KAHDESTOISTA LUKU

1

Se oli totta, että tämä apteekkarin rouva pani koko kirkonkylän
liikkeelle. Hänen aikaansaamansa levottomuus tunkeutui pappilaankin.

Anna Pellikka olisi mielellään lähtenyt pororetkelle, sillä hän
ei oikein viihtynyt Israelinsa kanssa. Israel oli liian vakava,
hän harrasti vain kutsumustaan. Pian oli Lorents Bastmanin muisto
pappina häipynyt. Häntä muistettiin vain omituisena, tavallisuudesta
poikkevana ihmisenä, jolla oli ollut omat erikoisharrastuksensa, —
originaalina, niinkuin Joonas-herra sanoi. Mutta Israel Pellikka
oli hyvässä maineessa, ja siinä samassa vanavedessä purjehti hänen
rouvansakin. Nyt olisi Anna-rouva halunnut lähteä.

Mutta — hänen äitinsä nosti jyrkän vastarinnan.

”Vai sinne... kaiken maailman retkille resuamaan! Niinkuin ei jo
riittäisi, että Leon resuaa! Vai vielä pitäisi sinunkin lähteä! Sinä
et näy yhtään muistavan, että olet papin rouva!”

Eipä äitikään ollut aina muistanut. Olihan hänkin ollut tanssiaisissa
piirilääkärillä.

”Joo, olin minä... ja minähän vasta olinkin! Mutta — aina papan
kanssa yhdessä — aina papan kanssa! Emmekä me tanssineet — Herra
varjelkoon! Pappa istui ja joi tyyttinkejä tohtorin ja toisten
herrojen kanssa, sillä aikaa kuin me rouvat istuimme formaakissa ja
juttelimme keittiöstä ja lapsista. Niin juuri! Ja minun olikin hyvä
jutella, sillä sinä ja Kaisa mennä vuovasitte vähän väliä avonaisen
oven ohitse milloin minkin kainalossa.”

Äiti oli mahdoton, hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan saattanut
keskustella. No niin, olkoon! Ja Anna heitti jatkokertomukset
nurkkaan ja lähti suuttuneena entiseen tyttöaikuiseen huoneeseensa.

”Mene minun puolestani, jos saat Israelin mukaan. Mutta yksin et
mene! Aviopuolisot kulkevat yhdessä kaikkialla — tai kulkivat
ennen. Sillä eipä tuo näy nimismieskään ottavan Kaisaa mukaansa, kun
ravaa siellä Makeanpetäjänmaassa...”

Pellikan mielessä vilahti ajatus, että jokohan olisi lähteä? Anopin
vihjaus Makeanpetäjänmaasta se tämän ajatuksen toi. Kukaties Alina Berghällkin
lähtisi? Mutta — sitä ei uskaltanut kysyä paremmin
äidiltä kuin tyttäreltäkään.

Niin se jäi. Israel Pellikka luopui hengessään, ja Annan oli tehtävä
samoin. Koko kirkonkylän herrasväki oli liikkeellä. Saida Smirnoff
oli inspiroinut heidät kaikki.

Leon korjaili ajovehkeitä pirtissä. Hän asusti nykyisin pirtin
porstuankamarissa. Pellikka teki asiaa pirttiin.

Häntä halutti kuulla, keitä kaikkia sinne Sievaaraan aikoi.

— Kaikkia sinne on käsketty — syrjää myöten — herrasväkiä
tietysti, joilla on porot ja repäisevä meininki. Ei siinä ole
erotettu hengellisiä eikä maallisia. Lähde, jos tahdot. Äidin ajokas
on joutilaana.

Äidin ajokas — niin... mutta keitä Emauksesta lähti?

— Vai sinnepäin sinä sihtaat!

Leon nauroi, ja hänen naurunsa hermostutti aina Pellikkaa.

— Ehei, poika! Pysy sinä vain uskollisena Annalle, johon olet
sidottu myötä- ja vastoinkäymisissä.

Pellikka suuttui. Tarvitsiko sen nyt vielä merkitä mitään
sihtaamista, jos hän niinkuin kysyi. Kovin sopimattomia sanoja
lankomies käytti. Hän vain sen vuoksi, että siellä Sierivaarassa
olisi kiertokoulu. Voisi tarkastaa samalla kertaa.

— No, lähde, lähde! Kuka sinua estää. Voithan tarkastaa koulun
samalla, kun tarkastat muutakin.

Ja taas tuo hermostuttava nauru. Pellikka astui ovelle ja huomautti
mennessään:

— En lähde. Te otatte tietysti mukaanne viinoja... ja siitähän
skandaali tulee.

Viinoja? No totta puhuen, hän, Leon, ei niistä mitään tietänyt. Mutta
— jos rouva Smirnoff ottaisi, niin se oli hänen asiansa.

— Mutta, kuule, Israel, älä puhu mammalle mitään. Pellikkaa jo
nauratti. Tämä se oli se valtti, jolla hän lankomiestään hallitsi.
Hän ei peljännyt muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä, niinkuin
hän itse toisinaan sanoi. Mutta — samapa se — saattoi hän olla
sanomattakin.

Pellikka lähti, ja Leon jäi korjailemaan poron ajoneuvoja. Peijakas!
Hän oli viime kerralla humalapäissään ajanut vuottoraipan poikki
Javeruksen veräjän tolppaan. Poro pakkasi sinne... sillä Javerus
oli ollut hänen tähänastinen käymäpaikkansa, ja poro yritti pihaan
kuin vanhasta tottumuksesta. Siellä Olli-vainajan puotikamarissa
oli otettu vähän monet totit Heikuraisen kanssa. Mutta nyt olivat
auenneet apteekin ovet... ja siellä oli vähän toisenlaista kuin
Javeruksella.

Leon hymyili itsekseen. Oli tämä maailma sentään yksi hoijakka! Ei
muuta kuin ilon lirkutusta ja liikutuksen hiprettä — niinkuin Matti Tuppurainen,
Unkan appiukko, sanoi. Eikä siinä näkynyt auttavan sääty
eikä yhteiskunnallinen asema. Anna pyrki Heikuraisen pariin, Pellikka
Alina Berghällin, Saida Smirnoff hänen, tai yhtä hyvin päinvastoin.
Nimismies, toinen lanko, ajeli Makeanpetäjänmaassa. Syrjään jäivät
vain ruuput... sellaiset kuin Kaisa, Rusilta ja Nikolai Smirnoff,
Tippa-Nikolai. Mutta — se oli vähän toisenlaista liikutusta kuin
mitä Tuppurainen oli tarkoittanut.

Hohhoi! Äijää kävi toisinaan hiukan sääli. Sillä tämä oli
omalaatuisensa elävä... tutki kemiaa, keräsi kasveja, omisti
tavattoman suuren herbarion. Toinen isävainajan kaltainen tyyppi,
siinä kohden vain toisenlainen, että oma rouva petti. Äiti oli
sentään tainnut aina pysyä uskollisena isävainajalle...

Ainoa suru, joka Tippa-Nikolaita vaivasi, oli se, ettei hänellä ollut
lasta. Hän olisi toivonut poikaa, sellaista pientä tummatukkaista
poikaa, jolla olisi ollut hänen vaimonsa silmät. Sillä sen oli
Nikolai parkakin huomannut, että hänen vaimonsa silmät olivat
erikoiset. Hän ei vain koskaan ollut lukenut niistä sitä, mitä
jokainen muu mies luki: halua rajattomaan antaumukseen. Ja tokkopa ne
olivat koskaan Nikolaita katselleetkaan siinä mielessä — muita vain.

