SEITSEMÄSTOISTA LUKU

1

Kävi niin, kuin Leon oli ennustanut: hän joutui tappiolle, ja Unkka
valittiin valtiopäiville.

Mutta — omassa pitäjässä hän oli saanut loistavan voiton.
Kirkonkyläläiset, vaikka olivatkin innostuneet muuttoon, eivät
silti halunneet olla tekemisissä Suomen kanssa. Täällähän oli
ikimuistoisista ajoista totuttu erottamaan Suomi ja Lappi toisistaan.
Ne olivat kuin kaksi eri valtakuntaa, joilla ei ollut mitään
yhteistä. Ja Leon oli Ruijan kannattaja, ja se oli ratkaissut asiain.

Niin — Ruija. Sehän sijaitsi lähempänäkin. Sieltä oli totuttu
kaikki ostamaan, sinne kaikki viemään, porontaljat, voit ja riekot.
Ja sieltä toi paikkakuntalainen sen mitä tarvitsi, kahvit, sokerit,
jauhot ja suolat — ne, joilla oli varaa panna raito liikkeelle.
Pieneläjät sen sijaan saivat tyytyä Javerukseen.

Nyt oli taasen kevät, vuosi viimeksikerrotusta kulunut. Kirkko
alkoi olla valmis, samoin pappila. Pellikka rouvineen asui jo
uudessa pappilassa Uuttujoen suussa. Vanhan pappilan päärakennus oli
purettu, samoin pirtinpuoli. Jokainen hirsi, joka suinkin vain oli
kelvannut, oli visusti käytetty. Anna-Stiina Bastman Leon-poikineen
oli jo syksyllä saanut muuttaa Näätään. Nimismiehen virkatalon vanha
pirttirakennus oli huomattu liian lahoksi. Se oli saanut jäädä
paikoilleen.

Unkka Berghäll oli nyt jo puoli vuotta ollut herrainpäivillä. Hän oli
myynyt Emauksen. Siinä asui nyt Luukas Morottaja Raunansa kanssa.
Luukas oli ruvennut viljelemään maata ja heittänyt Lähetysseuran
palveluksen. Se sopi paremmin hänen terveydelleenkin kuin alituinen
kiertäminen ja saarnaileminen.

Unkka oli rakentanut kirkolle oman talon. Se oli samalla majatalona
— nimismies oli sen sellaiseksi hakenut. Asumuksia tarvittiinkin,
kun kirkon ja pappilan rakennustöihin oli täytynyt tuottaa
kirvesmiehiä etelästä. Eivät riittäneet paikkakunnan voimat
sellaiseen suurtyöhön.

Rusilta puuhasi uudessa talossa. Hänellä oli touhua. Sai laittaa
ruokaa monelle kymmenelle miehelle, jotka olivat rakennustöissä. Itse
mestari asui kamarissa, ja häntä oli erikseen palveltava.

Mutta — rahapenni siinä pyörähti Rusiltan arkkuun. Hän oli tarkka
ja kätevä. Sumppia keittäen hän hääräsi aamusta iltaan. Se sai
käydä kahvista. Sitä paitsi Unkka lähetteli silloin tällöin rahaa
Helsingistä. Häneltä ei siellä paljon kulunut, ja valtiopäivämiehen
palkka oli hyvä.

Kyläläiset kerääntyivät iltaisin Unkan pirttiin kuulemaan uutisia.
Talosta oli tullut oikea käymäpaikka. Siellä istui Holottaja,
apteekkari ja nimismies — tavallisista ihmisistä puhumattakaan. Mitä
kuului Helsingistä? Tuliko maantie?

Rusilta nouti arkkunsa pohjalta viimeksitulleen kirjeen. Hän oli sitä
tavannut ilta- ja yökappaleen, mutta ei ollut saanut kunnolla selvää.
Unkka puhui valiokunnista ja uutskoteista. Se oli sellaista kieltä,
ettei sitä metsäperäläinen ymmärtänyt.

