
tässä hanhenkynää toisen palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen
olen saanut ainoastaan entisen toveruuden nimessä.”

”Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia
kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne
vääryydessä?” kysyi Simo viattomasti.

”Vaiti, keltanokka!” ärähti Speitz. ”Minä en puhu mitään
taipumuksista sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun
virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa
oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu
elämänurani, vaan on minua lisäksi vainottu kaikin tavoin — niin,
onpa minut kerran kuolemaankin tuomittu.”

”Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?” huudahti Simo. ”Ja
kuitenkin te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!”

”Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran
mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin
koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden
vankeusrangaistukseksi.”

”Olette siis istunut vankeudessakin?”

”Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla
valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.”

”Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?” tiedusteli Simo hieman
arastellen.

”Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin
hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea — tai
Kurckia piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä
ruotsalaiseksi puleerattuna — muutamista tuomioista, jotka olin
huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin
asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,
toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa
asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!”

Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä
jatkoi:

”Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten
päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja
väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät
sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.”

”Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin
hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin
hyväksyttäviksi?” kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.

”Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista”,
myhähti Speitz.

”Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka
noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?” kysyi
Simo viekkaasti.

”Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja
veronkantajat puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee
päivänvaloon heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi
tullutkaan palvelustani tarjoamaan.”

”Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!” julisti Simo.
”Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja
kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän
oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.”

”Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai
sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön:
Nulla regula sine exceptione. Kamariviskaali on vain poikkeus minun
menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.”

”Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus”, arveli Simo.

”Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,
että saat vanhoilla vuoleskella hanhenkynää toisen
palveluksessa.”

”Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus
säännöstä.”

”Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat
oppia tekemään järkeviä päätelmiä.”

Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla
Speitz säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä
laskunsa päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:

”Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden
sota-artikkelien suomentamisen johdosta?”

”Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se
siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle
tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle
opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen
opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran
— se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla
tuomarintoimissa — jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa.
Syytettynä oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään
— luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli
supi suomalainen, mutta hänen kuolemani tuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin
ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui
mies pilkallisen katkerasti: ’Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt
muuta kuin että kuolemaan tässä mennään.’ Tapaus vaikutti minuun
syvästi enkä saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa
suuri vääryys, että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät
sanaakaan ymmärrä. Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin
nuo sota-artikkelit. Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme
hyväksi tehnyt enemmän kuin kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä,
kannatti puuhaani, ryhdyin minä työhön. Mutta luuletko, että kirja
sai ilmestyä präntistä ilman rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain
tuomarinarvoa loukkaavaa, johon hovioikeuden herrat heti iskivät
kyntensä.”

”Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?”
kysyi Simo.

”No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut
vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella
huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,
vaikk’eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä.
Tämä se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi
kirjan alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta
jätettiin pois.”

”Eikä siinä kaikki”, jatkoi Speitz hetken kuluttua. ”Kirjasta
löytyi pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani
olin sanonut myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja
erittäin oman kansani hyväksi. Nuo sanat ’erittäin oman kansani
hyväksi’ olivat vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan
kapinallisuutta meidän ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne
oli pyyhittävä pois. Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen
suomalaiseksi sanoilla Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta!
Sillä nythän pitää tietysti kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kuin
Ruotsi Saksan sotatanterilla on noussut niin suureen mahtiin —”

”Suomalaisten hakkapeliittain avulla”, pisti Simo väliin.

”Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi
siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.”

”Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja
Tavast-Finlandus”, auttoi Simo.

”Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt
sana — Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,
minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni
elänyt Suomen sydämessä! — Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen
opetus: muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie
edessäsi pystyyn.”

Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:

”Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää
isältä perittyä suomalaista nimeäkin.”

”Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä”,
ärähti Speitz. ”Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan
kantavan suomalaista nimeään.”

”Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä”, epäili
Simo.

”Ahaa, sinä et näy tietävänkään”, selitti Speitz, ”että hän vähää
ennen matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen,
jossa ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille
muutamia uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet
aatelissäätyyn nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta
palatessaan on jo aateliskirja taskussaan.”

”Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!” ihastui
Simo.

”Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!” ivasi Speitz. ”Mutta
maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin
pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin
sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää
svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa
suoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen
napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.”

Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä
vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa
ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja
kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten
ääni ja reen ratina.

”Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!” virkahti Speitz päätään nostamalta.

”Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen”, lisäsi Simo.

Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken
mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,
jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen
järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten
maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä,
jonka tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja
veronkantajat.

Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja
lausui:

”Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on
vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme
taas melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.”

”No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta
tulojen lisäystä kruunulle”, lausui Speitz.

”Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut”,
lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.

”Olkoon menneeksi, koska niin tahdot”, naurahti Speitz. ”Muuten kai
minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?”

”Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin”, vastasi
kamariviskaali.

”Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?”

”Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen
sinne.”

Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:

”Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?”

”Mitäpä minä sillä tekisin”, vastasi kamariviskaali tyynesti. ”Eikö
sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon
tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.
Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.”

”No, kerrankin oikea mies!” huudahti Speitz, kohoten seisomaan.
”Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä
ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?”

”Justum et tenacem propositi virum...” lausui kamariviskaali.

”Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessä!”
ihmetteli Speitz.

”Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi”,
naurahti kamariviskaali.

”No, sitä parempi.”

”Ja nyt lopettakaa päiväntyö ja käykäämme illalliselle. Marketta
siellä odottaa lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun
kuulumiset”, ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.

Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:

”Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin
tullut huomaamaan, että ihan kaikki suomalaiset eivät sentään ole
samanlaisia hännänheiluttajia.”

Sotilaan kunnia

”Kuolo onni sotilaan.”

Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alattomilta kentiltä, kun
rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos
linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää
puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin
täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka
halki Narew-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella
linnan ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne
olivat linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.

Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella
sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä saakka
oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von Rosenin
johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan
mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen
turhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.

Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan
suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli
tällöin lausunut:

”Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on
vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.
Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen
ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa
enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee
vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole
tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä
linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin
tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,
että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä
on meitä kohtaan.”

”Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä
yhtymään kuninkaan armeijaan”, oli tähän komentajan puheeseen
huomauttanut eräs upseereista.

”Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi”,
oli siihen eversti vastannut, ”sillä vihollisten tavattomaan
ylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut
harvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä
penikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista
partiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien
luokse meistä ei yksikään pääsisi.”

”Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä
avonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta
vihollista”, oli upseeri edelleen väittänyt.

”Minulla on kuitenkin mielessäni keino”, oli tähän komentaja sanonut,
”jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle,
samalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin
koettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan
kellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos
vihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten
pidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan —”

”Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,
kuten Simson”, oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan
nuoremmista upseereista.

Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut
olivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin
miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää
läpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.

Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen
jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä
olisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia
samalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan
ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja
pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä
yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.

Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi
valmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan
viran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten
ansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt
vasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti
kuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja
saadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.

”Hyvä Jumala!” huokasi hän epätoivossaan. ”Pitääkö kaiken loppua
nyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema
täällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä
heittää omaisilleni ja morsiamelleni?”

Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät
pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän
ei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa
kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen
lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi
upseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon
saapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman
kunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.

Joka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti,
turhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin.
Nyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet
avunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan
sydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan
meren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät
huomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen
varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi
heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi
heidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä
itseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen
ja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat
pimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin
riisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.

Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he
joka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä,
katse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen.
Siten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse
olivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka
mieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä
himmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka
valjuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.

Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman
morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän
vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten
sen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen,
toivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti
Alanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli
ruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne
Tycoczin linnaan.

Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä
hänen olalleen ja lausui:

”Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä
joukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä
toivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita
tarkastamassa.”

Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja
lausui sitten:

”Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa
tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää
hänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta
minullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä
lemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän
olla jo toisen oma.”

Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan
arastellen:

”Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?”

Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:

”Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis
matkaamaan tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä
paitsi minun sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun
laitasi. Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi.”

”Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana
kuin teillä toisillakaan”, huomautti tähän Salvius.

”Onpa sittenkin”, väitti Alanus. ”Minulla on mietittynä sinua varten
pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,
jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota
paikallesi kaatumaan.”

”Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?” kysyi arasti Salvius,
joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.

”Minä tunnen”, alotti Alanus, ”tämän linnan lähimmän ympäristön
kuin kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet
saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki
paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin
päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen
ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun
luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen
maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten
tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan
sinut tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa
sinä olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän
tultua lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on
jäänyt jälelle ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei
heistä ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa.”

”Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?” epäili
Salvius.

”En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu”, vastasi Alanus.
”Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit
meitä viimeisellä matkallamme.”

Salviusta puistatti ja hän lausui:

”Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa
kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen.”

”Elä ota sanojani miksikään”, rohkaisi häntä Alanus, ”sillä on aivan
mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä
linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä
enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää.”

”Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka
luulet minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista,
joita vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella.
Protestanttisena pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija.”

”Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan
kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä
asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan.”

”Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan
papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?”

”No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax
vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi vaan puhut latinaa.”

”Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti
osata puolaakin.”

”Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole
ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin
osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi
ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt
onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin
hetkellä on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä
selviydyt.”

Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista
vastaväitettä, minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:

”Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin
ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä
kalpenemaan.”

Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti
puhui Alanus edelleen:

”Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän
on suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me
muutkin voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä
omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että
edes joku joukostamme pääsee vihollisen läpi ja vie meistä viime
viestin kotimaahan.”

Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka
olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu
koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.

Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä
seisoskelivat sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti
huoneen. Siellä puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä
tämä rykmentti ei kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan
se oli koottu ympäri Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan
saattoi erottaa äänekkäitä ja karskeja pohjalaisia, pöyreämuotoisia
savolaisia, solakoita ja vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita
ja juurevia hämäläisiä, jotka taistelussa istuivat hevosen selässä
kuin kiinni kasvaneina. Monet heistä olivat olleet mukana jo
kolmikymmenvuotisessa ja kaikki he olivat lukuisissa
taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä
sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut valaisivat
punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita kasvoja, joille
pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan vieraat.

Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui
linnan komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin
sanoin kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko
sotilaat, että linna räjäytettäisiin sisään tunkeutuneiden
vihollisten kera ilmaan vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten
läpi, jota komentaja omasta puolestaan piti turhana yrityksenä.

Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä
astui esiin iäkäs kersantti, jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut
ja rosoinen kuin petäjän kuori ja jonka otsan yli kulki viistoon
ammottava miekanarpi.

”Kyllä minun mielestäni”, lausui kersantti, ”on komein loppu tälle
meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja
teemme samalla nuuskaa parittajistamme. Minä olen Lützenin tappelusta
saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani
joutavat kyllä jo kuivamaan.”

”Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan
pamahtaa vain”, kuului jäyheä ääni sotamiesten joukosta.

Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka niin keveästi ja
kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Toiset seisoivat kyllä
äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut heidänkään
kasvoistaan lukea.

Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen
kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua
ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää
viimeiset terveiset kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle Tähän virkkoi
äskeinen kersantti:

”Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta
koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi
viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa
itsekunkin omallatunnolla olla yhtä ja toista sellaista törkyä, josta
nyt olisi hyvä päästä.”

Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut
toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen
asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään
lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi
itsensä liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen
elävyyden, mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin
kuulijoihinsakin. Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä
hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi
kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia
muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia.

                                                  ⸻

Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen
huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa
kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli
kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti
hän seisaalleen.

”Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi”, sanoi Alanus.
”Tässä on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset
jäähyväiseni tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut.
Jos hän kuitenkin olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa
hävität tämän kirjeen. Ja nyt menemme toisten upseerien luo.”

Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan
kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan
tuli lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen
villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan
piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa
ratkaisun hetkeä.

”Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi
päättäen”, virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.

Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat
saattamaan pakolaista kätköpaikalle.

”Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo”, lausui eversti von Rosen,
”ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa
hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka
ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä
perheitämme.”

Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi
sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille,
joita hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.

Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli
jo laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta.
Ilman lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan
yli kapeata lankkuporrasta, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti
laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten
tähden laskea alas.

Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että
he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle
saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:

”Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja
lähdet heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät
pökerryksistään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian
alkaa itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi
entisiä tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan, ja
muista joskus rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia.”

Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti
syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä
molemminpuolinen lyhyt ”Herran haltuun!” ja Salvius oli yksin
pimeässä piilossaan.

Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen, kääri
peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.
Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä
kuului vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui
etäistä suden ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän
ei voinut ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.

Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut
vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut
itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta
sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin
osa, sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän
riensikin heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja
kattoa. Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti,
sillä käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin
toinen seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen
oli miltei mahdoton.

Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat
jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin
kesti ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,
rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli
ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä
kesti iltahämärään saakka.

Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin
alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään,
että nyt ovat viholliset tunkeutuneet jo linnan sisäpihaan, nyt
käydään taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen
ylempiin linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin
sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.

Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan
jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä
maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet
sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.

Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä
Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä
peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti ja
helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet
horjahtamaan alas kiveltä, jolla hän oli istunut. Valtava ilma-aalto
raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus
halkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan
sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,
hälveten vähitellen yöhön.

Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin
sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä
ja molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja
läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti
kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen
lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili
tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän,
että hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun
näyttämöltä. Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili
hän ulos käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin. Kuu teki juuri
nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi eteenpäin.
Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja niiden
keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului
parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja
ilman täytti kitkerä ruudin katku. Ei yksikään kentällä harhailevista
pysähyttänyt tai puhutellut Salviusta ja onnellisesti pääsi hän.
Warsovaa kohti johtavalle tielle. Läähättäen ja kädellä rintaansa
painaen kulki hän hoippuen kuin juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs
vihollisten leirialueelta pysähtyi hän hengähtämään ja taakseen
katsomaan.

Sillä paikalla, missä vielä äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan
muurit ja tornit, näkyi nyt ainoastaan mataloita ja muodottomia
rauniokasoja, joiden välissä hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden
päällä vaappui ilmassa sankeita pöly- ja savupilviä.

Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli
monta kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut
olemassa, ojensi Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä
vaaruvaa pilveä kohti ja lausui vapisevin huulin:

”Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!” Tämän sanottuaan
kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi ja lähti
pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten viidakon
suojaan.

Karoliinin korvapuusti

Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,
kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti
viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa.

Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt
jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja
liikkumatonna sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka
riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki
kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi
karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistely ja
harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot
punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni
jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin
rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää,
kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja
peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota
ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,
saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka
nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä
kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta
voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan.

Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne
puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin.
Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen,
tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä:
”Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos,
niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään
asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän
itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli.”

Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät
siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä
istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti
Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin
tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa
olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen jännitti leveät
hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi.

Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja, läheni
kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet
silmät tuota miestä; joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen
takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki
muutkin armeijan jäsenet.

”Eläköön kuningas!” kajahti rintaman vasemmasta päästä ja
aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin
kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni
vasemmalta oikealle.

Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena
tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.
Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera
osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli
kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin
kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli
hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas
osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli
puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut
hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu
eläköön-huutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt
kohdalle.

Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen
katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui
satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen
kiinnitettyinä, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan
lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut
seuraava jälkikirjotus: ”Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän Majesteettinne
loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs
korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten
aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä
Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen
yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää
voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman
tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,
että Teidän Majesteettinne Majesteetilleen joskus kuriirina lähettäisi luokseni
mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.
Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä
Hänen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle
hoviseuralleen.”

Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan sivutuksissaan lausunut
Piperille: ”Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!”

Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän
ajatelleeksi: ”Miks’ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille
näyttää.” Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra
Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen
lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: ”Iltapäivällä kello kolme
minun luokseni!”

                                                  ⸻

Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta,
oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle
lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä
tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen
omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla
sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioissa, nousi hän
viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen,
Thornin kaupunkiin vievälle tielle.

Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä
linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia
kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki
vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja
säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa joulukuun päivänä oli kulunut hänen lähdöstään,
ratsasti hän eräänä kauniina sisälle Parisin
kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään
hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Monien ponnistusten
jälkeen löysi hän sen, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi
satulasta.

Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen
suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut
häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän
tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin
tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan
tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän
tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra
Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti
sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin
juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan
ja ojensi lähettiläälle.

”Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta.”

Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän; alkoi
sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti
olkapäälle.

”Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes
Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi”, lausui hän.

                                                  ⸻

Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut
Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön
nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita
kohti.

Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin
asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin
monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään
töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut
mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta
ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla
liihotteleva seura ihan silmiä häikäisi.

Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita
naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin
suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui
sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä
herroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman
vahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen
majesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine
burbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa
keskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin.

Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla
permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten
sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.
Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja
paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa
kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.

”Quel ours! — millainen karhu!” kuului naisten joukosta.
”Tuollaisiako ne lienevät kaikki?”

Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän
ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan
siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän jalkojensa väliin niin että
huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen
kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä
asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä
olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta
seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen,
joka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka
liikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista
nukkeihmisistä.

Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle
tarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä
leivoksia.

”S’il vous plait, monsieur!”, lausui hän kumartaen.

Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti
syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea
edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja
siirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka
hän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.

”Magnifique!” kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.

”Ihan täydellinen karhu!”

”Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?”

”Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!”

Nieltyään yhden kourallisen leivosmurusia alkoi Simuna tähystää
viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja
nenänsä pullon suulle lähentäen tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu
teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti
pullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkuin viimeinenkin pisara oli
norahtanut alas.

Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia
lasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna
laski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen
asentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon
sisältö alkoi hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä
muuttui hieman lauhemmaksi.

”Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?” virkkoi muuan
naisista. ”Se mahtaa olla hirveätä!”

”Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan”, arveli eräs
toinen hovin kaunottarista. ”Pyytäkääpäs te, monsieur,
häntä miekkailemaan kanssanne”, kääntyi hän erään lähellään seisovan
kavaljeerin puoleen.

”Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän
päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi”, lisäsi kolmas
naisista.

”Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että
minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa
kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,
niin olen valmis palvelukseenne”, vastasi kavaljeeri kumartaen.

”Ei, ei!” huudettiin naisjoukosta, ”vaan floretit kummallekin, sillä
muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa
kykenemättömäksi.”

”No niin, kuten käskette”, vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu
hovin taitavimmaksi miekkailijaksi.

Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de Rossignac’ille
. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa
sai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan,
astui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle
ivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan
rypistämään kulmiaan, ja lausui:

”Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa
koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen
ja hieman miekkailla minun kanssani?”

Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta
tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä
puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta
katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.

”Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!” huudettiin
naisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa. Monsieur de Rossignac
joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin
lähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan
hilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle.

Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua
ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille
tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi
tämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten
ymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja
vikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin
käärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä
vilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan.

Yhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli
saanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun
ja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja
räyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.

Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen
korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla
tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän
uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.
Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä
värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.
Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.
”Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta
pesästään!” huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.

Mutta monsieur teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen
ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,
johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.

Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja
kulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden
odottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa,
että se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari
silmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat
seikat. Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti
lensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen
suustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: ”s-saatanan
liero!” antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin,
että tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta
hän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi
liikkumatonna makaamaan.

Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului
hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia.
Ruotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä
kuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä
kiinnittivät katseensa.

Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti
kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä
katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa,
joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa
vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin
puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä
sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos Istrialaisen
kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta
ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa
nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. ”Silloin kun me olemme
osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen”, oli
hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana
välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas
yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään
yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden
kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa
vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen
hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.

”Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!” lausui
hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta
jätti huoneen.

                                                  ⸻

Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos
Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän
mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa
viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä
tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,
teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät
hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaan, leirin ja
sotatoverien puoleen.

Muistelonsa lopetti hän sanoihin: ”Hyi hitto!” minkä jälkeen hän
kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti
raudikkonsa juoksuun.

Neljäntoistasadan retki

Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki
kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,
mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän
tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle
kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän
palveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen
kersantin arvonkin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen
takia.

Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä
huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla.
Koskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä
tai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään.
Leirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai
tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä herkeämättä
tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja
tupakin katku.

Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka
suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla
ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.
Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo
kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä
tiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi
savivelliksi.

Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt
siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,
litkuirämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja
niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai
Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman
hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin
taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa
marssimaan eteenpäin.

Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien
yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat
tehtiin, kulun jouduttamiseksi, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät
joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona
tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät
paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda
ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan
kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan
osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan
musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he
tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,
raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.

Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi
hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään
tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin
ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut
tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui
satojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia
ja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.

Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli
siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se
joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli
satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia
miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä
heillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija
liikkui.

He olivat eksyksissä.

Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä,
harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa
heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.
Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan
rykmenteistä, Karjalan ja Viipurin hevosväkeä.

Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden
joukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät
neuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli
toivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt.

Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet
tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti
tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla
epätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän.
Mutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he
olevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.

Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän
kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia
kasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon
tuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja
mistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan
sammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen
kohta kuolon kaltaiseen uneen.

                                                  ⸻

Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän
puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä
katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja
sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä
monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut
ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko
luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka
puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se
oli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai
risaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon
kanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon
kädessä.

Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: ”O sinä kaikkivaltias
ja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna
sinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen
matkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä
niinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä
ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa
Egyptistä Kaanaan maalle.”

Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä
kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: ”Sinun huomaas, Isä Jumala,
annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet
tähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset
meidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä
onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!”

Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,
huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen
kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä
silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus
ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta
kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.

Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen
kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen
silmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän
näytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja
ojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti
pitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:

”Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua
siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla
Lundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin
minä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo on tie
meiltä katkaistu.”

”Tehkää se Jumalan nimeen!” sanoi majuri käheällä äänellä.

Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi
vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo
taakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän
hetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten
lähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen
köyryyn.

Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi
ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää
ja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän
langettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella
seudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina
lähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.

He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,
lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko
heitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä
lausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut
entiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan
toisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi
lakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen,
jota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään
tapahtui. Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen
samoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä
levähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman
suupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä
aamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja
silloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen
jälkeensä.

Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,
jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati
pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet
kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä
taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita
virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät
yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt
hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.

Sinä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että
Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo
lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko
johti miehiään takaisin kotimaahan.

Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen
latvoille.

Tänne, erään soisen aavikon reunaan, oli Moskovasta tsaarin
vainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovitsh munkki tovereineen
asettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen
pienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa
ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä
Antikristukseksi.

Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet
munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat
selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä
ohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi
ryypiskellä ja pelata korttia.

Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon
yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin
varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa
kappelin ja majojen varjossa.

Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo
kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovitsh
ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut
suorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle
ja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita
miehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen
lakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja
juuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä
Sergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti:

”Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat
kotimaahansa!”

Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti
huitaisten:

”Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!”

Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat
herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää
totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.
Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja
pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,
ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta
kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa
joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla
narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari
muskettia toisiaan vasten.

Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,
lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin
ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet
tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän
kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan
luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa
ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä
palaavan kostoretkelle.

                                                  ⸻

Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo
neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta
seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen
urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhannensa retki
kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui
Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä
joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.

Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja
ystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet
oli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään,
jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös
ja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen
maalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa
kiinnittänyt.

Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin,
ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi
niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varusväki
sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle
yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:

Tässä lepää suomalainen Ukko,
joka kaukaa vihollismaasta ja tiet-
tömien taipalien takaa juma-
lallisen ihmeen kautta
johti neljätoistasa-
taa kansalaistaan
takaisin ystä-
vien luo.

Jouluyö Ukrainassa

Toivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut.
Parisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella
vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali
Lewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja
epätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä.
Odottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet
metsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen
niitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes
viime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.

Hartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.

Kaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää
kohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija
kärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen
partiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain
maata, oli todellinen ”via dolorosa”, sillä nälkään ja tauteihin
nääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat
peittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton
armeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen,
ruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus
ja lopuksi perikato.

Kolkon pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän
ympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti — tai paremmin
sanoen rykmentin tähteet — oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.

Siellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus
ja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka
tyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja
syntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari
päätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi
kornetti Kyanderin.

”Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja
eheänä”, lausui ratsumestari kätensä ojentaen.

Vaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen
tavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella
olivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt
muuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä
tervehtimään.

Näiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia.
Procopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei
seurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat
häneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen
oli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän
paremmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan
seurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä
varmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.

”Tiedätkö”, alotti Kyander nuotion ääreen istahtaen, ”että Lewenhaupt
tappionsa tähden on joutunut kuninkaan epäsuosioon? Hänellä ei
eilisestä aikain ole mitään päällikkyyttä ja toiset kenraalit
nimittävät häntä piloillaan volontääriksi.”

”Se on hävytöntä!” huudahti Procopaeus odottamattomalla kiivaudella.
”Häviömme Liesnassa on kokonaan kuninkaan oma syy, kun hän jätti
meidät alttiiksi venäläisten ylivoimalle. Ja nyt lykkää hän oman
syynsä toisen niskoille. Niin itserakkaaksi ja kopeaksi on hänet
myötäkäyminen tehnyt. Mutta nöyryytysten päivät ovat hänellekin
alkaneet.”

”Mitä, ennustatko sinä meille tappioita?”

”Ennustan, ja pian saamme nähdä, että ennustukseni sen pahempi
myöskin toteutuvat.”

”Mutta sinun pitäisi tämä kaikki sanoa itselleen kuninkaalle”,
huomautti Kyander puoleksi leikillään.

”Kyllä minä sen vielä sanonkin”, vakuutti Procopaeus niin totisesti,
että kornetti joutui hämilleen.

Ääneti tuijottivat he moniaan hetken kituen palavaan nuotioon. Sitten
kiintyi Kyanderin katse toverinsa lopen kuluneeseen univormuun.
Levittäen omaa, turkisreunaista päällystakkiaan virkkoi hän:

”Miksi et ole varustautunut talvea vastaan? Katsopas, näin mainion
kauhtanan minä löysin siitä autiosta herraskartanosta, jonne me
Sosch-joen varsilla harhaillessamme eräänä päivänä osuimme.”

”Minä kärsin mieluummin vilua kuin lämmitän itseäni ryöstösaaliilla”,
vastasi Procopaeus kuivasti.

”Mutta olithan sinäkin siellä kartanossa”, sanoi Kyander
avomielisesti, ”ja minä luulin nähneeni sinun pistävän siellä jotakin
laukkuusi.”

Ratsumestari loi katseensa alas ja punastui korviaan myöten, niin
että Kyanderia rupesi kaduttamaan koko huomautuksensa.

”Niin, herra paratkoon, otinhan minäkin sieltä jotakin”, lausui
Procopaeus matalalla äänellä. ”Kas tässä!”

Hän veti satulalaukustaan esiin kolmihaaraisen, messinkisen
kynttilänjalan. Kyander purskahti nauramaan.

”Mitä ihmettä sinä tuolla teet? Tuskinpa sillä saa viinaryyppyä
juutalaiselta vaihdetuksi.”

”Älä naura!” kielsi Procopaeus vakavasti, ”en minä sitä ottanutkaan
sen raha-arvon takia. Katsos, minun huomioni kiintyi siihen sen
vuoksi, että minulla on kotonani ihan samanlainen kynttilänjalka,
aivan kuin ne olisivat lähteneet saman valajan kädestä. Sen
ympärillä olen minä rauhan vuosina vaimoineni ja lapsineni istunut
joulupöydässä. Ja siinä ovat varmasti näinä sotavuosinakin
joulukynttilät siellä kotonani palaneet ja niiden loisteessa ovat
omaiseni rukoilleet minun puolestani. Sen vuoksi tuli minulle
vastustamaton halu ottaa tämä jalka mukaani. Meillähän ei ole enää
pitkälti jouluun. Silloin, pyhänä jouluyönä, tahdon minä asettaa
siihen kynttilät palamaan ja muistella niiden loisteessa entisiä
onnellisia jouluiltoja kaukaisessa kodissani.”

Kornetti Kyander tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hän pyysi
anteeksi ajattelemattomia sanojaan ja sitten alkoivat he hiljakseen
puhella omaisistaan ja kaukaisesta kotimaastaan. Lopuksi purkautui
kummankin rinnasta raskas huokaus ja kaihomielin tuijottivat he
riutuvaan nuotioon.

                                                  ⸻

Suunnattoman vaivaloisen matkan jälkeen sai karoliiniarmeija
kutakuinkin tyydyttävän talvikortteerin pienessä Romnyn kaupungissa
ja sitä ympäröivissä kylissä. Joukot saivat levähtää ja syödä, jollei
juuri kyllikseen, niin ainakin toimeen tultavasti.

Procopaeuksella ja Kyanderilla oli yhteinen kortteeri pienessä
tupapahasessa, jonka he parhaansa mukaan olivat siistineet ja
laittaneet asuttavaan kuntoon.

Kun Kyander joulukuun puolivälissä palasi partioretkeltä ja astui
kortteeritupaan, tapasi hän siellä Procopaeuksen laittamassa
pieniä kääryjä. Yhdessä oli puusta muovailtu nukke, toisessa
koukerokuvioilla somistettu rasia, joka helinästä päättäen sisälsi
muutamia hopearahoja, kolmannessa taas joku muu pieni esine.

Ratsumestari yritti kätkeä ne nopeasti satulalaukkuunsa, mutta
Kyander oli ehtinyt jo nähdä osan tavaroista.

”Mitä ihmettä sinä noilla teet?” huudahti hän kummastuneena.

”Tietysti ne ovat joululahjoiksi omaisilleni”, hymähti Procopaeus
hämillään, ”jouluunhan ei enää ole kuin vähän toista viikkoa.”

”Mutta ethän sinä voi niitä mitenkään kotiisi saada täältä maailman
laidasta, jonne ei edes yksinkertainen tervehdys kotimaasta pääse
tulemaan.”

”En aiokaan saada. Panen ne vain jouluiltana esille joulukynttilämme
ympärille ja kuvittelen olevani kotona rakkaiden omaisteni parissa.
He siellä kaukana panevat varmaan esille pikku lahjoja myöskin
minulle ja kuvittelevat minun istuvan heidän seurassaan.”

Kyander tunsi jälleen itsensä liikutetuksi.

”Olen minäkin ryhtynyt jouluvarustuksiin”, sanoi hän. ”Tulehan
katsomaan.”

Hän vei toverinsa ovelle ja osotti hänelle pientä kuusta, joka seisoi
hangessa tuvan edustalla.

”Otin sen metsän läpi ratsastaessamme”, kertoi hän. ”Muutkin leirissä
valmistautuvat jo joulunviettoon ja varsinkin puuhaa kenraali
Gyllenkrok innokkaasti, että koko armeija voisi viettää niin iloisen
joulujuhlan kuin suinkin.”

                                                  ⸻

Pari päivää tämän jälkeen syöksyi Kyander hämmästyneen näköisenä
tupaan, jossa Procopaeus parhaillaan parsi univormuaan.

”Tiedätkö, kuningas on komentanut koko armeijan liikkeelle”, huusi
hän, ”tuolla ulkona luettiin juuri hänen majesteettinsa päiväkäskyä”.

”Liikkeelle, minnekä sitten?” kysyi Procopaeus tylsän rauhallisesti.

”Mikä lie kaupunkirähjä, Hadjatsch tai jotakin sellaista. Kuningas
on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talvikortteerit
joukoille. Gyllenkrok oli kyynelsilmin rukoillut häntä sallimaan
armeijan edes joulunpyhät viettää täällä, mutta kaikki turhaan.
Eteenpäin vain, läpi lumen ja pakkasen! Mene tiedä, onko tämäkin
katsottava sankaruudeksi.”

”Kopeata itsepäisyyttä se on”, huomautti Procopaeus. ”Huono omatunto
tekee hänet levottomaksi ja levoton ihminen ei kauan viihdy yhdessä
kohti. — Mutta milloin meidän on lähdettävä?”

”Tänään jo.”

”No lähtekäämme sitten. Haudassa ainakin saamme kylliksi levähtää.”

Huoaten sijotti ratsumestari satulalaukkuun kolmihaaraisen
kynttilänjalkansa, jonka hän oli jo kiillottanut ja asettanut
valmiiksi pöydälle.

                                                  ⸻

Talvi tuli vuonna 1708 aikaisin ja siitä kehittyi niin luminen ja
kylmä, ettei sellaista oltu vuosisataan Europassa nähty. Suomessa ja
Ruotsissa hautautuivat monin paikoin pienemmät asumukset umpipäähän
lumeen, niin että asukkaat kykenemättä liikkeelle pääsemään kuolivat
nälkään. Parisissa saakka kuoli ihmisiä viluun ja Venezian kanavat
menivät jäähän. Mitä sitten Ukrainan aroilla, jossa tiheäturkkiset
metsäneläimet kuolivat viluun ja kylmän kangistamia petolintuja
vangittiin käsin.

Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä lähti karoliiniarmeija
Romnystä Hadjatschia kohti. Samana päivänä puhkesi Ukrainan talvi
rajuimmilleen. Matkalla menetti pakkasen kourissa pari tuhatta miestä
henkensä. Toisilta paleltui keltä kädet, keltä jalat. Itse kuninkaan
täytyi tuon tuostakin hieroa lumella kasvojaan, joihin ainaiseksi jäi
pahoja pakkasen puremia.

Hadjatsch oli pieni kaupunkipahanen, jonka vihollinen oli jättänyt
autioksi ja lähtiessään polttanut osan taloja. Kaupunkia ympäröi
muuri, jossa oli yksi ainoa pieni portti. Kun armeija illan tullen
saapui sen edustalle, syntyi sanoin kuvaamaton sekamelska, kun kaikki
tahtoivat yhtaikaa päästä portista läpi ja katon alle. Kuri lakkasi
kerrassaan. Vaikka järjestys saatiin juurella vaivalla palautetuksi,
kesti toista, ennenkuin koko armeija oli päässyt portin
läpi. Sillaikaa paleltui suuri joukko miehiä ja hevosia kuoliaaksi.
Rakuunoita tavattiin jäätyneinä hevostensa selkään ja jalkamiehiä oli
kangistunut seisaalleen puiden tai muurin nojalle.

Kurjuus ja haikeat valitushuudot täyttivät pienen kaupunkirähjän.
Sen harvat talot olivat muuttuneet sairashuoneiksi. Missä välskärit
leikkoivat ja sahasivat paleltuneita jäseniä, joita ajelehti pitkin
katuja. Niiden keskellä harhaili kuumesairaita sotilaita, jotka
houriessaan lauloivat ja sadattelivat sekaisin.

Erään sellaisen sairashuoneeksi muuttuneen hökkelin nurkassa olivat
Procopaeus ja Kyander saaneet suojapaikan. Huoneen täytti ankara
löyhkä ja sairasten voihkina.

”Tällaisessa paikassa me nyt saamme ottaa joulun vastaan”, lausui
Kyander, painellen kasvoihinsa syntyneitä paleltumia. ”Mutta parempi
tämäkin kuin taivasalla.”

”Niin, jos saisimme täälläkään viettää joulun rauhassa”, vastasi
Procopaeus.

”Elä, veli rakas, ennusta enää tämän pahempaa”, huokasi Kyander.

                                                  ⸻

Saapui jouluaatto.

Päivän sarastaessa alkoivat Hadjatschin kaduilla rummut pärrätä. Kun
ne vaikenivat, luettiin joukoille kuninkaan päiväkäsky, joka määräsi
kaikki marssiin kykenevät liikkeelle. Päämääränä oli penikulman
etäisyydessä oleva Weprik-niminen kasakkalinnotus, jonka kuningas oli
päättänyt väkirynnäköllä vallottaa.

”Jouluvarustukseni ovat valmiina laukussa, missä sitten iltaa
vietettäneenkin”, sanoi Procopaeus.

Sen saivat he pian tietää. Iltapuolella päivää kohosi pakkanen
korkeimmilleen. Niin ollen ei rynnäkköä Weprikin jäädytettyjä
rintavarustuksia vastaan ollut yrittäminenkään, vaan joukot saivat
majottua jouluyötä viettämään erään lähistössä olevan pienen kylän
ympärille. Ainoastaan vähäinen osa miehistöstä sai suojaa kylän
taloista. Suurin osa sai asettua taivasalle. Raudankylmää itäviimaa
vastaan, mikä tunki luihin ja ytimiin, pystytettiin miehen korkuisia
aitoja, joissa riukujen välit täytettiin olilla.

Kun Kyander oli oman eskadroonansa nuotiolla saanut hiukan
lämmitelleeksi, lähti hän ystäväänsä etsimään.

Procopaeus kyyrötti vähäisellä nuotiolla olkiaidan suojassa.
Messinkisen kynttilänjalan oli hän ottanut esiin ja pystyttänyt
hangelle viereensä. Siinä oli kolme viheliäistä talikynttilää, joita
hän Kyanderin saapuessa juuri sytytteli.

Kuullessaan ystävänsä askeleet nosti hän päänsä ja lausui:

”Rauhallista joulua!”

Kornetti ei vastannut mitään, vaan tuijotti hämmästyneenä ystäväänsä,
epäillen oliko tämä enää täydellä järjellään.

”Ja nyt joululahjat esille”, jatkoi Procopaeus, avaten laukkunsa ja
asetellen hangelle kynttilän ympärille ne pienet kääröt, jotka hän jo
Romnyssä oli laittanut.

”Tässä on Gabriel-pojalle, tässä Annille, tässä taas pikku
äidille...” luetteli hän yksivakaisesti.

Kun kaikki lahjat olivat nimitetyt, kaivoi hän esille raamattunsa
ja vilusta hytisten alkoi lukea: ”Koska siis Jesus syntynyt oli
Betlehemissä Judan maalla, kuningas Herodeksen aikana, katso tietäjät
tulivat Jerusalemiin...”

