XVI.

PUNAISESSA PIETARISSA JA NEUVOSTOVALLAN MOSKOVASSA.

Virallisessa asemassa olevalle sanomalehtimiehelle oli tarjoutunut
tilaisuus pistäytyä Neuvosto-Venäjällä heti sen jälkeen kuin
rauhalliset suhteet oli saatu solmituksi.

Kun Pietarin asemalla astuttiin ulos vaunusta, ympäröi tulijat
heti taaja joukko, josta kuului huutoja: ”Lahtareita tulee.” Mutta
tulijoita oltiin vastassa. Ja pian lähti auto kiidättämään heitä
kolkon autioita ja kuolleita katuja keskikaupungille. Autius ja
tyhjyys kaikkialla. Kuollut kaupunki. Elämän hermo tyyten katkennut.
Kauppaliikkeet suljetut, ”puhdistetut” viimeistä jäännöstä myöten.
Ilmoituskilvet ränsistyneet, ikkunain tilalla useassa tapauksessa
vain ammottava musta reikä. — Nevskillä hiljaista kuin hautuumaalla,
ja lähimmillä syrjäkaduilla vihertävää rikkaruohoa korkeina
korsina. Tuliko vastaan ainoatakaan ajoneuvoa? Jokunen jalankulkija
siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä. Ja ihmiset olivat niin
merkillisiä, ryysyisiä, kuihtuneita, kalpeita kasvoiltaan kuin aaveet.

Hotelli, jonka Petrosovjet oli pannut kuntoon ulkomaalaisia
vieraita varten, oli verrattain siisti ja mukava. Huoneet hyvin,
osittain hienostikin sisustetut: mattoja, peilejä, verhoja ja
loistavapintaisia pianoja. Mistä sisustus oli koottu, jäi tietysti!
salaisuudeksi; kaikki oli ”rekviroitu”, s.o. otettu muitta mutkitta.
Vuoteet olivat puhtaat, väsynyt matkamies nukkui hyvin niiden
hohtavan valkoisilla lakanoilla, jotka oli tehty — keisarillisista
pöytäliinoista.

Hän heräsi lähellä olevan Iisakinkirkon kellojen soittoon.
Malmikielten heleä laulu nosti mieleen vanhoja muistoja. Ensi
hämmästyksessä kuvitteli olevansa opintovuosien iloisessa Pietarissa.
Mutta kun katsahti ulos ikkunasta, tuli tajuihinsa. Kello oli
yhdeksän aamulla — siis muun maailman ajanlaskun mukaan kuusi —,
mutta katu oli autio ja tyhjä. Vastapäisellä puolella olevassa
talossa avautui ovi parvekkeelle, ja nainen puettuna pitkään
päällysviittaan astui balkongille kädessään — toalettiämpäri.
Katsahdettuaan kaikkiin suuntiin, näkyisikö ehkä jossakin miliisiä,
tyhjensi hän ämpärinsä sisällyksen kaiteen ylitse kadulle. Hänen
tehdessään tähän toimitukseen tarpeellisen liikkeen valahtivat
napittamattomat viitanreunat erilleen, ja paljastui ilkialaston elävä
kuvapatsas. Liinavaatteista oli puute.

                                                  ⸻

Aamupäiväkävely kaupungin keskuksessa varmensi ensimmäistä
vaikutelmaa siitä, että Pietari oli kuollut kaupunki. Hävityksen
kauhistus oli säälimättä lakaissut entisen kukoistuksen tieltään.
Talojen seinät olivat täynnä katutaistelujen jälkiä, tyhjät
myymälät ja liikehuoneistot puhuivat ryöstöstä ja vandalismista.
Tulipalojen hiiltyneitä muistomerkkejä ei ollut korjattu pois. Nevan
rantalaiturit olivat autiot. Ei näkynyt laivoja, ei tavaralotjia; ei
vilissyt virralla pieniä höyryveneitä kuten ennen. Kuollut virta —
kalkkiutunut valtimo.

