Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli
asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut
vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.
Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi
pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja
pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin
koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.
Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.
Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita
häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei
olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi
siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä
kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset
vielä olivat pieniä ja saamattomia.
Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.
Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain
ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen
paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi
hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen
kaulansa yli, ja — hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen
vaelluksesi.
Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä
siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten
pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle,
ollakseen jo ajoissa ennen juhlia ”poissa jaloista”, niinkuin
sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta
hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt
pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli
pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria
vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa — Herra tiesi,
miten kauan — ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään
kangistunut ja kontistunut — kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut
siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt
häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.
Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan Laurin
rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.
”Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi”, oli Joki-Pekan Lauri
sanonut. ”Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun
ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen minuuttia
; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi.”
Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa
sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun
se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun
hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin
naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta
viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.
”Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?”
kysyi Juusperi viimein.
Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.
”Linnassa!” toisti hän. ”Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa
muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä
yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana.”
Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei
vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan
kiertoa.
Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.
”Jos yrität paikaltasikaan värähtää”, sanoi hän, ”tai jos kuuluu kärryn
kolinaa, annan heti mennä ylitsesi.”
Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi
asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana
pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja
heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään
olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä
jäsenten kontistumisesta.
Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä,
Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja
tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa,
rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.
”Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun
mennä kuorminesi”, sanoi hän vihdoin.
Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. ”Eihän tässä ole kysymys minun
lupauksestani, vaan sinun”, vastasi hän. ”Eihän mikään estäisi minua
vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi
mittaiseksi mieheksi.”
”Sinun ammattisikin on inhottavaa”, jatkoi Juusperi, ”kuljet ympäri
maailmaa myrkyttämässä ihmisiä ja saamassa aikaan murhia ja
tappeluksia.”
”Tuohon tapaan sinä et puhunut nuorempana, Juusperi. Viina kelpasi
sinulle niinkuin muillekin.”
”Nytpä siis tiedän, mihin se vie.”
”En pakota ketään ostamaan tavaraani”, sanoi Joki-Pekan Lauri
röyhkeästi. ”Laita niin, ettei läänissä ole yhtään ostajaa, niin en
minäkään pyöri siellä vastuksinasi.”
Juusperi ei taaskaan huolinut vastata.
”Sinulla on vielä viisi minuuttia aikaa järkeilläksesi”, virkahti
viinakauppias tuokion kuluttua, raapaisten tulitikkua ja katsoen
kelloaan. ”Etkö jo ala olla valmis? Katso, hevonenkin käy jo
kärsimättömäksi, eikä se tiedä koskaan hyvää.”
Hevonen tosiaankin höristi korviaan ja tömähdytti jalkaansa, ja läpi
Juusperin ruumiin kävi kylmä väristys, joka ei johtunut siitä, että hän
takkisillaan makasi vasten iljanteista maata.
Juusperin ajatukset siirtyivät kotiin, jonne hän ei ollut lähdöstään
mitään ilmoittanut ja jossa häntä aamulla ehkä turhaan saatiin odottaa.
Sitten hän alkoi ajatella iankaikkisuuden asiaa, mihin ajatuksiin hänet
väkisinkin johti hänen yläpuolellaan välkkyilevä tähtitarha. Ja vihdoin
hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja tekoja, jotka olivat vielä
sovittamatta, ja koko ajan tuntuivat tähdet katsovan häntä kylmästi ja
pilkallisesti ikäänkuin sanoakseen:
”Siinä sinä nyt makaat, Juusperi, sinä, joka niin monessa olet
herättänyt pelkoa ja kauhistusta.”
Mutta samassa hetkessä Juusperista tuntui, ikäänkuin sieltä tähtien
takaa Isä Jumala olisi ystävällisesti vilkuttanut hänelle silmää,
sanoen: ”kyllä sinä nyt, Juusperi, olet oikealla asialla”, ja silloin
Juusperista katosi kaikki pelko, vaikka hän tiesi, että hänellä oli
vain muutamia minuutteja elämän aikaa.
”Sano minulle, Isä Jumala”, ajatteli Juusperi, ”tulevatko syntini
suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois
pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan
siitä vain on.”
Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä
onnellisesti loppuunsakaan.
”Kaikkea minä tässä hupsinkin”, virkahti hän itsekseen. ”Väärää
peliä — ei koskaan!”
”Mitä sinä sanot?” kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin
äännähtävän.
”Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä
käyttää, vaikka voisin”, vastasi Juusperi rauhallisesti. ”Mikä minua
estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta
sinua lasteinesi päivinesi.”
”Ei mikään”, myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. ”Sanoinhan
sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa
antaisikaan. Mutta jouduhan jo!”
Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas
tulitikkua ja katsoi kelloaan.
”Kolme minuuttia on vielä aikaa”, kirkasti hän sitten.
Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan
kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet
melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa
ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.
Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa.
Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa.
Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla
vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta
Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.
Mutta olihan toinenkin keino, tosin paljon vaarallisempi, mutta keino,
jota ei viinakauppias niinkään pian huomaisi.
