KATSOMUKSEN IHANUUDESTA.

Istuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni
vehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni
tasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi
puisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa
kirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka
valoi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut
koko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko
luonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle
aukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä
jokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä
ihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä
vehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä
versoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on
puiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho,
riemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina
avaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen
heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle
ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi
oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän
tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja
hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä
itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko
olollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen
ylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. — Ihanaa oli siinä
suven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut
taivaassa. —

— Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää,
jolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas
auringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän,
mutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka
loisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin
kultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen
sisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen
riemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt
silmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi
päilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön
kirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas
yllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen
liukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. — Niin sekin
hetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. —

— Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina
riippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä
välistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla
kukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne
keveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa
katsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja
kauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja
kuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon!
Värisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä,
ja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen
olemisen kauneus-sävel. — Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja
kukkasta tuntien. —

— Kylmä kelmeä talvipäivä, takanani on huurteinen koivumetsä, jonka
oksat kuin juhlallisina kynttilöinä nousevat ilmaan ympärilläni,
edessäni on lunta — lunta, lumilakeuden toisella puolella nousee
korkea tumma metsän ranta, joka heittää pitkän sinervän varjon hiukan
epätasaiselle lumenpinnalle edessään. Kylmä lämmittämätön aurinko
loistaa maiseman ylitse, sytyttää kuin kristallikruunut koivumetsässä
ympärillä ja saa lumenpinnan rakeilemaan kuin viherjöinä ja punaisina
ja sinisinä tähtinä, jotka leimuen syttyvät ja sammuvat. Siinä olen
hiljaisuudessa ja tunnen sitä puhdasta kylmää talvea, jostain nousee
kuulakasta taivasta vastaan sakea, ylhäältä punaisenharmaa savupilari,
toiselta taholta kuulee jonkun metsälinnun kuhertavan äänen talvimetsän
lasikaikuisen ilman kannattamana, lähelläni juuri kuuluu joltakin
oksalta putoavan lunta maahan. Siinä seison liikkumatonna lumisen
metsän keskellä, silmäni seuraavat milloin auringon moniväristä
säteilyä hangelle, milloin vuoroin valkoiseksi ja sinertäväksi
aaltoavaa lumenpintaa kauempana edessäni, kunnes ne viimein jäävät
lepäämään metsälle, joka levollisen majesteetillisena kuvastuu
punervahuurteista taivasta vastaan. On näin viileä, tyyntynyt rauha
mielessä, tuntee kuin yhdellä hetkellä koko sen lumisen huurteisen
maiseman itsessään, ja on itsekin mielessään yhtä seesteisen kirkas ja
jääkynttiläinen. Kaikki ympärillä on yhtähaavaa läsnä mielessä, kaikki
aistimet värjyvät talvenmaisemaksi, ja yhtenä, koko sielun täyttävänä
hetkenä on mieli paljaasti sen puhtaan, puhtoisen luminäyn ja talven
korkean kirkkaan seeste-temppelin tuntoa. — Ihana, itsestään
unhottunut hetki, josta herättyäänkin aisteissaan vielä kauan
jälkeenkin päin tuntee viileyden ja tyyneyden lumista rauhaa. —

                                                  ⸻

Ihana on maailman näkö, ja ihanaksi se ihmisen koskee. Jokainen hetki,
jona aukenee katsomaan ympärilleen on täysinäisen riemun hetki.
Kukkuralleen nousee ihminen maailmaa nähden, ja runsauden ja iäisyyden
tulvana liikkuu ihminen luonnon tulvahuttamana.