Komea, kiviharkoista ja rautaristikoista rakennettu aitaus
Talvipalatsin puutarhan ympärillä oli revitty. Pilarikivistä oli
tehty punasankarien muistopatsas Marskentälle, ja valurauta oli
romukasoina. Palatsin Nevanpuoleiselle ”nabereshnajalle” oli hilattu
joen pohjamudasta nostettu lotjanhylyn peräpuoli — polttopuiksi.
Ja torinpuoleisen julkisivun eteen oli laudoista kyhätty hirmuisen
näköinen näyttämölava ulkoilmaesityksiä varten.

Nevski-prospekt, entisen pääkaupungin muinoin uljas valtaväylä, oli
tyhjänä ja autiona majesteetillisessa leveydessään. Ei ajopelejä
keskikadulla, jossa ennen loistovaunut ja ärjähtelevät autot neljässä
rivissä liukuivat puisella parkettipinnalla. Kävelijäin harvat ryhmät
muodostivat sen hienon katuyleisön surullisen jäännöksen, joka ennen
tungeksi tällä loistavalla liikeväylällä. Silloin tällöin — hyvin
pitkin väliajoin — mateli raitiovaunu hitaasti eteenpäin samoja
kiskoja, joilla jono ennen oli melkein keskeytymätön.

Neljä vuotta. Oli aivan käsittämätöntä, miten suuri maailmankaupunki
niin lyhyessä ajassa oli voinut joutua niin perinpohjaisesti
hävitetyksi. Aivan Nikolain aseman läheisyydessä oli romahtanut
kivitalo. Raunioiden soraläjässä näkyi kaikenlaisten
talouskapineitten surullisia jäännöksiä, ja neljännen kerroksen
korkeudella riippui yksinäinen taulu pystyyn jääneen seinänkappaleen
paperoidulla pinnalla. Neljä taloa oli kokonaan sortunut. Sortuneiden
luku saattoi kuitenkin minä päivänä hyvänsä moninkertaistua; useissa
julkisivuissa ja perustuksissa oli jo uhkaavia rakoja, ja esim.
Nevskin varrella olivat kaikkien talojen kellarit vettä tulvillaan.
Melkein kaikki vesikatot olivat piloilla — kuka niitä olisi
viitsinyt korjata! — ja rautalevyt lepattivat surkeasti vonkuen
tuulessa. Seinistä putoili rappaus.

Paikoitellen korjattiin kadun puista ”kivitystä”. Se oli
tarpeen vaatima parannus. Missä ennen oli ollut nautinto kiitää
kumipyöräisellä ”lihatshilla”, keikkui ja hyppi nyt komissariaatin
auto hengenvaarallisella tavalla kuoppaiseksi käyneellä kadulla.

Mars-kentästä tehtiin puistoa; se oli pahanpäiväinen hevoshaka.
— Vanhat puistot olivat kuitenkin säästyneet. Kesäpuutarhassa —
”ljetnij sad” — käveltiin ”suuren turmeluksen” lehtiholvien alla.
Mutta joutsenlammikossa kylpivät vallattomat nuoret ihmiset apposen
alasti yleisöstä lainkaan välittämättä.

Takaisin Nevskille käännyttäessä kuului kimakkaa huutoa. Stroganovin palatsin
kohdalle oli kokoontunut ihmisjoukko. Keskellä ajotietä
makasi kalpea tyttölapsi potkien ja kirkuen. Katu oli täyteen
kylvetty paperosseja. Kaksi kivääriniekkaa koetti saada tyttöä
lähtemään mukaansa.

— Mitä hän on tehnyt? kysyi joku joukosta.

Ja toinen vastasi ivallisesti:

— Hän on vaarallinen ”spekulantti”, keinottelija, joka myyskentelee
äiti-raukkansa pyörittelemiä paperosseja.

Lapsi itki ja parkui:

— Mihin minut nyt viedään?

Ja miliisi vastasi:

— Gorohovajalle tietysti.

Muutamien kuukausien vankeus jonkin köyhän paperossin takia.
Sellainen oli ”laki” — niille nimittäin, joita varten se oli
säädetty, toisten ei tarvinnut totella mitään.

