SEITSEMÄS LUKU

1

Tuo nauru vaivasi kauan aikaa Unkkaa. Ihmeellistä, ettei Bastmanin
setä ollut siitä mitään huomauttanut — ei Leonillekaan. Hän koetti
korjata syntiään käymällä jonkin aikaa säännöllisesti kirkossa. Mutta
sitten hänen mielenkiintonsa laimeni. Pastori Pellikan saarnat eivät
olleet häntä varten. Hänen ajatuksensa askartelivat tytöissä.

Leonkin istui kirkossa ja melko varmasti samasta syystä. Hän autteli
Holottajaa virsinumeroiden taululle panossa, niinkuin hän joskus oli
autellut Javerusta tämän tehdessä kauppaa. Ja toisinaan varastautui
hänen vallattomuutensa siinäkin ilmoille: hän ripusti tahallaan
väärän numeron, ja hänestä oli hauskaa, kun Leippari veti eri virttä,
seurakunta toista. Lukkari hermostui. ”Pahusko sen nyt veti vinoon?”
Mutta hän ei huomannut Leonin temppua, sillä heti virren päätyttyä
tämä korjasi numerot pois.

Marraslompolon Raunakin istui kirkossa isänsä kanssa. Isä oli seppä,
kuuluisa Lapin leukujen takoja, ja polveutui entisestä papista. He
istuivat kirkkoväärtin penkissä ja menivät tavallisesti Morottajalle
kirkkokahvia juomaan. Kerran koetti Unkka houkutella Raunaa heille,
mutta tämä ei lähtenyt. ”No ole sitten... ja kulje isäsi perässä!”
suutahti Unkka. Eipä hän enää siitä tytöstä isoja välittänyt.

Mutta oli muita, esimerkiksi Piika-Inka, heidän entinen palvelijansa
Näädän ajoilta. Tyttö asui nyt kotonaan, parin peninkulman päässä
kirkonkylästä ja tuli silloin tällöin kirkolle poikia tapaamaan.
Heidän kirkkotuvassaan Unkka toisinaan istui, kisaten Piika-Ingan
kanssa, kun tämän omaiset olivat menneet kylälle käymään. ”Osaatko
sinä enää pusertaa yhtä lujasti kuin ennen?” Jaa, että pusertaa?
Unkka ei muistanut, milloin hän olisi Piika-Inkaa ”pusertanut”. Hän
tuli hiukan noloksi, sillä Piika-Inka oli häntä ainakin seitsemän vuotta
vanhempi. Tytön tarkoituksellisuus tympäisi Unkkaa, ja hän
sieppasi lakkinsa ja lähti pois.

Mutta — oli muita tyttöjä, jotka olivat nuorempia kuin Piika-Inka,
esim. Joonas-sedän palvelija, Rusilta. Hän oli jostakin pitäjän
pohjoiskulmalta, köyhän torpparin tytär. Unkka istui Joonas-sedän
keittiössä ja virnaili tytön kanssa. Tämä oli yhdenikäinen Unkan
kanssa ja hämmästyttäväin selvillä sulhasasioista. Mistä lie
oppinutkin — mutta lantalainen on liukkaampi lappalaista —
niissäkin asioissa. Ja Rusilta oli selvä lantalainen, niinkuin
hänen ristimänimestäänkin jo saattoi päättää. Hän oli aikaisemmin
palvellut lääkärissä ja pappilassa, mutta viimeksimainitussa
paikassa oli Anna-Stiina Bastmanin komento käynyt hänelle liian
raskaaksi. Metsäpäällysmiehen rouva oli siedettävämpi, ja sitten oli
talossa Esko, Joonas-herran poika, joka oli Unkkaa vuotta vanhempi.
Eskon vuoksi hän oikeastaan oli taloon tullutkin, sillä he olivat
tutustuneet toisiinsa Pokka-Ollin tuvassa, missä pidettiin tansseja.