Kaikki maailmassa on hetkessä kokonaista ja itsetäydellistä. Jokainen
ruoho maassa, jokainen kivenkiteymä vuoressa, jokainen ilmoja liitävä
lintu ovat olossaan ja muodostumisessaan täydellinen, itseänsä
selittävä ja itsessään lepäävä luonnon rinnan vuodatus, ne ovat
iäisyyskupla, joka yhdessä edessämme olevassa silmänräpäyksessä
toteuttaa itsensä. Jokaista luonnonmuodostumaa katsoen me saatamme
katsoa iäisyyteen, jokaisen kiven, jokaisen ruohon edessä saatamme me
syventyä ajattomaan, ajan vaihtumisen ulkopuolella olevaan sen kiven
tai ruohon kokonaisesti tuntemiseen, jolloin yhdessä hetkessä tunnemme
sen kokonaisesti olossaan ja muodostumisessaan. Jokainen
luonnonmuodostuma on jokaisessa hetkessään iäisyyden päilyntäpeili,
siinä on kaikki läsnä, menneisyys, joka on sen muodostanut,
tulevaisuus, jonka mahdollisuudet se itsessään sisältää, nykyisyys,
joka sen kokonaisesti täyttää. Yhdessä ruohon lehdessä on vangittuna
koko auringon vaikutusvoima, on maan ja ilman mahdit, on jokainen
aurinkoinen ja pilvinen päivä, menneisinkin päivä, joka valaisi sitä
ruohoa, josta se siemenenä on polveutunut, tulevaisinkin päivä, jota
varten sillä tänään on itsessään aines, josta siemen siemeneltä
tuhannen vuodenkin perästä on puhkeeva uuden päivän aurinkoa imevä
ruohon lehti. Kaikkeus on välittömästi ihmisen joka silmäyksen edessä
läsnä. Ennenkuin kivi on jäätynyt muotoonsa, ennenkuin maa on voinut
kukkaistua ruohoihinsa, taivaan ilma sineensä, on koko kaikkeuden
täytynyt olla niinkuin se on. Pienimmälläkin on koko kaikkeuden
kokonaisuus olemisensa edellytyksenä ja pienimmästäkin voimme me
puhjeta kokonaisuuden ymmärtämiseen, jos vaan voimme sen pienimmän sen
kaikessa hennoimmassa sisällisyydessä ymmärtää. Jos voimme selittää
kuinka kivenkide on muodostunut kaikkein alkunaisimpaan syntyynsä ja
kaikkein ominaisimpaan sisältöönsä asti, silloin voisimme sitä
esittäessämme antaa koko olemisen historian ja koko olemisen
selityksen.

Jokaisena silmänräpäyksenä on iäisyys elävänä ja tunnettavana edessämme
ja ympärillämme. Jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko
oleminen läsnä, siinä on kaikki se menneisyys, joka on muodostanut
nykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus,
joka voi muodostua nykyisyydestä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus
ovat aina joka hetkenä silmäimme ja tuntemisemme edessä. Kaikki,
pieninkin on iäisyyden kuvastusta. Iäisyyteen voimme nähdä, ja
iäisyyden tuntoon tulla, jos mihin tahansa, pienimpäänkin syvennymme
pohjaan vaipuvalla tunnolla, kokonaisuuden vaikutuksesta on pieninkin
syntynyt, pieninkin on välitön kokonaisuuden osa, on itse
kokonaisuutta. Ikäänkuin jokainen meriveden pisara on samaa ainesta
kuin meri kokonaisenaankin, samoin on kaikkeus jokaisessa
pienimmässäkin ilmestymismuodossaan yhä samaa kaikkeutta, ja me voimme
siihen syventyen välittömästi sukeltaa kaikkeuteen.