Hän oli haastellut Nikolainkin kanssa joskus, kun he olivat
sattuneet kahden kesken, ja rouva oli ollut kylällä. ”Egentligen,
egentligen...” Sillä apteekkari aina puheensa aloitti. Hän oli
kuin suuri, metsään eksynyt lapsi, joka koko ikänsä oli etsinyt
tietä, mutta ei ollut löytänyt. Egentligen, egentligen... Hänen
vanhempansa olivat olleet venäläisiä, jolloinkin Suomeen muuttaneita,
isä kimnaasin opettaja. Nikolai oli syntynyt Suomessa, mutta
isänmaahankin nähden hän oli ollut etsintäkannalla koko elämänsä
ajan. Oikeastaan, oikeastaan... Niin — oikeastaan se oli Suomi,
sillä täällähän hän oli syntynyt. Mutta mitä kieleen taas tuli, niin
hän oli oppinut ruotsia lapsuudessaan. Viipuri oli hänen lapsuutensa
päivinä ollut vielä koko lailla ruotsalainen — venäläisyydestä
puhumattakaan. ”Sanopas, mikä minun äidinkieleni on?”

”No ryssä tietysti!”

Egentligen, egentligen... mutta ei se vain niin selvä ollut.
Kotikieli oli venäjä ja saksa, ja siinä sivussa ruotsi. Mutta —
Suomessa syntyneenä hänen tietysti olisi pitänyt osata ennen kaikkea
suomea. Se häntä oli hidastuttanut koko hänen elämänsä ajan. Hän oli
proviisoriksi valmistuttuaan ruvennut hakemaan paikkoja, mutta aina
vain suomalaisseuduilta. ”Pahustakos te sinne haette?” oli häneltä
lääkintähallituksessa tiedusteltu. ”Hakekaa ruotsalaisia apteekkeja,
sillä ettehän te osaa edes lääkkeitten nimiä suomeksi.” Tippa! Se
nyt kyllä itseasiassa olisi riittänyt suomalaisseuduille, mutta se
Snellman oli nostanut semmoisen äläkän, että täytyi jonkin verran
ottaa huomioon kansan mieli — lääkintähallituksessakin. Ja niin oli
Nikolai parka saanut ajelehtia paikasta toiseen proviisorina vanhaksi
mieheksi... kunnes hänelle viimein kuin armosta oli annettu tämä
vastaperustettu Suomen pohjoisin apteekki. Ja täällä hän nyt istui
porsliinitölkkiensä ja herbarioittensa kanssa, ja yhä tuo suuntaa
etsivä ”egentligen” huulillaan. Hitto vie! Hän ei oppisi suomea
koskaan, ja se oli hänen suurin surunsa.

”No... älähän huoli, Nikolai... täällä sitä ei paljon tarvitakaan.
Herrasväet puhuvat ruotsia... ja lappalaiset lappia. Pääasia on, että
osaat yhden sanan: tippa. Sillä sinä tulet toimeen loppuikäsi...”

Niin niin — tippa. Se sana oli kuin Nikolai Smirnoffin elämän
tunnus: Tippa kaikkea... isänmaata, suomenkieltä, avio-onnea. Mutta
— kasveja hänellä oli. Ne olivat poikkeus.

Nikolai Smirnoff oli innostunut. ”Sine puhu sanning!” [Totta.]
”Kasvi, ka see on minu elämä enda hävstång!” [ainoa kannustin] Ja
Nikolai oli ruvennut näyttämään kasvikokoelmiaan. Niitä oli paljon...
monta hyllyllistä. Euroopan, Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan
kasveja — saatu vaihtamalla ulkomaalaisten oppineiden kanssa. Hän,
Leon, ei ollut niistä isosti välittänyt... hän oli odottanut rouvaa.
Ja kun tämä oli tullut, oli siirrytty hänen huoneeseensa, ja silloin
oli Nikolai saanut jäädä. Tippa! Ei Nikolai paralle tosiaankaan
liiennyt kuin tippa. Mutta — hän oli ihmeellinen mies. Ei
pelkoakaan, että olisi tullut häiritsemään. Siellä rouvan kamarissa
saatiin meiskata, nauraa ja kujeilla. Saida tarjosi ryyppyjä, ja
kun pullo oli melkein pohjaan asti juotu, vei Saida-rouva viimeisen
tilkan miehelleen. ”Nikolainkin pitää saada tippansa.” Niinpä niin.

Oikeastaan oli synti pettää sellaista miestä.

Leon tarkasteli vuottoraippaa. Huomenna lähdettäisiin Sierivaaraan,
ja Berghällin Unkkakin lähtisi matkaan. Saida Smirnoff oli sitä
nimenomaan halunnut. Hän oli iskenyt silmänsä Unkkaan.

”Voiko olla mahdollista, että sellainen mies on kasvanut Lapin
korvessa... niin suora, niin ryhdikäs, niin kaikinpuolin
aristokraatin näköinen? Minä ihan hämmästyin, kun ensi kerran hänet
näin!”

Niinpä niin. Sen Leon hyvin uskoi. Unkka oli komea poika... vasta
täyttänyt yhdeksäntoista. Mutta — hän oli tavallista kehittyneempi
ikäisekseen. ”Ja kuule, Leon... jo naimisissa! Tiedätkös, minä
kadehdin hänen vaimoaan. Mahtaisi olla ihanaa omistaa sellainen
mies...”

No... eikös hän enää kelvannutkaan? ”Sinä, Leon! Sinä olet vain
tuollainen seuranpitäjä... ja siihen sinä olet luotu — flirttaaja.
Siihen sinulla on ensi luokan taipumukset. Enkä minä siitä välitä
— minä olen valmis leikkiin. Mutta, Leon, sinun kanssasi ei voisi
koskaan vakavasti puhua lapsesta...”

Leon heitti vuottoraipan nurkkaan ja rupesi tarkastamaan valjaita.
Niin — se oli kyllä totta. Hän ei ollut koskaan suhtautunut
vakavasti naisiin — paitsi äitiinsä — eikä häneenkään aina. Hän
näki hänet määrätyssä valossa... ankarana, toimekkaana... puoleksi
miehenä, joka raatoi ja rytkäsi, ja jonka rehevään, miesmäiseen
olemukseen hän hyvin usein suhtautui koomillisesti — silloin kuin ei
ollut pelkoa selkäsaunasta. Mutta nyt — kun Saidan sanat muistuivat
mieleen, hän kävi totiseksi, sillä se — totta puhuen — oli ollut
yllätys hänelle.

Oliko sitten jokaisen naisen pohjimmaisena toiveena äitiys —
kevytkenkäisimmänkin?

Niin näytti olevan.

No... jos niin oli, niin Saida saisi hakea apua muualta. Hän Leon Bastman,
ei sentään siihen ruvennut. Hän oli monta kertaa jutellut
Nikolai Smirnoffin kanssa, ettei hän niin pitkälle rupeaisi äijää
pettämään...

2

Huviretkiseurue käsitti kaikkiaan yhdeksän henkeä: Saida Smirnoff,
Leon, Unkka, tohtori ja tämän neiti, Heikurainen, lukkari, Lempi ja
Javeruksen Oula.

