XV.

KAKSI VUOTTA SKANDINAVIASSA.

Oli tultu kesään 1918.

Elettiin saksalaishurmion kuumeessa. Ja nähtiin puolittain nälkää.
Ihmiset, jotka ennen olivat hymyilleet hyvinvoipaisuuttaan, kulkivat
kaduilla entisyytensä kavenneina varjoina. Vankileiristä kuului
kauheita. Mutta usko tulevaisuuteen oli luja, ja kovasti hommattiin
maalle kuningasta.

Toimitussihteeri lähti stipendimatkalle Skandinaviaan.

Viimeistä iltaa Helsingissä hän oli joutunut viettämään Eino Leinon
seurassa. Ravintolasta oli menty toimittajan kotiin yhdessäoloa
jatkamaan. Ja runoilija oli kirjoittanut matkalle lähtijän
muistikirjaan: ”H. V. — Terveisiä ’kuninkaan iloiseen kaupunkiin’.
Tuo sieltä sekä kuningas että ilo tullessasi. — Ultima Thule 29/7 18
— Eino Leino.”

Miinavaara Ahvenanmerellä piti matkustajien mieliä jännityksessä.
Korkkivyöarkkujen kannet oli aukaistu, pelastusveneet olivat valmiina
laskettaviksi minä hetkenä hyvänsä, ja mastokorissa oli tähystäjä
komentosillan ”kovien silmien” vahvistuksena. Varovaisuus olikin
tarpeen, juuri tulomatkalla Tukholmasta Turkuun oli uiskenteleva
miina sivuutettu.

Kortilla oli leipä Ruotsissakin. Ja voin asemesta tarjottiin
hotellissa jonkinlaista ruskeata ”Ersatzia”.

Päivän suurena kysymyksenä oli tietysti edelleenkin sota — miten
ja milloin se päättyisi? Dagens Nyheterin toimituksessa, jonka ovet
suomalaiselle toimitussihteerille olivat ensi käynnistä alkaen
— kiitos Eero Erkon suosituksen — vieraanvaraisesi auenneet,
pohdittiin asioita päivittäin. Mielipiteet olivat siellä jakautuneet,
vaikka saksalaiset sympatiat Ruotsissa yleensä olivatkin varsin
silmiinpistävät.

Vanhojen ystävien kanssa Hasselbackenilla. Teatterilaisia —
Ivan Hedqvist, August Falck -- ja Grishka Aleksandrov. Ilta oli
huolettoman iloinen.

Ja sitten Köpenhaminaan. Jo matka Vapaasatamasta keskikaupungille
oli kuin satua. Lihapuotien ikkunoissa riippui vastateurastettujen
eläinten ruhoja kuinka paljon tahansa, makkarakaupat olivat täynnä
herkkuja, ja leipurien myymälöissä vallitsi ilmeisen ylituotannon
rikkaus. Vesi herahti kielelle.

Ja kun A Portan kyyppari toi aamupäiväkahvin keralla pöydälle
kukkurallisen leivosvadin, antoi nälkiintynyt suomalainen
ahneudelleen vallan ja söi kaikki kahdeksan leivosta. — Saanko
maksaa?

Joviaalinen tanskalainen edeskäypä katsoi pitkään tyhjää leivosvatia.
Sitten hän hymähti ymmärtäväisesti, nosti sinikukkaisen liinan laitaa
ja kumartui pöydän alle katsomaan, oliko leikkisä muukalainen ehkä
kätkenyt sinne leivokset. Kun ei niitä sielläkään ollut, huudahti hän
ihmeissään:

— Mutta mihin olette ne noitunut? Sillä niin monta leivosta yhden
ihmisen annokseksi tuntui toki liialliselta hänestäkin, joka
kuitenkin vaelluksensa varrella varmasti oli monesti ennenkin
ahmatteja nähnyt.

Toimitussihteeri tuli kertoneeksi aamupäiväisen kahvilakohtauksen
tohtori Laust Moltesenin Ester Hällströmin (myöhemmin Tanskan ulkoministeri) kodissa
Charlottenlundissa, johon hänet oli kutsuttu viettämään iltaa
muutamien Köpenhaminassa oleskelevain suomalaisten, vieläpä entisten
viipurilaisten — talon emännän sisaren, rva ja
Erkki Melartinin — kanssa. Siitä oli seurauksena, että illallispöytään
kannettiin kertojan eteen ylimääräiseksi jälkiruoaksi — leivosvati.

Köpenhaminassa oli sota-atmosfääri muutenkin aivan toisenlainen
kuin Ruotsissa. Saksan voittoa ei siellä ensinkään toivottu ja sitä
epäiltiin sen vuoksi sangen yleisesti. Suomalainen sai kokea monta
yllätystä ja tottua katselemaan asioita toiseltakin kannalta.

Ei ollut vuorenvankka saksalaisusko Suomen, jonka
päällikkönä silloin oli Armas Saastamoinen ja sihteerinä Eero Ilves.
Saastamoisen epäilykset kotoisen horoskoopin paikkansapitäväisyydestä
olivat hyvin vakavat, ja useampaan kertaan hän sanoi pelkäävänsä
tilannetta arvosteltavan Suomessa vain yksipuolisten imformatioiden
valossa.