Mutta paitsi sitä, että kaikki, minkä havaitsemme, on kaikkeuden
kokonaisuutta, on jokainen ilmiö, joka tulee silmäämme, myöskin
itseänsä, omaa olemistaan, se elää. Kaikki aines ja kaikki oleva siinä
on kaikkeutta, iäisyyttä, iäisyyden vuodatusta, kaikki siinä on
ehdottomasti välttämätöntä, koko kaikkeuden yleistilan edellyttämää,
mutta itse se sentään on muotoansa ja elää omana muotonansa omaa
itsenäistä elämäänsä. Tämä omakin elämä on sentään ainoastaan
näennäisesti itsenäistä. Itse yksityisen ilmiön oma yksityisin muotokin
on jo sen ilmestymispakossa ehdottomasti ja iäisesti määrätty.
Ikäänkuin syreenin lehden idussa on ehdottomasti määrätty pyrkimys
varmaan muotoon, jonka se kasvaessaan ainoastaan toteuttaa; niin
helpolta kuin näyttäisikin sen olevan voivan ottaa mikä muoto tahansa
yllensä, siinä kun se ilmasta ja rungosta kasvamisaineksensa imee, se
aina sentään välttämättä ottaa aina varman, sisältään vaaditun
ulkomuotonsa; samoin muodostuu kaikki muukin varmaan, koko menneisyyden
tilan vaatimaan ehdottomaan muotoonsa. Kaikki mikä tapahtuu, ja kaikki
mikä muodostuu, tapahtuu ja muodostuu välttämättömästi, missään ei ole
pienintäkään sijaa tilapäisyydelle. Pieninkin repeämä, jonka joku eläin
on tallannut ruohon lehteen on välttämättömästi syntynyt, on ollut koko
kaikkeustilan toteumusvaatimus, ja jos kokonaisesti olisimme osanneet
katsoa kaikkeutta koko sisällössään ja muodostumisessaan, silloin
olisimme voineet edeltäpäin havaita senkin tapauksen täytyvän tapahtua.
Ei ole mitään vapaata maailmassa, kaikki joka on, täytyy olla, ja
kaikki joka tapahtuu, on täytynyt tapahtua, ei valitse lammas vapaasti
laitumella kahden sen edessä kasvavan ruohontupon välillä, joista se
toisen syö ja toisen jättää, eikä määrää ihminen itsenäisesti istuuko
hän tuolle tuolille vai tälle. Yhtä välttämätön ja luonnonlain mukainen
kun on kiven putoaminen maahan, kun sitä on lakattu pidättämästä, yhtä
välttämätön ja luonnonlainmukainen oli Napoleonin retki Moskovaan, ja
joll’emme sitä välttämättömyyttä elävästi havaitse, on syynä siihen
ainoastaan se, ett’emme kokonaisesti voi havaita kaikkeuden pohjaa,
jolta jokainen yksityinen ilmiö tai teko on luonnollinen välitön
emanatiooni. Kaikki maailmassa on kokonaistilan toteutumista, kaikella,
pienimmälläkin on selityksensä ja tapahtumisvaatimuksensa
kokonaistilassa, kaikkeudessa. Ei ole mitään, joka olisi itsenäistä,
kaikki on vaan kaikkeuden esille-tulvimista, jokainen yksityinen muoto
on kaikkeuden esilletulemistapaa, joka saa muotonsa sisältönsä
vaatimuksesta. Kaikkeus, iäisyys on kaikessa läsnä, kaiken tapahtumisen
takana voimme, jos oikealla syvämielisyydellä voimme maailman
kokonaisuutta havaita, voimme nähdä iäisyyden. Iäisyys on olemisen
tausta, oleminen vuotaa iäisyydestä, on iäisyyden havaittavaksi
tulemus. Jokainen haihtuvinkin ja ohimenevin ilmiö on olemisen
iäisyysmeren aaltoa, ja sen koko sisältö on iäisyyttä.