Sierivaara oli vanha talo. Siitä kerrottiin, että sen olisi
jolloinkin perustanut tänne Lapin korpeen joku muukalainen
pakolainen, joka rauhattomina aikoina olisi etsinyt suojaa täältä.
Bastmanin setä-vainaja, jonka ajatukset olivat liikkuneet Ranskassa,
oli ollut saavinaan selville, että se olisi ollut tuon kaukaisen
maan heimoa, mutta kotoisin Belgiasta. Siitä muka sierivaaralaisten
tummuus. Mutta — lukkari Leippari, Holottaja, joka tiesi kaikki
asiat paremmin kuin muut, nauroi tuollaiselle selitykselle. Mitä
niitä houkkia! Sierivaaralaisten tummuus johtui siitä, että joku
esi-äideistä oli ollut lappalainen, oikea Tuli-Lapin tytär.
Ja senvuoksi oli kaikilla Sierivaaralaisilla mustat silmät ja
iho tavattoman hieno. Mutta itse suku oli kotoisin jostakin
Etelä-Pohjanmaalta.

Olipa miten tahansa — joka tapauksessa oli nykyinen isäntä Tuomas
perinyt kaikki esivanhempiensa hyvät ominaisuudet — mitä ulkomuotoon
tuli. Mutta — muuten hän oli varsin epäilyttävä olio: möi viinaa,
varasti poroja, mutta ei koskaan ollut joutunut kiinni. Hän oli
aina pysynyt mitä parhaimmissa väleissä virkakunnan kanssa. Siihen
vaikutti hänen suuri vieraanvaraisuutensa ja tavallisuudesta
poikkeava vilkas olemuksensa. Tuomas oli leskimies.

Sierivaarasta oli muodostunut kirkonkylän herrojen vakituinen
käyntipaikka. Talon ovet olivat avoinna yöllä ja päivällä, ja
sitäpaitsi Tuomas oli mainio viulunsoittaja. Tuli kuka tahansa —
aina oli jäkälää navettakodassa — ei muuta kuin jyystää sieltä ja
heittää poronsa eteen. Ja pirtissä, joka oli avara kuin kirkko, oli
aina penkkiä matkamiehen oikaista. Ei kysytty säätyä eikä uskontoa:
kaikille riitti jäkälää ja kaikki saivat tulla. Sierivaaran laajan
takan ääressä oli aina kahvinkeittosija sillekin, joka halusi omasta
pannustaan.

Mutta — talossa oli yksi eläjä, jonka kanssa ei mielellään
antauduttu puheisiin. Se oli talon vanha isäntä Mattus. Jouduttuaan
jo vanhana miehenä tekemisiin Norjan puolelaisten kovauskoisten
kanssa, hän oli omistanut näiden maailmankatsomuksen ja vetäytynyt
ihmisistä erilleen. Hänen uskonheimolaistensa oli tosin käynyt
huonosti: yritettyään uskonnollisessa hurmiotilassa kapinaa esivaltaa
vastaan, oli heidät voitettu, nujerrettu, pari tuomittu kuolemaan ja
mestattu, mutta muu joukko eleli salaa Norjan tunturien kätköissä,
minne harvoin virkamiehen matka osui. Vanha Mattuskin oli ottanut
osaa naapuriseurakunnan kirkolla tapahtuneeseen mylläkkään. Siinä
oli pistetty kuoliaaksi kauppias ja nimismies, pieksetty pappi
henkihieveriin jne. Mutta — Mattus oli päässyt livistämään kahakan
jälkeen. Saatuaan jostakin poron hän oli yötä päivää ajanut kaakkoa
kohti... kunnes poro oli lopulta suistunut kuolleena Sierivaaraa
rajoittavan jängän laitaan. Siitä oli Mattus saapastellut kotiinsa
eikä ollut sen jälkeen liikkunut talosta muualle kuin kerran
vuodessa, jouluaikaan, kirkolle, ripillä käydäkseen. Mutta —
silloinkin hän herätti sellaista kammoa, ettei kukaan jutellut hänen
kanssaan. Kookkaana kuin sadun jättiläinen hän astui kirkkoherran
virkahuoneeseen ja kirjoitutti itsensä ehtoollisvierasten joukkoon.
Mutta — joka kerta hän huomautti tulleensa ottamaan perkeleeltä
pois omansa. Kaikki papit olivat hänen mielestään pimeyden ruhtinaan
palvelijoita.

Bastman-vainaja oli peljännyt häntä, ja samoin oli melkein laita
Pellikankin. Hän oli tosin yritellyt vanhuksen kanssa uskonnollista
keskustelua, mutta saanut vastaukseksi vain: ”Näin sanoi Herra:
’Minä annan tunnustähdet taivaassa ja maassa: veren ja tulen ja
savupatsaat!’” Eikä hänestä sen enempi ollut lähtenyt. Vanha Mattus
eli alituisissa tuomiokuvitelmissa, ja hänellä oli sellainen käsitys,
että Jumala oli määrännyt valittunsa sen toimeenpanemaan — niinkuin
oli yritetty Norjan puolella kerran. Hänen mielestään olisi pitänyt
kaikki jumalattomat maan päältä hävittää, jotta Jumalan valitut
olisivat voineet täällä hallita Kristuksen kanssa.

Sellainen oli talo ja sen asukkaat, johon kirkonkyläläiset nyt olivat
lähteneet huviretkelle.

Unkka ajeli edellä. Hänen oli vängällä pitänyt lähteä mukaan, toisin
sanoen: hän oli antanut lähdölleen sen leiman. Leon oli ollut hänen
kimpussaan aamusta iltaan. ”Sinun on lähdettävä! Se on Saidan tahto!”
Saidan tahto! No niin. Mutta — mikä oikeus rouva Smirnoffilla oli
komennella häntä? Leonille ainakin oli pitänyt sanoa niin.

Hän muisti ensimmäisen apteekilla käyntinsä. Se oli totta — hänet
oli vallannut omituinen epävarmuuden tunne. Tuon merkillisen rouvan
olemus yhtäältä kiehtoi, toisaalta työnsi luotaan. Kirottu alju!
Mutta — seuraavassa hetkessä hänen oli täytynyt itselleen tunnustaa,
ettei se tuomio ollut aivan paikallaan. Saida Smirnoff ei ollut
”kesy” sanan tavallisessa merkityksessä. Ei — päinvastoin. Hän
saattoi olla ylpeäkin, vallan luoksepääsemätönkin toisinaan, kun
sille päälle sattui. Sen oli Unkka jo ehtinyt panna merkille niinä
harvoina kertoina, jolloin he olivat tavanneet.