Tuli vastaan tuttava mies. ”Terve”, sanoi hän aivan kuin olisi
viimeksi eilispäivänä tavattu. Eikä hän pysähtynyt, vaan jatkoi
matkaansa välinpitämättömästi ja taakseen katsahtamatta.
Vastaantulija oli Yrjö Sirola. Mutta lumivalkeaksi oli miehen tukka
käynyt.

                                                  ⸻

Maksim Gorjkin luona.

Pihanpuolen keittiönportaita oli noustu kirjailijan asuntoon
— ”yhdenvertaisuuden” nimessä oli paraatiovet suljettu. Mutta
keittiöstä oli vieraat johdettu kauniiseen eteiseen riisuutumaan ja
sitten talon isännän työhuoneeseen.

Maksim Gorjki on puettuna hienosta silkistä tehtyyn venäläiseen
paitaan, joka on vedetty mustien housujen päälle. Kirjoituspöydällä
on muutamia valokuvia. Ja kirjailija näyttää niitä vierailleen:

— Sain juuri tietää, että runoilija Blok on kuollut. Tuollainen hän
oli kolme vuotta sitten...

Hän näyttää kuvankaunista nuorta miestä.

—... ja tuollainen nyt, vähää ennen kuolemaansa...

Kalpeat, kuoppaiset kasvot, vaoille uurtuneet, toivoton, melkein
sammunut katse silmissä.

— Hän kuoli nälkään, puutteeseen...

Gorjki huoahtaa syvään. Hetken perästä hän jatkaa:

— Ja minä sanon sen heille ... näytän nämä kuvat Kremlissä ja kysyn
heiltä, mitä he ovat tehneet.

Kestää kotvan aikaa, ennenkuin puhe pääsee kääntymään toisille
tolille, vaikk’ei askel Blokin kohtalosta yleiseen nälänhätään
olekaan pitkä.

— Hätä on huutava, sanoo Gorjki. — Sain juuri kirjeen Berliinistä;
siinä kirjoitetaan avustustoimenpiteistä ... mutta hyvä Jumala, mihin
ne avustukset riittävät!

Gorjki on aikeissa vielä samana iltana matkustaa Moskovaan, ja kun
hän kuulee suomalaisen lehtimiehen lähtevän sinne päivää myöhemmin,
sanoo hän:

— Teidän on välttämättä tultava minua tervehtimään, asun Kremlissä...

Ulkona alkaa vähitellen hämärtää. Gorjkin linnoitussaarelle ikkunasta on näköala
Pietari-Paavalin — entinen keisarillinen rahapaja
on melkein ikkunan alla —, mutta valleilla on elämä jo kuollut:
kasemattien komeroissa viruneitten ”vastavallankumouksellisten” jutut
on kai jo loppuunkäsitelty.

                                                  ⸻

Nikolain rautatie, joka yhdistää Pietarin ja Moskovan, on melkein
suoraviivainen, aivan heikosti kaartuva rata. Kerrotaankin
itsevaltiaan aikoinaan määränneen suunnan vetämällä kartalle viivan
sapelinsa terää pitkin. Tver ja Klin ovat ainoat huomattavammat
kaupungit matkan varrella — muut rata ylevässä suoraviivaisuudessaan
aivan välinpitämättömästi jättää syrjään.

Yksitoikkoinen taival. Lakeaa maata, johon vain vähäistä vaihtelua
luovat pienet pohjoismaiset metsiköt ja muutamat järvenpahaset sekä
Volgan mutkitteleva alkujuoksu, jonka ylitse kuljetaan kolmeen eri
otteeseen, ja Valdain ylänköselänteiltä muutamaksi puoleksi tunniksi
avautuvat näköalat.