Kaikki on siis iäisyyden peiliä ihmisen ympärillä. Tämän iäisyyden
havaintoon voi ihminen sentään päästä ainoastaan, jos hän hetkeksi
tekee ikäänkuin tehottomaksi oman olemisensa. Ihminenkin on nimittäin
olemisessaan osa tätä kaikkeuden kokonaisuutta, hänelläkään ei ole
muuta tehtävää kuin elää, elämällään tätä kaikkeutta toteuttaakseen,
ihminenkin on kaikkeuden leikkikalu, joka, luullen olevansa itseänsä,
ja omaa toteutustaan tavotellen, onkin vaan yksi kaikkeuden
ilmitulemiskeinoja. Mutta ikäänkuin aallosta aallon oman voiman
irtiheittämä latva joskus viskautuu itse aallon yläpuolelle, samoin
saattaa ihminen, jos hänen elämisvoimansa on vahvin ja liikkuvin,
joskus singahuttaa itsensä olemisensa toteutuspakon ulko- ja
yläpuolelle. Joskus elävimpänä ja kirkkaimpana hetkenämme saattaa
tapahtua, että voimme heittää valaistuvan katseen olotavotuksemme rajan
ulkopuolelle. Minä tarkotan että joskus saatamme yhdessä hetkessä, kun
olemme ikäänkuin olemisemme kukkuralla, silloin saatamme siinä tunnossa
että elettävänämme olevana hetkenä olemme kaiken olemistehtävämme
täyttäneet, tuntea itsemme olemisemme ainaisen pyrkimyksen
ulkopuolella, vapahdettuina siitä oman itsensä tehoisaksi tekemisestä,
joka on kaiken olemassa olevan elämä, meillä on semmoisena hetkenä yli
hetken tarpeen liikenevää voimaa, ja silloin saatamme olemisemme
hetkellisessä rikkaus- ja täydellisyys-rauhassa silmänräpäykseksi
tuntea maailman oloa semmoisena kuin se kaikkeudessaan on itsemme
ulkopuolella. Me voimme joskus olla täyttäneet kaiken pyrittävämme, ja
silloin silmänräpäykseksi olla tulvahtaneet itsekylläiseen olo-voimaan,
jolloin pyrkimystilamme jännitys on sammunut meistä ja me itseytemme
jänteestä vapahtuneina täysinäishyminöivän hetken saamme seista itse
olemista olemisenaan kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinämme olemme
iäisyyttä tuntemassa ja niihin hetkiin tulvimme, kun päilymme
kylläisintä olemistilan runsautta, niin kylläistä, ett’emme itse enää
olemisemme toteuttamiseksi sitä tarvitse, vaan että voimme asettua
ikäänkuin lepäämään sille omalle voimallemme ja siinä levossamme soida
kaikkeuden tuntemishyminäksi. Semmoisina hetkinä on ikäänkuin yht’äkkiä
olisi siirtynyt ahtaasta vankikopista, jonne ei aurinko ikinä katso, ja
jossa aina on tukala ja ummehtunut hämäryys, ikäänkuin sieltä yht’äkkiä
olisi siirtynyt iloisten niittyjen keskelle, jotka kukkasinensa
välkkyvät auringossa, ja joiden yllä sinisessä ilmassa linnut pitävät
suurta iloaan. Ne hetket ovat ihaninta oloa, ja ken niitä kerran on
saanut elää, hän etsii niitä uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole muuta
kuin vapaata ja suoraa iloitsemista olemisen näystä ulkopuolellamme,
mutta merkillisen ihanasti virkistyy sielu niiden hetkien itsestään
unohtuneesta katsomisesta. Ken kerran on sattunut katsomaan
ilta-auringon kullassa taivaan sinistä taustaa vastaan kylpevää puuta
ja tuntemaan siihen sidotun sydäntä välkäyttävän ihanuuden, hän
uudestaan ja uudestaan pyrkii antaumaan uuteen ihanuuskylpyyn saman
ilta-aurinkoisen puun edessä. Ken kerran on sattunut silmillään jäämään
yllämme kaareutuvan taivaan sinikuvun katsomiseen, ja siihen
katsomiseen joksikin taivaalliseksi hetkeksi unohtunut, hän toistekin
tavottaa herätä semmoisen katsomis-silmänräpäyksen itseunohtuneeseen
ihanuuteen. Kauniin sinisäkenöitsevän lahden näkö viherjälehteväin
rantojen välillä, maisema, joka huikaisee silmää ilta-auringon
kultaloistossa, solavan lempeän lehtimetsän sisus, jossa keveäviherjät
lehdet hiljaa häilyvät, ylhäisen metsän pilaristo, jossa puut kasvavat
kirkoksi ylle, kalkki se hetken tuntona värähtää ihmiseen ja
värähdyttää hänet itsensä hetkelliseksi, kaiken tuntevaksi peiliksi. En
tiedä, mitkä ihanuuden sanat sanoisin niistä helmisistä hetkistä, joina
tällä tapaa olemme värähtyneet ympärillämme olevan luonnon
kokonaiskuvan tuntemiseen. Semmoinen hetki on pyhä, me palvelemme
jumalaa silloin, olemista itseään, ne ovat olemisen ilon rikasta ihanaa
sointia meissä. Niinä hetkinä olemme me juosseet edessämme olevan
kokonaisuuden tunnoksi, kaikki edessämme on yhtä haavaa
väräyksellisesti läsnä itsessämme, koko tilamme on oikeastaan edessämme
olevan kuvan tuntemista, olemme kuin selvin herkin peili sen edessä, ja
kaikki siinä on yhtähaavaa läsnä meissä, me olemme luonnonkuvan
kokonaisuutta, sielumme on luonnon päilyntää. Niin ihana, ihana on
semmoinen hetki, — muistokin semmoisesta hetkestä heittää jälkeenpäin
taivaallisen loisteen mielelle. Semmoisina hetkinä on ihminen ollut
iäinen, on itsensä unohtaneena ollut iäisyyden partaalla, iäisyyttä
tuntemassa. Kaikki oleminen ympärillämme on nimittäin, kuten jo sanoin,
iäisyyden ilmestystä, ja jos voimme vapaasti ja unohtuneesti jäädä
olemisen tuntemiseen ympärillämme, olemme samassa tykähtäneet iäisyyden
päilynnäksi. Me olemme silloin havahtuneet siitä umeasta itseänsä
toteuttamisen orjuudesta, joka sisäisenä pakkona tai elämisen
energiiana lepää kaiken olemisen idussa ja pakottaa sen kaikkialla
varmaan itsekkyyden, itsensä toteuttamisen kärkeen pakkaumiseksi, joka
ahdistaa kaiken yksityisen maailmassa sokeasti ja sivulleen
olovoimaansa tuhlaamatta pyrkimään itsensä eheimpään toteuttamiseen,
siitä tilasta olemme me semmoisina ihanuushetkinämme osanneet hetkeksi
havahtua, ja olemme voineet itsestämme unohtuneina heittää vapaan ja
valuisen silmäyksen oman olemisemme rajan ulkopuolelle maailman
kaikkeuden iäisyyshyminään. Me olemme silloin hetkeksi osanneet herätä
luonnon tuntemiseen ihan itseydettömästi, ihan luontonaan,
olemiskauneutenaan, olemme virvonneet olemisemme pyrkimystilasta
kaikkeuden tuntevaan havaitsemiseen, olemme hetkeksi iäisyyden
näkemisessä värähtäneet iäisiksi. Semmoinen hetki on ihmisen iäiseksi
syntymishetki, se on ikäänkuin taivaan avautuminen ihmisen ympärille,
ikäänkuin ihmisen maailman sieluksi kirkastuminen.