Werner Söderhjelm johti siihen aikaan Köpenhaminassa toimivaa Suomen
propaganda- ja tiedonantotoimistoa. Hänen avullaan helsinkiläinen
toimittaja sai selvitetyksi erään omituisen jutun, joka johtui
muutaman nuoren köpenhaminalaisen journalistin alkukesällä Helsinkiin
tekemästä matkasta. Nuori mies oli Suomessa käydessään osoittautunut
erinomaisen yritteliääksi. M.m. hän oli tunkeutunut haastattelemaan
valtionhoitaja Svinhufvudia, vieläpä valokuvauttamaankin itsensä
valtionpäämiehen rinnalla. Tanskaan palattuaan hän sitten
alinomaan oli pommittanut helsinkiläisiä journalistituttaviaan
kirjeillä, joissa hän tarjoutui suomalaisten lehtien Köpenhaminan
kirjeenvaihtajaksi. Heti toimitussihteerin Köpenhaminaan saavuttua
oli nuori mies käynyt tervehdyskäynnillä ja pyytänyt suomalaista
lehtimiestä aamiaiselle vanhempiensa kotiin. Isä oli huomattu
kunnallinen virkamies, koti oli kaunis ja ilmeisesti varakas ja
aamiainen erinomainen. Eikä tilaisuudessa kosketeltu sanallakaan
lehtiasioita. Mutta pari päivää myöhemmin sai toimitussihteeri
hotelliinsa pitkän sähkösanoman, jossa mitä kaunopuheisimmin
suositeltiin ”nuorta ystävää, joka oli erittäin lahjakas mies”
Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajaksi. Sähkösanoman alla oli — Georg Brandes
. Kun Werner Söderhjelm sai nähdä sähkösanoman, virkahti hän:

— Otetaanpa asiasta selkoa!

Ja jo iltapäivällä siitä tulikin selvä. Söderhjelm ei ollut
henkilökohtaisesti tavannut Brandesia, joka juuri samana iltana oli
lähdössä ulkomaille, mutta lähettämäänsä kirjeeseen hän oli saanut
seuraavan sähkövastauksen: ”En ole koskaan tavannut puheenaolevaa
herraa enkä tunne häntä edes nimeltä.”

                                                  ⸻

Toimitussihteeri oli seuraavan vuoden alussa siirtynyt
ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ja kevättalvella hän joutui
virka-asioissa jälleen matkustamaan Tukholmaan ja Köpenhaminaan.
Tukholmassa hän tutustui tri Werner Cajanukseen, joka oli vaihtanut
metsätieteen diplomatiaan ja hoiti lähetystösihteerin tointa.

— Tiedätkö, virkahti Cajanus, — että sinua kaiken aikaa, kun
viimeksi olit täällä, poliisin taholta pidettiin silmällä.

— Ja miksi?

— Sinun oli nähty seurustelevan tri Aleksandrovin kanssa.

— Onko hän sitten bolshevikki?

— Sitä ei tiedä kukaan, mutta kaikkia venäläisiä ja heidän
tuttaviaan tarkkaillaan varmuuden vuoksi.

Kun toimittaja myöhemmin keväällä asettui pitemmäksi aikaa —
lähetystöön määrättynä sanomalehtiattaseana — asumaan Tukholmaan,
tapasi hän Aleksandrovin tuon tuostakin. Olipa hän jonkin
kerran hänen kodissaankin, m.m. kerran päivällisillä yhdessä
Japanin sotilasasiamiehen, erään hyvin miellyttävän ja hienon
yleisesikuntaeverstin kanssa, joka puhui sangen sujuvaa ruotsia.

Japanilaisten kanssa joutui toimittaja pian kosketuksiin muutenkin.
Kun Japani ensimmäisen kerran lähetti Suomeen viralliselle
käynnille edustajan — eversti Komatshubaran —, määrättiin
sanomalehtiattasea hänen saattajakseen. Japanilainen ei puhunut
muita eurooppalaisia kieliä kuin venättä, jota taas toimittaja osasi
vain perin puutteellisesti. Mutta ottamalla avuksi kädet ja jalat ja
teatterissa ja kateederissa kouliintuneen mimiikkinsä saattaja tuli
mainiosti toimeen saatettavansa kanssa. Tosin ei perin syvällisistä
asioista voitu keskustella, mutta oltiinpa molemmin puolin sitä
kohteliaampia. Kun ensimmäiset Suomen saariston karut kalliot tulivat
näkyviin, virkahti japanilainen — herkistäen hymyään mahdollisimman
rakastettavaksi —:

— Maisema muistuttaa aivan Nipponin rantoja.

Tästä saattomatkasta oli seurauksena päivälliskutsu Japanin
lähetystöstä. Päivälliset pidettiin Rosenbadissa. Vieraina oli
kolme eurooppalaista, isäntinä kahdeksan japanilaista. Ateria oli
erinomaisen upea, samppanja vuoti virtana. Juotiin sekä Suomen ja
Japanin että mikadon ja Mannerheimin maljat. Ja ikuista ystävyyttä
vannottiin. Toimittajan vierustoverina istui eversti Furuja,
jo vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka pitkät ajat oli elänyt
keisarivallan aikuisessa Pietarissa. Hänen kanssaan juotu veljenmalja
vahvistetuinkin aito venäläiseen tapaan: kolmella suudelmalla.
Ja ylenpalttisen ystävällinen eversti vakuutti, että jos hänen
suomalainen veljensä milloin tuli käymään Tokioon, niin oli koko
hänen talonsa palvelijoineen päivineen aina hänen käytettävänään.