Pokka-Olli, entinen herrojen kippari, eleli pienessä pöksässään
kirkonkylän mäellä, Morottajan yläpuolella. Sunnuntai-iltaisin loisti
Ollin pirtti kuin lyhty... ja jo kauas kantautui sieltä tanssin
jyske. Olli piti isoa tulta takassa tanssiväen iloksi, mutta siitä
huolimatta palaa lekotti katossa kolmihaaralnen kynttiläkruumu,
jonka Olli oli huutanut jonkun poismuuttaneen entisen virkamiehen
huutokaupasta. Naisten korkeakantaiset kengät jalassa ja kaulassa
”kraaku” hän tepasteli tuvassa, näytellen hovimestaria — sillä aikaa
kuin hänen eukkonsa hoiteli kahvipannua, josta tarjoili juotavaa
tanssiväelle viidestä pennistä kupin. Olli luki itsensä herrasväkeen
kuuluvaksi, sillä kesäisin ei hänellä ollut muuta virkaa kuin toimia
kirkonkylän valtojen kokkina ja oppaana, kun nämä tekivät huvimatkoja
ympäristöön. Viime kesänä hän oli kulkenut erään insinöörin ja tämän
nuoren rouvan mukana, jotka olivat kiertäneet Lappia, ja sieltä
olivat lähtöisin kengät ja kaulus, joka arkisin riippui naulassa
pirtin seinällä, mutta sunnuntaisin pantiin kaulaan. Olli oli
nähtävyys, ja varmaa on, että hänen erikoinen olemuksensa veti nuorta
väkeä hänen pirttiinsä yhtä paljon kuin tanssilupakin, jonka hän
mielellään soi. Pitihän nuorten saada iloita.

”Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret!” pauhasi Olli. ”Iloa ei
Raamattukaan kiellä!” Hän kässehti lattialla korkeakorkoisissa
naisten kengissään. — ”Soita, Sehvi, angleesia, niin minä tätä
eukkoanikin vähän pyöritän!” Ja Suutari-Sehvi soitti, soitti
niin, että pirtti raikui ja ikkunat helisivät. ”Pitää minun vähän
sivutienoja hankkia, kun nykyään on akkaväki ryhtynyt kilpailemaan
minun kanssani — kengänteossa”, jutteli Sehvi. Hän oli hiukan
humalassa ja letkautti tällä tavalla pappilan Leonia Unkkaa Eskon ja, joka
viimeksimainittu nyt ensi kertaa oli täällä tanssimassa. Hän oli
tullut sinne Monteliuksen ja Rusiltan kanssa.

”Älä sinä siitä välitä, Sehvi, jos äiti-muori kaputtelee puolipohjia
isäukon kenkiin”, huusi Leon vastaan. ”Sinulle jää vielä akkojen
nutukkaita. Mutta — anna tulla polskaa ja heti!”

Leonkin oli saanut jostakin viinaa — sen Unkka oli huomannut.
Olikohan siinä perää, että Olli tarjoili? Tuontuostakin oli yksi
ja toinen nuorista miehistä pistäytynyt kamariin Ollin kanssa ja
palannut sieltä posket punoittavina...

2

Oli taas tuollainen tanssi-ilta sunnuntaina uudenvuoden jälkeen.

Unkkakin pistäytyi kamariin, nähtyään että siellä kävi muitakin. Se
oli pieni, ruusutapeteilla paperoitu. Olli halusi silläkin tavalla
näyttää herruuttaan. Kuvalehdistä leikeltyjä kuvia oli liisteröity
seinille. Siellä oli kuninkaita ja sotaherroja — oikein kehyksiin
pantu taulukin, jossa oli pitkäkauhtanaisia miehiä vähän tavaton
joukko. Unkka katseli taulua. Se oli hänelle vanhastaan tuttu, ja hän
oli sen allekirjoituksen jo poikasena tavannut.

— Hyysikkään käski pastori viedä tuon kuvan, — sanoi Olli ja
osoitti taulua. — En minä ymmärrä, mikä vika siinä on. Minä ostin
sen kerran muutamalta kuvankauppiaalta, joka tuli Ruijasta, ja se
sanoi, että ne ovat pappeja. Minä olen aina pitänyt papeista.