Eräänä iltana olivat he Leonin kanssa ajaneet heille, Saida Smirnoff
ja Leon. Olivat tulleet kuin kotiinsa. Leon oli riisunut peskinsä
ja auttanut Saida-rouvaa... ja yks’ kaks’ oli tämä pyörähdellyt
hänen edessään paljain käsivarsin ja avokauloin — ihan dekoltéssa,
niinkuin Joonas-setä tuomiten sanoi. Oli tuo nyt laitaa Lapissa...
ja tulipalopakkasella? No niin — oli oltu pirtissä, lämpimässä
pirtissä, ja Saida-rouvan silmät olivat hypelleet kuin oravat
paikasta toiseen. Yht’äkkiä oli pikku Unkka keikkunut hänen
sylissään. Rusilta oli säikähtänyt. Hän oli hypähtänyt pystyyn
takan loukosta, epäsiistinä kuten tavallisesti, tukka hajallaan.
Mutta — pikku Unkka oli jo iskenyt kiinni hajuvesiltä tuoksuvan
rouvan paljaaseen poveen... ahnaana kuin sudenpentu. ”Katsokaa! Se
hakee ruokaa!” oli Saida Smirnoff huudahtanut ruotsiksi. Ja yks’
kaks’ hän oli paljastanut toisen rintansa ujostelematta niinkuin
tavallinen lapinvaimo... ja poika oli kiskonut sitä kuin venyvää
pussia. ”Herre jämmer, kuinka sinä olet suloinen!” Mutta — samassa
oli pikku Unkka ruvennut parkumaan, kun hänen voimakkaat yrityksensä
olivat turhaan rauenneet. Saida-rouva oli suudellut ja silitellyt
lasta... kirjaimellisesti peittänyt hänen kas-! vonsa ja käsivartensa
suudelmilla. Kunnes pikku Unkka oli yht’äkkiä ruvennut vesittelemään.
Mutta Saida Smirnoff ei ollut edes siitä hämmästynyt. ”Katsokaa! Noin
se mies tekee!” Ja hän oli pidellyt lasta sylissään selällään ja
silmät loistaen ja avonainen rinta aaltoillen antanut pojan suorittaa
luonnollisen toimituksensa. Kunnes Rusilta oli temmannut lapsen
pois ja syvästi häpeissään vetäytynyt karsinan kaikkein pimeimpään
nurkkaan. Eikä hän ollut tullut sieltä esille enää koko vierailun
aikana.

Unkka oli saanut keittää kahvit ja näytellä myös emännän osaa. Hän
oli tuntenut itsensä kiusaantuneeksi. Mutta Leon oli holahduttanut
kermaa rouva Smirnoffin kuppiin, niin että kupin sisältö oli vuotanut
lautaselle. ”Tässä on sitä, jota sinulta ei lähde!” oli hän sanonut
julkeaan tapaansa. Mutta — Saida Smirnoff oli vain heilutellut
jalkaansa ja katsellut jonnekin etäisyyteen.

”Mokomia ihmisiä!” oli Rusilta sanonut vieraiden lähdettyä. ”Tuon
pappilan Leonin minä tunnen... mutta että nainen saattaa käyttäytyä
noin riettaasti.” No... eihän hän nyt ollut varsin riettaasti
käyttäytynyt — oli muuten sellainen vapaa ihminen. ”Vapaa ihminen!
Mutta kun sitä ei saa olla niin vapaa!” Heillä oli siitä riittänyt
nahinaa koko pitkän illan, kunnes äidin ja Alinan kotiintulo oli
tehnyt siitä lopun.

Äiti oli ollut Anna-Stiina-tädin luona käymässä, ja Alina palannut
Makeanpetäjänmaasta. Rusilta oli kertonut vieraiden käynnistä,
ja äiti oli lausunut syvän paheksumisensa apteekkarin rouvan
käyttäytymisestä. Hän, Unkka, oli odottanut, että Alina olisi
ruvennut häntä säestämään, mutta Alina oli ollut merkillisen
hiljainen koko illan. ”Kenen kanssa sinä tulit?” oli äiti häneltä
kysynyt. ”Nimismiehen.” Äiti oli huokaissut ja mennyt kamariin,
ja heitä, pirttiin jääneitä, oli kaikkia ruvennut painostamaan
omituinen, uhkaavan onnettomuuden tunne. Kunnes Lempin tulo oli sen
karkoittanut. Niin — hän oli ollut Oulansa: kanssa, ja he olivat
ajaneet sylityksin samassa ahkiossa...

Siellä ajelivat Oula ja Lempi perätysten. Nyt oli kummallakin oma
ajokkaansa. Sieltä porhalsi näreikön suojasta juuri esiin Saida Smirnoffin
poro. Saida-rouvalla oli punainen lapinlakki ja ylen korea
peski. Kädessä valkoiset poronnahkakintaat hän sulavasti ohjaili
kruunupäistä poroaan. Kaunis ilmestys.

Unkka hymähti. Tohtorin porolla oli myös sarvet... oikeat
naamasarvet, joista nahan riekaleet roikkuivat. Kohtalon ivaa! Ei
ollut tohtori pystynyt lempituumaansa toteuttamaan. Porot kasvattivat
sarvensa kaikista lääkärin yrityksistä huolimatta. Nyt oli tohtori
heittänyt nämä tuumat. Hän harrasti nyt vain neitiään. Heidän
kuiskittiin pitävän yhtä — ja siinä saattoi hyvinkin olla perää.

Nyt pysähdyttiin. ”Antaapa porojen vesitellä.” Lukkari, Holottaja,
iski silmää Heikuraiselle, joka oli kömpinyt ylös ahkiostaan ja
seisoi vääräsäärisenä ajokkaansa vieressä.

— Mikäs vuoma tämä onkaan? Leon katseli ympärilleen ja tunnusteli
paikkoja.

— No, Kipittämäaapa.

— Soo! No sittenhän tämä on Sierivaaran vanha
naukunottopaikka. Sopisi meidänkin nauttia pieni ryyppy.

Holottaja nauroi. Oli hyvä, ettei se Pellikka peijakas nyt ollut
matkassa. Ei olisi sopinut tällaista esittää. Bastmanin kanssa
oli otettu ryypyt kinkerimatkoilla — aina määrätyissä paikoissa,
ja Saukkolaukkoma-ojalla aina iso ryyppy. Mutta — Pellikka oli
ahdasmielinen, ei kajonnut lasiin... eikä muutenkaan harrastanut
näitä maallisia.

— Hei, Unkka, tule saamaan ryyppy!

Leon seisoi keskellä joukkoa, iso viinapullo kädessä. Siitä hän
kaateli ryyppyjä pieneen tinapikariin, sillä aikaa kuin Javeruksen Oula
piteli hänen poroaan.

Unkka epäröi, mutta tuli kuitenkin. Lempi loi häneen moittivan
katseen. Mutta ei Unkka siitä välittänyt. Olihan hän itsenäinen mies,
naimisissa... ja kohta siirtyisi Emauskin hänen nimiinsä. Miksei hän
siis voisi ottaa, kun tarjottiin.

— Heikuraiselle pitää antaa kaksi, jotta hänen säärensä oikenisivat,
— veisteli Leon.

Savolainen nauraa hihitti. Hän oli pieni, kalpea, terävänenäinen
mies, jolla oli ruskeat, pistävät silmät.

— Eivätpä nuo ole oijenneet, vaikka on oikein kaksissa miehin
koetettu. Soh! Mutta Oulalle ei saa antaa.

Jaa, jaa. Se oli tämä Jaafet Heikurainen isäpuoli, ja hänellä oli
määräämisvalta.

Oula pihautti. Viis hän isäpuolesta... mutta kun ei hänelle muuten
maistunut. He olivat Lempin kanssa niin monta kertaa tästäkin
kysymyksestä keskustelleet, että se oli selvä. Ei menisi viinan
tilkkaa Oula Javeruksen kurkusta alas, ei sinä ilmoisna ikänä.

Saida-rouva ja Leon ottivat useampia, samoin tohtori ja neiti.
Leonillehan ne kuuluivat nämä anniskeluoikeudet näin huviretkillä.
Mutta — tavara oli apteekista, Tippa-Nikolain varastosta. Sitä ei
kuitenkaan otettu huomioon.

Holottajakin sai ryyppynsä. Hän ähkäisi ja pyyhkäisi suutaan. Leon
veisteli:

— Sinullehan se kirkonmiehenä kuuluisi sokeripala päälle, mutta en
minä nyt viitsi ruveta kaivamaan.