Kärsimykset ja koti-ikävä ovat saaneet hänen järkensä sekaisin,
ajatteli Kyander. Hänen mieltään myllersivät vuorotellen syvä surku
ja sääli toveriaan kohtaan sekä jonkunlainen epämääräinen viha.
Ääneti poistui hän ja lähti lämpimänä pysyäkseen harhailemaan ympäri
leiriä.

Pakkanen yltyi yhä. Tuon tuostakin täytyi Kyanderin kahmaista lunta
kouraansa ja hieroa sillä milloin kasvojaan, milloin käsiään tai
jalkojaan. Estyäkseen kokonaan kontistumasta täytyi yhtä mittaa
pysyä liikkeessä. Hellittämätön itäviima tuntui tunkeutuvan yksin
aivoihinkin.

Nääntyneenä ja pyörryttävin päin harhaili Kyander nuotiolta toiselle.
Silloin tunsi hän kelmeässä kuunvalossa yhtäkkiä kuninkaan, joka
suurissa saappaissaan ja tutussa sinisessä viitassaan asteli hänen
edellään. Kylmäkö vai ainainen levottomuus hänetkin oli ajanut
ulkona kiertelemään? kysyi Kyander itseltään ja alkoi vaistomaisesti
noudattaa hänen askeliaan.

Tavan takaa pysähtyi kuningas taammas nuotioiden kohdalle, ikäänkuin
kuunnellakseen niiden ympärillä värjöttävien miesten puheita. Mutta
kohta lähti hän jälleen liikkeelle ja nuori suomalainen seurasi kuin
varjo hänen kintereillään.

Hetken kierrettyään pysähtyivät he ratsumestari Procopaeuksen
nuotiotulen läheisyyteen. Hämmästyneenä tuijotti kuningas vaivaisesti
palaviin joulukynttilöihin. Ratsumestari istui entisessä asennossaan
ja hänen polviensa välissä oli avattuna raamattu, josta hän
saarnaavalla äänellä luki: ”Minä sanon öykkäreille: älkäät niin
kerskatko, ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Älkäät
niin paljon haastako valtanne päälle: älkäät puhuko niin niskuristi.
Niinkuin ei mitään hätää olisi ei idästä eikä lännestä taikka
vuorilta korvessa. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja
toisen ylentää.”

Nostaen äkkiä päänsä tähtäsi ratsumestari suoraa kuninkaaseen
katseen, jossa oli omituinen lasittunut ilme, sekä toisti painavasti:
”Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää.”

Kuningas käännähti äkkiä kuin jonkun satuttamana ja lähti ääneti
jatkamaan matkaansa. Kyander katsoi hänen jälkeensä ja yhtäkkiä
selveni hänelle siinä, kuinka yksinäinen ja onneton tuo mies pakkasen
puremine kasvoineen oli.

Laskien kätensä Procopaeuksen olalle kuiskasi hän: ”Etkö sinä
tuntenut, sehän oli kuningas?” Mitään puhumatta tuijotti puhuteltu
häneen lasittuneilla silmillään. Sitten rupesi hän jatkamaan
lukemistaan. Hänen kasvonsa olivat vilusta siniset ja sormet olivat
koukistuneet kuin petolinnun kynnet.

Tavaton tuska ja sääli toveriaan, kuningasta ja koko maailmaa
kohtaan kaihersi Kyanderin sydäntä. Hän ei voinut viipyä tuon
onnettomuuteensa jähmettyneen ystävänsä luona, vaan lähti rientämään
kuninkaan jälkeen, joka kuitenkin oli ehtinyt jo häipyä kylmän
kourissa liikehtiväin sotilasten joukkoon.

                                                  ⸻

Vihdoinkin alkoi tämä onneton yö kallistua loppuun. Ainakin
kymmenennen kerran hieroi Kyander lumella nenäänsä ja poskipäitään.
Se selvitti hänen sekaantuneita ajatuksiaan. Yhtäkkiä muisti hän
raamattua lukevan ystävänsä ja lähti viimeiset voimansa jännittäen
rientämään hänen nuotiolleen.

Siitä oli enää jälellä muutamia savuavia kekäleitä. Kolme
joulukynttilää olivat valuneet muodottomiksi tönkeiksi sekä sammuneet
jo aikoja sitten. Mutta ratsumestari istui yhä samassa asennossa,
avonainen raamattu polviensa välissä.

Pahaa aavistaen riensi Kyander luokse ja laski kätensä hänen
olkapäälleen. Jo ensi kosketuksesta tunsi hän, että ratsumestari oli
paleltunut ja ruumis ehtinyt jo jäätyä.

Pitkän aikaa seisoi hän, käsi kuolleen ystävänsä olkapäällä, mitään
ajattelematta alallaan. Väkivaltainen tuskan ja nyyhkytyksen puuska,
joka tunkeusi syvältä hänen rinnastaan, havahutti hänet vihdoin
todellisuuteen. Hän kumartui ja otti ylös vainajan raamatun.

”Tästä lähin saa tämä matkata minun laukussani”, sanoi hän.

Sen jälkeen poimi hän lumelta kynttilänjalan sekä joululahjat,
virkkaen itsekseen:

”Jos Jumala suo minun kerran vielä palata kotimaahan, niin nämät minä
saatan niille, joille ne olivat aiotutkin.”

                                                  ⸻

Kornetti Kyanderin oli suotu kestää kaikki sen talven kauhut
sekä päästä seuraavana kesänä ehein nahoin Pultavan onnettomasta
verileikistä. Mutta karoliini-armeijan tähteiden peräytyessä Turkkia
kohti joutui hän rykmenttinsä tähteitten kera Perevoloznassa
venäläisten vangiksi. Alun toista vuosikymmentä sai hän sitten kestää
kovaa sotavankeutta kaukana Siperian rajoilla.

Kun hän vihdoinkin rauhan tultua palasi synnyinmaahansa, oli hänellä
mukanaan ratsumestari Procopaeuksen raamattu, kolmihaarainen
kynttilänjalka sekä pienet joululahjat, joita hän kaikissa
vaiheissaan oli uskollisesti säilyttänyt.

Monen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta
osaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan
tuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille
tuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.

Isästä poikaan

Majuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän
tunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut
tieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin
monituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa
oli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan,
vaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen
taistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.

Hän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti
katsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei
voinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän
itsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi
merkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää
sen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta
tämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti
Suomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä
kuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana.
Hän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan,
löytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.

Jos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan
paremmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen
itse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa
etuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin parin penikulman
päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra
Jöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon
kanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä
ajanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että
suunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa
viitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon
kanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan
takaisin.

Hän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten
urotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska
Lipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta
Kivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan
puolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat
aikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin,
niin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa
yhtä sankarillisesti keskustaa.

Mutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa
historiasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi
kuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi
niiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti
hänen päässään.

Maaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä
taivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan
kuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja
kaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten
nuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt
hevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta
hangelta kuului suksensuihketta.

Burghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin
asu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö
majuri halunnut illastaa.

Puhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia.
Mutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan
näpsähyttäen huudahti hän:

”Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle
tuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle
sekä kertoa minulle Lundin tappelusta.”

Marttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo
vanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen
isänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen
ratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli
sankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut
koko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet
viemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen
kaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen
rakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli
mainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!

Monta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin tappelusta
. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun
vuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän
talossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan
eversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti
aina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten
taistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun
hänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen.
Majurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta
tahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.

”Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!” hoputti hän syömään ryhtyessään
vanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja
kohenteli nuotiota. ”Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu
rintamaan?” kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.

”Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä
nokalla”, alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon
sijottelusta. ”Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia
ratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme.”

”Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven
kärjessä”, keskeytti majuri, ”sen kunnian he olivat ansainneet Saksan sodassa
.”

”Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki
seisoi”, jatkoi Martti. ”Kun tanskalaiset lähenivät, lausui
eversti-vainaja: ’Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon
kiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse
hiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?’ Ja yhteen ääneen huusivat
pojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin.
Sitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme
joutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse.
Mutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut
paikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.

”’Hyvin tehty, pojat!’ huusi eversti-vainaja, ’Ja nyt valmiit ottamaan
vastaan toista kuuroa!’ Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi
kuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin
joukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät
kuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella
kahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput —”

”Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä
alallanne”, lisäsi majuri.

”Niin”, jatkoi Martti. ”Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme
hyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin
takaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli
teki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme
ajoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme
alallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet
satulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo
useita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin
valettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu
sotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme
liehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää
uudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän
keskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään
hevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta
me jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme
karpiineillamme tanskalaisten tuleen.”

Lisättyään puita nuotioon jatkoi Martti:

”Lopulta meitä ei ollut enää jälellä kuin viitisenkymmentä miestä
ja yhä sinkoili kranaatteja keskellemme. Silloin näin minä
eversti-vainajan horjahtavan satulassaan, samalla kun hänen ratsunsa
putosi polvilleen, sillä ihan sen jaloissa oli räjähtänyt kranaatti.
Minä laskeusin satulasta ja riensin paikalle, auttaakseni everstiä.
Hän oli saanut kranaatin kappaleen kylkeensä ja autettuani hänet
satulasta sanoi hän vaikeasti puuskuttaen: ’Vetäydy sinä, Martti,
tuonne kiviaidan taakse, säilyäksesi hengissä ja viedäksesi viimeiset
terveiseni kotiin.’ Hän antoi minulle sormuksensa, kellonsa ja
rahakukkaronsa ja sanoi: ’Vie nämä viime tervehdyksenä vaimolleni
ja käske hänen kasvattaa pojistamme sotureita, jotka tarvittaessa
osaavat kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin minä nyt
kuolen’! Tällöin syöksyi verivirta hänen suustaan ja miekkaansa
viitaten sai hän enää vaivalla lausutuksi: ’Tämä Kaarlo-pojalleni.’”

Kyyneleitä kiilui majurin silmissä ja lyöden kädellä miekkansa
huotraa lausui hän:

”Niin, se on tämä tässä!”

Koettaen yhä yltyvää liikutustaan hillitä jatkoi Martti:

”Samalla alkoivat tanskalaisten rummut päristä ihan edessämme,
sillä he tiskaisivat jälleen hyökätä kimppuumme. Minä nostin
eversti-vainajan syliini ja juuri kun pääsin kiviaidalle, huokasi hän
viimeiset henkäyksensä. Takanamme kävi vimmattu taistelu ja minun oli
vaikea hillitä itseäni syöksymästä toverieni avuksi, jotka paikkaansa
jättämättä taistelivat joka puolelta päälle tunkevaa vihollista
vastaan. Hetken kuluttua ilmottivat tanskalaisten voittohuudot, että
suomalainen kuoleman rykmentti oli kaatunut viimeiseen mieheensä.
Minä olin ainoa, joka pelastuin, sillä minua velvotti siihen
eversti-vainajan käsky.”

Silmiään pyyhkien vaikeni Martti ja omituista haltioitunutta
liikutusta tuntien tuijotti majuri ääneti nuotioon.

Nyt oli hänellä selvillä, mitä lausua huomenna sotilailleen. Hän ei
huolinut sen paremmin ruveta puhetta sommittelemaan ja siihen hän ei
tuntenut pystyvänsäkään. Yksinkertaisesti ja hartaasti tahtoi hän
vain kuvata heidän isäinsä taistelun Lundin luona ja muistuttaa,
mihin se heitä velvotti.

Ilma oli kevättalvisen raikas ja kajava. Tähtikirkkaana kaareusi
taivas lepäävien sotilasten yllä ja majurista tuntui kuin sieltä
ylhäältä katselisivat hänen isänsä ja muut kuoleman rykmentin urhot
poikiaan ja odottaisivat, kykenevätkö he yhtä järkkymättöminä
seisomaan vartiopaikallaan kuin he.

”Tämän kunnianarvoisan miekkani kautta, heidän ei pidä meistä
pettymän!” päätti majuri mielessään ja ojentausi viittaansa
kääriytyneenä havuvuoteelleen.

                                                  ⸻

Vihollinen, joka nyt läheni Lipolan kylää, ei tullut enää
samanlaisena järjestymättömänä barbaarilaumana kuin Jöns Maununpojan
ja vielä Burmeisterinkin aikana. Rajajoen takaista kaaoksellista
maailmaa muovaili parasta aikaa jättiläismies länsieuropalaisten
kaavain mukaan ja uudistukset tuntuivat selvästi sotajoukossakin.
Vaikka Narvan tappelusta oli vasta kulunut kolmisen vuotta, oli
tämä muutos kuitenkin selvästi huomattu äskeisessä Pähkinälinnan
vallotuksessa sekä niissä taisteluissa, joita suomalainen sotajoukko
oli viime kesänä käynyt tsaaria vastaan rakenteilla olevan Pietarin
kaupungin ympäristöllä.

Mutta siitä huolimatta kohtasi monituhantinen venäläisjoukko majuri
von Burghausenin pienessä joukossa kovan vastuksen.

”Lundin luona kaatuneiden isäimme nimessä luvatkaamme, että
vihollinen ei ole vartiopaikkamme ohi pääsevä muuten kuin meidän
ruumistemme yli!” oli majuri puheensa lopussa huudahtanut
sotilailleen, jotka yksimielisesti olivat päättäneet mieluummin
kuolla kuin peräytyä vihollisen edestä.

Kun taistelun melske oli vaiennut ja illan tullen kuu varovasti
kurkisteli puiden latvain yli, näki se Lipolan kylän tuhkana ja sen
alla olevan aukian täynnä kaatuneita. Siellä lepäsivät viimeistä
untaan Burghausenin rakuunat, jotka lupauksensa mukaan ja isäinsä
esimerkkiä seuraten olivat miekka kädessä kaatuneet viimeiseen
mieheen. Mutta taajat ruumiskasat heidän ympärillään osottivat,
että voitto oli ylivoimaiselle viholliselle tullut ylen kalliiksi.
Ainoastaan rippeitä heidän joukostaan oli voinut kulkea edelleen
lähikyliä hävittämään.

Kun kuu ikäänkuin näkemiinsä perehtyneenä uskalsi irtautua puiden
latvoista ja kohota hiljalleen ylemmäs taivaalle, lankesi sen valju
hohde esteettömästi kentälle, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Ainoastaan yhdessä kohti taistelukentän keskuksessa, missä viimeinen
kamppaus oli käyty ja missä kaatuneiden joukko oli tihein, näkyi
vähäistä liikettä. Nuori sotilas suomalaisen rakuunan asussa kohosi
hiljalleen istumaan ja tunnusteli päätään. Hän sai sormiinsa
hyytynyttä verta ja muisti nyt saaneensa miekaniskun, josta hän oli
menettänyt tajunsa ja pudonnut satulasta.

Haavottunut, joka oli vasta kahdenkymmenenvuotias nuorukainen,
nimeltään Juhana Henrik Fieandt, kohosi hiljaa jaloilleen ja
tunnusteli raajojaan. Hän ei huomannut itsessään muita vammoja ja
alkoi varovasti, vaikkakin hoippuen, liikkua kuolleiden keskellä.

”Nähtävästi minä olen ainoa eloon jäänyt koko kentällä, sillä kaikki
makaavat liikkumattomina eikä miltään suunnalta kuulu pienintäkään
voihkausta”, ajatteli hän eteenpäin pujotellessaan.

”Toverini ovat pitäneet lupauksensa”, jatkoi hän kuolleita
silmäillen, ”ja kaatuneet viimeiseen mieheen. Meitä olikin enää
vain parikymmentä kuudestasadasta jälellä silloin kun minä sain
miekaniskun päähäni. Mutta jokaisen ympärillä makaa puolikymmentä
ryssää, niin että he eivät ole henkeään halvasta myyneet.”

Poistuttuaan etemmäs paikalta, missä hän itse oli maannut, kumartui
hän tarkastelemaan muuatta veren ja haavojen peittämää, puoli
alastomaksi ryöstettyä ruumista.

”Majuri!” lausui hän itsekseen. ”Niin, niin, hän oli jo yltyleensä
verissä silloin kun minä hänet viimeksi taistelun vilinässä näin.
Hänellä näyttää olevan ainakin parikymmentä haavaa ruumiissaan,
mutta siitä huolimatta on hän isänsä miekan puristanut niin lujasti
kouraansa, että ryöstäjätkään eivät ole sitä saaneet irrotetuksi. Ja
tuollahan makaa isäntänsä jaloissa vanha Marttikin ja ukko näyttää
aivankuin hymyilevän. Niin, nyt hän on päässyt Lundissa kaatuneiden
toveriensa seuraan ja hymyilee sen vuoksi. Nyt näkyy jääneen minun
tehtäväkseni saattaa isänmaalle kaatuneiden viime tervehdys. Sen
minä olenkin tekevä ja totisesti, jos jokainen Suomessa seisoo yhtä
lujana paikallaan kuin nämä, niin tätä maata ei tuhoo venäläistäkään
voimakkaampi vihollinen! Ja nyt pyrkimään elävien ilmoille tältä
kuoleman kentältä!”

Horjahdellen ulkoni Fieandt taistelutantereelta ja hävisi hetken
kuluttua metsän siimekseen.

Viimeiseen mieheen

I.

Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja
täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle.
Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä
Isonkyrön vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen
istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat
Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,
kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet.

Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714. Tiistaista saakka oli
viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä
odottanut vihollista Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti
von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle
saapunut ylioppilas Gabriel Peldan joka kymmenkunnan suksimiehen
kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas
Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijansa kanssa olevan täydessä
marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis
todennäköisesti tapahtuva huomenna.

Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö
oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous
oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen
oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot
tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle
edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet Ratsuväen
päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut
marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla
siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli
lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide,
että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli
sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen
joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet
ratkaisun hetkeä. —

Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä
otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina
hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin
ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään,
kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja
upseereihinsa kääntyen puhui:

”Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa
vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi
Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi
kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin
seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan
pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea
niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden
tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla
silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi
minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan
kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan.
Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se
menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme,
koko isänmaamme joutuu avutonna raa’an vihollisen tallattavaksi.
Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen.
Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä
taistelutannerta?”

”Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!” huudahti kapteeni Hinnel,
nousi seisomaan ja paljasti juhlallisesti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät
toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin
ääni värähteli, kun hän puhui edelleen:

”Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin
me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä
vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa.”

”Hurraa!” huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut
enää tunteitaan hallita.

Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa
kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon
aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät
ne sitten tuppeen.

Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra
Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,
liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui
nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja
muutamia papereita lausui:

”Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä
etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen
perhehautaani Hollolan kirkkomaahan.”

”Mutta, herra eversti...” yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai
hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle
tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin
päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki
upseerit päällikkönsä esimerkkiä.

Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi
kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit
ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka
soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen
rinnalleen ikkunan ääreen:

”Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme
paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla
miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei
voi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomisen päivän
vaiheissa.”

II.

Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä
vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.
Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuenkylän talot
. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja
hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän
eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli
revitty joukko talojen ulkohuoneita.

”Tunnussana?”

”Jumala kanssamme!” ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle
sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa
muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen
tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa
lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista
iltapuhdetta.

Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan
sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän
tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran
kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoamat pellot ja niityt
levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana
olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä
taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat
niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän
verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.

Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu
palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman
poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena
helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden
kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut
syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi
isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili
itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu
jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla
ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi,
aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää
nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin
niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.

Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin
hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli
hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä.
Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö
oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin,
hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan
muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.

”Tunnussana?”

”Jumala kanssamme!”

Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka
ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi
päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen
villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä
huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta
kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen
äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.

”Mitä kuuluu?” virkkoi Essen jotakin sanoakseen.

”Kaikki hyvin, herra eversti!” vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.

”Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella.”

”Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin.”

”Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?” kysyi Essen
kulmiaan rypistäen.

”Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi”, luetteli sotamies
rauhallisesti.

”Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi”, jatkoi eversti, ”aivan
niin, ja nyt Jumalan haltuun.”

Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. ”Huomenna tällä
aikaa tiedän minä jo paljon enemmän”, ajatteli hän kävellessään.
”Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia
kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella.”

Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä
leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,
toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.
Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti
tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun
vihollisen kanssa.

Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit
olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat
lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään
tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa
peitteeksi.

Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset
liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki
huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä
ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja
kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti
joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva
oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen
lähinnä makaavan upseerin kasvoihin.

”Nukutko jo, toveri?” kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.

”En, uni ei tahdo tulla”, kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet
äänestä kapteeni Hinneliksi.

”Miltä sinusta tuntuu?” jatkoi Essen hetken kuluttua. ”Onko sinulla
mitään aavistuksia huomispäivään nähden?”

”Pimeältä tuntuu”, vastasi Hinnel alakuloisesti, ”enkä minä mitenkään
jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi.”

”Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun
halu”, lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään
myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.

”Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta”, puhui Hinnel
katkonaisesti,... ”kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti
meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä
ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten
vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja
eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen
taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on
kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu...
ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan.”

Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin
enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.

Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt
tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:

”Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?”

Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa
vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten
kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä
aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään,
vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun
kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja
vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen
katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä
tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen
kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi
kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa
ehtoorukousta.

III.

Yhdeksästoista valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä
ennusti lumipyryä.

Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti
ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista
Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana
sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata
sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään
nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta
sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin
leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän
silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.

”Tänään me sitten eroamme toisistamme”, puheli hän sitä tehdessään
hevoselleen, ”tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen
maahankin.”

Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.
Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko
kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja
nousi satulaan.

Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa
rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi
narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui
sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat,
suitsista taluttaen, käyttelyttelivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan
hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta,
taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun
talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui
armeijalle apuaan tarjoamaan.

Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan
pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen,
jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa
sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin
ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse
ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko
sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen
muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.

Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan
taistelulinjan keskustassa.

Kun Essen kylästä viettävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän
etempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren,
kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. ”Tuo ei ennusta hyvää”,
ajatteli hän synkistyvin mielin. ”Mutta sehän on tiedetty jo kauan,
että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen
mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän
tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään.”

Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin
mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa
jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle
ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa
avoimin päin ja miekka paljastettuna, tarkastellen lyhyen saarnan
kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden
kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan
jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät
virteen:

”Meidän linnam’ on Jumal’ taivaast’”, tunsi hän sydäntä avartavaa,
hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä
kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten
kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä
nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut
koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin
samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä
hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä
niin luonnolliselta.

”Meidän viholliseni’ on hirmuinen,
Neuvoiss’ moniss’, pahoiss’ juoniss’
Ei löydy hänen vertaans’”,

kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään
omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.

IV.

Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt
adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen
alkoi puhua:

”Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette
jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,
kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun
vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti
koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta
omilla urotöillänne.”

Tässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti
nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä
tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi
hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön
velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle
iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman
voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen
katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin
epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna
järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.

Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä
yhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.
Äänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:

”Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä
kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa
tai kuolla!”

”Eteenpäin! Hurraa!” puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali
noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän
sulun.

”Minun on turhaa jatkaa”, puhui Armfelt edelleen. ”Tuntiessani
teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne
rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan
monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!”

Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin
ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.

Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat lakanneet
kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti.
Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat
jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen.
Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat
viimeisen kerran muskettiensa sänkkipannuja ja upseerit harppoivat
lumessa kahlaten pitkin rivejä.

Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu
alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän
ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä
levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti,
josta vihollisen piti tulla näkyviin.

Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen pirstan päähän kylästä,
tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa
eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona
näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka
paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.

Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti
toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja
kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen
viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.
Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle
joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen
levittäytyessä rintamaksi poikki joen.

Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,
jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa
suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä
alallaan.

Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi
ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää
vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa
puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen
etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa
entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta
siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean
siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti
käskyn marssia.

Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.

Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli
vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen
jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta
pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden
lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen
johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia ”harakoille
heitetyistä mustikoista.”

Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,
purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi
melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.

”Tuo ei ennusta hyvää”, kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä
lausuvan. ”Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta
Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen.”

Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti Matinpojaksi,
joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten
Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan
liittynyt Porin rykmenttiin.

”Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva”,
virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat
tehneet ikävän vaikutuksen.

”Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi
tuuli edestä tai takaapäin”, vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.

Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi
selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!
alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi
hitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja
vihellystä.

Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten
hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja
astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja
ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.

”Sinä siis ensiksi”, virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista
ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin
anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.

Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen
rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:

”Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven
on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä
Vöyrin tielle.”

”Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?” kivahti Essen
tuimasti.

”Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan
on hänen komennossaan.”

”Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan
kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!” vastasi Essen ja kääntäen selkänsä
adjutantille komensi hän:

”Pojat, valmiit ampumaan!”

V.

Vihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun
suomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä
vastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja
taistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa
juureen kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista,
joka suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.

”De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen”, kuuli
Essen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä
lausuvan.

”Se roisto, ranskalais-kerskuri!” vastasi siihen jonkun toisen
raivosta käheä ääni.

”Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen
käskyään”, jatkoi Hinnel. ”He hyökkäävät juuri joelle.”

Vasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten
ratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen tavallinen
hyökkäyshuuto: ”Hakkaa päälle! Hakkaa päälle” sekä tuttua maankamaran
tärinää, joka syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.

Tällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä
suojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt
joko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten
ainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon
saatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi Armfelt sytyttämään
tuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen siten
jalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien
joukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä
pajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan.

”Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!” huusi Essen
Armfeltin käskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse
ensimäisenä joen äyrästä alas. ”Eteenpäin myrskyä ja verivihollista
vastaan!”

Rajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta
eteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä
aikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen
taistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä
enemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa.

Niin itsepäisesti kuin venäläiset usein saattoivatkin edetä
kuulatuiskussa, niin suomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät
koskaan kestäneet, sillä siinä oli aina jotakin silmittömästi
läpitunkevaa ja raivokkaasti musertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi
sukupolvelta periytynyt ja veriin syöpynyt viha tämän maan ainaista
viljelyksen tallaajaa vastaan olisi noissa hyökkäyksissä saavuttanut
huippukohtansa. Ja vallankin tällä kertaa oli suomalaisten rynnäkössä
niin hillittömän murtavaa, että vihollisen rivit heti ensi rysyssä
joutuivat epäjärjestykseen ja alkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin
kertoi myöhemmin, ettei hän ollut kokenut niin raivokasta tappelua
sitte Pultavan.

Koko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa
tuokiossa epäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta
takaisin joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin
voittohuudoin ajoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen
vihollisen kanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt
häthätää naulata.

Mutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui
Armfeltille sanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan
Napuenkylän ja varustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten
selkään. Ja samalla ilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat
pohjoispuolisen metsän kautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät
nyt suomalaisten vasenta kylkeä.

Essen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat,
jotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti
ottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä
viimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin
uhkaavaa vihollista vastaan.

Raivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä
villisti kirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylän
puoleisille kummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä
talonpoikain rekiä sekä keihästeliä yksinäisiä, pakoretkelle
harhautuneita suomalaisia.

Kun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen
täyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista
herpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret
olivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä
temmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän
istuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan
ja reväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa
haavat.

Tuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu
takaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas
muskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen
jalkaväki oli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden
järjestyä sekä läheni uudelleen suomalaisia.

Armfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis
samalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan Kuin yltyvä tulvavesi
saarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot.
Venäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen
ja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan
väistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta
päälletunkevaa vihollista vastaan. Essen komensi ampumaan, mutta
ainoastaan harvat piilukot antoivat tulta ja hänen lähellään seisovat
upseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu patruunia.

”No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!” huusi hän ja
yritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät
totelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan
itseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa yli
kaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa
kaameata säveltään.

”Eteenpäin, Jumala kanssamme!” hoputti Essen käheällä äänellä, ja
kun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui
nurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä
eteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä.
Mutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua
lumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi
ampumaan pistooleillaan.

VI.

Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu
taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä.
Haavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin
kourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen
sai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja
olkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen
heiluttamaan miekkaa.

”Porilaiset! porilaiset!” hoki hän voipuvalla äänellä ja
yhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään
yliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisten täytyi särkynein
rivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä
lumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko.

”Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he
meidän ylitsemme”, lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan,
missä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.

Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä
hänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset
vihollisen takaisin.

Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa
lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään
pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän
oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen
sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut:
Onko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?

Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja
verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri
Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika
kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä
everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti
Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella
äänellä:

”Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?”

Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta
lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti
haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä
otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:

”Missä rykmentin upseerit ovat?”

”Kaikki kaatuneet, herra eversti!” vastasi Antti Matinpoika, ”eikä
sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä
ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla
ja...”, sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.

”Monta hetkeä en enää kestä”, lausui Essen, ”komenna sinä sitten
rykmenttiä ja muista...”

Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan
tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen
kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien
kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän
vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.

Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,
mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen
joka taholta.

Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:

”Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja
kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!”

Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi
vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan.

Kuin yltyvään tulvaveteen peittyvinä taisteli samanlaisia rykmentin
jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä
taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian
puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli
kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin
ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan
kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka
vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.

                                                  ⸻

Niin päättyi onneton Napuen päivä.

Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä
ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen
kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.

Kolkkona ja autiona levisi Napuen luminen lakeus hiiltyneine
talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi
ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat
vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanivat petolinnut raskain
siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri
kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.

Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle
pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni
Collin-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen
talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:

”Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme
olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.
Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä herra eversti von Essenin
ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi
rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille
kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn,
haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti
korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me
emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin
runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut
ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät.”

Häviön jälkeen

Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta alkain istunut
hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat
silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät,
että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden
hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.
Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari
yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja
sammuneet silmät vilahtelivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten
kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina
ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari
sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana
hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän
aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui
tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä
sydänmaalla.

Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän
nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten
mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samalla kun hänen kasvonsa
vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut
pidättyä kuiskaamasta:

”Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?”

Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen
huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana
tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti
vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja
voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.

”Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?” tinki muori hädissään,
saamatta nytkään mitään vastausta.

”Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti
taisteltavan”, lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden
jälkeen.

”No?” kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.

”Ryssä on voittanut”, vastasi vaari kumeasti.

”Herra Jumala!” huudahti muori.

Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi
lausumalla:

”Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon,
niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa.”

Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat
liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja
laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa
lämpiämään.

”Haavansiteitä myöskin tarvitaan”, virkahti vaari illan suussa ja
napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.

Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta
sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli
kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa
paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta
paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.

Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken
kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja
laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja
toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä
hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja
ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.

Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,
jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.

                                                  ⸻

Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta
aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut
oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:
musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli
hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä
suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin.
Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma
rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi
suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.

Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli
käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten
kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana
vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja
outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen
kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet
ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa
puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset
kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta
lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa
valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.
Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi
vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta
osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla
kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin
taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta,
vaan kärsivän kotimaan puolesta.

Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun
rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän
yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet
lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen
ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän
edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava
ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan.
Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn
vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein
kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä
hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika
eteenpäin.

Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää
päällikkönsä kysymys: ”Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?”
Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään
heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo
tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos
hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen
kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta
huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi
hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.

Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään
heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan
ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden
keskeltä tulen vilkkuvan.

”Tuli!” huudahti hän ja ”tuli! tuli!” toistivat hänen miehensä,
ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.

                                                  ⸻

Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.
Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,
löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri heitä varten levitetty
olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat
ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän
vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun
valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan
kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.

Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät
miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta raskaaseen
uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä,
mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky
ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi
mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin
olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen
kansan häviöstä.

Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka
yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin
nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi
hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari
esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä
merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien
edustajan samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli
tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa.

”Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?” katkaisi vaari vihdoin
äänettömyyden.

Hän sanoo: täksi kertaa, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:

”Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin
me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa
pois.”

”Hm, minä näin sen kaiken päivällä”, lausui vaari eikä Antti Matinpoika
ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. ”Silloin minä
tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä
kerkesin siitä jo päästä.”

Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen
päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.

”Mitä te siinä suhteessa uskotte?” kysyi hän lopuksi vaarilta.
”Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?”

”Emme ole”, vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,
että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle
vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. ”Emme suinkaan!
Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja
hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.
Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun
tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme
eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain
kasvatuskeinoja Herran kädessä, nämä tällaiset ajat, sillä hän on
aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän
rankaisee.”

”Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen
kovalta”, virkkoi Antti Matinpoika, ”niin ettei ole ihme, jos moni
epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me
lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja
sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan.”

”Kovalle se tuntuu ja kovaa sen onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä
tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.
Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan
raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä
minun mielessäni juuri pyörii.”

”Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue
kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken
piti sanoa.”

Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: ”Näin sanoo Herra,
Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän
rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujamet kaupunkeihin, ja
autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän,
että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja
heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin
Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja
autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan.”

”Niin, niin... niin se on oleva”, hymisi vaari. ”Kansamme laita
on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen
löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne.”

”Niin”, virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.
”Mutta kesken ei saa uupua.”

”Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä
jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne
taas panevat elämän uudestaan alkuun.”

”Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa
ytimen”, lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin
olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.

”Niin juuri!” vahvisti vaari.

Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta
sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli,
kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen
jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä
ehyemmäksi ja terveemmäksi.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi
lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi
ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän
kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.

”Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä”, hymähti hän vaarin
kiertelyille. ”Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava
kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään.”

Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:

”Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä
viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujamet
kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra.”

Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla
Laihian kohti.

Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: ”Paljon meiltä
tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin.”

VELJEKSET

Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja
palavalla hartaudella psalmin sanoja:

”Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala,
Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.”

Talvinen ehtoo pimeni ja jäätynyt ristikkoakkuna katonrajassa kykeni
enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen. Kun ei vangille
ollut suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja pitkien pimeän
hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle kohta hartauden
suoritettuaan.

Unesta ei kuitenkaan ollut toiveita, sillä jalkoja ja sivuja
särki taas armottomasti. Se oli seurauksena siitä, että hänen
muutamia viikkoja sitten päivät oli täytynyt kasakkahevosen jälessä
tulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset
oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja
rujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,
vaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.

Vanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck. Kun pakoon
lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:

”Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman
onnensa nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan,
mutta minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni.”

Perheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan
Ruotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle, tehdäkseen
voitavansa seurakuntalaisten hyväksi.

Kun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä
sen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat ryssät vain ärtyneet
ja lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla
tavalla tuotti Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien
kanssa vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.

                                                  ⸻

Kun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen,
aukeni kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi,
ettei se ollut vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin
ja huomasi nyt tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti
rykäisten toivotti hyvää iltaa.

”No herra varjelkoon, Tapanihan se on!” huudahti vanki hämmästyneenä,
sillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.

He puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:

”Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?”

”Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan”, vastasi vanhempi veli
ujolla ja matalalla äänellä.

”Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty”, vastasi vanki
hämmästyksissään veljensä sanoista.

Hän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse
rinnalle ja kysyi:

”Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin
neuvoisi tullut?”

”Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin
vanginvartian, niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun
koppiisi. Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani
puhutella sinua sielunasioissa”, selitti velimies. ”Mutta nyt sinun
olisi hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään
minua pois.”

”Tottako sinä sillä siis tarkotat?” kummaksui pappiveli, ”ja miten
sinä olet ajatellut sen käyvän laatuun?”

”Kyllä se käy hyvin laatuun”, vakuutti talonpoikaveli. ”Me vaihetamme
vaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin
toistemme näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään.”

Tuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui
sitä tehdessään edelleen:

”Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan
sydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet
useimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä
ajattelin, että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutaman
kapan täältä Vaasasta. Sitä varten otin mukaani kontin, joka on
lumihangessa vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin
sukset, ja suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta
etköhän sinä jo riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla.”

Liikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.

”Mutta entäs sinä itse?” sai hän vihdoin kysyneeksi.

”Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne”,
vastasi veli viattomasti.

”Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit
hirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?”

”Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies”, vastasi
veli rauhallisesti, ”jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi
seurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja
neuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta.”

”Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni
pariin, mutta näin se, rakas veli, ei käy”, sanoi pappiveli
päättävästi ja liikutuksensa hilliten. ”Miten minä esiintyisin
lohduttajana hätää kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni
lunnaiksi jättänyt oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen
päällesi, sillä kyllä minä jään tänne.”

”Mutta kun ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun
minusta tarvitse huolehtia”, yritti veli vielä toista taivutella.

”Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen
alati heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin,
että minä ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään
meidät Turkuun ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin
seurakuntaani, sillä ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän
ihmisystävälliseksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi.”

”Sinä et siis suostu lähtemään?” kysyi veli masentuneena.

”En!” vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä
itseään. ”Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on
mahdoton sitä noudattaa.”

Vastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.
Senjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti
lavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä avoimia piirteitä
sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä
painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti
hänet syleilemään veljeään.

”Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan
avulla aikanani selviän”, sanoi hän koettamatta enää liikutustaan
salata. ”Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään.”

”Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut”,
huoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia
viittoi häntä tulemaan.

Veljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi
sulkeutui heidän välillään.

Kuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta
uudelleen polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa
sydäntään palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko
Suomen kansan puolesta.

                                                  ⸻

Seuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapaniveli jo Ilmajoen aukeilla,
selässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä
yritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä
olisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.

”Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,
niin — nythän se olisi jo sekin ohitse”, lopetti hän ajatusjuoksunsa.

Suolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo
armottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille,
sillä kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää
jälellä, olivat sitä paitsi autioina.

Ennenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,
ilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä kasakkajoukko kuin
maasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja
ponnisti viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta
välimatka oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti puolikymmentä
ärhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja
ja taakkansa painosta sortui hän maahan.

Kontista vapauduttuaan koetti hän nousta ylös ja toisen suksensa
kohottaen puolustautua. Mutta surmanpisto rintaan vaivutti hänet
uudelleen hankeen.

Hän ei noussut enää. Pakolaisia muistaen ajatteli hän:

”Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi
tähän.”

Sitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän
ajatteli itseään syyttäen:

”Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä
kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta.”

Hän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena
hangelle.

Poloinen papintytär

Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään
tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän
takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella
hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa
oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari,
herra Gabriel Corte, istui sen sijaan salin sivuseinällä, johon,
myöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra,
Martinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi
kuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen
näköinen mies.