Unkka katseli taulua ja tavasi jälleen sen alla olevan kirjoituksen:
”Die Nach-folger des heili-gen Apostel Pet-rus auf dem
a-pos-tolis-chen Thron in Rom.” [Pyhän apostoli Pietarin seuraajat
apostolisella istuimella Roomassa.] Nyt hän tiesi: se oli saksaa. Hän
oli nähnyt pappilassa kartan, jossa oli samanlaista kirjoitusta... ja
Bastmanin setä oli sanonut, että se oli saksaa.

— En mie tieä, — sanoi Olli, koettaen tiirata taulua. —
Kala-Sammeli sanoi, että se on ruijaa... vaikka väärin kirjoitettu.
Tiesi hänet. Mutta siinä se on riippunut seinällä toistakymmentä vuotta
... eivätkä sitä muut papit ole tuominneet.

No... minkä vuoksi se Pellikka sitten...?

— Sanoi, että ne ovat paaveja... ja ettei luterilaisen muka sovi
sellaisia seinällään pitää.

— No... eivätpä nuo ruokaa tahdo.

— Eivät tosiaan! Ei niille tarvitse tihuntia maksaa. Mutta —
haluatko pienen napanterin?

Olli seisoi Unkan edessä toisessa kädessä pullo ja toisessa
viinapikari. Unkka ei kuvaa katsellessaan ollut huomannut, mistä hän
ne oli ottanut. Hän joutui hämilleen.

— En minä ole ennen maistanut.

— No... olethan sinä jo ripillepäässyt... enkä minä sinulta maksua
tahdo. Isäsi vuoksi minä tarjoan, sillä hän oli sentään mies!

Unkan päässä vilahteli muistoja, kirpeitä ja suloisia, mutta
ensiksimainituiden pistävä kärki oli jo taittunut. Hän näki vain
isänsä sellaisena kuin tämä makasi sairasvuoteella, posket kuumeesta
hehkuen ja korkea otsa tuskan hiestä märkänä. Tuossa kuvassa
oli vieläkin jotakin sellaista, että se vaikutti vakavasti. Hän
kieltäytyi.

— No... ei tyrkytetä, ei tyrkytetä. Sinähän olet vielä
alaikäinenkin. Ja Olli kumautti ryypyn suuhunsa. Pirtistä kuului
tanssin jyty. Unkka palasi sinne. Koko lattia oli täynnä tanssivia
pareja. Kynttiläkruunu nytkytti katossa — sellainen poljenta täytti
tuvan. Bastmanin Leon mennä viiletti Rusiltan kanssa, tukka hiestä
märkänä.

— Si-näpä taisit ottaa pitkän ryypyn! — hihkaisi Leon tanssin
lomasta. Hän oli tavattomasti kasvanut viime vuonna ja päätä pitempi
Unkkaa.

Hän rupesi laulamaan:

— Vesisaaren krouvissa istui Iso-Hannu,
polvella tyttö ja eessä viinakannu.
Siitä se Iso-Hannu otti ryypyn, kaksi,
tyttö tuli joka hetki yhä rakkaammaksi...

— Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret! — hihkaisi joku tanssijoista
matkien Ollia, mutta samassa soitto taukosi. Ovella seisoi pappilan
palvelija, joka hätääntyneenä katseli huoneeseen.

— Tule sisään, Martta. Täällä on muitakin.

Mutta pappilan Martta ei tullut. Hän oli kalpea ja hätääntynyt.

— Leon! Isäsi tekee loppua! — toimitti hän.

Leon seisoi keskellä tuvan lattiaa, kynttiläkruunun alla. Hän oli
hiestä ihan märkä ja vahvasti humalassa.

— Vai tekee äijä lähtöä. No — mitäs sitten?

— Ruustinna pani hakemaan.

Leon horjahteli puoleen ja toiseen. Sitten hän yht’äkkiä suoristausi
ja hänen sameat silmänsä etsivät Suutari-Sehviä, soittajaa.

— Kuolevat kuolee, ja elävät iloitsee! — huudahti hän ja heilautti
leveästi kättään. — Hei, Sehvi! Peli soimaan!

Mutta toiset rupesivat häntä hätistämään. Ei sopinut, ei millään...
kun kerran seurakunnan kirkkoherra teki loppua. Osa tanssiväestä oli
jo puittinut tiehensä — ensi säikähdyksestä. Rusilta istui penkillä
ja itki. Unkka, joka ei koko iltana ollut saanut tanssia kuin
pari tanssia, katseli vuoroin Rusiltaa, vuoroin pappilan Marttaa.
Monteliuksen Esko, jonkinverran hänkin maistanut, otti komennon.