— Ei tarvitse, ei tarvitse. Kyllä niitä Napoleon-vainajan
kanssa otettiin ryyppyjä sokerin kanssa ja ilmankin.
Saukkolaukkoma-ojallakin kerran...

Holottajan esitelmä keskeytyi, sillä joku näkyi ajavan Sierivaarasta
käsin. Katsottiin ja — jopahan tunnettiin.

Se oli Monteliuksen Esko.

— No sinä tulet kuin saaliinjaolle, — huusi Leon. — Me tässä juuri
hiukan naukkailemme.

Jaahah! Esko kaarsi poronsa komeasti sivuun ja hypähti ahkiosta.
Minnekäs nyt mentiin näin joukolla?

— Sierivaaraan — tansseihin. Mutta — tuoss’ on ryyppy.

Esko kumautti ryypyn kurkkuunsa ja rupesi juttelemaan.

Sierivaarassa hänkin oli poikennut, vaikka tulikin tuolta
pohjoiskairalta. Siellä oli metsänhakkuu parhaillaan käynnissä. Mutta
— sitähän hänen piti sanoa, että vanha Mattus oli kovin levottomalla
päällä.

Mikä sitä hullua nyt vaivasi?

Vaikea sanoa. Oli koko viime yönkin kulkenut ympäri taloa palava
kekäle kädessä ja manannut perkeleitä. ”Minä annan tunnustähdet
taivaassa ja maassa: veren, tulen ja savupatsaat!” Sitä oli hokenut
ja kiertänyt taloa. Lopuksi oli Tuomaan täytynyt teljetä hänet
sisään. Ei tiennyt, vaikka olisi polttanut koko talon.

Mutta — sehän oli vaarallinen mies!

— Ei hätää mitään! — huudahti Leon. — Vanha Mattus on sitä
tehnyt parikymmentä vuotta. Nyt on taas hänen vuokkonsa. Kyllä
Mattus tunnetaan! Minä käyn taas häntä tervehtimässä ja annan
äijän vuodattaa kaikki kiroukset ylitseni. ”S—tanan p—keleen papin
varsa! Isäsi on h—vetissä, äitisi on h—vetissä! Koko suuri sukusi
on h—vetissä syrjää myöten!” Leon puisteli päätään kuin poro, joka
on saanut sauvasta sarveensa. — Niin se loihtii... mutta sitten se
huokuukin tainnoksissa koko yön, ja sillä aikaa me panemme pirtin
palkit jyskämään!

Leon oli jo pienessä hutikassa. Hän nauroi. Kyllä Koutokeinon
kovauskoiset tunnettiin! Ei niistä ollut väliä. Hei, miehet! Matkaa
jatkettiin!

Heikurainen koetti houkutella Eskoa mukaan, mutta tällä ei ollut
aikaa. Hänen piti ajaa kirkolle, sillä huomenna, lauantaina, oli
palkanmaksu Pukkausseljässä. Muuten hän kyllä olisi lähtenyt.

— No, sano terveiset mammalle, että hänellä on iloa pojastaan! —
huusi Leon ja heittäytyi rentona ahkioon.

Retkikunta läksi taas liikkeelle.

Suo suon perästä ylitettiin... välillä oikeita risukkoja ja
mahdottomia morostoja. Leon kiroili. Jäätyneet pajunoksat löivät
häntä tuontuostakin silmille. Tohtori pilkkasi ja nauroi:

— No, siinä on jo vähän esimakua... kun kotia tulet.

— P—kele! Minä en pelkää muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä. Mutta
— talvella ei käy ukkonen!

— Mutta — entäs äidin nyrkki?

— Katselehan sie vain, millaisia riekaleita porosi sarvissa heiluu!
— huusi Leon, ja se tukki tohtorin suun.

Ajettiin, ja tunnin kuluttua rupesi kuulumaan koiran haukku.
Viimeisen kapean vuoman laidasta rupesi näkymään savukiehkura metsän
yläpuolelta. Komea tunturi kohosi taaempana, ihan huikaisevan
valkoisena. Siellä oli Sierivaara.

— Eläköön! — hihkaisi Leon ja suisti poronsa kaikkien muiden
ohi. Riekkoparvi pölähti lentoon jostakin pensaikosta, ihan hänen
vierestään. Kopek, ko-pek, ko-pek! Lumi pöllysi, ja poro tolvasi
sääret hajallaan. Rentona, komeassa kaaressa ajoi Leon tureikkoon,
ja siinä, ihan vastapäätä pohotti jo Sierivaaran veräjä. Leon suisti
sisään, ja yks’kaks pysähtyi poro avaran kuistin eteen.

— Päivää ja tervetuloa!

Iso, kookas, tummaverinen mies, lapintakki yllä seisoi portailla
avopäin.

Se oli Sierivaaran Tuomas-isäntä.

— Keitä sieltä kaikkia tulee?

No, siellä oli tohtoria, Tippa-Nikolain rouvaa, Heikuraista ja muuta
Huikuraista — yhdeksän henkeä kaikkiaan.

— Tuleeko kirkkoherra?

— Ei, Jumalan kiitos.

Tuomas kynsi päätään. Paha juttu. Isäukko oli heittäytynyt sairaaksi
ja oli kaivannut ehtoollista. Olisi se nyt sopinut, että olisi pappi
tullut mukana. Olisi sopinut ripittää samalla kertaa ja tarkastaa
koulu.

Niin — täällä oli kiertokoulukin.

Oli. Siellä jylläsivät pirtissä, vanhan rakennuksen puolella, jonka
toisessa päässä oli Mattuksen kamari.

Leon seisoi allapäin. Hiljaksiin, yksi toisensa jälkeen saapuivat
siihen muutkin retkeläiset. Vaihdettiin tervehdyksiä ja vähitellen
selvisi tilanne jokaiselle.

— No, ka kun ei se Esko maininnut mitään, — tuskitteli Leon.
— Olisihan Israel lähtenyt... hänen teki totta puhuen hiukan
mielikin... Mutta — nyt olisi Eskon mukana mennyt sana... ja
Pellikka olisi saanut sen tunnin, puolentoista päästä. Me taittiin
tulla sopimattomaan aikaan?

No, ei mitään, ei mitään. Vieraat olivat vain hyvät ja astuivat
sisään. Neuvotellaan, tuumataan. Tuota, tuota... niin — sinne vain
porot navetan taakse. Siellä oli jäkälää navettakodassa.

Tuomas selitti ja viittoili keskellä pihaa, avopäin, kookkaana ja
komeana.

Mentiin sisään, kopisteltiin lumet nurkkaan ja ruvettiin kiskomaan
peskejä päältä. Suuri, avara pirtti, jossa oli kaikkiaan kuusi
ikkunaa, oli vasta pesty. Lattia ihan hohti valkeuttaan. Leveässä
avotakassa, johon olisi melkein mahtunut mies suorana seisomaan,
roihusi suuri tervaskanto. Tuomas oli lyönyt takkaan oikean valopuun.
Hän oli odottanutkin vieraita koko päivän.

Kolme, neljä piikaa puuhasi pirtissä. Unkka pani merkille, että
kaksi oli raskaana. Juoru kertoi, että Tuomas eleli piikojensa
kanssa. Kolmen, neljän aviolapsen joukossa oli ainakin kaksi entisten
palvelijatarten poikaa. Nyt näytti taas olevan väen lisää tulossa.