Hevosseppä jatkoi kertomustaan:

”Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli
vartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi,
tuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin
minä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen
kanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä
maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä,
että mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt
ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin
joutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin
häntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä
ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet
hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän
kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla
samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana
yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan
yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.
Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä
(seppä koputti etusormellaan otsaansa), ainakin toisin vuoroin.
No niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli
väärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni
ja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin
kuulat korvieni ympärillä.”

”Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?”
kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.

”Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani
ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja
näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä
Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaruskellen jotakin
napattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme
venäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo
entinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä
hänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin
toveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein
minä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle
tehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua
kuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin.”

”Hän on siis täällä nyt?”

”On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja...”

Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien,
minkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana.
Ääntään alentaen virkkoi silloin seppä:

”Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen.”

”Kuinka niin?” hymähti Armfelt. ”No hän on oikeastaan aivan naisen
näköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne
tulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden
kanssa tulemaan kylpyyn.”

”Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?”

”Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea
nimensä.”

Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,
joiden läpi hän oli harhailko sekä vihollisten liikkeistä siellä,
viittasi Armfelt häntä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä
seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.
Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen
olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli
hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen
kulunut puku ja tukka, aikoinaan lyhyeksi keritty, oli pörröinen ja
epätasainen. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset
ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme.
Huomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui
hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin
tyttömäisemmän vaikutuksen.

”Sinä puhut suomea?” kysyi Armfelt.

”Kyllä”, vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken
päästä hiljaa: ”Se onkin minun äidinkieleni.”

”Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?”

Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla
äänellä:

”Eerik Benjamininpoika.”

”Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!” ja Armfelt pani ääneensä
hieman ankaruutta.

Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä
itkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään,
ett’eikö hän ollut nainen.

”No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä
mitään pahaa seuraa, päinvastoin”, koetti Armfelt puhella hänelle
lempeästi.

”Annikka minun oikea nimeni on”, niiskutti tyttö, ”Annikka Swahn.”

”Annikka Swahn”, toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän
kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin
tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa
oloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että
venäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä
tapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla
kuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan
ilmaisseen oikean nimensä.

”Mutta mistä sinä, poloinen, olet syntyisin ja kutka ovat sinun
vanhempasi?” kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.

”Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,
oli kappalaisena”, vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.

”Hyvä Jumala, siis papin tytär!” pääsi välittömästi kirkkoherra
Peitziukselta.

”Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen
sotamieheksi?” kysyi Armfelt. ”Kerrohan nyt meille kaikki
alustapitäin.”

Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien
tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen.
Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän
kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.

”Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja
veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen
muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen”, kertoi tyttö
jalkoihinsa tuijottaen.

”Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!” huudahti
Armfelt.

”Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan”, kiiruhti tyttö
selittämään.

”Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on
tapahtunut ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista.
Sinä jouduit siis metsässä kasakkain käsiin?” hoputteli Armfelt.

”Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä
vastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta
ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä
ja ennenkin kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle
kasakkalauma.”

”Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?” keskeytti
hänet Armfelt.

Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten:

”Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta.”

”Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta
kerropas nyt edelleen.”

”Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain
vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä
satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta
kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta
minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin
vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin
suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista
meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,
jossa minä sain olla kolme vuotta.”

”Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?”
tiedusteli Armfelt.

”Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä
saimme puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein
puuttui sitäkin ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet
saivat aamusta iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla
ja meidän naisten täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä
sotamiesten vaatteita. Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin,
mutta kuolema ei tullut, vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti
sitä rukoillut. Kymmenittäin ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin
kääntyneiden suomalaisten ja ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin
teitä ja syrjäisempiä katuja, joista niitä aika-ajoin viskeltiin
Nevaan tai peruskivien alle. Ani harva sai osakseen oikean
hautauksen.”

Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen
täyttivät hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän
katkonaisella äänellä:

”Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi
useimpia onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten
väkivallan uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan,
sillä monet miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin
heidät ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat
ja sieramet.”

”Oih, sitä raakalaisuutta!” voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä
inhon ilme.

”Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta”, jatkoi
rakuunatyttö jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. ”Sitten
alkoi kierrellä huhu, että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa
vallottamaan Suomea. Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin
miehet kuin naisetkin, jotka vain olivat voimissaan, pantiin väkisin
sotaväkeen. Jotka kieltäysivät tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin
meidät kuitenkin väkipakolla kastettiin ryssänuskoon ja annettiin
uudet nimet. Se tapahtui loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja
minulle annettiin silloin nimi Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta
suomalaista tyttöä raahattiin Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin
sotamiehen vaatteisiin ja opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja
ampumaan. Ja sotamiehet saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä
tahtoivat.”

Kertojan ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan
vaikeni ja mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli
vallannut syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: ”Kauheata!
kauheata!”

Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:

”Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt
taisteluissakin olla mukana?”

Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa
kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

”On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,
Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,
joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin
tai muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme
hiljaisuudessa keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa
omia kansalaisiamme, vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan.
Minäkin sain Pälkäneellä haavan käsivarteeni.”

”Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?” keskeytti hänet Armfelt.
”Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan
osassa te olitte?”

”Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeilla ja joukossa oli useita
siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat
hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli
taas paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä,
ellemme vikuroimatta kävisi päälle.”

”Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!” huudahti Armfelt
ja löi rajusti kämmenensä pöytään. ”Se jalosydäminen ja sivistynyt
Galitzin!”

”No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja
sivistynyt”, huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.

”Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa
vai vasenta siipeä vastaan?” kääntyi Armfelt taas tytön puoleen.

Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten: ”En minä voi sitä niin
tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry ja varsinkin me
naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että me lähelle
suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä, sillä me
olemme heidän kansalaisiaan.”

”Mitä!” havahtui yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa
oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka
levotonna oli kuunnellut tytön viime kertomusta. ”Juuri kun minä
komensin mieheni pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen
rintamasta huutoja: ’säästäkää, me olemme suomalaisia!’ Mutta
minä huusin miehilleni, jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet,
että se on vihollisen petkutusta kaikki. Ja niin me säälimättä
hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan kaikki, jotka tiellemme
sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme paratkoon, mutta emmehän
me mitenkään voineet käsittää, että vihollisten joukossa olisi omia
kansalaisiamme.”

Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.

”Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa”, kertoi tyttö,
kiinnittäen pelästyneet silmänsä majuriin. ”Minä ja kaksi muuta
tyttöä pelastuimme piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana
hyppäsimme me satulasta ja kun siinä lähellä sattui olemaan korkea
lumikinos, peittäysimme me siihen ja kyyrötimme siellä aina
iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten kylmän ja nälän hätyyttäminä
kohosimme piilostamme, huomasivat meidät heti taistelutantereelle
kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset, ottivat meidät kiinni
ja veivät everstin luo ja...”

Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi
päänsä syvään alas.

”No, teitä varmaan rangaistiin?” virkkoi Armfelt.

”Niin, saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme”, sanoi
tyttö mahdollisimman hiljaa, samalla kun kyyneleet alkoivat uudelleen
tippua hänen silmistään.

”Tyttö parka!” huoahti Armfelt. ”Ja sitte sinä sait parin venäläisen
rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?”

”Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä
viimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin
toivonut.”

”Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan vuosina
papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole
näinä ollut mitään tietoa?”

”Ei”, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. ”Isäni on ollut jo toistakymmentä vuotta
kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat
minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,
elävätkö he vielä ja missä he ovat.”

”No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, ja ehkäpä Jumalan avulla
saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien
muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat
turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin
sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä
sukupuolellesi kuuluva puku.”

Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra
Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi:

”Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä
kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse
noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa.”

Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.

Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena
muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi
sen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan
mielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt.

Ulkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla
kasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja
pihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului
rummunpärrytys, kun talonpoikaisille sotilasjoukoille opetettiin
sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea
käsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan
synkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat
kuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin.

Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:

”No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja
totuttanut. Mutta nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen
muonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään
suunnitelmanne.”

Viimeinen varustus

”Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että
minä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut
kymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,
haavottunut kolme kertaa ja ollut kerran sotavankina kaukana
Venäjällä, josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut
takaisin isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin
nuori, niin olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen,
mihin virkani minua velvottaa.”

Lausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin linnan
komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti
miekankantohihnan kireämmälle ja astui ulos.

Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille, jossa hän pysähtyi
tarkastelemaan vihollisleiriä.

Oli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua
jäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen
kylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat
kylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään
kuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina
kohosivat vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö
oli nyt kuin ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti
pauhasi Ämmä talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva
usva vaanii kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina
hattaroina.

Niemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin
tulet vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja
raatihuoneen sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan
joitakuita hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät
rivit lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli
hirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt
yöksi vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit
liikkuivat edestakaisin, valmiina hälyttämään, jos linnasta
yritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan
mahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat
liiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa
horroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat
musketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja monikertainen
kaiku vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin
olisi ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän
Suomen viimeisen varustuksen kamppailua.

Fieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa
nojaten seisoi ampuma-aukon ääressä.

”Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?” kysyi hän.

”Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin
nuorempanakin, herra komentantti”, vastasi sotavanhus. ”Äsken juuri
keikautin tuolla muutaman ryssän, joka pisti nenänsä musketin
kantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman
niin ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja
varpaani ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä,
sillä ne minä palellutin jo toissa talvena Napuella.”

”Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?” kysyi Fieandt.

”Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa
täyteen”, vastasi vanhus avomielisesti, ”mutta näkyypä tuota pysyvän
hengissä näinkin — eikähän tätäkään ikäänsä kestäne.”

Linnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle
arka asia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja
huomannut sen huvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän
käskenyt varusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin
aseettomalle väelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen
ennenaikaiseen loppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että
vaimonsa rukouksista heltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.

Toinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu
enää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät
olletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa
olikin paljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.

Mutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa
linnaa viimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt
rovasti Cajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain
oli saatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten
joukossa kärsittävän myöskin puutetta ja taudin riehuivat heidän
keskellään paljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän
päättänyt jatkaa taistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.

”Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää”, lausui
Fieandt, ”jos mieli säilyttää nämä muurit omassa hallussamme. Mutta
tokkopa noilla viheriätakeillakaan lienee makeanleivän päivät.”

”Ei vainen olekaan”, myönsi Skarppi. ”Ja jos siellä ryssänlimppua
liekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin
neljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä
ulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu
vielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme
muonaa ja polttopuita hankkimaan.”

Tällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä
virkkoi hän:

”Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossa me hyvin voimme hieman
paastotakin.”

Hän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko
vartiat kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen
vehkeilemässä.

Tarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa
kaikenlaisen rojun ohella oli pari pientä halkopinoa — ainoat
jälellä olevat polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon
ääressä itselleen halkosylyystä.

”Minne niitä?” kysyi Fieandt äreästi.

”Komentantin omaan huoneeseen”, vastasi mies. ”Rouva pyysi tuomaan.”

”Pienempikin sylyys riittää”, sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen
kylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.

Se oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin
seinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin
miehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai
synkkä ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista
käsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja
huoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli
turkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti
ympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.

Pelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka
ankaruutta he olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät
valituksensa ja äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui
Fieandt muutaman askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen
tarkastelemaan.

Tätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä
pari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle
huoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen
herranehtoollista orjilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa
kuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.

Nähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti
kuin oli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä
tornissa, joka yleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi
iloinen takkavalkea, jonka loisteessa hänen nuori vaimonsa
puuhasi illallista. Viime suvena oli näet Fieandt nainut Elisabet Tavaststjernan,
joka sitä ennen oli vähän aikaa ollut naimisissa
hänen erään Napuella kaatuneen upseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva
oli seurannut miestään armeijan peräytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä
sieltä tänne Kajaaninlinnaan.

Synkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät
polviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken
oli saanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen
pistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä
tahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan
viikon kykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat
ja polttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia
avuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi
matkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.

Antautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta.
Ei koskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi
muukin keino asian ratkaisemiseksi. Linnan kellarissa oli vielä
jälellä kokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä
lennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.

Tämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman
kerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko
ei häntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän
tuntenut salaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä
olemassa muukin keino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi,
niin se oli juuri antautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen
takia, vaan koska se hänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli
itsessään vastenmielistä.

Hänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa
ja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Fieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan
kietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä
äänellä kysyi hän sitten:

”Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?”

”Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?” vastasi vaimo. ”Totta kai
minun on uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen
seurannut tänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo.”

”Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani
minkälaiseen kuolemaan hyvänsä?” kysyi Fieandt.

”Mitä sinä sillä tarkotat?”

”Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat
puolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,
huomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?” vastasi
Fieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,
jatkoi hän: ”He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät
sen sitten ilmaan.”

”Mutta... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi”, änkytti rouva,
joka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.

”Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa
kauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.”

Tätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka
huomattavasti kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun
ovelle samalla koputettiin.

Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen
mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä
ja harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli
viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli
ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta
ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt
isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi
vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet
perheensä kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty.
Hädin tuskin oli hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä
paennut senjälkeen perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien
muiden seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.

Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija
lausui tyynesti:

”Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin
anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään
yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi
keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin
otin nyt vapauden tulla sitä jatkamaan.”

”Minusta nähden oli turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä
minun mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin”, vastasi Fieandt.

Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:

”Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen
nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka
ollut joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.”

”Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda
mitään”, virkkoi tähän Fieandt.

”Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme.”

”Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna
viholliselle!” huudahti Fieandt kiihtyen. ”Mutta sitä minä en ole
tekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin
joukosta Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme
rajojen sisälle. Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta
joutuvan vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli
Suomen, niin että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole
valtaansa saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin
päällikkyys on minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan
seisoneet viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen,
niin että vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään
pohjaan saakka, niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani.”

”Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen
puunkapula poltettu?”

”Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan
kellarissa”, sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.

”Mitä... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?” kysyi Cajanus
kauhistuen.

”Itsemme ja vihollisemme”, vastasi Fieandt järkähtämättömästi.

”Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat
hakeneet suojaa täältä linnasta?”

”Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä. Olenkin katunut,
että ollenkaan laskin, linnaan aseetonta väkeä.”

”Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat
lähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman
minkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä
linnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään.”

”Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte
linnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää.”

Näitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi
sen sanomalla:

”Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran
teitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi
ylen raskaaksi.”

”Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.
Peräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä.”

”Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä”, oikasi
Cajanus.

”Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät,
voi hyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten
kuninkaan eteen”, vastasi Fieandt.

”Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta
voivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan
olla ristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava
jälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha
ja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko
maallisen kuninkaammekaan tahto sellainen.”

”Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran
menetetty.”

”Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki
menetetty, vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista
vähimmän sopii sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin
me suomalaiset. Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan
auringon alla ja tämän kovan koettelemuksen on hän lähettänyt
meille tutkiakseen, kestämmekö me sen miehuullisesti ja olemmeko
siis mahdolliset siihen historialliseen osaan, jonka hän on meille
varannut. En kiellä, etteikö itsensä ilmaan lennättäminen ole
miehuullinen teko ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinenkin,
mutta vieläkin suurempaa miehuutta vaaditaan elämiseen silloin,
kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus elämään ei jää koskaan
palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä meillekin on vielä
valoisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä vieläkin valitsemaan
kunniallisen antautumisen. Tätä en tee pelkuruudesta, vaan niiden
monien linnan turviin paenneiden tähden, jotka tahtovat kaiken tämän
yli vuotavan surkeudenkin uhalla elää.”

Tämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että
oli näin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti
huoneesta.

Fieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa,
joka edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle,
läheni häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.

”Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?” kysyi rouva, kun
he olivat asettuneet pöytään.

”Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora
sotilas, voisin sitä omaksua”, vastasi Fieandt.

”Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja... elä pahastu siitä,
mutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.”

”Siis sinäkin!” lausui Fieandt synkästi. ”Sillä tiedätkö, Henrik,
minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta, jonka minä olen
aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen vastuussa
toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt”, sanoi rouva
punastuen.

Näiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu
sammui muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan
mutisi. Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä
kierroksen muureilla.

                                                  ⸻

Aamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni alkoivat tykit tavallisen
soittonsa, Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi
paljoa enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.

Kun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja
tiedusteli vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään
erinomaisempaa, vastasi eräs heistä:

”Minä luulen että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun
kuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta,
mutta summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen
suuruinen.”

Toiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi
nyt selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista
vilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei
siis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät
tietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan
joukon muona- ja ampumavaroja.

Tämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten
leirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta
nyt he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.

Synkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain
ääressä ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei
tahtonut itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan
ilmaan räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta
ruvennut horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen
odotettavissa, täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää
suosivilla tunteilla.

Ammuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.
Kolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos
ja toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä
myöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja
askel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä
kymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään
muonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata
mukaansa. Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää
haavaa, mutta pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit
jymähtivät heidän takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit
muureilla ja yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan
alla.

                                                  ⸻

Fieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan Sidottuaan
hänen haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui
nyyhkyttävällä äänellä:

”Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu
meiltä syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne
pakolaisten puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et
voi jättää tätä hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain
tarjoaa kunnolliset antautumisehdot?”

”Jos hän tarjoaa, siinäpä se!” lausui Fieandt.

Nämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa,
sillä hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan
räjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan
painautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran
uuden ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi
harvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja
kietoen kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:

”Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset
ehdot.”

Hänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli
hänelle kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen
kuitenkin hyvä tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka
pysähdytti hänet ja pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä
kenraali Tshekinin luo tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä
turvallisesti linnasta.

”Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat
huonosti”, vastasi Fieandt. ”Ei se käy päinsä.”

”Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?” kysyi
Cajanus.

”Saammehan nähdä”, vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää
luopuneensa päätöksestään.

Rovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan
sotilaista tuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin
takana ja pyytää päästä komendantin puheille. Fieandt käski tuoda
hänet sidotuin silmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä,
pyytäen rovastin mukaansa.

Venäläinen upseeri tarjosi päällikkönsä puolesta linnan puolustajille
vapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille.
Tähän vastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä
linnan jättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan
hyvänsä. Kuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten
lähettää vastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin
lähettilään silmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.

Kahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta
mutkitta:

”Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo
neuvottelemaan linnan jättämisestä?”

Rovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen
mielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun,
mutta mitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi
siltä, että he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen
tarjouksiin. Rovasti Cajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat
siten kuin ei linnan puolustajilla olisi mitään hätää paremmin
muonavaroihin kuin muuhunkaan nähden.

                                                  ⸻

Ilosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali
Tshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut
heille vapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat
pakolaiset saivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja
ampumavarat oli jätettävä linnaan.

”Mutta onko hänen lupauksiinsa luottamista?” epäili Fieandt. ”Heidän
tsaarinsa rikkoi Viipurin linnan antautumisessa lupauksensa ja
vangitsi puolustajat.”

”Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän
ei juljenne rikkoa”, ilmotti rovasti Cajanus.

Tämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen
sopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien
päälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna
luovutettaman.

Min pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan
kosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti
selkosen selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä
olevan miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan
rääsyjä jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut
ontuivat eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten
hajanainen ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken
ikäisiä ja säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja
miehet raahaten kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita.
Sairaat kulkivat toisiin nojautuneina ja muutamia heistä oli
sijotettu kelkkoihin.

Kun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman
eteen, seurasi tuo hyvin tunnettu näytös. Sen sijaan että olisi
antanut sotilastensa tehdä kunniaa tuolle sankarilliselle
puolustajajoukolle, valtasi Tshekinin barbaarinen raivo huomatessaan,
että noin mitätön miesjoukko oli tehnyt niin sitkeätä vastarintaa
hänen nelituhantiselle armeijalleen. Vihasta silmitönnä käski
hän sotilastensa hakata heidät maahan ja nämä ympäröivät jo joka
puolelta suomalaiset, jotka säästyivät verilöylyltä ainoastaan
saksalaissyntyisen eversti Mansteinin väliintulon kautta. Tämä heitti
nimittäin miekkansa Tshekinin jalkoihin sekä uhkasi paikalla jättää
Venäjän palveluksen, jos annettu lupaus niin katalasti rikotaan.
Tshekin hillitsi nyt hiukan itseään, mutta vangituiksi julisti hän
joka ainoan. Fieandt pani tätä vastaan jyrkän vastalauseensa, mutta
hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

”Marsch k’Abo! Marsch k’Abo!” hoki Tshekin kiihtyneenä ja noista
sanoista oivalsivat suomalaiset, että heidät kuletettaisiin aluksi
Turkuun.

Kun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt
rovasti Cajanukselle:

”Kävi siis kuten pelkäsinkin Kenraali Tshekin piti sanansa oikein
aito moskovalaisella tavalla.”

”Kuka olisi voinut tätä uskoa!” päivitteli Cajanus

”Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana
alkuperäisessä päätöksessäni”, virkkoi jälleen Fieandt.

”Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin päivä uusi selviää”, vastasi
Cajanus. ”Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina
ja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.”

”Ja muista Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin”,
lisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.

Kitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,
painuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkashuuruun.

Revontulten alla

Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin.
lännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla
pohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin Millään suunnalla ei
näkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot
Limingan lakealta.

Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät
revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat
idästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti.
Niiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan
hohteen.

Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen
suksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä
toivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen
vainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti
nimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta aikain oli syvässä
lumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka
hetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten
parvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat
hiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat
osottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja.

Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja
jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä
yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui
eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti
sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti
eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän
lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa’asta ärjynnästä ja
silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen
oli vielä kintereillä.

Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet
korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset
kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin,
pysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää
näkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja
palanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin.

Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä
tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen
polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.
Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten
loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut
elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.

Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten
kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan
alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden
Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena
ja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset
lähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia
virtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi
kotonaan ja nautti nuoresta onnestaan.

Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi
partiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat
vihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa
voimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää
kotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta
lähteä sotateille, sillä isänmaa — sehän oli hänen kotinsa ja se oli
saanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita.
Kodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina
sotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän
kotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut
häirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sopan pyörteisiin.

Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli
ankarasti kostetuksi.

Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.
He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat
talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he
alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet
saunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen
surkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.

Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos
pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen
pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti
saunan palamaan.

Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan
hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului
vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.
Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti
alas.

Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen
elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.

Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta
hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä
eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan
heidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän
omituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja
karkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.

Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,
joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä
itseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan
vihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin.
Raivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten
viikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin
hänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta.
Kuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan
armoa tai vihansa koskaan heltiämättä.

Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin
iäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suuri palkinto ja
kaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot.

Tänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki
toverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa
ja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden
halki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.

Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat
olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena
heittäytyä kinokselle kuolemaan.

Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,
mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle
suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat
hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka
suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko.

Kukin kohdaltansa

Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,
jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen
päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä
hiljaisuutta rikkoneet raa’at äänet tai surkeat valitushuudot.
Pihlaja ahon reunalla levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille
lehtevät haaransa, joiden välissä tiaset pelmastivat veripunaisten
marjaterttujen kimpussa. Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka
läheisen kuusen latvassa, piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi
mitään pikku linnuista. Se käänsi laiskasti päätään vasta sitten,
kun ahon alla, suon reunassa kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja
huojua, aivankuin äkämystynyt härkä olisi työntäytynyt sen läpi.

Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan
leveähartiainen ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli
puoleksi sotilas, puoleksi talonpoika. Päällään hänellä oli
karoliinien sininen univormu, joka oli vyötäreiltä kiristetty
leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli harmaasarkaiset housut
ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu oli myöskin selvästi
talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan ja langan avulla
olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta kupeella riippuva
raskas miekka ja pari vyössä killuvaa pistoolia osottivat kuitenkin
epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän sodankävijä.

Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,
joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän
nähtäväksi kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä
tänä ihanana syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan
seuraavista syistä.

Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainuskellut erästä
suurempaa venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman
Hämeenlinnasta pohjoiseen päin. Eilen illalla he olivat asettuneet
väijyksiin Kostianvirran läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli
tehty hyökkäys ohi kulkevan kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki
olikin ollut paljon lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut,
ja raivoisan tappelun perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan
hajotettu. Tällaisen tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua
määrännyt miehilleen kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.

Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.

Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta
vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä
aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä
hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon
halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan
vihainen: htsch!

Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä
nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet
sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin
viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi
hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään
salpaavat pensaat olisivat olleet kalmukkeja.

Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi
käydä jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja
samalla kun ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti
se lentoon.

Luukkonen kiinnitti katseensa samaan kuuseen, jonka poutahaukka juuri
jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen selvän matkan
suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut hiukan kuin
pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle alkoi hän
rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi. Tultuaan tarpeeksi korkealle
pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi ilokseen noin virstan
päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti kylään?

Mutta mitäs tuo oli?

Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä
kohoavan ilmaan hienonhienon savupatsaan.

Oliko joku hänen miehistään ehtinyt jo sinne vai oleiliko siellä
paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku pienempi vihollisjoukkue
asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen otaksuma sai hänet
puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.

No, pianpa hän oli saava siitä selon. Hän alkoi nopeasti laskeutua
alas ja hetken päästä oli hän matkalla Dunderinmäkeä kohti.

Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän
kulkuaan ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine
silmineen ja jännittyneille liikkeineen muistutti hän saalista
vaanivaa petoa.

Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä
olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.

Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta
kuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni,
turvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään
ruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella
aseella näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä
pyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt,
ettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle
oli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään
puoleinen nainen hämmensi.

Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,
huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti
karkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että
tulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.

”Ystäviä ollaan!” tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen
Herran rauhaa.

Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi
hämillään:

”Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?”

”Olen kyllä”, vastasi puhuteltu, ”ja luulenpa siinä seisovan toisen
Tanelin.”

He kättelivät ja Luukkonen jatkoi: ”Mutta kuinka ihmeessä te olette
tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?”

”Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja”, vastasi
toinen levollisesti. ”Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti
karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.
Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei
ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.
Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä.”

”Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?”
kysyi Luukkonen.

Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,
jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty
kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta
vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: ”Valvo,
Herra, rakas taivaalli...” Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.

”Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?” kysyi Luukkonen neuvotonna.

”Jotakin sinnepäin”, vastasi toinen hymähtäen. ”Kun Viipurista
paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin
päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran
sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana.
Minä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta
saatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista,
johon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken
uudesta muovaamaan.”

Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua
takaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista
kirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi
ensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat:
”ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan
kylässä prändätty Daniel Medelplanilta.”

”Hm — mym”, hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.

”Ottakaa ne mukaanne”, sanoi Taneli-mestari, ”ja kun tapaatte metsiin
paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian
minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos
satutte tämän kautta kulkemaan. — Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme
nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani”, jatkoi
hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.

Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään
omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän
iltapäivällä, jaettuaan Tanelimestarin ja hänen muorinsa kanssa
heidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa
Taurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen
katsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen
kumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata.
Hänen mieleensä muistuivat äkkiä huoneentaulun sanat: ”Jotka sanalla
neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat.”
Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat
hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti
kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle, minkä tehtyään hän
hiipi matkoihinsa.

Viimeinen koetus

Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet
jouluvieraita. Kun Trondhjemiä piirittäville suomalaisille joukoille
oli saapunut sanoma kuninkaan kuolemasta, oli eri joukko-osastojen,
tiedustelu- ja muonanhankintaretkillä liikkuvien komennuskuntien
käsketty kokoontua Tydaleniin, josta armeijan oli määrä marssia
suorinta tietä tunturien yli Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.

Sana ”kotiin!” synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa
armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen
tukahuttamiseksi hirtättää pahimpia yllyttäjiä. Hitaasti edistyvät
piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku armeijaa
pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut poikki.
Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet sytyttimensä.
Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja kuormarekien
eteen ja samalla kun Trondhjemin valleilla sytytettiin ilotulia,
hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.

Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka
oli viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella,
Handöliin kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen
takana.

Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan
tultuaan muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen
välissä liikkui miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia
vuorisolia. Kun he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri
sotilailta näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta.
Harvoilla oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä
univormusta. Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja,
kuluneita ja paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä
lammasnahkaturkkeja. Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi
kuluneet saappaat olivat hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan
heinillä täytettyjä lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja
muutamilla taas toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen
kääritty rääsyillä muodottomaksi tonkiksi.

Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin komppanian
kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der Pahlenin
johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,
tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli
painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli
ja sen ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen.
Oven edessä jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja
kenttävääpeli Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia
leivänkannikoita. Vajan nurkassa olivat miesten musketit pystyssä.

Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän
alta leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian
miehet keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli
muuallakin ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli
Puolan retkillä haavottunut, oli viime aikoma alkanut jäykistyä.
Hän oli ollut sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin
toverin kanssa ja päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen
sen jälkeen Lybeckerin armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna
liikkunut viimeisen väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan.
Silloin oli hän muun muassa tuonut armeijaan nuorimman veljensä,
seitsentoista vuotiaan Laurin, joka oli ollut mukana tällä
onnettomalla Norjan retkellä.

Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi
leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka
posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti
hän tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun
hän pureskeli leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata
kintaitaan. Ne olivat lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli
sisälläpäin. Syksyllä oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä
veljensä ja muutamain toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet
eräässä talossa, oli hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa.
Ulos tultaessa oli veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: ”Pidä
nuo tallessasi, kyllä niitä talvella vielä tarvitset!” — Hänestä
oli tuntunut vaikealta niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään
sillä, että nythän ollaan vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka
ne riippuivat siellä rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita
pidellessään ikäänkuin hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.

Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.

”Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin” sanoi hän
heittäen heinävihkon lattialle.

”Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole”, lisäsi hän veljelleen.

Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli
kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut
lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli
hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui
häntä aina ”pojaksi”. Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin
selkänsä taakse ja ärähtänyt vihaisesti: ”Pysy siellä, poika!”

He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut
kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut
itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut jossain kahakassa venäläisten
maahan tunkiessa. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa ja
jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.

Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet
kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä
pakoon päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli
syntynyt ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä,
mutta hänessä itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta
veljeään armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia
sanoja heidän jälkeensä.

Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän
he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset
löytäneet tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä
silloin olisi saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet
olivat kerran leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat
Karjalan puolessa menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella
paistaneet ihmisiä tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä
tuvan kattoon, sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja
asettaneet sen molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.

                                                  ⸻

Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos
ja ruveta niiden ääressä yötään viettämään. — Lähellä vajaa palavan
tulen ääressä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia.
Se oli sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa
kaikissa sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia,
ripittänyt kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion
ääressä ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: ”Mutta tämä
on kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu
propheetan kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi
tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman
EmmanuEL: se on niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme.”

Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä
kuin itsekseen:

”Se on nyt joulunaatto.”

Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan
entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli
olemassa.

Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn
tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan
enää koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti
samalla, että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he
olivat sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan
heistä ei ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen.
Mutta siitä huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla
rehotti tiheä rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan että
palamatta jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli
kallellaan ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo
ojien kohdalla ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.

Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,
näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana
ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on
ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään
voi enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen
takia jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään
väänsi ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista
muistuttava tyrskäys.

”Poika!” äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.

Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja
vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan
ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona
läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.

                                                  ⸻

Pitkin seuraavata viikkoa aattona kokoontui Tydaleniin armeijan
jäännösjoukkoja. Uudenvuoden saapui de la Barre ratsuväen
pääosaston kanssa.

Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden
valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti
vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka
yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli
saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä
tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä
seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,
säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki
Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt
kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.

Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva
Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat
silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei
pensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija
valkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla
punottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit
ja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen
oli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen
muuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat
ja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa.
Kumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö
ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit
vastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku
oli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen
korvaan.

Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi
pyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina
raahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi
tunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin,
päähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he
eteenpäin itää kohti.

Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa
kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen
ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten
alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin
rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti
lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli
tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,
puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei
täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui
pakkanen kiihtyvän.

Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja
pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan rykmentin
miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit
ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista
piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta
kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.
Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin
tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,
ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,
joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli
niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,
työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään
tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä
leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.

Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi
ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet
hieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia
miehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää,
jonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan.
Yhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan
jonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan
saunanoven, kallellaan olevan kaivon pylvään ja kuuli tuulessa
heiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui
hänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.

Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat
nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet
palelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja
ja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät
koettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää
itseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään
rinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli
valitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat
kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet
kaksinkertaisiksi.

Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä
tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka
olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat
päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta
huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin
makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat
yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet
matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle
kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa
maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin
heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi
lumipyryyn.

                                                  ⸻

Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa
kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös
järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta
vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,
pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja
sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa
eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä
ollut millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä
huojuvan miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen
makaamaan, pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä
kylmyys alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen
vaistomaisesti hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan,
minnepäin hän kulki ja pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin
reen ratinaa. Lumiryöpyn keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut
ja lumettunut hevonen, joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen
kulkusuuntansa. Se veti perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka
päällä kahareisin istui ajaja. Mutta tämän pää oli painunut rinnalle
ja suitsia pitelevät kädet olivat jäykistyneet sivuille.

Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta, mutta käsittämättä milloin
ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän kulkevansa taas yksin.
Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain hautautuneihin hevosiin
ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja koetti raahustaa
eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua pitkäkasvuinen
upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä yksinään toisteli:
”Suomalaiset! suomalaiset!” ja katosi taas pyryyn.

Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi
pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän
muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset
olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta
tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden
huulten välistä näkyivät hampaat. Hetken tuijotettuaan alkoi mies
hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri
häntä rintaan ja ääneti kaatui mies selälleen kinokseen. Yrittäessään
matkaa jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin.
Hän oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut
ja meni jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven
ja kaivon ja alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu
puistatti hänet horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja
alkoi juosta eteenpäin.

Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky
vonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan
ihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai
hänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle
painunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä
selvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän
äkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania
olisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina
ja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi
suurella äänellä: ”Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen.” Laurin
takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja
ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli
kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään
huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja
koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.

Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian
näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä
turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan
hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka
ilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä
makasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla
lähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet
kasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.

Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun
hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.
Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.
Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat
pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja
takaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin
huojuessa sen ohi eteenpäin. —

                                                  ⸻

Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,
kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti
vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen
kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä
vähän näkyi sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet
itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt
muuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon.
Se heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi
puikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle
oli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota
armeijassa oli sanottu ”papiksi”, siksi että hänellä aina seurasi
repussaan raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen
lukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja
kiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: ”Huuto
idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta...
Voi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta:
loppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun
vihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, viheltelevät sinua ja
kiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä
on se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet.”
Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä
ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin
pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin
tärkeätä tekeillä.

Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. ”Poika!” ärjäsi hän ja
tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.

Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen
kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun
hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli
häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi
ruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä
kiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt,
napiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen
kuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen
paljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri
selvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen
sanoi hän:

”Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!” ja alkoi kiivaasti riuhtoa
univormua yltään.

”Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!” karjasi Tuomas ja
kiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen
kiinni omalla vyöllään.

”Mars eteenpäin!” komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.

Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä
lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui
Tuomas hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten
estäen häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:

”Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja
panna siellä kotitalo taas pystyyn?”

Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin
ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä
laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen
uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa
pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas
pysähtyi äyräälle ja sanoi:

”Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten
jälkeen ja kun tulet kotiin, niin...”

Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.

”Minne sinä... etkö sinä tulekaan?” huusi Lauri murtunein äänin.

”Huuti, poika!” ärjäsi Tuomas. ”Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä
palaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet
myrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!”

Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja
kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi
äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä
ontumaan kohti.

”Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!” karjui hän.

Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään
häämöttävien miesten perään.

                                                  ⸻

Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen
palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.
Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli
niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,
vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä
sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta
ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan
kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho
korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät pajupensaat. Aitan
kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei
ollut haamuakaan jälellä.

Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt
kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki
muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten
toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä,
joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.

Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi
jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis
lähinnä äitiä Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne
Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?

Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän
olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena
jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja
niin hän äänetönpä ja synkkänä tuijotti eteensä.

Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä
hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi
ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen
laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti
tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä
uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin
helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan
päivää ylistää.

Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän
äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa
tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi
sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden
vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten
hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion
tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa.
Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan.
Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään
tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin
syntymäsijoille.

Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he
samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona.
Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita
tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen
elämä silloin kaiken puutteessa saatiin uudelleen tavallista
uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa
kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon
koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja
kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden
luottamusta Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten
kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä
kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista
kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa
tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on
nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan
kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit
jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot,
metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien
kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.

Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla
perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita
miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin
saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka
kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen
jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri
yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen
kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään.
Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja
saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta,
kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.

Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo
kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen
vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan
pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia
vaikeita aikoja, lausui vaari:

”Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista
vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin
hukkaanhan me silloin joutuisimme.”

”Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä
meidät silloin periikään!” lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.

”Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty”,
virkkoi siihen vaari. ”Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään
kansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon.
Kyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää.”

Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään
tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka
nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja
lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:

”Ei tätä kansaa hävitetä!”

Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa
jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että
hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.

Kotiin!

Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä
puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista
anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen
kylänvanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain
etäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun
kylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi
hyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.

Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa
rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he
ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli
jo painumassa.

Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä
laulua:

”Tuoll’ on mun kultani, ain yhä tuolla,
kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
voi minun lintuni, voi minun kultani,
kun et tule jo!”

Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen
ja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen
silmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä
yhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun,
vaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.

Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat
menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä
viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina
neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla
kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen
painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlokuninkaan mukana
vierailla mailla, oli Eveliina purkanut sydämensä kaihon lauluun:
”Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla.” Katri oli silloinkin
yhtynyt siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet
ensimäisen värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt
halmeelle joukko Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne
olivat ympäröineet tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös
satulaan ja rientäneet tuulena matkaansa.

Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja ja
kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja
sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat
päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä
he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina
vuosia puolivälin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet
kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat väritpä
tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he
olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä
ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja
niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan
ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan
äänettömän ehtoorukouksensa.

Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua
äidinkielellään vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän
koti-ikävänsä täyteen tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut
sen. Heidän katseeseensa oli syttynyt omituinen loiste, joka ei
miehiltäkään jäänyt huomaamatta, kun he illalla palasivat työmaalta.
Mutta mitään eivät sisarukset virkkaneet paremmin miehille kuin
toisilleenkaan, vaan liikkuivat äänettöminä ilta-askareissaan.

Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät
huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua.
Katri, joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi
sisarensa esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta
ymmärsivät silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla
Eveliinan laulaessa selvinnyt kaikki.

Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja
sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen
loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti
vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin
ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin
aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat
yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman
tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan
arkielämän tartuttamat rikat.

Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille.

Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran
syntymäsijoilleen? Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee,
muistivat he vanhain ennen sanoneen ja niin suuntasivat he alati
kulkunsa päivänlaskua kohti. Halki rannattomien metsien ja yli
äärettömien soiden he samosivat varmoina siitä, että he kerran vielä
osuisivat synnyinseudulleen. Kun eväät loppuivat, ravitsivat he
itseään marjoilla ja sienillä tai osui heidän tielleen metsälintuja.

Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he
eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä
ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.
Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä
isänmaansa rajojen sisälle.

Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja
niinpä he muutamana kuulaana huomasivat seisovansa
Paloisjärven rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja
syleilivät toisiaan.

Mutta kaurahalmeen sijalle, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten
oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.
Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,
kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen
kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.

Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin
varressa häämöttivät vielä tutut merkit.

”Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!” virkkoi vihdoin Eveliina, asetti
sirpin olalleen kuten ennenkin leikkuupellolta palattaessa ja lähti
astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi
Katri hänen kintereillään.

Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina
kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: ”Jo joutui”, kuten
he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai
karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien
välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.

Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja
jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja
sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:

”Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne
kerran palaavat!”

Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi outoa ja
elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät
suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle
kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet
Jaakkolan sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat
kaurahalmeelta tiettömiin kadonneet.

Totinen fennofiili

”Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja vaikka itse
tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan.”

Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka
peräpeilissä oli nimi ”Lokki” sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä
Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen
juuri Kökarin saariston viimeiset luodot.

Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli
täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riikaan.

Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen
merikarhu, joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut
suuremmissakin astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri.
Veitikka kätkettynä tuuheiden kulmakarvojensa suojasta tuikkiviin
silmiin kertoili hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle
nuorukaiselle, joka joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka
hennoista käsistään sekä valkoisesta ihostaan päättäen soveltui
huonosti yhteen merimiespukunsa kanssa. Hän oli jaalan omistajan
veli, civis academicus Daniel Juslenius, joka oli opintorahoja
ansaitakseen sekä saadakseen hieman kurkistaa kotimaan rajojen
ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä alukseen. Jaala oli ensi
kertaa sinä suvena matkalla Riikaan, joten Taneli-herra hengitti
meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.

”Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva
sankkiin”, virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi
päällään Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat
aalloista tuulen puolella.

Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi
juuri kuulemansa jutun johdosta:

”Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?”

”No sääkeristi”, vahvisti Kyöri.

”Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?” jatkoi Taneli, äänessään hiukan
epäilystä.

”No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta
hottisiksi sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.”

”Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?”

”Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa”, hymähti Kyöri kuin
olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.

”Kertokaahan!” hoputti Taneli kiiluvin silmin.

”Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja
kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon
mitalla selkään” virkkoi Kyöri rauhallisesti.

”Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin”, yllytti Taneli.

”No mitäpähän kummaa tuossa nyt on”, arveli Kyöri laiskasti,
siten tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. ”Ihan
meidän laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti
ja muutamana iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin
vieraakseen. Miten lienevät siinä sitten rommia maistellessaan
alkaneet kehuskella miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain
se; että he lopuksi löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät
huomenaamuna panna kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan.
Kun meidän kapteeni palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut
kajuuttaan, antoi hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt
asiat ja jos sinä, Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen
kanssa ja voitat hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä
kouraasi. Oli menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun
pitäisi saada puolikas kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää,
kivahti kapteeni, sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään,
joudut heti tappiolle. Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee,
kun ei kerta ennestään ole mitään vihoja, tivasin minä vastaan,
ainakin minun tarvitsee hallin verran saada, sillä ei mulla luonto
muuten nouse. No, kun minä olin siinä aikani jahnaillut, niin
lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin rommia. Sen siemasin heti
aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista kannelle ja kapteeni
näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun kiiruusti riisua
sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa. Mistäs sitä
muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut takkia
päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi kapteeni
puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin englantilaisen
laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat peräkannelle
kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun englantilainen
tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli riisunut
koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa ja
hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun
olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin,
että tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä
nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten
englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.
Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten
tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan
sain yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät
tulta iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni
varassa minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun
englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin,
että tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien
lähti uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin
pitää varani ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle,
sylkäsin minä kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi
poikki ja koko mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan.
Ja siihen se ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut
tunnustaa minua voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä
tavalla nyrkkiäni käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei
taistelutavasta oltu ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai
käyttää sitä tapaa, mihin luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei
englantilaisen lopuksi auttanut muu kuin puskea pois viisikymmentä
riksiä ja tunnustaa suomalainen voittajaksi.”

”Mutta notkeampia ja vikkelämpiä mahtavat englantilaiset sen sijaan
olla”, arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä
pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut
suomalaisten eittämättömän etevyyden.

”Mitäs vielä!” vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja
sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. ”Eipäs pärjännyt engesmanni
kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen
kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.”

”Minkäslainen kilpailu se oli?” innostui Taneli jälleen.
”Kertokaahan!”

Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:

”Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa
fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi
muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään
taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja
seisoi hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin
sama temppu, jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin
Knaapin Julli sanaa puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä
kyörnittämään ison maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi
engesmanni hänen jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli
tällätä itseään päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän
yrittää, ennenkun takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas
olla, juuri kun hän sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska
ja heilautti hänet alas. No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee
alastulomatkallaan kiinni touveihin ja purjeenpoimuihin ja putoaa
loppujen lopuksi seisoville jaloin kannelle. Siinä hän sylkästä
ruiskauttaa ja englantilaisen eteen kävellen sanoo: Teepäs sinä se
temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen tuijotti häneen suu auki ja
kaikki alkoivat huutaa, että jo vei suomalainen voiton. Kun se Julli
pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina, luulin minäkin ensinnä, että hän
oli tahallaan pudottautunut alas, kunnes hän kahdenkesken ilmotti
minulle, että kyllä se alastulo tapahtui vahingossa. Mutta sen
koommin ei englantilainen enemmän kuin muutkaan uskaltaneet meidän
suomalaisten kuullen rohkeudellaan kerskua.”

”Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman
etevintä kansaa!” huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen
näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää
huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi
ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.

Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja
vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja
kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä
ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä
huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:

”Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!
Hurraa!”

                                                  ⸻

Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja
ripustanut ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä.
Tuimasti liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta
vasten, asteli hän yli Auran sillan.

”Katsohan Aappoa!” virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka
toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö
Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle
sotaväen äksiisiä katsomaan.

”Se on sotaretkellä!” vastasi toveri, kääntäen katseensa
Frosterukseen, joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten
katseli alas joelle, jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa,
pärskytellen melalla vettä toistensa päälle.

Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että
hän liikkui rahantekohommissa.

”Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo”, oli
hänellä tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan
sitä ennen selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin
pukeutui hän aina parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä
lisätäkseen miekan kupeelleen ja lähti ”rynnäkölle”.

”Taneli, tuletko paikalla kotiin!” huusi sillan päästä muuan
puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.

Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.

Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin
äskettäin saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että
hän oli tullut Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen
kupariplootujen päällä, jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.

”Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin
panna pois”, päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki
Vartiavuorelle päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman
porvarinlesken hoidossa.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa
kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää
paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä
kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.

”Salve, amice!” huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään, kohosi
pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.

”Terve, sinä Pohjolan poika!” lisäsi hän, työntäen Frosteruksen
istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä
pari savipiippua.

”Sinä kirjotat väitöskirjaa?” virkahti Frosterus, kun piiput oli
saatu savuamaan.

”Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään
valmiina täällä”, vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. ”Ja nyt
olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.”

Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,
josta tämä luki nimen: Aboa vetus et nova.

”Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?” kysyi Juslenius, kasvoillaan
sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren
salaisuuden omistaja.

”Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä
asti”, vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun
kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.

”Phi-uu, veikkoseni!” vihelsi Juslenius pitkään. ”Katsohan tuosta!”
ja hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa
todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin
suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.

”Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen
matkustaa tänne”, innostui nyt Frosteruskin asiasta.

”Niin tietysti”, vastasi Juslenius empimättä. ”Tornin rakentajain
ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen
isänmaata. Heidän ensimäkien kuninkaansa oli Magog.”

”Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona
Babelin tornia rakennettaessa?” kysyi Frosterus, osottaakseen
kriitillisyyttään.

”Mistäkö?” otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään
huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!

”Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen, saakka?” kysyi hän
sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.

”Kaiketi hebreaa”, vastasi Frosterus.

”Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?”

Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten
ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten
sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:

”Suomenkieli.”

Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:

”Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs
sitä, siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin
rakentajissa.”

Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.

                                                  ⸻

Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin
huoneessa. Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja
kysyi:

”Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?”

Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan
umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän
aavistikin toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi
hän:

”Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat
saaneet sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset
olisivat nykyään vanhin Europan sivistyskansa.”

”Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!” tarttui Juslenius. ”Etkö
muista, keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen
sivistyksensä?”

”Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.”

”Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?” Vastausta odottamatta penkoi
Juslenius papereitaan ja levitti Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen
Suomen kartan sekä osotti sormellaan erääseen kohtaan Pohjanlahden
perukassa.

Frosterus luki siitä nimen: Chim.

”Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti
Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?”

”Kaiketi Kemi”, vastasi Frosterus.

”Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset,
mitä muuta ne voisivat olla kuin —”

”Suomalaisia”, ehätti Frosterus.

”Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä
suomalaisilta”, veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.

Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän
kysyi:

”Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan
tuontia?”

”Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt
ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan
maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,
masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin
jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.”

”Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?” kysyi Frosterus, joka nyt oli
tullut täysin vakuutetuksi.

”Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle”,
vastasi Juslenius.

Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja
esitti katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä.
Vasta kun hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät
kohdat, sai tämä tilaisuuden esittää asiansa.

”Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni”, lausui Juslenius ja paljasti
nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. ”Kuinka
paljon tarvitset?”

”Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.”

Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan
mainitun summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius
istahti jälleen työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa
paperiarkkien yli.

                                                  ⸻

Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.
Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia
sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,
todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.

”Aivan niin, eremos, sehän on suomen erämaa” sai hän kiinni
sanasta, joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. ”Ja se kai
on selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi
johtaa mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.”

Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat
silloin hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa
— ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa
ajatuksiaan.

Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli
maannut. Se oli asetettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla
pystyssä oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja
ikkunoihin oli asetettu lakanat.

”Mitä herran nimessä tämä merkitsee!” huudahti hän kauhuissaan ja
kiipesi lattialle.

”Rakas Daniel, sinä elät jälleen!” kuului samassa viereisen huoneen
ovelta hellä ääni.

Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja
tarttui hänen käsiinsä.

”Nyt sinä menet jälleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on
sinut jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin
virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.”

Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän
vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.

Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut
akkunasta lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä
ohitse ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa
raivosi ankara rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten
sairastunut. Estääkseen tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut
ruumiskirstun ja asettunut siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa
odottamaan. Kokonaisen vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut,
hourien hebrealaisista ja kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten
hänen vaimonsa kertoi. Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut
talosta ja rouva oli yksin, itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään,
pitänyt silmällä taudin kehitystä.

”Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse”, lausui hän vaimolleen,
kun tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. ”Näemme, että Jumala
tarvitsee fennofiilejäkin työmailleen”, lisäsi hän raukeasti
hymyillen ja silitti vaimonsa kättä. ”Tunnen ruumiissani, että tauti
on minut jättänyt.”

Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.

                                                  ⸻

Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi
tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi
vanhaa pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi
vahingonvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan
kaupunkia. Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna
päivänä itkua ja voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa
huone- ja talouskaluja, joita palavasta kaupunginosasta oli sinne
suojaan kiidätetty. Niiden välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka
avuttomina yhteen ääneen itkivät hävityksen surkeutta.

Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä
ja noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,
kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta
käpristyneet.

”Isä, isä!” kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa
äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui
maassa hätääntyneiden lasten, neuvottomien palvelustyttöjen ja
omaisuuden rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta
pienokaistaan. Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä
ja nosti katseensa kysyvänä hänen puoleensa.

”Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa”, lausui
Juslenius synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. ”Katto
romahti jo alas ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa
jälellä.”

Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen
esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan
ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa
oli hänen omakin mielensä.

Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta
olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.
Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin
oikoa käpristyneitä kansia.

Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindicia Fennorum_ — Suomalaisten puolustus
. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja
hänen silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten
oli kirjottanut: ”Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden
vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta
kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan
kuulua mainioon kansaan.”

”Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,
muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni”, ajatteli hän liikutettuna
ja tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen
sanojensa kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.

”Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet mutta vielä
paljon enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa”, lausui hän
keventyneesti ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.

                                                  ⸻

Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus
Tukholman Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta
ulkoilmaa, jota vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä
oli nimittäin pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen
siirtyen oli tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt
öiden levon.

Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin
kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen
oli asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.

Viime kulunut oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi.
Mutta miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän
kärsinyt tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki
apulähteet olivat tyyten lopussa.

Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli
uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta
uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut
lattialle lepäämään.

Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven
käyntiin. Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä,
mutta sen sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä
kasan suuria kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän
nukkuessaan käynyt ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät
avunsaajat Jumalaa.

Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen
puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen
oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten
plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän
äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin
oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja
niin hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen
käydä häntä tervehtimässä.

                                                  ⸻

Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi
kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoillaan oli
alakuloinen ilme.

Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen
kun tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä
tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:

”Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on
koko Suomen kansan saattanut!”

Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne
ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla
synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.
Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,
niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi kuukausiksi
pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin
Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu
ehditty paljoakaan mukaan ottaa.

”Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut”, kertoi
Juslenius lopuksi, ”sillä äskettäin olen saanut valtuuden
lehtorinvirkaan Vesteråsin kimnaasissa. Olen tässä juuri
valmistellut virkaanastujaisesitelmääni.”

Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka
otsikosta tämä luki tittelin ”De miseriis Fennorum.”

”Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista
minä silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten
tulit luokseni rahaa lainaamaan”, lausui Juslenius huoaten
ja luki ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää
kuvausta niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän
raakalaiset olivat Suomen kansan saattaneet.

Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:

”Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka
onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa,
isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa
ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten
kohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole
varmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle,
jotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut
kukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä.”

Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.

”Valkeneeko meille koskaan enää päivä?” virkahti viimemainittu
apeasti.

”Sen Jumala yksin tietää”, vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa
ei enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.

                                                  ⸻

Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat olivat
vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut
vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota
moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin
virtasivat kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin
yliopiston avajaisjumalanpalvelusta.

Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun
alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat
hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen
riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:

”Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän
vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän
saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän
lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.”

                                                  ⸻

On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.

Porvoon piispana on Juslenius laajalla
tarkastusmatkalla. Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin
seurakuntalaisten kanssa ja astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme
hänen kasvoillaan painostaa hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa
hän puhumaan:

”Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.
Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella.
Toisinaan tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.”

Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan
oli nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat
isonvihan kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman
vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin
piispautensa ajan työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin
hiippakunnan itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen
hitaasti nousevan pinnalle.

Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja
Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä
piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän
muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen
kasvonsa tyytyväisyydestä.

”Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin”, lausui
hän, ”niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia
töittemme hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että
säädyt Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun
valitukseni johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin
huonosti taitavat kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että
Ruotsin laki sekä ne kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka
katsotaan Suomen talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät
suomeksi. Niinikään sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä,
että tuomarin ynnä muita virkoja Suomessa on etusijassa annettava
suomenkieltä taitaville.

”Tämä oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko
karulla taipaleellani”, lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.

                                                  ⸻

On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine
perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta
Pohjanlahden taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut
valtiopäiväistunnosta asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu
puoluetaistelu ja vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan
rasittaneet hänen rehellistä sydäntään ja järjestykseen tottunutta
mieltään. Mutta tänään on hänen ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma,
että hän on saanut enimmät äänet Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.

Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut
enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan hiippa
piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa
epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa,
joka hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään
kolkkaan. Mutta oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi
sydämensä pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka
suhteessa edullisempi Skaaran?

Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä
tähän valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä
nuoresta fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman
kansansa hylkäämisestä.

Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui
hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi
ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku
aika sitten oli jättänyt painettavaksi.

Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroen
käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.
Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:
”Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,
pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Cunniaxi Coottu Daniel Jusleniuxelda
.”

Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten
tointen ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta
suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.

”Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin
tämä jää”, ajatteli hän.

Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:

”Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän
teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: _exegi monumentum aere
perennius!”

                                                  ⸻

Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus
voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämestään on kuitenkin kaiken
aikaa häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten
puoleen. Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan
hoidon vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön
rakkaalla suomenkielellään.

Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä
syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.
Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy
suomalaisia lauseita:

”Minun rakkaimpani maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi,
heidän kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan
tämä Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen
tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. — — — Sillä
ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun
todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa Kristuksessa
halajan — — —”

Se oli alkulause Svebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän
äsken oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti
hän loppuun:

Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla, marraskuussa vuonna 1745
.

Daniel Juslenius.
Skaaran hiippakunnan piispa.

Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:

”Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni
unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua
muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäksi ilokseni.”

                                                  ⸻

On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias
piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa,
mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen
matkatessaan valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.

”Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,
etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä vaikka mitä”, kuulivat
ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.

Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän
oli aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä
teoksistaan, lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan
piispan itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä
siitä, että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.

Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän
selvästi ja kirkastunein silmin:

”Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen
pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon
luottamuksen takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena,
vaikkakin minun epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani
rajojen ulkopuolella.”

Nyrkki

Niityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa
hautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolentuhannen kyynärän
pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa
jälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta
yhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia
kerroksia.

”Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä”, virkkoi Hohti,
Kymin komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän
puoleisessa haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.

”Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi
lepuuttamaan”, sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla
seisten oli valvonut sotilasten työtä.

”Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi
jo joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän
päiviä”, tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä
kädestä auttaessa.

Ylös päästyään työnsi hän lapion maalian pystyyn, pudisti enintä
multaa vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen
ajatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.

”Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa
tulessa kuin oletkin ollut.”

”Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan
menoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt
oteta lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin
tuollainen hauta!”

”Niin, tämä on nyt sitä ruotsalaisten uljasta sodankäyntiä”, sanoi
Löfving, äänessään katkeran ivallinen sävy. ”Mutta menkäämme tuonne
kuusen alle polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet
lopettavat haudan kaivamisen.”

Tuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää
vastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut
lokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta
oltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan
likaista sohjoa.

Murheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta
sekä siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä
sen ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn
laidassa olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka
matalina ja harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet.
Lakeistorvista tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui
ja painui maata kohti.

Tänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan
Säkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin
osa suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja
Buddenbrock, majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen
aikaansa politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei
yritettykään käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin
asui täällä Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän
hallussaan, oli sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään
kaivettuja turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit
kylän alla ja niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä
seisoskeli lämmitteleviä sotilaita.

Ne vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään
potevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat
jo suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt
pääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.
Tämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien
asuntojen takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin
jo alunpitäin oli ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia
kulkutauteja. Ne olivat tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs
parituhatta miestä, joiden ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin
niityllä. Tänään piti ne nyt sullottaman yhteiseen hautaan.

                                                  ⸻

Kuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi
tupakkamassin entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta
kalkuttaessaan virkkoi:

”Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä
Säkkijärven retkellä viholliselta saatiin — lukuunottamatta niitä
tyhjiä rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkallaan mukanaan
raahasi.”

Hän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:

”Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä
varten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu
tarkasti vartioituina?”

”Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä
pysyisi vireillä”, vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen
savun. ”Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken.”

Ällistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:

”No on tämä komentoa, on totisesti!”

”Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen römppätalvi”, ärähti Löfving.
”Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä
rauhassa.”

”Te saittekin, luutnantti, viime aikana olla siksi monessa
kylmässä jos kuumassakin kylvyssä”, huomautti tähän Hohti. ”Tehän
sitä isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä
sodan nujakkaa.”

”Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa
— tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää
nämä parikymmentä rauhan vuotta”, virkahti Löfving katkerasti.

Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:

”Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan ennen
kaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea suinkaan
ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut pelkän
unhotuksen.”

Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös
valmistuneen haudan pohjalta:

”Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,
että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä.”

”Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!” kuului miesjoukosta ivallinen
huomautus.

Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:

”Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään
ruotsalaiset eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia.”

Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan
ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.

”Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä
aikoina”, lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle
kasaantuneeseen multavalliin.

”Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?” kysyi
Löfving.

Vastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:

”Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei
lopulta tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin
oli armeijalla yksi sydän.”

”Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan taistelussa
?” tiukkasi Löfving. ”Häpeällä tahrasivat siellä
sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää”, vastasi Hohti.

”Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut
katkerasti”, puhui Löfving, ”enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme
mielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin
hyvin ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta.
Tässä muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat
parilta ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat
suomalaisia suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat
jättäneet ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille
päin silmiä, kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet
suorastaan järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki
puutteelliset ja Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin
paareilla makaava haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos
suomalaisissa onkin epäilys saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi
näkivät, ettei kenraali Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa
Lappeenrannan avuksi, jota uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla,
kuinka Lewenhaupt oli ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan
yllyttäessään oli peloteltu koko Suomen menettämisellä, että välipä
noilla erämailla, vaikka ne menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille
teikkareille vielä, että Suomi on kuusi vuosisataa omin voimin
puolustanut valtakunnan itäistä rajaa sekä sen lisäksi ottanut
enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin, saamatta siitä
koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä palkakseen.”

”Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia”, keskeytti hänet Hohti. ”Muistan
aina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen
kertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset
armeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti.”

”Niin, sanoin heille vielä”, jatkoi Löfving, ”että he saisivat olla
sangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti
alallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti
Ruotsista.”

”Se oli arvatenkin katkera pala herroille”, arveli Hohti.

”Niinpä luulisin”, myönsi Löfving, ”sillä heillä ei ollut sen jälkeen
mitään sanomista.”

Kumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset
laskivat jäykistyneitä ja sinertyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa
kun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.

”Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta
miehistöä”, puhkesi Löfving synkästi lausumaan. ”Ja tuollainen
paljous, ilman että vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu!
Raskas on Ruotsin herroilla kerran tilinteko tästä kaikesta.”

Kun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle
ruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin
eskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas
lasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista
haudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille
vainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt
suurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.

                                                  ⸻

”Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...”
kajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet
multakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille
jaloille. Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä
seisoi Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas,
tuijottaen kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli
pysähtynyt erääseen päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen
sotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus,
sillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli
lujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja
kasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät
olleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan
oikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea
käsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan partaalla
seisovia.

Matalana ja tuhruisena kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi
yhä ja allapäin seisoivat pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin
jokainen olisi synkkänä arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata
noita multaan peittyviä tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti
kaikuivat hautausvirren sävelet:

Mustaan multaan tuhvaks’,
Tomuks’ tulemaan
Minun ruumiin’ pantu on;
Lihan’ on lahonn’,
Muoton’ kauneus pois kadonn’,
Maan mullast’ kyll’ luotu lienen.
— — — — —

Kun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme
yhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten
pamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä
ruudinsavu.

”Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät
saaneetkaan sen keskellä kuolla”, virkahti Löfving Hohdille.

Sotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri
Sprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,
laskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen
lausui hän tälle:

”Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin —”

”Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka”,
keskeytti hänet Löfving.

”Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle”,
täydensi Sprengtport.

”Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari”, lisäsi Löfving.

”No, ovathan kenraalimme sen monta kertaa jo vallottaneet”, naurahti
Sprengtport.

”Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan”, jatkoi Löfving.

”Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä.”

”Mutta, totta puhuen, majuri”, alkoi Löfving hetken kuluttua,
”luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa
käännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?”

”Sitä en ollenkaan usko”, vastasi Sprengtport totisena.
”Sotajoukkomme kykenisi vielä johonkin... ja oikeastaan paljoonkin,
jos johto olisi toinen. Mutta herrat Tukholmassa ovat nyt yhtä
epäröiviä ja neuvottomia kuin he olivat sodan alussa korskeita ja
voitonvarmoja.”

Hetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen: ”Uskokaa minua, Löfving,
että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet kuoleutua, on tämä
sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä vain meidän kesken,
ymmärrättehän.”

”Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,
etten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he
suorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille.”

”Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.
Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu
luulo ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä
vakuutetuiksi.”

”Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa”, vastasi Löfving, ”mutta
jos heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy sijalle
toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja
se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka.”

”Se on totta”, myönsi Sprengtport. ”Ja lisäksi tämä sota on saanut
aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden
kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti
lahonneen.”

Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui
hän:

”Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä.”

”Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen
suomalaisen sydämeen”, vastasi majuri.

”Se on isonvihan ansiota”, lausui siihen Löfving.

”Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta
katsokaahan, Löfving!”

Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä
sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan
alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti
Löfvingille.

”Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen
aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi
mieleeni niin karmeita ajatuksia”, lausui Löfving.

”Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen kansan
puolesta työntynyt mullan alta esiin”, virkkoi Sprengtport.
”Sietäisi olla esikunnan, herrain sitä näkemässä.”

”Ja koko hallituksen”, lisäsi Löfving.

”Niin, se olisi varmaankin esivallalle Tukholmassa terveellinen
memento!” lopetti Sprengtport.

Hän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:

”Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy
historian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan
tuoneekaan.”

”Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?”
kysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.

”Niin luulisi”, vastasi Sprengtport, ”ja parastahan meidän on
toivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin.”

He etääntyivät kylää kohti ja häipyivät räntäsateeseen.

Hautakumpu kohosi autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti
rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita
tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja
pitkin kämmenselkää.

Syysiltana

Pari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon
pitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri, Maunu Vilhelm Sprengtport
talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen
tähteitä. Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset
syyspäivät miehelle, joka suurimman osan elämätänsä oli istunut
satulassa ja rientänyt taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut
läheisyydessä ja yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkua,
varsinkin kun huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi.
Metsästelemäänkään ei hän kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat
kankeiksi ja muita ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat.
Kiltisti sai hän pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa
viimeistä marssiin-komentoa. Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta vuosina
ja tukka oli jo ohimoilta aivan valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa
hän osaltaan kokenut niitä vaivoja, joita karoliinien osaksi oli
niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli hän isonvihan ollut
vankeudessa Siperian äärillä, saaden toisella kertaa istua rautoihin
lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes pari vuotta pelkällä vedellä
ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän perheineen saanut nähdä
nälkää sekä myöhemmin elää kituutella luutnantin palkalla, vaikka
olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan aikana hän oli saanut
arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin monet hänen entisistä
tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa, olivat jo aikoja
kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä siitä. Tasan
ei käy onnen lahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt vanhoilla päivillään
oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin vaatimaton
leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto kirjavia
muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä
talvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.

Hän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren
piippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne
rengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja
unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään
syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen
pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.

”Taitaa tulla hyvä kaurasato”, sanoi majuri lyhdettä kourien.

”Hyvä tulee”, vastasi renki. ”Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee
alavainiosta.”

”Onpa siinä hevosille rouskuttamista.”

”On, ja vielä myytäväksikin.”

Tähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta
kuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri
lähti nousemaan takaisin pihaan.

Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,
mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua
ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen
maahan. Sänkivainioilla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi
siihen omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.

Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli
alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten
katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen
ikävä yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi
kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin
näki lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti
herrasmieheltä.

Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja odottamaan tulijaa.
”Astuu aivan kuin Hommanäsiläinen”, ajatteli majuri, ”mutta ei
suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.” Mutta kun
vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin
Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.

”Katsopas vain!” huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa
tervehtimään. ”Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka
ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt
tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet
ehtinyt jo Tukholmasta palata?”

”Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut
Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie”,
vastasi Löfving. ”Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin
veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä
tuomaan Tukholman terveisiä.”

”Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät
nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt
sisälle ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.”

He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului
melkein koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia,
shakkipöytä ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari
pistoolia ja musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen
esitti Kaarle kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä
tuuhea peruukki.

Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri
kysyi:

”Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?”

”En kerrassaan mitään”, vastasi Löfving. ”Palasin sieltä päinvastoin
matkakulujani köyhempänä.”

Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja,
jotka isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä
korotettu kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen
hänelle ei ollut löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt
ulkomaillakin, missä hänen ansionsa paremmin tunnustettiin.
Holsteinin herttua oli näet maksanut hänelle kuutena vuotena
eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei hänen uudistettuihin pyyntöihinsä
ollut mitään vastannut, oli hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin
alamaisuudesta, mennäkseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen
Venäjän palvelukseen. Tämä oli vihdoinkin auttanut sen verran, että
hänelle oli annettu elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä.
Miekkamiehenä kiireestä kantapäähän oli hän tietysti ottanut
osaa viime sotaan, vaikkakin ilman minkäänlaista palkkaa. Olipa
hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä epäiltynä sotilasten
kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut viisi kuukautta virua
kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten vapaaksi päästyään sekä
Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän ehtinyt vielä mukaan tuon
onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen muun muassa Hailuodon
vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt maatilallaan. Mutta
kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei antanut riittävätä
leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä kerran kääntyä
vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa upseerinvirkaa
tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän ystävänsä
Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti Tukholmaan.

”Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa
meitä maan matosia täällä Suomen puolella”, jatkoi Löfving. ”Siellä
käy muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja
myssyt hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon
paina. Samanlaisia juonimaakareita ne ovat kummatkin, niin että tästä
puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan puolta.”

”Hm, hm, saattaapa niin olla”, hymähteli Sprengtport, siivilöiden
savuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. ”Mutta etkö
kääntynyt itse hänen majesteettinsa puoleen?”

”Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas
ilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa
ei hän tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat
hänen kuluttavan päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu
ikkunan ääressä ja katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy
hän peremmäksi huonetta ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa
hän toiselle tuolille. Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten
hänellä on ne omat naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen
yhteyttä muutaman huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat
kreivitär Tauben sen johdosta surreen itsensä kuoliaaksi.”

Löfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.

”Onpas sitä, onpas sitä”, sanaili Sprengtport harvakseen. ”Suuresti
ovat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria.”

He maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät
jälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen
keinahtelivat hetken ääneti.

”Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi
silmiään uskoa”, tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. ”Kuinka
mahtava olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on
nyt enää jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt
esimerkiksi peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä
halveksunnalla. Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin
kruununprinssin puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten
lisäksi, on liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun
keisarinna Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa
ja vihannut uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä
peräytynyt aikomuksestaan.”

”Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona”, myönsi
Sprengtport, ”eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään
pitelemään. Kaksi kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja
kolmannella kertaa menee se kokonaan.”

”Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän haudalla
”, virkkoi Löfving tovin kuluttua. ”Ja yhä enemmän on minulle
alkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta
kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin
kanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua.”

”Miksi eivät suomalaiset ota itselleen omaa kuningasta?” kuului
samassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.

Hämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti.
Heitä kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun
kirkkaat ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana
hiipinyt huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan
kiinnittämättä häneen mitään huomiota.

”Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä
julistat!” torui isä hellästi. ”Tule tänne nyt tervehtimään setä
Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,
että sekaannut vanhempain keskusteluun.”

Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:

”Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja
imeväisten suusta olet sinä totuuden valmistanut.”

”Sinä, veikko, olet aina sangen kärkäs kaikellaisille ennustuksille
ja unennäöille”, naurahti Sprengtport. ”Mutta joka tapauksessa saa
Yrjö Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon
sellaista, josta meillä on ainoastaan omat aavistuksemme. Niin, niin,
tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me olemme jo
tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä hälytystä. Ja
nyt shakkilaudan ääreen.”

He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan
hämärtyessä asetella nappuloita paikoilleen.

Siteet katkeavat

”Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä
määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen
mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi
ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.”

Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri
v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön salissa.
Hän viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä
otsallaan ja alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään.
Hänen kuulijansa, esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä
armeijaosaston intendentti, eversti Fock, hätkähtivät tästä
odottamattomasta purkauksesta ja kumpikin etsi turhaan soveliaita
sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä omituiseen ja arkaluontoiseen
väitteeseen.

Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan. Döbeln
oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan
Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali
Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine
valtausarmeijoineen, Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä
Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon.

Neljä päivää sitten oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän
kolmelta suunnalta, pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen
puheen joukoilleen, kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen
saakka. Mutta pari päivää sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina
taistelua varten, oli hän saanut Tukholmasta herttua Kaarlen
ja Adlercreutzin allekirjottaman kirjeen, jossa ilmotettiin,
että kuningas oli erotettu valtaistuimelta sekä käskettiin
hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin mantereelle. Tästä
tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä niin
kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,
oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin
onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen
Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti
pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.

Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän
lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä
odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin
katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen
kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta ryhtyi hän kuitenkin järjestämään
peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön,
josta sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle
Ahvenanmeren yli.

Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle.
Suurena puoliympyränä olivat he jo astuneet Ahvenan mantereelle
ja Döbelnin pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua
saarroksiin. Näytti miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja
sairaat kuljettaa Ruotsin puolelle.

Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen
ei kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän
tänään aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti
Lagerbringin kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten
pääkortteeri, saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän
olikin onnistunut taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän
aselepoon, jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta
Döbelnin joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus
piti allekirjotettaman, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff,
joka keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.
Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen
antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä
joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa
ja lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja
painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan
noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla
oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin
sekä koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten
etenemistä.

Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut
käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan
saliin, näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara
kiihtymys, minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään
luki nuo hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.

Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti
heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:

”Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin
tällöin joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja
saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin
Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.
Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat
jätetty käyttämättä! Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja —
niin, suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa!
Kas, siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä
saamme poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo
on nähnyt hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se
on asettanut aasit valtapaikoille.”

Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan,
jossa puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen
terävissä silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla
äänellä, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:

”Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden
korvien läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot
ole voineet tietä löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista
hetkellä olisi yhdellä iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos
olisi noudatettu minun ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla
vedolla Etelä-Suomeen? Minun voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi
käynyt mainiosti päinsä. Silloin olisi kaksikin tietä Päijänteen
seutuville ollut vielä avoinna. Mutta ei! Tuuma oli tietysti aivan
liian uskalias. Varovaisuutta! Niin, aasien varovaisuus on oikealla
nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja muutoin he ovat minun
ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei kaikki ole muka oikein
reilassa.”

Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.

”Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?” huudahti hän hetken
kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. ”Miksi yksikään
kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei
Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka
olisi sanonut: ei niin, mutta näin!”

”Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?” uskalsi
Schultzenheim hymyillen huomauttaa.

”Tepä sen sanoitte!” huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan
intendenttiään silmiin. — ”Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka
se lakkaamatta eli mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin
omat voimani kuin ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi
vallankeikaukselle? Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa,
joka jäyti useimpain mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän
päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt
pienintäkään yritystä. Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta
ainakin minut valtasi ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan
kuin jotakin näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.”

Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna
harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle,
joka oli estänyt häntä ratkaisevina hetkinä toimimasta.

”Se oli kohtalo”, keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.

”Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!” huudahti Döbeln, pyörähti
sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen
sävy: ”Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista
ja siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan
on itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän
onkin.”

Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen, kylmänkö sävy,
kun hän lausui:

”Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä
viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu
yhden yön lepo.”

Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui
makuuhuoneeseensa.

                                                  ⸻

Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna
viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan
länttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikaisemmin lähteneet
liikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa. Kun he
olivat saapuneet Eckeröön länsirannalle ja jälkijoukon sotilaat
parhaillaan marssivat alas jäätikölle, pysäytti Döbeln ratsunsa ja
kääntyi tähystämään itää kohti.

”Sinne jää nyt Suomi oman onnensa nojaan”, virkkoi hän hetken
kuluttua. ”Mikä lieneekin sen sitten oleva?”

”Tietysti siitä tekaistaan venäläinen kuvernementti”, arveli eversti
Fock välinpitämättömästi.

”Ei!” huudahti Döbeln niin kiivaasti, että ympärillä olevat
hätkähtivät. ”Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt,
mihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole
häviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa,
mutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää.”

Kun kaikki sotilaat olivat ehtineet alas jäälle, jatkoi Döbeln:

”Näin ne siis katkeavat seitsensatavuotiset siteet. Mutta: Sic
volvere Parcas!”

Hän kannusti hevostaan ja ajoi alas jäätikölle.

Virstan pituisena kapeana nauhakkeena liikehti pienoinen sotajoukko,
lähes ainoa, joka emämaasta oli Suomen avuksi lähetetty,
vaivaloisesti rosoisen jäälakeuden yli takaisin isänmaahansa. Tuuli
lennätti lumiryöppyjä pitkin aavaa jäätikköä ja hetken kuluttua
kohosi Sandgrundenin luona näkyviin sankka metsä kasakan piikkejä
kuin esikuvana siitä vallasta, jonka varjossa kohtalo oli vielä
vuosisadan ajan päättänyt kypsyttää Suomen kansaa sen omaa itsenäistä
tulevaisuutta varten.