— Pirtti tyhjäksi, ja kynttilät sammuksiin! — huusi hän. — Hei,
Leon, lähdetään!

3

Unkka oli liittynyt Eskon ja Leonin seuraan. Hän oli piika Martalta
kuullut, että hänen äitinsä ja vanhin siskonsa olivat myös
pappilassa. Kirkkaassa kuutamossa mentiin törmää alas pappilaa kohti.

Morottajan pirtistä loisti himmeä valo. Siellä kirkkoväärti isolla
äänellä veisasi. Se tarttui Leoniin, ja hänkin rupesi hoilaamaan:

— Ah, mik’ ompi elomm’ tääll...

— Hiljaa, Leon, hiljaa! — komensi Esko. — Nyt mennään siivosti. Ei
pienintäkään ääntä!

Kirkas kuutamo valoi hohdettaan hangille. Kaikkialla oli lunta
valtavat määrät. Pienet, matalat talot, joiden katoilla oli
kyynärän paksuiset kinokset, kyyhöttivät törmän rinnassa omituisen
keltaisessa valaistuksessa. Javeruksen kaupasta näkyi tuli. Siellä
Heikurainen teki kauppoja myöhästyneiden lappalaisten kanssa. Joku
jo kotimatkalle suoriutunut kirkkomies ajeli alempana, kirkon ja
Morottajan välistä, itää kohti. Hän joikkasi.

Leon otti kauhean muodon, tempautuen irti taluttajistaan.

— Hiljaa, kinnipeski! Kirkkoherra kuolee!

— Ii-i? — kuului törmän alta, ja poro pysähtyi. Unkka ja Esko
tarttuivat kiinni Leoniin ja koettivat rauhoittaa häntä. Martta ja
Rusilta kompuroivat perässä.

— Anna lappalaisen mennä! Mitä sinä hänestä?

— Na... mikä siell’ on?

— Ei mikään! Ajele menemään vaan! — huusi Unkka. Poro lähti
liikkeelle, ja lappalainen aloitti joikunsa uudelleen. Ilmeisesti hän
ei ollut kuullut Leonin kieltoa.

Kirkko seisoi synkännäköisenä törmän alla. Sen lyijypuitteisiin
ikkunoihin paistoi kuu. Hautuumaan ristit loivat pitkiä varjoja
ympärilleen. Unkkaa väsytti. Yht’äikkiä nosti Leon riidan.

— Minä en lähde! Minulla on muuta tekemistä! — riehui hän.

— Sinähän lähdet!

Esko koetti olla kovana, mutta Leon tuuppasi häntä rintaan, niin että
Esko meni nurin.

— Minä olen sieltä voiman oikealta puolelta... ja minä en pelkää
muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä! — reuhasi Leon. — Ei tule
mitään, pojat! Menkää te!

Rusilta oli ruvennut uudelleen itkemään, ja Martta hätäili. Mutta
Leon harppasi jo pitkin askelin Morottajalle käsin.

— Ehkä onkin parempi, että menee, — tuumi Esko. — Eihän se
kuitenkaan tuossa kunnossa voisi tulla.

Esko oli jo aivan selvä.

Jätettiin Leon, ja lähdettiin neljässä paarustamaan pappilaa kohti.

4

Siellä oli kaikki ylösalaisin. Salin ovi eteiseen oli auki;
kattokruunussa palavat kynttilät savusivat vedosta; puoleksi juotu
kahvikuppi oli pöydällä, ja sohvalla hartiahuivi. Unkka tunsi sen
äitinsä liinaksi luotuaan nopean katseen ympärilleen.

Ahdistavin tuntein he kulkivat salin läpi makuuhuoneen ovelle.
Rusiltakin oli uskaltanut sisään. Olihan hän ennen talossa palvellut
ja tunsi paikat. He pysähtyivät oven taa ja jäivät henkeä pidättäen
kuuntelemaan.