Suomalaisten oli onnistunut saada vaununsa kytketyksi postijunaan,
joka katkaisi taipaleen kahdeksassatoista tunnissa. Rata oli
ihmeteltävän hyvässä kunnossa; olipa paikoitellen uusia pölkkyjäkin
asetettu kaksiparisten kiskojen alle. Eikä pitkän ja raskaan junan
vauhtia voinut moittia. Mutta itse juna oli havainnollinen olevien
olojen eksponentti. Vaunut olivat täynnä kuhmuja, toiset aivan
vääriksi vääntyneet, eheää ikkunaruutua ei ollut yhdessäkään, useissa
oli ikkuna-aukot aivan yksinkertaisesti laudoitettu. Valaistuksesta
ei ollut puhettakaan, ellei matkustajilla itsellään sattunut
olemaan kynttilänpätkää mukanaan. Kaikki vaunujen messinkiosat,
kuten ovenrivat, pesulaitosten hanat y.m.s., oli väännetty irti ja
viety. Myöskin päällyskangas monilta penkeiltä. Mutta vaunuissa
istuivat, seisoivat ja makasivat ihmiset kuin sillit tynnyrissä.
Ilma oli paksua ja raskasta, likaisuus hirvittävä. Ahdinko oli niin
ylenmääräinen, että lyhyempimatkaiset kulkijat kyyköttivät vaunujen
siltaportailla.

Alkoi jo valjeta, kun saavuttiin Kliniin. Tyhjällä asemasillalla
eivät edes ”kipjatokin” hakijat häirinneet aamuöistä rauhaa. Vainiot
aseman ympärillä olivat yhtä vihreitä kuin muuallakin maailmassa —
ruis kauniimpaa ja korkeampaa kuin oli ollut kotona. Yht’äkkiä kuului
kirkas linnunliverrys. Satakieli! Ja matkamiehen mieleen iski ajatus:
Satakieli soittelee vieläkin Tshaikovskin kaupungissa.

Junan monissa vaunuissa oli raukea väsymys synnyttänyt hiljaisuuden,
kumean ja synkän. Vain harvoista ikkunoista näkyi kasvoja. Kaikki oli
hiljaista, aivan kuin kuollutta. Aseman kellokin kilahti ikäänkuin
varoitellen. Ja aavemaisen hiljaa ja tyynesti juna lähti liikkeelle.

Verkalleen vierähtivät tunnit. Aurinko nousi nousemistaan. Ja
vähitellen lähestyttiin ”Venäjän sydäntä”.

                                                  ⸻

Kun Moskovassa astui asema-aukealle, ei tunnelma ollut yhtä ahdistava
kuin Pietarissa. Kaduilla oli vilkasta liikettä, eikä hävityksen
kauhistusta huomannut. Mutta jos sattui kääntämään katseensa esim.
asemaa vastapäätä olevaan isoon uudisrakennukseen, niin huomasi
rikkaruohon rehoittavan rakennustelineillä puolivalmis talo oli
samassa kunnossa, johon sen vallankumous vuonna 1917 oli jättänyt.

Tingittiin ajuri. Aivan kuin entisajankin Venäjällä. Setelien numerot
olivat vain suuremmat, mutta summien arvot pienemmät.

Ja niin lähdettiin keikkumaan kohti päämäärää.

Pietariin verrattuna Moskova oli aivan elävä kaupunki. Oli jo
runsaasti avattuja myymälöitä. Liikuttiin, toimitettiin asioita.
Autoja ja vuokra-ajureita tuli tuon tuostakin vastaan. Kun tultiin
eräälle entisen Moskovan hienoimmista liikekaduista, hoputti
kyytimies hevostaan ja antoi sen vasta kulmasta käännyttyä hiljentää
vauhtia. Kun matkamies ihmetteli asiaa, kuiskasi moskovalainen
vastaanottaja:

— Koko katu on nyt tshekan hallussa.

Oltiin perillä.

Kun maksettiin kyytimiehelle, sanoi hän:

— Kansalainen, matka oli pitkä ja kuorma raskas, antakaa
neljäkymmentä tuhatta...

Moskovalainen piti hänen pyyntöään kohtuullisena ja vastasi:

— Jos kiität kauniisti, saat...

Ajuri otti hatun päästään, nousi seisomaan ja kumarsi syvään:

— Kunnia ja kiitos, teidän jalosukuisuutenne.

Nyt kysyi moskovalainen:

— Mikä sinä olet, kun käytät tuollaisia sanoja?