Leippari luki. Hänhän oli selvillä asioista. Niin — uutskotti
— sehän oli sama kuin valiokunta. Maantieasiakin oli joutunut
uutskottiin.

”Mutta kyllä täällä on vaikia saaha mithään asioja esille. On niin
paljon monenlaista ja monheen suunthaan ajattelevia. Maantieasia on
nyt uutskotissa ja kyllä siinä oli vaiva, ennenkö se sinne saathiin
työnnetyksi. Mie pahoin pölkhään, ettei saaha sinne asti. Mutta
jonkun matkaa ehkä...”

Se tuotti pettymystä. Yksi ja toinen rupesi hokemaan, että Leonin
suunnitelma olisi ollut edullisempi. Se olisi sitä paitsi helpommin
mennyt läpi... ei olisi vaatinut niin suuria kustannuksia. Erehdys
taisi tulla, kun oli Unkka Berghäll sinne lähetetty. Leon Bastman
olisi varmaan saanut enemmän aikaan.

Anna-Stiina Bastman riemuitsi. Sanoihan hän sen! Olisivat valinneet
Leonin, niin olisivat saaneet! Leon olisi laittanut maantien, uusinut
porosopimuksen, joka nyt oli mahdollisimman epäedullinen Suomen
puolelaisille — samoin kuin lintujen rauhoitusaikakin. Riekko luki
kopeekkojaan rajalla, Suomen puolella, eikä sitä saanut pyytää. Mutta
lensipäs Norjaan, niin henki pois! Sellaiset olivat täällä asetukset.
Ei — Leon olisi tuonut kulta-ajan Lappiin, mutta Leoniapa ei valittu.

Asianomainen itse muhoili vain. Hän kengitti pirttiä ja eleli omissa
aatoksissaan. Hän oli jo luopunut näistä suuruuden ajatuksista. Sai
Unkka hänen puolestaan hoitaa Lapin Helsingistä käsin, jos pystyi.
Hän, Leon, mietti vain, olikohan tämä tavannut Saida Smirnoffia.

Se se oli Leonia kannustanutkin tässä vaalikilpailussa: päästä
etelään ja saada tavata Saida. Se oli alunperin hänen ja Unkan välit
rikkonut. Leon oli edelleenkin mustasukkainen serkulleen. Se ei ollut
sammunut näiden vuosien kuluessa.

Hän oli jo vähitellen alkanut uskoa olevansa lapsen isäkin...
vaikk’ei hän sitä suinkaan ollut. Näiden viime vuosien aikana olivat
Saida Inger-Berit ja alituisesti pyörineet hänen mielessään. Hän
oli kuullut, että Tippa-Nikolai oli kuollut ja Saida muuttanut
Helsinkiin. Joku kirkon rakennuksella työskentelevä kirvesmies, joka
oli sieltä päin kotoisin, oli sitä kertonut.

Mahtoikohan Unkka tavata Saidan, ja mitä he puhuisivat? Leon oli
näkevinään Saidan kasvot, kun he keskustelivat Unkasta. Niin — Saida Smirnoff
oli rakastanut Unkkaa — siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta
— kenen oli lapsi? Hänen. Leon hymähti itsekseen.

Siitähän muuten koko pitäjäkin puhui... ja hän oli itse viimeksi
antanut sille puheelle yllykettä peruuttamalla haasteen.

Mutta Saida ei ollut koskaan puhunut muuta, kuin että lapsi oli
Nikolain. Ja tietysti olikin. Mutta kun se kerta — niinkuin sanottu
— oli hänen tililleen työnnetty, niin se kai oli sitten hänen.
Vaikk’ei Unkan olisi tarvinnut sillä häntä julkisesti herjata.

Parina, kolmena viime vuonna hän oli lähettänyt tytölle jotakin...
poronnahkakintaita ja kirjovanttuita. Niistä oli pitänyt
kuiskien puhua Esko Monteliuksen kanssa, joka nyt hoiti postia.
Postisalaisuus. Mutta — ihme ja kumma! Siitäkin oli tieto levinnyt
kylälle... vaikk’ei onneksi vielä äidin korviin. Ei täällä mikään
salassa pysynyt...