Omituinen tympeys valtasi Unkan mielen. Matkavalmistukset, Leonin ja
Saida Smirnoffin käynti — kaikki sen yhteydessä tapahtuneet pikku
seikat... matkalla sattunut pysähdys Kipittämäaavalla, Eskon kohtaus,
tieto vanhan isännän sairaudesta... ja nuo vääräsääriset, raskaina
olevat piiat — kaikki tuo etoi nyt mieltä ja teki vastenmielisen
vaikutuksen. Ja eniten tympäisi häntä tietoisuus siitä, että oli
vasiten lähdetty huvittelemaan, riehumaan ja liehumaan...

Tuomas tuli pirttiin ja komensi yhden piioista laittamaan kahvia.
Vieraat siirtyivät kamareihin, joita oli talossa kolme perätysten.
Siellä, perimmäisessä, suuren peilin edessä, katseli Saida Smirnoff
kuvaansa. Hän oli todellakin kaunis.

— Kuten näet, niin täällä eletään luonnon elämää, — kuiski Leon
hänen korvaansa. — Kaksi piioista nytkin —.

— Ovatko ne hänelle?

Saidan silmät loistivat oudosti. Hän puserteli pakkasen puremia
poskiaan.

— Tuomaalle juuri. Israel Pellikalla olisi ollut täällä työtä:
panettaa Tuomas kuulutuksille ja ripittää vanha isäntä.

— Mutta... kyllähän meidän huviretkemme nyt meni myttyyn, — huokasi
Saida.

— Ei sitä vielä tiedä... tuumitaan Tuomaan kanssa.

Tuomas tulikin kamariin. Hän oli kaatanut tervetuliaisryypyt
suuhuoneen pöydälle. Vieraat tekivät hyvin.

— Kiitos, kiitos! Mutta — miten sinä nyt aiot selviytyä, Tuomas...?

Leon seisoi pöydän päässä, ja Tuomas keskellä lattiaa. Jokaisella oli
pikari kädessä. Lempi ja Oula olivat omilla teillään.

— No... tervetuloa nyt sitten vaan.

Hän kohotti pikarinsa, ryyppäsi ja äimisti.

— Sattui nyt semmoinen aika, että olisi ollut papin tarve... mutta
ehkäpä se siitä vielä luontuu, luontuu...

— Kuule, Tuomas, minusta näyttää, että...

Leon vilkutti silmää isännälle, joka yksin seisoi keskellä lattiaa
tukevana ja kookkaana. Pari hiustupsua oli liimautunut kiinni hänen
korkealle, kauniille otsalleen. Hän arvasi Leonin viittauksen ja
keskeytti:

— Älähän puhu... minä olen sitä miettinyt talvikappaleen: toinen
niistä on otettava, mutta kumpiko? Kahden kanssa ei voi mennä
naimisiin.

Ja otsaansa pyyhkäisten lähti hän hermostuneena pirtin puolelle
vieraiden jäädessä katselemaan toisiaan. Kunnes Saida Smirnoff
helähti nauramaan:

— Vahinko, ettemme ole muhamettilaisia! Vahinko!

3

Asiat järjestyivät niin, että talon renkipoika pantiin kirkolta
pappia hakemaan, ja sillä aikaa istuivat vieraat keskimmäisessä
kamarissa, nauttien talon vieraanvaraisuutta. Suuri ruokapöytä
oli katettu sinne, ja sieltä kävi kukin ottamassa sen mukaan mitä
tarvitsi ja kuinka paljon tarvitsi.

Oli jo suunnilleen puolen yön aika, mutta yhä jatkuivat syömingit ja
juomingit. Ainakin viisi tuntia oli painettu yhteen menoon. Pappia ei
voitu odottaa ennen aamua, ja heillä oli siis edessä vapaa yö. Nyt ei
nukuttaisi, vaan istuttaisiin, sisullakin istuttaisiin aamuun saakka.
Tanssista tietysti ei nyt voinut olla puhettakaan, kun vanha isäntä
teki kuolemaa.

Saida Smirnoff oli tyytymätön. Hän oli odottanut tästä retkestä
jotakin erikoista. Ja nyt piti sattua niin ikävästi, että vanha
isäntä heittäytyi sairaaksi juuri parhaaseen aikaan.

— Sinun pitää ymmärtää, Saida, että asiat ajallansa... syntyminen,
ilo ja kuolema, — tolkutti Leon, joka istui apteekkarinrouvan
vieressä peräkamarissa, leveässä, nahkalla päällystetyssä sohvassa.
Hän oli vahvasti humalassa, mutta siitä huolimatta vakava.

Tohtori tuli välikamariin. Hän oli käynyt sairasta katsomassa ja
pudisteli päätään. Hyvä oli, jos eli aamuun. Hourasi ja puhui
papista. Sekoitti siihen tuota vanhaa juttua verestä, tulesta ja
savupatsaista. Yksi piioista valvoi hänen luonaan.

— Asiat ajallansa... syntyminen, ilo ja kuolema, — tolkutti Leon
pää rinnalle painuneena.

— Mutta — kun meille olisi kuulunut ilo...

— Ei passaa, ei passaa. Täytyy olla oikea ympäristö. Ihminen on
semmoinen...

Istuttiin ja turistiin, mikä mistäkin. Kaikki olivat enemmän tai
vähemmän humalassa — kaikki muut paitsi tohtorin neiti, Lempi ja
Oula. Tuomas ei myöskään näyttänyt humaltuvan, vaikka kallistikin
pikaria vähän väliä. Hän istui vain herrojen kanssa keskimmäisessä
kamarissa ja haasteli ilmoista, porovuodesta ja keleistä. Tänä vuonna
oli ollutkin huono kaivos.

Se oli Unkan mieleistä puhetta. Hän ei tavallisesti viihtynyt
herrojen seurassa, kun nämä puhuivat politiikasta. Mutta — tämä...
tämä Tuomas Sierivaaran juttelu oli sopivaa. Joo, huono kaivos
oli kirkonkylän puolessakin. Ei tahtonut poro saada iskemälläkään
jääkuorta puhki. Siksi olikin hyvä, että oli riittävästi jäkälää
nostettuna.

Unkkakin oli humalassa. Vähitellen illan ja yön kuluessa hän oli
tullut ottaneeksi ryypyn toisensa jälkeen. Saida Smirnoff pyrki
hänen seuraansa, mutta Unkan oli onnistunut tähän saakka torjua
hänen lähentely-yrityksensä. Mutta — se oli vain taktiikkaa hänen
puoleltaan. Ei pitänyt antaa toisten huomata — Leonin varsinkaan.
Mutta — lopulta kun Leon vaipui sohvan nurkkaan, oli Unkan aika
antautua. Siitä sai niin täydellisesti sen käsityksen, että Saida Smirnoff
oli vallannut hänet.

— Ystäväiseni, ystäväiseni! Miksi te väittelette minua? Mitä pahaa
minä olen teille tehnyt? Tiedättekö, kuinka minä kaipaan täällä Lapin
korvessa? Sellainen mies... tutkii vain kasveja ja tekee kemiallisia
kokeita. Luuletteko, että minulla kolmekymmentä vuotta nuoremmalla,
on iloa sellaisesta?

Leon nukkui sohvan nurkassa ja kuorsasi. Hänestä ei enää ollut
vaaraa. Heikurainen nauratti piikoja pirtissä, ja Lempi ja Oula
olivat jo aikoja menneet levolle. Oula veteli unia pirtin lattialla,
johon oli laitettu vuode Unkalle ja Heikuraisellekin. Mutta — Unkka
oli nyt joutunut tänne peräkamariin, missä ei ollut muita kuin he
kahden Saida-rouvan kanssa, kuorsaavaa Leonia lukuunottamatta.