Mutta toisten ilakoidessa istui sotilasasiamies, jonka tuttavuuden
toimittaja oli tehnyt Grishka Aleksandrovin luona, perin
pidättyväisenä ja tuskin maistoikaan lasistaan. Kun toimittaja
ihmetellen kysyi nuorelta attasea Miakavalta, joka puhui vähän
suomeakin, oliko everstiä ehkä kohdannut jokin ikävyys, naurahti hän:

— Ei toki, mutta hänellä on päivystysvuoro.

                                                  ⸻

Ulkoministeriksi oli nimitetty Rudolf Holsti, joka siitä lähtien
kuin hän oli lähtenyt ulkomaille sen valtuuskunnan jäsenenä, jonka
tehtävänä oli länsivalloille ilmoittaa maamme itsenäistyminen,
oli oleskellut diplomaattisena edustajana Lontoossa ja
yhteisymmärryksessä amerikkalaisen elintarvediktaattorin Hooverin
(sittemmin Yhdysvaltain presidentti) kanssa järjestänyt ruokavarojen
saannin Suomeen. Hän tuli Englannista Norjan kautta kotimaahan.
Ja Tukholman, jonka virkapiiriin myöskin Norja
kuului, matkusti häntä vastaan Osloon, jonka nimi tosin silloin vielä
oli Kristiania.

Vanhat toverukset tapasivat toisensa Grand Hotelissa. Mutta pitkiin
puheisiin ei ollut aikaa, sillä ensi töiksi oli tehtävä visiitti
Norjan ulkoministerin -- Ihlenin — luo. Tuskin oli sieltä ehditty
takaisin hotelliin — sen verran, että juuri oli ruvettu riisumaan
yltä vierailuasua —, niin jo tuli sana linnasta, että kuningas
odotti Suomen ulkoministeriä puheilleen. Kuninkaallinen sanansaattaja
tapasi suomalaisen ”ylhäisyyden” seuralaisineen perin kevyessä ja
hovikunnottomassa puvussa, mutta se ei näyttänyt ensinkään saattavan
häntä hämilleen eikä se myöskään ollut heittänyt pienintäkään varjoa
audienssiin, jonka alkajaisiksi kuningas oli ehdottanut, että
herrat vain keskustelisivat maailmanmenosta yksityisihmisinä, koska
”politiikkaa ei tehdä täällä, vaan tuolla —”, ja majesteetti oli
viitannut Karl-Johanin toisessa päässä häämöttävää suurkäräjäin talon
rumaa tiiliseinää.

Matkalla Tukholmaan ei maltettu montakaan tuntia nukkua. Holstilla
oli paljon kertomista — olihan hän joutunut kosketuksiin
maailmanpolitiikan määrääjien kanssa Lontoossa ja Pariisin rauhanneuvotteluissa,
joissa hän Suomen edustajana oli ollut läsnä.
Niin oli juna jo aikoja sitten ehtinyt jättää taakseen Norjan
postikorttimaisemat ja painunut Värmlannin suomalaismetsiin,
ennenkuin jutut Hooverista, Clemenceausta, Lloyd Georgesta ja muista
suurista herroista oli päästy loppuun.

Tukholman Suomen uusi ulkoministeri tutustui
eräillä ainutlaatuisilla päivällisillä, joiden isäntänä oli Eugen Wolff,
siihen aikaan väliaikaisena asiainhoitajana Ruotsissa.
”Ariadne”, joka koko sota-ajan vihrein kylkimaalauksin ja punaisin
ristein varustettuna oli lojunut Helsingin Eteläsatamassa
venäläisten sairaalalaivana, oli tarkoin puhdistettu torakoista ja
muista venäläiseen terveydenhoitoon kuuluvista elävistä, maalattu,
kiilloitettu ja asetettu Helsingin—Tukholman reitille, kun sillä ei
vielä ollut asiaa Stettinin suunnalle, jota varten se oli rakennettu.
Upea alus oli herättänyt ansaittua huomiota — niinpä sen ensimmäistä
kertaa Ruotsin pääkaupunkiin saapuessa toimeenpannulla tulolounaalla
m.m. amiraali Palander af Vega, Nordenskiöldin laivanpäällikkö
kuuluisalla koillisväylän retkellä ja harvinaisen hieno ja hauska,
valkohapsinen, vanha herrasmies, oli ylistellyt ”Itämeren helmeä”
korein sanoin. Ja Eugen Wolff piti nyt päivälliset ”Ariadnella”,
joka aterian ajan kierteli Tukholman kaunista saaristoa. Diplomaatit
olivat ihastuksissaan. Tunnelmasta häivytti suvituuli jäykkyyden
olemattomiin, ja varsinkin nuoremmat kutsuvieraat veljeilivät kahvin
aikana innokkaasti. Eikä esimerkiksi Japanin lyhytkasvuinen Miakava
ensinkään pannut pahakseen, kun joku hänen uusimpia ystäviään eron
hetkellä ilmaisi eurooppalaista ihmettelyään huudahduksella: ”hyvänen
aika, kuinka pieni sinä olet”, vaan vastasi rakastettavaa hymyään
vähintäkään varjostamatta: ”tietysti minä jään pieneksi suuren
veljeni rinnalla”. Mutta eräälle nuorelle konsulaatinvirkamiehelle
kävi pieni vahinko. Hänen mielestään juhla loppui kesken, ja
sitäpaitsi hänen käytännöllinen älynsä kuiskasi korvaan, että oli
sääli jättää juuri avattua pulloa pöydälle, minkä vuoksi hän pisti
sen housuntaskuunsa. Mutta jäähyväisiä sanoessaan isännälle ja hänen
tyttärelleen unohti hän, ettei taskussa olevassa pullossa ollut
korkkia, ja kumarsi liian kohteliaasti. Onneksi meni kumarrusta
säestävä suihku sen verran viistoon, ettei se osunut kumarrettaviin.