Leon kengitti pirttiään. Hän oli lyönyt ison pienan päätyikkunan
vasemmalle puolen. Se piti oikein rautapulteilla kiristää. Nyt hän
väänsi parastaikaa muttereita kiinni... ja siinä sivumennen oli hyvä
vilkaista ikkunasta sisään. Äitimuori siellä kehräsi takan loukossa,
syrjittäin häneen. Kahvipannu kellotti piisin reunalla. Kovin oli
äiti painunut kumaraan tämän yhden talven aikana.

Äiti vilkaisi häneen ja nyökkäsi päätään. Lämmin tunne läikähti
Leonin povessa. Nyt kun he olivat jääneet kahden kesken kylään, oli
heidän suhteensa muuttunut sydämelliseksi. Siitä huolimatta, että hän
siinä yhdessä asiassa oli väärässä. Mutta hän ei enää koskaan siitä
puhunut — oli kuin olisi unohtanut.

Hänen asianajotoimensa oli alkanut hyvin. Lakiasioihin
käytännöllisesti perehtyneenä hän oli ottanut hoitaakseen
kaikenlaisia juttuja. Sanoivat, että hänellä oli hyvä suuvärkki... ja
se kai hänellä olikin. Mutta — eipä kelvannut valtiopäiville. Siellä
olisi tosiaan sopinut suutansa soittaa...

Leon seisoi tikapuilla ja oikaisi olkaansa. Hohhoi! Täältä oli hyvä
näköala yli kylän. Kirkko seisoi entisellä paikallaan, tapuli hiukan
kallellaan. Viime viikolla sieltä oli viety kellot. Pappilan kohdalla
ei ollut kuin kasa törkyä ja kivijalat, joiden keskeltä tulisijat
kohosivat pitkine savupiippuineen. Niin oli, kuin olisi tulipalo
riehunut kylässä... kaikkialla raunioita ja alastomia savupiippuja.

Vain tämän talon päärakennuksen tulisijat oli purettu. Äiti oli niin
vaatinut. Oli siinä kivi poikineen. Leon mietti, mitähän niistä voisi
tehdä. Kellarin? Tässä talossa ei ollutkaan kellaria.

Äiti naputti ruutuun. Hänellä oli kahvi valmiina.

Hyvä oli. Hän tulisi heti.

Kahvia juotaessa hän rupesi juttelemaan kellarin teosta. Sehän oli
ihan välttämätön. Täällä oli nyt rakennustarpeita yllin kyllin. Ja
pirttikamariin hän muuraisi uuden uuninkin. Entinen olikin kovin
hatara. — Mistäs sinä siihen taidon saat? No, hän oli pitkin kevättä
kuljeskellut ympäri ja tarkastellut, miten johdot juoksivat. Ja sitä
paitsi — olihan kirkolla muurari, jollei muuten...

Niinpä niin. Mutta saunaan oli saatava uusi kiuas ja navettaan
lattia. Onneksi olivat nämäkin rakennukset huomatut niin huonoiksi,
ettei niitä oltu lähdetty kirkolle kuljettamaan. Sitten alkaisikin
tämä talo olla kunnossa... ja he voisivat tässä vastaanottaa vaikka
minkälaiset myllerrykset.

Äiti oli joskus katkera, mutta ylipäätään sentään tyytyväinen.
Vaalitappiota hänen oli ollut vaikea sulattaa, mutta nyt siitäkin oli
jo kulunut aikaa, niin ettei hän siitä enää puhunut.

— Minkälaista siellä kirkolla on?

Olihan siellä. Leon laski kahvikupin pöydälle ja sytytti piippunsa.
Kirkko melkein valmis ja pappila samoin. Mutta ei se... uusi kirkko
vetänyt vertoja tälle vanhalle. Ikkunat suuret... sellaiset korkeat
kuin Näädän salin ovet. Entisten lyijypuitteisten ikkunoiden rinnalla
ne olivat koleat.