Joonas-sedän ääni kuului sisältä. Hän kuulosti puhuvan jotakin
yhdennestätoista hetkestä. Joku naisääni valitti hiljaa, mutta Unkka
erotti, ettei se ollut Bastmanin täti. Pastori sanoi jonkin sanan
joukkoon, jolloin sairas tuntui jotakin kysyvän. ”Ei ole tullut
vielä... Leon. On menty hakemaan...”

Se oli tädin ääni. Unkka tarttui varovaisesti oven kahvaan ja
työnsi oven hiljaa auki. Häntä vastassa olivat ensimmäisinä tädin
itkettyneet kasvot. Terävät, harmaat silmät näyttivät kyyneltenkin
läpi kysyvän jotakin, mutta Unkka pudisti päätään.

— Emme me löytäneet, — kuiskasi hän.

Jokin vaisto sanoi Unkalle, ettei tässä tilaisuudessa sopinut
ilmaista asian oikeaa laitaa.

Huoneessa oli paljon väkeä. Unkka tarkasteli heitä. Nimismies seisoi
Alinan vieressä, joka nyyhkytti äänekkäästi. Nimismies tuki häntä.
Hänen oma rouvansa istui tuolilla, vasemmalla, sairaan sängyn
vieressä, nenäliina silmillä, ja hänen olkapäätänsä vasten nojasi
Anna, tuon tuostakin pyyhkäisten kyyneleitään. Joonas-setä seisoi
sängyn päässä juhlallisena ja kookkaana, ja hän niiskautti toisinaan
kuuluvasti. Oli vaikea sanoa, oliko hänellä nuha, vai johtuiko se
hetken juhlallisuudesta. Lusina-täti seisoi hänen vieressään, pää
kallellaan ja hypisteli hermostuksissaan hartialiinansa tupsuja,
samalla koko ajan kuiskia sopotellen miehelleen. Äiti istui sängyn
oikealla puolella, kädet ristissä helmassa, ja hänen kasvoillaan
asui tuollainen alistuvaisuutta osoittava ilme kuin että ”vuoronsa
kullakin”. Pastori Pellikka nojasi seinää vasten sairaan pääpuolessa,
hänelläkin kädet ristissä. Jukka pani merkille, että hän oli papin
puvussa, ja että tuolilla, sängyn vieressä, olivat ehtoollisvälineet
ja kultasyrjäinen kirkkokäsikirja. Nähtävästi oli ehtoollinen juuri
nautittu.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin Alinan
nyyhkintä ja Anna-Stiina-tädin kiihkeä supatus. Hän koetti tingata
Martalta, eikö Leonia ollut löytynyt.

— Missä te kävitte?

— Pokka-Ollin tuvassa.

— No... eikö se ollut siellä?

— Oli... mutta ei lähtenyt...

Bastmanin tädin vartalo kohosi äkkiä täyteen pituuteensa, ja hän loi
julmistuneen katseen Unkkaan. Kuin aikoen jotakin sanoa hän otti
askeleen Unkka kohti, mutta samassa sairas äännähti. Täti riensi
sängyn luo ja kumartui miehensä puoleen.

— Mitä sanot, Lorents?

— Napoleon... — kuului sairaan huulilta pitkään ja valittavasti.
Hän makasi suljetuin silmin.

Joonas-setä liikahti. Hänen punakka, komea nenänsä rupesi taas
kuuluvasti tuhisemaan.

— Kyllä se on surkeaa, — puhui hän nopeaan, hiukan pehmeään
tapaansa — kun on kuluttanut elämänsä kaiken maailman turhuuksien
tutkimisessa, ja sielu tekee lähtöä iankaikkisuuteen. Kuule,
Lorents, — korotti hän yht’äkkiä ääntään — usko Herraan Jeesukseen Kristukseen
...

— Napolean! — lausui sairas kovemmin, ja Joonas-setä ihan lysähti
kasaan.

— Leoniako sinä tarkoitat, Lorents? — kysyi Anna-Stiina-täti.

Sairas nyökkäsi.

— Arvasinhan minä, että Leonia se tarkoittaa, — lausui täti, luoden
vahingoniloisen silmäyksen Joonas-setään. — Leon ei ole kotona.