                                                  ⸻

Eräänä päivänä heinäkuun alussa 1919 tuli Grishka Aleksandrov
sanomalehtiattasean luo.

— Saanko käyttää puhelintasi?

— Ole hyvä.

Grishka oli ilmeisesti kiihtynyt. Hän soitti poliisille:

— Intendentti Hallgren?... Täällä puhuu tohtori Aleksandrov. Kuten
poliisille jo on ilmoitettu, on eräs Tukholmassa asuva venäläinen,
tohtori Ardashev, muutama päivä sitten kadonnut. Olen hänen ystävänsä
ja olen juuri tavannut tohtori Ardashevin taloudenhoitajattaren.
Koska erinäiset seikat viittaavat siihen, että tämän katoamisen
takana on rikos, tahdoin ilmoittautua poliisin käytettäväksi, jos
se katsoo apuani tarvitsevansa... Minut tapaa joko kotoani tai
Porvarikoulusta... Hyvä on... Kiitos!

Hyvästi.

— Kuka on tohtori Ardashev?

— Eräs minun hyvä ystäväni Venäjältä, varakas vanhapoika, joka
jonkin aikaa on asunut Tukholmassa.

— Onko hän bolshevikki?

Grishka katsoi sanomalehtiattaseaa pitkään, ennenkuin vastasi:

— Ei ... enemmän kuin minäkään...

— Kuinka hän pääsi Venäjältä tänne?

— Hän tuli ostamaan paperia neuvostohallitukselle ja välittikin
eräitä kauppoja.

— Tiedettiinkö sitä asiaa yleisemmin?

Grishka oli ilmeisesti hermostunut.

— En usko, että hän piti sitä salassa, vastasi hän hiukan
pakotetusti naurahtaen. — Les affaires sont les affaires.

Muutaman päivän perästä Grishka tuli uudelle vierailulle.

— Asia on nyt selvä, huudahti hän jo kynnykseltä. — Tulen juuri
sieltä.

— Mistä sinä tulet?

— Bollstanäsistä ... siellä on se huvila, jossa Ardashev murhattiin.

— Hänet on siis murhattu?

— On. Ruumis löydettiin järvestä. Se oli ommeltu säkkiin ja upotettu
Norrvikeniin, muutaman metrin päähän huvilan uimahuoneesta, jossa
tämä siisti seurue joka päivä kävi virkistäytymässä.

— Mikä seurue?

Grishka viskautui sohvalle:

— Katsohan, huvilassa asui ryöväriliiga. Olivat olevinaan
emigrantteja ja taistelivat muka bolshevikkeja vastaan, mutta olivat
aivan tavallisia rosvoja, jotka tappoivat ihmisiä anastaakseen heidän
rahansa... Heidän johtajanaan oli kaukaasialainen tsherkessi Mohammed Bek Hadshetlashe,
joka väittää olevansa entinen kasakkaeversti.

— Miten he saivat ystäväsi satimeen?

— Ardashev oli iloinen seuraihminen, joka mielellään istui
maanmiestensä parissa. Hänelle oli tuona kohtalokkaana iltana
soittanut joku nuorehko venäläinen ja pyytänyt saada noutaa autolla
illanistujaisiin. Auto oli ajanut suoraa päätä Bollstanäsiin. Perillä
oli pidetty jonkinlainen kenttäoikeuden istunto, Hadshetlashe oli
julistanut kuolemantuomion heti täytäntöönpantavaksi ja kuristanut
Ardashevin silkkinyörisilmukalla, väännettyään ensin sijoiltaan hänen
toisen jalkansa, joka oli viallinen.

