IX

isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä
iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä
rauhallisena istuimellaan.

Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan
ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa
jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.

Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha
näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.

— Isäntä, — sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta
kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.

— Entä lupaus?

— Minä en ole mitään luvannut.

— Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa
asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta
annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät.
Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan
vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.

Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti
sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on
kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.

Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti
ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät
hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa
huonerivissä.

— Isäntä, — sanoo Erik Wegener. — Mekin olemme keskenämme tehneet
lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja
kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä
voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei
kukaan muu ole valmistanut.

Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.

— Ajateltakoon niinkin, — myöntää hän. — Mutta olkaa viisas.
Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen.
Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa
pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa,
että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä.
Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea
vastaan, mihin meillä on totuttu.

— Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin
kuukauden kuluessa.

— Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun
ennätätte.

— Mutta...

— Ei tule mitään.

Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut
asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen
oli vaikea osata pois.

— Minä lupaan, — jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään,
ellei hän itse tule sille päälle.

Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli
ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt
hän astui esiin.

— Kyllä se niin on, isä, — sanoi hän hiljaisesti, — etteivät tässä
enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.

Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.

— Te tiedätte kyllä, nuori herra, — sanoi hän, — että jos hän
vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on
minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.

— Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on
teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.

Nyt Hannuksela kiivastui.

— Teillä on merkillinen taito, — huusi hän, — kuten kaikilla
herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat,
sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne
lisää.

— Riittää jo, isäntä, — keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena
vihasta.

— Mutta, — löi nyrkkinsä pöytään, — omalla vastuullaan
lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä
ole asiaa enää takaisin.

Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät
kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja
laski.

— Voi isä, — huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja
ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.

— Mitä minun sitten pitäisi tietää! — karjaisi Hannuksela
suunniltaan raivosta. — Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän
kunniamme ei ole nuppineulan varassa.

— Isä! — yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.

— Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, — jatkoi hän, —
ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään
vertaisiin ja otetaan vertaisia.

— Hyvä on, — sanoi Erik Wegener rauhallisesti. — Onko mitään muuta
lisättävää?

Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata
sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.

— Jos menet, — lopetti hän sammuneella äänellä, — niin tiedät,
ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.

— Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, — vastasi tytär
nöyrästi.

Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.

— Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan
emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.

Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi
tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki
välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.

Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan
Peuraniemeen halki viileän kevätillan.