Entä tapuli?

No... sellainen tavallinen niinkuin Kittilässäkin... heti kirkon
päässä. Mutta peltikatto ja peltiset vesirännit. Kyllä vanha kirkko
paanukattoineen ja puisine ränneineen oli paljon kodikkaampi.

— Kävitkö pappilassa?

Oli hän sielläkin pistäytynyt. Suuret, tilavat huoneet — ja
korkeat... paljon korkeammat kuin vanhassa pappilassa. Tyytyväinen
oli Israel ollut, ja Anna myös.

— No... eivät nuo aio tänne tulia käymään?

— Ei ollut puhetta. Anna vain odotteli äitiä sinne.

— Ja minähän en mene! Sen saat uskoa! Jalat suorana minä sille
kirkolle menen, jos on pakko, ja jollei vanhaa hautuumaata enää saa
käyttää. Mutta en muuten!

Ei kuulemma saanut enää. Rovasti oli käynyt vihkimässä uuden
hautuumaan kuukausi sitten.

Anna-Stiina oli kuullut. No niin — jos oli pakko sinne, niin
mentiin. Eipähän ollut silloin enää omassa vallassa.

— Mutta täällä minä kummittelen kuolemankin jälkeen, saatpahan vain
nähdä.

— Olen ajatellut, äiti, että me voisimme hakea luvan tulla
haudatuiksi tänne... me kaksi viimeistä alkuasukasta. — Leon
naurahti. — Oli puhe siitä Israelin kanssa. Hän ei pitänyt sitä
mahdottomana.

Anna-Stiina oli ollut navettaan lähdössä, mutta nyt hän pysähtyi.

— Niinkö? Mutta — kuulehan, tuota... mistä sellainen lupa haetaan?

— Senaatista. Pitää kuulemma olla piirilääkärin lausunto ja
kirkkoherranviraston lupa.

— No, sitten sinä ryhdyt toimeen, Leon! — Anna-Stiinan silmät
loistivat ja niissä kiilsi jotakin kosteaa, vai näkikö Leon väärin.
— Sinun on ensi tilassa ruvettava laittamaan papereita kuntoon.

Mikäpäs siinä. Ensi kerralla kun hän kävisi kirkolla, hän saattaisi
ottaa jo todistuksen Israelilta. Ja piirilääkärillehän saattaisi
kirjoittaa.

Anna-Stiina lähti navettaan tavallista reippaammin.

2

Viikon päästä lähti Leon kirkolle.

Hän oli saanut tietää, että Unkka oli palannut.

Olipa soma kuulla, mitä vihamies ja vastustaja oli siellä
pääpaikoissa saanut aikaan.

Hän ajeli jäätä pitkin. Poro oli laihtunut. Se oli käynyt talvella
Ruijassa ja kiskonut sen jälkeen monta heinä- ja jäkäläkuormaa.
Heillä ei ollut hevosta... eikä sen pito olisi kannattanutkaan.
Poroilla vedätettiin puut ja heinät ja muu, mitä tarvittiin.

Keli oli mainio. Pulkka luisti kepeästi. Leonin mieli oli valoa
tulvillaan. Tulisi kevät taas ja pääsisi kalanpyyntiin. Ei hän enää
sen isompia asioita havitellut...

Vajaan tunnin ajon jälkeen rupesi uusi kirkonkylä näkymään.
Kirkko pisti ensimmäisenä silmään. Se oli totta... se ei vetänyt
vertoja vanhalle... oli kolkon ja alastoman näköinen. Leonilla oli
taiteellista silmää. Hän ei ollut turhan vuoksi Lorents Bastmanin
poika.