Mutta sairas heittelehti rauhattomana. Hänen kuumeisissa aivoissaan
myllersivät mielikuvat sekavina. Vuoroin hän oli suuressa armeijassa,
jonka hän monivuotisten tutkimustensa kautta oli oppinut niin
perusteellisesti tuntemaan. Kaikki marsalkat ja kenraalit olivat
koolla... mutta suuri keisari istui vain pää rinnalle painuneena,
mietteissään, väsyneenä ja vaivautuneena. Hän ei enää voinut
tehdä päätöstä... ja vihollinen saarsi. Sairas näki tämän kaiken
ilmielävänä edessään... nuo marsalkat ja kenraalit kultakoristeisissa
univormuissaan, toisten kasvoilla ylimielinen ilme, toisten vakava
ja huolestunut. Näinkö menivät hukkaan suuret saavutukset? Oi, voi!
Sairaan kuumeisissa aivoissa nämä kuvat yhtyivät hänen oman elämänsä
vaiheisiin, ja se tuotti tuskaa. Hänkin oli aloittanut suurin
toivein, hänestä oli pitänyt tulla tiedemies... historioitsija,
ennen kaikkea sotahistorioitsija. Suoritettuaan loistavan arvosanan
historiassa, hänen oli täytynyt se ala yht’äkkiä heittää varakkaana
pidetyn isän kuoleman vuoksi. Ei ollut enää liiennyt rahoja
lukuihin... kuolinpesä oli jäänyt ihan tyhjäksi, sillä saamamiehet
olivat vieneet kaikki. Ei ollut auttanut muu kuin tuo tavallinen tie,
jota moni näihin aikoihin joutui käymään: papiksi, ja mahdollisimman
pian. Niin hänkin oli valmistunut ja hakenut Lappiin, päästäkseen
omaan leipään käsiksi ja saadakseen siellä hiljaisuudessa jatkaa
tutkimuksiaan. Mutta — vuodet olivat vierineet, terveys loppunut...
eikä hän ollut saanut mitään aikaan. Siellä kansliakaappien
lokeroissa olivat hajallaan hänen tutkimustensa tulokset Napoleonin häviön
syistä. Ne lepäsivät siellä kaikenlaisten kaavakkeiden
joukossa, joiden kanssa niillä ei ollut muuta yhteistä kuin että
nekin olivat paperia. Kuka ne kokoaisi, kuka ne päättäisi, nyt kun
hänestä, Lorents Bastmanista, aika jätti?

Kirkkoherra heittelehti vuoteellaan. ”Valtakunta” oli perillistä
vailla, toisin sanoen perillinen kyllä löytyi, mutta hän ei pystynyt
isänsä työtä jatkamaan. Kirkkoherran sekaviin kuumekuviin sukeltautui
hänen ainoan poikansa kuva, — hänen, joka oli suuren keisarin kaima.
Lahjakas, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika, mutta oli
jäänyt kouluuttamatta, kun ei hänellä ollut varoja. Palkka oli
pieni... eikä seurakunta ollut maksanut sitäkään vähää, mitä sen
maksettavaksi oli pantu. Leonista olisi tullut jotakin, mutta nyt hän
joutuisi hukkaan... tämä Lappi nielisi hänet — tämä kirottu Lappi,
niinkuin se oli niellyt hänet, isän.

Syyt Napoleonin häviöön! Hyvä Jumala! Hän, Lorents Bastman, Lapin
korvessa sortunut sielunpaimen, oli löytänyt uusia, uusia — aivan
ennen tuntemattomia syitä. Niistä hän oli ollut kirjeenvaihdossa
ranskalaisten oppineiden kanssa, ja tuo kirjeenvaihto oli ollut
hänen ainoa ilonsa tässä erämaassa. Kasvoiltaan tuntemattomat,
mutta nimeltään vallan tutut tiedemiehet olivat lähettäneet hänelle
teoksiaan, erikoistutkimuksiaan, monesti omistuskirjoituksilla
varustettuina. Niitä hän oli tutkinut, vertaillut ja arvostellut. Ja
nyt hänen piti kuolla... eikä pojasta ollut mihinkään — hulttiosta!