Ajuri irvisti, katsoi tähyillen ympärilleen ja sanoi sitten, kun
huomasi, ettei kukaan sivullinen ollut kuuntelemassa:

— Olen samanlainen kuin useimmat muutkin: retiisi, punainen päältä
ja valkoinen sisältä.

Naurahti ja läimäytti ohjaksilla hevosensa lähtöön.

                                                  ⸻

Torilla ovat menneisyyden markkinat.

Kuljetaan pitkin ”aristokraattien” rivejä.

Siinä seisoo kalpeita, laihtuneita olentoja liikkumattomina
myymässä omaisuutensa viimeisiä rippeitä. Naisia ja miehiä. Kenellä
vieressään koppa, jossa on minkä mitäkin ”sekatavaraa”, kenellä koko
kauppavarasto käsivarrellaan tahi — rinnallaan.

Eräs vanha kenraali osoittelee hienolla, valkoisella kädellään
entisten kunniamerkkiensä paikalla riippuvaa, jalokivillä koristettua
pyhimyskuvaa. Hän ei virka mitään, mutta hänen katseensa rukoilee:
”Ostakaa tämä — muuta minulla ei ole, tämä on viimeinen.”

Vanha rouva hänen vierellään ojentaa ohikulkijaa kohti kouransa,
jossa on korvarenkaat ja vihkimäsormus.

Traagillisimmalta vaikuttaa ehkä kuitenkin nuori, hintelä
ja hienopiirteinen mies, joka ojentelee ohikulkijoita kohti
silkkivuorista hännystakkia — niinkuin kukaan sellaista tarvitsisi
vuoden 1921 Moskovassa!

Myyjiä on paljon, mutta ostajia ei ole monta.

Pistäydytään kahvilla muutamassa ravintolassa. Tarjoilijatar,
ylhäisen näköinen, yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu nainen,
huomaa vieraat ulkomaalaisiksi ja puhuttelee ranskaksi. Hänen
käytöksessään on silmiinpistävää maailmannaisen varmaa arvokkuutta.
Moskovalainen tuttava hymähtää:

— Hän onkin entisen ministerin tytär. Heitä on kaksi sisarusta, ja
he elättävät itseään kahvilan pitämisellä.

                                                  ⸻

Tverskajalla on iltaisin bulevardikuhinaa.

Musiikki soittaa. Ja ”puistoravintoloissa” tarjoillaan jäätelöä.

Ihmiset kävelevät edestakaisin. Taikka istuvat parittain katveisilla
penkeillä puiden alla. Kuisketta kuumia sanoja, suudelmia.

Muutamassa kulmassa soittaa vanha mies viulua mutta vain harvat
pysähtyvät häntä kuuntelemaan ja vielä harvemmat ojentavat hänelle
setelin Toisessa päässä puistokäytävää laulaa mustiin puettu kalpea
nainen ooppera-aarioita ilman säestystä — hänellä ei ole enää muuta
konserttilavaa, ja hänenkin täytyy elää.

Ryhmittäin kulkevat upseerikurssilaiset. He ovat hienoja herroja.
Takit ovat parasta englantilaista univormukangasta, housut
keikarimaisen leveille pusseilla leikatut, ja ratsupiiskat
suhahtelevat valkohansikkaisissa käsissä. Uutta ylimystöä.

On myöskin naisia, joilla on kallisarvoisia turkispuuhkia ja
välkkyviä sormuksia. Mistä lienevätkään ne saaneet? Sillä heidän
olemuksensa juoruavat etteivät he ole korujaan kauan kantaneet.

Mutta musiikki soittaa samoja kappaleita kuin ennenkin kesäiltojen
hämyssä.

                                                  ⸻

Teekutsut lähetystössä.

Merkillisen kirjavaa seurakuntaa.

Enimmäkseen naisia. Pieni prosentti eleganteissa puvuissa, mutta
enemmistö mitä omituisimmin kokoonpannuissa asuissa. Nuori kaunotar
karkeassa pellavahameessa ja lyhyessä sadetakissa, jota ei riisuta,
koska se toimittaa silkkipuseronkin virkaa. Arvokkaan näköinen
hovineuvoksetar lyhyissä pumpulisukissa ja purjehduskengissä.
Puhumattakaan professorinrouvasta jolla kesäisestä kuumuudesta
huolimatta on yllään paksu villaröijy. Mutta sitten tulee saliin
pari Suuren teatterin näyttelijätärtä; he ovat miltei viimeisimmän
pariisilaismuodin mukaan puetut. Taiteilijat valtion teattereissa
kuuluvat ”etuoikeutettuihin”.