Pirullisia petoja! Ajattelehan, kesällä oli muuan liigan nuorista
naisista viekoitellut pauloihinsa erään juutalaissyntyisen venäläisen
liikemiehen ja antautunut hänen rakastajattarekseen. Pariskunta oli
viettänyt lemmenyön Grand Hotelissa, mutta aamulla oli rakastajatar
vienyt miehen Bollstanäsiin rääkättäväksi ja surmattavaksi.
Eräässä huvilan huoneessa oli iso pyöreä pöytä, johon oli lyöty
vahva rautapultti kaularemmillä varustettujen koiranvitjojen
kiinnittimeksi. Uhri pakotettiin koirankahleet kaulassaan juoksemaan
pöydän ympäri, ja liigan jäsenet löivät ja pistelivät häntä
rauta-asein. Ylimpänä riehui rakastajatar hiilihanko kädessään
ja huusi lakkaamatta: ”Juokse nyt, senkin piru!” Vasta kun mies
tuupertui permantoon, lopettivat he hänet, panivat ruumiin säkkiin ja
upottivat järveen.

— Onko tuo kaikki totta?

Aleksandrovin silmät säihkyivät:

— On, poliisi, joka sen kertoi, nosti lattiamattoa ja näytti minulle
veritahroja rääkkäämishuoneen permannossa.

Sitten Grishka naurahti:

— Ja läheltä piti, että minäkin olisin joutunut ... Ardashevin
seuraksi ja viimeiselle matkalleni.

— Miten niin?

— Samana iltana olivat soittaneet useamman kerran kotiini, viimeksi
puoli kahden yöllä ajoissa, mutta satuin olemaan ulkona muutamien
upsalalaisten ylioppilastoverien kanssa ja tulin kotiin vasta
neljännestä vailla kaksi.

— Ja sinä olisit lähtenyt?

— Miks’en? Tietysti! Etenkin, jos olisivat sanoneet, että Ardashev
oli siellä.

                                                  ⸻

Suomen harjoiteltiin innokkaasti hovikumarruksia ja
takaperin poistumista vastaanottohuoneesta. Sillä uuden ministerin
oli juhlallisessa audienssissa ojennettava kuninkaalle kreditiivinsä
ja esiteltävä heidän majesteeteilleen lähetystönsä jäsenet.

Juhlallinen toimitus.

Jo meno linnaan oli komeaa. Ensimmäisenä ratsastava airut. Sitten
ministeri, joulukuusikoreaan univormuun puetun lähettiläiden
esittelijän rinnalla, neljän hevosen vetämässä ”seitsenlasivaunussa”,
ratsastavine ajajineen. Ja vihdoin lähetystön muut jäsenet
parivaljakon kuljettamassa hovivaunussa töyhtöniekka-lakeijat
kuskipukilla. Kun käännyttiin linnan pihalle, pärisivät rummut
ja päävartio teki kunniaa. Rappuset noustiin sinikeltaisten
kaarlelaisten drabanttien tehdessä kunniaa jättiläismiekoin, ja
kuninkaan kerroksen ovella otti kultakauluksinen hovimarsalkka
vastaan tulijat. Koko etuhuone oli täynnä tilaisuuteen komennettua
paraatipukuista hoviväkeä. Ensiksi vietiin kuninkaan luokse ministeri
yksikseen, ja sillä aikaa oli hänen seurueensa keskusteltava hoviväen
kanssa kauniista kesästä, seinien gobeliineista ja muista yhtä
syvämietteisistä asioista. Vihdoin aukenivat ovet, ja ministeri sai
esitellä seurueensa kuninkaalle, joka jokaiselle erikseen virkahti
muutaman sanan. Sitten oli takaperin ja syvään kumartaen poistuttava
huoneesta. Harjoitettu manööveri sujui sangen hyvin — tosin taisi
jokin takapuoli vähän sipaista pihtipieltä, mutta ei kuitenkaan
kovemmin kolhaissut. Tulikoe oli kestetty, ja kun samat menot
kertautuivat kuningattaren kerroksessa, oli esiintyjäin varmuus jo
sangen moitteeton. Kuningatar teki majesteetillisen vaikutuksen:
hänen olemuksessaan oli yksinkertaista, tyylikästä suurpiirteisyyttä,
ja hän puhui selvästi ja kuuluvasti hiukan saksalaisittain
ääntämäänsä ruotsia. Erityisesti panivat puhutellut merkille, että
hän virheettömästi ulkomuistista lausui kunkin nimen, hairahtumatta
suomalaisenkin.

Linnasta saatettiin kävijät takaisin lähetystöön yhtä komeasti kuin
oli kuninkaan puheille vietykin. Mutta kun hississä noustiin omaan
kerrokseen, virkahti ministeri: ”Arvatkaapa, hyvät herrat, mistä
kuningas suvaitsi puhua minulle, kun olimme kahden kesken.” Eihän
sitä osattu arvata. ”Ahvenanmaan kysymyksestä koko ajan.” Se oli
silloin polttavimmillaan, joten Werner Söderhjelmillä lienevät korvat
soineet — hänenhän oli vain vastaansanomatta kiltisti kuunneltava.
Siksi hän ehdottikin, että ankara päivä lopetettaisiin yhteisellä
päivällisaterialla. Mutta sanomalehtiattasea ei voinut olla
Rosenbadin grillissä istuttaessa muistamatta sitä päivää, jona hän
pikkuisena pojanpalleroisena oli seisonut kunnioittavasti kumartavan
isänsä ja syvään niiaavan äitinsä kanssa katsomassa vanhaa kuningasta
samassa porttiholvissa, johon nyt ”seitsenlasivaunu” oli pysähtynyt.
Ja muistikuva syöpyi koko illaksi hänen lasinsa laitaan...