Rannalla, melkein vesirajassa pohotti pappila. Sekin teki ikävämmän
vaikutuksen kuin entinen. Hauskannäköiset räystäskoristeet
puuttuivat... samoin entisen päädyissä olleet ristikkopuitteiset,
pyöreät ullakon ikkunat. Leon katseli ja arvosteli poron hiljaa
nulkatessa rantaa kohti. Vanhan pappilan taitekatto oli ollut
hauskempi! Nyt kun tuo rakennus oli hävinnyt, ymmärsi Leon sen arvon.
Olihan se ollut hänen lapsuuden kotinsa. Nyt siitä olivat jäljellä
ainoastaan rauniot.

Leon ajoi pappilaan. Hänen piti puhua langoilleen siitä seurakunnan
lupatodistuksesta. Israel olikin taipuvainen. Mikäpäs siinä... mutta
oliko äiti nyt todella niin vastahakoinen, ettei hän saattanut tulla
edes haudatuksi tänne?

— Kyllähän sinä äidin tunnet, — virkahti Leon. — Me olemme hänen
kanssaan siitä asiasta samaa mieltä.

No niin — mikäpäs siinä. Kyllä hän kirjoittaisi. Se riippui
yksinomaan hänestä, Israel Pellikasta, joka oli seurakunnan
kirkkoherra.

— Oletko kuullut, että Unkkakin on palannut? Tuli pari päivää sitten
. Maantiejutusta ei tulekaan mitään.

Pellikka käveli edestakaisin ja jutteli innokkaasti:

— Olisittepa valinneet minut, niin minä olisin hommannut maantien ja
paljon muuta hyvää!

— Tai minut, — nauroi Leon. Pellikka pysähtyi lankonsa eteen.

— Kuule, Leon. Minua on totta puhuen harmittanut, että sinä
antauduit tuohon leikkiin. Eivät sellaiset toimet luonnista
oppimattomalta. Ja sitä paitsi... no niin. Mutta koulusivistystä
tarvitaan valtiopäivilläkin ja juuri siellä. Unkka muuten kävi täällä
ja pyysi sinun käymään heillä. Voitko mennä?

Mikseipäs hän... mutta mitähän asiaa sillä valtiopäivämiehellä
hänelle oli?

— En tiedä... käski vain sanoa. Muuten se oli käynyt piispankin
luona ja toi minulle sellaiset terveiset, etten olisi kuulemma saanut
heittää vanhaa kirkkoa ennen kuin uusi olisi vihitty. Mutta — mistä
minä sen arvasin. Kunnantuvalla olen jumalanpalveluksia pitänyt. Hm!
En minä sille mitään voinut, että koko kirkonkylä juti perässä. Ja
valtiohan niitä on siinä muutossa avustanut.

Niinpä niin. Mutta — mitähän asiaa herra valtiopäivämiehellä mahtoi
olla?

— En tiedä. Sittenpähän kuulet, kun käyt. Leon lähti. Pellikka
oli luvannut kirjoittaa lupatodistuksen sillä aikaa kun hän kävisi
kylällä.

Hänellä olikin asioita useampaan paikkaan, Javerukselle,
nimismiehelle ja postiin. Ja nyt oli Unkka käskenyt häntä käymään...
Mitähän asiaa sillä mahtaisi olla? Hän poikkesi Javerukseen.

Siellä Holottaja pauhasi täyttä päätä. Mitä niitä houkkia! Kyllähän
sen jo oli arvannut, kun Unkka lähti, ettei siitä mitään tulisi!
Jossa piti osata ruotsit ja ryssät — Helsingissä — hiivatissa!
Toista olisi ollut, jos olisi lähetetty tämä Leon! Silloin olisi myös
jotakin saatu. Leon seisoi tiskin ääressä ja valikoi pohjanahkaa.

Eiköhän olisi paremmin vedellyt, jos lukkari itse olisi mennyt?

— Minä olen liian vanha, — huusi Leippari. — Mutta — sen minä
sanon, että olisin minäkin varmasti jotakin aikaansaanut — jollen
muuta, niin riekon- ja yleensä lintujen pyyntiajan pitennetyksi
niinkuin Ruijassa.

— Eikös sekin ollut Unkan eväinä? — kysyi joku lappalainen.