— Mihinkähän ne aikovat majoittaa minut? — kysäisi yhtäkkiä Saida Smirnoff
.

Luultavasti tähän huoneeseen. Tuolla toisella seinällähän oli vuode
laitettuna.

— Mutta — missä tohtori ja neiti nukkuvat?

Jaa — sitä ei Unkka oikein tiennyt... mutta eiköpähän neidille ollut
laitettu vuode suuhuoneeseen, samaan, missä Lempi jo nukkui. Tohtorin
ja lukkarin oli määrä nukkua keskimmäisessä kamarissa. Näistähän
pääsi jokaisesta sisäetuseen. Ja tästä perimmäisestä johti sitäpaitsi
ovi myös keskimmäiseen kamariin.

Minkävuoksi Unkkaa tämä keskustelu huumasi? Sisälsikö se viitteitä
johonkin lähestyvään... salaperäiseen ja kiehtovaan? Unkka Berghäll
oli koko lailla humalassa, ja hänen suonissaan kohisi. Saida Smirnoff
nojasi raukeana hänen olkapäätään vasten. Unkan valtasi kiihko.

— Saida! — kuiskasi hän. — Miksi on elämä tämmöistä?

— Minkälaista, ystäväiseni?

— Tämmöistä.

Saida avasi kosteat, punaiset huulensa. Säännöllinen, valkea
hammasrivi paistoi niiden välistä. Niin loistivat kuin korallit.
Hänen ylähuulellaan vapisi hikipisara.

Yhtäkkiä Unkka kumartui hänen puoleensa ja suuteli rajusti. Hän ei
enää muistanut, missä oltiin ja kuka hän oli. Hän oli vain mies,
mies, jonka suonissa jyskytti ja poltti... ja tuo hänen vieressään
puolittain lepäävä nainen oli nuori ja kaunis, tosin häntä melkein kymmenen vuotta
vanhempi — mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hänestä
uhosi suloinen, pyörryttävä tuoksu, joka sai hänen sieraimensa
vapisemaan.

— Saida! Miksi elämä on tämmöistä?

— Minkälaista, ystäväiseni?

— Tämmöistä.

Ja uusi tulinen suudelma pani Saida Smirnoffin ruumiin värisemään.

— Minun täytyy panna levolle... minua väsyttää. Mutta Saida Smirnoffia
ei väsyttänyt. Se oli vain määrätyssä tarkoituksessa
sanottu. Hän oli huomannut, että nuori mies oli hänen vallassaan.

Hän kohottautui pystyyn ja katseli haaveksien ympärilleen. Unkan pää
heilahteli puoleen ja toiseen. Mutta hän ahmi jokaisen liikkeen.

— Tuo Leon on raahattava täältä pois.

Se oli selvä. Unkka ryhtyi toimenpiteisiin. Talon isännän avulla he
koettivat saada Leonia hereille, mutta se oli mahdotonta. Leon ärisi
vain. Ei auttanut muu kuin jättää hänet siihen. Mutta — saattoiko
apteekkarinrouva nukkua, jos mies jäisi tuohon?

Saida Smirnoff vilkaisi Unkkaan, ja tämä ymmärsi. Antaa hänen vain
jäädä... mitäpä se haittasi. Tuomas nyökkäsi... ja yhdessä Unkan
kanssa he lähtivät pirttiin.

Heikurainenkin kuorsasi siellä jo täyttä päätä, ja piiat lasten
kanssa olivat jo aikoja vetäytyneet tiloilleen. Takassa kiilui
hiillos, valaisten heikosti tuon avaran huoneen.

— Niin, taitaapa se ollakin jo nukkumaanmenoaika.

Tuomas tarkasteli päreen avulla kelloa. Se oli jo puoli kolme.

— Sinulle olisi tila tuossa lattialla... tuossa Oulan vieressä. Oli
se nyt ikävä, että kävi näin... mutta minkäs sille voi. — Tuomas
haukotteli.

— Tohtorin neitikin meni jo nukkumaan. Kuule, onko siinä perää, että
ne ovat polkassa?

— En minä tiedä... ja jos olisivatkin, mitäs sitten. Polkassahan
sinä itsekin elät... ja vielä kaksinkertaisessa. Mitä kyselet.

— No, en minä sen vuoksi... muuten vain. Pääasia olisi, että tulisi
se Pellikka aamulla. Kai minun on otettava kuulutuskirja...

Pellikka ja kuulutuskirja! Unkan viinanhöyryjen sekoittamiin
ajatuksiin vaikuttivat nämä sanat niinkuin kylmä vesisuihku kuumaan
ihonpintaan. Hän selkisi jonkin verran ja rupesi toimittamaan:

— Komenna ne tutisijat maata... Holottaja ja tohtori. Pahustakos
tässä enää valvotaan!

Se oli olevinaan kuin jonkinlainen ohje hänelle itselleen ja
toisille, että nyt ruvettiin nukkumaan säädyllisesti. Mutta —
samassa hänen mieleensä muistui Saida Smirnoffin katse, kun he
jättivät Leonin sohvalle. Se katse oli merkinnyt... jotakin sellaista
kuin että: hyvä on, että jää siihen. Nyt ei kukaan epäile sinua. Se
menee kaikki Leonin laskuun. Sen ajatuksen hän oli ollut lukevinaan
Saida-rouvan silmistä.

Oliko hän sitten ihan huono nainen? Unkka kiskoi säpikkäitä
jaloistaan, ja asetteli niitä kuivamaan takan otsalle. Pahus soikoon!
Ne olivat melkein liemenä... hänen nutukkaansa. Unkka tyhjensi ne
heinistä. Lämmin, tunkkaantunut kenkäheinän tuoksu lehahti hänen
nenäänsä. Mutta — se ei ollut vastenmielinen, ei ollut.

Hän horjui takaisin penkille. Pahus soikoon! Kaikki hajut
kiihoittivat häntä. Hän muisti Marraslompolon Raunan. Hohhoi! Siitä
oli jo aikoja kulunut...!

Tuomas oli mennyt. Keskimmäisestä kamarista kuului kovaäänistä
puhetta ja sitten Holottajan ääni:

”Niin — parasta on, että pannaan maata! Mutta missäs sinun neitisi
on?”

Tohtori kuului naurahtavan, ja hetken kuluttua aukeni ovi ja Tuomas
palasi pirttiin.

— Hyvää yötä nyt... vaikka aamu kai nyt kohta on.

— Hyvää yötä.

Tuomas nukkui heti, ja Unkka kuuli hänen kuorsauksensa.

”Vai neitiin se Holottaja viittasi”, — ajatteli hän, ja taas
kuumenivat hänen verensä. ”Yhdessä ne elävät... eivätkä näy sitä sen
enempää surevan. Ja mitäs suremista siinä sitten on? Ihminen tuntee
vetoa toisen ihmisen puoleen... ja he ottavat toisensa. Eikä siinä
ole muilla sanomista...”