Kirkkoherran ohimoilla jyskyttivät suonet. Hän oli jälleen suuressa
armeijassa. Keisari istui pöydän takana, ja tuolilla hänen vieressään
oli lautanen, jolla olivat vastanautitun illallisen jäännökset.
Lekeija oli sen äsken tuonut, mutta ei ollut uskaltanut korjata
pois, ennen kuin hän, keisari, antaisi käskyn, Miksikähän ne eivät
korjanneet? Välistä, heittäytyessään kyljelleen, kirkkoherrasta
näytti, että pikari oli hopeaa ja lautanen kultaa... ja hän iloitsi
siitä. Mutta... minkä vuoksi oli lautanen niin suhteettoman pieni?
Hän ei voinut vastata siihen kysymykseen. Hän heittäytyi seljalleen,
ja silloin hänen puoleksi sulkeutuneiden silmiensä verkkokalvoon
sattui kuva sängyn päässä seisovasta Joonas-herrasta. Hän oli
tuttu... mutta kirkkoherra Bastman ei kuitenkaan voinut sanoa, kuka
hän oli... joku, jonka kanssa hän oli monta kertaa väitellyt tiestä
ja suunnasta. Mikä tie se oli... Smolenskinko vai se toinen — niin
— kuoleva ei jaksanut sitä muistaa. Ja se häntä vaivasi. Yht’äkkiä
tajunta palasi, ja hän katseli ihmetellen ympärilleen. Nyt hän tunsi
kaikki... Joonas-herran, joka seisoi sängyn päässä, hänen vaimonsa
Lusinan, nimismiehen, tyttärensä ja vaimonsa. Hän katsahti sivulleen.
Siinä seisoi pastori seinää vasten nojaten. Tuolilla hänen vieressään
olivat ebtoollisvälineet. Niin — hän oli jo tainnut nauttia Herran pyhän ehtoollisen
?

— Olenko minä jo nauttinut Herran ehtoollisen? — kysyi hän hiljaa,
mutta kuuluvasti.

— Kyllä, kyllä, Lorents. Sinä nautit sen äsken. Pastori antoi sen
sinulle.

Anna-Stiina-täti oli rientänyt vuoteen viereen.

Kirkkoherra hymyili. Hänestä se oli hyvä, mutta miksi ne eivät
korjanneet sitä pois? Ja taas meni hänen tajuntansa sekaisin. Nyt
siinä olivat jälleen nuo korjaamattoman illallisen jäännökset ja
tuo sama lohduton kuva: keisari istui pöydän takana... matalassa,
avarassa pirtissä... ja ympärillä levisi ääretön, luminen erämaa.
Mutta nyt hän oli yksin, häipyneet olivat kenraalit ja marsalkat...
vain tuo avara, matala pirtti, ja ympärillä luminen erämaa. Miksi
kaikki olivat hänet jättäneet? Missä olivat nyt nuo miehet, jotka
olivat häntä seuranneet halki tämän lumisen, silmänkantamattoman
lakeuden. Tuokaa kartta, kartta! Hänen piti yksin löytää tie... tie
tästä tuskasta ja ahdingosta pois. Kartta! Missä on kartta?

Kirkkoherra oli hourioissaan huutanut ääneen viimeiset sanat. Hän
huitoi käsiään, ja silmät paloivat kuumeisina.

— Mitä karttaa hän tarkoittaa?

Mutta — Anna-Stiina-täti arvaisi. Hän juoksi kansliaan ja kaivoi
pöytälaatikosta miehensä viimeiset käsikirjoitusarkit. Hän juoksutti
ne sänkykamariin ja asetti miehensä käteen.

— Tässä on, Lorents! Tässä!

Kuoleva tarttui niihin, ja hänen kasvoilleen levisi autuas hohde.
Huulet liikkuivat; hän näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta mitään
ei erottanut. Hetken kuluttua hengitys lakkasi, ja käsikirjoituksia
pitelevä käsi vaipui velttona sängyn laitaa pitkin alas.
Käsikirjoitusliuskat putosivat kädestä ja lennähtit hajalleen.