                                                  ⸻

Norjassa, johon sanomalehtiattasea vuoden 1919 lopulla määrättiin
lähetystösihteeriksi, oli elämä yksinkertaisempaa kuin Tukholmassa.
Kuningaskin saattoi joskus huvilaltaan Voksenkollenilta laskea
kelkalla pääkaupungin porteille mennessään valtioneuvoston istuntoon,
ja kuningattaren näki usein suksin liukumassa kukkulankupeen
poimuttelevaa tietä, puhumattakaan kruununprinssistä, joka otti osaa
Holmenkollenin kilpailuihinkin.

Oli lähetystösihteerillä myöskin aikaa kirjallisten ja taiteellisten
harrastusten viljelemiseen. Edellisiin kannusti m.m. seurustelu
Norjan huomattavimman lyyrikon, Nils Collett Vogtin kanssa, joka
asui samassa täysihoitolassa ja välitti tutustumisen m.m. Gunnar Heibergiin,
säkenöivään dramaatikkoon ja pariisilaiskynäiseen
kulttuurikosööriin, joka siristellen toista silmäänsä toiseen
juuttuneen monokkelinsa lävitse hiukan ironisesti katseli
maailmaa, jonka meno sai ymmärtäväisen hymyn karehtimaan hänen
kalpeanlihavahkojen kasvojensa herkästi vavahteleviin suupieliin.

Nils Collett Vogtin erikoisen sympatian Suomea kohtaan oli aikoinaan
Karl August Tavaststjerna saanut heräämään. Hän muisteli usein tätä
runoilija-ystäväänsä:

— Tavaststjerna oli niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minuun
syvällisen vaikutuksen. Muistan hänen silmänsä; ne olivat raskaat,
raskasmieliset, mutta niissä paloi ikäänkuin piilotettu valonlähde.
Lempeä mies, mutta kiivas vihassaan.

Ja Collett Vogt kertoi kerran nähneensä hänen vihanpurkauksensa.
Runoilijat olivat olleet yhdessä Tukholman 1897, ja
puhe oli kääntynyt Strindbergiin. Oli tarinoitu minkä mitäkin
ruotsalaisesta titaanista. Mutta yht’äkkiä Tavaststjerna oli tullut
aivan kalpeaksi ja huudahtanut: ”Hän on roisto, hän on roisto!”

— En tiedä mitä Strindberg oli tehnyt Tavaststjernalle, mutta hänen
oli täytynyt loukata suomalaista runoilijaa sydänjuuria myöten —
niin väkivaltainen oli hänen äkillinen vihanpurkauksensa.

Teatteriin veti Norjan näyttämön korkea taso: Johanne Dybvadin
kaari oli korkeimmillaan, Ingolf Schanchen tähti nousussaan, muita
eteviä näyttelijöitä mainitsematta. Ja Jens Thiisin loistavasti
hoitamassa ja rakkaudella vaalimassa Kansallisgalleriassa oli mainio
tilaisuus tutustua Norjan kuvaamataiteisiin: Munchiin ja Vigelandiin,
Werenskioldiin ja Krohgiin y.m.

Drammensveienin viihtyisässä suomalaisessa lähettiläskodissakin
oli kulttuuriharrastus hyvin elävä; ministerinrouva, hieno
kirjallisuudentuntija ja huomattu Minna Canthin tutkija, piti tarkkaa
huolta ajankohtaisten kirjallisten ilmiöiden seuraamisesta, samalla
kun hän osasi omistaa mielenkiintoa myöskin yhteiskunnallisille ja
valtiollisille asioille, jotka jo virankin puolesta olivat hänen
miehensä seurapiirissä etualalla.

Vieraanvaraisessa ministerinkodissa lähetystösihteerikin tutustui
useihin julkisen elämän merkkimiehiin, m.m. pääministeri Gunnar Knudseniin,
joka Norjan valtiolaivan perämiehenä onnellisesti oli
ohjannut haahtensa maailmansodan hyrskyjen halki. Lyhyenläntä,
juureva ukko, puritaanisen yksinkertainen olemukseltaan, niukka
sanoissaan ja säästäväinen eleissään. Oli ensi näkemältä vähän
vaikeaa kuvitella tätä karussa koruttomuudessaan aivan tyypillistä
norjalaisen bonde- (talonpoikais-) heimon edustajaa kuuluisaksi
valtiomieheksi ja suureksi liikkeenharjoittajaksi. Mutta kun kuuli
hänen puhuvan, ymmärsi, että askeettisen pidättyväisyyden ja ankaran
asiallisuuden alla asui vakaumuksen voima ja välähteli tahdon ja
tarmon tuli. Ja saattoipa joskus pieni leikillisyydenkin pilke
väikähdellä juroilla kasvoilla.

— Mitä saan kaataa herra pääministerin liköörilasiin?