— Oli kuin olikin! — pauhasi lukkari. — Mutta — ei se, koranus,
edes sitä saanut muutetuksi.

— Kielimies sinne pitää panna — semmoinen kuin Leon! — huudettiin
useammalta taholta.

— Älkäähän nyt, — vastusteli asianomainen, joka toiselta puolen
nautti tästä äkkiä osakseen tulleesta kansansuosiosta. — Pitää ensin
saada kenkiin puolipohjat.

Naurettiin! Se oli pappilan Leonia — tietty hyvä! Mutta kyllä
asia niin oli, että Leon sinne olisi pitänyt lähettää, — Leon,
jonka isäkin oli ollut niin taitamattoman oppinut mies, että oli
Kultalassakin käydessään lukenut vain franskaa ja piirustellut
karttojaan — väliviikolla, kahden pyhän välissä — sillä
aikaa kun miehet vaskasivat kultaa. Kultakaivos se oli ollut
kirkkoherravainajallakin... vaikka hiukan toisenlainen kuin muilla.

Nyt sai Lorents Bastmankin tunnustusta, monta vuotta kuolemansa
jälkeen, ja Leonista se oli hauskaa. Hän valitsi pohjanahkakappaleen,
maksoi ja lähti.

Postissa puuhaili Esko Montelius. Hän hoiti virkaa sivutoimenaan, ja
sillä aikaa kun hän oli matkoilla huolehti postista Lusina-täti. Hän
oli Leonin äitiä paria vuotta nuorempi.

Täälläkin puhuttiin Unkasta. Esko nauroi, että nyt piteni Ruijan
reissu peninkulmalla. Se tästä kirkonkylän siirrosta nyt oli hyötyä.
Mutta — Kittilään käsin lyheni hiukan matka. Vaikka yhtä se sille
teki.

Leon halusi tilata lehden... vaikk’ei hän käsittänyt, kuinka hän
saisi sen tulemaan. Mutta — kaipa se jotenkuten kulkeutuisi.
Ajastihan Luukas Morottaja tavantakaa kirkolla, ja hän ehkä saattaisi
tuoda.

— Ihanko te vakavissanne aiotte sinne jäädä? — kysyi Esko.

Aivan. Parast’aikaa oli tekeillä anomus, että heidät äidin kanssa
saataisiin haudatakin sinne.

Nyt vilkastui Lusina-tätikin. Niinkö? Tuota... eiköhän siinä samassa
anomuksessa menisi hänenkin asiansa? Hänkin oli joskus ajatellut sitä.

— Mitäs mamma nyt houraa, — puuttui puheeseen Esko. — Ei kai
mammaa nyt sinne lähdetä viemään... korpeen, kun kerran asutaan...
ihmisten ilmoilla.

Ja Lusina-täti taipui. Hän oli aina tottunut antamaan perään niinkuin
Ellen-tätikin.

Leon sai lehden tilauksen järjestykseen ja lähti. Hän mietti,
poikkeaisiko ensin nimismiehessä. Olisi ollut tiedusteltava, saiko
ja missä määrin Näädän päärakennuksen jätteitä käyttää. Hänellä oli
kellarin teko ja navetan korjuu. Ja sitten sauna. Niin saunaan oli
saatava uusi kiuas... mutta siihen nyt saisi kiviä muualtakin.

Hän lähti majataloon.

Se oli kauniilla paikalla ihan järven rannalla. Törmä oli korkea, ja
Uuttujoki laski lahden toisella puolen järveen. Rakennus oli matala.
Siinä näytti olevan pirtti ja kaksi kamaria.

Sydän tavallista kiivaammin lyöden avasi Leon oven. Hän ei ollut
Unkkaa puhutellut sitten sen kerrallisen kuntakokouksessa sattuneen
kohtauksen jälkeen.

Pirtti oli täynnä työmiehiä, jotka parast’aikaa aterioivat. Rusilta
kiikutti pöytään poronlihakeittoa. Hän oli lihonut ja pyöristynyt —
tietty majatalon emäntä. Tuppurainenkin näkyi istuskelevan täällä.