Aluksi on mieliala sangen painostunut. Vieraat kertovat
kärsimyksistään ja kokemuksistaan. Ja samalla he silmiinpistävällä
epäluuloisuudella heittelevät syrjäsilmäyksiä toisiinsa.

— Olkaa varuillanne, hyvä herra, sillä tuo neiti, jonka kanssa juuri
keskustelitte, on tshekan agentti.

Puolta tuntia myöhemmin tulee ensimmäinen puhekumppali vuorostaan
varoittamaan:

— Ettehän vain uskonut näyttelijättärelle salaisuuksia? Koko Moskova
kuiskailee, että hän on ulkomaalaisten valvomista varten palkattu
urkkija.

Kaikki ovat varovaisia, äärimmäisen epäluuloisia. Sillä täällä ei
mikään ole mahdotonta. Esikoisuudet ja ystävyydet myydään milloin
tahansa ”pajokkiin”, ruoka-annokseen, joka ei ole edes kunnollisen
hernerokan veroinen.

Mutta kun ihmisparat pääsevät teepöydän ääreen, joka leivoksineen,
hilloineen, hedelmineen ja muine makeisineen muistuttaa entisiä
aikoja, unohtavat he väleen olemassaolonsa varjopuolet. He muuttuvat
iloisiksi lapsiksi. Puheensorina täyttää huoneen, tuontuostakin
helähtää kuuluville raikas ja riemukas nauru. Jo istahtaa joku pianon
ääreen, ja tanssi alkaa. Ei ajatella eilisiä, ei haudota huolia
huomisesta. On hyvä olla juuri nyt. Välipä muusta! Vähät siitä, jos
jo tuolla lähetystötalon portinpielessä vaanii vaara ... vaaroja on
ollut ennenkin, mutta ilonpitoon ei ole ollut tilaisuutta pitkiin
aikoihin.

Ihmeellisiä ihmisiä — hetken lapsia. Muukalainen ei voi olla heitä
ihmettelemättä eikä ajattelematta, että tuskinpa olisivatkaan olot
tällaiset, jos kansanluonne olisi toisenlainen.

                                                  ⸻

Hovineuvoksetar on kutsunut suomalaisen matkailijan käymään luonaan.
Hän on leski. Ja hän asuu kaksin kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä
kanssa. Sievä koti, verrattain koskemattomana säilynyt.

Istutaan samovaarin ääressä. Vieras on tuonut tuliaisiksi
suklaarasian, ja sille osataan antaa arvoa. Paitsi suomalaista on
pari kolme muutakin vierasta, moskovalaisia, ja puhutaan venäjää.

Hetken perästä emäntä sanoo suomalaiselle:

— Tämä ei ole hauskaa teille, ehdotan sen vuoksi, että siirrytte
tyttäreni kanssa hänen huoneeseensa — lähetän sinne samovaarin...

Tytär nousee heti ja pyytää vierasta seuraamaan.

Anna Vasiljevna on vilkas nuori neitonen; hänen kanssaan jutellessa
ei tule lainkaan ajatelleeksi huonoa kielitaitoaan. Tuokiot kuluvat
väleen. Ilta käy jo myöhäiseksi, ja muukalainen kuulee toisten
vieraitten olevan eteisessä lähdössä. Muukalainen nousee paikaltaan
ja sanoo, että on jo aika lähteä.

— Ei lainkaan, vastaa Anna Vasiljevna. — Voitte jäädä kuinka
pitkäksi aikaa tahansa ... koko yöksi. Äiti on vain mielissään, jos
jäätte...

— Ja miksi?

— Siksi, että hän toivoo saavansa lähetystöstä rasvaa ja sokeria...