Hän mietti: ”Jaa — avioliitto — no niin... mutta kun sitä jo kerran
oli mennyt nurinpäin naimisiin, niin olikopa tuo niin vaarallista,
vaikka sitä nurinpäin jatkoikin? Omasta laukustaanhan silloin söi,
jos — No niin. Minä taidan olla humalassa... ja varmasti olenkin.
Mutta — Saida Smirnoff on suloinen olento, vaikka onkin toisen
miehen vaimo. Miehen? Ei Tippa-Nikolai ole mies. Onpahan vain
tuollainen jäkäläkanto... Mutta — Rusilta? Niin no — Rusilta. Hän
on Matti Tuppuraisen tytär ja minun vaimoni. Mutta minä itse olen
Unkka Berghäll, Perkhele... ja minä teen mitä tahdon...”

Rusiltan kuva häivähti tuokion Unkan mielessä, pienen tuokion vain.
Mutta — se oli riittävän pitkä näyttämään hänelle hänen vaimonsa
juuri sinä hetkenä, jolloin tämä epäsiistinä, tukka taakelossa
syöksähti esiin karsinan loukosta, kun Saida Smirnoff piteli pikku
Unkkaa sylissään. Ja seuraava silmänräpäys toi hänen mieleensä
Saidan, kun tämä povi paljaana rupesi imettämään poikaa. Saakeli!
Kuin nuori hukan pentu oli pikku Unkka iskenyt kiinni tuohon
valkoiseen rintaan. Tänä hetkenä oli Unkka niin kiihkonsa vallassa,
ettei yhtään ajatellut pikku Unkkaa lapsenaan. Hän näki vain hänen
liikkeissään eläimellisen halun ja hän vapisi.

Ja sitten oli poika ruvennut vesittelemään. Unkkaa nauratti.
Kauniissa kaaressa oli se laskenut... ja Saida oli nauranut: ”Noin
se mies tekee!” Niin — niin se mies teki! Se toimitti luonnolliset
toimituksensa...

Unkka kuunteli henkeä pidättäen. Koko talo oli unessa. Kuului vain
nukkuvien tasainen hengitys ja Tuomas Sierivaaran kuorsaus. Tässä
kaikessa oli jotakin niin tavattoman kiihoittavaa... pirtin lämpö...
nukkuvien hengitys ja ulkoa kuuluva hiljainen tuulen tohahtelu.
Viinan höyryt olivat jonkin verran Unkan päästä haihtuneet... mutta
silti oli veren polte ennallaan. Hän kaipasi Saida Smirnoffin luo,
tuon, joka oli niin intohimoisesti vastannut hänen suudelmiinsa. Mitä
hän siitä, vaikka tämä olikin toisen vaimo...

Hän kuuli, kuinka taka-kamarin sisäeteiseen johtava ovi hiljaa
narahti. Se oli kuin viimeinen merkki. Tämän jälkeen ei Unkka Berghälliä
olisi pidättänyt enää mikään. Hän nousi hiljaa ja astui
ovea kohti koettaen välttää kolinaa. Pirtin ovi, joka nahkaliuskan
varassa pysyi hyvin kiinni, ei äännähtänytkään. Tuokion kuluttua
hän oli jo kylmässä sisäeteisessä ja hetkeksi valtasi hänet ajatus,
että jospa hän sittenkään ei menisi, vaan pyörtäisi takaisin. Mutta
peräkamarista kuului hiljaista kahinaa ja se kannusti häntä eteenpäin.

Seuraavassa tuokiossa hän seisoi oven takana ja tarttui hiljaa ripaan.

4

Aamulla Leon heräsi hirveään kolkutukseen. Joku takoi kamarin oven
takana ja huusi. Hän heräsi ja hypähti pystyyn. Mitä? Mitä se oli?

— Talo on tulessa! — kuului hätääntynyt miehen ääni, joka Leonista
tuntui tutulta. Hän herätti Saidan, joka nukkui sikeästi eikä ollut
kuullut mitään.

— Saida! Tulipalo! Nouse, Herran nimessä!

Huutoja ja juoksevia askeleita. Jostakin kajahti pienen lapsen itku.

— Leon, mitä, mitä?

— Tuli on irti. Talo palaa. Etkö tunne savun käryä?

Tuossa tuokiossa oli Saida ylhäällä. Hän heitti kiiruusti muutamia
vaatekappaleita ylleen. Ovelle taottiin uudelleen.

— Nouskaa, Herran nimessä! Talo palaa!

Leon avasi oven. Häntä vastassa seisoi Israel Pellikka täydessä papin
puvussa. Leonin aivoissa läikähti jotakin sentapaista kuin, että nyt
tästä syntyisi skandaali. Mutta Pellikka näytti olevan niin kauhua
täynnä, ettei hänestä mitään sellaista voinut huomata.

— Missä on apteekkarinrouva?

Niin — Saida -- häntä ei todellakaan näkynyt. Leon hyökkäsi takaisin
kamariin ja palasi hetken kuluttua kantaen käsivarsillaan rouva
Smirnoffia. Se oli nähtävyys. Juosten läpi eteisen hän laskeutui alas
portaita, juoksi yli pihan vanhaa pirttiä kohti. Savua ja kipinöitä
löi Pellikan silmille joka puolelta. Hän kompuroi savua täynnä olevan
eteisen läpi ja osasi ulko-ovelle. Kaikkialla, joka puolella räiskyi
ja rätisi. Joku huusi Lempiä. Pellikan aivoissa välähti, että se oli
Unkka. Niin — Lempi oli vaarassa, hengen vaarassa! Pellikka tempasi
kamarin oven auki. Hän ei yhtään tiennyt, missä huoneessa Lempi oli
nukkunut. Mutta huone oli savua täynnä — ei nähnyt mitään. Pellikan
oli pakko perääntyä eteiseen. Samassa löi liekki porstuan välikatosta
läpi. Humisi ja paukkui vain. Pellikka riensi portaita alas. Savua ja
kipinöitä koko piha täynnä. Pellikka ei erottanut, keitä oli pihalla,
vaan juoksi vaistomaisesti vanhaa pirttiä kohti. Hän oli savusta
puolittain pökertynyt.

Hän tempasi pirtin oven auki. Siellä oli Unkka, Heikurainen, Oula
ja Lempi. (Jumalan kiitos, että Lempikin oli pelastunut!) Lukkari
seisoi ylisillään keskellä lattiaa ja huusi jotakin Kostamukselle.
Talon väkeä... piikoja ja lapsia juoksenteli edestakaisin, itkien ja
parkuen. ”Missä isä on? Missä on isäntä? Voi Herra Jumala!” Sieltä
tulla rynnistikin jo Tuomas pirttiin pari piikaa kintereillään.

— Palaa se... sille ei voi mitään.

Pellikka riensi kamariin. Saida Smirnoff lepäsi siellä... pyörtyneenä
penkillä, ja Leon näytti virvoittelevan häntä. Apteekkarinrouva
osoittikin jo toipumisen oireita. Hän avasi silmänsä ja katseli
ihmetellen ympärilleen.

— Missä on Unkka... Unkka Berghäll? Onko hän pelastunut?

— On, Saida! Ja sinä olet pelastunut myös!

Ja välittämättä lankomiehestään lankesi Leon polvilleen penkin ääreen
ja puhkesi nyyhkytyksiin. Tänä hetkenä hänelle kirkastui, että hän
rakasti Saidaa.

Mutta sängyssä, kamarin perällä makasi kuollut. Hänen ryppyisillä
kasvoillaan oli sellainen ilme kuin että koko maailma oli vain verta,
tulta ja savupatsaita, — häviöön, lopulliseen häviöön tuomittu.

Se oli Sierivaaran vanha Mattus, kovauskoinen. Hän oli kuollut ilman
ehtoollista, sillä kirkkoherra Israel Pellikka oli tullut liian
myöhään.