Läsnäolijat puhkesivat nyyhkytyksiin. Ainoa, joka seisoi silmät
kuivina, oli Joonas-herra. Hän ei ollut saanut antaa synninpäästöä
vainajalle. Ja hän oli tyytymätön.

— Kaunis kuolema, kaunis kuolema! — hoki Anna-Stiina-täti kyyneleet
silmissä. — Sano, mitä sanot, Joonas... mutta minä sanon: kaunis
kuolema!

5

Kun Joonas Montelius ja nimismies rouvineen parin päivän perästä
olivat pappilassa hautajaisista neuvottelemassa, tuli uudelleen puhe
kirkkoherran kuolemasta.

— Se oli kaunis kuolema, niin rakkaan Lorentsin kaltainen. Kuolla
noin... kädessään käsikirjoitukset, joille hän oli uhrannut koko
elämänsä.

Mutta nimismies lisäsi anoppinsa huomautukseen:

— Se oli tiedemiehen kuolema.

Niin — tiedemiehen kuolema se oli ollut, mutta ei suinkaan
kristityn. Sitä mieltä oli Joonas-herrakin.

— Hän hourasi jo silloin, — koetti nimismiehen rouva puolustella
kuollutta isäänsä. Mutta totta puhuen hän oli itsekin paljon
miettinyt, mitä varten isä oli pyytänyt karttaa.

— Jaaha! Joko ruvettiin riitelemään! — pauhasi Anna-Stiina Bastman.
— Kyllä se on ihmeellistä, ettei kuollutkaan saa rauhaa. Minä sanon,
että joka ei tahdo olla moittimatta Lorents-vainajaa, se saa marssia
tästä talosta ulos! Minä tahdon haudata yksin rakkaan mieheni.

Mutta — hän hillitsi kuitenkin itsensä ja pyysi anteeksi
kiivauttaan. Hänellä oli ollut niin paljon surua — ennen kaikkea
Leonin vuoksi.

Niin — se Leon! Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Nyt oli
Joonas-herrakin täynnä uteliaisuutta.

— Niin — voitteko ajatella! Juuri kun te olitte Lusina-tädin kanssa
lähteneet, rupesivat kirkonkellot soimaan! Me luulimme ensin, että
kylässä oli tulipalo, mutta — ei mitään näkynyt. Kirkko seisoi
paikallaan, ainoastaan tapulin luukut olivat auki. Ne erotti selvästi
kirkkaassa kuutamossa, ja niistä kajahteli surunvoittoinen kellojen
ääni yli lumisen ympäristön. Ihmisiä juoksi ulos asunnoistaan
kysellen ja ihmetellen, mutta mitään ei näkynyt.

— Me nukuimme jo silloin Lusinan kanssa — huomautti Joonas-setä.
Aamulla kuulimme sitten, että se oli ollut Leon.

Niin — joku oli lähtenyt ottamaan selvää ja palannut hetken kuluttua
ilmoittamaan, että Leon siellä soitti. Oli hakenut avaimet suntiolta,
kiivennyt tapuliin ja ruvennut soittamaan.

Voi sitä poikaa, voi sitä onnetonta poikaa!

Istuttiin hetkisen kuin neuvottomina. Ei kukaan sanonut mitään.
Tapaus oli niin ainutlaatuinen. Mutta Anna-Stiina Bastman katkaisi
hiljaisuuden ja jatkoi:

— Sellaista se oli! Minä suutuin niin, että olisin pieksänyt pojan
— siitä huolimatta, että isä makasi kuolleena. Mutta Leon torjui sen
jäykästi. Hän oli niin kumman näköinen. ”Antakaa minun olla”, sanoi
hän. ”Huomenna voitte kurittaa... mutta antakaa minun nyt mennä isän
tykö.” Ja niine puheineen hän meni sänkykamariin, väänsi oven lukkoon
ja vietti siellä koko yön.

No... mitä hän siellä?

— Itki ja puheli itsekseen.

Nimismiehen rouva pyyhki silmiään.

— Et kai sinä kurittanut, äiti?

— En... en saattanut.

Ja Anna-Stiina Bastmankin kuivasi silmiään.

— Se oli oikein, se oli oikein! — tuhisi Joonas-setä. Kerrankin hän
oli yhtä mieltä toisten sukulaisten kanssa.