Gunnar Knudsen, joka ei yleensä välittänyt muusta kuin lasillisesta
hyvää bordeaux-viiniä, tarkasteli hetkisen tarjottimen pulloja ja
virkahti sitten hymähtäen:

— Ehkä chartreuseä — kun kerran kieltolakimaan edustajalla toisen
kieltolakimaan alueella on tilaisuus täysin laillisella tavalla olla
laista välittämättä, niin lienee parasta noudattaa radikaalista
luonteenlaatuaan ja maistaa kaikkein väkevintä.

Puolustusministeri Ivar Aavatsmark, läheisin sitein maahamme
kiintynyt — hänen puolisonsa oli tunnetun musiikkisuvun
laulajatartytär —, oli melkein kuin maanmies, huolimatta aito
norjalaisesta olemuksestaan. Hänen kanssaan vietettiin monet
unohtumattomat yhdessäolot, ja hänen kotinsa ovet olivat aina auki
suomalaisille.

Kerran oli Aavatsmarkilla pienet, tuttavalliset perhepäivälliset
erään maineikkaan ruotsalaisen oopperalaulajan kunniaksi, joka oli
tuttu talossa ja matkaväsymyksen takia oli toivonut saavansa viettää
rauhallisen illan. Kun talon nuorin tytär, pikkuinen Laila (sittemmin
Suomessakin esiintynyt pianisti), ilmestyi yöpaitasillaan ovenrakoon
sanomaan hyvää yötä, pyysi oopperalaulaja häntä tulemaan polvelleen.
Tyttönen oli ujo ja epäröi. Mutta mahtava taiteilija maanitteli:

— Tule, tule, lapsukainen! Katsohan, kun tulet suureksi, saat sanoa
istuneesi minun polvellani.

Talonisäntä kääntyi vierustoverinsa puoleen ja sanoi ikäänkuin
selitellen:

— Ota huomioon, hyvä ystävä, että hän on vain reserviluutnantti.

Aavatsmark oli nimittäin divisioonaa komentava kenraali.

Huvitteluhaluisille ulkomaalaisille ei Norjan pääkaupunki tarjonnut
paljonkaan ilonpidonmahdollisuuksia. Tukholmaan verraten se
sellaisille, jotka eivät harrastaneet urheilullisia huvituksia —
suksia, mäenlaskukelkkoja ja tunturiretkeilyjä — eivätkä osanneet
maan kieltä, oli suorastaan ikävä asuntopaikka. Teekutsuihin ja
diplomaattipäivällisiin, joilla aina tapasi saman piirin, kyllästyi
väleen. Ei ollut kunnollista oopperaa, ei revyytä, ei edes parempaa
kabareeta, ja sirkuskin näytteli vain muutamalle tyhjälle tontille
pystytetyssä teltassa. Oli tosin eräs varietee, mutta sen nimi oli
niiden paikkojen luettelossa, joissa diplomaattikuntaan kuuluvien
henkilöiden ei ollut soveliasta näyttäytyä. Kiellosta oli tietysti
seurauksena, että siellä kaikki olivat käyneet ja — pettyneet. Ei
ollut myöskään ”tanssipalatsia”. Vaikka tietysti olisi sellainenkin
ollut sopimattomaksi katsottava paikka. Kerrottiinhan Köpenhaminankin
tanssipalatsista sellainen juttu, että erään nuoren pohjoismaisen
valtion pääministeri, joka oli pistäytynyt Tanskaan lomamatkalla,
muutamana aamuna oli tullut hyvin huolestuneena maansa lähetystöön ja
sanonut sen päällikölle pelkäävänsä, ettei konsuli K. ollut oikein
sopiva mies paikallaan.

— Kuinka niin? kysyi lähettiläs.

— Hänen elämäntapansa, vastasi hallituksen päämies, — tuntuvat
vähän liiaksi vapailta. Eihän esim. liene aivan sopivaa, että
edustavassa asemassa oleva henkilö esiintyy sellaisessa paikassa kuin
”Palais de danse”.

— Anteeksi, mutta mistä arvoisa veli tietää konsulin siellä käyvän?

Virulentti pääministeri ei huolestuneisuudessaan maansa arvon takia
huomannut koiranleukaisen lähettiläänsä ansaa, vaan vastata paukautti:

— Eilisiltana näin hänet siellä omin silmin.

Eräänä päivänä kesällä 1920 tuli Italian ministeri lähetystöön
ilmoittamaan, että seuraavana päivänä odotettiin satamaan
italialaista risteilijää, jonka mukana oli parisataa
merikadettia. Koska kadettien joukossa myöskin oli muutamia
Italian merisotakoulussa opiskelevia suomalaisia, piti ministeri
asianmukaisena, että lähetystösihteeri väliaikaisena asiainhoitajana
— ministeri oli kesälomalla — yhdessä hänen kanssaan meni laivalle.

Juhlallinen vastaanotto. Tykkienjyskettä ja kunniavartio
”amiraaliportaitten” luona. Ja mustanpuhuvien italialaisten kadettien
rivistä astui esiin kaksi komeata suomalaista nuorukaista — toisesta
tuli sittemmin Suomen laivaston sukellusvenelaivueen ensimmäinen
päällikkö — vapaussodan muistomitalit italialaisten asetakkiensa
rinnuksissa.