Juusperia melkein rupesi naurattamaan, kun hän tämän keinon huomasi, ja
hänen rohkeutensa lisääntyi yhä, kun hän muisti, että hänellä
taskussaan oli ladattu revolveri, ase, jollaista ei Joki-Pekan Lauri
hänen tietääkseen, varovaisuussyistä, koskaan kuljettanut mukanaan. Kun
vain saisi Laurin hetkeksikään kääntämään huomionsa hänestä pois, olisi
asia sitä myöten valmis.
”Etkö sinä suostu pidentämään miettimisaikaa muutamalla minuutilla?”
kysyi Juusperi nöyrästi. ”Minulla olisi vielä yksiä ja toisia
punnittavia asioita.”
Kysymyksen seuraus oli juuri se, mitä Juusperi oli toivonutkin. Lauri
kaivoi ensiksi esille tulitikkulaatikon ja rupesi sitten hakemaan
kelloaan. Ja kun Lauri raapaisi valkeaa, käytti Juusperi tilaisuutta
hyväkseen ja nytkäytti äärimmäisen hiljaa ja huomaamattomasti
ruumistaan niin, että kärrynpyörä, joka juuri oli ollut hänen kaulansa
kohdalla, oli nyt melkein hänen rintansa kohdalla. ”Eipä taida
kannattaa uhrata vaarallista aikaa sinun itsepäisyytesi takia”, virkkoi
viinakauppias harvakseen, katsellen kelloaan. ”Kaksi minuuttia on vielä
aikaa, olkoon yksi lisää... Mutta mitä perk...!”
Hirvittävä kirosana kajahti mustaan yöhön. Hevonen nykäisihe ja lähti
laukkaamaan, ja Joki-Pekan Lauri pudotti tulitikkunsa ja tarttui
kärrynlaitaan lähtien juoksemaan perässä.
Juuri kun viinakauppias oli kelloonsa katsoen pitänyt esitelmäänsä
ajasta, oli Juusperi ponnistaen voimansa äärimmilleen vetänyt polvensa
koukkuun ja pyörähdyttänyt itsensä kärrynpyörien väliin. Pyörähdyksessä
olivat hänen jalkansa satuttaneet hevosta ja tämä oli säikähtänyt
karkuun, Juusperin jäädessä koreasti kärrynpyörien väliin vähääkään
vahingoittumatta.
Uhkaavat kymmenen minuuttia olivat loppuneet jo ennen aikaansa.
Mutta pian oli Juusperikin jalkeilla ja kiiruhti tienposkessa olevan
pyöränsä luo. Kärryjen kumea kolina eteni yhä nopeammin iljanteisella
tiellä kirkonkylää kohden, ja Juusperi vetäisi revolverinsa esille,
hyppäsi ajopelinsä satulaan ja painautui huimaavaa vauhtia perässä.
”Nyt puhellaan hiukan toista kieltä, Joki-Pekan Lauri”, ajatteli hän
poikiessaan voimainsa takaa. Joki-Pekan Lauri näytti myöskin tietävän,
mistä oli kysymys, sillä kuta enemmän häntä ajava musta haamu läheni,
sitä hurjempaa vauhtia hän koetti kiihdyttää kuulua juoksijaansa
säästämättä sanoja tai ruoskaa.
Mutta kun ensimmäinen laukaus kajahti, ymmärsi Lauri, että hän tällä
kerralla oli pelin hävinnyt, ja pysähdytti hevosensa, odottaen, että
Juusperi pääsisi aivan hänen äärilleen.
Mutta tämä astuikin maahan muutaman päässä Laurista.
”Ajahan vain kirkkoa kohden”, kehoitti Juusperi.
”Anna minun miettiä”, vastasi Lauri, ”annoinhan minäkin sinulle äsken
armonaikaa.”
”Turhaa puhetta”, tiuskaisi Juusperi kärsimättömästi. ”Aja eteenpäin
vaan, nimismiehen pihalle, tai minä ammun.”
”Kaadan kaiken viinan maahan ja lupaan, etten enää koskaan tänne tule,
jos vaan annat minun mennä”, vakuutti Joki-Pekan Lauri hätääntyneenä.
Juusperi mietti kotvan.
”En usko sinua enää, kolme vuotta sitten lupasit juuri samaa”, sanoi
hän sitten.
Joki-Pekan Laurilla ei ollut enää sanaa suuhun tulevaa.
”Ajahan vaan eteenpäin!” käski Juusperi ja sanojensa vahvistukseksi hän
laukaisi ilmaan.
Hevonen pillastui ja juoksi jonkun matkaa, mutta pysähtyi tuokion
kuluttua.
”Juusperi”, virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, ”anna minun mennä,
vannon, etten tule enää sinun piiriisi!”
”Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko”, murahti Juusperi kuivasti.
”Astuhan alas kuormaltasi!”
Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni
Juusperia.
”Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!”
Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä
suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja
laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden,
mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas
oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.
”Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat”, huusi hän Laurille
jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.
Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä
yötä kuormineen nimismiehen pihaan.
Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä.
Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin
suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät
kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa
rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset
väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas
kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli ”tullut
uskoon”. Oli miten oli — Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen
nähty.
Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin
kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan
viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka
hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan
kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.
Juusperista sen sijaan ei puhuttu sanaakaan.
Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää
hänen tukkaansa.