— ... Se on sillä lailla, ettei sitä maantietä oteta niinkuin kurmua
poron seljästä... kaksi päretikkua vain hyppysissä ja — nips! Siinä
tarvitaan supliikit ja monenmoiset kommerventit. Kyllä minä tiedän,
joka olen kruununmetsänvartija ja herrojen kanssa seurustellut.

Matti tuntui puolustavan vävypoikaansa ja vilkaisi Leonia, joka
hyvän päivän sanottuaan oli istahtanut ovensuuhun ja kopisteli lunta
nutukkaistaan.

— No, tulee niitä muitakin vanhan kirkonkylän miehiä tähän
parlamenttiin, — nauroi Matti. — Tämä se oli toinen ehtokas...
tämän Leon Paskman. Olisipa ollut soma nähdä, mitä se Leon olisi
aikaansaanut.

— Vaikeapa sitä on sanoa, kun ei päässyt näyttämään, — vastasi
asianomainen.

Työmiehet nauroivat. Taisipa saada Tuppurainen sellaisen kaverin,
ettei pärjännyt suun soitossa.

— Tämä pappilan maisteri olisi kantanut kirkon kainalossaan entiseen
paikkaan ja sanonut, että olkoon siinä, kun ei kerran tietä tule, —
nauroi eräs työmiehistä.

— Aivan niin... ja pappilan toisessa kainalossa ja lukkarin
puustellin takataskussaan.

Leonia kiukutti. Hänen kanssaan eivät pitkälle pääsisi — oli hän
semmoinen poika. Luulivat voivansa virnailla, kun hän kulki peskissä
niinkuin lappalainen. Mutta — siitä hän viisi välitti.

Tuli siihen Unkkakin. Hän oli lihonut ja käynyt yhä hartiakkaammaksi.
Ruijan tikkuri yllään ja jalassa nutukkaat hän näytti aivan
tavalliselta mieheltä. Ei hänestä hohtanut herrainpäiväin loisto. Hän
tervehti Leonia jäykästi.

— Me täällä pidämme valtiopäiviä ja aiomme lähettää uuden edustajan,
— veisteli yksi kirvesmiehistä röyhtäisten ja nousi pöydästä.

Unkka ei vastannut heti, loihan vain halveksuvan katseen työmiehiin.
Sitten hän sanoi kuivasti:

— Teillä ei ole täällä äänioikeutta.

— Se on totta — vastasi joku joukosta. — Me rakennamme vain teille
kirkon, jotta saatte siellä äänioikeuttanne käyttää.

Ja nauraen lähtivät miehet työpaikalleen.

— Tuommoistako on väki siellä etelässä? — kysyi Matti Tuppurainen
piippuaan rassaten.

— Semmoista se on. Meitä, lappalaisia, ei pidetä ihmisinäkään.

Unkka oli katkera. Hän oli joutunut koko pitäjän hampaisiin. Se oli
totta, ettei hän ollut juuri mitään saanut aikaan. Yksi pitäjä oli
saatu lapinverolle, ja sen pitäjän asukkaat olivat kyllä tyytyväisiä.
Mutta muuten oli kaikki anomukset hyljätty.

— Ensi kerralla saat lähteä sinä, — sanoi hän Leonille, koettaen
hymyillä.

— Kiitos vaan. Mutta sinnehän pitää olla puhdasmaineinen, — vastasi
tämä.

Unkka katsahti serkkuunsa ja hänen suupielessään nykähti tuskaisesti.

— Kuulehan... mennään tänne kamariin.

He siirtyivät kamariin, ja Rusilta toi heille sinne kahvia. Sitä
juotaessa siirtyi keskustelu kuin itsestään Saida Smirnoffiin. Toisin
sanoen: hänen nimeänsä ei edes mainittu, mutta kumpikin ymmärsi, että
hänestä oli puhe. Se oli Unkka, joka aloitti.