Iltapäivällä, kun lähetystösihteeri istui täysihoitolansa
kuistilla, ryntäsi pensionaatin pari nuorinta tyttölasta henki
kurkussa tenniskentältä sisään huutaen: ”Tänne tulee kaksi komeata
italialaista kadettia.” Suomalaiset ”pojat” olivat tulleet
vastavierailulle. Ja ihastuksensa palkinnoksi saivat pikkutytöt
tulla kadettien seuraksi, kun lähdettiin Holmenkollenille iltaa
viettämään. Musiikki soitti Porilaisten marssin, jota pojat eivät
pitkiin aikoihin olleet kuulleet, ja italialaisen Marcia regian;
innostuttiin, pidettiin puheita, tanssittiin. Ja hauskaa oli.

                                                  ⸻

Tuttu ääni puhelimessa: Grishka Aleksandrov kysyi, saiko hän tulla
tapaamaan, mutta ei millään muotoa lähetystöön — syyn hän sitten
selittäisi.

Hän tuli iltapäivällä Bygdön pensionaattiin. Mutta koska siellä asui
eräs venäläinen emigrantti, joka ilmeisellä epäluulolla tarkasteli
Grishkaa, ja kun ilma oli suurenmoinen, lähti lähetystösihteeri
käytettävissään olevalla purjeveneellä kahteen pekkaan vieraansa
kanssa vuonolle.

Ja siellä Grishka avasi sydämensä:

— En tahtonut tulla lähetystöön, kun pelkäsin, että käyntini olisi
herättänyt huomiota ja ehkä tuottanut sinulle ikävyyksiäkin...

— Kuinka niin?

— Katsohan... Tavallisesti perin vilkaspuheinen Grishka viivytteli
sanojaan ja oli kiristävinään etupurjetta, joka oli hänen hoidossaan,
ja lähetystösihteeri arvasi selityksen jo ennenkuin se tuli, sillä
hienoinen epäluulo oli kytenyt hänen mielessään Ardashevin
päiviltä asti.

— Minä olen nyt neuvostoedustuksen palveluksessa.

— Vai niin.

— Mitä sinä siitä sanot?

— Mitäpä minä — enhän ole venäläinen enkä siis osaa teidän
asioitanne arvioida.

Grishka innostui:

— Minä olen tullut varmasti vakuutetuksi siitä, että Leninin
järjestelmä on ainoa mahdollinen Venäjän nykyisissä oloissa. —
Mutta toivottavasti tämä ei millään tavalla muuta meidän suhdettamme
toisiimme...

(Sen jälkeen ei Grishkasta vuosikymmeneen kuulunut mitään. Mutta
sitten kertoivat Tukholman lehdet hänen, joka oli Brantingin
hallituksen aikana otettu Ruotsin alamaiseksi, sekaantuneen johonkin
bolshevikkikonsulaatin juttuun. Hän selviysi kuitenkin pidätyksestä.
Pari vuotta myöhemmin hän ei enää ollut Ruotsissa, vaan lähetti
terveisiä vanhoille ystävilleen Moskovasta, jossa hänet oli
kiinnitetty jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti ihannenäyttämönä
pitämänsä Stanislavskin Taiteellisen teatterin johtoon. Ja varmasti
hän vihdoinkin oli päässyt oikealle alalleen.)

                                                  ⸻

Norja oli todellakin demokraattinen maa.

Eräänä päivänä kruununprinssi palattuaan juuri purjehdusretkeltä
istui Dronningenin laiturisillan reunalla huuhtelemassa jalkojaan.
Pari pojanviikaria seurasi ilmeisellä mielenkiinnolla ruhtinaallista
varpaiden viruttelua, johon muut ohikulkijat eivät sen suurempaa
huomiota kiinnittäneet. Kun toimitus oli päättynyt ja kruununperijä
lähti vaeltelemaan kohti kuninkaallista kesäasuntoa, lähtivät pojat
häntä seuraamaan. Hetken perästä kiiruhtivat he hänen ohitseen,
kääntyivät sitten yht’äkkiä ympäri ja tullessaan hänen kohdalleen
nyökäyttivät tuttavallisesti päitään ja sanoivat: ”Moin.” Kun
kruununprinssi ei kiinnittänyt heihin huomiota, vaan jatkoi omissa
oloissaan matkaansa, uudistivat he tuokion kuluttua manööverinsä,
joka ei nytkään johtanut toivottuun tulokseen. Pojat kiristivät
hampaitaan ja yrittivät uudestaan. Ja katso, kolmas kerta toden
sanoo. Kruununprinssi katsoi parhaaksi nyökäyttää päätään ja vastata:
”Moin.” Poikien naamat kirkastuivat, ja aloitteentekijä virkahti
ylpeästi toverilleen:

— Mitä minä sanoin. Vastasipa Olav!

Tämä hiukan tunkeileva tuttavallisuus oli nimittäin tarkoitettu
aivan vilpittömäksi kunnianosoitukseksi: reipas Olav oli yksin
”Vika”-poikien keskuudessa niin populaari, että he katsoivat häntä
melkein yhdenvertaiseksi itsensä kanssa, vaikka hän olikin vain
prinssi.