Kaikki kaunis ja iäinen virkoo ihmiseen tämmöisistä hetkistä. Hän, joka
on tuntenut tämmöisen, itsensä luonnon tuntemiseen unhottaneen
silmänräpäyksen, hänen sieluunsa jää se silmänräpäys ihanuussointina,
ja siten heränneet soinnut kypsyvät hänessä hänen henkensä teoiksi.
Kaikki taide on näiden itsestään vapahtuneiden hetkien muistoa; ne
soinnut, jotka silloin ovat värähdelleet mielessä, ovat asettuneet
ikäänkuin soivaksi taustaksi ihmismieleen, se tausta saa jokaisesta
uudesta soinmittavasta värähdyshetkestä uutta tiheentymisainesta, ja
siitä muodostuneesta tunnelmataustasta väräjöi taideluoma. Riemu, joka
on mielessä hykähdellyt olemista tuntiessa, on jokaisen olemisen kuvan
synnytys-silmänräpäys. Kun taiteilija kuvaa maisemaa, kuvaa hän, jos
hän siinä luomisessaan on todellinen taiteilija, ainoastaan puhtaan
riemuntunteensa siitä, ja hänen taulunsa ainoa oikea taidevaikutus on
se että hän saa sen riemunsa jokaiseen katsojaan välittömästi
tartutetuksi, olkoon hänen riemunsa siitä maisemasta sitte sen
aurinkoinen hykähdyttävä loisto, tai sen tulviva, uhkuva, vehreyttään
versova runsauden ja kylläisyyden vellonta, tai sen orgaaninen,
itseensä perustauva ja tyynessä itsetyytyväisyydessä lepäävä
kokonaismuoto, tai sen etäisinä valuisina viivayhtyminä mieltä
kauniiksi ja kirkasrauhaiseksi soinnuttava vaikutus. Taiteen ainoa
vaikutuspyrintö on luonnontuntemisessa heränneen sointumielen
virvottamista eläväksi joka ihmisessä. Soitto on kokonaan ja paljastaan
tämän ihmisen olemisen kukkuratilan kummuntaa, soittoa tuntiessaan on
kuin välittömästi olisi tuntemuksensa aaltoja häilymässä;
arkitektoniikka on viivamuotoihin vangittua, maailman katsomisessa
tunnettua kokonaisuushymistystä, se on maailman elävää, ja sentään
itseensä rauhottunutta muodossaan lepäämistä; kuvaustaiteessa ja
runoudessa on olemisen kuvaus välittömästi läsnä, ja itse kuvauskin on
ainoastaan olemisen havaitsemisen herättämäin tunneväristysten
toteuttamista. Kaikki taideluominen on olemisen kokonaisesti
havaitsemisessa itsessämme heränneen ihanuus-soinnin esittämistä. Mutta
taide ahtaammassa merkityksessä ei yksin ole tuloksena tästä. Luonnon
silmänräpäyksellistä kuvakokonaisuutta tuntien oppii ihminen
pysytteleimään kokonaisuuden tunnelmoimisessa, oppii vaipumaan jokaisen
yksityisen luonnonilmiön tuntemiseen sen omassa kokonaisessa
olemistäydellisyydessä, hän oppii tuntemaan jokaisen katsomuksensa sen
kokonaisessa, hetkellisesti täydellisessä olossa. Tarkotan, että hän
oppii filosofiksi, joka hetkellisessä tuntemisessaan osaa sukeltaa
edessään olevan kaikkeuden yhtähaavaiseen kokonaiseen havaitsemiseen.
Filosofi ei ole ulkonainen ajatusten sommittelija, hän on tunnossaan
kaikkeutta syleilevä, tai oikeammin, kaikkeuden syleilemä mieli, joka
läsnäolevassa tunnossaan tuntee ja havaitsee kaikkeuden. Filosofi on
maailmaa hetkessä kokonaisesti tunteva mieli, ja tämmöisen mielen
herätys- ja virkistyskylpyjä ovat ne hetket, joina hän osaa valuneesti
olla sulanut luonnonkuvan kokonaisuuden tuntemiseen. Kun katselee
puuta, jota illan aurinko maalaa punakullallaan, tuntee sitä
kokonaisesti nähdessään hedelmöityvänsä todellisempaan ja värjyisempään
filosofiseen mielialaan, kuin jos lukisi jonkun jotakin filosofian
erikoisalaa käsittelevän teoksen. Mieli nimittäin, joka on herkähtänyt
sulaneeksi tuntemaan kokonaisesti jotakin luonnon kuvaa, on siinä
herkähtymisessään myöskin saanut mahdollisuuden herkähtyä kaikkeen koko
luonnossa, hän on sillä voittanut kyvyn tuntemisellaan valua kaikkeen
edessään olevaan sitä sisällisesti kokonaisesti tuntien, ja hänellä on
se todellinen filosofinen mielenlaatu, joka pienimmässäkin välittömästi
tuntee kaikkeuden läsnäolon, ja joka aina syvällisyydessään
kokonaisesti tykähtää kokonaisuuteen.