— Vanhoja tuttujakin siellä tapasi.

Niin — Leon arvasi. Mutta — mitä varten Unkka oikein siitä puhui?
Leonin veret alkoivat kiehua.

— Muuten vain — halusin tuoda terveisiä.

Hän vaikeni. Kuntakokouksessa sattunut kohtaus muistui mieleen.
Oikeastaan hän oli juuri sen asian vuoksi Leonin kutsuttanutkin —
saadakseen pyytää anteeksi. Mutta — nyt sanoi omatunto: ”Se on vain
puolet hyvitystä. Sinun on tunnustettava kaikki.”

Tässä he siis istuivat, kyräten toisiinsa, Leon valmiina
tuohahtamaan, ja Unkka taistellen itsensä kanssa. Mutta sitten
ensiksimainittu yht’äkkiä muutti menettelytapaa. Hän päätti
kertakaikkiaan nujertaa Unkan ja virkahti:

— Minä olen nyt omistanut hänet itselleni, ettäs tiedät — tytön,
tarkoitan.

— Sinä?

Unkka tuijotti Leoniin kauhuissaan. Oliko mies päästään vialla?
Omistanut itselleen? Oliko sittenkin Leon lapsen isä, vaikka hän,
Unkka... Eihän? Saida ollut koskaan edes viitannutkaan sinnepäin.

— Sinäkö oletkin hänen isänsä?

Huoneessa oli niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan.
Vanhimmat lapset vain lukivat läksyjään pirtissä. Jokainen
seinähirsi, oksan sija ja naulankanta tuntui Unkan mielestä odottavan
vastausta.

Hyvä Jumala, jos olisikin niin! Silloin hän olisi viaton lapseen
nähden... vaikk’ei siihen nähden, että oli ollut uskoton vaimolleen.
Mutta se seikka ei taas kuulunut tähän. Tämä asia oli häntä
Helsingissäkin vaivannut, kun hän oli keskustellut Saidan kanssa.
Mutta — miksei tämä ollut sanaakaan sanonut! Miksi hän oli antanut
hänen, Unkan, elää väärässä käsityksessä vuosikausia?

— Sinäkö oletkin hänen isänsä? — Unkka uudisti kysymyksensä.

— En... mutta minä olen päättänyt omistaa hänet itselleni. Sen
jälkeen mitä meidän välillämme viimeksi on tapahtunut, on siihen
pakko. Jos olisin haastanut sinut oikeuteen, olisi asia toisin, mutta
nyt — ymmärrät — oma on syyni.

Niinkö se olikin? Unkan pää painahti rinnalle. Asia oli selvä:
hän, Unkka Berghäll, oli lapsen isä. Mutta — tuo mies tuossa oli
oikeutettu saamaan hyvitystä.

— Kuule, Leon, minä tulen teillä käymään. Minulla on sinulle
puhuttavaa, — sanoi hän ja nousi.

Miksei sitä saattanut tässä puhua?

Unkan otsalla kihoili tuskan hiki.

— Vähän vaikea, Leon... sillä pitäisi olla rauhallinen hetki...

— Minä en ymmärrä, mitä sinulla voisi olla muuta kuin se kerrallinen
kunnianloukkaus.

— Se, Leon... ja muutakin. Saanko tulla käymään? Unkan ääni oli
pyytävä, mutta hän ei katsonut serkkuansa silmiin.

— Kyllä minun puolestani... mutta en tiedä, miten äiti ottaa sinut
vastaan.

— Jätetään se sen kerran huomaan. Minä tulen huomenna...
iltapäivällä.

Leon nousi ja lähti. Hän oli synkkä. Kättä antamatta hän lähti ja
meni nimismieheen loppuasioita toimittamaan. Hän ei voinut ymmärtää
Unkan käytöstä. Ensin kutsuu ja sitten: ”Minä tulen käymään teillä.”
Tulkoon vaan... mutta hänen ainakin piti valmistaa äitiään, ettei
tämä vain saisi halvausta.