Kesken aseiden melskeen
”Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui”,
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana kertomustaan karkea ja
rentoileva ääni. Herra Ljungo, Kalajoen kirkkoherra, oli laskenut
hanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen
selkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja
antausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa
oli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli
yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin
matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken
Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa.
Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi
voudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista
oli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia
pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
”Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka.
Mutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä 30 tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kujasi merkin ja silloin me karkasimme kuin
hurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta
vempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko
saattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen
reen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä
päältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä...”
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
”Mutta Krankan sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun —”.
Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia:
”Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli.”
Ympäri tupaa kuului naurun hörinää.
”No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan.”
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa
ääntään.
”Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme Krankkaa itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —”.
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:
”Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin
ja alkoi huutaa: ’elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen!’
Kesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin
oli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan.”
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen
kuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa. ”Mutta kun me
tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä
näkynyt missään.”
”Vai jo kerkesi piiloon pökäistä”, keskeytti tässä jonkun kuulijan
ääni.
”Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen
ja livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme.
No, annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari
reilua miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä
ikinä kavioista lähti Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista peninkulmaa
olivat ehtineet livistää ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön
talossa Kruununkylässä Ihmettelimme me vain kovasti että tämä
Melkersonnikin jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on
vielä näin hyvässä lihassa.”
Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana
kohdeltiin herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa —
olkoonpa että tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita.
Omituinen vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan
ja sekaantumasta asiaan Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:
”Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa.”
”No ei kyllä ollutkaan”, tarttui taas Sokan Jaakko, ”pelkät housut
ja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta
niin lääpästyksissään olivat äijäparat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle.”
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.
”Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä
aluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme heidän omissa
reissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet
tienvierihankeen.”
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
”No eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peijakasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet
yöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään.”
”Mitenkäs heidän sitten kävi?” kysyi ääni kuulijajoukosta.
”Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle
samasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin
oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja...”
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
”Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!” päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen
hartioilleen. ”Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää,
joka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä.”
”No, no, muoriseni”, hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, ”oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia.”
”Pahoja unia!” kertasi vaimo, ”eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!”
”Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä.”
”Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö
enää ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan.”
”Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy”, sanoi
kirkkoherra luottavasti. ”Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen.”
”Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.”
”Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa jossa meidän
protestanttinen oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin
hänet ensi kerran tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä
hän käy, en minä ole hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu
hänelle.”
”Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin”,
huokasi Marketta-muori. ”Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle.”
”Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa
ja matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo
(hän viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä.
Matkalla voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät
kaikessa rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään
halua.”
Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.
”Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin.”
Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin
ja sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.
”Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle”, sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. ”Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä
painavampana kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen
lakitekstin.”
Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä
tätä levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan
kaaren toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat:
”Ylitse kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja
vallita linnat ja maakunnat...”
Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se
hänen mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.
Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.
Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä
hyvän aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku
yksinäinen säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra
Ljungon työpöydälle, missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi.
Sitä ennen ehti se kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa
pohjoisessa, lumen ja jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä
väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti
valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen
oli tuo yksinäinen kuunsäde saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen
maan, yli hävityksen raunioiden ja veristen taistelukenttien ja missä
se oli päässyt kurkistamaan sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä
se oli nähnyt joko juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia,
joiden katseesta hehkui milloin synkkä viha milloin hurja epätoivo.
Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistysperintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa
maassa vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja
liekkeihin. Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin
kammiossaan kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka
pitkät ajat tuli olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon
lähteenä Suomen kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli
se vielä eräässä pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka
runottarien myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen
Turun teinien latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään
toivossa lauloi täällä Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan
valtaa:
”Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap’ auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa.”
⸻
Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä 1602
oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan
pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan
ulostekojaan sekä pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin
kirkkoherran ja veronkantajan aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun
puolesta tulleilta kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.
Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä
luona, katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta
ylämaan kuulumisia Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi
hän sen lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä
sisällä käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke
ja kohta sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue.
Hevosvaljaista, rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi
heti nähdä, että ne olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.
Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi
tyyten herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä,
jotka tällä kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen
kuin nuolenkäret, ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka
alati näyttivät sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän
paikalla vieraan herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi
hallitsijaksi, jolta enää puuttui ainoastaan kuninkaan nimi.
Herttua heitti ympärilleen nopeita ja tutkivia silmäyksiä, nyökäytti
ystävällisesti päätään tervehtiville talonpojille ja tunsi sitten
herra Ljungon, joka seisoi taampana.
”Hyvää päivää, kirkkoherra!” huusi hän kädellään viitaten, ”te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne.”
Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän
ollut Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille,
ja sieltä saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen
äkillinen ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta
yhtä odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.
Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti
hän hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta
sekaannuksissaan kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen
toivottamaan hänen ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.
Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan
saivat ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti
hän herra Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:
”Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen.”
Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle.
Hän oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä
oli muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin
jäsen, prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.
Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin
hänen sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti
miestään monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea,
kasvoiltaan kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa
ja selkeän siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja
piirteet suun ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.
Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt
jo malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylämaiden emännät
olivat häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän
puvun oli hän keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan
vieraita, joiden arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.
Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluavansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti
ja kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja
papinmuori suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet
ja jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.
Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa.
Hetken seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään
katsella, kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka
kehotuksesta he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski
Flemingiä vastaan.
Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttua-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies,
jolle yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja
joka vasta nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja
sisäisten vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla
ja ponnisti voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja
voimaa rappeutuneeseen valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön
elimellisesti jatkumaan. Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä
ennestään tiesivät, oli pelkkää hyvää. Että hänen luonteensa
hellittämätön ankaruus oli viime aikoina monesti puhjennut
suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään ollut vika eikä
mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään herroihin, heidän
luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien tiliretket herttuan
luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän kuuluisalla
hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi omin käsin
kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan suuresti
lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän korviinsa oli
jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä kuluneina kuukausina
Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja veronkanto ali
järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille seuduille oli
toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka autiotilat
olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja ja
kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu — tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.
Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.
Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.
”Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?” kääntyi hän
erään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
”Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää.”
”Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne, laittakaa
ojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti
sontaa, niin saatte nähdä ette sadot kasvavat kaksinkertaisiksi.”
”Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää”, arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
”Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan
puutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan
lisäksi havuja ja turpeita niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole.”
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
⸻
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:
”Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?”
”Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne”, vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.
Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan
paksu paperipinkka.
”Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin.”
Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että
tässä oli jälleen — puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa
oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa
kuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa — astuttu pieni askel
eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti
kansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui
maamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa,
tapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä
ikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi
käsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen
tulkitsikin herttua lausuessaan heille:
”Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä
oikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla
kielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin.
Ja tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne.”
”Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut”, kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.
Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:
”Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin.”
Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat
kostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että
seurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.
⸻
Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa.
Pian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa
ja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja
huutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat
alas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan — tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen
kulkenut.
Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle
ja sanoi:
”Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika
vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa
ja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt
uskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?”
”Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi
hyvä olla”, vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.
”Mutta mitäs tästä sanot?” jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.
Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
hänen saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli
kiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan
ruokia.
”Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen”,
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.
”No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain”, huomautti hänen miehensä.
Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:
”Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan.”