Ihanaa on tykähtyneenä hetkenä kokonaisesti tuntea maasta kasvavaa
ruohoa, joka hentona, mutta sittekin kokonaiseksi ja itsetäydelliseksi
sulkeuneena värjyy edessämme, ihanaa on tuntonamme tuntea puuta, jonka
solakkaa runkoa silmillämme seuraamme ylös sen tuulessa häilyvään
latvaan, täydellisenä hetkenä tunnemme sen kosteaan kylmään multaan
upottauvat juuret, sen notkeana rohkeana jännityksenä ilmaan kohoavan
rungon, sen ilman sinessä levollisena huojuilevan latvan; ihanaa on
seista auringon-ruskon kultaaman metsän edessä, ja tuntea itsessään
yhtä haavaa läsnä sen kaikki tummahivelevät varjot ja kirkashuikaisevat
auringonvälkkeet, ja koko sen metsän rannan raittiin häilyvän tuulessa
huojunnan, jonka selkeyttä taivaan visertävä sini heleästi reunustaa ja
kirkastaa. Niinä hetkinä värjymme iäisyyttä, niinä hetkinä kylvemme me
iäisyyden tunnelmoimisessa. Niinä hetkinä aukenee olemus olemisenaan
eteemme, itseään toteuttavana, itsestään lähtevänä, itseensä
rajottuvana, itsessään lepäävänä, iäisenä. Me häilymme silloin
iäisyyden tunnoksi. Mitä puhtainta kaunista voimme tuntea, sen me
tunnemme niinä hetkinä, mitä iäistä ja iäisesti totta on voimassamme
tuntea, sen me tunnemme niinä hetkinä. Niistä hetkistä ammentaa ihminen
ainoan totisen taiteensa ja ainoan totisen tietonsa.