                                                  ⸻

Oli muuan talo hiljaisessa, yöllisessä Moskovassa, jonka kaikissa
suojissa sykki kuumeinen elämä. Se oli iso, komea talo, entinen
loistohotelli, jonka ulkoasiainkomissariaatti oli ottanut haltuunsa.

Merkillinen virasto. Päivisin verrattain rauhallinen, mutta öisin
täydessä työtouhussa. Sanottiin sen johtuvan siitä, että päämies oli
valinnut sellaisen työajan, jona eivät kaikenlaiset asiakkaat käyneet
häntä jonninjoutavuuksilla häiritsemässä. Ja hänen elintapojaan
oli tietysti sihteerien ja muiden virkailijain seurattava. Eräänä
iltapuhteena pistäydyttiin tuossa talossa. Käytävissä juoksenteli
virkailijoita edestakaisin. Papereita tuotiin ja vietiin. Kaikkialta
kuului kirjoituskoneiden naputusta ja soittokellojen kilinää.
Vieras pani merkille enemmän tai vähemmän väärentämättömien
juutalaisprofiilien ja naisvirkailijain runsaslukuisuuden sekä sinne
tänne sijoitettujen vartiomiesten sotaisan asun. Valtiosalaisuudet
pidettiin revolverilukkojen takana.

Virkamiehet olivat erittäin kohteliaita. ”Herrat suonevat anteeksi,
että täytyy odottaa...” Herrat! Muuta puhuttelusanaa ei kuullut
muukalainen käytettävän. Ja saksaa ja ranskaa puhuttiin joka taholla.

Vieraitten asia hoidettiin ihailtavalla nopeudella ja
täsmällisyydellä. Ilmeisesti tahdottiin tehdä ulkomaalaisiin
edullinen vaikutus — antaa heidän huomata, että kyllä täällä
osataan noudattaa kansainvälisiä tapoja ja muotoja, vaikka oltiinkin
vasta-alkajia ja yleismaailmalliseen perheyhteyteen kuulumattomia.
Ikäänkuin olisi ajateltu: jonakin kauniina päivänä meidät kyllä
tunnustetaan toisten arvoisiksi — saattepa nähdä!

                                                  ⸻

Ulkoasiain komissariaatti oli asettanut auton suomalaisen lehtimiehen
käytettäväksi. Ajettiin Varpusvuorille, tuolle kuuluisalle
näköalapaikalle, jolta Napoleonin kerrotaan katselleen jalkojensa
juurelle levittäytyvää Moskovaa. Todellakin keisarillinen näkymä.
Kaupunki joen kahden puolen monine satoine kirkkoineen ja värikkäine
kattoineen piirtyi silmiin aivan kuin lentokoneesta katsottuna. Ja
mieleen juolahtivat laulunsäkeet Andrejevin Elomme päivistä: ”Ovat
elomme päivät niin ankarat kuin aallot, joka hetki vie hautaan vain
lähemmäksi tie...” ”Toveri shofööri” viittasi panoraamaa ja sanoi:
”Sopii meille paremmin kuin Ranskan keisarille.” Mitä hän oikein
tarkoitti, jäi arvoitukseksi, mutta tyytyväisyyden hymy karehti hänen
huulillaan.

Kauneimpana ja sadunomaisimpana Moskovan kuvana kuitenkin
piirtyi muistiin se näky, joka eräänä kuutamoisena yönä avautui
matkamiehen eteen, kun hän oli noussut Kristus-Vapahtajakirkon
kukkulalle katselemaan Kremliä, jonka muurit, palatsit ja kullatut
torninhuiput hohtivat kuin tuhannen ja yhden yön satuvalossa. Entisen
keisarillisen asuinpalatsin parista kolmesta ikkunasta tuikki valo;
ja katselija kuvitteli, että siellä istui yksinäinen mies työpöydän
ääressä miettimässä elämänsä merkillistä rataa, mies, jolla oli
aasialaiset sfinksinkasvot: Lenin.

Venäjän kaikista itsevaltiaista ehkä kaikkein itsevaltiain — ainakin
lujin tahdoltaan ja taipumattomin tarmoltaan.